En tänä talvena tohtinut toivoa lunta etelään, mutta palatessani perjantaina idänreissulta maa oli paksulti valkoinen. Niinpä lauantaina hiihdimme Nuuksiossa valosta hämärään. Sujutellessamme saman rantakallion ohi kuin kolme vuotta sitten pysähdyimme katselemaan kampakeraamiseksi arveltua punamultaista hirveä. Mietimme, oliko kivessä ollut aikoinaan muitakin maalauksia, sittemmin pois kuluneita.
Kotona jatkoimme hirvittävää teemaa pyörittelemällä lihapullia Pastanjauhajien ohjeen mukaan. Ne maistuivat samalta kuin lapsena, jolloin meillä taidettiin tehdä kaikki jauheliharuoat(kin) hirvenlihasta. Tällä kertaa vapaana juossut liha oli tosin kaupan tiskiltä, kun perheen metsästäjillä ovat aseet niin sanotusti telakalla (ja ystävältä saatu hirvisäilykepurkkikin - kiitos vielä kerran! - pisteltiin jo joulunpyhinä parempiin suihin).
- - -
Viikonloppuna mietiskelin taas kerran unirytmiasioita ja niiden yksilöllisyyttä. Mitä allekirjoittaneeseen tulee, unentarpeeni näyttää olevan seitsemän ja puoli tuntia arkena ja pyhänä. Sen pidempään en juuri pysty terveenä nukkumaan, ellei pohjalla ole massiivista univelkaa tai huomattavaa fyysistä rasitusta. En myöskään osaa siirtää rytmiäni: vaikka olisin valvonut aamuneljään, herään viimeistään yhdeksältä (minä olen se, joka kemaraisten jälkeisenä aamuna nousee ulkoiluttamaan koiria ja tiskaamaan illan tiskejä muiden vetäessä sikeitä). Iltaisin alan haukotella jo ennen kymmentä.
Joskus viikonloppuisin harmittaa, kun haluaisin koisia pitkään ja hartaasti - nukkua ikään kuin varastoon - sen sijaan, että herään virkeänä seitsemältä autuaasti kuorsaavan siipan vierestä.
Sairaanhoitajana työuransa tehnyt anoppini kertoi, ettei vuorotyö tuottanut hänelle koskaan vaikeuksia. Kuulemma oli niitäkin, jotka eivät yövuoroja pystyneet tekemään. Kyse ei ollut halusta, vaan silkasta fysiikasta. Kaikki eivät kykene siirtämään vuorokausirytmiään, vaikka kuinka opettelisivat ja yrittäisivät.
Erityisen terveellistähän ei vuorotyö ole kenellekään. Sitä korkeammalle nostan hattua niille, jotka sitä tekevät.
Luulen, että oma vuorotyöurani olisi tuskainen ja lyhyt. Opiskeluaikana jaoin kesätyönä sanomalehteä, mikä teki minusta parissa viikossa elävän ruumiin. En saanut unta ennen työvuoron alkamista aamukolmelta, ja kun seitsemän jälkeen aamulla pääsin kotiin, en pystynyt nukkumaan kuin nelisen tuntia. Lankoni sen sijaan saattaisi olla mitä parhain vuorotyöläinen: hän voi viikonloppuna valvoa yöt läpeensä, nukkua tuntikaupalla päivällä ja mennä silti sunnuntai-iltana normaaliaikaan nukkumaan. Maanantaiaamuna hän herää ja lähtee töihin ymmärtääkseni aivan virkeänä - tai niin virkeänä, kuin ylipäänsä maanantaiaamuisin ollaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti