Kääkäleestä kennelyskä, kennelyskästä yrkkä

Pagistaanin karvainen kansanosa on viime aikoina elänyt kriisistä kriisiin. Tuskin oli venähtäneestä jalasta ja sittemmin kumipalloepisodista selvitty, kun pentuparka sai homeerisen yskän. Vaikkei kuumetta tai muuta yleiskurjuutta ollutkaan, ei jatkuvaa köhimistä ja liman kakomista kestetty kuunnella enää maanantain tullen. Niinpä kävin pennun kanssa eläinlääkärissä - avainasiakkuus ja kultakortti häämöttävät - vahvistamassa kennelyskäepäilyn todeksi ja ottamassa vastaan antibioottireseptin bakteeritulehdusten torjumiseksi. Vaikka itse tauti on virusinfektio, voi se varsinkin pennuille aiheuttaa häijyjä lisätauteja. Rokotushan koirilla on, mutta ei se suojaa kaikkia virusmuunnoksia vastaan sen enempää kuin ihmistenkään influenssarokotus.

Tartunta on kyllä arvoitus. Pariin viikkoon ei ole oltu tekemisissä muiden kuin oman lauman kanssa, ja itämisaika on tuota lyhyempi. Eläinlääkärin mukaan pieni epäonnen soturi on saattanut vetäistä pöpön kärsäänsä vaikka lenkkipolulta - pentujen vastustuskyky kun ei ole aikuisen koiran luokkaa. Muut koirat ovatkin toistaiseksi kunnossa.

Juri ei kyllä helpolla nahkaansa myy. Ei se sentään hoidettaessa pure, mutta huutaa kuin banshee, jos sillä on pienikin epäilys siitä, että toimenpide sattuu. Esimerkiksi lämmön mittaaminen hännän alta saa aikaan porun, josta voisi kuvitella itsensä Vlad Tepesin olevan työntämässä valkohehkuista keihästä pentuparan ahteriin. Korvien puhdistusta Juri luulee kai lobotomiayritykseksi. Puhumattakaan rokotuksesta tai verinäytteen ottamisesta, jotka kuuluvat varmasti naapurikortteliin. Eläinlääkärikin totesi pennulla olevan vaikuttavat äänitehosteet. Diplomaattisesti sanottu.

- - -

Koira-aiheeseen liittyen Pagistaan on päättänyt julkaista lyhyen sanaston valtakunnassa käytetyistä, toisinaan aiheellista oudoksuntaa aiheuttavista käsitteistä. Esimerkiksi "koirien piiput" on tullut mainittua useampaankin otteeseen erinäisissä sosiaalisissa tilanteissa. Jollei tarkennusta ole pyydetty, on asia voinut jäädä selittämättä hämmentyneille keskustelukumppaneille.

Kieli elää, joten tässäkin listassa on vuosikymmeniä sitten vakiintunutta termistöä sulassa sovussa viime vuosien lisäysten kanssa. Jotakin oleellista on voinut jäädä myös pois; täydentäviä huomautuksia otetaan vastaan sanaston tuntevilta.

jytynen = makupala, ks. myös lahjus
kakelo = koiran kuivamuonanappula
keritseminen = saksilla tai leikkurilla trimmaaminen
koirapuuro = kotitekoinen koiranruoka; yleensä riisistä ja jauhelihasta keitettävä puuro
kreosootti = koira, joka oksentaa koko yön kaikille vaikeasti siivottaville pinnoille syötyään jotain sopimatonta (viittaus luonnollisesti Monty Pythonin Herra Kreosoottiin)
kärsä = koiran kirsu, ks. myös törsänuppi
kääkäle = koiran takapäästä materialisoituva, kiinteä kansantuote
lahjus = makupala; etenkin muiden koirien ohitustilanteita voiteleva huomion kiinnittäjä
lyrkittää = rapsuttaa
läpäläpä = onomatopoeettinen, pään ravistusta kuvaava käsite (meillä läpäläpä osataan tehdä myös pyynnöstä)
lääsö = etenkin pentujen jäljiltä löytyvä lammikko lattialla
piippu = puruluu (piippu-nimitys johtuu puruluiden luonteenomaisesta asemoitumisesta koiran suuhun tai suupieleen)
pötkis = kottikärrymäinen venytysliike, jota jotkut koirat harrastavat: takapää heiluvine häntineen ja sojottavine takakäpälineen on sohvalla tai sängyssä, muu osa koirasta lattialla
renttu = kaksijalkainen, ravisteltava kangaslelu, jollainen on tehty kaikille pennuillemme 1970-luvulta alkaen
ruikkimalääsö = lääsö, joka uroskoiran tekemänä yltää seinälle tai johonkin muuhun pystysuoraan objektiin (ja voisi sivumennen sanoen olla myös lappilainen paikannimi)
rötös = ihmisten omaisuuden tuhoaminen tai uudelleen muotoileminen
sirmakka = vinkuva koiranlelu
sukkula = karvaisen kosmonautin käyttämä koiranpeti
törsä = koiran kuono
törsänuppi = koiran kirsu
yrkkä = koiran etupäästä materialisoituva orgaaninen aines, jossa on joskus myös epäorgaanisia kappaleita, ks. myös kreosootti
äpykkä = geneerinen ilmaisu erit. muotopuolille koiranleluille
ökö = äpykän synonyymi

Kamera on ollut edelleen harmillisen vähällä käytöllä, joten laitettakoon loppuun muisto viime kesältä. Kuvassa Rocky.

Vaiheikas vuosikymmen

Vuoden vaihtuessa yllätyin siitä, miten vaiheikas vuosikymmen taakse jäi (vaikka tarkasti ottaenhan se vaihtuu vasta vuoden päästä). Jotakin kertoo jo se, että asuin sen kuluessa kahdeksassa asunnossa kuudella eri paikkakunnalla. Jurttaa on siis alvariinsa purettu ja pystytetty. Siinä sivussa olen jotenkin onnistunut tienaamaan elantoni ja suorittamaan kaksi - melkein kolme - tutkintoa, mikä näin jälkikäteen tuntuu jonkinmoiselta saavutukselta ottaen huomioon kiertolaiselämän.

Lähi-ihmissuhteissa luulen oppineeni vaikeamman kautta ainakin luopumista, joustamista ja liian joustamisen varomista - rajattomuuden kirous! Toivon mukaan osaan nähdä toisen - ja tämä koskee kaikkia lähimmäisiä - edes vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten.

Se retrospektiosta tällä erää. Eletään eteenpäin ja katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Viisivuotias Pagistaan toivottaa kaikille hyviä hetkiä ja iloa uuteen vuoteen!

Eiger Nordwand ja muut mahdottomuudet

Eigerin pohjoisseinä kuvattuna patikkaretkellä heinäkuisena hellepäivänä vuonna 2007.

Siipan kiipeilyretket ja sittemmin oma, vaatimaton alppiharrastelu ovat vuosien myötä herättäneet allekirjoittaneessa alati kasvavan kiinnostuksen vuorikiipeilyn historiaa kohtaan. Kuten lienen aiemminkin todennut, kiipeilyssä - elämisen kannalta tarpeettomassa ja usein riskialttiissakin touhussa - tuntuu tiivistyvän jotain olennaista ihmisen ominais- ja omituislaadusta.

Nojatuolikiipeily on sitä paitsi erityisen mukava ja riskitön urheilumuoto.

"Vuorten valloittamisella" on tietenkin ollut vankat siteensä myös politiikkaan ja kansallisaatteiden nousuun, mikä saa aate- ja mentaliteettihistorioitsijan aina innostumaan. Esimerkiksi Matterhornin ensinousua vuonna 1865 edelsi kansalliseksi kilpajuoksuksi kehkeytynyt kisa italialaisten ja englantilaisten välillä. Jälkimmäiset ehtivät huipulle ensin, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun seitsenhenkisestä retkikunnasta neljä putosi kuolemaansa vuorelta laskeutuessaan (Zermattin museossa on edelleen nähtävissä onnettomuudessa katkennut köysi, joka näyttää kovin ohuelta ja surkealta tarkoitukseensa. Samalla reissulla kannattaa käydä Zermattin kirkon kupeessa sijaitsevalla kiipeilijöiden hautausmaalla, jonka jossakin matkaoppaassa kuvattiin olevan "a sobering experience for all the wanna-be climbers").

Yksi traagisimmista ja oudoimmista luvuista vuorikiipeilyn menneisyydessä lienee Sveitsin Alpeilla sijaitsevan Eiger-vuoren pohjoisseinä, "Eiger Nordwand". Itse vuorelle ensinousu tehtiin jo 1858, mutta pohjoisseinämää pidettiin pitkään täysin mahdottomana kiivetä. Homo Sapiensin erityispiirteisiin näyttää kuitenkin kuuluvan, että mahdottomuudet vetävät tiettyjä yksilöitä puoleensa kuin pähkinät oravia. Jo toinen nousuyritys vuonna 1935 johti kiipeilijöiden kuolemaan, ja sen jälkeen liki 70 yrittäjää on menettänyt henkensä seinämällä, joka on teknisesti vaikea, sääoloiltaan arvaamaton ja altis lumi- ja kivivyöryille.

Nykytekniikalla kiipeäminen on toki toisenlaista kuin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla; ääriesimerkkeinä vaikkapa Ueli Steckin nopeusennätykset kolmella Alppien pohjoisseinämällä mukaan lukien Eiger, jonka hän kiipesi alle kolmessa tunnissa. Riskit eivät silti ole hävinneet mihinkään, ja etenkin soolokiipeily tuolla tasolla on turvallisuutta painottavan siippani sanojen mukaan "lyhytikäisten reikäpäiden hommaa".

Erityisen traagisen hohteen on saanut vuonna 1936 tehty Eigerin pohjoisseinän kiipeämisyritys, jossa neljä saksalaista ja itävaltalaista huippukiipeilijää kuoli yhden loukkaannuttua ja koko joukon jäätyään loukkuun vuorelle (tästä tapauksesta on aivan viime aikoina tehty kaksikin varsin kelpoisaa elokuvaa, fiktiivisempi Nordwand vuonna 2008 ja draamadokumentti The Beckoning Silence vuonna 2007). Surullisen ironisen tapauksesta teki se, että Andreas Hinterstoisser oli ratkaissut yhden mahdottomalta näyttäneistä kohdista tekemällä mestarillisen, sivuttaisen siirtymän sileää kiveä pitkin - tämä kohta reitistä on sittemmin tunnettu nimellä Hinterstoisser Traverse. Ryhmän päätös poistaa paikasta varmistusköysi matkaa jatkaessaan osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi: kun se yhden jäsenen loukkaannuttua ja sään muututtua huonoksi joutui kääntymään reitillään takaisin, siirtymä olikin mahdotonta tehdä toiseen suuntaan.

Sittemmin koko seinämä pyrittiin julistamaan kiipeilykieltoon. Vuonna 1938 Alpine Journalin toimittaja ilmoitti Eigerin pohjoisseinän kiipeämisen olevan "mielenvikaisten pakkomielle" ja "järjettömin hanke koko kiipeilyn historiassa". Kuitenkin jo samana vuonna itävaltalais-saksalainen retkikunta - tai tarkemmin sanottuna kaksi voimansa yhdistänyttä kahden miehen köysistöä - onnistui mahdottomassa, kun se kiipesi pohjoisseinän kolmessa päivässä (tämäkin saavutus otettiin toki poliittiseen hyötykäyttöön "kolmannessa valtakunnassa").

Yksi neljästä kiipeilijästä oli itävaltalainen Heinrich Harrer, joka on paitsi kirjoittanut tunnetun Seitsemän vuotta Tiibetissä-teoksen, myös maanmainion kirjan The White Spider: The Classic Account of the Ascent of the Eiger (Die Weisse Spinne, julkaistu vuonna 1959 ja täydennetty 1964). "Valkoinen hämähäkki" viittaa hämähäkin muotoiseen jääkenttään pohjoisseinän ylimmässä kolmanneksessa (kuva lainattu täältä).

Kirjassa on paitsi taidokas ja yksityiskohtainen kuvaus Eigerin pohjoisseinän kiipeilyhistoriasta mukaan lukien Harrerin omakohtainen kokemus ensinoususta, myös kiintoisaa pohdintaa siitä, miksi moisiin, maallikon silmin täysin järjettömiin hankkeisiin ylipäänsä ryhdytään, mitä niillä mahdollisesti haetaan ja miten media ja "suuri yleisö" niihin suhtautuvat. Mitä viimeksi mainittuun tulee, pilkkaaminen ja kritiikitön sankarinpalvonta ovat Harrerin mukaan ääripäitä, joista ensin mainittu tapaa vaihtua hetkessä jälkimmäiseen, kun jokin mahdottomana pidetty hanke onnistuu. Hän myös kehottaa antamaan puhtaalle, inhimilliselle seikkailunhalulle sille kuuluvan arvon silloinkin, kun sen hedelmiä ei itse ymmärrä:

"Let us grant courage and the love of pure adventure their own justification, even if we cannot produce any material support for them. Mankind has developed an ugly habit of only allowing true courage to the killers. Great credit accrues to the one who bests another; little is given to the man who recognises in his comrade on the rope a part of himself, who for long hours of extreme perils faces no opponent to be shot or struck down, but whose battle is solely against his own weakness and insufficiency. Is the man who, at moments when his own life is in balance, has not only to safeguard it but, at the same time, his friend's - even to the extent of mutual self-sacrifice - to receive less recognition than a boxer in the ring, simply because the nature of what he is doing is not properly understood?"
- Heinrich Harrer: The White Spider: The Classic Account of the Ascent of the Eiger

Sitten jaksat pitkän tiesi kulkea kuin aimo miesi

Ja niin joulu joutui Pagistaanin perinteisen konseptin mukaan: kuusen luota kuusen luokse. Tarkoituksena oli kyllä rauhoittua pariksi päiväksi ihan vain olemaan ja arkihuolet kaikki heittää - olimme tehneet vedenpitävän suunnitelman ajan jakamisesta kahden mökin ja kahden perhekunnan välille - mutta aikataulut muuttuivat ja niin sitä mentiin hupsis tupsis pimpeli pompeli juokse porosein, kunnes eilen illansuussa löysimme itsemme kotoa kolaamasta ja lapioimasta taloa esiin hangen hohteesta vain.

Muuten joulunseutu Liperissä ja Nurmeksessa oli kyllä oikein mukava, eikä huolta, murhetta kenkään muistanut: oli hyvää seuraa, kattilat täynnä puuroo, maja rauhaisa ja kaksi mehevälöylyistä rantasaunaa. Talvipakkasilla on vielä voimaton lämpö auringon: Nurmeksessa mittari laski joulupäivän iltana 30 miinusasteeseen. Koiriakaan ei tarvinnut houkutella ulkoa sisälle, vaan päin vastoin.

Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen, niin ei tarvitsisi koko ajan rekehen, rekehen nousta matkaamaan.

Joulunaikaa

Sanotaan, että pyöräilemistä ei sen kerran opittuaan koskaan unohda. Ratsastukseen pätee sama: hienosäätö toki ruostuu, mutta "perstuntuma" säilyy. Kävin lauantaina viiden vuoden ratsastustauon jälkeen tekemässä puolentoista tunnin maastolenkin islanninhevosella. Kun nousin pienen, kirjavan ja hyvin karvaisen tamman selkään, minut valtasi huima tuttuuden ja kotoisuuden tunne. Nautin joka hetkestä.

Juuri nyt en kylläkään nauti kipeytyneistä lihaksista. Ratsastamattomuudella on hintansa, joka näkyy ankkamaisena askelluksena muutaman päivän ajan.

Pitkän tauon syynä on ollut yksinkertaisesti se, ettei minulla ole varaa säännölliseen hevosteluun Etelä-Suomen tuntihinnoilla. Olen myös tiennyt, että jos käyn ratsastamassa vaikkapa vain yhden kerran, siitä sukeutuu hurja hinku jatkaa taas siitä, mihin harrastus vuosia sitten jäi (meillä oli entisen mieheni kanssa talli kotipihassa, mikä tosin teki hevostelusta vähän turhankin intensiivistä ja sitovaa). On ollut helpompaa olla kokonaan ilman.

Ja niinhän siinä kävi, että olen lauantain jälkeen löytänyt itseni tekemästä erinäisiä laskelmia. Hevosen hankkimista en sentään suunnittele, mutta jos tunneilla olisi sittenkin varaa käydä... Islanninhevoset alkoivat kiinnostaa kovasti; olen aina pitänyt pienistä, herkistä, sopivan säpäköistä mutta kuitenkin selväpäisistä ja varmajalkaisista hevosista. Sitten aktiiviaikojeni issikkatalleja onkin noussut Suomenniemelle hurja määrä.

- - -

Viikonloppuna koettiin vauhdin lisäksi myös vaarallisia tilanteita, kun koiranpojat pistelivät jostain käsittämättömästä syystä suihinsa kokonaisen kumisen koiranpallon. Sellaisen, joita on ympätty osaksi jos jonkinmuotoisia koiranleluja. Vaikka pidämmekin lelutilannetta tiukasti silmällä, kaksikko oli tarvinnut älynväläyksensä toteuttamiseen vain lauantai-illan juoksulenkkiin ja saunomiseen kuluneen ajan. Pallosta ei löytynyt jälkeäkään - lukuun ottamatta siis roippeita, joita materialisoitui koirien molemmista päistä.

Eläinlääkärin ohjeistuksella evästettyinä seurasimme tilannetta, joka onneksi päättyi ilman suolitukoksia tai muita vaarallisia seurauksia. Ainakin tiedetään, mitä Riihimäen Palloveikot eivät tule joulupaketeistaan löytämään.

Kohtsillään suuntaamme tuttuun tapaan joulunviettoon Pohjois-Karjalaan. Pagistaan toivottaakin kaikille mitä rauhallisinta ja leppoisinta joulunaikaa sekä iloa tulevaan vuoteen!

Silmänreiät lakanassa

Teimme siipan kanssa vuotuisen vierailun Absurdistaniin. Toisin sanoen kävimme lelukaupassa katsomassa, löytyisikö sieltä joululahjaa miehen kummipojalle.

Silmä sattui leluröykkiöiden keskellä lasten naamiaisasuihin. Niitä on nykyisin joka lähtöön: valmiita kostyymeja teräsmiehille, batmaneille, prinsessoille, tontuille ja ties mille. Katsoimme huvittuneina tarjontaa ja aloimme avautua lähes yhteen ääneen:
- Silloin kun minä olin pieni...
- ...naamiaisiin puettiin aina vanha lakana...
- ...johon oli leikattu silmänreiät!

Jos hyvin kävi, lakana oli sentään valkoinen. Muistan kyllä olosuhteiden niin vaatiessa todistelleeni itselleni, että haamu voi ihan hyvin olla vihreäkin (ei sentään 70-luvun kukkakuoseilla koristettu).

Myös muuta rekvisiittaa lastenjuhliin löytyy hyllykaupalla. Vaikkapa kummitusaiheisiin kemuihin - joita nykyisin toki Halloweeniksi kutsutaan - ei tarvinne enää askarrella pahvista ja piipunrasseista hämähäkkejä tai suhrata liiduilla paperille luurankoa hämärästi muistuttavia olentoja. Kaiken kuviteltavissa olevan saa valmiina, kunhan vanhemmat kaivavat kuvetta.

Kaipa nykylapset ovat onnellisessa asemassa meihin käpylehmillä leikkineisiin verrattuna. Aivan erityisen onnellisia lienevät ne, jotka käärivät rahat krääsäkaupasta.

Mutta niiden muotopuolien hämähäkkien askarteleminen oli kyllä puolet huvista. Vähintään. Toinen puoli tuli siitä, kun kuvitteli loput kamaluudet sieltä lakanan silmänrei'istä tihratessaan.

Minne kaikki raha menee?

Pagistaanissa on viime aikoina katsottu ja luettu uutisia perin synkin mielin*. Mediakriittisen suotimenkin läpi seurattuna kaikki** tuntuvat myös hyvinvointi-Suomessa voivan yhä huonommin: lapset, nuoret, työikäiset, vanhukset, sairaat, mielenterveysongelmaiset, tuotantoeläimet (globaalia perspektiiviä huonovointisuuteen ei uskalla edes ottaa). Lisäksi taustalla jylläävät ihmistä isommat asiat, kuten ilmastonmuutos sekä siihen liittyvät nykyiset ja tulevat ekokatastrofit.

Joka ikiseen ongelmaan vastauksena tuntuu olevan, ettei ole rahaa.

Meiltä kun ei taloustieteellistä osaamista löydy, niin olemme ottaneet vapauden esittää aika ajoin ääneen tyhmän, mutta varsin perustavanlaatuisen kysymyksen, minne kaikki raha oikein menee? Verot, yritystulot, lainaraha ja niin edelleen? Mikä on se mekanismi, joka saa aikaan tämän yleisen ankeutumisen kierteen, vaikka näennäisrahaa liikkuu maailmalla enemmän kuin koskaan ennen? Selittääkö väestön huoltosuhteen muutos muka kaiken? Töiden siirtyminen halvan työvoiman maihin? Musta aukko, joka imaisee valuutan toiselle puolen galaksia?

Taloustieteilijöillä on varmasti parempaa ja tärkeämpää luettavaa kuin Pagistaanin kuulumiset, mutta jos joku osaa vastata kysymykseen niin, että humanisti ja diplomi-insinöörikin sen ymmärtävät, sana on taas kerran vapaa. Yhteiskuntaopin tunneista on jo aikaa, ja maailma on niiden jälkeen muuttunut suuntaan jos toiseenkin.

*Ilmeisesti lomailu alkaa riittää allekirjoittaneelle, kun on aikaa pyörittää näinkin isoa maailmantuskapyörää.

**Karkea yleistys sallittakoon ja todettakoon, että moni - mukaan lukien allekirjoittanut - voi myös joltisenkin hyvin ja on siitä kiitollinen.

Lomalla

Allekirjoittanut on loppukuun virallisella lomalla. Se tuntuu hieman oudolta näin kotioloissa, vaikka tiedänkin tarvitsevani pienen aivonnollaustauon ennen uusia kuvioita. Mutta mikä loma se on, jolla ei kanneta reppua hikisenä ja haisevana pitkin vuorenrinteitä, hiihdetä yhtäläisen hikisenä ja haisevana pitkin kuruja tai tehdä jotain muuta yhtä rentouttavaa (enkä minä ole edes niin hard core-lomailija kuin siippani, joka voi viettää koko kesälomansa vuoristokivikossa tai jäätiköllä ahtautuneena muiden haisevien partaturakaisten kanssa samaan telttaan)?

Erinomaisen rentouttava ja mieltä elähdyttävä on kuitenkin ajatus, että loman jälkeen voi palata töihin. Ilman sitä tietoa kai purisin jo kynsiäni ja kulkisin ympyrää tulevia murehtien. Olenkin usein miettinyt, oliko tutkijan uravalinta tällä pääkopalla se viisain mahdollinen. Vaikka miten haluaisin uskotella itselleni olevani spontaani ja huoleton - eikä pulska palkkapussi todellakaan ole minulle mikään elämänlaadun mittari - alan tähän ikään mennessä tunnistaa itsestäni tietyn turvallisuushakuisuuden. Pidän rutiineista ja arjesta, pidän siitä, että tiedän (tai ainakin luulen tietäväni pois lukien yllättävät käänteet) mitä seuraavana päivänä ja seuraavalla viikolla on ohjelmassa tai millä elätän itseni kolmen kuukauden tai puolen vuoden päästä. Ei se tarkoita sitä, etten tahtoisi haastaa itseäni ja tehdä uusia asioita, mutta haluaisin kai kehittyä itse valitsemissani puitteissa.

Niinpä. Kukapa ei. Saahan sitä haluta vaikka mitä.

Kuten jollekin sanoin, tällaisina murrosaikoina tunnen kulkevani heikoilla jäillä tietämättä edes, minne olen menossa. Tai oudossa, hämärässä paikassa, ennen kuin silmät tottuvat vähäiseen valoon. Menee jonkin aikaa, että saan asemoitua itseni uuteen tilanteeseen niin psyykkisesti kuin sosiaalisestikin. Tavallaan se on toki hauskaa, hyvällä tavalla jännittävää, mutta myös hermostuttavaa - käyn kierroksilla, nukun huonosti ja heräilen öisin valvomaan, vaikka asiat olisivat jo asettuneet hyvälle mallille.

Nykyajan pätkätutkijan elämässä työperäisiä murroskausia riittää, mutta ehkä niille siedättyy. Mikä sitä paitsi on varmaa kenellekään, missään tilanteessa? En edes halua kuvitella, miten karua on joutua työttömäksi työpaikasta, jota on luullut enemmän tai vähemmän pysyväksi. Pätkätyöläinen ei pääse missään vaiheessa kuvittelemaan turhia, joten pudotustakaan ei tule, ainakaan yhtä korkealta. Tämä kuulostaa ehkä kyyniseltä, eikä tilanne todellakaan ole sellainen, mitä sen ideaalimaailmassa tulisi olla, mutta tällä hetkellä se on yhtä kaikki realismia. Ja ainakin nyt ja tässä, sen realismin puitteissa omat työasiani näyttävät asettuvan paremmin kuin olisin osannut mitenkään kuvitella. Que sera, sera.

Ehkä saan taas aikaiseksi kirjoittaa tännekin jotain yleisesti kiinnostavampaa tai ainakin sellaiseksi olettamaani.

Pessimisti ei pety

Pikkukoira (joka ei nyt niin kauhean pikkuinen enää ole, ainakaan omasta mielestään, kuten kuvasta näkyy) matkusti tiistaina ensimmäistä kertaa junassa Joensuusta Riihimäelle. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen koiran junaan mukaan jo pentuna, ettei sitten aikuisena tarvitse ihmetellä outoa matkustusmuotoa. Jännittävintä taisivat olla kuulutukset, joita piti kuunnella päätä kallistellen.

Valtionrautateiden lemmikkipolitiikassa on onneksi siirrytty taas kokonaisiin vaunuihin epäonnistuneen koppikokeilun jälkeen; kuuden toisilleen ennestään tuntemattoman eläimen sullominen omistajineen samaan, pieneen tilaan takasi kosovolaisen letkeän tunnelman moneksi tunniksi.

Väikkäri on vihdoin jätetty esitarkastukseen, mutta vielä ei ennätä huokaisemaan. Työrintamalta tuli parissa päivässä useampikin hyvä uutinen, jotka edellyttävät vikkelää toimintaa ja asioiden saattamista paperille ennen ensi viikkoa. Ehdin jo aloittaa notkistavan rannejumpan vessaharjakädelle muutaman taukovuoden jälkeen, mutta näillä näkymin humanisti saa tehdä ainakin jonkun tovin sitä, mihin on pitkän ja yhteiskunnalle tyyriin koulutuksensa saanut. Kuten useammallekin taholle olen valoisasti todennut, pessimisti ei pety.

Uusi tekosyy

Nuoremman koiranpojan venähtänyt takajalka on vihdoin parantunut kokonaan. Helpotus! Melko pitkään pentu otti ravatessaan hassuja jenkka-askelia, vaikkei varsinaisesti enää ontunutkaan. Ilmeisesti tavan vuoksi se piti myös tassua ylhäällä seistessään - ei aina, mutta usein.

Muun elämän osalta helpotusta odotellaan vielä, eli sama virsi jatkuu. Muutoksen tuulenviri alkaa kuitenkin tuntua: lähdemme torstaina koko porukalla Pohjois-Karjalaan, jossa ohjelmassa on muun muassa tutkijakoulukaverin kiinnostava väitös, hiukan mökkeilyä, luennointia, Kanadassa asuvan ystävän tapaaminen sekä väikkärikäsikirjoituksen jättäminen korkeimman omakätisesti tiedekuntaan esitarkastusta varten.

Kohta pitääkin keksiä uusi tekosyy sotkemiselle, stressaamiselle, hajamielisyydelle sekä yleiselle diivailulle ja oikuttelulle. Eihän väitöskirjan väsääminen työtä kummempaa ole, mutta on sen ympärillä kaikesta tohtoritehtailusta huolimatta säilynyt jonkinlainen akateemisen mystisyyden aura, jonka suojissa ja varjolla on tuntenut voivansa käyttäytyä aika ajoin hieman omituisesti. Tosin epäilen uskottavuuteni saaneen hieman naarmuja, kun olen tehnyt "viimeisiä viilauksia" ja hyppinyt niiden takia seinille jo ainakin vuoden ajan.

Naurujoogaa

En ole koskaan käynyt naurujoogassa, mutta minulla on aavistus siitä, miten naurun tarkoituksellinen tuottaminen ryhmässä onnistuu.

Iltana muutamana istuin paremman puoliskoni kanssa sohvalla, uutisiako lienemme katselleet. Jostain tuli sitten puhetta elokuvista, eritoten nuija ja tosinuija-tyypisistä idioottikomedioista, joita siippani jostain käsittämättömästä syystä pitää hauskoina (ja minä tunnen itseni snobiksi, kun en yleensä pidä, paitsi joskus hyvin väsyneenä). Ehkä se on jokin pysyvä, teekkariajoilta jäänyt mentaalinen vaurio.

No, mies alkoi nauraa. Kun kysyin, mikä huvitti, hän sanoi jo pelkän pöhköleffojen ajattelemisen olevan ylen riemukasta. Ja hekotti kahta enemmän. Hervoton nauruhan tarttuu, joten pian hirnuimme vatsalihaksia kouristavassa rätkähepulissa elokuvalle, jota kumpikaan ei katsellut, ja jota toinen meistä ei ollut edes nähnyt.

Kai se siis aika hauska elokuva oli.

Meillä kyllä harrastetaan niin kutsuttua tyhjännauramista ja yleistä suunsoittoa muutenkin vapaasti ja estoitta. Jos naurujoogan väitettyihin terveysvaikutuksiin on uskominen, tässä huushollissa ollaan aika hyvissä asemissa.

Laumaeläin

Käväisin kolmen päivän työperäisellä reissulla Viipurissa. Kyseessä oli osaltani viimeinen tutkijakoulun matka. Olo on himpun verran haikea - samojen ihmisten kanssa on neljän vuoden aikana ehditty reissata ainakin Kanadassa, Saksassa, Puolassa, Ukrainassa, pitkin Venäjää ja ympäri Suomea. Nuo reissut ovat olleet etätyöläiselle sosiaalinen henkireikä ja mahdollisuus kokea olevansa osa monitieteellistä, elävää työyhteisöä.

Jos - toivottavasti kun - tutkijanurani saa jonkinlaista jatkoa joskus jossain muodossa, joudun kyllä vakavasti miettimään itseni järjestämistä lähitöihin edes osa-aikaisesti. Tutkiminen on pääsääntöisesti yksinäistä puurtamista, muttei yksinomaan sitä. Myös kahvihuone- ja käytäväkeskusteluilla on oma merkityksensä. Sen olen tiedostanut aina päästessäni viettämään aikaa oman, koostumukseltaan vaihtelevan ja monitieteellisen "tutkijayhteisöni" kanssa. Luulen, että väitöskirjaprosessini olisi joiltakin osiltaan ollut vähemmän tuskainen, jos olisin päässyt oman pääni sisältä useammin pois ja saanut pyöritellä ideoita tuoreeltaan muidenkin kanssa.

Sitä paitsi ihminen on laumaeläin, myös kaltaiseni erakohko yksilö.

- - -

Eläimistä puheen ollen: eräs kaksivuotias, luonteeltaan mitä viehättävin uroskoira kaipaa kipeästi uutta, ehdottoman hyvää ja pysyvää kotia. Kerron tarvittaessa privaatisti lisää ja ohjaan asiassa eteenpäin. Viestiä voi laittaa osoitteeseen kati.parppei at joensuu.fi

Inspiraatiosta ja itsestäänselvyyksistä

Lisäsin vielä pari linkkiä blogilistaan, siksi päivittyminen.

En voi kuin ihailla eräiden tutkijakollegoideni sanankäyttöä ja ajatuksen lentoa. On ilo lukea inspiroituneita ja inspiroivia tekstejä!

Vielä minäkin joskus. Ainakin yritän. Siis kirjoittaa muusta kuin koiranpennuista ja pihapuista, jotka toki sinällään ovat ihan kelpo aiheita. Mutta kai sitä muuhunkin pitäisi pystyä.

Oman sanomisen puutteessa linkitän uutiseen, jonka mukaan Lapin yliopistosta ilmestyy kohtsillään väitöskirja saamelaisuuden poliittisuudesta:

"Sanna Valkosen väitöskirja Poliittinen saamelaisuus on tekijänsä mukaan ensimmäinen suomalainen yhteiskuntatieteellinen tutkimus, joka purkaa totuttuja käsityksiä saamelaisuudesta ja saamelaisista.

Valkonen kurkistaa itsestäänselvyyksinä pidettyjen käsitysten taakse ja tutkii sitä, miten nämä käsitykset ovat rakentuneet. Käsitykset saamelaisuudesta eivät siis ole 'luonnollisia' tai itsestäänselviä, vaan ne on rakennettu puheen ja määritelmien kautta."

Tapasin tutkija Valkosen pari vuotta sitten, kun teimme tutkijakouluvierailun Lapin yliopistoon. Kiinnostuin kovasti hänen aiheestaan jo tuolloin; juttelimme muun muassa saamelaisuuden ja karjalaisuuden määrittelyn eroista ja yhtäläisyyksistä. Molemmathan ovat yhtä lailla rakennettuja identiteettejä.

Itsestäänselvyydet noin ylipäänsä ovat mitä antoisimpia tutkimuskohteita, kuten omakin urakkani osoittaa.

Lajitovereita

Liitin parin vuoden tauon jälkeen listan lajitovereista - lähinnä seuraamistani blogeista - tuohon oikeaan sivupalkkiin. Oli hauska nähdä listaan päätyvän paljon vanhoja tuttuja. Jotkut virtuaali- ja sittemmin myös reaalielämän tuttavuudet ovat jopa viiden vuoden takaa. Niin pitkään tähänkin touhuun on tullut aikaansa kulutettua! Toisaalta huomasin, etten ole juurikaan ehtinyt tonkia uutta luettavaa blogosfäärin uumenista. Uusiin blogeihin olen osautunut lähinnä omien tekstieni kommenttien kautta ja satunnaisesti muiden linkkauksista. Saa vinkata!

Listasin vain ne blogit, jotka ovat päivittyneet noin vuoden sisällä (jos joku huomaa pudonneensa kelkasta, mutta haluaa mukaan, siitäkin saa allekirjoittaneelle hihkaista).

Kenpä tammen tuntijaksi, puun pitkän pitäjäksi

Pitäisi ryhdistäytyä ja tarttua kameraan vähän useammin. Kuurainen aika ennen ensilunta on aina mitä kuvauksellisinta. Puhumattakaan siitä, miten nopeasti koiranpentu kasvaa. Mutta valokuvaaminenkin vaatii aikaa ja paneutumista.

Juri käytettiin torstaina rokotuksessa. Samalla eläinlääkäri katsoi takajalkaa ja määräsi tulehduskipulääkettä vielä viikoksi. Hänkin totesi, ettei mikään ole ainakaan "kunnolla rikki". Venähtäneen jalan lihaskunto oli kuitenkin jo hieman heikompi kuin terveen. Varsinkin pennulla se kuulemma heikkenee nopeasti, jos jalkaa ei käytetä.

Ohjeeksi tulikin tehdä lyhyitä remmilenkkejä säädellen vauhtia sellaiseksi, että pentu joutuu ravaamaan kaikilla neljällä jalallaan. Pihallahan se pyrkii säästelemään ongelmajalkaansa laukkaamalla. Jalan säästelystä tulee helposti tapa; koira muistaa kivun ja välttelee sitä, vaikkei enää olisi syytäkään. Etenkin kasvavalla pennulla se taas voi johtaa uusiin ongelmiin.

En saa aikaiseksi kirjoittaa mitään "oikeaa" asiaa (sitä joutuu näinä aikoina säveltämään ihan tarpeeksi muissa ympyröissä), joten pysytään pihapiirissä. Meillä on pihassamme tuuhea tammi, joka tunnetusti voi pihdata lehtiään yli lumentulon, vaikka muut puut olisivat jo riisuuntuneet talvea varten.

Kiitos monenkirjavan pihapuustomme, lehtiä riittää joka lähtöön. Niinpä päätimme tammesta piittaamatta haravoida pihan, ettei ensilumi ehdi ensin. Urakka tuli eilen valmiiksi.

Aamulla päästäessäni koirat ulos kuulin outoa kahinaa. Tammihan se siellä pudotteli lehtiään. Sen alla oleva maa oli jo kuivien lehtien peitossa, ja tuulenviri levitteli niitä muualle pihaan.

Voisin vannoa, että puu virnisteli. Vahingoniloisesti.

Lisäaikaa

Koiranpennun jalka paranee hitaasti mutta varmasti. Kulkeminen on vielä remputtamista, mutta kyllä koipea jo varovasti käytetään. Vauhdissa se nostetaan ylös tahtia haittaamasta. Avaruuslentäjän vauhti onkin sellaista, että seuraava kuperkeikka vain odottaa tapahtumistaan.

Allekirjoittanut taas sai yllättäen ja pyytämättä kuukauden verran lisäaikaa väitöskirjan viilaamiseen: seuraava tiedekuntaneuvoston kokous saatetaankin pitää vasta joulukuussa. Sitä ennenhän käsikirjoitus ei etene byrokratian rattaissa minnekään, koska esitarkastajat määrätään virallisesti vasta kokouksessa.

Viivästys on tietysti himpun verran kiusallinen, joskaan ei odottamaton juttu. Lokakuun lopun deadline ei kuitenkaan harmita yhtään. Muutama viimeinen viikko olisi joka tapauksessa hurjaa rutistusta (niin se vain menee, vaikka miten aikatauluttaisi). Nyt pahin rytyytys alkaa olla takanapäin ja voin rauhassa viimeistellä tekstiä marraskuulle suunniteltujen töiden lomassa.

Kun nyt saisi pääkoppansakin uskomaan, että kierroksia voi jo varovasti laskea, eikä tietokoneen ja kirjapinojen ääressä tarvitse välttämättä istua kellon ympäri seitsemää päivää viikossa. Ei tätä tahtia olisi kyllä pitkään jaksanutkaan. Oikein intensiivisessä ajatustyössä kun käy niin, että aivot eivät enää lepää yölläkään (ainakaan minun keskivertoaivoni, kehittyneemmät ajatuselimet ovat ehkä käyttäjäystävällisempiä). Myös kroppa alkaa esittää vastalauseitaan, vaikka sitä yrittäisi säännöllisesti lepytellä liikunnalla ja ulkoilmalla.

Talvi tekee tuloaan; pihatammessa vierailevat oravat ovat jo harmaita ja tiaiset käyvät naputtelemassa ikkunanpieliä. En ole hankkinut lintulautaa, koska siippa haluaa ehdottomasti tehdä sellaisen itse, kunhan saa snickarboansa nikkarointikuntoon. Talipallotelineen laitoimme kyllä vaahteraan, kun pakkasyöt jo kerran näyttivät tulleen jäädäkseen.

Lintujen talviruokinta kuuluu asioihin, joita kerrostalossa asuessa kaikkein eniten kaipasin.

Ja Juri Gagarin lensi

Pikku kosmonautti teki eilen huonon laskeutumisen: se juoksi kuistilta maahan johtavat portaat vauhdilla alas isompiensa perässä, mutta kompastui ja tuli maahan miten kuten mukkelis makkelis. Seurauksena oli veret seisauttava kiljunta, joka oli säikäyttää meidät järjiltämme. Pikainen tarkastelu näytti, että vasenta takajalkaa lukuun ottamatta pentu oli kunnossa. Jalalle se ei pannut painoa, joten meidän oli kesken lauantai-iltapäivän etsiydyttävä päivystävälle eläinlääkärille.

Luojan kiitos, pentu näyttäisi selvinneen venähdyksellä; murtumista tai muista vakavammista vammoista ei merkkejä löytynyt. Jollei kipulääkitys muutamassa päivässä auta, koira on vietävä kaiken varalta röntgeniin. Nyt siis pidämme pentua aloillaan ja seurailemme tilannetta.

Tämän ikävän sattumuksen myötä huomasin taas, miten ohuen langan varassa mielenrauhani ja perusturvallisuudentunteeni on. Olen tehnyt ainakin viisitoista vuotta tietoisesti töitä selättääkseni pessimistisen, epäluuloisen asenteeni elämää kohtaan tajuttuani, miten se rampauttaa ja rajoittaa olemista. Nykyisin pystyn jo olemaan ajattelematta kaikkia niitä kamaluuksia, joita elämä voi vielä eteen tuoda, ja nauttimaan hetkessä olevasta hyvästä. Mutta jos läheisilleni - ihmisille tai eläimille - sattuu jotakin odottamatonta ja ikävää, jähmetyn joksikin aikaa kauhusta muistaessani taas, että mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, ja miten heikoilla jäillä täällä kuljemmekaan. Alan vilkuilla olkani yli varmana, että seuraava hirveys on jo nurkan takana asemissa.

Puhumattakaan siitä, miten helposti ryhdyn syyttelemään itseäni. Nytkin olen katsellut murheissani kipeää pentuparkaa ja manaillut kerta toisensa jälkeen sitä, miksi annoin sen juosta ulos isompiensa peesissä, vaikka sen koordinaatiokyky on vielä varsin alkeellinen. Olisin voinut estää vahingon, mutten tajunnut tehdä sitä.

Toisaalta, kuten siipan kanssa saunassa juttelimme, tällaiset mietteet kertovat pinnan alla piilevästä tarpeesta kontrolloida asioita sekä itseen kohdistuvasta pettymyksestä, kun siihen ei pystykään. Samaa hallinnantarvetta ja elämänpelkoahan käytetään hyväksi markkinoitaessa vanhemmille lasten konttauskypäriä ja muuta järjetöntä. Lapsia, sen enempää kuin koiranpentujakaan, ei voi kuitenkaan kääriä pumpuliin.

Vähän samaa asiaa mietin viikolla, kun luin paikallislehdestä uutisen "pienen pojan kimppuun hyökänneestä dobermannista". Uutisessa, joka lehtiversiona oli pidempi ja yksityiskohtaisempi, kävi selvästi ilmi, mistä oli ollut kysymys (sikäli, kun lehtiuutisten tietoihin ylipäänsä on luottamista): kyläilemässä ollut viisivuotias poika oli häirinnyt talon nukkuvaa koiraa vetämällä sitä kaulapannasta ja menemällä makaamaan sen päälle. Muuten rauhallinen koira oli hypännyt pystyyn ja näykännyt itsepuolustukseksi, minkä juttuun haastateltu poliisikin mielestäni fiksusti selvitti tähdentäen, että kyseessä oli puhdas vahinko. Pojan äiti oli kuitenkin tehnyt asiasta rikosilmoituksen, minkä vuoksi koko asia oli uutisiin päätynytkin.

Rikosilmoituksia ja haasteita jätetään nykyään varsin hanakasti asiasta kuin asiasta. Osaltaan kyseessä lienee amerikkalainen malli. Mutta onko ainakin lasten vanhempien osalta taustalla myös ajatus, että he tekevät kaikkensa suojellakseen lastaan kaikelta pahalta, ja jos jotain ikävää siitä huolimatta sattuu, se on epäoikeudenmukaista ja aina jonkun syy.

Mietin myös sitä, miten suuren palveluksen lapsille tekisi opettamalle heille, että kielto on kielto. Minusta se olisi parempi turva maailman uhkia vastaan kuin epätoivoinen yritys eliminoida lasten ympäristöstä kaikki potentiaalisesti vaarallinen. Jos esimerkiksi sanotaan, että nukkuvaa koiraa ei saa häiritä, kieltoa on uskottava. Muuten voi käydä pahasti, eikä se ole koiran syy. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Kuumaan hellaan ei kosketa. Autotielle ei juosta. Toisia ei heitellä kivillä. Nämä ovat asioita, joissa ei kerta kaikkiaan ole neuvottelunvaraa.

Ja niitä asioita maailma on täynnä.

Koska minulla ei ole lapsia, en kuitenkaan tiedä, miten käytännössä nykyaikana kieltojen ehdottomuus saadaan taottua lasten päihin. Minä ja siippani kuulumme siihen sukupolveen, joka sai luunapin tai pikkutukistuksen, jos toistuvakaan kielto ei mennyt perille. Viimeistään sillä oppi, että omilla valinnoilla - esimerkiksi tottelematta jättämisellä - on seuraus. Pikkulapsihan ei järkiperusteluja vielä ymmärrä tai jos ymmärtääkin, eivät ne välttämättä riitä syyksi olla jatkamatta kiellettyä, syystä tai toisesta houkuttelevaksi koettua toimintaa.

