Kuka siellä?

Ei sillä, että älyni loisto kirkkaimmillaankaan riittäisi häikäisemään edes kontiaista, mutta viime aikoina aivotoimintani on alkanut yhä enemmän muistuttaa posteljooni Petshkinin ja naakan kuuluisaa keskustelua.

"Ja nyt saapuu posteljooni Petshkin. Hän koputtaa oveen ja sisältä kuuluu:
- Kuka siellä?
Hän sanoo:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Naakka kysyy toistamiseen:
- Kuka siellä?
Posteljooni sanoo toistamiseen:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Mutta kukaan ei tule avaamaan. Posteljooni koputtaa uudestaan, ja taas kuuluu:
- Kuka siellä? Kuka siellä on?
- No eipä juuri kukaan. Minä täällä olen, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Ja tätä jatkuu kaiken päivää.
Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Lopulta posteljoonia alkoi heikottaa. Hän oli ihan näännyksissä. Hän istui portaalle ja rupesi itse kysymään:
- Kuka siellä?
Johon naakka vastasi:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Petshkin kysyi toistamiseen:
- Kuka siellä?
Ja naakka vastasi toistamiseen:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen."

-Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (Djadja Fjodor, Pjos i Kot), 1974.

Tarvinneeko sanoa enempää. Paitsi että lakisääteinen kuuden päivän vuosilomani alkaa puolentoista viikon päästä (ja että se tulee kieltämättä tarpeeseen, vaikka jatko-opintojen vääntäminen ja kaikenkirjava sivutoiminen kirjoittelu eivät oikealta työltä aina tunnukaan). Ehkä posteljooni kestää siihen saakka.

Kop-kop.

Jokaisella on hetkensä

Joulutorttuja rakastava urosvahvistus haikailee aamukahvilla herkkujensa perään. Minä tuumailen, ettei torttuja kai joka päivä tarvitse olla. Vastahan niitä viikonloppuna syötiin.
- Mutta joulutorttu sijaitsee ravintoketjun huipulla, perustelee mies.
Tajuan toki rakkaan elämänkumppanini tarkoittavan jotakin ravintopyramidin tapaista. Räjähdän silti armottomaan nauruun kuvitellessani jättikokoista, meritähtimäisesti matavaa lihansyöjätorttua, joka vaanii lähimetsässä varomattomia lenkkeilijöitä.

Evakkokuormassa Karjalasta tuotuihin, äidin verhoilemiin nojatuoleihin pitää muuton jäljiltä kiinnittää käsinojat. Koska olen onnistunut hukkaamaan toisen tuolin ruuvit maailman turuille, mainitsen illalla pistäytyväni seuraavana päivänä rautakaupassa.
- Ruuvien pituus on kahdeksan senttiä, eli 80 millimetriä, muistuttaa mies.
Naurahdan ylemmyydentuntoisesti; ei humanistiakaan sentään mittayksiköissä tarvitse opastaa.
- Eli nolla pilkku kahdeksan metriä, jatkan hieman ivalliseen sävyyn.

Kyllä tappajatorttu silti 80-senttisen ruuvin päihittää, sano.

Sitä sumeammin

Hurina kirjoittaa eri tavoista, joilla toista ihmistä voi katsoa: kriittisesti ja arvioivasti tai välittäen ja avoimena sille, mitä toinen omimmillaan on.

"Arvioivat katseet ovat pelottavia. Niissä ihminen katsoo itse asiassa itseään ja omia toiveitaan ja pelkojaan heijastellen niitä toisen ihmisen kautta. Mitä tuo toinen on minulle? Mitä hän voisi antaa minulle? Onko hän sellainen kuin minä haluan, kuin minä vaadin."

Samankaltaisia asioita olen minäkin aika ajoin miettinyt, pohtinut muun muassa itsekriittisyyden vaikutusta siihen, millaisin silmin lähimmäistään katsoo. Aiemmin sitä kai ajatteli, että perfektionismin pirulliset vaatimukset kohdistuvat vain itseen, eivät muihin. Ajatteli siitäkin huolimatta, että aina sanotaan armollisuuden muita kohtaan edellyttävän armollisuutta itselleen.

Huomaan sen ehkä selvimmin, kun katson omaa elämääni taaksepäin. Joistakin elämänvaiheista alkaa olla jo niin kauan, että syy- ja seuraussuhteet näyttäytyvät kirkkaampina tunnekuonan kuluttua pois. Niitä voi tarkastella ja käännellä tyynesti, nostaa hetkeksi nykyisyyttä vasten, tehdä uusia oivalluksia.

Lieneekö se yksi iän karttumisen siunauksista?

Yhtä kaikki olen vähitellen tajunnut, että mitä enemmän itseltäni vaadin ja mitä tyytymättömämpi olen omaan elämänsuoritukseeni, sitä sumeammin todella näen ihmiset, tuntemattomat siinä missä kaikkein lähimpäni. Kanssakulkijoista tulee epämääräisen, kohdettaan hakevan ärtymykseni ja huolieni heijastuspintoja, enkä enää osaa katsoa heitä sillä inhimillisellä ymmärryksellä ja rakkaudella*, joka on kylmän kriittisyyden kääntöpuoli. Katson heitä oman, sisäänpäin kiertyneen ahdistukseni läpi, eikä sen kapeampaa katsantoa ole.

Tuskallista - mutta myös tervettä - on se, että nykyisin sen jo tiedostaa. Tuskallista siksi, että tajuaa itsekeskeisyydessään lastaavansa naurettavia odotuksia niiden niskoille, joista välittää eniten. Tervettä siksi, että tiedostamisen myötä voi tehdä välittömän korjausliikkeen, venyttää pipoaan väljemmäksi, syödä leivoksen, tehdä muutaman jenkkahypyn ja muistaa, että elämä on paitsi tragediaa ja draamaa, myös kerrassaan koominen ja hilpeä esitys, usein vieläpä kaikkia yhtä aikaa (siksipä Chaplin olikin nero).

Voi myös palauttaa pikaisesti mieleensä, mitä voi seurata, jos korjausliikkeen jättää tekemättä.

Sitten voi taas opetella katsomaan lähimmäisiään sellaisina kuin he ovat; itsenäisinä olentoina omine piirteineen, kolhuineen ja omituisuuksineen. Raivostuttavina ja rakastettavina, epätäydellisyydessään täydellisinä.

Ja itseään myös. Ehdottomasti myös itseään.

*Mitähän kertoo sekin, että rakkaus-sanan käyttäminen tuntuu minusta niin mahtipontiselta, inflaation syömältä klisheeltä, amerikkalaisten self help-oppaiden maailmojasyleilevältä hattaralta; kaipaus soi kauniimpana totta vieköön. Tätäkin olisi ehkä syytä tykönään mietiskellä.

Mikähän

Mikähän tekee linnun jäljistä sellaisia, että niitä ei voi katsoa tulematta paremmalle tuulelle lähtötilanteesta riippumatta?

Pienestä se ilo joskus irtoaa. Aimo Tukiaiselle olen naureskellut jo kolmatta päivää.

Nämä todettuina mitä syvimmällä kunnioituksella sekä harakkaa että kuvanveistäjäprofessoria kohtaan.

Ihmisen kokoiset

Ystävä ehdottaa viikonlopputreffejä Sinebrychoffin taidemuseoon. Ajatus kuulostaa mukavalta, juuri sopivalta sunnuntai-iltapäivän piristykseltä.

Paikka on niin pieni, ettei museoähky iske. Katsastamme muutaman huoneellisen maisemia Provencesta. Suuri osa on sitä, mitä odottaa saattaa: romanttisia esityksiä paimenista, kalastajista ja oliivilehdoista. Venäläiset tsarkat - hopeiset ryyppykupit - vilkaisemme kohteliaisuudesta läpi ja suuntaamme yläkertaan ihmettelemään Sinebrychoffin suvun kotimuseota pompööseine salonkeineen, juhlavine muotokuvineen ja kullattuine tuoleineen, joiden ei kai ole tarkoituskaan olla mukavia.

Komeaa on, mutta ajatus moisen ylenpalttisuuden keskellä asumisesta tuntuu epätodelliselta, suorastaan kaamealta. Ja silti täällä on eletty; huoneisto on palautettu mahdollisimman lähelle 1910-luvun asuaan.

Ainoat ihmisen kokoiset sopet löytyvät syrjäisistä ikkunaerkkereistä, joihin mahtuu pikkuinen pöytä ja pari tuolia. Niihin voisi kuvitella pesiytyvänsä hyvän kirjan kanssa, pakenevansa villapeiton alle uhkaavan raskaita kristallikruunuja, tammikaappien veistettyjä kerubinkasvoja ja kymmenien maalattujen peruukkipäiden arvioivia katseita.

Lieneekö kyseessä sama vähemmän on enemmän-ilmiö kuin kotikemuissa - vaikka tilaa olisi riittämiin, kaikki päätyvät loppujen lopuksi sulloutumaan pieneen keittiöön? Ja että jaettu korvapuusti maistuu paremmalta kuin yksin syöty kokonainen (mikä pätee etenkin Cafe Esplanadin leipomuksiin)?

Samaa väriä

Aamukahvilla nautimme Ennio Morriconen mahtipontisista sävelistä ja kaupunkioravan puuhailusta ikkunan takaisessa aroniapensaassa. Musta, kiiltävä marja toisensa jälkeen poimitaan etukäpälien väliin. Ohuilla oksilla tasapainottelu näyttää haastavalta. Marjastaja on pulska, mutta pieni, ja sen korvatupsut ovat lyhyet. Kuluneen kesän poikanen.

Päivä ei valjenne tänäänkään.

Kavutessani koiran kanssa Vallikalliolle koko maailma on samaa väriä kuin oravan talvikarva. Kosteaa ilmaa on helppo hengittää. Vesipisarat leijuvat kahden vaiheilla: ollako sumua vai sadetta?

Sauhuava kosteus

"Sitten tulee taas sadekausi. Sinne sauhuavan kosteuden ja synkkien pilvien mukaan katoaa vähäinen lumi ja ensijäät. Taas on järven aalto raskasmielinen ja nurmikon kenttä raiskatun näköinen. Vesiränneistä kuuluu ainainen pompotus."
-Veikko Huovinen: Hamsterit (WSOY 1957).

Tänään päivälenkillä tunnelma oli kuin pilvisenä päivänä huhtikuussa. Tuoksukin oli sama: sulavaa lunta, kosteaa ruohoa ja märkiä puunrunkoja. Jos olisin yht'äkkiä pudonnut keskelle maisemaa vailla paikan ja ajan tajua, olisin arvelematta veikannut vuodenajaksi kevättä.

Allakka näyttää olevan sekaisin myös poroilla, vaikkei syysvasominen taida suoraan säistä johtuakaan.

- - -

Viime aikoina on muistunut mieleen, miten hyvää on vanha kunnon Apteekin salmiakki. Maun lisäksi sen hyviä puolia ovat rasian nostalgisen pieni koko ja se, että sitä ei löydy joka kaupan hyllyltä. Molemmat kun estävät herkun lappamisen kaksin käsin suuhun.

Hankittu rasia kyllä hupenee hävettävän nopeasti. Salmiakkihimo tekee syyntakeettomaksi, tiedättehän. Ja verenpainetta voi nostaa moni muukin asia.

Enon historia

Työpaikan sähköpostilistalla joku kyseli kirjansa perään.

Hei! Olenko lainannut jollekin Enon historian?

Vastausta ei kuulunut, mutta kymmenen minuutin kuluttua ilmoittautui kohtalotoveri.

Minä olen kadottanut Salme-tätini historian, ainakin kirjeet.

Se, että tietokone oli vähällä saada päälleen suullisen haaleaa kahvia, kertonee enemmän etätyöläisen marrashorroksen asteesta kuin kommentin suoranaisesta riemastuttavuudesta.

(Selitykseksi - vaikka selittäminen tapaa vesittää paremmankin vitsin - kerrottakoon, että Eno on äidin veljen lisäksi pohjoiskarjalainen kunta.)

Hämärässä

Kalliolainen Arlan sauna osoittautuu lempeän hämyiseksi höyrypesäksi, jota ei ole kiillotettu ja korjailtu liian kliiniseksi. Se kohisee muistoja ajalta, jolloin saunominen oli vielä naapureiden, tuttavien ja tuntemattomien kesken jaettu kokemus, jolloin samaa kamaria mahtui asuttamaan useampi sukupolvi, jolloin perheelle ei vielä tarvittu viittä huonetta, kahta televisiota ja omaa sähkösaunaa. Ei osattu tarvita.

Ei siitä niin kovin kauan ole.

Teräksisiä saunasankoja, suuri kiuas, betoniportaat ja puiset laverit. Seinällä samanlainen lämpömittari kuin mökkisaunassa viidensadan kilometrin päässä. Mieleen tulee muuan hämäläinen vesihoitola kuhneammeineen ja pellavakääreineen. Senkin perinteet ulottuvat 20-luvulle.

Myös kuppauksen voisi Arlassa tilata, kuulemma.

Mekin tulemme osaksi jaetun kokemuksen perinnettä, neljä naista tutustumassa lauteiden hämärässä jutellen ja naurahdellen, välillä pesuhuoneen puupenkeillä suklaantuoksuista kuorintavoidetta kummastellen. Rennonpehmeä olo jatkuu pukuhuoneessa ja hibiskusteen ääressä naapurikorttelissa.

Ulkona marraskuun pimeä ilta, sekin vaihteeksi lämmin ja lempeä.

Täysin epäsuhdassa

Marraskuisen aamun nuhruinen harmaus ei juuri kirkastunut Helsingin Sanomien yleisönosaston kirjoituksesta, jossa muistutettiin Suomen alati kiihtyvän tohtorituotannon olevan täysin epäsuhdassa tarjolla oleviin virkoihin ja työpaikkoihin nähden.

Esimerkiksi Helsingin yliopistossa auki ollutta tutkijanpaikkaa haki taannoin 252 ehdot täyttänyttä tohtoria, joiden hakemuksista 91 arvioitiin erinomaisiksi. Hakijoista kaksitoista valittiin kolmevuotiseen työsuhteeseen.

Tulevaisuudessa tohtorintutkintoja halutaan lisätä edelleen parillasadalla vuodessa, jolloin väitösten vuosittainen kokonaismäärä olisi noin 1600.

"Itse ajattelin, että kaikki muuttuu, kun väittelen - kaikki muuttuikin. Apurahojen saanti vaikeutui merkittävästi, opetusta ei saa, koska väitellyt on liian kallis opettaja, ja virkoja ei etenkään pienillä ja harvinaisemmilla humanistisilla aloilla ole tarjolla", kirjoittaa Suomen Akatemian tutkijatohtori Minna Eväsoja.

Tuntuu kieltämättä hätävarjelun liioittelulta huolehtia tulevaisuudestaan tohtorina, kun edessä on kolme vuotta tutkijakoulutusta ja valtava urakka, ennenkuin työ on edes esitarkastusasteella. Ja sitähän on jo nyt lottovoittajan asemassa, kun ei vähään aikaan tarvitse kitistä katkonaisen rahoituksen perään, taistella työllisyysbyrokratian tuulimyllyjä vastaan tai turvautua pätkätöihin aivan muilla aloilla. Se on hienoa, oikeasti. Ja yhä useammin työ tuottaa niitä kallisarvoisia hetkiä, joiden vuoksi tuntee olevansa juuri oikealla alalla.

Koska allekirjoittanut sattuu kuitenkin olemaan perusnaukujan luonteella varustettu pessimisti, synkempinä hetkinään tulee miettineeksi sitäkin, sahaako väitöskirjaa väsäämällä todella omaa työllistymisoksaansa. Onko humanistitohtorilla toivoa esimerkiksi tulevaisuudesta toimittajana, jos tutkijanvirkoja ei tultaisi hopealautasella tarjoamaankaan? Vai lyödäänkö hakemuksiin armotta leima "ylikoulutettu"?

