Jokin aika sitten Hesarin yleisönosastossa puitiin puolivakavissaan kysymystä, pitäisikö suomen kielessä olla hän-pronominit erikseen miehelle ja naiselle. Eilen eteen osui elävä esimerkki siitä, miten paljon suvun puuttuminen kielestä voi elämää helpottaa.
Monitieteellisten kinkereidemme vieraileva professori piti esitystä sukupuoliroolien muuttumisesta Venäjällä Neuvostoliiton jälkeen. Hän oli juuri viittaamassa erääseen sosiologikollegaansa:
- His theories about historically constructed patterns of power relations...
- Lena, excuse me, but he's not he any more. He's officially she, puuttui väliin toinen vierailijamme.
- But I just met him a couple of years ago, and...
- You see, he has turned into her after that. And she was very explicit about not wanting to be called him any more, and hoped everyone would respect that.
- Oh well. Anyway, his theories... Her theories...
Tällaisia tilanteita - yllättävää haastetta tottumukselle puhua jostakusta tietyn sukupuolen edustajana - ei suvutonta kieltä käytettäessä pääse hevin syntymään. Toki on vastaavasti tilanteita, joissa suvut estävät alun alkaen erinäiset väärinkäsitykset ja käytännön hankaluudet.
Ja tietysti on muistettava, ettei kieli ole koskaan pelkkä mekaaninen viestintäväline - mutta jätettäköön arvojen, merkitysten ja piiloviestien hyllyvä suo tällä kertaa rauhaan. Sinne kun uppoaa kainaloitaan myöten jo ensi askeleilla, maallikko varsinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti