Uutisissa pohdittiin taas kerran akateemista työttömyyttä ja sitä, pitäisikö nihkeimmin vetävien alojen opiskelijapaikkoja vähentää (mitä ihmeen pohtimista siinä enää on?). Ääneen sanottiin myös se, että työttömyystilastot antavat tilanteesta turhan myönteisen kuvan. Niissä kun eivät näy ne väliinputoajat, jotka tekevät henkensä pitimiksi täysin koulutustaan vastaamattomia töitä.
Niinpä.
Esille nostettiin myös jatko-opiskelijat, joiden määrä kasvaa lähinnä siksi, ettei muutakaan ole valmistumisen jälkeen tarjolla.
Tänä aamuna mieleen tuli kerettiläinen ajatus: eikö jatkotutkimuksen pätkärahoitusta voitaisi poistaa kokonaan? Eikö olisi kaikin puolin järkevämpää, että almuja jaettaisiin harvemmille, mutta heille koko lisensiaatin- tai tohtorintutkinnon suorittamisen ajaksi? Nykyisinhän apurahan saa korkeintaan vuodeksi kerrallaan poikkeuksena tutkijakoulut ja jotkut harvat kolmivuotiset rahoitukset. Tiedekunnat - ainakin omani - jakavat tukea vielä lyhyemmissä pätkissä starttirahana työn aloittamiseksi tai "saattohoitona" sen saattamiseksi loppuun.
Luulisi olevan kaikkien kannalta tarkoituksenmukaisempaa, että jatko-opiskelijaksi mielivä vastavalmistunut joko pääsisi monivuotiseen rahoitukseen kiinni, jolloin hän voisi keskittyä kokonaan tutkimukseensa, tai joutuisi alun alkaen etsimään muita vaihtoehtoja. Tällöin ei tulisi tilannetta, jossa pätkärahoituksen varassa miten kuten kelluskellaan vuosi tai pari tilastoja kaunistaen ja jäädään tyhjän päälle ilman niin työkokemusta kuin jatkotutkintoakin hanan mennessä kiinni (mikä on aina mahdollista, vaikka olisi ollut ahkerakin - hakijoita on niin käsittämättömän paljon). Näin vältettäisiin myös jatkuva hakemusralli, joka stressaa ja syö kallista aikaa tutkimuksenteolta.
No niin. Ei se niin yksinkertaista ole. Tiedänhän toki itsekin, ettei lisensiaatintyötä tai väitöskirjaa noin vain maasta polkaista. Se vaatii kypsyttelyä, valtavasti opiskelua, verkottumista, ennen muuta oman ajattelun kehittämistä. Tiukat aikarajat sopivat siihen ehkä vielä huonommin kuin perusopintoihin. Tulosvastuusta puhumattakaan. Pitäisikö apuraha maksaa takaisin, jos tutkinto jäisi syystä tai toisesta kesken? Pätkärahoituksessahan vahinko ei ole suuren suuri, vaikka hukkaprosentti jäänee melkoiseksi.
Tiedän senkin, ettei henkisen kasvun ja inhimillisen ymmärryksen arvoa voi rahassa mitata. Ja viimeisenä sitä haluaisinkaan tehdä. Mutta mihin ihmeeseen materialistisessa ja rahan perässä juoksevassa nykymaailmassa tarvitaan tällaista määrää tohtoreita tai lisensiaatteja? Muuhun kuin yliopistojen kiintiöiden ja määrärahojen ylläpitämiseen? Yliopistovirkojakaan ei riitä enää kuin murto-osalle, kun ennen jatkotutkinnon suorittaneista moni työllistyi tiedemaailmaan.
Vaikeita kysymyksiä. Mutta nykytilannekin on suoraan sanottuna järjetön, eikä yhteiskunnan jäykkä ja ajastaan jäljessä oleva työllisyyspolitiikka auta asiaa lainkaan.
Taannoin varoittelin byrokratian sudenkuopista kollegaani, joka sai juuri vuoden mittaisen apurahan, ensimmäisensä, jollei tiedekuntaa oteta lukuun. Hän totesi kuulleensa samaa muiltakin ja tuumi, miten surullista on nähdä vanhojen opiskelukavereidensa kyynistyvän yksi toisensa jälkeen.
- Alussa kaikki olivat niin innoissaan, uskoivat saavansa töitä ja pystyvänsä elättämään itsensä. Mutta vähitellen luulot ovat karisseet. On opittu, että yhteiskunta kohtelee kaikkia työttömiä, opiskelijoita tai epätyypillisesti työllistyneitä mahdollisina sosiaalipummeina, joiden elämän päämääränä on saada lypsettyä mahdollisimman helpolla ilmaista rahaa.
Sellaiseksi sitä kai vähitellen muuttuukin, jos tarpeeksi monta kertaa ovi lyödään nenän edestä kiinni ja kumautetaan oma yritteliäisyys maanrakoon niin työnteon kuin opiskelunkin suhteen.
Ahdistava ajatus. Ja kaukainen, vielä toistaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti