torstaina, joulukuuta 29, 2005

Panta rhei

Joulureissulla huomaan sen taas. Elämäni eläimet ovat tulossa vanhoiksi. Vanhempieni luona asuva Otto-koirani täytti viime kuussa 14 vuotta, sen veli Aatu on vuoden nuorempi. Molemmilla alkavat pettää niin aistit kuin muistikin, vaikka virtaa ja elämäniloa riittää vielä. (Kuva lepäävästä Otosta ei oikein tee sille oikeutta. Tai ehkä minusta vain tuntuu siltä, koska se näyttää siinä ikäiseltään.)

Joulunpyhinä käyn peltojen keskellä tervehtimässä vanhaa tallitoveriani ja tämän suomenhevosta, jonka leveän selän lämpö tuli aikoinaan tuttuakin tutummaksi. Molemmat ovat saman ikäisiä, 32-vuotiaita. Lasken tunteneeni heidät parikymmentä vuotta.
- Välillä se näyttää unohtavan, mitä heinille pitikään tehdä. Mutta muuten se on kunnossa, tuumaa emäntä hevosestaan hellästi.

Ja istuessani glögimukin kanssa lattialla huomaan ikinuoren Sandyn ruskeassa kirsussa ensimmäiset iän tuomat värimuutokset. Vastahakoisesti tajuan sen täyttävän ensi vuonna kahdeksan. Juurihan se oli pentu, vain hetki sitten.

Niinpä. Eläimistä sen näkee, ajan kulumisen (sanamuoto on omituinen: mihin aika muka kuluisi? Mutta niinhän ihminen pitää omaa olemistaan ja kulumistaan kaiken mittana, mittaamattomankin). Ja lasten kasvamisesta. Tapaninpäivänä tapaan norjalaistuneen ystävän perheineen pitkästä aikaa ja ihmettelen, miten kaksi vuotta voi tehdä niin paljon. Saman ystävän pikkusiskot - jotka olen nähnyt ensimmäistä kertaa alle kouluikäisinä - kertovat lukionjälkeisistä suunnitelmistaan.

Omien vanhempiensa ikääntymistä ei tahtoisi edes ajatella. Ei ainakaan, ennen kuin itse on aikuistunut - mikä taas ei taida tapahtua koskaan. Ei, samat väännöt on kai käytävä läpi vuosi vuoden jälkeen ja kannettava kädettömänä niiden nostattama syyllisyys.

On viihtyisää käydä vanhassa kotikaupungissaan, kiertää aamulenkeillä vuosien takaa tutut polut ja viettää aikaa läheisten kanssa. En voi silti kieltää, etteikö olisi helpottavaa olla taas kotona. Oma historia käy voimille ollessaan liian lähellä, aika virtaa kylmänä kuin kaupungin jakava joki jään alla.

Mutta sitä lämpimämpi olkoon kiitos kaikille asianosaisille mukavasta joulunseudusta.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kovin tuttuja ajatuksia, kaikkinensa.

"Onko siitäkin jo niin kauan?"

Anonyymi kirjoitti...

"Oma historia käy voimille ollessaan liian lähellä, - - "

...ja silti pohdin nyt jo puolivakavissani muuttoa Mikkeliin opintojen päätyttyä.

Kati Parppei kirjoitti...

Herkku: Ja se ajan kulku tuntuu vain kiihtyvän vuosi vuodelta, kuin joku olisi laittanut pikakelauksen päälle...

Päivi: Niinpä. Nämä jos mitkä ovat käsittämättömän ristiriitaisia juttuja.