perjantaina, tammikuuta 16, 2009

Sua lähde kaunis katselen

Sorruttuani pistämään lusikkani kalapuikkosoppaan jäin vielä viran puolesta miettimään lähteiden käyttöä ylipäänsä ja nettilähteiden käyttöä erityisesti.

En siis enää ota kantaa kalapuikkoihin tai rapeisiin kalapaloihin, luoja paratkoon, jotka mielestäni olivat koko jupakassa muutenkin sivuseikka.

Olen usein linkittänyt blogissani mielenkiintoisiin uutisiin. Toissapäivänä kävi kuitenkin niin, että linkin takaa löytynyttä uutista korjattiin, koska siinä mitä ilmeisimmin oli ollut väärää tietoa, tai asia oli ilmaistu siten, että se voitiin tulkita väärin. Itsekin toimittajana työskennelleenä tiedän hyvin, miten helposti väärinkäsityksiä syntyy. Haastateltava on voinut ymmärtää asian väärin tai kertoa sen epäselvästi toimittajalle, toimittaja on voinut ymmärtää asian väärin tai kertoa sen epäselvästi lukijoilleen, jolloin nämä puolestaan ymmärtävät asian väärin (asiavirheiden välttämiseksi annankin itse tekstin mielelläni haastateltavalle tarkistettavaksi ennen painoon menoa; uutisten osalta tämä ei tietenkään aina ole mahdollista tai järkevääkään).

Yksi historianopiskelijan tärkeimmistä läksyistä ensimmäisestä seminaarityöstä lähtien on alkuperäislähteen tarkistaminen aina, kun se on mahdollista. Siihen on erittäin hyvä syy. Aloittelevana tutkijana olen jo useita kertoja törmännyt virheelliseen viittaukseen käyttämässäni tutkimuskirjallisuudessa. Alkuperäislähde - arkistodokumentti tai painettu teksti - on saattanut osoittaa viitteessä olleen väärän sivunumeron, laskuvirheen tai jotakin vielä ongelmallisempaa. Yhtä lailla olen itse viitannut huolimattomasti, minkä onneksi joku muu on ajoissa hoksannut (en tietenkään edes tiedä niistä munauksistani, joita kukaan ei ole huomannut).

Oma lukunsa ovat lähteet, joissa on numeroiden ja nimien lisäksi myös tulkinnanvaraa.

Ihmisethän näitä tekevät, niin tutkimuksia kuin uutisiakin. Lähteiden tahallista vääristelyä esiintynee nykyisellään varsin harvoin, mutta edes se, että tutkija on arvostettu ja nimekäs, ei takaa vapautta inhimillisistä lapsuksista. Helposti käykin niin, että yhden tutkijan pieni erehdys kertautuu ja alkaa elää omaa elämäänsä historian sivuilla, jollei kukaan vaivaudu tarkistamaan, mitä lähteessä alunperin sanottiin.

Historiallisissa arkisto- ja tekstilähteissä on onneksi se hyvä puoli, että ne harvemmin muuttuvat (jos niin käy, kyseessä on jo isompi ongelma). Painettujen lähteiden osalta saa toki olla tarkkana, jos painoksia on useita. Mutta entä nykyaikaiset virtuaalilähteet? Voiko luottavainen linkittäjä tai viittaaja olla varma, ettei linkin takaa löytyvää tekstiä muuteta?

Ei voi. Pagistaanin kalapalaepisodi osoittaa, miten helposti pieni asiavirhe alkaa toistua. Joku olisi voinut suoraan viitata välittämiini tietoihin tarkistamatta korjattua alkuperäisuutista, jolloin tästä tärkeästä kysymyksestä - Vantaankosken koulun tammikuisen kalaruoka-annoksen grammakoosta - olisi levinnyt väärää tietoa maailman tappiin.

Tai ehkei sentään. Netissä kun toimii tiettyyn rajaan asti eräänlainen itsekorjaavuus: tietoa liikkuu niin monissa ketjuissa niin paljon, että joku yleensä huomaa ristiriidan ennemmin tai myöhemmin. Se ei kuitenkaan päde silloin, jos esimerkiksi tieteellisessä tutkimuksessa viitataan verkkolähteisiin.

Tämä osoittaakin sen, miksi tieteellisessä tutkimuksessa kannattaa olla erityisen varovainen viitatessaan virtuaaliseen tietolähteeseen - sen lisäksi, että virtuaalitiedon alkuperää voi olla vaikea selvittää. Tietoverkoissa ikänsä keinuneille nykyopiskelijoille se ei aina ole kovin selvää. Tämän olen itsekin huomannut esseetehtäviä tarkastaessani: aika ajoin joudun selittämään ja perustelemaan, miksei Wikipediaa kannata lähdeluetteloonsa laittaa.

Ei kommentteja: