Memento mori, osa X

As you are now, so once was I; As I am now, so you will be.

 

En malttanut enää odotella Hilary Mantelin Wolf Hallin jatko-osan pokkariversiota, jonka on ilmoitettu ilmestyvän seitsemäntenä toukokuuta. Eräänä iltana tartuin toimeen ja tilasin Bring Up the Bodies -romskun täppäriini eli iPadiini. Kirja lävähti näytölle minuutissa ja siirryin tyytyväisenä täkin alle kokeilemaan, miten elektroninen iltalukuhetki onnistuu.

Onnistuihan se. Toisin kuin nukkuminen. Puoli yötä aivoissani välkkyivät valot ja tekstit. Uni, jos sitä uneksi voi sanoa, oli vähintäänkin levotonta. Ilmeisesti kirkkaan näytön tuijottaminen juuri ennen nukahtamista jätti pääkopan viretilaan. Sosiaalisessa mediassa käyty pohdinta aiheesta vahvisti epäilyni: tämä tosiaan on yksi e-kirjojen varjopuolista.

Kirja siirtynee siis matkalukemiseksi; ensi kuussa edessä olevalla New Yorkin konferenssireissulla siitä voi olla iso ilo. Tiedän myös olla haalimatta täppärille sähköisiä romaaneja tilaamisen helppoudesta huolimatta, koska fiktiota luen lähinnä iltaisin sängyssä. Perinteiset paperisivut eivät yleensä häiritse yöunia. Ainakaan, jos aihevalinnat ovat sopivan rentouttavia.

Pagistaanista ei ehkä ole tässä esimerkiksi. Riippuu tietysti itse kunkin mieltymyksistä.

Vaikka Cromwellin seikkailut Tudorien hovissa siirtyivät edelleen tuota tuonnemmaksi, lähikirpparilta tarttui mukaan vähintään yhtä morbidia luettavaa. Andrew Millerin Pure (2011) kertoo kalmanhajuisen, mutta kiehtovan tarinan insinööristä, joka saa vuonna 1786 tehtäväkseen niin sanotusti ylikansoitetun Les Innocents -hautausmaan poistamisen pariisilaisten ilmaa pilaamasta. Tarina perustuu sikäli tositapahtumiin, että kyseinen hautausmaa todella poistettiin käytöstä ja vainajien jäänteet siirrettiin muualle.

Nyt työn alla on niin ikään kirpputorilta löytynyt Markus Zusakin The Book Thief (2006). Romaani sijoittuu natsi-Saksaan charmanttina kertojanaan itse kuolema. Sain siskolta suomennoksen lainaksi jo hyvän aikaa sitten, mutta se hautautui johonkin työn alla olevien kirjojen pinoon. Aivan erityisesti pidän kertojan lakonisista reunahuomautuksista.

A Small but Noteworthy Note.
I've seen so many young men
over the years who think they're
running at other young men.
They are not.
They are running at me.

Sieniperinnettä ja muuttomuistoja

Pagistaanissa tunnetusti kannatetaan inhimillisen pääoman kartuttamista mammonan sijaan. Niinpä mainostettakoon kahta meneillään olevaa keruuprojektia, joista molemmat liippaavat läheltä myös allekirjoittaneen elämää: sienihulluus iskee syksyisin ja jurttaa on muutettu nopeasti laskettuna kolmetoista kertaa, jos mukaan ei lasketa näitä tilapäisiä ulkomaanvisiittejä (muutot ja sienet eivät kyllä sikäli sovi yhteen, että muuttaessaan paikkakuntaa menettää myös vaivalla oppimansa sienipaikat).

Ensimmäinen on siis Sienet ennen ja nyt -keruu, jossa joensuulainen perinteentutkimuksen opiskelija kokoaa tietoa sieniperinteestä pro gradu-työtään varten.

Mitä sieniä ennen vanhaan syötiin? Mitä muita käyttötapoja sienillä oli? Millä nimillä sieniä kutsuttiin? Muistatko sieniin liittyviä uskomuksia, kaskuja tai tarinoita? Onko suhtautuminen sieniin ja sienilajeihin sinusta muuttunut? Mikä on oma suhteesi sieniin ja sienestykseen? Mikä on paras sienestysmuistosi?

Vastausaikaa on toukokuun loppuun ja vastaukset tallennetaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Joensuun perinnearkistoon.

Kun muisti ja sormet ovat vertyneet itiöemien parissa, voi seuraavaksi haasteekseen ottaa  SKS:n Elämää muuttolaatikoissa -keruukilpailun. Aikaa on syyskuun loppuun saakka ja paras kirjoitus palkitaan kirjapalkinnolla. Myös kaikkien osallistujien kesken arvotaan kirja. Sen voi sitten taas pakata johonkin muuttolaatikkoon lajitovereidensa seuraan.

Keräämme muuttamiseen liittyviä kertomuksia, kokemuksia ja muistoja. Tavoitteenamme on monipuolinen ja runsas aineisto. Jokainen vastaus on tärkeä, sillä vastauksia käytetään opetus- ja tutkimusaineistona. Kirjoitukset arkistoidaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon ja sähköisessä muodossa saapuvat kirjoitukset lisäksi Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon. 

---

Lisäys konehuoneen puolelta: Pagistaanissa on harvemmin tekstejä poistettu, koska itsesensuuri toimii pääsääntöisesti hyvin, mutta nyt tein poikkeuksen ja poistin parin päivän takaisen postauksen. Aihe, joka kirjoittaessa tuntui yksinomaan yleisesti(kin) kiinnostavalta huomiolta ihmismielen syövereistä, alkoi sulatellessa tuntua asialta, jota pureksii kuitenkin mieluummin itsekseen. Joskus ehkä vielä siihen palaan tai sitten en. Sääli, että myös hyvät kommentit hulahtivat pesuveden mukana, mutta eivät ne hukkaan menneet.

Yhdeksän vuotta

Kuva on lainattu täältä.

Muun muassa Peilikirjoitusta-blogissa on viime aikoina pohdittu blogin merkitystä omassa elämässä. Aika ajoin Pagistaanissakin on metablogattu aiheesta, mutta linkkien etsiminen tuntuisi kovin työläältä. Tietysti olisi mielenkiintoista verrata nykytuntemuksia siihen, mitä ennen on asiasta ajatellut.

Pagistaan siis täytti tammikuussa huimat yhdeksän vuotta. Paljon kertonee se, etten kertaakaan ole ajatellut lopettaa bloggaamista, vaikka hiljaisempia kausiakin on mukaan
mahtunut.

En ole toisaalta saanut näiden vuosien aikana hahmoteltua kirjoittelulleni mitään tiettyä linjaa. Pagistaan ei ole historia-, kirja-, kulttuuri-, koira-, valokuvaus-, luonto- tai huumoriblogi. Ei se ole myöskään virtuaalinen päiväkirja. Tämä määrittelemättömyys on varmasti pitänyt lukijakunnan melko pienenä; ei ole ollut sellaista aiheenmukaista verkostoa, johon blogi olisi sujuvasti liittynyt (eikä minulla ole turhan suuria luuloja tarinoideni tasosta muutenkaan).

Toisaalta juuri hajanaisuus on tehnyt bloggaamisesta muun elämän suorittamisesta irrallaan olevaa, täysin stressitöntä verbaaliverryttelyä. Toki aiheet ovat joskus kevyitä, joskus raskaampia ja toisinaan varsin henkilökohtaisia, mutta blogin kirjoittamista toimintana leimaa tietty kepeys ja irrottautuneisuus. Heti, jos olen yrittänyt ryhtyä kirjoittamaan määrätietoisemmin tai rajatummin, bloggaamisesta on kadonnut ilo.

Henkilökohtaisesta puheen ollen, kerran vaihdoin nimellä bloggaamisen nimimerkkiin. Mutta ei se tuntunut omalta - miksi, sitä en osaa oikein sanoa. Kirjoitin aivan samalla tavalla samoista asioista silloinkin.

Omista viistouksistani ja solmukohdistani olen ollut usein melko avoin, mutta se on osin tietoinen valinta; en ole koskaan halunnut luoda itsestäni virheetöntä virtuaaliversiota, korein värin maalattua viehettä työnantajille, vaikka imagonrakennus internetissä onkin nykypäivää. Toisaalta juuri elämän varjopuolet ovat niitä, jotka yhdistävät ihmisiä ja saavat aikaan keskustelua. Omat avautumiseni ovatkin olleet sellaisia, että olen uskonut aiheen jollain tapaa kiinnostavan tai koskettavan muitakin.

On silti asioita, joita en suurin surminkaan repostelisi blogissani. Usein ne liittyvät muihin ihmisiin. Myös jotkut elämänvalinnat koen yksityisiksi tai ainakin sellaisiksi, etten koe blogia luontevaksi foorumiksi niiden yksityiskohtaisempaan puimiseen.

Blogistan, blogosfääri - sosiaalisena ympäristönä se on edelleen tärkeä, vaikka "huippuvuosien" kommenttiketjut ovat enää muisto ainakin Pagistaanin osalta. Muun sosiaalisen median myötä moni vanha tuttu siirtyi toisille foorumeille tai vähensi kirjoitteluaan minuakin enemmän, enkä ole ollut kovin ahkera hakemaan uusia blogituttavuuksia.

Nyt Englannissa ollessani virtuaalisen juttuseuran tarve lienee kasvanut, koska olen urakalla etsinyt uutta lukemista ja koettanut aktivoitua muiden kommenttilaatikoissa. Pagistaan on myös päivittynyt ahkerammin kuin pitkään aikaan, osin varmaankin siksi, että asun täällä (enimmäkseen) yksin. Suomeksi kirjoittaminen on niin ikään rentouttavaa englanniksi työskentelyn lomassa.

Pagistaan siis näillä näkymin jatkaa olemassaoloaan itsenäisenä ja joskus itsepäisenäkin pikkuvaltiona Blogistanin kirjavassa kansainyhteisössä. Anarkia aiheiden suhteen jatkunee: juttu luistaa, silloin kun luistaa, niistä aiheista, mistä kulloinkin huvittaa kirjoittaa. Jos joku jorinoitani lukee ja kenties kommentoikin, aina hauskempaa.

Halvalla ja nopeasti

Kuvan koirat eivät liity juttuun. Eivätkä ole tehtaasta.

Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen mukaan pentutehtailua ei tarvitse kriminalisoida, koska nykyinen lainsäädäntö antaa riittävästi työkaluja puuttua asiaan.

Asiasta nousi nettikeskusteluissa kova virtuaalimeteli. Syystäkin. Vastenmielinen ilmiö on juurtunut huolestuttavan tiukasti suomalaisen koirakulttuurin aluskasvillisuuteen. Mutta jotkut kommentoijat vetosivat siihen, että helppoahan niillä on, joilla on varaa ostaa oikea, rekisteröity rotukoira. Toiset joutuvat "tyytymään" näihin mahdollisesti taustaltaan epämääräisiin koirahankintoihin.

Väitän, että näissä kommenteissa ollaan ongelman ytimessä. Ydin ei suinkaan ole ministerin nihkeys tai viranomaisten kyvyttömyys narauttaa pentutehtailijat. Ei, se on ihmisten halu saada koira halvalla ja nopeasti. Niin kauan kuin kysyntää "tuotteille" löytyy, myös tarjonta tulee löytämään väylänsä. Valitettavasti.

Onko nykyihmiselle jotenkin mahdoton ajatus ottaa aikaa ja säästää rahaa koiraan, jonka taustat ovat kunnossa ja jonka kasvattajalla on puhtaat paperit? Pitääkö koira tosiaan saada heti hankintapäätöstä seuraavalla viikolla? Onko tonni todellakin paljon jopa viidentoista vuoden ilosta - jos huolestakin?

Sitä paitsi jos jo koiran hankintahinta arveluttaa, saattavat eläinlääkärikulut tuottaa ikävän yllätyksen. Ne kun eivät välttämättä jää pelkkiin rokotuksiin (vaikkapa narttukoiran pyometraleikkaus maksaa monta sataa euroa, eikä sitä voi suunnitella etukäteen; koira voi myös loukkaantua tai saada suolitukoksen - ja taas on tarvetta sekä kirurginveitselle että euroille).

Tällä en suinkaan tarkoita, että vain rotukoira on rahan arvoinen hankinta. Mietteitäni aiheesta voi lukea vaikkapa täältä. Mutta niin kauan kuin toimitusnopeus ja halpa hinta ovat kriteereitä koiraa hankittaessa, pentutehtailla riittää hyväuskoisia asiakkaita.

Surullisinta on, että erotuksen hinnassa maksavat koirat.

Alkukieli paras kieli

Tämä kiersi tänään sosiaalisessa mediassa, alkuperä tuntematon.

Mainion kirjablogin pitäjä (ja entinen opiskelutoverini) Salla Brunou perusteli osuvasti, miksi kannattaa lukea suomeksi kirjoitettuja kirjoja. Nimenomaan kirjoitettuja, ei käännettyjä. Olen täysin samaa mieltä siitä, että tuskin mikään kehittää ja ylläpitää kielen tajua paremmin kuin itsensä ahkera altistaminen monipuoliselle kirjallisuudelle. Sallaa lainaten:

Jos omaan kielenkäyttöönsä ei kiinnitä huomiota, ryhtyy helposti käyttämään epäselviä ja monimutkaisia ilmauksia. Sinä-passiivi, tulla-futuuri ja muut kömpelyydet uhkaavat pesiytyä lukijan omaankin kirjoitettuun tekstiin, mikäli lukija ei huolla suomen kieltään lukemalla kaunista, eloisaa ja kielellisesti tarkkaa suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta.

Hyvä näkökohta on myös se, että taitavalla kääntäjällä pitää olla laaja yleissivistys ja kulttuurista ymmärrystä. Niinpä yhdessä Sallan esimerkeistä Pyhän Marian kirkko on suomennettu Pyhän Maryn kirkoksi. Tällaisiin hampaita vihloviin kömpelyyksiin harvemmin törmää suomeksi kirjoitetuissa teoksissa.

Puhumattakaan suomen kielen rikkaudesta ja ilmaisuvoimaisuudesta murteineen ja maukkaine sanontoineen. Ne ansaitsevat tulla viljellyiksi kirjallisuudessa - jos toki puheessakin - monipuolisesti ja taajaan. Itse manailin taannoin pyöräkorjaamolla sitä, ettei vaihteiden rönksähtelyä polkiessa voi kääntää englanniksi. Yanking, jerking, jolting... eivät ne ole sama asia! Eivät ainakaan (itä)suomalaisen suussa.

Jatko-opintoina kannattaa lukea Sallan teksti siitä, mitä hyvää koituu englanniksi kirjoitettujen kirjojen lukemisesta. Pätee toki muihinkin kieliin, jos lukija niitä osaa. Intuitiivisen kielen tajun kehittyminen kirjallisuutta lukemalla koskee myös vieraita kieliä - alkukieli paras kieli. Esimerkiksi allekirjoittaneelle venäjänkielisen kaunokirjallisuuden lukeminen on hidasta takkurointia, mutta palkitsevaa. Hitaudessa on toki puolensa sikäli, että kirja kestää yöpöydällä pidempään.

Cambridgen puolimaraton

Cambridgen puolimaraton eli 21 kilometrin lenkki hölköteltiin tänään. Viime viikko oli suomalaisittain suorastaan toukokuinen, joten haaveissa oli leppeä juoksu shortseissa auringon paistaessa ja narsissien kukkiessa.

Haaveilla toki saa, mutta Englannin kevät on yllätyksiä täynnä. Säätiedotus valutti lämpölukemia armotta alaspäin, kunnes ne sunnuntain osalta näyttivät kahta lämpöastetta.

