Kuukkelit ja naudat

Kansalaisvaikuttaminen ja julkinen kannan ottaminen tuntuivat olevan toissa viikon avioliittolakiäänestyksen tiimoilta sellaisessa nosteessa, että oletin virtuaaliyhteisöllä riittävän puhtia pitkälle ensi vuoteen.

Mutta kovin hiljaista on ollut. Esimerkiksi viime perjantain ydinvoimalapäätös kiinnosti sosiaalisessa mediassa varsin harvoja, vaikka toisin olisi voinut kuvitella. Olipa ydinvoimasta sinällään mitä mieltä tahansa, hamaan tulevaisuuteen kurkottava käsikynkkä Kremlin kanssa ei nyt vain millään mittarilla tarkasteltuna tunnu kovin hyvältä ajatukselta (tämän sanon Venäjän-tutkijana ja myös -ystävänä). Jos tästä uudesta samovaa… voimalasta saadaan lisäksi syy lykätä uusiutuvien energiamuotojen kehittämistä ja siihen investoimista, Suomi saattaa oikeasti päätyä sahaamaan omaa oksaansa.

Yritin omalta osaltani puhkua tuttavapiiriini intoa vaikuttaa uudistusprosessissa oleviin luonnonsuojelulakiin ja eläinsuojelulakiin - molempien kommentointi on nyt ajankohtaista - mutta liekö taustalla ollut kansalaisten vaikuttamiskrapula vai kaamosväsymys, kun peukutukset jäivät puuttumaan. Kuukkelit ja naudat! Kansallispuistot ja ylijalostetut koirat! Tärkeitä asioita, ihmiset!

Totuuden nimissä pitäisi kyllä itsekin aktivoitua hyödyllisen kansalaistoiminnan saralla johonkin muuhunkin kuin linkkien jakamiseen. Ehkä sitten kevväämmällä, kuten täällä päin tavataan sanoa.

Armoa ja ymmärrystä

Kajoanpa vaihteeksi tulenarkaan aiheeseen. Jos heittelette jotakin, niin älkää ainakaan kananmunia. Niitä näet arvostetaan Pagistaanissa kovasti.

Aloite niin kutsutusta tasa-arvoisesta avioliittolaista on saanut ihmiset barrikadeille, mikä tietysti kertoo, että asia tai sen vastustaminen koetaan erityisen tärkeäksi. En ota nyt itse aloitteeseen kantaa muuten kuin toteamalla, että näen sen ihan loogisena jatkeena parisuhteen rekisteröinnille. Valtion tehtävänä on kohdella kansalaisiaan tasapuolisesti ja demokraattisessa järjestelmässä lait on otettava uuteen tarkasteluun enemmistön niin halutessa. On aika vaikeaa löytää kestäviä perusteluja sille, miksi näin ei pitäisi toimia. Tunnesyyt eivät perusteiksi riitä.

Mitä esimerkiksi kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt tekevät, on minusta niiden asia; niihin ei kenenkään ole pakko kuulua, toisin kuin maallisten lakien säätelemään yhteiskuntaan. Aina voi äänestää jaloillaan, jos valittu linja ei miellytä - niin kuin yhä useampi nykyään tekeekin, kuka mistäkin syystä. Itse asiassa Ranskan mallissa saattaisi olla järkeä. Jos olen oikein ymmärtänyt, siellä virallisesti avioliittoon vihkii vain valtio. Uskonnolliset yhteisöt pitävät tahoillaan omat toimituksensa sen lisäksi.

Mutta se, mikä saa minut kiusaantuneeksi ja hämmentyneeksi on sävy, jolla "keskustelua" aloitteesta käydään. Kuten lienen joskus aiemminkin todennut, tunnepitoinen ja kovaääninen mouhuaminen saa minut näkemään punaista, olipa asia mikä hyvänsä tai miten kannatettava tahansa.

Minua tympivät suuresti homofobiset, matalaotsaiset, logiikaltaan rammat lausunnot, jotka usein tihkuvat suoranaista ihmisvihaa (usein vieläpä puettuna "kristillisyyden" kaapuun).

Mutta yhtä lailla minua ahdistavat fiksuina ja avarakatseisina pitämieni ihmisten kommentit, joissa kaikki lakialoitetta vastustavat tai siihen varautuneesti suhtautuvat määritellään värikkäin sanakääntein suvaitsemattomiksi idiooteiksi, hihhuleiksi ja änkyröiksi, jotka eivät silkkaa ahdasmielisyyttään halua suoda muille sitä hyvää, jota heillä itsellään on. Aloitetta vastustavista kansanedustajista kerätään ja julkaistaan nimilistoja haukkumisen tueksi.

Vähän armoa ja ymmärrystä nyt, ihmiset, puolin ja toisin.

Historiantutkijana en osaa olla ajattelematta asioiden aikaperspektiiviä. Ammattitauti, oletan. Se, mikä ihmisen oman elämäntaipaleen näkökulmasta tuntuu pitkältä aikajaksolta, on useampien sukupolvien mittakaavassa vain tuokio. Kun eräs tuttava taivasteli Ukrainan tapahtumien tiimoilta, miten voi olla mahdollista, että 2010-luvulla eurooppalaisia kuolee sotatoimien seurauksena, tuumasin itsekseni, ettei esimerkiksi Jugoslavian tapahtumista nyt niin kauan ole, että tällainen traaginen kehityskulku suoranaisesti yllättäisi.

Ja kun miettii, miten vähän aikaa homoseksuaalisuus on ollut oikeasti "poissa kaapista", onko ihme, jos suuri osa varsinkin iäkkäämmistä suomalaisista on vielä hämmennyksissään. Siinä, missä punavuorelainen kolmikymppinen hetero hengaa luontevasti homobaareissa ja pitää Pride-kulkueeseen osallistumista itsestäänselvyytenä, Lieksan syrjäkylillä asuva seitsenkymppinen saattaa aidosti oudoksua suurta medianäkyvyyttä, jonka homoseksuaalisuus - ja seksuaalisuus ylipäänsä - on viime vuosina saanut. Parisuhdekysymyksiin liittyy tietysti hyvin paljon muutakin kuin makuuhuone, olipa kyse heteroista tai homoista, mutta yhtä kaikki, moni ennen tiukasti privaatiksi luokiteltu asia on nykyisin televisio- ja kahvipöytäkeskustelujen rento aihe. Kaikki - semminkään toisenlaisten aikakausien kasvatit - eivät välttämättä koe kehitystä yksinomaan vapauttavana, ja esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät kysymykset voivat monen mielestä tuntua kiusallisilta nostettuina yksityisestä julkiseen sfääriin.

Mielikuvien muodostumista työkseen tutkivat puolestaan tietävät, että kerran muodostuneet käsitykset ja mielikuvat ovat hyvin sitkaita muuttumaan, vaikka uutta informaatiota aiheesta tulisikin. Se, että mielikuvat vaikuttavat tiedostamattomalla tasolla, tekee asiasta astetta kiperämmän. Vaikka ihminen haluaisi ajatella jostakin asiasta uudella tavalla, ei se noin vain onnistukaan.

Otetaanpa hieman kärjistetty esimerkki niin aikaperspektiivistä kuin mielikuvistakin. Vielä 30-luvun kansakoulun oppikirjoissa mustat esitettiin kolonialismin valossa lapsenkaltaisina olentoina, jotka "pitävät meluavista leikeistä", mutta joiden henkiset kyvyt eivät ole "niin heikot, kuin usein arvellaan". Monikulttuuriseen kaveripiiriin jo päiväkodissa tottunutta nykynuorisoa moinen kuvaus hämmästyttää ja huvittaa. Mutta ikäluokka, joka tätä pulpeteissaan tunnollisesti pänttäsi, on vielä pitkälti elävien kirjoissa. Kun siis tässä valossa todetaan, että "homoseksuaaliset teot" olivat Suomessa rangaistavia vuoteen 1971 asti ja sairauksien listalta homoseksuaalisuus poistettiin 1981, ei pitäisi olla erityisen yllättävää, ettei lakialoitetta ole otettu kaikissa kansanosissa, ikäluokissa ja maan joka kolkassa vastaan varauksettomalla riemulla. Moni ei varmasti edes osaa pukea sanoiksi, mikä ajatuksessa loppuviimeksi mättää.

Väitän taas kerran, että ihminen on keskimäärin melko turvallisuushakuinen ja muutoksia kaihtava olento. Toisaalta ihmisellä on taipumus olettaa, että muut ovat muutosten suhteen samassa tahdissa kuin hän itse. Oma itsestäänselvyys ei ole välttämättä sitä toiselle, ja tämä olisi hyvä muistaa ja antaa aikaa. Tuo toinen ei ole aina ja välttämättä ymmärtämätön tollo, jota voi estoitta pilkata, hän on vain toisenlaisen aikakauden tai maailmankäsityksen kasvatti (pilkkaaminen ylipäänsä on toki typerää, eikä sellaiseen kannattaisi alentua, vaikka vastapuoli oikeasti olisikin ymmärtämätön tollo).

Sitä paitsi vieraus on lähtökohtaisesti pelottavaa. Kun tuo "toiseus" saa tavalla tai toisella myönteiset ja ystävälliset kasvot, pelko tapaa vähitellen hälvetä ja stereotyyppisen mielikuvan tilalle tulla kohdattava ihminen.

Toisaalta maailma tosiaan muuttuu koko ajan, eikä kaikkia muutoksia ole ehkä järkevää ottaa niin henkilökohtaisesti, vaikkei itse niitä varauksettomasti kannattaisikaan. Etenkään, jos ne eivät ole mitenkään itseltä pois. Mutta ehkä ihminen saa jonkinlaista nautintoa kuohuksissaan olosta - näin voisi ainakin päätellä päivälehtien tekstiviestipalstoista.

Vedetään siis henkeä ja kuunnellaan vaikka Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin vinkeä reggae-versio Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll' on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.

Kahden pimeän välissä

Sosiaalinen media on taas täynnä tuskailua pimeydestä ja jaksamattomuudesta. Marraskuuhan se. Tuntuu, että joka vuosi minäkin mietin, etten ole aiemmin ollut aivan näin vetämätön päivän jäädessä viipaleeksi kahden pimeän väliin. Mutta ihan varmasti olen. Asian vahvistamiseksi ei tarvitse kuin selata Pagistaanin arkiston koottuja kaamosvalituksia.

Syysvetelyyttä vastaan olen tapellut tapani mukaan yrittämällä nukkua tarpeeksi ja pitämällä kiinni päivärytmistä, etenkin ulkoilusta ja liikkumisesta. Mitä enemmän tuntuu siltä, ettei jaksa lähteä lenkille tai vätkyttämölle eli kuntosalille, sen varmemmin - paradoksaalisesti kyllä - vaivannäkö virkistää enemmän kuin väsyttää.

Tänä syksynä olen alkanut urakalla elvyttää myös vuosikymmenen naftaliinissa olleita kouluratsastustaitojani - no, taidot ovat toki suhteellinen käsite, mutta yhtä kaikki. Vaikka iltapimeällä työpäivän ja koiranlenkityksen jälkeen ei millään jaksaisi raahautua tunnille väkertämään väistöjä ja laukkavoltteja kerrostalon korkuisella, laajaliikkeisellä puoliverisellä (jollaista myös nelijalkaiseksi tehosekoittimeksi voinee kutsua), jälkikäteen olo on mitä parhain ja työasiat ovat taatusti hölskyneet päästä ja sekoittuneet kentän hiekkaan.

Lisäksi työterveyslääkärin taannoin peräänkuuluttamat syvemmät vatsa- ja selkälihakset ovat saaneet tehotreenin.

Aikaan saamisesta ja vähän jaksamisestakin kävin jutustelemassa myös vieraisilla, kun pyydettiin - ensin naamakkain nk. neuropsykiatrisilla piirteillä varustettujen yliopisto-opiskelijoiden kanssa ja sitten kirjallisesti Valtone-hankkeen blogissa. Luettelemani yksinkertaiset apukonstit lienevät valtaosalle itsestään selvyyksiä, eikä niissä ole mitään ihmeellistä. Mutta ne ovat - kuten blogissakin totean - sekä allekirjoittaneen osalta varsin toimivaksi osoittautuneita että sellaisia, joiden kanssa joudun yhä edelleen tekemään töitä. Elinikäiseksi oppimiseksi kai tätäkin sanotaan.

