Keuhkotautisten keväthiihdot

Auringonpaiste ja pakkaslumi pehmensivät vääjäämätöntä paluuta todellisuudesta toiseen. Korppikin ronksutti kevättä kilpaa kehän kohinan kanssa, eikä tiaisia pitele enää mikään.

Nelipäiväinen hiihtoretki Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa (ajallisesti parahultaiseksi havaittu reitti oli jotakuinkin sama kuin viime vuonna) oli taas kaikkea, mitä toivoa saattaa, vaikka teemana olisi voinutkin olla Puolikuntoisena Pallaksella eli Tuperkkeli tunturissa. Miehen kurkkua kutitteli jo junassa virkeä flunssavirus, joka odotetusti perusti siirtokunnan myös allekirjoittaneen nokkaan. Kovin pahaksi ei tauti onneksi kummallakaan äitynyt, eli suunnitelmia ei tarvinnut muuttaa. Päätimme kuitenkin jättää tällä kertaa lumiluolien kaivelut ja muut möyrimiset väliin. Herääminen lumipoterossa neljänkymmenen asteen kuumeessa olisi ollut turhan intensiivinen elämys semminkin, kun edessä oli vielä kohtalainen sujuttelu tuntureiden yli reissun päätepisteeseen.

Sekä tällä että edellisellä kerralla huomasimme, että suosittu Hetta-Pallas-reitti on pääsiäistä edeltävällä viikolla hämmästyttävän vähäväkinen. Nytkin saimme tehdä pitkillä huikosilla omat latumme puhtaaseen hankeen. Kevätaurinko houkuttelee päiväretkeläisiä vasta myöhemmin, eikä kauempana sijaitsevilla autiotuvilla liene ruuhkaa silloinkaan. Hiljaisuus ja rauha on likimain täydellinen.

Riekkojen, kuukkeleiden ja lapintiaisten lisäksi meitä ilahdutti peräti kaksi näköhavaintoa tunturin rinnettä jolkottavista ketuista. Kevättä näytti olevan repolaisenkin karvaisessa rinnassa. Koipi nousi koiramaisesti tunturikoivun kylkeen siinä missä reittiopasteen juureenkin; jälkimmäiset oli merkitty keltaisilla ruikkauksilla kettujen hyödynnettyä moottorikelkan tekemää uraa omiin retkiinsä.

Keuhkotautisten keväthiihdot jatkuivat Ylä-Karjalassa, jossa köhimisen ja suksimisen lisäksi pilkittiin, tarvottiin lumikengillä pitkin metsiä, harjoiteltiin jäärailosta pelastautumista ladon katosta roikkuen (eihän sitä koskaan tiedä), syötiin rovekaupalla mämmiä ja tietysti saunottiin. Pagistaanin vuorikiipeilyjaosto testasi lisäksi omatekoisia ahkionaisojaan ja muita vermeitä tulevaa Alaskan-reissua varten. Viikko huipentui perinteikkäästi luomulampaan viuluun ja pashaan allekirjoittaneen vanhempien pääsiäispöydässä.

Suruttomasta riekkumisesta ja holtittomasta huvittelusta joutuu kai aina maksamaan. Niinpä paluu arkeen näyttää tapahtuvan Painetta poskionteloissa: miksi flunssassa suositellaan lepoa-kertauskurssin merkeissä. Onhan tässä jo kuukauden päivät terveen kirjoissa oltukin.

Mutta oli se taas sen arvoista. Oli, oli.