Nykyään kuitenkin kaikki fyysinen kajoaminen katsotaan pahoinpitelyksi, minkä toisaalta toki ymmärrän. Mutta entä jos sillä estetään suurempi vahinko, kuten koiran puraisu tai jopa lapsen hengenmeno? Onko ihan oikeasti maalaisjärkevää rinnastaa pienikin pedagoginen tukistus lapsen pieksämiseen? Mitä muita keinoja on noiden ehdottomien, lapsen oman turvallisuuden kannalta välttämättömien kieltojen perille saattamiseen, jos pelkkä "ei" kaikuu kuuroille korville? Kiristys? Lahjonta?

Jotenkin oudolta tuntuisi sekin, että rajojaan kokeilevalle lapselle luvattaisiin karkkia, jos hän suostuu jättämään koiran rauhaan. Viisaammat ja kokeneemmat, sana on vapaa; allekirjoittanut lähtee nyt viemään pientä, nelijalkaista toipilasta ulos.

Sano muikku

Tehokasta työaikaa on jäljellä vajaa kaksi viikkoa ennen työn esitarkastukseen jättämistä. Siippa on laittanut taloa ja pihaa syyskuntoon ja katsonut vähän allekirjoittaneen perään, etten tyrkkää salaatinkerää pakastimeen tai kaada kompostiastiaa pesukoneeseen. Koirat hoidan ja koetan vähän haroa kotitöitä minäkin, mutta tulos ei taida olla kovin kummoinen.

Syödä kuitenkin pitää, mistä kivikautinen kroppani näin talven kynnyksellä muistuttaa turhankin ahkerasti. Niinpä lauantaina paistoimme muikkuja. Muikun kutuaika on alkanut, joten tuota ekologisestikin suositeltavaa herkkukalaa saa kaupoista alle viiden euron kilohintaan (jopa perattuna). Muikuista tulee aina lapsuus mieleen: tuttu kalastaja - jota kutsuin kalantuomasedäksi - kävi kesäisin tuomassa meille muikkuja, joita isä sitten savusti mökin pihassa.

Siippa taas muistaa omasta lapsuudestaan, miten sukulaismiehet kokoontuivat Pielisen rannalle muikun kudulle. Tunnelma verkkokodalle viritettyine nuotioineen jäi pikkupojan mieleen.

Tällä kertaa paistoimme kaloja kerralla kilon verran, joista vajaa puolet tuli pisteltyä saman tien perunamuusin kera. Loput laitoimme Maku-lehden vinkin mukaan etikkamarinadiin. Herkkua leivän päällä ja sellaisenaankin.

Etikkamarinadi paistetuille muikuille (miksei myös silakkapihveille)

1 dl vettä
1 dl etikkaa
1 dl sokeria
1/2-1 rkl suolaa
(mausteita, kuten pippureita ja laakerinlehtiä)

Kiehauta vesi, etikka ja sokeri. Lisää suola, jäähdytä ja kaada kaloille. Anna muhia vuorokausi tai parikin.

Näin se käy

Eno näyttää siskonpojalle mallia puruluun oikeaoppisessa jäytämisessä.

Ystävällismielisen kanssakäymisen hengessä

On suorastaan hurjaa, millaisella intensiteetillä ystävä- ja tuttavapiirini on lyhyen ajan kuluessa alkanut lisääntyä. Siis tuttavien määrä ei lisäänny, vaan he lisääntyvät. Joka toisessa blogissa raportoidaan joko sikiön tai vauvan liikkeitä, ja päälle vielä ne, jotka eivät virtuaalisesti itseään ilmaise.

Kai ne ovat nämä ikävuodet.

Vuosia tai ei, Pagistaanista ei ole vastaavia uutisia kerrottavana. Meillä lisääntyvät vain koirat, tai ne eivät lisäänny, vaan niiden määrä. Ei sillä, että millään tasolla rinnastaisin lapsia ja koiria: kuten taannoin suu vaahdossa julistin, meillä ei ole koskaan oltu eikä tulla olemaan koirien sen enempää kuin vuohien, rottien, käärmeiden, kalojen, torakoiden tai hevostenkaan äippiä ja isukkeja. Kysymys on paitsi opitusta tottumuksesta - meillä kotona ei äiditelty koiria - myös periaatteesta: minusta eläimillä on oikeus olla arvokkaasti eläimiä, ei ihmisten karvaisia lapsenkorvikkeita.

Lajien välisen ystävällismielisen kanssakäymisen hengessä laumaamme liittyi siis sunnuntaina Tanzara Juri Gagarin (kuvassa). Se on koiranpentujen tapaan vastustamattoman suloinen, energinen ja joltisenkin älytön pieni koiranaihio. Tosin älytön on väärä sana, koska kyllä sillä älyä on kymmenviikkoisen tarpeiksi (mihinhän sitä itse pystyi tuon ikäisenä). Kokemus elämästä on se, joka vielä puuttuu.

Karvaisen kansan vanhemmat edustajat ovat ottaneet nuorimmaisen vastaan kohtalaisen asiallisesti ja ystävällisesti, mutta silminnähden hämmentynein tuntein. Sandy on näyttänyt hieman hapanta naamaa; se näyttää manailevan mielessään, että juuri kun yksi riivajainen saatiin kasvatettua tolkun koiraksi, kiusaksi tuodaan toinen. Eikö tässä päästä eläkkeelle ollenkaan?

Rocky leikkii kyllä pennun kanssa, mutta osan ajasta se juoksee sitä karkuun osaamatta pistää lainkaan hanttiin. Karman laki säästä ei perheen koiraakaan.

Ganglio

Joskus on huvittavaa, miten jokin itselle täysin uusi ilmiö osoittautuu sangen yleiseksi ihan omassa tuttavapiirissäkin.

Kesällä vasempaan kädenselkääni kasvoi hassu pahka. Se oli kiinni jänteessä ja liikkui, kun sormia liikutteli. Koska se ei ollut kipeä eikä haitannut menoa muutenkaan, lykkäsin lääkärivisiittiä muiden kiireiden takia aina lokakuun alkuun saakka. Sitten tuli muutakin asiaa työterveysasemalle. Näytin samalla pattia, josta vastoin odotuksiani ei ollut pullahtanut pieniä hämähäkkejä tai muuta elävää (ulkonäön puolesta se olisi ollut aivan mahdollista).

- Jaahas, näyttää gangliolta, totesi lääkäri ja alkoi rapistella neulaa suojapussista.
- Pidäpäs kättä paikallaan, noin, äläkä liikuta sitä, vaikka vähän sattuukin.

Punkteeraus osoitti patin tosiaan ganglioksi, eli hyytelörakkulaksi. Samalla se katosi jälkeä jättämättä. Tosin se voi kuulemma tulla takaisin. Silloin punkteerataan uudestaan ja jos sekään ei auta, leikataan.

Avautuessani aiheesta eräässä sosiaalisessa mediassa yksi jos toinenkin ystävistäni ja tuttavistani ilmoitti ganglioiden olevan tuttuja joko omakohtaisen tai lähipiirin kokemuksen kautta. Peräti kahdelta kaverilta oli sellainen leikattukin.

Enkä minä ollut kuullut moisista koskaan mitään. Maailmani on taas vähän rikkaampi ja ihmeellisempi, kiitos hyytelörakkuloiden.

Niin elävinä kuin elävä voi olla

Olen usein miettinyt, onko muillakin ihmisillä selässään näkymätön reppu, johon eletty elämä pakkaantuu ja joka tuntuu painavan vuosi vuodelta enemmän. Repussa on kaikki mennyt lapsuudesta tähän päivään: hienot, kipeät ja arkisen tavalliset hetket; paikat, ihmiset ja muut olennot niin elävinä kuin elävä voi olla.

Taakka tuntuu sekä siunaukselta että kiroukselta: se painaa aika ajoin selkää kumaraan ja mieltä haikean melankoliseksi - kaikki muistettu on painostaan huolimatta iäksi mennyttä, pelkkiä heijastuksia, eikä mitään saa takaisin (panta rhei) - mutta yhtään muistoa ei repusta halua ottaa pois ja jättää tien sivuun.

Vai kulkeeko suuri osa ihmisistä läpi elämän keveällä kantamuksella ja reippaalla askeleella, katsellen enemmän eteen- kuin taaksepäin, muistot säilöttyinä siististi mielen lipastonlaatikoihin ja valokuva-albumeihin, joista niitä voi selailla halutessaan, tarvitsematta olla koko ajan niin mahdottoman tietoinen kaikesta ennen eletystä?

Miten paljon voimavaroja vapautuisi muuhun, jos ei asiakseen raahaisi menneisyyttä mukanaan kuin kotilo kuortaan? Olisiko esimerkiksi muistini parempi, jos se suuntautuisi eletyn sijaan luetun ja opitun tehokkaaseen tallentamiseen? Miten nuo päänsisäiset asetukset saisi muutettua?

En ole oikein osannut saattaa tunnetta sanoiksi, mutta viime yönä lukiessani huomasin kirjailija Lintusen onnistuneen siinä puolestani:

"Onko niin että aika pesiytyy joidenkin ihmisten sisälle? Piiloutuu kuin lumiriekko tiukaksi kiepiksi sydänalaan ja muistuttaa painollaan jatkuvasti, että eletty elämä on yhä tässä hetkessä. Sellainen ihminen ei unohda eikä jätä mitään taakseen, koska hän tuntee joka ikisen muistonsa ruumistaan myöten."
- Maritta Lintunen: Heijastus (WSOY 2009)

Myös Tuula-Liina Variksen kolumni äidin Kotiliesi-lehdessä sivusi samaa (minä olen kai varhaisvanha, kun muistan murehtineeni kaiken katoavaisuutta jo reilusti alle kymmenvuotiaana):

"Kaikesta on kuitenkin luovuttava, se taju tulee ihmiseen vanhetessa vähitellen kuin imeytymällä. Muistot käyvät yhä arvokkaammiksi ja rakkaammiksi, kaikki muutokset herättävät selittämätöntä haikeutta, kaiken ikävää."

En siis oleta, että tuntemukseni olisivat jotenkin erityisen ainutlaatuisia tai originelleja. Luulen, että ne ovat varsin yleisinhimillisiä. Kunhan pähkäilen. Pähkäilyyn ja joutaviin introspektioihin käytetyn ajankin voisi tietysti käyttää tehokkaammin, kun niillä harvoin pääsee puusta pitkään. Paitsi jos on kirjailija ja oikeasti saa ilmaistua itsensä ja ihmettelynsä niin, että satunnainen lukija saa aiheesta oivalluksen jos toisenkin.

Tai ainakin tunteen siitä, että tuotahan minä juuri olen ajanut takaa. Että joku ymmärtää.

Asiat, joihin voi vaikuttaa

Lukekaapa Taviokuurnan teksti, jossa hän referoi (allekirjoittaneenkin kovasti arvostaman) evoluutiobiologi Jared Diamondin näkemyksiä ihmiskunnan nykytilasta ja tulevaisuudesta. Surullinen tosiasia on, että ongelmat eivät ole jossain muualla, kaukana meidän leppoisasti soljuvasta arjestamme.

Kirjoituksen kuvaamista syy- ja seuraussuhteista nousivat mieleen ne lapselliset yleisönosastokommentit, joissa suomalaiset ilakoivat ilmastonmuutoksesta: "antaa tulla vaan, sitten meilläkin on lämmintä". En minäkään halua leikkiä tuomiopäivän profeettaa, mutten malta olla toteamatta, että esimerkiksi huolta ja hätää aiheuttanut H1N1-influenssa voi olla - ja todennäköisesti onkin - vasta alkua, jos ongelmavyyhti jatkaa sotkeutumistaan ja kiristymistään.

Mitä sitten voi tehdä? Olla ajattelematta koko asiaa, vai uuvuttaa itsensä henkilökohtaisella ristiretkellä maailman pahuutta vastaan? Kävin taannoin haastattelemassa tästä kiperästä aiheesta erästä eko- ja ympäristöpsykologia, joka vetosi vanhaan viisauteen: pitäisi oppia tunnistamaan ne asiat, joihin voi vaikuttaa niistä, joille ei itse voi mitään. Kun ihminen kokee pystyvänsä vaikuttamaan edes johonkin ja tekemään oman, pienen osansa tilanteen parantamiseksi, mielenrauha tulevaisuusuhkien keskellä löytyy helpommin.

Jututettavani toi myös esille työuupumuksen, ahdistuksen ja ympäristökysymysten yhteyden: niin kauan kuin yhteiskunta ylläpitää ja vahvistaa tehokkuuden ja tuottavuuden arvomaailmaa, ihmiset päätyvät väsyttämään itsensä rahan ja tavaran kilpavarustelulla huomaamatta itsekään, mihin elämä valuu. Sama kulutuskeskeisyys sahaa oksaa tulevaisuuden elämisen edellytysten alta.

Psykologi totesi asiassa piilevän paradoksin: hidastamalla tahtia itsensä, läheistensä ja ympäristönsä hyväksi ihmiset luulevat joutuvansa luopumaan jostakin, vaikka asia olisi aivan päinvastoin.

Siitä, onko todellista vaurautta aika vai raha, on kirjoittanut muun muassa Osmo Soininvaara, viime aikoina ymmärtääkseni myös moni muu. Ehkä jonkinlainen kulttuurinmuutos on näköpiirissä?

Sisarukset

Pennut kasvavat, kuten asiaan kuuluu. Kasvattajan lähettämässä kuvassa ruskea Juri ja sen sininen sisko Selma (toisen narttumme kaima siis) ovat unten mailla.

Tänään tapaankin pienen koiranpojan naamakkain. Suunta on Jyväskylän kautta kohti Pohjois-Karjalaa, jossa on tiedossa kaverin häät, syksytöitä mökillä ja muita töitä Joensuussa. Aikataulu on tuttuun tapaan tiiviinpuoleinen, kun jo maanantaina pitää palata takaisin kotisorvin ääreen.

Flunssan lisäksi ilmassa on kasvavaa taisteluväsymystä, mutta vielä on jaksettava rutistaa. Samalla on suunnattava katsetta kohti tulevaa; nelivuotinen tutkijakoulutettavan pestini loppuu vuoden vaihteessa ja kylmä maailma odottaa.

Syksyä

On Pagistaanissa tehty muutakin kuin pohdittu kaiken katoavaisuutta. Historia on kyllä alana sellainen, ettei aihetta voi oikein paeta, vaikka haluaisikin. Kuolleiden kanssahan tässä seurustellaan.

Pikainen katsaus elävien kuulumisiin kertoo muun muassa seuraavaa:

Väitöskirjaa viimeistelen vimmaisesti ohjaajan kommenttien luotsaamana. Esimerkiksi sienimetsään en ole ehtinyt kertaakaan, mikä kuvaa tilannetta paremmin kuin mikään muu. Toisaalta uudella paikkakunnalla on aina oma urakkansa löytää hyvät apajat, eikä siihen urakkaan ole nyt ollut tilaisuutta.

Puolukatkin jäivät poimimatta ainakin Ylä-Karjalan tutuilta paikoilta, jotka kaupalliset poimijat kuulemma tyhjensivät aivan mökin pihapiiriä myöten. Sama koski koko suurta niemeä. Siinä, missä amatööripoimijan jäljiltä voi vielä kerätä toisen ja kolmannenkin saaliin, nämä olivat anopin mukaan tehneet äärimmäisen tarkkaa työtä. Kauempaa korvesta ja saarista olisi ehkä löytynyt marjaa, jos siis itään olisimme ylipäänsä ehtineet puolukka-aikaan.

En ole vielä oikein päättänyt, mitä ajatella asiasta - siis kaupallisen marjanpoiminnan lisääntymisestä ja sen käytännön järjestelyistä. Siispä en sano siitä mitään. Muuta kuin sen, että metsiinhän mahtuu väkeä ja marjaa riittää, mutta orjatyötä ei saa kenelläkään teettää, ja pihapiirit olisi syytä ohjeistaa jättämään rauhaan silloinkin, kun asukkaat eivät ole paikalla. Kunnon pelisäännöt tarvitaan, muuten on aivan turha toivoa sopuisaa yhteiseloa kaupallisten poimijoiden ja paikallisten välille.

Jos lie koskaan. Inhimillinen perikateus on sitkeää lajia ja kaikesta "omaksi" katsotusta pidetään lujasti kiinni, oli laillisia perusteita tai ei.

Sisko ja lankomies kävivät viikonloppuna kylässä, mikä toi mukavan ja tervetulleen tauon kirjapinon keskellä istumiseen ja näytön tuijottamiseen. Ilta kului sushin ja sympaattisen irkkubaarin merkeissä. Allekirjoittaneelle tosin iski puskan takaa ärhäkkä blitzkrieg-flunssa, joka ei jättänyt neuvottelun varaa. Sen kourissa pärskitään ja kärvistellään edelleen toivoen, ettei virus salamatkustanut Tampereelle.

Lopuksi pikku-uutiset:

Pihavaahtera alkaa saada väriä ja oravat juoksevat edes takaisin hakemassa tammesta terhoja.

Omenoita on saatu naapureilta ja marja-aronioita varastettu kaupungin pensaista. Sosetta ja hilloa on keitetty ja raastetta pakastettu. Myös piirakkaa on tehty muun muassa Kuusenkerkän ohjeella.

Kaksi kolmesta perhoskämmekästä kukkii, samoin kiinanruusu.

Koiranpoika venäytti käpälänsä hössöttäessään lauantaina ja ontui sitä jonkun tunnin surkeana, mutta unohti vaivansa saman tien vieraiden saavuttua.

Allekirjoittaneelta nyysittiin kengät kuntosalin kenkähyllystä, mikä aiheuttaa edelleen suhteetonta ja voimatonta kiukkua - jos se oli vahinko, miksei tyyriitä ja juuri minun jalkoihini täydellisiä töppösiä ole vetoomuksistani huolimatta tuotu takaisin? Uskoni ihmiskuntaan on kokenut tainnuttavan kolauksen.

Siinäpä tärkeimmät tällä erää. Nauttikaa harvinaisen kauniista ja lempeästä syksystä niin kauan kuin sitä riittää!

Sisäinen ruumis

Ties kuinka monetta kertaa: danse macabre-maalaus Inkoon kirkosta. Se on vain niin hieno.

Taannoin valtakunnallisen päivälehden päätoimittaja pohti vanhustenhoidon tilaa ja totesi, että meidän nykyajan vauhtisokeiden ihmisten pitäisi löytää "sisäinen ruumiimme", eli tiedostaa oma vanhenemisemme ja kuolevaisuutemme.

Pidin kommentista. Yhteiskunnastamme kun elämän rajallisuus on siivottu tehokkaasti pois. Onhan jo sana ruumis useimmissa yhteyksissä - siis eläviä ihmisiä tarkoitettaessa - korvattu kliinisellä kuntosalisanalla keho. Rypistyminen on rumaa ja vanheneminen vastenmielistä.

Mitä tästä seuraa? Mutkia suoriksi vetäen vaikkapa hääpareja, jotka vaativat kaunista pappia. Olemisesta katoaa sen tummasävyinen syvyys. Kauniiden, rohkeiden ja tehokkaiden maailmaan eivät kuulu ihmisen heikkous, rumuus ja kuolevaisuus.

Niin ainakin halutaan uskoa.

Minäkin pelkään kuolemaa. Ennen muuta pelkään läheisteni lähtöä - en halua ajatella maailmaa, jossa heitä ei enää ole. Vähän myös omaani. Ajatus kaiken katoavaisuudesta ahdistaa aamuöisin, kun on hiljaista ja pimeää. Mutta tanssiinkutsu tulee kaikille vuorollaan. Sen tiedon kanssa on kai vain elettävä, kunnes kuolee; koetettava tulla sopivasti sinuiksi sisäisen ruumiinsa kanssa.

Näköjään asiaa on pohdittu Pagistaanissa aiemminkin. Ja pohditaan vastakin, hiljaa mielessä jollei tekstinä.

Juri

"On oma nautintonsa hulluudessa; sen tietää hullut."
- Dryden, The Spanish Friar

Kolme menee siinä missä kaksikin. Ja kun vanhimmasta aika jättää, ei kukaan jää yksin. Sitä paitsi avaruuslentäjä tarvitsee apupilotin.

Mummonmökki, neljä huonetta

Taannoin paikallislehdessä oli ilmoitus, jossa haluttiin vuokrata mummonmökki. Tarkempina toiveina esitettiin neljä huonetta, keittiö, sauna ja iso piha.

Tätä sitten joutessamme pohdimme eräässä sosiaalisessa mediassa. Mielikuvat mummonmökistä olivat jokseenkin yksituumaisia ja ainakin kaksi huonetta pienempiä kuin ilmoituksen toivekoti. Paras kommentti tuli eräältä keskusteluun osallistuneelta kulttuuriantropologilta. Hän totesi ilmoituksen olevan oiva esimerkki haaveiden ja todellisuuden yhteentörmäyksestä: hänen visiossaan perhe haaveili punamullatusta mökki-idyllistä pioneineen ja ukonhattuineen, mutta lasten jääkiekkokamoja ja pleikkareita sekä iskän kotiteatteria ja äiskän kodinhoitohuonetta olisi turha koettaa mahduttaa kamariin ja hellahuoneeseen.

Ja sen jättitrampoliininkin pitäisi pihalle sopia.

Viime aikoina on tullut useammassakin seurassa pohdiskeltua asumiskulttuurin muutosta. Maallikkohavainnot kun kertovat, että uusissa omakotitaloissa tapaa olla pinta-alaltaan melko pieni - joskin ehkä korkea - olohuone. Muista asuinhuoneista neliöitä löytyykin reilusti. Muutenkin on suosittu suuria taloja, tosin viime aikoina pienempien asumusten kysyntä on ollut kasvamaan päin.

Meidän neljän huoneen ja keittiön torppamme on rakennettu vuonna 1962. Asuinneliöitä on 90, joiden lisäksi alakerrasta löytyy toinen mokoma sauna- ja varastotilaa. Tämänikäisissä ja hieman nuoremmissa taloissa olohuone näyttää usein olevan hulppean suuri, mutta makuuhuoneet nykymittapuun mukaan pieniä (elintaso oli 60-luvulla jo noussut rintamamiestalojen ajoista; kussakin talossa asui yksi perhe ja lapsilla saattoi jo olla ainakin yksi oma huone).

Liekö niin, että muutoksessa heijastuu elämäntapojen muuttuminen yhteisökeskeisestä yksilöllisempään? Ennenhän koko perhe kokoontui katsomaan televisiosta samoja ohjelmia ja viettämään muutenkin aikaa yhteisissä tiloissa. Niin ikään tuttavien luona kyläiltiin enemmän. Nykyisin taas lapsilla näyttää yhä useammin olevan omissa huoneissaan telkkarit, tietokoneet, pelit ja vehkeet. Vapaa-aikaa vietetään ennemmin yksilöinä kuin perheenä, kukin omassa solussaan touhuten ja medioita kuluttaen. Kyläillä ei ehditä tai jakseta, ainakaan spontaanisti arki-iltaisin. Mihin suurta olohuonetta siis tarvittaisiin?

Varmasti taustalla on muitakin arkkitehtonisia trendejä, mutta onhan tuo aika järkeenkäypää - olisi perin outoa, jos ajan henki ei näkyisi kulloisissakin asumuksissa. Saa nähdä, millaisia taloja kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä halutaan. Miten ilmastonmuutos ja energiansäästöpaineet näkyvät, ja muuttuuko ihmisten sosiaalinen kulttuuri johonkin suuntaan? Ihannoimatta sen kummemmin menneitä aikoja voinee kysyä, tuleeko yltiöyksilöllisyys joskus tiensä päähän. Entä suorittamisen ja tehokkuuden yliarvostaminen; onko ihmisillä vielä jonain päivänä enemmän aikaa ja intoa hakeutua toistensa seuraan muutenkin kuin virtuaalisesti?

Vaikka mitä

Aamukahvipöydässä mies alkoi yht'äkkiä nauraa hekottaa. Kysyessäni, mikä voi olla niin hauskaa puoli seitsemältä sumuisenharmaana aamuna, hän sanoi lukevansa lehdestä uutista, jossa kerrottiin saastuneen maan piilottelusta ympäri pääkaupunkiseutua.
- Niiiin?
- No kun tässä komisario sanoo, että tontilta "on kuljetettu öljynsekaista maata, rakennusjätettä ja vaikka mitä". Vaikka mitä? Egyptiläisiä muumioita? Natsien kulta-aarteita? Pitäisi kertoa tarkemmin, eikä jättää ihmisiä epätietoisuuteen!

On se aika outo välillä.

Mutta vakavasti puhuen, jos Pagistaanin lainsäädäntö olisi voimassa laajemminkin, ympäristö- ja eläinsuojelurikoksista ei päänsilittelyillä pääsisi. Hemmetti! Ei ole pitkä aika siitä, kun selvisi, että eräs jätefirma oli töräytellyt muina töinään jäteöljyä vesistöihin ja tehnyt sitä melkoisen tovin jäämättä kiinni. Nyt toinen hyvä on jemmannut läpeensä saastunutta maa-ainesta pitkin pääkaupunkiseutua. Ei ole härskiydellä mitään rajaa.

Minusta tuo maa voitaisiin vaikkapa kärrätä asianosaisten omille takapihoille. Passaa siinä sitten kesäiltana grillailla. Jäteöljysankareiden aamukahvi taas määrättäisiin tarjoiltavaksi tuhdin öljyplörön kera seuraavien kymmenen vuoden ajan.

Sammakko ja snickarboa

Rautateiden solmukohtaan noussut Riihimäkihän on yksi niistä harvoista suomalaisista kaupungeista, joita ei ole rakennettu veden äärelle. Pienempiä lammikoitakaan täällä ei juuri ole. Sitä yllättyneempi olin, kun iltana muutamana angervonalusta peratessani esiin hyppäsi suuri sammakonrontti. Onneksi en ollut osunut siihen lapiollani! Sammakko löysi pensaikon vierestä sammaleisen painauman, johon se asettui häirityn ja loukkaantuneen näköisenä.

Jätettyäni väitöskirjatekstin ohjaajalleni luettavaksi olen yrittänyt kehitellä jos jonkinlaista sijaistoimintaa välttääkseni ylenmääräisen hermoilun, ympyrän kulkemisen ja seinille hyppimisen. Olen viilannut paria artikkelia ja koettanut ideoida ja pohjustaa mahdollisia tulevia työkuvioita (yritän valaa itseeni kenties katteetonta uskoa elämään väitöskirjan jälkeen). Myös keittiö on maalattu ja pihalla siirrelty kasveja paikasta toiseen sammakoiden ja muiden maanrajassa elävien harmiksi.

On onni, että torppamme kaltaisessa paikassa neuroottisen energiansa voi suunnata edes jossain määrin hyödylliseen toimintaan. Kerrostalossa saattaisin päätyä hakkaamaan pikku vasaralla lovia seinään tai kokoamaan kattiloista rumpupatteriston.

Siipalla on omat työpaineensa, joita hän purki viikonloppuna tyhjentämällä tulevan snickarboan - entisen autotallin - muuton aikana sinne kasatusta roinasta ja maalaamalla sen. Herkkä yhdistelmä sinapinkeltaista ja tummaa turkoosia vaihtui askeettiseen valkoiseen, joka suurensi ja valaisi tilan aivan toiseksi. Siellä mahtuu värkkäilemään niin lennokkeja, linnunpönttöjä kuin vanhoja huonekalujakin.

Vielä kun sen käytetyn höyläpenkin löytäisi jostakin. Grafiikkaprässistä ei edes tohdi puhua ääneen; se on hyvin kaukainen haave, jonka toteutuminen edellyttäisi sekä riittävää varallisuutta että "kerran elämässä"-tilaisuutta.

Ja näinkin on hyvä. Enemmän kuin hyvä.

Joskus pelottaa

"A man is but the product of his thoughts: what he thinks, he becomes."
- Mahatma Gandhi (1869-1948)

Viime viikonloppuna kävimme Sipoossa siipan "nettideitin" 40-vuotispäivillä. Tarkennuksena mainittakoon, että miehet tosiaan löysivät toisensa takavuosina netistä etsiessään kiipeily- ja vaellusseuraa. Nykyisin siippa on kyseisen kaverin esikoispojan kummisetä, joten yhteyttä tulee pidettyä ainakin merkkipäivien verran.

Yhtä kaikki, kemuissa tuli odotetusti juttua myös kiipeilystä. Kaltaiseni keltanokka kuuntelee aina korvat hörössä tositekijöiden tarinoita, vaikka oma kontribuutio keskusteluun onkin vaatimaton. Tällä kertaa eräs kiipeilyguruista - tosin nykyisin vähemmän asiaa harrastava - pohti sitä, miten kiipeäminen kulkee eri päivinä eri tavoin. Yhtenä sujuu, toisena ei ollenkaan.
- Ja joskus pelottaa niin perkeleesti.

Se oli lohdullista kuultavaa kaverilta, joka on kiivennyt reittejä, joiden lähellekään allekirjoittaneella ei tule kuuna päivänä olemaan asiaa. Ei, vaikka kuinka treenaisi. Se juna meni jo, jos koskaan kohdalle tulikaan.

Sen sijaan vähäiselläkin kiipeilykokemuksella olen tajunnut, miten paljon on tosiaan kiinni omasta korvienvälistä. On äärimmäisen kiinnostavaa ja opettavaista havainnoida omia primitiivireaktioitaan ja niiden seurauksia. Millaisissa tilanteissa alkaa pelottaa perkeleesti? Mitä sitten tapahtuu? Miten voi välttää lamaantumisen ja keskittyä tilanteen ratkaisemiseen?

Etenkin vuorilla könyäminen on tässä suhteessa opettavaista: jos eteen tulee kiperä paikka, vaihtoehtoina on yleensä mennä eteenpäin tai kääntyä takaisin. Jälkimmäinen ei aina edes onnistu, tai saattaa edellyttää koko päivän patikointia lähtöpisteeseen muiden liki yhtä konstikkaiden paikkojen yli. Sen sijaan kotikontujen seinillä tai kallioilla kiipeillessä voi aina todeta, ettei tämä reitti onnistu ainakaan tänään, tulla alas, laittaa tossut reppuun ja lähteä kahvinkeittoon.

Kannattaa tietysti välttää visusti niin hankalia paikkoja, että omat taidot tai uskaltaminen loppuvat oikeasti kesken. Taitavamman kumppanin kanssa reissaaminen onkin siitä mukavaa, että itseään joutuu haastamaan suhteellisen turvallisesti. Toisin sanoen päätyy paikkoihin, joihin ei yksin menisi - eikä kannattaisi mennäkään - mutta pääsääntöisesti niistä on mahdollista päästä yli toisen neuvomana. Se tosin edellyttää sitä, että pystyy jotenkuten hallitsemaan paitsi kehoaan, myös mieltään. Kun vieressä tai takana on kymmenien tai jopa satojen metrien jyrkkä pudotus, on pystyttävä keskittymään sataprosenttisesti siihen, mitä jaloillaan ja käsillään tekee. Panikoimiseen ei ole varaa, koska eteenpäin on päästävä.

Ironisesti voisi todeta, että pelosta on hyötyä, jos se saa ihmisen pysymään poissa hankalista paikoista. Mutta siinä vaiheessa, kun itsensä on niihin paikkoihin järjestänyt, siitä on vain haittaa, ja se pitää yrittää saada aisoihin*.

Mielenkiintoista on myös se, miten paljon itseluottamus tai sen puute saa aikaan. Itseluottamus, luottamus itseen, jonkinlainen sisäsyntyinen usko siihen, että pystyy ja selviää; ei hajoa ulkoisesti sen enempää kuin sisäisestikään. Esimerkiksi siipallani kyseinen ominaisuus on harvinaisen terveellä pohjalla: hän tuntee ja tunnustaa realistisesti rajansa, mutta niiden puitteissa hän menee ja tekee haluamansa asiat jäämättä setvimään omia mielenliikahduksiaan tai kykenemisiään. Ainakin hän yrittää, ja jos ei onnistu, yrittää uudestaan tai jättää asian sikseen saamatta sen kummempia kolhuja egolleen. Saattaapa vielä nauraakin hyväntuulisena omille epäonnistumisilleen ja kompuroinneilleen (ominaisuus, jota varauksetta ihailen ja arvostan).

Samasta syystä hän on muuten mitä parhain opettaja; hänellä ei ole mitään tarvetta pönkittää omaa itsetuntoaan toisen osaamattomuuden tai virheiden kustannuksella.

Allekirjoittaneella taas itseluottamuksen hauraus on se Akilleen kantapää, joka ilmoittaa itsestään aina, kun oma mukavuusraja on ylitettävä tavalla tai toisella. Jostain löytyy aina se pieni, epäilevä ääni supisemaan, että pystytköhän kuitenkaan, tuossa voi käydä huonosti, et kai nyt oikeasti kuvittele osaavasi jotakin; ylipäänsä olevasi jotakin? Sen kuunteleminen voi lannistaa heti kättelyssä niin, ettei mitään uskalla edes yrittää, vaan pakenee pikimmiten turvallisemmille vesille. Epäonnistuminen - joskus jopa se, ettei jotakin asiaa osaa oitis ja opettelematta - taas yllyttää äänen pilkkalauluun, joka tuntuu murentavan itsetunnon olemattomiin.

Vähitellen alan kuitenkin tunnistaa tuon äänen ja huomata, että pystyn vaientamaan sen. Saatan lamaantua hetkeksi kuuntelemaan sitä ja väittää kivenkovaan, etten uskalla tai osaa tehdä jotakin; "en pääse tuosta, varmasti en pääse". Jotenkin - en ole vielä keksinyt, miten se oikein toimii - löydän kuitenkin itsestäni mielentilan, jossa panikoiminen vaihtuu tilanteen rauhalliseen arviointiin ja keskittymisen suuntaamiseen itse asiaan. Mieli tyyntyy ja hätääntyneen hälinän tilalle tulee varmuus omasta pärjäämisestä. On äärimmäisen hämmentävää tajuta, että ratkaiseva muutos tapahtuu vain ja ainoastaan omassa päässä. Mikään ympärillä ei ole muuttunut.

