Kuin pumpulissa kävelisi

Toiveikkain mielin ilmoitettakoon, että eräänlainen Graalin maljan etsintä näyttää päättyneen. Viikonlopun mittaan olen sisäänajanut uusia vaelluskenkiäni, eikä mikään kohta verraten raskaissa ja jäykissä jalkineissa hierrä, paina tai tunnu edes potentiaalisen ikävältä. On kuin pumpulissa kävelisi.

Se ei ole totta vieköön itsestäänselvyys, jos kulkimina sattuvat olemaan kierot, ylipronatoivat ja ylileveät lattajalat, jotka tuntuvat vuosi vuodelta aiheuttavan enemmän vaivoja ja kivistyksiä*. Turhan paljon aikaa ja rahaa kului, ennen kuin tajusin kaikkien naisten vaelluskenkämallien olevan liian kapeita räpylöilleni. Miesten malleissa taas koot loppuvat kesken; se, ettei kaikilla naisilla ole siro ja kapea jalka on asia, jonka kenkävalmistajien toivoisi ottavan huomioon. Meindlin Tunturihaukat olivat ainoa malli, jossa sekä koko että muoto täsmäsivät. Vaihdoin vielä kenkien omat pohjalliset jalan kaarta paremmin tukeviin erikoispohjallisiin - toimenpide, jota suosittelen lämpimästi kaikille ylipronaation kiusaamille kulkijoille.

On tietysti eri asia kulkea painavan repun kanssa parinkymmenen kilometrin päivämatkaa, mutta jos kengät testivaiheessa tuntuvat taivaallisen hyviltä, on luultavaa, että lisäpainonkin kanssa ne ovat vähintään siedettävät.

*Äidin mukaan valmistajan takuu on ehtinyt mennä 32 vuodessa umpeen, joten asiakasreklamaatiot ovat turhia.

Kalkkikiveä ja keltavuokkoja

Pagistaanin perinteiksi on muodostumassa vappupatikka joissakin lähiseudun pienistä kansallispuistoista tai retkeilyalueista, joiden katsastamiseen yhden yön retki riittää hyvin. Tällä kertaa jätimme kuitenkin teltan kotiin ja kävimme päiväselti kurkistamassa Torholan luolaa ja sitä ympäröiviä lehtoja.

Kalkkikiveen kovertunut onkalohan on Suomen suurin luola ja jo sellaisenaan varsin eksoottinen käyntikohde (otsa- tai taskulamppu on syytä olla mukana, muuten ei ole juuri asiaa suuaukkoa pidemmälle), mutta mielenkiintoisen lisän visiittiin tuo kalkkipitoisessa maassa viihtyvä lehtokasvillisuus. Kevätkukkijoista parastaan antoivat sini-, valko- ja keltavuokot ja violetti pystykiurunkannus.

Vielä pari viikkoa, ja maisemaan vaivihkaa tihkuva vihreä on ottanut vallan harmaasta ja ruskeasta. Metsä elää ja hengittää, se laulaa, rapisee ja lehahtelee, näkökentän laitamilla on jatkuvaa liikettä, joka katoaa katseen tieltä.

Karvainen assistentti ei keltavuokoista piitannut, mutta ojanvarresta löytyneet peuran tai kauriin luut saivat jakamattoman huomion. Mukaankin niitä olisi pitänyt saada ottaa.

Tekoja

Sitä törmää usein keittiöpsykologiseen väitteeseen, että keskivertomiehelle rakkaus on tekoja enemmän kuin sanoja.

Pistäytyessäni sunnuntai-iltana kotona reissujen välillä naarasvaltaisen Pagistaanin urosvahvistus - jonka kanssa meillä on ollut yhteinen postiluukku puolen vuoden ajan - tuumasi ohimennen, että "paluuta ei sitten ole".
- Siis mihin?
- Nyt ei enää voida erota.
- Täh?

Mies selitti laittaneensa lauantaipuhteenaan kaikki cd-levymme yhteen (ja niitä on paljon, kiitos tuon minua innokkaamman musiikkiharrastajan), järjestäneensä ne aakkosjärjestykseen ja poimineensa erilleen levyt, joita löytyi kaksin kappalein.

Lutherin herkkupostillat

Tukholman keskiaikaisen museon "luostaripuutarhassa" kukkivat jouluruusut.

Palasin eilen karvaisen assistentin kanssa junakyydillä kotiin. Yleensä vierastan hän-pronominin käyttämistä eläimistä, mutta olimme varsin otettuja nuoren konduktöörin kohteliaasti ilmoittaessa, että "hänen lippunsa maksaa viisi euroa" ja kysyessä varmemmaksi vakuudeksi, että "matkustaako hänkin koko matkan Helsinkiin".

Nelijalkainenkin matkustaja on toki asiakas, eikä jotakin oletusarvoisen likaista ja junaan oikeastaan kuulumatonta, jonka läsnäolo saa konduktöörin vasiten muistuttamaan, ettei penkille sitten ole asiaa.

- - -

Aikoinaan paikallislehtitöissä naureskelimme työkavereiden kanssa, miten lounasaikaan juttua kirjoittaessa Kalaniemi tahtoo vääntyä kanaliemeksi ja sitä paitsi sisäpaistiksi.

Eilen Valamon luostarin kirjastossa ilmiö nousi uusiin ulottuvuuksiin. Silmiin osui kirja nimeltä Lutherin herkkupostillat, ja lounasta halajava mieleni kehitti oitis kuvan jonkinlaisista saksalaishenkisistä tortilloista, kenties öylättiin käärityistä.

Visio oli niin elävä, että toinen vilkaisu opuksen nimeen tuotti vääjäämättömän pettymyksen.

Koetukselle

Jopa allekirjoittaneen viehtymys makaaberiin joutuu koetukselle naapureiden asetettua näytteille taistelussa kaatuneiden ja salamurhattujen kuninkaidensa verisiä vaatteita sekä Kustaa II Aadolfin (1594-1632) täytetyn sotaratsun.

Vaikuttavaa.

Reppu on pikaisesti purettu ja pakattu uudelleen; suunta käy ensin luennoille ja sitten kohti lentokenttää ja Rovaniemeä. Ekologinen selkäreppu painaa kyllä kiusallisen paljon enemmän. Sitä kun luulisi, ettei historiantutkijalla - varsinkaan aloittelevalla - voi olla minnekään niin kiire, että lentäminen olisi ainoa vaihtoehto. Vaan joskus on.

Onneksi ensi viikolla helpottaa taas.

Vientiä

Seuraavan puolentoista viikon ajan allekirjoittaneella on vientiä kuin sammakonpojalla äkeen alla (sisko muistutti mieleen tuon perin kuvaavan sanonnan, jota isä on mielellään viljellyt). Yleensä työperäiset liikekannallepanot ovat suuntautuneet itänaapuriin, mutta huomisaamuna nokka on käännettävä kohti Tukholmaa ja vähän suurempia kinkereitä, jotka kestävät sunnuntaihin saakka.

Nyt on koeteltava siipiään yksin, kun aiemmissa kansainvälisissä koettelemuksissa me tutkijanalut olemme uiskennelleet kuin telkänpojat viisaampiemme vanavedessä. Toisaalta neljänsadan ventovieraan joukossa on turvallista tumpeloida.

Palataan, kunhan ehditään.

Näkisittepä

Helsinki City Run-juoksutapahtuman järjestäjiltä tuli sähköpostitse viime hetken joukkomaanittelu. Kiitos, mutta ei kiitos; samalle päivälle on jo muuta ohjelmaa (tervetuloa mukaan), eikä tungoksessa tanssahtelun kokemusta ole muutenkaan kiirettä uusia. Etenkään, kun ilosta saisi maksaa puolensataa euroa.

Mutta postin mukana tarjottiin mahdollisuutta ostaa kuva itsestään viime vuoden maalisuoralla. Rätkänaurua! Päivän pelastus! Olen kaukana kaunottaresta ja alistunut näyttämään valokuvissa juopolta, vipsahtaneelta tai muuten vain elähtäneeltä - mutta voi pojat, näkisittepä tuon otoksen.

Ehei, ette kyllä näe.

Kyse ei ole niinkään turhamaisuudesta. Ajatus siitä, että joku virtuaalituttu tunnistaisi minut kadulla tuon kuvan perusteella on liian pelottava.

Harkitsin tosin tilaamista; kuvalla voisi säikäyttää vieraisille tulevat lapset hiljaisiksi, jos tarvetta on ("tulkaapa katsomaan, mitä tädillä on piirongin laatikossa"). Tai sen voisi pudottaa yläkerran postiluukusta varoituksena siitä, mitä alakerrassa asuu.

Lauta

- Jumalauta tänne!
Kovasti hämmästyin uimahallissa ronskia tapaa, jolla opettaja kutsui alle kymmenvuotiaan katraansa altaan reunalle.

Kun natiaiset sitten alkoivat kuuliaisesti palauttaa kelluntalautojaan opettajalle, syttyi oivalluksen lamppu:
- Ja lauta tänne!

Pitäisiköhän käydä taas huuhteluttamassa korvansa.

Kastelupulma

Kevään ensimmäinen juoksulenkki shortseissa tuntuu aina yhtä juhlavalta. Polunvarren männyt tuoksuivat jo kesäpäivältä ja kuivien lehtien seasta kurkkivat vuokkojen virkeät naamat.

- - -

Ikkunoiden pesun aloittaminen tapaa olla joltisenkin nihkeää, mutta lopputulos on palkitseva, eikä itse puuhakaan erityisen vastenmielistä. Parin seuraavan päivän ajan lasien kirkkaudesta iloitsee aina ulos katsoessaan. Samalla, kun siihen tottuu, alkaa harmaa pölykerroskin taas laskeutua ruuduille.

Myös parveke tuli viikonloppuna rymyttyä viimeistelyä ja kasveja vaille kesäkuntoon. Vaikka ensi kesä vietettäneenkin ilman viljelypalstaa, voi isolla länsiparvekkeella onneksi kasvattaa yhtä sun toista. Kesän reissujen myötä eteen tulee kuitenkin nousemaan pulma: mistä löytyy sijaiskastelija kasvikansalle? Aiempina kesinä samalla paikkakunnalla on asunut omaisia, joiden kanssa kastelukysymys on hoitunut vaivatta ja vastavuoroisesti. Pääkaupunkiseudulla välimatkat ovat niin pitkät, että kaverin tai tuttavan pyytäminen käymään pari kertaa viikossa tuntuu kovin kohtuuttomalta (heistä kukaan ei asu aivan lähitienoilla).

Naapureihin Pagistaanin kansalaiset ovat perusystävällisissä tervehtimisväleissä, jotka eivät nykyajan jähmeässä kaupunkikulttuurissa oikein riitä kasvinhoidollisiin vetoomuksiin. Ei sitä vain kehtaa soittaa naapurin ovikelloa ja pyytää tätä kastelemaan tomaatintaimiaan tai kirjovehkojaan. Voi tietysti kysyä, miksei kehtaa - samallahan voisi tarjota vastavuoroista apua. Mutta.

Plantsittereille olisi sosiaalisesti sirpaloituneessa kaupunkikulttuurissa varmasti tilausta, jos vaikkapa 4H-liitto sellaisia ryhtyisi välittämään. Järjestö toiminnan takana lisäisi ihmisten uskallusta päästää vieras tyhjään kotiinsa, ja hyvästä palvelusta maksaa mielellään. Esimerkiksi dogsittereista olemme parin asiointikerran perusteella saaneet yksinomaan hyviä kokemuksia.

Ikivanha

Kivi tuntui käden alla kylmältä ja torjuvalta - kokemattomalla ensin pelon häivähdys, tarrautuminen, takova sydän - mutta suostui sitten yhteistyöhön, näytti sijat sormille ja varpaille, salli kömpelöiden kädellisten leikin. Ehkä hieman huvittuikin hetken lapsista, kohta jo mullaksi muuttuvista, tuo ikivanha ja paljon nähnyt.

Kallion juurella tuulensuoja ja iltapäivän unettava lämpö, kekomuurahaiset ahkerina jo.

Keväisin

Keväisin sitä kaipaa pihaa, jota haravoida hiljakseen. Pihaa, jossa voisi ruoputtaa varovasti esiin sipulikasvien piipat ja pionien punaiset nyrkit; tarkkailla, mitä nousee ja mistä, hämmästyä kerta toisensa jälkeen, kun vihreää on aina enemmän kuin eilen.

Onneksi ihmetellä voi ilman pihaakin.

- - -

Monien muiden tavoin allekirjoittanut ihmettelee myös sitä, voiko huippuyliopiston todella noin vain perustaa. Silläkö se on hyvä?

Rahalla toki saa ja hevoisella pääsee, mutta silti.