Pyhiinvaellukset keskiajalla

Mainostetaanpa täälläkin tuoretta kirjanjärkälettä, joka on ilmestynyt sopivasti joulumarkkinoille - tai miksei vaikka isänpäiväksi.

Sari Katajala-Peltomaan, Christian Krötzlin ja Marjo Meriluoto-Jaakkolan toimittama Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) luo nimensä mukaisesti kattavan katsauksen Suomen alueen keskiaikaiseen pyhiinvaelluskulttuurin, sen käytäntöihin sekä vaikutuksiin ihmisten maailmankuvan avartumisen osalta.

Kirjoittajakaarti koostuu kustantajan mukaan "keskiajan tutkimuksen johtavista asiantuntijoista" ja näin todella on - mukana on laaja kirjo alan suomalaisia tosiosaajia. Se, lukeutuuko allekirjoittanut heihin, on joltisenkin kyseenalaista jo siksi, etten lue itseäni varsinaisesti keskiajan tutkijaksi (saati aihepiirin johtavaksi asiantuntijaksi). Joka tapauksessa käsialaani on teoksen ainoa ortodoksisia pyhiinvaelluksia koskeva artikkeli.

Teos on julkaistu yhteistyössä tamperelaisen museokeskus Vapriikin kanssa. Se liittyy alkuvuodesta 2015 Vapriikissa avattavaan näyttelyyn, jossa käsitellään samaa teemaa.

Edes kuun tavoin

Vaihteeksi konkreettista tasapainoilua  Grib Gochin upealla harjannereitillä Walesissa. Kuvan otti siippa.

Tähän väliin taas ihan jotain muuta. Henkilökohtaisia avautumisia ja rakkauden kaltaisia rumia sanoja vieroksuvien kannattaa etsiä asiapitoisempaa luettavaa vaikkapa sivupalkista tai YLE:n uutissivustolta.

Elämäntaito-oppaista ja keittiöpsykologiasta tuttu fraasi on, että jos ei osaa ottaa rakkautta vastaan, ei osaa myöskään rakastaa (enkä tarkoita nyt vain romanttista rakkautta, vaan ylipäänsä lähimmäisenrakkautta, jonkinlaista pyyteetöntä avautumista kohdattujen ihmisten ainutlaatuisuudelle).

Se on muuten totta. Liki neljäkymmentä vuotta meni siihen, että oivalsin asian. Kun ei ole koskaan oppinut pitämään itseään - jonkinlaista suorituksista riippumatonta ydinminuuttaan - rakastamisen arvoisena, myös muista ihmisistä välittäminen tapahtuu ikään kuin negatiivisen kautta, eräänlaisena tuskallisena vaihdantasuhteena. Sitä esimerkiksi ajattelee, että on saanut läheisiltään niin paljon, eikä sitä kaikkea voi ikinä maksaa takaisin. Tai että ihmiset ovat olleet niin hyviä minulle, enkä ansaitse sitä. Tai että itse vain ottaa, eikä anna muille mitään.

Tämä kipeä - joskin epäilemättä kieroutunut ja neuroottinen - tietoisuus omasta arvottomuudesta saa osaltaan aikaan sen, että kaikki kanssakäyminen ihmisten kanssa on jollain tavalla väsyttävää, äreystaso nousee helposti varsinkin lähiomaisten kanssa ja mukaviakin tapaamisia seuraa aina jonkinlainen takaraivossa nakertava morkkis ja epäonnistumisen tunne (niihin toki vaikuttavat myös tietyt henkilökohtaiseen käyttöjärjestelmään liittyvät haasteet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa; oikeastaan nämä kaksi ruokkivat tehokkaasti toisiaan).

Mielenkiintoista kyllä, tähän mantereita siirtävään oivallukseen ovat johtaneet sellaiset harvinaiset, mutta sitä vaikuttavammat hetket, jolloin olen jonkin aikaa kokenut jonkinlaisen personoimattoman, mutta äärimmäisen voimakkaan rakkauden ja armon läsnäolon. En sitä paremminkaan osaa kuvata. Hengellisesti suuntautuneet lukijat voivat tehdä tästä omat johtopäätöksensä, muut välttäkööt kiusaantumisen vaikkapa pohtimalla aivokemian ihmeellisyyksiä.

Tunne on ollut kuin auringon esiin tulo pilvien takaa synkkänä sadepäivänä: tuttu maisema muuttuu tyystin toiseksi. Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen, olen hetken ollut tasapainossa ja sovussa kaiken ja kaikkien kanssa, täynnä iloa ja kiitollisuutta. Kyse ei ole ollut mistään harhaisesta hippeilytuokiosta kosmisessa valossa kylpien, vaan sellaisesta aidosta olemassaolon balanssista, jota havaintojeni perusteella luulen joidenkin (harvojen) onnellisten kokevan suuren osan ajasta.

Jatkaakseni kliseisiä aurinkovertauksia väitän siis, että ihmisessä ei ole omavoimaista säteilyä. Vasta, kun kykenee avautumaan rakastettuna olemiselle, pystyy itse jakamaan samaa valoa muille, edes kuun tavoin.

Kääntöpuolena noille valon hetkille tietysti onkin, että paluu maakellarimaiseen normitilaan on tuntunut kahta tuskallisemmalta, kun on hetken saanut kokea, että myös näin voisi elää; myös näin voisi nähdä itsensä ja lähimmäiset.

Ilmaisia munia

Kanaharrastajien keskuudessa naureskellaan asiaan vihkiytymättömien ajatukselle, että kun on omia kanoja, saa ilmaisia munia. Voi olla, että joku harhautunut sieluparka hankkiikin kanoja mojova säästö mielessään. Muttei kummoista kesätarhaa ja -koppia tarvitse väsätä, kun päänsisäinen laskin alkaa jo antaa vastakkaisia lukuja.

Pagistaanissa, jossa munia pidetään lähinnä iloisena bonuksena kananpidosta, on heinäkuusta asti värkätty talvikanalaa kuin Iisakin… kanalaa. Tai vasara kädessä syntynyt siippahan sitä on pääasiassa rakentanut; allekirjoittanut on tehnyt pieniä avustavia toimia, kuten sullonut villaa kattoon ja telannut maalia seinään.

Kanala tehtiin ulkorakennukseen, jossa on ollut kahden lehmän pikkunavetta, liiteri ja varastotilaa. Se, että mies halusi navettaosiosta itselleen verstaan, toimi ilmeisen hyvänä motivaattorina kanalaprojektille (muutenhan kanat olisi voinut majoittaa sinne). Noin yhdeksän neliön pöksä rakennettiin maalattialla varustetun liiterin paikalle; siihen tehtiin rossipohja ja tuhti eristys, joka on taatusti parempi kuin mökissämme. Kenties talvipakkasilla muutamme kaikki kanojen seuraksi.

Mutta ajatuksena oli, että jos tästä joskus lähdetään, tulevat asukkaat voivat halutessaan hyödyntää tilan lämpimänä varastona tai vaikka nukkuma-aittana. Tehtiin siis kerralla hyvä.

Älkää kysykö, paljonko projekti tuli maksamaan. Ei ole vielä ehditty - tai tohdittu - tehdä loppusottaa. Luultavasti olisimme voineet syödä summalla loppuikämme kaupan luomumunia. Tosin siippa totesi, että helpommaksi ja kenties halvemmaksikin olisi tullut rakentaa erillinen kanalapömpeli; siinä olisi voinut kukaties hyödyntää tehokkaammin kierrätysmateriaalia. Esimerkiksi nuo pikkuikkunat piti ostaa uutena, koska lautaseinää tukenut viistohirsi rajoitti ikkunoiden kokoa, eikä sopivia löytynyt käytettynä. Vaneri, eritoten maatilavaneri, on niin ikään kallista. Reilu villamäärä näkyy toivottavasti sähkönsäästönä talven mittaan.

Koska varsinkin maatiaiskanat tykkäävät ulkoilla leudolla säällä ympäri vuoden, kanalan yhteyteen tehtiin noin 20 neliön tarha. Kuten näkyy, toisen ikkunan ulkolistat ovat vielä tekemättä. Myös vanhan lantalan hapattamien lautojen alaosat menevät ensi kesänä vaihtoon.

Kuluneella viikolla urakka vihdoin valmistui ja Luftwaffe Ost siirtolennätettiin kesätiloista talvihangaariin. Samalla laivueeseen liittyi kaksi täydennyslentäjää, eli nyt parvessa on kahdeksan kanaa ja kaksi kukkoa (ylimmässä kuvassa on nuorempi kukko, Luutnantti Lammio, ja sen takana uudet nuorikot). Parempia kuvia seuraa, kunhan sulkasato on pidetty - nyt osa rouvista näyttää leikkuupuimurin alle jääneiltä. Eikä niitä ilmaisia muniakaan tipahtele mainitun sulkasadon vuoksi kuin yksi, korkeintaan kaksi päivässä.

---

Asiasta toiseen: käykääpä lukemassa Marja-Leenan ja Saaran mainiot tekstit mykkäkoulusta eli vaikenemalla rankaisemisesta ja siitä, miten vahingollista se ihmissuhteille on.

Kylässä toisaalla

Pagistaanissa hiljaisuus jatkuu, koska niin tekee myös hankehakemushelvetti. Pyynnöstä pistäydyin kuitenkin pikaiselti kylässä toisaalla työhön liittyvien asioiden parissa (niitähän en täällä tule juuri puineeksi, vaikka säännöllisesti mietin, että kenties pitäisi).  

Mainittua Rysky Riiheläisen blogia kannattaa muuten seurata; punnittua puhetta ja perusteltuja pohdintoja ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.

Kunhan

Taas pikainen päivitys: talomme myikin itsensä heittämällä viidessä päivässä, jo ennen varsinaista ensiesittelyä. Edellisessä postauksessa olevaa linkkiä ei siis kannata enää klikkailla; välittäjä poisti ilmoituksen saman tien. Jos kaikki menee hyvin, viikon päästä meillä on omistuksessamme yksi kiinteistö vähemmän (ja melkoisesti vähemmän velkaa). Kahden viikon päästä - toivon mukaan - kaikki omaisuutemme sijaitsee yhdessä paikassa.

No, jaeltuna sinne tänne, mutta samassa kunnassa joka tapauksessa.

Huomenna yliopistolla alkavat torstaista lauantaihin kestävät promootiokinkerit. Kunhan niistä, muutosta, sadonkorjuusta, marja- ja sienikaudesta sekä muutamasta aikaa, ajatusta ja symbolista tupakkaa vievästä Akatemia-hakemuksesta on selvitty, Pagistaankin vilkastunee taas - ehkäpä niiden edelleen käsittelemättömien reissukuvien merkeissä, tahikka arbitraaristen höpinöiden. Tarinoiden taso tuskin tästä nousee semminkään, kun vuoden sisään olisi saatava valmiiksi jälleen yksi vuoren kokoiselta näyttävä kirjaprojekti. No rest for the wicked. 

Talo myynnissä

Seuraa hyvin lyhyt päivitys Pagistaanin kuulumisiin kronologisessa järjestyksessä. Paremmalla ajalla paremmin.

Lomareissu Britanniaan oli hyvä, ellei peräti loistava. Kuvia seuraa - joskus. Loppuloma - siis siipan, minähän en varsinaisesti lomaillut - meni lähinnä talvikanalaa rakentaessa ja polttopuita tehdessä.

Siippa sai työpaikan Pohjois-Karjalasta ja aloittaa syyskuun lopulla. Siihen mennessä yritämme sulloa tavaramme puolta pienempään neliömäärään tänne Käsämän torppaan (ja erinäisiin varastoihin; käänteisen varkauden käytäntö on jälleen kerran pakon sanelema elinehto).

Koska laumamme diaspora päättyy tällä erää, talomme Riihimäellä on myynnissä. Nyt on toki huononlainen aika myydä ja saanee olla kiitollinen, jos torpan ylipäänsä kaupaksi saa. Mutta silti toivoisimme, että sen löytäisi joku, joka arvostaisi meidän laillamme alkuperäisiä 60-luvun alun lautalattioita, kaappeja ja ovia, eikä olisi oitis repimässä niitä kaatopaikalle melamiinin tieltä.

Jos siis tiedätte jonkun, jonka veri tai elämäntilanne vetäisi radanvarteen ja joka saattaisi tuollaisesta talosta tykätä, vinkatkaa vapaasti.

