Matalapaineestako johtunee, kun olen viime aikoina ollut joltisenkin unelias ja hajamielinen, unohtunut tuijottamaan tuulessa heiluvaa vaahteranlehteä, parkkipaikalla patsastelevaa harakkaa tai ilmoitustaulun valkoista nastaa. Huomaan kaipaavani tunnetta, että asiat tulevat valmiiksi. Sitä syvää tyydytystä, jonka suoritetun tehtävän yliviivaaminen listalta tuottaa, vaikka seuraava olisi jo odottamassa.
Sellaisia hetkiä ovat aikanaan tarjonneet vaikkapa toimittajan pätkähommat. Asia kerrallaan muotoutuu jutuksi, joku helposti, joku työläämmin. Yksi tuntuu itsestäkin hykerryttävän hyvältä, toinen pakolla puserretulta. Usein on kiire saada lehti painoon, ja käsistään joutuu jättämään tekstejä, joista tietäisi saavansa parempia viilaamalla vielä hiukan.
Mutta ne valmistuvat.
Kun palkkatyönä on väitöskirjan väsääminen, valmiiksi tulevia asioita on harmillisen vähän. Autuaalliset aikaansaapuuden tunteet ovat harvinaisia, vaikka tunnollisesti asettaisi itselleen aikarajoja ja pilkkoisi päämääräänsä pienemmiksi etapeiksi. Tehtävän loppuunsaattaminen on jo poikinut lisäurakan, kysymykseen vastaaminen tuottaa lisää kysymyksiä, maatuskan sisältä löytyy aina uusi maatuska. Kirjan viitteistä löytyy lisää kirjoja, jotka on hankittava käsiinsä. Langanpäitä joutuu jättämään auki, alaviitteitä tyhjiksi, laittamaan sulkuihin muistutuksia itselleen: etsi alkuperäislähde, tutki tarkemmin, selvitä lisää!
Ehkä siksi halkojen pinoaminen tai mintuntaimen istuttaminen parvekeruukkuun tuntuu nykyisin nautittavammalta kuin koskaan. Asioiden valmiiksi saattamisen tarve - luulisin sen olevan ihmisessä enemmän tai vähemmän sisäsyntyinen - hakee kai uomansa aina jostakin.
Vaikka sitten kasvien kastelusta tai sipulin pilkkomisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti