Kiipeän jälleen kerran koirien kanssa Iidesjärven ja Kalevankankaan välissä kulkevalle harjupolulle. Pysähdyn siihen, missä puusto antaa myöten maisemalle. Etelään päin avautuva näkymä on pimeällä hämmentävän urbaani lukemattomine valotäplineen. Oranssia ja kirkkaanvalkoista kuin suuren siveltimen roiskaisemana, välissä tipoittain punaista ja sinistäkin.
Mustana häämöttävän järven toisella puolella on tunnelmallinen Nekalan ja Viinikkalan alue työläisasuntoineen ja vanhoine puutaloineen. Jos emme olisi iltalenkillä harjulla, kulkisimme luultavasti siellä kurkkien salavihkaa valaistuista ikkunoista sisään. Vasemmalla, kaukana mäen päällä näkyvät Hervannan korkeiden kerrostalojen valokeskittymät ja vesitornin punaiset valot. Muistelen siskoni valmistujaisia, joita vietettiin tasan vuosi sitten tornin tilausravintolassa. Silloin maisemaa katseltiin tänne päin, pohjoiseen. Oikealla hehkuu oranssina Hatanpää massiivisine yritysrakennuksineen. Tampereen maamerkki Näsinneula ei aivan näy, se jää liiaksi sivuun.
Hengitän syvään kosteaa syysilmaa ja jatkan matkaa hautausmaan muurinviertä kohti Kalevantietä. Seisoskeluun kyllästyneillä koirilla on kiire eteenpäin, ne tönivät toisiaan kapealla polulla.
Pidän tästä kaupungista, vuodessa tutuksi tulleesta.
maanantaina, lokakuuta 31, 2005
sunnuntai, lokakuuta 30, 2005
Jääneet vähemmälle
Viime aikoina kaikenlaiset virtuaaliyhteisöllisyyden ilmaukset, linkitykset ja kommentoinnit ovat jääneet allekirjoittaneelta vähemmälle, puhumattakaan ylivahtikoira Pinserin velvoittavien päiväkäskyjen noudattamisesta. Mielelläänhän sitä koluaisi uusia blogeja helmiä etsien, mutta nykyisellään vanhatkin lukututut on hölkättävä puoliravilla läpi. Omat merkinnät tuntuvat toisinaan laarin pohjalta raavituilta. Kamera saa pölyttyä satunnaisten lehtikeikkojen välissä laukussaan, ja työpöydän paperikasat kasvavat huterina korkeuksiin. En osaa ajatella, tuntea, olla niin sanotusti läsnä, vaikka haluaisin.
Onneksi nyt helpottaa hiukan, vaikka kallis puolikas päivästä tulee kulumaan edelleen imurin säestämässä moppimasurkassa höystettynä vessaharjavalssilla ja riepuripaskalla, ja vaikka kahden viikon päässä häilyy massiivinen mediahistorian tentti. On nautinnollista päästä vetämään asioita yli pikimmiten hoidettavia-listasta, vaikka niiden hoitamiseen menisi koko viikonloppu.
Mutta seuraavaksi Pagistaanissa on lakisääteinen liikuntatunti raikkaassa syysilmassa. Sen jälkeen käydään suihkussa, keitetään pannullinen hyvää kahvia ja aloitetaan luottavaisin mielin jälleen yhden säkenöivän ja vakuuttavan tutkijakouluhakemuksen väsääminen.
Onneksi nyt helpottaa hiukan, vaikka kallis puolikas päivästä tulee kulumaan edelleen imurin säestämässä moppimasurkassa höystettynä vessaharjavalssilla ja riepuripaskalla, ja vaikka kahden viikon päässä häilyy massiivinen mediahistorian tentti. On nautinnollista päästä vetämään asioita yli pikimmiten hoidettavia-listasta, vaikka niiden hoitamiseen menisi koko viikonloppu.
Mutta seuraavaksi Pagistaanissa on lakisääteinen liikuntatunti raikkaassa syysilmassa. Sen jälkeen käydään suihkussa, keitetään pannullinen hyvää kahvia ja aloitetaan luottavaisin mielin jälleen yhden säkenöivän ja vakuuttavan tutkijakouluhakemuksen väsääminen.
lauantaina, lokakuuta 29, 2005
Kerettiläisiä ajatuksia
Uutisissa pohdittiin taas kerran akateemista työttömyyttä ja sitä, pitäisikö nihkeimmin vetävien alojen opiskelijapaikkoja vähentää (mitä ihmeen pohtimista siinä enää on?). Ääneen sanottiin myös se, että työttömyystilastot antavat tilanteesta turhan myönteisen kuvan. Niissä kun eivät näy ne väliinputoajat, jotka tekevät henkensä pitimiksi täysin koulutustaan vastaamattomia töitä.
Niinpä.
Esille nostettiin myös jatko-opiskelijat, joiden määrä kasvaa lähinnä siksi, ettei muutakaan ole valmistumisen jälkeen tarjolla.
Tänä aamuna mieleen tuli kerettiläinen ajatus: eikö jatkotutkimuksen pätkärahoitusta voitaisi poistaa kokonaan? Eikö olisi kaikin puolin järkevämpää, että almuja jaettaisiin harvemmille, mutta heille koko lisensiaatin- tai tohtorintutkinnon suorittamisen ajaksi? Nykyisinhän apurahan saa korkeintaan vuodeksi kerrallaan poikkeuksena tutkijakoulut ja jotkut harvat kolmivuotiset rahoitukset. Tiedekunnat - ainakin omani - jakavat tukea vielä lyhyemmissä pätkissä starttirahana työn aloittamiseksi tai "saattohoitona" sen saattamiseksi loppuun.
Luulisi olevan kaikkien kannalta tarkoituksenmukaisempaa, että jatko-opiskelijaksi mielivä vastavalmistunut joko pääsisi monivuotiseen rahoitukseen kiinni, jolloin hän voisi keskittyä kokonaan tutkimukseensa, tai joutuisi alun alkaen etsimään muita vaihtoehtoja. Tällöin ei tulisi tilannetta, jossa pätkärahoituksen varassa miten kuten kelluskellaan vuosi tai pari tilastoja kaunistaen ja jäädään tyhjän päälle ilman niin työkokemusta kuin jatkotutkintoakin hanan mennessä kiinni (mikä on aina mahdollista, vaikka olisi ollut ahkerakin - hakijoita on niin käsittämättömän paljon). Näin vältettäisiin myös jatkuva hakemusralli, joka stressaa ja syö kallista aikaa tutkimuksenteolta.
No niin. Ei se niin yksinkertaista ole. Tiedänhän toki itsekin, ettei lisensiaatintyötä tai väitöskirjaa noin vain maasta polkaista. Se vaatii kypsyttelyä, valtavasti opiskelua, verkottumista, ennen muuta oman ajattelun kehittämistä. Tiukat aikarajat sopivat siihen ehkä vielä huonommin kuin perusopintoihin. Tulosvastuusta puhumattakaan. Pitäisikö apuraha maksaa takaisin, jos tutkinto jäisi syystä tai toisesta kesken? Pätkärahoituksessahan vahinko ei ole suuren suuri, vaikka hukkaprosentti jäänee melkoiseksi.
Tiedän senkin, ettei henkisen kasvun ja inhimillisen ymmärryksen arvoa voi rahassa mitata. Ja viimeisenä sitä haluaisinkaan tehdä. Mutta mihin ihmeeseen materialistisessa ja rahan perässä juoksevassa nykymaailmassa tarvitaan tällaista määrää tohtoreita tai lisensiaatteja? Muuhun kuin yliopistojen kiintiöiden ja määrärahojen ylläpitämiseen? Yliopistovirkojakaan ei riitä enää kuin murto-osalle, kun ennen jatkotutkinnon suorittaneista moni työllistyi tiedemaailmaan.
Vaikeita kysymyksiä. Mutta nykytilannekin on suoraan sanottuna järjetön, eikä yhteiskunnan jäykkä ja ajastaan jäljessä oleva työllisyyspolitiikka auta asiaa lainkaan.
Taannoin varoittelin byrokratian sudenkuopista kollegaani, joka sai juuri vuoden mittaisen apurahan, ensimmäisensä, jollei tiedekuntaa oteta lukuun. Hän totesi kuulleensa samaa muiltakin ja tuumi, miten surullista on nähdä vanhojen opiskelukavereidensa kyynistyvän yksi toisensa jälkeen.
- Alussa kaikki olivat niin innoissaan, uskoivat saavansa töitä ja pystyvänsä elättämään itsensä. Mutta vähitellen luulot ovat karisseet. On opittu, että yhteiskunta kohtelee kaikkia työttömiä, opiskelijoita tai epätyypillisesti työllistyneitä mahdollisina sosiaalipummeina, joiden elämän päämääränä on saada lypsettyä mahdollisimman helpolla ilmaista rahaa.
Sellaiseksi sitä kai vähitellen muuttuukin, jos tarpeeksi monta kertaa ovi lyödään nenän edestä kiinni ja kumautetaan oma yritteliäisyys maanrakoon niin työnteon kuin opiskelunkin suhteen.
Ahdistava ajatus. Ja kaukainen, vielä toistaiseksi.
torstaina, lokakuuta 27, 2005
Murmelipäivä
Alan jo tottua viideltä heräämiseen sen toistuessa aamu toisensa jälkeen. Tänään päivä alkoi ylen hilpeästi, kun radiosta - jonka napsautan päälle ollessani vielä puoliunessa - tuli Cherin I Got You Babe.
Saa nähdä, soiko se taas huomenna.
- - -
Viinerinmuruja teatterin lämpiöstä mopatessani mietin, missä vaiheessa ihminen oppii ymmärtämään ironiaa (kaikki eivät kai opi koskaan). Sanotaanhan, että lapset eivät sitä käsitä, vaan ottavat kaiken aikuisten sanoman todesta. Väärin suunnattu sarkasmi voikin tehdä ikävää jälkeä, mikäli Tove Janssonia on uskominen.
"- Mitä on ironinen? kysyi Muumipeikko.
- No, kuvittele että liukastut johonkin limasieneen ja läsähdät istumaan keskelle puhdistettuja sieniä, sanoi Tuu-tikki. Tietenkin odotat äitisi suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo vain kylmästi ja musertavasti: Ymmärrän, että tuo on käsityksesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa. Suunnilleen sellaista on ironia.
- Hyi, miten epämiellyttävää, sanoi Muumipeikko.
- Eikö olekin, myönsi Tuu-tikki. Ja juuri tuolla tavalla tämä täti puhui, hän oli ironinen aamusta iltaan. Lopulta lapsen ääriviivat alkoivat häipyä ja hän muuttui näkymättömäksi."
Jotenkin minusta tuntuu, että ironian taju kehittyy vasta jonkinlaisen sisäisen särkymisen myötä. Ensimmäisen suuren pettymyksen tai luottamuksen menetyksen kautta kasvaa ensin hämmennys, sitten ymmärrys, että ihmiset eivät aina tarkoita sitä, mitä sanovat.
Oppii epäilemään.
Saa nähdä, soiko se taas huomenna.
- - -
Viinerinmuruja teatterin lämpiöstä mopatessani mietin, missä vaiheessa ihminen oppii ymmärtämään ironiaa (kaikki eivät kai opi koskaan). Sanotaanhan, että lapset eivät sitä käsitä, vaan ottavat kaiken aikuisten sanoman todesta. Väärin suunnattu sarkasmi voikin tehdä ikävää jälkeä, mikäli Tove Janssonia on uskominen.
"- Mitä on ironinen? kysyi Muumipeikko.
- No, kuvittele että liukastut johonkin limasieneen ja läsähdät istumaan keskelle puhdistettuja sieniä, sanoi Tuu-tikki. Tietenkin odotat äitisi suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo vain kylmästi ja musertavasti: Ymmärrän, että tuo on käsityksesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa. Suunnilleen sellaista on ironia.
- Hyi, miten epämiellyttävää, sanoi Muumipeikko.
- Eikö olekin, myönsi Tuu-tikki. Ja juuri tuolla tavalla tämä täti puhui, hän oli ironinen aamusta iltaan. Lopulta lapsen ääriviivat alkoivat häipyä ja hän muuttui näkymättömäksi."
Jotenkin minusta tuntuu, että ironian taju kehittyy vasta jonkinlaisen sisäisen särkymisen myötä. Ensimmäisen suuren pettymyksen tai luottamuksen menetyksen kautta kasvaa ensin hämmennys, sitten ymmärrys, että ihmiset eivät aina tarkoita sitä, mitä sanovat.
Oppii epäilemään.
keskiviikkona, lokakuuta 26, 2005
Lumen haju
"Metsä on apea. Se kaipaisi unta,
lepoa pesässään lumen alla.
Puiston puut hohtavat mustin rivein
kuin loputon kuolinilmoitus."
- Boris Pasternak
Lapsena ensilumi oli merkkitapaus, joka tarkoitti lumipalloja koulumatkalla, kitkaisia pulkkamäkiä, jälkien tekemistä, märkiä lapasia. Ja lumen hajua, sitä kosteanhyistä tuoksua, joka korvasi loppusyksyn maatuvan lemun.
Sitä on kai tullut aikuiseksi, kun lumen tulo saa miettimään nastarenkaiden kuntoa, jäätyviä autonikkunoita, puhki pidettyjä talvikenkiä, joiden tilalle pitäisi hankkia uudet.
Koirien aistit näyttävät terästyvän ensilumen myötä. Iltalenkillä ne kyntävät kuonoillaan lunta ja tuhahtelevat, tekevät innokkaita pyörähdyksiä kaivaten selvästi vapaana juoksemista. Tien poikki poukkoileva rusakko ja lumesta tehty, hämmästyttävän elävän näköinen kissa saavat huomiota tasapuolisesti.
Pientaloalueella pikkupojat leikkivät lumisotaa katulamppujen kalseassa valossa. Jossain huutaa hälytyssireeni.
lepoa pesässään lumen alla.
Puiston puut hohtavat mustin rivein
kuin loputon kuolinilmoitus."
- Boris Pasternak
Lapsena ensilumi oli merkkitapaus, joka tarkoitti lumipalloja koulumatkalla, kitkaisia pulkkamäkiä, jälkien tekemistä, märkiä lapasia. Ja lumen hajua, sitä kosteanhyistä tuoksua, joka korvasi loppusyksyn maatuvan lemun.
Sitä on kai tullut aikuiseksi, kun lumen tulo saa miettimään nastarenkaiden kuntoa, jäätyviä autonikkunoita, puhki pidettyjä talvikenkiä, joiden tilalle pitäisi hankkia uudet.
Koirien aistit näyttävät terästyvän ensilumen myötä. Iltalenkillä ne kyntävät kuonoillaan lunta ja tuhahtelevat, tekevät innokkaita pyörähdyksiä kaivaten selvästi vapaana juoksemista. Tien poikki poukkoileva rusakko ja lumesta tehty, hämmästyttävän elävän näköinen kissa saavat huomiota tasapuolisesti.
Pientaloalueella pikkupojat leikkivät lumisotaa katulamppujen kalseassa valossa. Jossain huutaa hälytyssireeni.
Hukassa
Median valta on kiistaton. Sen näkee vaikkapa hädästä, jonka lintuinfluenssauutisointi on nostattanut. Terveyskeskusten puhelimet ruuhkautuvat reseptipyynnöistä ja tartuntaepäilyistä. Mikä lienee nykyhetken todennäköisyys sille, että keskivertotamperelaisen flunssaoireet olisivat lintuinfluenssaa?
Toinen hyvä esimerkki on susikeskustelu, joka on kuplinut taas kiivaana ainakin täällä Hämeessä. Ei uskalleta mennä kävelylle metsään, ei laittaa lapsia koulutielle. Lehdissä on ollut lasten vanhempien haastatteluita ja näyttäviä artikkeleita koululaisten taksikyydeistä. Aiheen saamasta huomiosta voisi kuvitella, että nälkäisiä susihukkia parveilee pirkanmaalaismetsissä kuin teinejä perjantai-iltana Keskustorilla.
Mediatutkimuksen agenda setting-teoria tuntuu tässä yhteydessä varsin paikkansapitävältä. Sen mukaan media määrää, mistä aiheista puhutaan. Se päättää, mitkä asiat nostetaan ykkösuutisiksi ja mitkä jäävät taustalle. Suhteellisuudentajua tarvitaan, että asiat löytävät oikeat mittasuhteet uutistenseuraajan huolestumisalttiissa mielessä.
Toinen hyvä esimerkki on susikeskustelu, joka on kuplinut taas kiivaana ainakin täällä Hämeessä. Ei uskalleta mennä kävelylle metsään, ei laittaa lapsia koulutielle. Lehdissä on ollut lasten vanhempien haastatteluita ja näyttäviä artikkeleita koululaisten taksikyydeistä. Aiheen saamasta huomiosta voisi kuvitella, että nälkäisiä susihukkia parveilee pirkanmaalaismetsissä kuin teinejä perjantai-iltana Keskustorilla.
Mediatutkimuksen agenda setting-teoria tuntuu tässä yhteydessä varsin paikkansapitävältä. Sen mukaan media määrää, mistä aiheista puhutaan. Se päättää, mitkä asiat nostetaan ykkösuutisiksi ja mitkä jäävät taustalle. Suhteellisuudentajua tarvitaan, että asiat löytävät oikeat mittasuhteet uutistenseuraajan huolestumisalttiissa mielessä.
tiistaina, lokakuuta 25, 2005
Which Fantasy/Scifi character...
Tämä hilpeä testi kulkeutui Pagistaaniin jälleen Marjutin kautta. Mahtipontinen tulos huvitti semminkin, koska tämä "rare combination" näytti olevan ylivoimaisesti yleisin vaihtoehto testin tehneiden keskuudessa.
"Serenely dominating". Hoh!
Possessing a rare combination of wisdom and humility, while serenely dominating your environment you selflessly use your powers to care for others.
Even the smallest person can change the course of the future.
Galadriel is a character in the Middle-Earth universe.
"Serenely dominating". Hoh!
Possessing a rare combination of wisdom and humility, while serenely dominating your environment you selflessly use your powers to care for others.
Even the smallest person can change the course of the future.
Galadriel is a character in the Middle-Earth universe.
maanantaina, lokakuuta 24, 2005
On vielä monta
"Elämä on lyhyton vielä monta asiaa miettimättä
kirjaa lukematta
sävellystä kuulematta.
Monta maata käymättä
kieltä oppimatta
rataosuutta ajamatta
ihmistä tutustumatta
tapaa omaksumatta
virhettä tekemättä.
Yritän niin paljon kuin ehdin,
ne jotka tulevat jälkeeni
jatkavat tästä."
-Hannu Niklander
sunnuntai, lokakuuta 23, 2005
Läksy hallussa
Lauantaiaamu. Havahdun hetkeksi muistamaan, että saan nukkua niin pitkään kuin haluan. Autuasta!
Hetken päästä havahdun uudestaan. Jätinkö sittenkin herätyksen päälle? Puoliunessa hyppään kopeloimaan takintaskusta kännykkääni, jonka näytöllä hehkuu siivousfirman numero.
- Älä vastaa, sängystä murahdetaan.
Hetken epäröityäni vastaan kuitenkin.
- Tiedän, ettet tee viikonlopputöitä, mutta meillä on hätätilanne. Toinen aamusiivooja jätti tulematta töihin. Niin että voisitko millään...? Nyt heti...?
Voisinhan minä. En keksi yhtään kunnon syytä olla voimatta. Kiskon siivousvermeet ylleni, jätän lämminkylkisen viikonloppuseurani jatkamaan uniaan ja lähden harmia nieleskellen pimeään aamuun.
Tajuan, että tällä menolla löydän itseni moppaamasta täysipäiväisesti, vaikka alkujaan kyse oli vain leivänjatkeen tienaamisesta arkiaamujen tuurauskeikoilla. Maailmassa riittää sotkua aina enemmän kuin siivoojia. Joustavuus on toki tarpeen, mutta lienee vihdoin aika opetella sanomaan myös se kahden vokaalin yhdistelmä. Ylitunnollisuudesta kun on turha tunnustusta odottaa.
- Et voi kuitenkaan aina rynnätä pelastamaan maailmaa, tuumaa kumppanini palattuani puoliltapäivin kotiin.
Niinhän se on. Mutta olen tainnut oppia vuosien myötä pätkä- ja keikkatyöläisen ensimmäisen läksyn: mene, tai ne eivät ehkä enää pyydä.
Hetken päästä havahdun uudestaan. Jätinkö sittenkin herätyksen päälle? Puoliunessa hyppään kopeloimaan takintaskusta kännykkääni, jonka näytöllä hehkuu siivousfirman numero.
- Älä vastaa, sängystä murahdetaan.
Hetken epäröityäni vastaan kuitenkin.
- Tiedän, ettet tee viikonlopputöitä, mutta meillä on hätätilanne. Toinen aamusiivooja jätti tulematta töihin. Niin että voisitko millään...? Nyt heti...?
Voisinhan minä. En keksi yhtään kunnon syytä olla voimatta. Kiskon siivousvermeet ylleni, jätän lämminkylkisen viikonloppuseurani jatkamaan uniaan ja lähden harmia nieleskellen pimeään aamuun.
Tajuan, että tällä menolla löydän itseni moppaamasta täysipäiväisesti, vaikka alkujaan kyse oli vain leivänjatkeen tienaamisesta arkiaamujen tuurauskeikoilla. Maailmassa riittää sotkua aina enemmän kuin siivoojia. Joustavuus on toki tarpeen, mutta lienee vihdoin aika opetella sanomaan myös se kahden vokaalin yhdistelmä. Ylitunnollisuudesta kun on turha tunnustusta odottaa.
- Et voi kuitenkaan aina rynnätä pelastamaan maailmaa, tuumaa kumppanini palattuani puoliltapäivin kotiin.
Niinhän se on. Mutta olen tainnut oppia vuosien myötä pätkä- ja keikkatyöläisen ensimmäisen läksyn: mene, tai ne eivät ehkä enää pyydä.
perjantaina, lokakuuta 21, 2005
Töntsy ja hörböi
Erakoitumiseen ja syyssynkkyyteen taipuvaiselle humanistille on terveellistä nousta aamuvarhaisella, pukeutua voikukankeltaiseen paitaan ja muikeanpunaisiin housuihin ja toivottaa töihin laahustaville ihmisille siivouskärryn takaa hyvää huomenta. Siinä on hieman samaa henkeä kuin entisajan terveyskylpylöiden aamuvoimisteluissa ja kylmissä kylvyissä.
Se on itse asiassa aika mukavaa, hymyily ja huomenen toivottaminen. Enkä takuulla tulisi muissa olosuhteissa pitäneeksi voikukankeltaista paitaa.
- - -
Raskas työ vaatii raskaat huvit ja pienipalkkainen työ halvat. Ainakin jälkimmäistä lajia on irronnut Karjalaisesta keittokirjasta, joka ilmaantui Pagistaaniin joutavana kaksoiskappaleena siskon ja langon muuttopuuhien tieltä. Maistuisiko vaikkapa riehtiläkakkara, muigei huttu, kaljatyrny, rötkävuassu tai marjutöntsy? Entä buoluhörböi tai höllötys?
Hapanharmaan saattaisin nimen perusteella jättää väliin.
Se on itse asiassa aika mukavaa, hymyily ja huomenen toivottaminen. Enkä takuulla tulisi muissa olosuhteissa pitäneeksi voikukankeltaista paitaa.
- - -
Raskas työ vaatii raskaat huvit ja pienipalkkainen työ halvat. Ainakin jälkimmäistä lajia on irronnut Karjalaisesta keittokirjasta, joka ilmaantui Pagistaaniin joutavana kaksoiskappaleena siskon ja langon muuttopuuhien tieltä. Maistuisiko vaikkapa riehtiläkakkara, muigei huttu, kaljatyrny, rötkävuassu tai marjutöntsy? Entä buoluhörböi tai höllötys?
Hapanharmaan saattaisin nimen perusteella jättää väliin.
torstaina, lokakuuta 20, 2005
Not quite sure what it is
Pfffft. Via Marjut.
LITERATURE! - You have a story...oh yes, you do!
You are not quite sure what it is, but it
burns! It burns to be poured onto the page!
Write! Write I say! And thrill us with your
unique view of the world. YOU are your own
inspiration!
What Kind of Novel Should I Write?
brought to you by Quizilla
LITERATURE! - You have a story...oh yes, you do!
You are not quite sure what it is, but it
burns! It burns to be poured onto the page!
Write! Write I say! And thrill us with your
unique view of the world. YOU are your own
inspiration!
What Kind of Novel Should I Write?
brought to you by Quizilla
Luonto on lähellä
Wildlife Photographer of the Year- kilpailun tulokset on julkistettu. Käykääpä kurkkaamassa. Mielenkiintoista on, että minimalistinen voittajakuva kottaraisia jahtaavasta muuttohaukasta on otettu roomalaisessa puistossa. Mieleen tuli suomalaisen Vuoden luontokuva-kilpailun tämänvuotinen sato, joka herätti kuvauspiireissä innokasta keskustelua. Näyttää siltä, että harrastajakuvaajat ja lähiluonto valtaavat alaa piilokojukonkareilta perinteisissä luontokuvausmittelöissä.
Mikäpä siinä. Kuvat puhukoot puolestaan.
BBC Wildlife Magazinen ja Lontoon luonnonhistoriallisen museon järjestämään kilpailuun osallistui tänä vuonna 17 000 kuvaajaa 55 maasta.
Mikäpä siinä. Kuvat puhukoot puolestaan.