Aikaa vai uskallusta

Äiti on maalannut ikoneita nelisenkymmentä vuotta, osapuilleen minun ikäni. Minä olen pikku hiljaa aloitellut; jostain syystä vasta nyt, vaikka aihepiiri on kiinnostanut lapsesta asti ja muistan roikkuneeni usein katsomassa äidin työskentelyä. Riihimäellä ennen Englannin-aikaa ryhdyin työstämään tätä ikonia, jota ohjaaja sanoi Kyproksen Jumalanäidiksi. Juuri kyseisellä nimellä en kyllä vastaavaa ole löytänyt. Se on yhtä kaikki harvinainen malli, koska siitä puuttuu Kristus-lapsi.

Luulen, että ohjaaja oli valinnut sen ryhmäläisten ensimmäiseksi työksi juuri siksi, että maalattavia kasvoja - ne ovat vaikein osuus - on vain yhdet. Huomaavaista sinänsä.

Viimeistelin ikonin tänä kesänä äidin ohjauksessa. Se kuivuu ja odottaa siunaamista ja öljyämistä; pinta on vielä hieman epätasainen (reunaviivan vinous johtuu puolestaan kameran optiikasta).

Ikonimaalauksen tekniikassa on hiukan samaa kuin metalligrafiikassa, josta pidin takavuosina kovasti ja tungin itseni tilaisuuden tullen kansalaisopistojen ryhmiin, jotka osallistujien puutteessa tavattiin pian lakkauttaa. Minä ja kourallinen muita innokkaita jäimme harmistuneena mulkoilemaan posliininmaalaus- ja keramiikkakurssien pitkiä listoja. Toivoisinkin voivani jatkaa ikonimaalauksen opettelua tavalla tai toisella. Jos vain olisi aikaa ja rahaa, menisin Valamoon intensiivikurssille ja jatkaisin sitten jossakin lähiseudun ryhmässä (äidin kanssa totesimme, että kotoisassa kisällinopissa olemisesta jää helposti puuttumaan säännöllisyys, vaikka opettajalla taitoa riittäisikin).

Niin, aika. Olen laskenut tutkimusrahoitukseni riittävyyttä suhteessa siihen, mitä sen puitteissa on vielä tehtävä ja todennut, että tänä(kin) vuonna lomaksi saa riittää viikon irrottautumisreissu. Uusia hakemuksiakin kun on sorvattava syyskuun Akatemia-hakuun - vaikka totuuden nimissä välillä tuntuu, että sama olisi vain täyttää uutterasti lottorivejä.

Mutta tänään jäin pohtimaan Veloenan tuoretta mietettä: "Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia."

Missä määrin kyse lie siitä, etten yksinkertaisesti uskalla päästää kulloisestakin urakastani irti peläten, että katuisin kevytmielisyyttäni myöhemmin ajan käydessä vähiin, tai etten pääsisi enää siihen kiinni tauon jälkeen. Luulen, ettei aivan vähän.

Lapasesta

Pagistaanissa tapaavat kaikenlaiset touhut lähteä niin sanotusti lapasesta.

Tänä keväänä uudella plantaasilla ei ollut aikomusta tehdä oikeastaan mitään. Katsella vain ja tutkailla, mitä nousee ja mistä. Ha!

Vanhasta raparperipenkistä se alkoi. Jos tuon tuosta kuitenkin perkaisi.

Kah, tässä vieressähän on entisen kasvimaan pohja. Ehkä yhden salaattipenkin voisi raparpereiden kaveriksi tehdä. Kun nyt talikkoa joka tapauksessa heiluttaa.

Tai oikeastaan tämän penkin voisi jättää avomaankurkuille ja tehdä salaattipenkin erikseen. Äkkiäkös tässä!

Niitä penkkejä tuli lopulta talikoitua ja kunnostettua pienen kasvimaan verran. Toinen mokoma olisi kai kääntynyt kepeästi, jos vastaan ei olisi tullut rivistö sitkaan ja itsepäisen näköisiä siperianhernepensaita.

Ja yrttimaa. Toin Riihimäeltä ranskalaista rakuunaa ja karjalanminttua ja tupsun ruohosipulia. Niille piti saada jonkinmoinen istutuspaikka. Aivan pieni vain; tänä keväänähän ei ollut tarkoitus tehdä mitään suurellista. Nyt pihalla on nelimetrinen yrttipenkki, anopin puretusta grillistä nyysityillä tiilillä reunustettu. Eikä se tyhjäksi jäänyt. Naapurista tuli lisää rakuunaa sekä lipstikkaa ja piparjuurta. Tuttu antoi ilmasipulinalun, kun kävin muuttotalkoissa laatikoita kantamassa. Ja taimikaupassakin tuli pistäydyttyä kerran jos toisenkin.

Vedin henkeä hetken. Olisiko se nyt tässä?

Seuraavaksi - kuinka ollakaan - löysin netistä naapurikunnassa myynnissä olevia perunalaatikoita. Siis sellaisia jämäköitä, matalahkoja puulaatikoita. Ei muuta kuin takapenkit alas autosta ja hakemaan. Pellavaöljyllä käsiteltyinä niistä tuli oivia kylvölaatikoita. Puolivahingossa päädyin kylvämään niihin salkoruusua ja maariankelloa, noita kaksivuotisia kukkaihanuuksia, jotka tekevät ensimmäisenä kesänään lehtiruusukkeen ja kukkivat seuraavana.

Vaan hetkinen, niille - kuten ei myöskään mökiltä tuoduille pensasruusujen jakotaimille - ei tule olemaan tilaa vanhassa kukkapenkissä (jonka ehdin jossain välissä myltätä ja perata ja johon jostain ilmestyi muutama kiinanpionin - pioneja on oltava! - ja kuunliljan taimi).

Eipä hätää. Keskellä pihaa on noin aarin verran juolavehnää ja leinikkiä puskevaa kynnöspeltoa, vanha perunamaan pohja, jota saa olla jatkuvasti niittämässä. Siitä kun pari neliötä illassa kääntää, ei mene montakaan viikkoa, kun keskellä pihaa on ihastuttava mullos, tabula rasa, jolle voi tehdä mitä vain.

Mainitsinko jo omenapuut? Vanhoja puitahan täällä on muutama. Nyt on kasvamassa myös pari tainta. Ja tuttavalta saatu luumupuun taimi.

