tiistaina, lokakuuta 11, 2005

Megasuperjättisäkki

Toimittaja Raija Pessala kyseli eilen Aamulehden pääkirjoitussivulla, muistaako kukaan Fazerin pientä, sinistä suklaalevyä. Pakkauskoot kun amerikkalaiseen tapaan kasvavat kasvamistaan: limsapullon normikoko oli ennen alle puoli litraa, nykyisin puolitoista taitaa olla tavallisin. Hampurilaisiin lisätään yhä enemmän kerroksia. Yhdessä perunalastupussissa voi olla keskiraskasta työtä tekevän koko päivän energiantarve.

Pienet herkkuhetket ovat kuin salavihkaa vaihtuneet oksettavan olon orgioihin. Ja tottumukset opitaan jo lapsena.

"Pieniä sinisiä ei kauppojen hyllyllä ole näkynyt aikoihin. Niiden tilalle ovat tulleet 200 gramman jättilevyt, joissa on suklaasyöpöllekin ainakin puolet liikaa. Mutta suklaanhimo on vähän samanlainen kuin viinanhimokin: kaikki tai ei mitään. 200 gramman levy menee siinä kuin 100 gramman levykin", Pessala kirjoittaa.

Onhan tästä paljon puhuttukin. Jokin aika sitten myös yleisönosastossa napistiin sohvatyynyn kokoisista karkki- ja sipsipusseista, jotka kaatavat kanveesiin etenkin yksin asuvan herkkusuun. Joku vastasi kaiken olevan kiinni itsekurista: säästösäkistäkin voi hyvin ottaa kaksi liitulakua ja laittaa sen sitten kaappiin seuraavaa karkkipäivää odottamaan.

Te fariseukset!

Pagistaanissa ongelman on huomattu pysyvän hallinnassa, mikäli päivät vietetään pääsääntöisesti muualla kuin kotona. Jos - kuten nykyisin - kotipesä on myös työhuone, eivät keskiaikaisten munkkien jorinat tahtoisi kuulua kaappiin teljetyn karkkipussin kimeiden kutsuhuutojen yli. Niinpä elämää suurempi kysymys on ratkaistu naulaamalla jääkaapin oveen teesi KEN EI KOHTUUDESSA PYSY, SEN EI HERKKUJA KOTIINSA KANTAMAN PIDÄ.

Toimii.

4 kommenttia:

Veera kirjoitti...

Itsekuri on ihana asia, ja sitä voikin minusta täysipäiseltä aikuiselta edellyttää.

Vaan melko tekopyhää on minusta itkeä samaan aikaan sitä, kansakunta ja erityisesti sen nuoret sukupolvet lihovat muodottomiksi.

Kun minä olin pieni (5 v. --> sillä siihen asti makeisten olemassa olo oli onnistuttu minulta taitavasti salaamaan), karkkipäivä oli kerran viikossa. Silloin ostettiin pussi (100 g) joitakin suosikkikarkkeja. Nykykakarat taitavat ostaa herkkuja useammin, tai joutuvat joka tapauksessa hankkimaan 250-400 g pussin.

Että voisiko sen yleisönosastokitinän sijaan yrittää vaikuttaa vaikka suoraan elintarviketeollisuuteen? Jos ei muu auta, niin makeisvero takaisin. Tai rasva ja sokeri verolle kuten viisaat ovat ehdottaneet.

pagisija kirjoitti...

Juu, herkuttelukulttuuri on kokenut melkoisen muutoksen. Eikös vuodessa suomalaista kohden syöty makeismäärä ole noussut lyhyessä ajassa taivaisiin?

Joskus kavereiden kanssa on muisteltu, että lapsena jo sellainen kämmenelle mahtuva karkkiaski oli silkkaa juhlaa. Tai muutama merkkari. Ei siinä enempää edes tajunnut kaivata. Nykyään marketeissa näkee kokonaisia perheitä mättämässä pussitolkulla irtokarkkeja matkaansa. Herkkujen ostaminen taitaa olla monessa kodissa enemmän sääntö kuin poikkeus.

Minäkään en muuten muista pienenä juuri karkkia saaneeni. Enkä koe jääneeni mistään paitsi. Eivät sitä saaneet kaveritkaan...

Sitä on kai tulossa hyvää vauhtia keski-ikäiseksi, kun osaa jo haikailla aikaa, jolloin milloin mikäkin asia oli paremmin ;).

wee kirjoitti...

" - - tilalle ovat tulleet 200 gramman jättilevyt, joissa on suklaasyöpöllekin ainakin puolet liikaa."

Ei pidä paikkaansa!! ;D Se on just sopivasti. :)

"KEN EI KOHTUUDESSA PYSY, SEN EI HERKKUJA KOTIINSA KANTAMAN PIDÄ."

Näin on. Mulla on vierasvarana aina yks tietty juttu ja olen vuosien varrella oppinut, että siihen kosken vain pakkauksen vanhetessa, jolloin käytän sen ja ostan uuden tilalle varalle. Kaikki "ylimääräinen" kaapeista menee kyllä muuten suoraan suuhun. Elän siis "kädestä suuhun". ;D

Veera kirjoitti...

Minä olen sillä tavalla onnekas - ja siksi kaveripiirissä kadehdittu - ihminen, että minulla suklaalevy säilyy kaapissa yleensä kunnes eltaantuu.

En kai erityisesti pidä suklaasta. Tai pidän, mutta pieninä annoksia, pari palaa kerrallaan. Muuten siitä menee teho.

Sen sijaan viinikumimakeisten kohdalla minulla ei ole mitään rajaa. Niitä tulee syötyä melkein ihan liikaa - ja ennen kaikkea liian usein.