Eihän se niin yksioikoista ole. Kuten ohjaajani tapaa tähdentää, omaan työllistymiseensä voi ja pitää vaikuttaa jo jatko-opiskelijana. Tulee julkaista ahkerasti, luoda verkostoja, näyttää naamaansa kaikenlaisilla kinkereillä ja puuhata mahdollisimman monessa mukana. Yhtälö tosin vaatii jonkinmoista organisointikykyä ottaen huomioon, että samalla pitäisi pystyä tuottamaan kansainvälisesti vertailukelpoinen tutkimus omasta erikoisalastaan, ja että tehokkaita työskentelytunteja mahtuu vuorokauteen rajallinen määrä.

Mutta sitä kai se on kaikilla aloilla.

Hetkittäin - varsinkin kaamosajan verottaessa voimia - iskee pelko, etten pysty enkä jaksa. En ole tarpeeksi ahkera, järjestelmällinen, tehokas, kunnianhimoinen, sumeilematon, kilpailuhenkinen enkä briljantti. Tunnen itseni jähmeäksi kilpikonnaksi jänisten joukossa. Ihmettelen, miksi ylipäänsä änkesin mukaan koko pudotuspeliin. Olisi tähän kai lahjakkaampia ja kovapintaisempiakin löytynyt.

Vaan leikkiin on lähdetty. Vapaaehtoisesti. Taannoisen seminaarin illanvietossa vanhemmat ja viisaammat totesivat, että kukaan ei ole painanut pyssyjä ohimoillemme ja pakottanut valitsemaan tutkijanuraa alalla, joka inhimillisestä kiinnostavuudestaan huolimatta ei ole markkinatalouden kannalta kovin tuottava. Toisaalta he myönsivät, että maailma on muuttunut ja kilpailu kiristynyt ajoista, jolloin heidän ikäpolvensa tuli vastaleivottuina tohtoreina työmarkkinoille.
- Silti. Olisi vain jaksettava uskoa itseensä ja tekemisiinsä.

Niinhän se on.

Itäisiä kuvia

Idän suunnalla majaileville tai reissaaville täten mainostettakoon: meneillään on maakuntaliiton ja kumppaneiden järjestämä elokuvaviikko, mikä tarkoittaa Pohjois-Karjalassa tuotettujen tai siitä kertovien elokuvien ilmaiskavalkadia. Näytökset pidetään Joensuussa elokuvateatterikeskus Tapiossa, joka on tiemmä pantu tyystin uuteen uskoon parin viime vuoden aikana.

Torstaina voi pistäytyä katsomassa vaikkapa karjalaissiirtolaisten kokemuksista kertovan Ryssänkirkkolaiset-dokumentin, jonka parissa allekirjoittanut kollegoineen räpelsi lähes puolitoista vuotta. Työläs, mutta kaiken kaikkiaan opettavainen kokemus.

Kutsua Cannesiin ei, ihme kyllä, ole kuulunut.

Ollaan eläimiä

Pagistaanissa tulee harvemmin osallistuttua ansiokkaisiin Viikkovitosiin, mutta poikkeushan vahvistaa säännön.

1. Oletko kissa- vai koiraihminen? Miksi?

Koirat ja niiden logiikka ovat allekirjoittaneelle tutumpia ryömintäiästä lähtien. Elämässäni on kyllä pistäytynyt muuan kissa, joka sai minut kyseenalaistamaan ehdottomaksi olettamani koiraihmisyyteni ja koko määritelmien mielekkyyden.

Toisaalta sekin oli kissaksi varsin koiramainen yksilö.

2. Mitä kivaa on akvaariokaloissa?

Jos on kiinnostunut eläinten käyttäytymisestä, niin paljonkin - sillä edellytyksellä, että niille voi tarjota tarpeeksi tilaa ja lajinomaiset elinolot. Se taas vaatii sekä paneutumista että tietoa. Hiillyn aina, jos akvaariosta puhutaan pelkkänä sisustuselementtinä.

3. Mitä pidät eksoottisista kotieläimistä kuten boakäärmeistä tai isoista karvaisista hämähäkeistä?

Tämäkin riippuu hankinnan motiiveista ja siitä, mitä ihmisellä on eläimelle tarjota. Moni niin kutsutuista eksoottisista eläimistä ei suomalaiskodissa pärjää ilman erikoisjärjestelyjä ja omistajan huomattavaa harrastuneisuutta. Erikoisuudentavoittelijat ja kavereiden hämmästelyä kaipaavat voisivat hankkia iguaanin sijaan vaikkapa riikinkukon muotoisen valokuituvalaisimen.

Minullakin on ollut kunnia jakaa elämäni muun muassa sukkanauhakäärmeen, kesyrottien, laulusirkkojen, vuohien ja lukemattomien trooppisten eväkkäiden kanssa; niiden eksoottisuudesta nyt tiedä. Ja toisaalta - eikö kotieläimen hankkiminen ole aina enemmän tai vähemmän itsekäs valinta?

4. Mikä on mielestäsi kaikkein oudoin/jännin/hassuin kotieläin?

Miespuolinen Homo sapiens.

5. Onko sinulla kotieläintä/-eläimiä? Miksi?

On aina ollut ja luultavasti - toivottavasti - tulee aina olemaan. Kovin ilotonta olisi ihmiselo ilman muiden eläinlajien kumppanuutta.

Viisitoista vuotta

Eilen Joensuun kotiväki pääsi juomaan kaksinkertaiset kakkukahvit. Isänpäivän lisäksi vanhempieni residenssissä juhlittiin Otto-koiran 15-vuotispäiviä. Leikkimielisesti ihmisten ikään suhteutettuna* koiravanhus täytti peräti 105 vuotta.

Ottohan on virallisesti minun koirani, joka tuli taloon vanhemman narttukoiran Essin ottopojaksi. Sittemmin laumaan liittyi Oton puoliveli Aatu, ja Essin kuoltua veljeksistä tuli erottamattomat aina viime tammikuuhun saakka. Lähes samanikäiset urokset eivät ottaneet kertaakaan yhteen, mitä moni jaksoi ihmetellä.

Otollakin alkaa ikä painaa niin, että lähtö voi tulla koska tahansa. Se näyttää kuitenkin nauttivan elämästään niin paljon, ettei viimeistä palvelusta ole tarvinnut vielä miettiä.

*Väitetään, että yksi koiran vuosi vastaa ihmisen seitsemää.

Otto (Tanzara Catcher) marraskuussa 1991. Se osasi pitää puolensa alusta lähtien ehtien syödä itsensä kylläiseksi ennen muita.

Valaistui

Pasilan asemalla joku toivotti huomenta. Meni pari sekuntia, ennen kuin aamutokkuraiset aivot tunnistivat toivottajan niin ikään reissun päällä olevaksi virkanaiseksi. Aamukahviseura olikin enemmän kuin tervetullutta.

Lauantaina paluumatkalla Pohojammaan lakeudet näyttivät hyisen viimaisilta peltoaukeineen ja vinossa kenottavine latoineen. Hämärä tuli aikaisin.
- Me jourutaan lähtemähän, jos joku tähän tuloo, totesi ilman paikkalippua Kokkolasta junaan noussut nuorimies kaverilleen.

Leppävaaran asemalta kotiinpäin talsiessa kosteanpimeä ilta valaistui, kun vastaan käveli kaksi tuttua hahmoa. Pitkä mies ja pieni koira.

Löytyi

Urosvahvistuksen lukuisten levyjen joukosta löytyi marraskuisen torstain nostalgiapotku: Cyndi Lauperin kokoelma. Uusi aalto kantaa yhä!

"I had a fool's confidence
That the world had no boundaries
But instincts and common sense
Come in different quantities..."

Lukioikäisenä kuuntelin Lauperia rutisevista korvalappustereoista tehdessäni lumitöitä. Ramones oli puolestaan ehdotonta lehdenjakomusiikkia (sittemmin sitä tuli kuunneltua juttukeikoilla autossa, lehtialalla yhtä kaikki).

Huomisaamuna aivan liian varhain allekirjoittanut kipuaa Oulun junaan. Luvassa on pari päivää sitkeää seminaarivääntöä pohjoisen valkeassa kaupungissa, lauantai-iltana seitsemän tunnin matkanteon jälkeen kotiin. Pääkaupunkiseudussa on se harmillinen puoli, että se on niin kaukana joka paikasta. Silkkaa periferiaa!

Helppoja ja vaikeita

- Omituista, naureskelen miehelle keskiviikkoiltana kotiin palattuani. - Moni kai taantuu vanhempiensa kanssa mieleltään murrosikäiseksi, mutta minulla taantuminen näkyy myös nahassa.

Näkyy kuin näkyykin. Ihoni äityy aina vanhassa kotikaupungissa kukkimaan kuin viisitoistakesäisellä.

Paluumatkalla tuumailin ihmisten välistä kanssakäymistä ja sen ääneen lausumattomia rivienvälejä. Monesti niitä tulee pohdittua juuri omien vanhempien tapaamisen jälkeen ja peilattua sitten ihmissuhteisiin yleisemminkin. Jotkut perusjännitteet kun ovat ja pysyvät, vaikka sukupolvien välit jollain tapaa seestyvät ja tasoittuvatkin vuosien (ja vuosikymmenten) myötä.

Ei, en päätynyt mihinkään elämää suurempiin oivalluksiin. Mutta mietin noin ylipäänsä, miten tärkeää olisi oppia eräänlaista hyväntahtoista irrottautuneisuutta. En tarkoita sillä etäisyyttä tai välinpitämättömyyttä, vaan jonkinlaista kykyä nousta pikkuasioiden yläpuolelle tarttumatta jokaiseen sanaan tai äänensävyyn; sen lempeää tiedostamista, että me ihmiset olemme kömpelöitä ja loukkaamme toisiamme sekä tahallamme että varsinkin tahattomasti, ja että noiden kömpelyyksien herättämiin tunnetiloihin ei pitäisi jäädä kiinni. Ei ole kovin terveellistä juuttua vaalimaan omaan herkkään itseen osuneita todellisia tai kuviteltuja tölväyksiä ja muhittamalla muhittaa niitä itsesäälin ravinteikkaaksi kasvualustaksi.

On toki silloin tällöin nautinnollista tuntea itsensä väärinymmärretyksi ja kaltoin kohdelluksi, mutta liian ahkerasti nuolluilla haavoilla on taipumus tulehtua. Vaaransa on siinäkin, että oman elämän epäkohdille oppii aina etsimään ulkopuolisen syntipukin. Ruikuttaminen on rasittavaa kuulijoille, mutta myös ruikuttajalle itselleen.

Uskokaa pois, tiedän mistä puhun.

Hieman ilmavamman suhtautumisen oppiminen helpottaisi kovasti kaikenlaista kommunikaatiota ja estäisi mieltä myrkyttävän kaunakuonan kasaantumista. Kenen iloksi tai hyödyksi lopultakaan koituu menneiden sanomisten ja tekemisten hautominen*? Tekeekö se kenenkään elämästä parempaa, omasta tai lähimmäisten?

Helppoja asioita oivaltaa, vaikeampia sisäistää. Paljon vaikeampia.

*Eri asia on selvittää itselleen, miten nuo menneet ovat kenties omaan mieleen ja elämään vaikuttaneet; ei niitä maton alle pidä lakaista, muttei ehkä asettaa hopeamaljassa sohvapöydällekään.

Osansa valinnut

Jälleen tervehdys Suomen itäiseltä laidalta. Teleporttasin itseni tänne halki mustavalkoisen maiseman ja riisipuuromaisen räntäpyryn, joka pohjoisempana vaihtui pöllyäväksi lumeksi. Ilma näyttää vääjäämättä lauhtuvan hilliten haaveita hiihtämisestä marraskuun puolella (liekö Etelä-Suomessa ylipäänsä toivoa päästä suksille ennen uutta vuotta?).

Huomenna on tutkijakoulun yhteiskinkerit, keskiviikkoaamuna suunta otetaan takaisin kotiin. Yhtälö tekee yli kymmenen tuntia matkustusta seitsemää seminaarituntia kohden, mutta itsepä etätyöläinen on osansa valinnut. Eikä näitä pikareissuja onneksi kovin usein ole.

Koisojen yö

Munakoiso (Solanum melongena), lainattu täältä.

Tuli hankittua vihanneslokeroon köllöttämään pari kaunista tarjousmunakoisoa, joille piti keksiä virka ennen ensi viikon kiireitä. Ratatouillea? Paistosta? Kastiketta?

Entinen appiukkoni tapasi tehdä mainituista vihanneksista jos jonkinlaista iranilaista herkkua, mutta edes summittaisia reseptejä en tullut kirjoittaneeksi ylös. Hyvä vinkki löytyi kuitenkin Kreikan suunnalta Pastanjauhajien kautta. Lämmin kiitos maukkaasta moussakaohjeesta! Näpertämistähän siinä riitti, mutta lopputulos ei työmäärää kysellyt.

Kutsu liittyä joukon jatkoksi Laulutupaan ilahdutti ja houkutteli, mutta päätin tällä kertaa jäädä kotiin itkettämään koisoja ja vastaanottamaan valtameren takaa palaavaa kolmasosaa Pagistaanin väestöstä. Valtakunnan pääluku on jälleen täysi, mikä täten tyytyväisyydellä ilmoitetaan.

Puoli vuosisataa?

Several different fish; from Medieval Life Illustrations. Medieval Woodcuts Clipart.

YLE uutisoi tutkijoiden varoittavan, että nykymeno voi tyhjentää meret niin kaloista, äyriäisistä kuin merinisäkkäistäkin seuraavien 50 vuoden aikana. Aika hurjalta kuulostaa. Yhtä kaikki, uutisen mukaan lähes kolmannes meressä elävistä lajeista on jo lähes kadonnut. BBC kertoo tutkimuksesta tarkemmin.

Karmean tulevaisuudenkuvan toteutumista ei onneksi vielä pidetä väistämättömänä. Tilanteen arvioidaan kohentuvan nopeasti, mikäli liikakalastus ja saastuminen saadaan kuriin.

WWF:n suosituslistaan on linkitetty kaloista sekä elävänä että lautasella pitävässä Pagistaanissa aiemminkin, mutta kertaus ei tehne pahaa tässäkään asiassa.

Hehkuviiniä

The wine merchant; from Tacuinum Sanitatis, 15th c., Paris. A Feast for the Eyes.

Marinadi on näemmä ehtinyt avata glögikauden. Pagistaanissa on viikon päivät tuumailtu samaa, joten lienee aika pistää toimeksi ja hehkuviini hellalle.

Nyt marraskuussa voisi jo tehdä joulutorttujakin. Muuten kyllä jurnutan itsepäisesti vastaan varhaista joulusäntäilyä, johon ihmisriepuja tunnutaan usuttavan vuosi vuodelta aiemmin. Kaksi kuukautta tonttulauluja kassajonossa on ehdottomasti liikaa. Ne ehtivät kärsiä inflaation hyvän aikaa ennen toista adventtisunnuntaita (toisin kuin em. joulutortut ja glögi).

Mutta ei kai niitä missään vielä soitetakaan?

Olen aina pitänyt joulusta, mutta haluan viettää marraskuuni rauhassa, vaalia kaamosta, tassutella hämärässä villasukissa ja hakea kaupasta jokapäiväisen leipäni ilman joka puolelta päälle hyökyviä sähkökynttelikköjä, sarviaan heiluttelevia paristoporoja ja juopuneen näköisiä joulupukkeja made in Whereveritischeap.

- - -

Luulin aiemmin, että tämä oli vitsi tai uutisankka. Kaikkea sitä oppii, vaikkei edes vanhaksi eläisi.