Tästä reuhuamisesta voinee päätellä, että olen kaivannut maan kääntämistä yhdeksän vuoden kasvimaatauon aikana; viimeksi Tampereella minulla oli pieni viljelypalsta vain parinsadan metrin päässä kotoa (ja Riihimäellä kasvihuone, jota tulee kyllä ikävä; uuden pystyttäminen lienee vain ajan kysymys). Onneksi lääniä on hehtaari. On tilaa meltota vielä hyvä tovi. Pysyypähän poissa pahanteosta.

Maatiaiskanoja

Ensin tiedotusluontoinen asia: Valgeissa on pari mustavalkokuvaa Voiton päivästä, kun siitä tuli edellisessä sairaspäivityksessä mainittua.

Sitten viime näkemän Pagistaanin pääluku on kasvanut peräti kahdeksalla. Päät ovat tuollaisia kuin vasemmalla olevassa kuvassa. Siis kananpäitä. Ja kaksi kukonpäätä.

Tuore parvemme - jonka taloutemme ikiteekkari on nimennyt Luftwaffe Ostiksi - edustaa suomalaisia maatiaiskanoja, tarkemmin sanottuna Alhon kantaa. Muiden maatiaiskotieläinten tavoin vanhat kanakannat olivat jäädä tehokkaampien tuotantorotujen jalkoihin viimeistään sotien jälkeen. Niillä on kuitenkin paljon hyviä, nimenomaan pohjoisissa oloissa tarvittavia ominaisuuksia, ja MTT:n säilytysohjelman ansiosta sukupuuton uhka on nyt väistynyt ja geenit turvattu ainakin joidenkin kantojen osalta.

Alhon kannan kanat, joita myös punaisiksi itäsuomalaisiksi kutsutaan, ovat vilkkaita ja uteliaita, kohtalaisia munimaan ja kovia hautomaan. Poikaset hoidetaan hyvin. Haudonta- ja hoitamisvietti ovat esimerkkejä kanaan ohjelmoiduista perusominaisuuksista, jotka on tehokkuuden nimissä karsittu jalostetummilta roduilta pois.

Kuten sanottu, kukkoja on parvessamme kaksi, suoraan vanhan aapiskirjan kannesta oleva pääkukko Hermann - mikäpä muukaan - ja musta pikkukukko Luutnantti Lammio (tosin siipan mielestä Lammio on vasta vänrikki ja epäilen hänen olevan oikeassa; huhtikuussa kuoriutunut kukkopoika piipittää vielä). Munivia kanoja on viisi ja nuorikoita eli Lammion ikätovereita yksi.

Kesäkanalan perustaminenhan on jonkinmoinen trendi nykyään, mutta kyllä tämä poppoo on otettu ihan ympärivuotista kananpitoa ajatellen. Alhojen vinkeet tuntien myös pienimuotoinen poikastuotanto lienee väistämätöntä. Koskaanhan ei tiedä, miten ja minne elämä milloinkin viskelee, mutta tällä kiekuvalla, kotkottavalla ja tietysti haukkuvalla kokoonpanolla mennään eteenpäin ainakin jonkin matkaa.

Minkäpä teet

Terveisiä Pietarista. Tosin palasimme sieltä jo eilen, joten terveiset eivät ole niin sanotusti reaaliaikaisia. Rytyytin muutaman päivän kellon ympäri töitä Venäjän kansalliskirjastossa, ennen kuin siippa tuli viikonlopun viettoon.

Kuvia muun muassa Voiton päivän paraateista ja muusta tättäräästä löytyisi kyllä, mutta ne ovat kamerassa ja kamera työhuoneessa. Allekirjoittanut puolestaan läsii - mikä on varsin harvinaista - kuumeessa olohuoneen sohvalla. Jokin keskivertoa ärhäkämpi lentsuvirus tarttui matkaan viime metreillä ennen kotiinpaluuta. Arvelin sen olevan jotakin Pietarin metrossa 50-luvulta asti muhinutta ja voimia kerännyttä kantaa. Siippa puolestaan epäili, että kiusa hyppäsi nokkaani alkuviikosta jonkin 1700- tai 1800-luvun kirjan välistä ja onnitteli mahdollisuudesta, että minulla saattaisi olla sama flunssapöpö kuin vaikkapa Aleksandr Pushkinilla (lauantaina katsastamamme kirjailijan kotimuseo traagisine tarinoineen teki mitä ilmeisimmin insinööriimme suuren vaikutuksen).

En kiellä, etteikö ajatus virusten ja bakteerien hämmästyttävästä selviytymiskyvystä olisi käynyt itselläkin toisinaan mielessä, kun on selaillut nuhruisia arkistomateriaaleja, joissa on outoja tahroja ja laikkuja. Että miten onnelliseksi sitä jonkun tuperkkelin tekisi, kun tarjoaisi sille tuoreen keuhkon muutaman vuosisadan odottelun jälkeen.

Tekemistä olisi enemmän kuin laki sallii, deadlinet tungeksivat jonossa ja tönivät toisiaan huomiostani kilpaillen. Huomenna pitäisi ehättää päiväksi Helsinkiin kirjastoon ja keskiviikkona tien päälle ja Itä-Suomeen, mutta minkäpä teet. Tauti kun ei käskemällä lähde. Eikä edes kauniisti pyytämällä.

Kristus nousi kuolleista

Totisesti nousi! Ortodoksisen tervehdyksen myötä toivottelen jälleen hyvää pääsiäistä itse kullekin vakaumuksesta riippumatta, vaikka arki jo kolkutteleekin ovella.

Pagistaanissahan tuo arki on allekirjoittaneen ja koirien osalta siirretty nyt Pohjois-Karjalaan. Edes takaisin reissaamiseen ehdin väsyä jo puolessa vuodessa. Pää ei pysynyt muutoksissa mukana, vaan seurasi perässä aina päivän tai pari jäljessä.

Sitä paitsi tutkimustyö on taas siinä vaiheessa, jossa tarvitaan kirjoitusrauhaa ilman kasvavien kirjakasojen säännöllistä retuuttamista puolen Suomen halki.

Siippa pitää vielä taloa Etelä-Suomessa ja pyörittää omaa sorviaan Helsingissä, eli laumamme diaspora jatkuu toistaiseksi. Eihän tämä mikään ihanteellinen tilanne ole, mutta meillä on harjoitusta. Matkaa on yhtä kaikki vähemmän kuin Suomen ja Iso-Britannian välillä; viikonloppuvisiitit puolin ja toisin onnistuvat paremmin.

Uulan pulkka eli eväsretki tunturiin

Pagistaanissa pidettiin kuun vaihteessa reilun viikon talviloma. Lomahan ei ole mikään loma, jos reppuun ei pakata villakalsareita ja otsalamppua. Niinpä suuntasimme taas Koilliskairaan eli UKK-kansallispuiston rauhalliseen erämaaosaan. Jätimme auton Raja-Jooseppiin ja hiihtelimme osin tuttuja reittejä etelään ja sitten toista kautta takaisin ylös.

Aiemmilla yhteisillä tunturireissuillamme olemme hiihtää sytkineet pitkin kairaa rinkat selässä. Viikon muonat, talvimakuupussit, majoittautumisvälineet ja muu välttämätön rompe painavat, eikä ylimääräistä juuri mukaan mahdu. Niinpä olemme liotelleet hartiat särkevinä soijarouhetta ja katsoneet kateellisina, kun ahkion kanssa reissaavat tupakaverit ovat kaivaneet pulkistaan jos jonkinlaisia herkkuja.

Tällä kertaa päätimme, että kärvistely saa riittää. Kävimme kaivamassa Nurmeksesta ladon ylisiltä miehen joskus takavuosina tekemän ahkion. Jo kelpasi! Kokoa "Uulan pulkalla" on reippaasti kaupallisia ahkioita enemmän, mutta mahtuipa matkaan sitten kaikenlaista enemmän ja vähemmän tarpeellista (näin paaston aikaan en edes kehtaa kertoa, mitä kaikkea tunturiin kiskoimme).

Kepeästihän tuo mukana kulki. Tosin tuumasimme, että kaavailemamme pidempi retki Kemihaaran kautta pohjoiseen voisi olla mukavampi tehdä kahdella pienemmällä ahkiolla.

Toisin kuin toissa vuonna, nyt pari viikkoa myöhäisempänä ajankohtana kairassa oli jo enemmän kulkijoita. Suomalaiset olivat vähemmistössä: laskimme kohdanneemme viisi suomalaista ja kymmenen ulkomaalaista hiihtelijää. Etenkin tsekit tuntuvat tykästyneet Pohjois-Suomen erämaihin.

Lajitovereiden ohessa näimme tuttua Lapin-väkeä: poroja, korppeja, riekkoja, kuukkeleita ja lapintiaisia. Toiseksi viimeisenä hiihtopäivänä osuimme hankikantoa hyödyntäneen ahman jäljille.

Giardia koirilla

Ferris täytti vuoden. Sopivasti synttärilahjaksi myös giardiatesti näytti negatiivista.

Meillähän oli tässä talven mittaan sellainenkin riesa, alkueläin nimeltään Giardia lamblia. Ferriksen lievät, mutta sitkeät vatsaongelmat eivät asettuneet ruokavaliolla, joten vein sen eläinlääkäriin. Mokkiainen löytyi sitten ulostenäytteestä. En ollut edes tiennyt, että turistiripulia aiheuttavaa kiusankappaletta voi esiintyä myös koirilla ja kissoilla.

Giardia ei sinällään ole hengenvaarallinen, eikä se välttämättä edes oireile kuin nuorilla, vanhoilla tai muuten huonokuntoisilla eläimillä. Hoitaa se kuitenkin piti imeytymishäiriöiden ja kroonisten vatsavaivojen välttämiseksi. Koko koiralauma söi reilusti tavallista pidemmän eli kymmenen päivän kuurin Axilur-loishäätölääkettä (bedlingtoneillahan ei oireita ollut missään vaiheessa).

Eikä siinä kaikki. Koska giardia leviää sitkeähenkisten kystamuotojen välityksellä, suursiivous oli tarpeen. Tekstiilit ja matot saunotettiin - kystat eivät kestä yli 60 asteen lämpötilaa - ja kahden talon lattiat jynssättiin kloriitilla. Varsinkin isojen ja painavien villamattojen saunottaminen oli oma urakkansa.

Noin kuukausi kuurin loppumisen jälkeen otettiin uusi testi, joka siis oli puhdas. Helpotus!

Giardia leviää koirakansan keskuudessa lähinnä ulosteiden ja seisovan veden välityksellä. Tartunnan alkupisteenä voi olla esimerkiksi veden lopsuttaminen lammikosta tai ojasta. Mistä Ferris sen lie saanut, on arvoitus. Mahdotonta ei ole sekään, että giardia olisi ollut tuominen Britanniasta. Saarivaltakunnan leudot talvet luovat kystille paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä ja levitä, mutta löytyy alkueläintä kotoperäisenä täältäkin. Tyypillistä on juuri vaivojen aaltoilu: yhtenä päivänä koiralla on lievää ripulia, seuraavana ei.

Kannattaa siis selvittää tämäkin vaihtoehto, jos epäilykset heräävät. Giardiahan on myös zoonoottinen, eli se voi levitä eläimistä ihmisiin tai päinvastoin.

Ole ystävällinen

Sopivasti paaston aikaan silmiin osui taas yllä oleva nettikiertolainen. 

Jokainen tapaamasi ihminen käy taistelua, josta et tiedä mitään. Ole ystävällinen. Aina. 

Yksinkertaista, mutta niin totta. Helposti kuvittelemme, että juuri meillä on syystä tai toisesta elämässä vaikeaa ja muiden pitäisi ymmärtää oikkujamme ja sietää itsekeskeisyyttämme, mielellään rajattomasti. Sama ei tietenkään päde omassa suhtautumisessamme muihin. 

Onneksi myötätuntoa ja ystävällisyyttä voi koettaa harjoitella, vaikka elinikä siihen(kin) kai menee. 

Mainitun neuvon muistaminen auttaa muuten myös kateuden puuskiin.  Niin kuin viisas laulaja ja lauluntekijä Laura Sippola asian esittää:

Kauniimpi, rikkaampi, valtaa pitävä,

vahvempi, kuuluisampi, kaiken tietävä,

viisas ja varma, lyömätön karma,

charmantti, kaikkien pitämä

Ei oo helppoa kellään,

ei oo helppoa, vaikka se helpolta näyttäis

ei vaikka puitteet olisi

suurta ja mahtavaa

Kaipuun keskellä teeskennellään

ettei tarvisi näyttää, kuinka

vanhoja kaunan raunioita

takanamme savuaa 

Normaalia

Pagistaanissa ollaan kyllä hengissä, vaikka pää on palasina pitkin Eurooppaa. Muutaman viikon aikana on ehditty poukkoilla Belgiasta Pietariin ja käydä siinä välissä kääntymässä pari kertaa Itä-Suomessa. Välissä on tyhjennetty reppua, pyykätty ja pakattu taas.

Belgian reissusta pikaiselti sen verran, että kyse oli workshopista eli työpajasta, jonne väkeä tuli eri puolilta Eurooppaa. Suomalaisena sitä aina kadehtii niitä, jotka pääsevät junalla kätevästi muuallekin kuin mainittuun Pietariin. Mutta amsterdamilaiset kollegat tulivat paikalle Ghentin kaupunkiin puoli vuorokautta myöhässä. Alun perin heidän piti saapua noin 300 kilometrin päästä hyvissä ajoin illalla, mutta kuinka ollakaan, kaksi junavuoroa peräkkäin peruttiin. Aamulla uusi yritys - ja roimasti myöhässä ollut vuoro.
- Täysin normaalia täällä. Junat myöhästelevät jatkuvasti, matkalaiset puhisivat.

Tarinan opetus: mikä näyttää auvoisan helpolta, ei sitä aina ole.

Tutkijan urapolusta

Acatiimi-lehdessä (1/2014) oli yliopistoasiamies Hanna Tanskasen artikkeli "Yliopistolaisten urissa on kehitettävää". Siinä oli niin hyvä tiivistys muun muassa allekirjoittaneen niin sanotuista uranäkymistä, että lainaan sen tähän:

Suomen Akatemian urapolku rakentuu tutkijatohtorin, akatemiatutkijan ja akatemiaprofessorin tehtäviin. Tutkijatohtorin paikkaa voi hakea väitöksen jälkeen kolmen vuoden ajan ja akatemiatutkijan paikkaa yhdeksän vuoden ajan väitöksestä. Rahoituksen seula on tiukka. Moni erinomainen, viisi tai jopa täydet kuusi pistettä saanut tutkimus jää vaille rahoitusta.

Mikäli tutkija ei ole saanut näiden hakukelpoisuusaikarajojen jälkeen yliopistolta pysyvää toimea esimerkiksi opetustehtävissä, vaikeutuu tutkimus- ja tutkimusprojektirahoituksen hakeminen merkittävästi. Esimerkiksi Akatemian projektirahoitusta ei voi käyttää projektin johtajan palkkaukseen eikä projektirahoitusta voi edes hakea, jos hakijalla ei ole muuta rahoitusta itselleen projektin keston ajaksi. Tämä tarkoittaa usein sitä, että jos sopivaa tehtävää jonkun toisen hakemassa (professori, yliopistonlehtori) tutkimusprojektissa ei ole, iso osa rahoituskanavista on käytännössä sulkeutunut ja yliopistoura tutkijana voi olla ohi.

Vaihtoehtona on tehdä tutkimusta pienissä pätkissä, välillä projekteissa tutkijana tai apurahan turvin, rakentaen tutkimusmeriittejä mahdollisesti yliopistolta avautuvaa tehtävää varten tai hakeutua ulkomaiseen yliopistoon tai tutkimuslaitokseen. 

Minähän olen yksi niistä onnekkaista, jotka saivat tutkijatohtorin rahoituksen. Aika kuitenkin rientää; tutkimustyö lähteiden parissa on hidasta, artikkeleita pitää julkaista mielellään jatkuvasti ja samalla koettaa raapia kasaan monografia ja saada sekin vielä kustantamolle ja kansien väliin. Kolme vuotta on näillä kinkereillä hyvin lyhyt aika, mutta verrattuna vuoden rahoituspätkiin toki liki lottovoitto. Silti kiire ahdistaa ja turhauttaa, kun tietää, että paljon parempaa ja perusteellisempaa jälkeä saisi aikaiseksi vähän pitkäjänteisemmällä rahoituksella (ilmeisesti kuitenkin ajatellaan, että pidemmät rahoitusjaksot kannustaisivat tutkijoita ottamaan liian rennosti).

Vakituisia toimia tai tenure track- eli urapolkupestejä on tarjolla hyvin vähän, joten niiden varaan ei uraansa kannata laskea. Toisaalta mikään tässä esitetyistä asioista ei tule perus- ja jatko-opinnot läpi kahlanneelle yllätyksenä, joten kyse on myös omasta valinnasta sietää epävarmuutta. Tuohan se mukanaan myös tietynlaisen vapauden. Tavallaan.

Karjala-kuvaa rakentamassa

Männä viikolla ilmestyi monitieteinen artikkelikokoelma Karjala-kuvaa rakentamassa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura), jonka toimittaja on Pekka Suutari. Teos tarkastelee konstruoitua eli mielikuvien tasolla rakennettua Karjalaa sekä sen monia tulkintoja.

Omien tekijänkappaleideni piti tulla jo viime viikolla yliopiston sisäisessä postissa, mutta ne ovat eksyneet jonnekin matkalla - niinpä en nyt voi referoida sisältöä sen tarkemmin. Mutta tarjolla on tuoreita ja mielenkiintoisia näkökulmia Karjalan kieleen, kulttuuriin ja alueellisiin kysymyksiin. Suosittelen lämpimästi tutustumista kirjaan, jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.

Kirjoittajat ovat - lunttasin listankin laitoksemme blogista - professori Seppo Knuuttila, kirjallisuudentutkija Jaan Oispuu, perinteentutkija Tarja Raninen-Siiskonen, lehtori Raija Pyöli, professori Tapio Hämynen, historiantutkija Kati Parppei, suunnittelija Tiina Juurela, historiantutkija Olga Iljuha, historiantutkija Yury Shikalov, yliopistolehtori Niina Kunnas, kirjallisuuden- ja kielentutkija Denis Kuzmin, professori Marjatta Palander, professori Pekka Zaikov, filologi Milla Uusitupa, professori Kimmo Katajala, karjalan kielen spesialisti Timoi Munne, historiantutkija Ismo Björn, professori Pekka Suutari sekä professori Maria Lähteenmäki.