Tulevat ja menevät

Tämä sanoja rakastavalle sopiva meemi on poimittu Veloenalta. Kaikkiin löytyisi kosolti enemmänkin vaihtoehtoja; sanat tulevat ja menevät, joskus jotakin käyttää enemmän, joskus vähemmän, uusia lempisanoja ja inhokkeja ilmestyy, entiset suosikit unohtuvat, kuulee meheviä murreilmaisuja, joita sitten itsekin ryhtyy huomaamattaan viljelemään (olen huomannut olevani varsin perso uusille, makoisille sanoille). Mutta tehdään nyt jonkinlainen katsaus.

Viisi suomenkielistä lempisanaani:

Suosikkilistalta löytyvät esimerkiksi supiainen, kärsä, toukka, pesiä ja kuhjottaa.

Mielestäni äänteellisesti kaunein suomen kielen sana:

Kaunein? Niitäkin on paljon, ja on vaikea erottaa äänneasun estetiikka sanan herättämistä mielikuvista. Esimerkiksi kaljoitella on äänteellisesti herkkä sana, mutta silti mieleen ehättävät ennemmin suolammen tai viljahalmeen kaltaiset, topeliaaniset klisheet.

Viisi sanaa, joita tulen eniten käyttäneeksi arjessa:

Mie, sie, mitähän, jumpe, jaahas.

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten:

Kyllä elämä kantaa. Koska se on totta - kantaa se, vaikka retuuttaakin toisinaan jalasta kuin lapsi räsynukkea.

Viisi suomenkielistä sanaa, joita inhoan eniten:

Luultavasti en edes muista pahimpia tähän hätään, mutta rieha, ilakoida, elämys ja vavahduttava ovat aika hyytäviä. Samaten puistattavat kaikki tahtotilan ja innovatiivisen kaltaiset, merkitykseltään hämärät muotisanahattarat, tuo verbaalinen katinkulta, jota konsultit tapaavat tarjoilla päättäjille koreilla käppyröillä ja taulukoilla höystettynä.

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta:

Kyllä elämä kantaa. Vaikka se onkin totta.

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin:

Hienoa - tai jokin vastaava kehu. Olen kiitokselle kovin kipeä, vaikken mielelläni sitä myönnäkään, ja intän helposti vastaan, jos joku kiittelemään äityy.

Viimeisin nykykielen sana, jonka olen oppinut:

Yhtään vastaopittua nykykielen sanaa ei nyt tule mieleen. Sen sijaan pääsiäisen aikaan opin, että yläkarjalaisittain halkoliiteri voi olla lastuva.

Vielä tuokioksi

Vaikka Pagistaanissa on jo palattu kutakuinkin päiväjärjestykseen, pistäydytään vielä tuokioksi pohjoisiin maisemiin. Järeämmän kuvauskaluston jätin tällä kertaa kotiin (mikä osoittautui rinteiden jäisyyden huomioon ottaen varsin viisaaksi ratkaisuksi), mutta taskukokoinen pikkukamera kesti kantajansa lennokkaat mukit ja tallensi kiltisti tuokion jos toisenkin.

Tällä 60 kilometrin hiihtoretkellä Hetasta Pallakselle säätila vaihteli sen verran tiuhaan tahtiin, että oli helppoa ottaa todesta vanha varoitus tuntureiden arvaamattomuudesta. Esimerkiksi iltapäivällä kahden aikaan aurinko saattoi paistaa lähes kirkkaalta taivaalta...


...mutta jo seuraavan kukkulan takana maisema näytti tältä (kuvat on otettu noin puolen tunnin välein). Tuntureiden takaa nousi oikukkaita pilviä, ja vaakasuora lumipyry alkoi hetkessä peittäen pian näkyvyyden lähes kokonaan. Kovin heppoisin vermein ei siis kannata lähteä edes päiväretkelle, joita suurin osa Pallaksella hiihtelevistä näkyy tekevän.


Kaikenlainen lumessa kuppurointihan on mitä mukavin ja joltisenkin nostalginen tapa viettää aikaa. Eikä sitä koskaan tiedä, jos joskus joutuu kaivautumaan lumeen henkensä pitimiksi; parempi harjoitella jo etukäteen. Tässä urakoidaankin viimeiseksi yöksi Pagistaanin tilapäistä siirtomaata kurun paksulumiseen kupeeseen.