BBC Wildlife Magazinen ja Lontoon luonnonhistoriallisen museon järjestämään kilpailuun osallistui tänä vuonna 17 000 kuvaajaa 55 maasta.
keskiviikkona, lokakuuta 19, 2005
Kulttuurialan sekatyöläisenä
Ei, tästä ei tule siivousblogia. Kerronpahan vain, että pari päivää olen tutustunut Augeiaan tallia muistuttavan teatterirakennuksen uumeniin, enkä vieläkään ole nähnyt kaikkia siivottavia sokkeloita. Eksynyt olen useammin kuin kerran, mutta vielä olen säästynyt torveilemasta moppeineni näyttämölle kesken esityksen. Sekin saattaisi kyllä onnistua.
- - -
Rehkittyäni eilen seitsentuntisen aamuvuoron ehätin vielä sovitulle juttukeikalle kuvassa komeilevaan Haarlan palatsiin. Teollisuusmies Rafael Haarla rakennutti korskean kivilinnansa vuonna 1923 aivan Tampereen sydämeen, ja viime vuosikymmeninä se on ehtinyt olla niin purku-uhan alla (luitte oikein) kuin yliopiston opetustiloinakin.
Nykyiset vuokralaiset - terveyspalveluja tarjoavat yrittäjät - ovat nähneet aikaa ja vaivaa kunnostaessaan talon 20-luvun asuun kalusteita myöten.
maanantaina, lokakuuta 17, 2005
Mumisevat narsistit
Verkkoon tuotettu teksti tuntuu olevan monelle oikealle toimittajalle kuin punainen vaate härjälle. Aiheen saaman julkisuuden huomioon ottaen saattaisi olettaa, että blogien nokkela suomiminen olisi jo menettänyt parhaan teränsä ja uutuusarvonsa. Aamulehden Jyrki Lehtola haluaa kuitenkin kantaa kekoon sanaisen kortensa sunnuntain Media-kolumnissa.
"Blogit ovat muuttuneet virtuaalimuminaksi, omituiseksi autobiografiseksi narsismiksi, jossa kirjoittajat kertovat elämästään ja ajatuksistaan aivan liikaa.
Näitä kertomuksia blogien lukijat saavat sitten kommentoida niin, että blogien ympärille muodostuu turhaumiaan purkavia miniyhteisöjä. Eräs analogia voisi olla virtuaalinen ravintolaseurue, jossa joku puhuu aina liikaa, ja muille jää vain mahdollisuus kommentoida puheita."
Voisi toki kysyä, eikö ole vain hyvä, että nuo turhaumat ja sanomisen tarve puretaan edes osin virtuaalisesti. Jos verkkokirjoittamisen ja -keskustelun ansiosta yksikin aviollinen riita jää syntymättä, koira potkaisematta tai ystävyyssuhde rakoilematta, on se lunastanut paikkansa yleisen hyvinvoinnin, maailmanrauhan ja kansojen veljeyden edistäjänä. Sitä paitsi yhä harvemmalla on vakituinen työpaikka kahvihuoneineen, jossa on perinteisesti oiottu maailman vääryyksiä ja jatkettu sitten virkistyneinä töitä.
Mikä mukavinta, ketään ei tiemmä pakoteta lukemaan ensimmäistäkään blogimerkintää vastoin tahtoaan.
Mielenkiintoista on, että kaikkein eniten toimittajia tuntuu ärsyttävän muiden ammatikseen kirjoittavien bloggaaminen. Jokin aika sitten sapiskaa saivat kirjailijat, nyt on virtuaalimaailman valloitusta kokeilevien kollegoiden vuoro.
"Toimittajien blogeilla rehottaa niin ruman näköisenä epävarmuus, perusteeton narsismi, epäkarismaattinen pöyhistely, tärkeily ja omien luonnevikojen selittäminen ansioiksi, että jos nuo pöllöt todella edustavat neljättä valtiomahtia, viimeistään nyt olisi meidän kaikkien syytä olla huolissamme.
Blogit ovat erinomainen todiste sille, että kun ihminen haluaa kertoa itsestään, useimmissa tapauksissa se kannattaa estää."
Minä pidin erityisesti tuosta "omien luonnevikojen selittämisestä ansioiksi".
- - -
Mitä amatööreihin tulee, viikonloppuna tuli katsottua maailmanmainetta niittänyt tamperelainen scifi-parodia Star Wreck: In the Pirkinning. Intoa ja uudisraivaaja-asennetta ei tekijöiltä ollut puuttunut, ja tehosteiden osalta totesimme Hollywoodin joutuneen miljoonabudjetteineen häpeänurkkaan. Kotikoneella, itseopiskelulla, hyvillä istumalihaksilla ja mittavalla motivaatiolla saa aikaan vähintään yhtä hyvää jälkeä.
Manselaisille lisähuvia tuottaa tuttujen kuvauspaikkojen bongaaminen.
Toinen hilpeä elokuvatuttavuus oli ranskalainen Delicatessen vuodelta 1991. Pagistaan suosittelee tekelettä syysillan iloksi kaikille mustan huumorin ja omituisuuksien ystäville.
"Blogit ovat muuttuneet virtuaalimuminaksi, omituiseksi autobiografiseksi narsismiksi, jossa kirjoittajat kertovat elämästään ja ajatuksistaan aivan liikaa.
Näitä kertomuksia blogien lukijat saavat sitten kommentoida niin, että blogien ympärille muodostuu turhaumiaan purkavia miniyhteisöjä. Eräs analogia voisi olla virtuaalinen ravintolaseurue, jossa joku puhuu aina liikaa, ja muille jää vain mahdollisuus kommentoida puheita."
Voisi toki kysyä, eikö ole vain hyvä, että nuo turhaumat ja sanomisen tarve puretaan edes osin virtuaalisesti. Jos verkkokirjoittamisen ja -keskustelun ansiosta yksikin aviollinen riita jää syntymättä, koira potkaisematta tai ystävyyssuhde rakoilematta, on se lunastanut paikkansa yleisen hyvinvoinnin, maailmanrauhan ja kansojen veljeyden edistäjänä. Sitä paitsi yhä harvemmalla on vakituinen työpaikka kahvihuoneineen, jossa on perinteisesti oiottu maailman vääryyksiä ja jatkettu sitten virkistyneinä töitä.
Mikä mukavinta, ketään ei tiemmä pakoteta lukemaan ensimmäistäkään blogimerkintää vastoin tahtoaan.
Mielenkiintoista on, että kaikkein eniten toimittajia tuntuu ärsyttävän muiden ammatikseen kirjoittavien bloggaaminen. Jokin aika sitten sapiskaa saivat kirjailijat, nyt on virtuaalimaailman valloitusta kokeilevien kollegoiden vuoro.
"Toimittajien blogeilla rehottaa niin ruman näköisenä epävarmuus, perusteeton narsismi, epäkarismaattinen pöyhistely, tärkeily ja omien luonnevikojen selittäminen ansioiksi, että jos nuo pöllöt todella edustavat neljättä valtiomahtia, viimeistään nyt olisi meidän kaikkien syytä olla huolissamme.
Blogit ovat erinomainen todiste sille, että kun ihminen haluaa kertoa itsestään, useimmissa tapauksissa se kannattaa estää."
Minä pidin erityisesti tuosta "omien luonnevikojen selittämisestä ansioiksi".
- - -
Mitä amatööreihin tulee, viikonloppuna tuli katsottua maailmanmainetta niittänyt tamperelainen scifi-parodia Star Wreck: In the Pirkinning. Intoa ja uudisraivaaja-asennetta ei tekijöiltä ollut puuttunut, ja tehosteiden osalta totesimme Hollywoodin joutuneen miljoonabudjetteineen häpeänurkkaan. Kotikoneella, itseopiskelulla, hyvillä istumalihaksilla ja mittavalla motivaatiolla saa aikaan vähintään yhtä hyvää jälkeä.
Manselaisille lisähuvia tuottaa tuttujen kuvauspaikkojen bongaaminen.
Toinen hilpeä elokuvatuttavuus oli ranskalainen Delicatessen vuodelta 1991. Pagistaan suosittelee tekelettä syysillan iloksi kaikille mustan huumorin ja omituisuuksien ystäville.
perjantaina, lokakuuta 14, 2005
Moppi - humanistin luottoystävä
Välttääkseen viimeiseen asti jatko-opintojensa keskeyttämisen ja keskeyttämättömyydestä kumpuavan akuutin talouskriisin humanisti kävi myymässä itsensä osa-aikaiseksi työvoimaksi siivouspalveluita tuottavalle yritykselle.
Siivoustyössä ei toki ole sinänsä mitään vikaa. Rehellistä, kunnon työtä, jota humanistikin teki jo opiskeluaikoinaan. Sitä paitsi tilannehan vain kertoo, miten hienosti Suomella menee: vessanpesijöilläkin on korkeakoulututkinto! Mikäpä sen sopivampi meriitti sivistysvaltiolle.
Siivoustyössä ei toki ole sinänsä mitään vikaa. Rehellistä, kunnon työtä, jota humanistikin teki jo opiskeluaikoinaan. Sitä paitsi tilannehan vain kertoo, miten hienosti Suomella menee: vessanpesijöilläkin on korkeakoulututkinto! Mikäpä sen sopivampi meriitti sivistysvaltiolle.
torstaina, lokakuuta 13, 2005
Jos yhdeltä säästyi
Hugo Simberg: Kuolema kuuntelee. 1897.Tulipa väsättyä tautinen postaus tuonne toiseen paikkaan. Edeltäjiämme on totta vieköön koeteltu jos jonkinlaisilla tarttuvilla riähkillä. On ollut ruttoa, lavantautia, koleraa, pilkkukuumetta, punatautia ja influenssoja, kurkkumätää ja tuberkuloosia unohtamatta. Jos yhdeltä säästyi, toinen oli jo ovella.
Pieni syysflunssako? Saat olla tyytyväinen!
Saa nähdä, millainen siivekäs lintuinfluenssasta lopulta kuoriutuu, vai pääseekö ihmiskunta tällä kertaa säikähdyksellä. Mutta epidemiologit eivät syyttä liene varoitelleet, että jonkinlainen viruspohjainen panepidemia tekee tuloaan ennemmin tai myöhemmin. Onhan 1900-luvun alun espanjantaudistakin jo aikaa.
Ihmislaji on kaikessa osaamisessaan ja tieteellisessä edistyneisyydessäänkin yhä avuton pienimpiä vainolaisiaan vastaan. Itse asiassa nykymaailma on entistä haavoittuvaisempi. Kukaan tuskin tarvitsee scifi-kirjailijoiden visioita ymmärtääkseen, millaista jälkeä elinvoimainen ja muuntautumiskykyinen virus voi lyhyessä ajassa tehdä varsinkin suurkaupungeissa ja tiheästi asutuilla, köyhillä alueilla. Puhumattakaan joukkoliikennevälineissä paikasta toiseen liikkuvista ihmismassoista. Nykypöpöjen esi-isät saattoivat vain uneksia moisesta matkatessaan kahden kilometrin tuntivauhdilla kerjäläismummon keuhkoputkissa.
Mutta mitäpä tuosta etukäteen yöuniaan menettämään. Olemme joka tapauksessa osa luontoa ja sen lakien alaisia hyvässä ja pahassa. Entisajan ihmiset tuskin sitä pääsivät unohtamaan, toisin kuin me, jotka leikimme kuolemattomia ABS-jarruinemme, kohotusleikkauksinemme ja loputtomassa uskossamme lääketieteen mahdollisuuksiin.
keskiviikkona, lokakuuta 12, 2005
Yleismuusia
St. Jerome and pupils; from his Epistole, Ferrara 1497. Medieval Woodcuts Clipart.
Haukotuttaa eikä ajatus juokse. Lainaan taas lahjakkaampiani.
"Kaikki se, mitä olen oppinut koulussa ja yliopistossa, elää minussa vielä jollain tapaa, mutta muistan asiat enää vain suurpiirteisesti, jonkin sortin seoksena, jossa vuosiluvut sekä luonnontieteen ja kielitieteen perustotuudet ovat sotkeutuneet jonkinlaiseksi yleismuusiksi. Sen muusin nimi on 'yleissivistys'. Hämärä juttu. Vuosiluvut joutuu katsomaan aina uudestaan käsikirjoista. Uudet totuudet ovat saaneet meidät epäilemään vanhoja. Ja sivistys lopulta: se on jotain sellaista, jonka joutuu saalistamaan joka päivä uudestaan. Ehkä sivistys onkin sitä, että tietää, ettei tiedä juuri mitään ja jaksaa sen takia vajota epätoivoon päivästä toiseen."
- Sándor Márai
(Apropos muusi. Takavuosina Montanassa käydessäni muuan kolmannen polven amerikansuomalainen kertoi "hunttaavansa muusia" syksyisin. Menipä tovi, ennen kuin kuulijalla sytytti.)
tiistaina, lokakuuta 11, 2005
Megasuperjättisäkki
Toimittaja Raija Pessala kyseli eilen Aamulehden pääkirjoitussivulla, muistaako kukaan Fazerin pientä, sinistä suklaalevyä. Pakkauskoot kun amerikkalaiseen tapaan kasvavat kasvamistaan: limsapullon normikoko oli ennen alle puoli litraa, nykyisin puolitoista taitaa olla tavallisin. Hampurilaisiin lisätään yhä enemmän kerroksia. Yhdessä perunalastupussissa voi olla keskiraskasta työtä tekevän koko päivän energiantarve.
Pienet herkkuhetket ovat kuin salavihkaa vaihtuneet oksettavan olon orgioihin. Ja tottumukset opitaan jo lapsena.
"Pieniä sinisiä ei kauppojen hyllyllä ole näkynyt aikoihin. Niiden tilalle ovat tulleet 200 gramman jättilevyt, joissa on suklaasyöpöllekin ainakin puolet liikaa. Mutta suklaanhimo on vähän samanlainen kuin viinanhimokin: kaikki tai ei mitään. 200 gramman levy menee siinä kuin 100 gramman levykin", Pessala kirjoittaa.
Onhan tästä paljon puhuttukin. Jokin aika sitten myös yleisönosastossa napistiin sohvatyynyn kokoisista karkki- ja sipsipusseista, jotka kaatavat kanveesiin etenkin yksin asuvan herkkusuun. Joku vastasi kaiken olevan kiinni itsekurista: säästösäkistäkin voi hyvin ottaa kaksi liitulakua ja laittaa sen sitten kaappiin seuraavaa karkkipäivää odottamaan.
Te fariseukset!
Pagistaanissa ongelman on huomattu pysyvän hallinnassa, mikäli päivät vietetään pääsääntöisesti muualla kuin kotona. Jos - kuten nykyisin - kotipesä on myös työhuone, eivät keskiaikaisten munkkien jorinat tahtoisi kuulua kaappiin teljetyn karkkipussin kimeiden kutsuhuutojen yli. Niinpä elämää suurempi kysymys on ratkaistu naulaamalla jääkaapin oveen teesi KEN EI KOHTUUDESSA PYSY, SEN EI HERKKUJA KOTIINSA KANTAMAN PIDÄ.
Toimii.
Pienet herkkuhetket ovat kuin salavihkaa vaihtuneet oksettavan olon orgioihin. Ja tottumukset opitaan jo lapsena.
"Pieniä sinisiä ei kauppojen hyllyllä ole näkynyt aikoihin. Niiden tilalle ovat tulleet 200 gramman jättilevyt, joissa on suklaasyöpöllekin ainakin puolet liikaa. Mutta suklaanhimo on vähän samanlainen kuin viinanhimokin: kaikki tai ei mitään. 200 gramman levy menee siinä kuin 100 gramman levykin", Pessala kirjoittaa.
Onhan tästä paljon puhuttukin. Jokin aika sitten myös yleisönosastossa napistiin sohvatyynyn kokoisista karkki- ja sipsipusseista, jotka kaatavat kanveesiin etenkin yksin asuvan herkkusuun. Joku vastasi kaiken olevan kiinni itsekurista: säästösäkistäkin voi hyvin ottaa kaksi liitulakua ja laittaa sen sitten kaappiin seuraavaa karkkipäivää odottamaan.
Te fariseukset!
Pagistaanissa ongelman on huomattu pysyvän hallinnassa, mikäli päivät vietetään pääsääntöisesti muualla kuin kotona. Jos - kuten nykyisin - kotipesä on myös työhuone, eivät keskiaikaisten munkkien jorinat tahtoisi kuulua kaappiin teljetyn karkkipussin kimeiden kutsuhuutojen yli. Niinpä elämää suurempi kysymys on ratkaistu naulaamalla jääkaapin oveen teesi KEN EI KOHTUUDESSA PYSY, SEN EI HERKKUJA KOTIINSA KANTAMAN PIDÄ.
Toimii.
maanantaina, lokakuuta 10, 2005
Kauhistavaa otteloa
"Monipäiseksi, monijalkaiseksi hirmueläimeksi näkyi velijoukko, joka rähisten yhdessä kimpussa pinnisteli. Repien itseänsä, moristen, puhkaten ja huokaillen se eläin liikkui, pyöriskeli, kiiriskeli kiven reunalta toiselle ja toiselle taas. Koirat siinä peloissaan hännät lyyhyssä ja usein vierähtämäisillänsä alas härkien uhreiksi, pujahtelivat sinne tänne, varjellen henkeänsä. Sakeammin kuin ennen kokoontuivat härjätkin tällä hetkellä kiven ympärille, katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa otteloa."
- Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Jukolan veljesten joukkotappelu härkien saartamalla kivenlohkareella on vain yksi esimerkki Kiven vertaansa vailla olevasta kielenkäytöstä. Harva kirjailija on löytänyt tai luonut yhtä kuvailevia sanoja, joilla herkuttelee kerta toisensa jälkeen: noin se juuri on!
Kuulun siihen monilukuiseen joukkoon, joka löysi Seitsemän veljestä vasta oppivelvollisuuden päätyttyä. Kouluaikojen pakkoluetuksesta ei jäänyt juuri mitään mieleen, vaikka kirjallisuustunneista pidinkin. Lieneekö ollut jokin takavuosien pakkasilta, kun tartuin kirjaan tuoreemman lukemisen puutteessa - eikä aikaakaan, kun huomasin nauravani vedet silmissä veljessarjan seikkailuille ja Kiven hervottomille kielikuville.
Allekirjoittaneen hyllystä löytyy nykyisin myös Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä, joka tekee kunniaa kansalliskirjailijalle ja säilyttää hienosti alkuperäisteoksen hengen.
Suosittelen. Molempia. Maukasta Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!
- Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Jukolan veljesten joukkotappelu härkien saartamalla kivenlohkareella on vain yksi esimerkki Kiven vertaansa vailla olevasta kielenkäytöstä. Harva kirjailija on löytänyt tai luonut yhtä kuvailevia sanoja, joilla herkuttelee kerta toisensa jälkeen: noin se juuri on!
Kuulun siihen monilukuiseen joukkoon, joka löysi Seitsemän veljestä vasta oppivelvollisuuden päätyttyä. Kouluaikojen pakkoluetuksesta ei jäänyt juuri mitään mieleen, vaikka kirjallisuustunneista pidinkin. Lieneekö ollut jokin takavuosien pakkasilta, kun tartuin kirjaan tuoreemman lukemisen puutteessa - eikä aikaakaan, kun huomasin nauravani vedet silmissä veljessarjan seikkailuille ja Kiven hervottomille kielikuville.
Allekirjoittaneen hyllystä löytyy nykyisin myös Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä, joka tekee kunniaa kansalliskirjailijalle ja säilyttää hienosti alkuperäisteoksen hengen.Suosittelen. Molempia. Maukasta Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!
sunnuntai, lokakuuta 09, 2005
Kahdeksantoista
"Jos haluat tietää, ketkä ovat ystäviäsi, hanki itsellesi vankilatuomio."- Charles Bukowski
Tänään Aamulehdessä siteerattiin The Times-lehden raportoimaa sosiologista tutkimusta. Siinä kerrottiin keskivertoeläjän tarvitsevan 18 ihmisen muodostaman lähipiirin, jolta saa tarvittaessa henkistä ja käytännöllistä tukea elämän aallokossa. Tähän lähiverkostoon voi kuulua niin perhettä, ystäviä, työtovereita kuin sukulaisiakin, ja sen koostumus voi vaihdella niin henkilön luonteen kuin elämäntilanteidenkin mukaan.
Vaikka tuntuu jotenkin hullulta ja laskelmoivalta pohtia moista, saan nopeasti mietittynä omaksi "tukiverkokseni" noin tusinan verran ihmisiä, joista suurin osa tosin asuu muualla. Mutta minusta se on jo paljon. Enkä ole koskaan tuntenut jääneeni yksin, kun elämä on kaatanut likavettä niskaan.
Toivoisinpa, että jokainen voisi sanoa samaa. Todellista yksinäisyyttä podetaan kuitenkin surullisen paljon lapsista vanhuksiin.
Kuinkahan moni laskee allekirjoittaneen omaan verkostoonsa? Osaanko antaa muille sitä, mitä itse saan? Sitäkin voi olla hyvä pohtia aika ajoin.
lauantaina, lokakuuta 08, 2005
Yövahdissa Moskovassa
Päätin lähteä lauantai-illan ratoksi käymään pitkästä aikaa Moskovassa. Nu kak, kun veljet venäläiset tekevät kansainväliseen levitykseen päätyneen kauhufantasiaelokuvan, onhan se käytävä katsomassa. Viime vuonna valmistunut, Timur Bekmambetovin ohjaama Night Watch - Nochnoy Dozor osoittautui komeaksi katsottavaksi ja kelpo viihteeksi. Kyllä, se oli laskelmoitu, juoneltaan kliseinen ja tarinankerronnaltaan ohut toiminta- ja tehostekooste. Mutta siinä oli myös jotakin perivenäläistä ja omaleimaista, joka erotti sen vastaavista amerikkalaistuotoksista. On toki sympaattista, että valon soturit nappaavat hiukopalaksi pakastepelmeneitä ja ryypyn vodkaa, tai että mustaa magiaa harjoittavan noidan keittiöstä löytyy purkitettua maitotiivistettä. Nykypäivän Moskova antaa hyvän ja pahan taistelulle toisaalta jyhkeät, toisaalta karut puitteet.
En yhtään ihmettele, että venäläiset ovat olleet läpeensä tuotteistetusta elokuvasta niin tohkeissaan. Onhan se maan elokuvateollisuudelle uusi ja näyttävä aluevaltaus, vaikka jättäisikin analysoimatta mahtipontisen symboliikan ja tulkinnan varaan jätetyt viittaukset Venäjän nykytilaan.
Jotenkin vain jäi tunne, että keitoksessa olisi ollut aineksia paljon terävämpäänkin käsittelyyn viihteellisyyden ja visuaalisuuden siitä kärsimättä. Kyllä Venäjällä elokuvia osataan tehdä. Yövahdin tekijöiden johtotähtenä näyttävät kuitenkin olleen Hollywoodin valot ja Matrixin kaltaiset komeat, mutta sisältä ontot tekeleet.
Eikähän siinä mitään. Ei aina tarvitse olla niin syvällinen. Toivottavasti venäläinen elokuva noin yleensä säilyttää kuitenkin tietyn omanarvontuntonsa ja persoonalliset piirteensä, eikä sorru sokeasti apinoimaan amerikkalaisia.
perjantaina, lokakuuta 07, 2005
Viestintää
Perjantaina puolilta päivin Tampereen asematunnelissa on ruuhkaa. Tyylikkäästi pukeutunut parikymppinen nainen kiirehtii asemalle päin laukun ja kissankuljetuslaatikon kanssa. Vastaan tulee iäkkäämpi nainen, joka tönäisee vahingossa laatikkoa. Tai pikemminkin hipaisee.
- Perkele! tiuskahtaa tyttö. Vanhempi nainen pysähtyy, pyytää kauniisti anteeksi ja jatkaa matkaansa. Tyttö jää hoivaamaan kissaansa.
- Voi kisu parka, pelästyitkö sä ihan kamalasti...
Täti taisi pelästyä enemmän.
- Perkele! tiuskahtaa tyttö. Vanhempi nainen pysähtyy, pyytää kauniisti anteeksi ja jatkaa matkaansa. Tyttö jää hoivaamaan kissaansa.
- Voi kisu parka, pelästyitkö sä ihan kamalasti...
Täti taisi pelästyä enemmän.
torstaina, lokakuuta 06, 2005
"Bureaucratic, officious and callous"
Vielä jatko-opiskelijan asemaan viitaten, samaisen vogon-byrokratian rattaissa pyöritään parhaillaan täälläkin:
"Soitin tänään Työvoimatoimistoon ja sain kuulla, että työvoimatoimikunta on antanut työvoimapoliittisen lausuntonsa: en ole oikeutettu työttömyysturvaan, sillä työllistän kuulemma itse itseni väitöskirjaa tekemällä."
Kysymys on näemmä sellainen, josta on taitettu peistä tuloksetta jo vuosikaudet. Eipä juuri yllätä.
Resistance is useless!
"Soitin tänään Työvoimatoimistoon ja sain kuulla, että työvoimatoimikunta on antanut työvoimapoliittisen lausuntonsa: en ole oikeutettu työttömyysturvaan, sillä työllistän kuulemma itse itseni väitöskirjaa tekemällä."
Kysymys on näemmä sellainen, josta on taitettu peistä tuloksetta jo vuosikaudet. Eipä juuri yllätä.
Resistance is useless!
Ei dramatisointia
Toivottavasti mahdollisimman moni katsoi eilen Erja Dammertin dokumenttielokuvan Sotalapset. Se on nimittäin loistoesimerkki siitä, miten vaikuttava lopputulos voidaan saada aikaan käyttämällä yksinomaan kertojia, arkistofilmiä ja vanhoja valokuvia.
Ei dramatisointia, ei kamerakonstailua, ei sinfoniaorkesteria.
- - -
Oletko koskaan ajanut polkupyörällä loivia - siis loivia - portaita alas? Jos et, suosittelen lämpimästi. Mieltäylentävä kokemus. Mutta renkaiden on syytä olla täynnä ja vauhdin sopiva. Hyvät portaat löytyvät esimerkiksi Aleksanterinkirkon ja Hatanpään valtatien välisestä puistosta Tampereelta.
Sen sijaan en ole vielä oppinut ajamaan kädet ristikkäin ohjaustangolla. Yritykset ovat aina päätyneet pusikkoon.
Ai niin, tervetuloa takaisin lomalta, Veloena!
Ei dramatisointia, ei kamerakonstailua, ei sinfoniaorkesteria.
- - -
Oletko koskaan ajanut polkupyörällä loivia - siis loivia - portaita alas? Jos et, suosittelen lämpimästi. Mieltäylentävä kokemus. Mutta renkaiden on syytä olla täynnä ja vauhdin sopiva. Hyvät portaat löytyvät esimerkiksi Aleksanterinkirkon ja Hatanpään valtatien välisestä puistosta Tampereelta.
Sen sijaan en ole vielä oppinut ajamaan kädet ristikkäin ohjaustangolla. Yritykset ovat aina päätyneet pusikkoon.
Ai niin, tervetuloa takaisin lomalta, Veloena!
keskiviikkona, lokakuuta 05, 2005
Opiskelija onkin työläinen
(Varoitus: kirjoituksen valituskerroin on huomattava. Voi aiheuttaa ärtymystä ja päänsärkyä herkälle lukijalle.)
”Tulevaisuudessa kaikilla aloilla on tarvetta historiasta valmistuneille laaja-alaisesti sivistyneille ihmisille.”
- Tampereen yliopiston uraneuvonta, Kitkatta-palvelu.
Humanisti onkin ahtaammalla kuin luuli. Olo on kuin päänsä aidan rakoon pistäneellä pässillä: itse aiheutettu ahdinko, mutta ahdinko yhtä kaikki.
Allekirjoittaneen nykyinen tutkimusrahoitus päättyy ensi kuussa. Työhakemuksista ei yksikään ole tärpännyt edes haastatteluun saakka, vaikka huolella väännetty ansioluettelo onkin saanut työvoimaneuvojat äännähtelemään rohkaisevasti. Niinpä tänään otettiin kiltisti vuoronumero ja mentiin työvoimatoimiston virkailijan luo selvittämään, missä mennään.
Se ei ollut uutta, että työttömyysturvaa saadakseen pitää keskeyttää opintonsa vähintään vuodeksi. Se oli uutta, ettei niitä tuona aikana voi aloittaa uudestaan.
- Työllistyit päätoimisesti omalla alallasi, kun aloitit jatko-opinnot heti valmistuttuasi. Työllistymisesi katsotaan jatkuvan rahoituksesta riippumatta, kunnes valmistut taas, selitti ikäiseni nainen pöydän takana.
- Mutta...
- Niin, ei siinä olekaan paljon järkeä.
- Entä jos jokin rahoitushakemuksistani tärppää, kun olen ehtinyt keskeyttää opintoni? Apurahan vastaanottajan kun on oltava jatko-opiskelija.
- Sepä se. Jos olisin sinä, yrittäisin etsiä kiireapulaisen paikkoja tai siivoustöitä joulukuuksi ja sinnitellä jotenkin hakemusten ratkeamiseen.
Selvä. Mutta suuri osa otollisista apurahoista tulee hakuun vasta loppuvuodesta ja ratkeaa kevättalvella. Humanisti tajusi yht'äkkiä myös sen, ettei voi tuon vuoden aikana edes hakea rahoitusta mistään, kun ei ole oppilaitoksensa kirjoilla.
- Itse asiassa yliopistossa opiskelevat pääsevät helpolla, huomautti virkailija. - Kaikista muista oppilaitoksista vaaditaan erotodistus, keskeytys ei riitä.
Mikäli siis ymmärsin oikein, yliopiston jatko-opiskelija rinnastuu töissäolevaan kaikessa muussa paitsi siinä, jos oman alan "työt" jatkuisivat työttömyysjakson jo alettua, eli tutkimusrahoitukselle löytyisikin taas jatkoa. Silloin vahingon saa kärsiä nahoissaan.
No niin. Elämäähän tämä vain on. Ahdinko voisi aina olla pahempikin. Enkä totta vieköön ole ainoa pässi.
Mutta silti. Rikastumisesta viis, kunhan pystyisi tienaamaan elantonsa jotakuinkin kunniallisesti tavoilla, jotka parhaiten taitaa. Veroja maksaisin ilomielin. Antaisin bussissa paikkani vanhuksille enkä naukuisi eduskunnan palkankorotuksista tai katupölystä keväällä.
Miten se voi olla näin monimutkaista?
”Tulevaisuudessa kaikilla aloilla on tarvetta historiasta valmistuneille laaja-alaisesti sivistyneille ihmisille.”
- Tampereen yliopiston uraneuvonta, Kitkatta-palvelu.
Humanisti onkin ahtaammalla kuin luuli. Olo on kuin päänsä aidan rakoon pistäneellä pässillä: itse aiheutettu ahdinko, mutta ahdinko yhtä kaikki.
Allekirjoittaneen nykyinen tutkimusrahoitus päättyy ensi kuussa. Työhakemuksista ei yksikään ole tärpännyt edes haastatteluun saakka, vaikka huolella väännetty ansioluettelo onkin saanut työvoimaneuvojat äännähtelemään rohkaisevasti. Niinpä tänään otettiin kiltisti vuoronumero ja mentiin työvoimatoimiston virkailijan luo selvittämään, missä mennään.
Se ei ollut uutta, että työttömyysturvaa saadakseen pitää keskeyttää opintonsa vähintään vuodeksi. Se oli uutta, ettei niitä tuona aikana voi aloittaa uudestaan.
- Työllistyit päätoimisesti omalla alallasi, kun aloitit jatko-opinnot heti valmistuttuasi. Työllistymisesi katsotaan jatkuvan rahoituksesta riippumatta, kunnes valmistut taas, selitti ikäiseni nainen pöydän takana.
- Mutta...
- Niin, ei siinä olekaan paljon järkeä.
- Entä jos jokin rahoitushakemuksistani tärppää, kun olen ehtinyt keskeyttää opintoni? Apurahan vastaanottajan kun on oltava jatko-opiskelija.
- Sepä se. Jos olisin sinä, yrittäisin etsiä kiireapulaisen paikkoja tai siivoustöitä joulukuuksi ja sinnitellä jotenkin hakemusten ratkeamiseen.
Selvä. Mutta suuri osa otollisista apurahoista tulee hakuun vasta loppuvuodesta ja ratkeaa kevättalvella. Humanisti tajusi yht'äkkiä myös sen, ettei voi tuon vuoden aikana edes hakea rahoitusta mistään, kun ei ole oppilaitoksensa kirjoilla.
- Itse asiassa yliopistossa opiskelevat pääsevät helpolla, huomautti virkailija. - Kaikista muista oppilaitoksista vaaditaan erotodistus, keskeytys ei riitä.
Mikäli siis ymmärsin oikein, yliopiston jatko-opiskelija rinnastuu töissäolevaan kaikessa muussa paitsi siinä, jos oman alan "työt" jatkuisivat työttömyysjakson jo alettua, eli tutkimusrahoitukselle löytyisikin taas jatkoa. Silloin vahingon saa kärsiä nahoissaan.
No niin. Elämäähän tämä vain on. Ahdinko voisi aina olla pahempikin. Enkä totta vieköön ole ainoa pässi.
Mutta silti. Rikastumisesta viis, kunhan pystyisi tienaamaan elantonsa jotakuinkin kunniallisesti tavoilla, jotka parhaiten taitaa. Veroja maksaisin ilomielin. Antaisin bussissa paikkani vanhuksille enkä naukuisi eduskunnan palkankorotuksista tai katupölystä keväällä.
Miten se voi olla näin monimutkaista?
tiistaina, lokakuuta 04, 2005
Konettakin luotettavampi
"Ja kun Kannaksella ryskyivät tankit, oli pakkanen, hanki
sinä olit konettakin luotettavampi,
ystävämme suomenhevonen."
- Folkswagen: Suomenhevonen
Lapista palatessa ehdittiin pohtia monenlaista, kuten sitä, olisiko Suomen puolustusvoimilla kriisiaikana yhä käyttöä hevosille. Löytyykö jostain salaisesta kansiosta suunnitelma maastokelpoisten hevosten liikkeellepanosta?
Ei ole pitkä aika siitä, kun suomenhevonen oli korvaamaton. Sen avulla saatiin leipä pöytään, ja vuonna 1939 eläimet joutuivat ihmisen puolesta myös paljon likaisempiin töihin. Talvisodassa siviilihevosia otettiin armeijan käyttöön aluksi 60 000 ja myöhemmin 12 000 lisää. Välillä ne kotiutettiin tekemään kevättöitä pelloille. Jatkosotaan otettiin kaikkiaan 50 000 hevosta.
Rintamalle viedyistä hevosista jäi palaamatta yhteensä yli 22 000.
Yksi palaajista oli isäni kotitalosta otettu Hurma. Kun sitä tuotiin sodan jälkeen takaisin, laukkasi se tutun tien tunnistettuaan asemalta kotipihaan saattajasotilaan mahtamatta menijälle mitään. Tällaisia - ja surullisempia - hevostarinoita on kerrottavanaan monella sota-ajan eläneellä.
"Kyllä niillä oli pelkoja mielessä sodan kokemuksista. Korronrannan mustaharjainen punarautias muistetaan vieläkin. Joka kerran kun lentokone tai joku muu moottorinääni kuului, se rupesi heti polvilleen. Se oli saanut semmoisen kauhun, se vapisi vielä pitkään jälkeenpäin. Kyllä ne isännät sen ymmärsivät, ettei hevonen sodasta samana palaa."
- Aarne Martikainen (1923) kirjassa Kiitos Suomen hevoselle, toim. Ulla-Maija Aaltonen. WSOY 1991.
Toivoa sopii, että tulevaisuudessa vastaavilta kokemuksilta säästyisivät niin Homo sapiensin typeryyksiin täysin syyttömät eläimet kuin ihmiset itsekin. Pagistaanin kaksi- ja nelijalkainen kansa toivottaa hyvää eläintenpäivää itse kullekin raajojen lukumäärästä tai niiden puuttumisesta riippumatta!
(Kuvassa vuosien takaa katselee yksi oman elämänhistoriani unohtumattomista suomenhevosista, tuulella käypä tamma Intolan Siru. Sirussa asui pieni kapinallinen, mutta asiallisesti kehotettuna se lopulta aina teki, mitä pyydettiin. Sen sisulla ja luonteella olisi kyllä pärjätty rintamallakin.)
maanantaina, lokakuuta 03, 2005
Hetki sitten
Vastahan ne olivat nuoria ja vaaleanvihreitä, vain hetki sitten avasivat laskoksiaan alkavaan kesään.
- - -
Vaaleanvihreydestä puheenollen. Via Swedish Chef:
You are Dr. Bunson Honeydew.
You love to analyse things and further the cause of
science, even if you do tend to blow things up
more often than not.
HOBBIES:
Scientific inquiry, Looking through microscopes,
Recombining DNA to create decorative art.
QUOTE:
"Now, Beakie, we'll just flip this switch and
60,000 refreshing volts of electricity will
surge through your body. Ready?"
FAVORITE MUSICAL ARTIST:
John Cougar Melonhead
LAST BOOK READ:
"Quantum Physics: 101 Easy Microwave
Recipes"
NEVER LEAVES HOME WITHOUT:
An atom smasher and plenty of extra atoms.
What Muppet are you?
brought to you by Quizilla
sunnuntai, lokakuuta 02, 2005
Kuraa purkista
"Markkinat tarjoavat yhä enemmän tuotteita, joilla tavoitellaan 'aitoutta' ja elämyksiä.
- Esimerkiksi Saksassa myydään kurasprayta, jota voi suihkuttaa maasturin kylkeen, kertoo Peugeotin Suomen markkinointijohtaja Timo Yli-Salomäki.
Näin urbaani luksus-Hammer-maasturin kuskikin voi näyttää tosimieheltä, joka on juuri saapunut korpimetsien periltä. Kurasprayta on oikeasti olemassa, sen todistaa vierailu saksalaisille autokeskustelusivuille."
- Aamulehden artikkeli tulevaisuuden kuluttamisesta, kirjoittajana Tiina Ellilä.
- Esimerkiksi Saksassa myydään kurasprayta, jota voi suihkuttaa maasturin kylkeen, kertoo Peugeotin Suomen markkinointijohtaja Timo Yli-Salomäki.
Näin urbaani luksus-Hammer-maasturin kuskikin voi näyttää tosimieheltä, joka on juuri saapunut korpimetsien periltä. Kurasprayta on oikeasti olemassa, sen todistaa vierailu saksalaisille autokeskustelusivuille."
- Aamulehden artikkeli tulevaisuuden kuluttamisesta, kirjoittajana Tiina Ellilä.
Välittömään nousuun
Alkajaisiksi Oudon Taigan Veikolle kiitos kannustuksesta syksyryytymystä vastaan! On totta, että luonnossa lokakuu on yksi parhaista kahdestatoista kuukaudesta. Maalla asuessa loppusyksy olikin sellaista talveen hiljentymisen ja tiaiskansan kuuntelemisen aikaa.
Merkillistä kyllä, ilman kalseita katuvaloja pitkä pimeyskin kiusaa vähemmän, vaikka on syvempi. Ehkä juuri siksi.
- - -
Löytyy kaupunkiasumisesta toki puolensa. Kun on flirttaillut vuoden päivät muun muassa kuubalaisen musiikkikulttuurin kanssa, on mukavaa kuulla taas suomalaisen kansanmusiikin nykytuulia elävänä. Tampereen Klubilla esittäytyi lauantaina kaustislais-veteliläisten nuorten miesten kokoonpano Snekka. Progressiivisten, hiukan jazzahtavienkin sävyjen alla kulki juurevana perisuomalainen pelimannipoljento, joka saa mielialakäyrän välittömään nousuun ja vähintään yhden raajan vippaamaan tahdissa.
Sen sijaan Pauli Hanhiniemen luotsaama, niin ikään kansanmusiikkisävytteinen Hehkumo ei jaksanut oikein hehkuttaa allekirjoittaneen musiikillisia aivoratoja alkua pidemmälle, vaikka esittikin ehdottoman laatuisaa musiikkia ammattilaisten ottein. Sama ongelma minulla on tosin ollut Hanhiniemen aiempienkin kokoonpanojen kanssa: kaikki osuu kohdalleen, mutta viimeinen kipinä jää puuttumaan. Sitä yrittää tykästyä, mutta ei vain nappaa. (Oli muuten ilo nähdä Hehkumon kanssa lavalla rääkkyläläisen Koistisen Kanteleen 15-kielinen Wing-sähkökantele. Isältä pojalle siirtynyt kanteleverstas on tehnyt loistotyötä perinnesoittimen tuomisessa nykyaikaan.)
Jos maailmassa soitettaisiin, laulettaisiin ja tanssittaisiin enemmän, ihmiset olisivat onnellisempia ja ehtisivät tehdä vähemmän pahojaan. Takuulla.
Merkillistä kyllä, ilman kalseita katuvaloja pitkä pimeyskin kiusaa vähemmän, vaikka on syvempi. Ehkä juuri siksi.
- - -
Löytyy kaupunkiasumisesta toki puolensa. Kun on flirttaillut vuoden päivät muun muassa kuubalaisen musiikkikulttuurin kanssa, on mukavaa kuulla taas suomalaisen kansanmusiikin nykytuulia elävänä. Tampereen Klubilla esittäytyi lauantaina kaustislais-veteliläisten nuorten miesten kokoonpano Snekka. Progressiivisten, hiukan jazzahtavienkin sävyjen alla kulki juurevana perisuomalainen pelimannipoljento, joka saa mielialakäyrän välittömään nousuun ja vähintään yhden raajan vippaamaan tahdissa.
Sen sijaan Pauli Hanhiniemen luotsaama, niin ikään kansanmusiikkisävytteinen Hehkumo ei jaksanut oikein hehkuttaa allekirjoittaneen musiikillisia aivoratoja alkua pidemmälle, vaikka esittikin ehdottoman laatuisaa musiikkia ammattilaisten ottein. Sama ongelma minulla on tosin ollut Hanhiniemen aiempienkin kokoonpanojen kanssa: kaikki osuu kohdalleen, mutta viimeinen kipinä jää puuttumaan. Sitä yrittää tykästyä, mutta ei vain nappaa. (Oli muuten ilo nähdä Hehkumon kanssa lavalla rääkkyläläisen Koistisen Kanteleen 15-kielinen Wing-sähkökantele. Isältä pojalle siirtynyt kanteleverstas on tehnyt loistotyötä perinnesoittimen tuomisessa nykyaikaan.)
Jos maailmassa soitettaisiin, laulettaisiin ja tanssittaisiin enemmän, ihmiset olisivat onnellisempia ja ehtisivät tehdä vähemmän pahojaan. Takuulla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)