Ei koleus vielä mitään, mutta aamulla kotoa lähtiessä itätuuli räiski vaakasuoraan räntää. Kisan alkua mutaisella ja sohjoisella nurmikentällä odottelevat juoksijat näyttivät yhtä surkeilta kuin jokirannan narsissit. Monilla oli todella yllään shortsit ja t-paita. Allekirjoittanut oli sentään pohjoisen kasvattina virittänyt päälleen pitkää lahjetta ja hihaa, mutta hypellä sai yhtä kaikki pysyäkseen lämpimänä ennen starttia.

Juoksijoita oli - jos nyt oikein ymmärsin - kolmisen tuhatta, mutta pelkäämiäni sumppuja syntyi paljon vähemmän kuin vaikkapa Helsingin City Runilla, vaikka paikoin reitti meni kapeita katuja ja kujia pitkin. On aina mukavampi juosta, jos pääsee hakemaan alusta alkaen oman tahtinsa ja säätelemään vauhtia omien tuntemustensa, ei edellä menevien mukaan.

Ajan saa tietää huomenna, muttei se kovin paljon yli kahden tunnin venynyt. Yhtä kaikki, olin varsin tyytyväinen juoksuun. Erityisen iloinen olen siitä, että polvet ja muut ongelmakohdat kulkivat mukana ilman reklamointeja, vaikka koko matka juostiin asfaltilla. Toki toisella puoliskolla väsymys alkoi tuntua jaloissa, mutta lihasten jomottelu on toisenlaista kuin vaikkapa polven rasituskipu - ensin mainittu kuuluu asiaan ja menee ohi, kun urakka päättyy.

Tosin luulen, että vielä huomenna tietää jotain tehneensä. 

Mukavaa oli sekin, että katujen varsilla oli paljon kannustajia kurjasta säästä huolimatta. Tuttuja ei näkynyt, mutta numerolappuun painettu etunimi varmisti, että ystävälliset sivulliset kannustivat juoksijoita myös nimeltä. Tunnelma oli siis koleudesta huolimatta lämmin. Meille punaisessa Camfed-liivissä juokseville löytyi lisäksi omia kirittäjiä pitkin matkaa.

Panin merkille, että täällä "hyväntekeväisyysurheilu" eli varainkeruun yhdistäminen johonkin kuntourheilutapahtumaan on hyvin tavallista, vaikka suomalaisia se saattaa oudoksuttaa. Ainakin puolella juoksijoista oli jonkin yleishyödyllisen yhdistyksen paita tai liivi. Kuka juoksi syöpätutkimuksen, kuka silmättöminä syntyneiden lasten hyväksi (jonkin aikaa edelläni hölkötti kaveri, joka edusti jonkinlaista hedelmöityshoitoja edistävää järjestöä; hänen juoksupaitaansa koristi parvi viriilin näköisiä siittiöitä). 

Täkäläisethän saavat laittaa järjestöille tehdyt lahjoitukset verovähennykseen, mikä saattaa toimia lisäporkkanana kupeen kaivamiselle.

Vielä kerran lämmin kiitos kaikille lahjoittajille! Oli hienoa huomata, että niin moni lähti mukaan huolimatta kenties hieman vieraan oloisesta toimintamallista. Henkilökohtaisen kampanjani tavoite täyttyi ja enemmänkin. Kerron vielä myöhemmin, mikä oli tiimin kokonaistulos ja mitä rahalla saa tehtyä afrikkalaistyttöjen koulutien tasoittamiseksi.

Äläkä ikinä kuvittele

Kaarina Davis oli liittänyt blogiinsa lainauksen, joka tällaisesta tulevaisuuden kanssa tuskailijasta ja menneiden haikailijasta tuntui aivan erityisen rohkaisevalta ja lempeältä.

Olen oppinut, että jos ihmisen täytyy lähteä paikasta, jossa hän on elänyt ja rakastanut, jonne kaikki hänen eilisensä ovat syvälle haudattuina - silloin on lähdettävä: vaikka verkalleen, lähdettävä on niin nopeasti kuin mahdollista. Älä ikinä käänny katsomaan taaksesi äläkä ikinä kuvittele, että muistamasi hetki on muita parempi vain siksi, että se on mennyt. 

Kuluneet vuodet tuntuvat turvallisilta, voitetuilta vuosilta, kun taas tulevaisuus piilee pilvessä, joka etäältä näyttää pelottavalta. Pilvi haihtuu sitä mukaa, kun tunkeudut siihen. Olen oppinut tämän, mutta kaikkien muiden tavoin opin sen myöhään.
- Beryl Markham

Tämän viisauden myötä Pagistaan toivottaa hyvää naistenpäivää kaikille sukupuoleen katsomatta.

Doverin linnasta ja kulttuuriperinnön vaalimisesta

Niin, siitä Doverin linnastahan minun piti jokunen sana kirjoittaa. Se on yksi parhaiten säilyneistä keskiaikaisista linnoista Englannissa ja mainio esimerkki siitä, millaisia kerrostumia ja merkityksiä yhteen ainoaan paikkaan voi kertyä.

Hyvä sijainti kanaalin kapeimmalla kohdalla houkutteli paikalle roomalaiset. Heidän 100-luvulla rakentamansa pharos-majakan rauniot näkyvät yllä olevassa kuvan vasemmassa laidassa. Sen vieressä oleva korkeampi rakennus on kirkko, jonka vanhimmat osat ovat 1000-luvulta.

Itse linna - joka häämöttää takana - on Vilhelm "Valloittajan" alulle panema tukikohta. Hän aloitti sen rakennuttamisen hetimiten saavuttuaan saarelle vuonna 1066. Päälinna torneineen on kuitenkin pitkälti Henrik II:n aikaansaannosta 1180-luvulta eteenpäin. Hänen seuraajansa jatkoivat urakkaa lisäämällä kokonaisuuteen uusia muureja ja valleja ja laajentamalla sitä.

Doverin linnan alue pysyi sotilaallisesti tärkeänä tukikohtana aina toiseen maailmansotaan asti. Silloin sieltä johdettiin muun muassa operaatio Dynamoa, jolla brittisotilaat evakuoitiin Dunkirkista kanaalin yli vuonna 1940 saksalaisten miehitettyä Ranskan. Linnoitusten alla on mailikaupalla tunneleita, jotka olivat sodan aikana kiivaassa tukikohtakäytössä.

Nykyisin Doverin linnan valtaavat päivittäin turistit. Meneillään on jatkuva operaatio Elämys. Britit, jos ketkä, taitavat menneisyyden leipomisen makoisaan ja helposti sulavaan muotoon. Tutkimaan pääsee niin tunneleita, linnaa kuin vallejakin ja jos oma mielikuvitus loppuu kesken, apua löytyy jos jonkinlaista.

Päälinna on jo itsessään vaikuttava paikka. Vaikuttavuutta lisää, että se on sisustettu osin 1100-luvun asuun. Yksi oikean takan ääressä lämmitelleistä vapaaehtoistyöntekijöistä kertoi, että seinävaatteiden värit ja kuosit sekä huonekalujen mallit on poimittu huolellisesti vanhoista käsikirjoituksista. Takana on siis pitkä tutkimusprojekti ja jälki sen mukaista.

Eikä siinä kaikki. Kurkistellessamme näkymiä linnan tuuliselta katolta viereemme tuli turkiksiin pukeutunut nuori mies, joka manaili "tätä helvetin kylmää maata". Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen palatessamme linnan pääsaliin, jossa keskiaikaisittain pukeutunut pariskunta kävi kiivasta riitaa. Henrik II ja Eleonoora Akvitanialainenhan siinä ottivat yhteen perintökysymyksistä ja maiden hallinnasta. Turkisviittainen kaveri oli tietysti heidän poikansa Rikhard "Leijonamieli". Näistä valtakuvioista kävijöitä oli luonnollisesti valistettu lyhyellä ja humoristisella multimediaesityksellä ennen siirtymistä itse linnaan. 

Tapaan suhtautua hieman epäluuloisesti kaikenlaisiin "historian elävöittämisiin", olivatpa kyseessä näytellyt kohtaukset tai lasten puuhanurkkaukset. Ne ovat helposti muovisia ja mutkat suoriksi vetäviä (ja toisinaan kiusaannuttavia, jos pahaa aavistamatonta yleisöä vedetään väkisin mukaan leikkiin). Mutta Doverissa kaikki napsahteli nautittavasti kohdalleen. Tosin - jos nyt jotakin huomautettavaa haluaa hakea - näyttelijöiden olisi pitänyt puhua nykyenglannin sijasta muinaisranskaa.

Oma näkökohtansa tietysti on, mitä tällaisella historiallisen perinnön vaalimisella haetaan, millaisia muotoja se ottaa ja onko siinä kenties jotain ongelmakohtia. Tämä ei koske pelkästään elävöittämisyrityksiä, vaan ylipäänsä historiallisia paikkoja, rakennuksia, muistomerkkejä, kirjallisia esityksiä... Historiaa, maantiedettä, maisemaa ja muistin merkitystä tutkinut David Lowenthal on hienosti purkanut heritage -käsitettä, joka kääntyy suomeksi perinnöksi, ehkä tarkentaen kulttuuriperinnöksi.

Hänen mukaansa kulttuuriperintöä vaalitaan nykyisin vimmaisemmin kuin koskaan. Sen arvoa ei kukaan kyseenalaista. Yhtenä syynä on nykyihmisen irrallisuus ja tarve hakea "omia" juuriaan, eikä markkinatalouskaan ulkona kuviosta ole. Tässä innossa on toki puolensa, mutta myös ongelmansa.

Ensinnäkin kulttuuriperinnön määrittely ja rakentaminen ovat osaltaan tekemässä menneisyydestä esitystä, jossa asiat seuraavat toistaan siistissä kronologisessa järjestyksessä. Historian esittämistä ja kertomista sävyttää aina tietynlainen "jälkiviisaus": me - toisin kuin tuolloin eläneet - tiedämme, mitä tietyn hetken jälkeen tapahtui, eikä se voi olla värittämättä käsityksiämme kyseisestä hetkestä. Taaksepäin katsottuna asiat näyttävät aina selkeämmiltä kuin tapahtuessaan:

Historical hindsight tidies chaos into order, often into predestined sequence, as though things could not have happened otherwise. 
(Lowenthal: The Heritage Crusade and the Spoils of History)

Menneestä laadittu esitys on niin ikään väistämättä vajavainen. Se, mitä historiasta päätyy kerrottavaksi ja toistettavaksi, on vain murto-osa tapahtuneesta, puhumattakaan puhutusta, ajatellusta, kaikesta siitä, mistä ei ole jäänyt jälkiä. Edelleen se, mitä kerrottavaksi on valikoitunut ja yhä valikoituu, ei suinkaan aina ole sattumanvaraista.

Historian yksinkertaistamisessa helposti sulavaan muotoon piileekin se ongelma, että yksipuolisuudessaan se kertoo vain yhden tarinan, yhden näkökulman. Kun tuon näkökulman tavoitteena on tietyn yhteisön tai ryhmän identiteetin vahvistaminen, mennään jo aavistuksen verran vaarallisille vesille historian hyväksikäytön suhteen. Englannissa heritage -ajattelu ei ole ehkä niin selvästi patriotismin leimaamaa kuin monessa muussa paikassa (jätän esimerkit nyt tässä mainitsematta), mutta kyllähän sekin perustuu enemmän tai vähemmän viralliseen ja "lukkoon lyötyyn" historiantulkintaan, eräänlaiseen menneisyyskaanoniin.

Metahistoriallisten pohdintojen ohella käytännön kysymyksiä ovat Lowenthalin mukaan muun muassa se, miten esimerkiksi historiallisesti arvokkaaksi koetut paikat määritellään - mikä on tarpeeksi arvokasta tai vanhaa, mihin raja vedetään - ja miten menneen merkkejä sivuavaa kulttuuripolitiikkaa tehdään. Mikä on se taho, joka sitä tekee? Entä irrottaako museointi paikan, rakennuksen tai muun jäänteen asiayhteydestään? Kuka saa hyötyä taloudellisesti kulttuuriperinnöstä? Ja niin edelleen.

Mutkikas ja monitahoinen aihe kaiken kaikkiaan. Mutta äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeämpi kuin päältä arvaisi, väitän.

Kana ja tuulihaukka

Ei, otsikko ei viittaa englantilaiseen pubiin. Mahdollista se kyllä olisi.

Olin jo iltapuhteenani naputtelemassa tarinaa Doverin linnasta, kun osuin lukemaan Jukka Kemppisen pakinointia puhetaidosta tai pikemminkin -taidottomuudesta. Se sattui niin makeasti yksiin viime aikojen mietteideni kanssa, etten malttanut olla tarttumatta aiheeseen. Kemppistä lainaten:

Roomalainen perinne tuntee ja ylistää useitakin huonoja puhujia, ja Kreikassa oli kokonainen maakunta, Lakedaimon eli Sparta, jonka asukkaat olivat kuuluisia vähäsanaisuudestaan. Samaa ominaisuutta muuten ylistetään myös viikinkikirjallisuudessa.

Omassa historiassamme henkilöitä, joita kirjallisten muistiinpanojen mukaan ei ympäröinyt seurallinen puheensorina, olivat esimerkiksi Mannerheim ja Ryti. Lisäisin mielelläni Tannerin, mutta en ole aivan varma. Kaikki mainitut olivat ainakin jokseenkin kehnoja puheen pitäjiä, eikä ole tietoa, että he olisivat koskaan puhuneet ketään pyörryksiin.

Täällä Cambridgessa olen yllättynyt siitä, miten moni lukee esitelmän tai luennon suoraan paperista. Hyvin moni. Enkä puhu nyt opiskelijoista. Vain kerran olen osunut kuuntelemaan sarjaa, jossa luennoitsija kuljeskeli yleisön edessä kuin olohuoneessaan ja piti kolme briljanttia esitelmää - ilman paperin paperia ja silmin nähden esiintymisestä nauttien. Jos hänellä jotain muistiinpanoja oli, ei niistä vilaustakaan näkynyt ainakaan auditorion takariveille.

Entä allekirjoittanut? Oikeastaan täällä olen taas tullut pohtineeksi sitä tosiasiaa, etten ole luontainen puhuja. En millään kielellä, en missään tilanteessa. Ajattelen kirjoittamalla, en puhumalla. Suullisesti muotoilen asiat hitaasti ja tarvitsen siihen kiireettömyyden tunnetta. Usein lopputulos tuntuu jäävän räpistelyksi. Kirjoittamalla taas pääsen lentoon saman tien. Ja se lento on enimmäkseen helppoa, kepeää ja nautinnollista. Ero on kuin kanalla ja tuulihaukalla.

En jännitä esiintymistä yleisön edessä, enkä kammoksu esimerkiksi luentojen pitämistä. En myöskään lue sanottavaani paperista yleisöön katsomatta, mutta tarkan kirjallisen konseptin etenemiselleni tarvitsen. Niin ikään koen aina alisuoriutuvani tilanteissa, joissa joudun reagoimaan kysymyksiin ilman miettimisaikaa, vaikka aihe olisi läpeensä tuttu. Esimerkkeinä mainittakoon haastattelut ja yleisön kysymyksiin vastaaminen esitelmän päätteeksi. Selviän niistä miten kuten, mutta tunnen itseni hyvin kiusaantuneeksi ja kankeaksi. Se ei kuulemma päälle päin näy - ainakaan aina - mutta kokemusta se ei miksikään muuta.

Moni kollega on sanonut nauttineensa väitöstilaisuudestaan täysin siemauksin vauhtiin päästyään. Minä olen luonut puhujaan sivusilmäyksen ja pysynyt hiljaa.

Toki kyseessä on taito, joka jonkin verran kehittyy kokemuksen ja ajan myötä. Monen vuoden etätyöt eivät liene suullista ilmaisua parantaneet, mitä tulee kykyyn käydä spontaania keskustelua oman alan asioista. Mutta uskon yhä vakaammin, että se on myös taipumuskysymys. Yksi ilmaisee itseään paremmin tekstillä, toinen puheella. Joiltakin onnekkailta molemmat onnistuvat yhtä hyvin.

Kysymisessä olen kyllä taitava. Ehkä siksi toimittajan työt luonnistuvat. Olen myös mielelläni niiden joukossa, jotka esittävät kysymyksiä luennon päätteeksi. Mutta poliitikkona olisin surkea tapaus. Jos sanottavaa joskus löytyisikin, vakuuttavan sanomisen kyvyn kanssa olisi niin ja näin - ainakin, jos puhetta ei olisi aikaa muotoilla huolella etukäteen. Kemppisen sanat vahvistavat ajatustani, että järjestys on juuri päinvastainen suhteessa siihen, mitä nykyään vaaditaan:

Sujuvuuden ihanne ei ole ongelmaton. Silti jotenkin tuntuu, että tämän hetken politiikassa ja muussa julkisessa elämässä sanojensa punnitsija ei potkisi pitkälle. Elämmekö puppupuheiden korkeasuhdanteessa?

Pidän kyllä tuosta ystävällisestä kuvauksesta "sanojen punnitsija". Synkempinä hetkinä olen määritellyt kaltaiseni kankeakielisen puhujan suorasanaisemmin.

Toki mielessäni vain. Tai kenties kirjaimin.

Juustoa ja juoksutreeniä

Varoitus: sisältää yksityiskohtaisia liikunta- ja ravintoasioita.

Kävin tänään juosta remputtamassa melkein kahden tunnin lenkin pitkin joenrantoja ja pellonlaitoja. Eiköhän tässä yksi puolimaraton saada hölköteltyä, olettaen, ettei viikossa ehdi iskeä lentsu tai muu riesa.

Edellisen kerran juoksin puolimaratonin huimat kuusi vuotta sitten. Piti tarkistaa asia Pagistaanin arkistoista, kun en ollut uskoa, että siitä on niin kauan...! En silloinkaan asettanut aikatavoitteita, mutta tällä kertaa aion olla vielä varovaisempi. En ole hakenut harjoitellessani vauhtia juuri ollenkaan. Suomessa ollessanikin teen niin sanottuja intervallitreenejä vain uima-altaassa vesijuosten, koska asfaltilla kovaa pinkominen on osoittautunut hyvin huonoksi ajatukseksi. Suurin piirtein yhtä huonoksi kuin yritykset treenata täyspitkälle maratonille näillä ylipronaation ja Mortonin neuroomien kiusaamilla kintuillani. Säästän koipia ja selkää mieluummin alppiretkille ja muuhun hauskanpitoon.

Mutta puolimaraton on mukava matka. Siinä on jo himpun verran tavoitteellisuutta, mutta todennäköisyys itsensä hajottamiseen melko pieni (jos siis välttää kirjaimellisesti kantapään kautta opittuja hölmöyksiä).

Jotain on kyllä kuudessa vuodessa muuttunutkin. Nimittäin aineenvaihdunta. Se ruokailujen ja hieman tehostetun harjoittelun kuvio, jolla aiemmin paino pysyi samassa tai putosi hiukan, onkin nyt tuonut vaa'an kertoman mukaan lisää liki kolme kiloa. En ole juuri harrastanut makeaa tai muita tuhteja herkkuja, enkä edes popsinut suuria annoksia tavallista ruokaa. Pubissa tulee käytyä vain harvakseltaan. Kunto- ja hyötyliikuntaa on kertynyt aina vähintään tunti päivässä, useimmiten enemmän.

Oikeastaan ainoat elintarvikkeet, joita olen viime aikoina syönyt määrällisesti enemmän, ovat hedelmät ja juusto. Edellisiä siksi, että lähikaupassa on vastustamattomia "kilo punnalla"-tarjouksia. Tuleehan siitä hedelmäsokeria, jos päivän mittaan närppii vaikkapa kolme päärynää, kolme omenaa ja kaksi appelsiinia... ai niin, olikos siellä korissa klementiinejäkin? Kuivattuja goji-marjoja - joiden väitettyihin terveysvaikutuksiin en ole kuitenkaan hurahtanut - tuli jossain vaiheessa tavaksi ropsauttaa kourallinen aamupuuroon, kun täältä ei metsämarjoja saa.

Juustoa kuluu enemmän lähinnä siksi, että täkäläinen laatu murenee höylällä vedellessä. Niinpä sitä on pitänyt leikata leivälle veitsellä, mikä on tietysti tehnyt viipaleista reilusti paksumpia (tässä saattaa olla selityksen makua; pidän kyllä juustosta vähän liikaakin, mikä tekee pienestä ruotuunpalaamisjaksosta ihan tervetulleen).

Aika lailla oman ruokavalioni kaltainen pyramidi on lainattu täältä. Toimii  enimmäkseen loistavasti.

Mutta cheddariakaan en ole urakalla lohminut, joten ainoaksi selitykseksi näiden pienten purojen lisäksi jää aineenvaihdunnan hidastuminen keski-ikään tullessa - tai pysähtyminen, kuten joku jossain painonhallintaan liittyvässä keskustelussa katkerana totesi. Kaloreita en ole laskenut, vaan syönyt vanhan treenituntuman mukaan. Tuohon tuntumaan ei näköjään olekaan enää täysin luottamista.

Tällainen heilahtelu hoituu vielä pienillä korjausliikkeillä. Mutta pienikin nousujohteisuus pistää taas kerran pohtimaan, miten vaikeaa painonhallinta ylipäänsä on nyky-yhteiskunnassa, kun kaikenlaista hyvää syötävää (ja juotavaa) on tarjolla paljon ja liikuntaa vähän. Kohtuullinen liikuntamääräkään kun ei tarkoita sitä, että "voi syödä mitä vain lihomatta". Ei ainakaan enää 35 ikävuoden paremmalla puolella. Istuvan ihmisen päivän kaloritarpeen saa huiman nopeasti täyteen ja ylikin niin sanotuilla turhilla eväillä, eli sellaisilla, joista ei juuri ravintoaineita irtoa, mutta energiaa sitäkin enemmän. Suotta ei kasviksia suositella vatsantäytteeksi. Ja niitä hedelmiä - kohtuudella.

---

Tämän taivastelun jälkeen tuntuu irvokkaalta ja jopa mauttomalta muistuttaa varainkeruukampanjastani, joka on komeasti loppusuoralla (vielä ehtii mukaan). Oletettavasti Afrikan köyhillä alueilla päivittäiset huolenaiheet ovat jotain muuta kuin liian paksut juustoviipaleet. Mutta jo tähän mennessä Camfed-juoksutiimimme on saanut haalittua kokoon summan, jolla saa hankittua esimerkiksi koulupuvut 72 tytölle. Kiitos, ystävät!

Sarvekkaat ystävämme

Pagistaanissa on ehkä havaittavissa lievää taisteluväsymystä, kun mitään erityisen järkevää ja analyyttistä ei jaksa eikä ehdi kirjoittaa. Jatketaan siis vanhalla, tutulla silppulinjalla - vähän sitä sun tätä.

Sitä paitsi nyt on perjantai ja kevennyksen paikka.

Jotain allekirjoittaneen mielentilasta - kenties myös aivokapasiteetista - kertonee sekin, että jo monena päivänä olen käynyt töiden lomassa nauramassa tälle videolle, jossa vuohet huutavat kovin inhimillisillä äänillä (ja taas nauratti hirveästi, kun katsoin sen linkitystä varten).

Pagistaanissahan on aina pidetty vuohista. Minulla on ollut kunnia omistaakin kaksi perin persoonallista sorkkaeläintä parin vuoden ajan. Viime aikoina kontakteja sarvekkaisiin ystäviimme on kuitenkin ollut lähinnä Alpeilla.

Viime kesänä mieltä lämmitti erityisesti muuan sattumus wallisinvuohien parissa. En tiedä, miten tuon vuohirodun nimi kääntyisi oikeaoppisesti suomeksi; saksaksi se on Walliser Schwarzhalsziege ja englanniksi Valais Blackneck goat. Joka tapauksessa kyseessä on hyvin kaunis eteläsveitsiläinen vuohirotu, joka oli jo häviämässä tuottoisampien lypsyrotujen tieltä. Sen ominaispiirteenä on pitkä turkki, joka jakautuu kuin viivottimella vedettynä mustaan etupäähän ja valkoiseen takapäähän. Kuten kuvista näkyy, aikuisilla on myös hieno otsatukka.

Olimme siipan kanssa laskeutumassa sateisena aamuna vuorilta laaksoon, kun polku meni - kuten ne usein menevät - eläinaitauksen läpi. Niityn toisella puolella näkyi laiduntamassa iso kööri wallisinvuohia. Joku niistä huomasi meidät porttia avatessamme ja kohta koko lauma - noin kolmekymmentä mustavalkoista liuhupartaa - tuli täyttä laukkaa meitä kohti. Vaikuttava näky!

En tiedä, mitä vuohet satunnaisilta kulkijoilta halusivat. Jotain syötävää oletettavasti. Yhtä kaikki ne asettuivat ympärillemme tiiviiseen, toiveikkaaseen piiriin ja katsoa nakottivat meitä odottavasti. Pienimmät kilit kipaisivat viereisen ladon kiviseinälle nähdäkseen paremmin. Jotain ryysiksestä ehkä kertoo se, ettei tungeksivasta vuohilaumasta saanut vasemmanpuoleista otosta parempaa kuvaa.

Aikansa ne meitä katselivat ja kuuntelivat pahoittelujamme, ettei meillä ollut mukana mitään vuohia kiinnostavaa tarjottavaa. Rapsuteltavaksi sarvipäät eivät suostuneet, vaan väistivät kättä. Sitten ne kyllästyivät, palasivat omiin laidunnuspuuhiinsa ja me jatkoimme matkaamme. Kulkiessamme huomasimme kyltin, jossa kerrottiin lauman olevan osa EU:n tukemaa alkuperäisrotujen elvytysprojektia.

Sentään vuohet eivät lähteneet seuraamaan meitä, kuten miehelle jonkin kerran on Alpeilla käynyt. Ehkä emme vielä parin maastoyöpymisen jälkeen haisseet tarpeeksi vahvasti ollaksemme potentiaalisia johtajapukkeja.