Aikaa meni kaikkinensa vajaat kolme tuntia kahden kaivajan vuorotellessa lapion varressa. Varusteina olivat lapion lisäksi teleskooppisauvoista yhdistetty sondi, lumisaha ja kevytpressu, jolla oli hyvä vetää lunta pois työmaalta.

Ja kuivat vaihtolapaset.

Oikeaoppinen lämpölukko - lumilohkareilla katettu, nouseva eteiskäytävä - takasi koko yöksi tasaisen nollalämpötilan, vaikka ulkona pakkanen laski kymmenen paremmalle puolelle. Valmiissa lumipesässä mahtui kaksi kansalaista istumaan, nukkumaan ja jopa keittelemään spaghetti bolognesen ja aamupuuron suhteellisen mukavasti. Yhden yön majoitteessa edes kosteus ei ehtinyt suuremmin häiritä.

Allekirjoittanutta - ensimmäistä kertaa lumiluolassa nukkunutta - hieman arvelutti hapen riittävyys, mutta oviaukko ja katon tuuletusaukot pitivät huolen ilman kierrosta. Lisävaloksi ja hiilidioksidihälyttimeksi sytytetty kynttilä paloi tasaisesti vielä aamulla, jolloin ilmaräppänöistä sojona satava, makuupussien väliin kauniisti kinostuva lumi antoi aavistaa, mitä ulkona odotti. Kamppeiden kasaaminen ja lumiluolan romahduttaminen (kuuluu etikettiin, ettei koperosta muodostu ansaa kaksi- tai nelijalkaisille kulkijoille) kävivät tolkuttomassa tuprakassa ja viimassa armeijatahtiin - ja jo kymmenen kilometrin päässä odottivat päätepiste Pallas ja sauna.

Pagistaan suosittelee lämpimästi. Menkää ja kaivautukaa lumeen. Vaikka ensi talvena, jos lunta vielä silloin sataa.

Miten sitä

No niin. Miten sitä taas elettiinkään?

Arkea nimittäin.

Puolitoista viikkoa irti vakioympyröistä tuntuu puolta pidemmältä ajalta. Tuntureita, aurinkoa ja tuulta, räntää ja lumituiskua, punoittavia poskipäitä ja mustelmia (kaatumiset slapstick-hengessä jäisessä alamäessä rinkan ja suksien kanssa pakottavat henkilön - etenkin kyseiseen yhtälöön vähemmän tottuneen - samaistumaan vaihtelevasti joko selälleen käännettyyn sittikoppiaiseen tai pakkasen kohmettamaan kilpikonnaan). Yöpymisiä niin tuvissa kuin lumiluolassakin, hikeä ja hienoista hytinää, retkigurmeeta ja hornatotia. Kuukkelikuusikoita, kurun takaa kumottava kuu, metrisiä hankia, valkoisia riekkoja ja metsäjäniksiä, mäenlaskua ja -nousua. Lopuksi suunta kohti kaakkoa, rantasaunaa ja järveä, joka pakkasöinä huokaili ja kumahteli kevättä enteillen (vain pari viikkoa sitten sain kuunnella toisen järven aamuöistä juttelua tulevasta jäidenlähtöstä).

Osapuilleen täydellistä. Retkikumppania myöten.

Mutta nyt alkaa olla aika pyyhkiä autuaantyperä virne naamalta, järkevöityä, harjata hiuksensa, pestä kasa pyykkiä, uskoa hiihtokausi vihdoin päättyneeksi ja palata levänneenä, tuotteliaana ja voimaantuneena sorvin ääreen*. Hilpeissä tunnelmissa nautittu pohjoiskarjalainen pääsiäislammas tarjosi onneksi pehmeän laskun sivistyksen pariin. Huomenna tiedossa on vielä tutkijakoulukinkerit ja idästä etelään vievä iltajuna.

Talvesta takaisin kevääseen. Vai kesäänkö jo?

*Tarkkanäköinen lukija ymmärtää, että kyseessä on hurskas toiveajattelu. Todennäköisemmin palaaja kulkee ensimmäiset päivät työhuoneessaan ympyrää, kurkkii levottomana ikkunasta ulos ja suunnittelee karkaamista metsään, jonne keskittymiskyky näyttää joka tapauksessa unohtuneen.