Tällaisetkin oivallukset voisivat jäädä saamatta, ellei joutuisi tilanteisiin, joissa pakko on paras kannustin. Heikon itseluottamuksen kirousta kantavan on helppoa pysyä omalla mukavuusalueellaan tehden vain asioita, jotka tietää osaavansa. Epämukavista, itsensä haastamista vaativista tilanteista voi arkielämässä usein perääntyä ja pysyä ainakin näennäisesti tasapainossa selittämällä perääntymisensä itselleen parhain päin.

Kiipeilyn - ja aiemmin ratsastuksen - myötä luulenkin oppineeni ymmärtämään, että mieltään todella voi ja pitää hallita (hevosen kanssa haastetta lisää vielä se, että pelissä on kaksi tahtoa, kahdet aivot ja väistämätön tosiasia, että omat mielialat siirtyvät hevoseen esimerkiksi tahattoman jännittämisen kautta). Se ei ole mikään klishee tai trendikästä zen-huttua. Lamaantua voi muuallakin kuin kallioseinällä, mutta yhtä lailla eteenpäin on mentävä. Omia tunneryöpsähdyksiä ei kannata aina ottaa todesta; ne tulevat ja menevät. Tunteissaan vellomisen sijaan niitä voi yrittää tarkkailla ja ohjata. Jos päättää etukäteen, ettei osaa, opi tai uskalla, laatii mitä todennäköisimmin itseään toteuttavan ennustuksen ja rajoittaa olemistaan aivan turhaan. Joskus pelottaa niin perkeleesti, mutta loppuviimeksi itse päättää, mitä pelolleen missäkin tilanteessa tekee.

Näin ainakin teoriassa. Käytännössä opeteltavaa riittää tässäkin loppuelämäksi. On kuitenkin ollut hienoa saada edes pieninä välähdyksinä huomata, että se on mahdollista.

*Jos nyt joku kysyy sinänsä järkevän kysymyksen, miksi moisiin paikkoihin pitää ylipäänsä mennä, en voi muuta kuin todeta niiden olevan usein käsittämättömän hienoja ja kaiken vaivan ja pelkäämisen arvoisia. Itsetuntemuksen kehittyminen tulee vielä lisäbonuksena päälle.

Hyvä renki

Perjantaina kollegan kirjanjulkistustilaisuudessa päädyimme pohtimaan, onko Facebookista työnteolle enemmän haittaa vai hyötyä. Mediassahan on kerrottu monien työnantajien suhtautuvan naamakirjaan nyreästi, ja jopa kieltäneen sen käytön työajalla.

Itse olen koettanut yli vuoden ajan selittää skeptiselle siipalleni Facebookin hyviä puolia. Hän kun on vakuuttunut siitä, että siellä vain vältellään töitä ja heitellään kavereita virtuaaliperunoilla (!).

Luulen kyllä, että kysymys on hyvin alasidonnainen. Esimerkiksi konepajan takuiden hoidossa Facebookissa roikkumisesta lienee lähinnä haittaa; puhelimet soivat tauotta ja sähköpostilaatikko täyttyy nopeammin kuin sitä ehtii purkaa. Sen sijaan kotona työskentelevälle tutkijantekeleelle se edustaa työyhteisöä ja virtuaalista kahvihuonetta hyvässä ja pahassa. Kyllä, sinne voi unohtua jaarittelemaan ja selailemaan ihmisten kuva-albumeita varsinkin, kun oma työ tökkii. Mutta siellä puidaan myös ideoita, pohditaan käsitteitä, annetaan kollegiaalisia neuvoja, iloitaan menestyksestä ja kannustetaan huonona päivänä.

Eikä se jaarittelukaan aina turhaa ole. Lukuisten yksinäisten etätyövuosien jälkeen en tiedä, mitä päässäni olisi tapahtunut ilman blogeja ja sittemmin myös muuta sosiaalista mediaa. Ehkä olisin alkanut waltarilaisittain seurustella työpöydän reunalla istuvien venäläismunkkien kanssa. Omasta pääkopastaan on hyvä päästä välillä pois ja kuulla lähimmäisten äänet - edes virtuaalisesti.

Luulen myös, että työkseen kirjoittavat ja tekstiä pyörittelevät saavat Facebookista eniten irti. Jos pitää sanoista ja hahmottaa maailmaa pitkälti verbaalisesti, voi naamakirjassa viettää mitä virkistävimpiä sanailottelun hetkiä, joiden jälkeen oma luomisinto tuntuu saaneen uutta potkua.

Ja kun ystävät ovat pitkin poikin maailmalla, yhteys säilyy luontevan arkisena pikakuulumisten kirjoittamisen ja kommentoinnin avulla. Ei siinä kovin syvällistä ajatuksenvaihtoa käydä - toisinaan ehkä sitäkin - mutta ainakin pysyy jotakuinkin jyvällä siitä, mitä toisen elämässä on meneillään.

Toki, korvike se silti on. Ei statuspäivityksillä ihmisten oikeaa kohtaamista korvata. Ei työasioissa eikä ystävien kanssa. Ehkä Facebookissa ja muissa vastaavissa piileekin jonkinlainen sosiaalisuuden illuusion vaara: varsinkin silloin, kun ihmisten tapaaminen vaatii järjestelyä ja vaivannäköä, on kovin helppoa tyytyä virtuaalikohtaamisiin ja tuntea olleensa päivän mittaan hyvinkin sosiaalinen, puhelias ja kantaaottava tapaamatta ainoatakaan elävää sielua (koiria ei tässä yhteydessä lasketa). Ainakin omalta osaltani olen huomannut, että valppaana on syytä olla ja potkia itseään tarvittaessa ylös, ulos ja ihmisten pariin.

Summa summarum: Facebook on hyvä renki, mutta isännyys on syytä säilyttää visusti omissa käsissä. Myös virtuaaliperunoille suodun ajan ja huomion suhteen.

Tuorejuusto-punaherukkapiiras

Jatkona edelliselle marjapostaukselle mainittakoon, että Pagistaanin koekeittiössä testattiin Maku-lehdestä löytynyt tuorejuustoisen punaherukkapiiraan ohje. Kaarina Roinisen resepti osoittautui niin toimivaksi, että laitettakoon se edelleen kiertoon. Hyviä tapoja käyttää viinimarjoja kun ei ole koskaan liikaa ainakaan niillä, joilla on vapaa pääsy omiin tai toisten pensaisiin. Pientä näpertelyä tuo vaatii, mutta tulos on vaivan väärti. Täyte on kupsakkaa ja täydentää mukavasti herukoiden kirpeyttä.

Linkistä löytyy ohje sellaisenaan, alla pienin lisäyksin. Sitä voi soveltaa myös muihin marjoihin.

Punaherukka-tuorejuustopiiras

Pohja

125 g voita tai margariinia
3/4 dl sokeria
2 luomumunan keltuaista
2 1/2 dl vehnäjauhoja (itse laitoin suurimman osan spelttiä)
1 tl leivinjauhetta
1 dl maitoa

Täyte

2 valkuaista
1 dl sokeria
200 g maustamatonta tuorejuustoa
2 tl vaniljasokeria
1 rkl perunajauhoja
5 dl punaherukoita

Erottele munista valkuaiset ja vatkaa ne ensin kovaksi vaahdoksi, niin vatkaimia ei tarvitse välillä pestä. Lisää sokeri vähitellen koko ajan vatkaten.

Vatkaa pohjan pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Lisää keltuaiset yksitellen vatkaten. Sekoita joukkoon keskenään sekoitetut kuivat aineet ja maito. Levitä taikina voideltuun irtoreunaiseen vuokaan tai korkeareunaiseen piirakkavuokaan (käytin 25 cm:n irtopohjavuokaa leivinpaperipohjustuksella ja hyvin toimi). Taikina on löysähköä, joten sitä ei voi eikä tarvitse nostella reunoille.

Vatkaa tuorejuusto, vaniljasokeri ja perunajauhot tasaiseksi seokseksi. Lisää joukkoon valkuaisvaahto ja punaherukat varovasti nostellen. Levitä seos taikinan päälle vuokaan.

Paista leivonnaista 175 asteessa uunin alaritilätasolla 40–45 minuuttia. Anna jäähtyä vuoassa, irrota sitten reunarengas piirakan ympäriltä ja siirrä tarjoiluastiaan. Jos valmistit leivonnaisen piirakkavuoassa, tarjoa se vuoasta.

Kilotolkulla

Pistäydyimme viikonloppureissulla Nurmeksessa keräämässä talven mustikat; vattuja ja viinimarjojakin mukaan tarttui. Kun tulimme kotiin ja aloimme järjestää pakastinta laittaaksemme uudet marjat alimmaksi, huomasimme entistä saalistakin olevan jäljellä kilotolkulla. En käsitä, miten se on mahdollista, kun kuitenkin joka päivä vajutamme varastoja.

Pitänee vajuttaa vielä enemmän. Tai kerätä vähemmän. Puolukka-aikakin on vasta edessä.

Vihervarpusen lentopoikasen kuvasin jo heinäkuussa Pielisen rannalla. Täällä kotona olen töiden lomassa seuraillut sinitiaispoikuetta, joka näyttää viihtyvän pihan douglaskuusissa. Jotakin ne niistä löytävät, kun keikkuvat pää alaspäin oksankärkiä perkaamassa.

Viihdettä iltapäivään

Uudessa naapurustossamme asuu paljon mukavia eläkeläisiä. He elelevät itse 60-luvulla rakentamissaan taloissa ja istuvat päivät kuistilla seuraamassa maailman menoa. Meille ehätettiin heti kättelyssä tähdentämään, ettei istuskelu missään nimessä tarkoita sitä, että he tarkkailisivat naapureiden tekemisiä, pois se heistä.

Yhtä kaikki, lienemme jo nyt tarjonneet kantaväestölle paljon viihdyttävää seurattavaa. Ainakin pariksi päiväksi juttua taisi riittää siitä, kun Pohjois-Karjalassa ollessamme pihallamme vieraili keskellä yötä palokunta ja poliisi. Ohi kulkenut koiranulkoiluttaja oli kuullut sisältä palovaroittimen huutoa ja mennyt herättämään naapurin. Tämä oli yrittänyt soittaa meille, mutta pahaksi onneksi siipalla oli ollut puhelin kiinni, enkä minä ollut herännyt soittoon.

Niinpä naapuri oli kutsunut paikalle palokunnan. Palomestari oli niin ikään koettanut saada meitä kiinni selvittääkseen mahdollisen vara-avaimen sijainnin. Kun tämä ei ollut onnistunut, palomiehet olivat joutuneet murtautumaan sisään, minkä vuoksi paikalle oli tarvittu myös poliisi.

Hälytyksen syyksi osoittautui onneksi vain viallinen palovaroitin, minkä palomestari rauhoittavasti minulle kertoi soittaessani hänelle aamulla ääni kauhusta täristen. Ei ole kovin mukavaa herätä reissussa ja huomata, että yön aikana on tullut puhelu sekä naapurilta että palomestarilta.

Koska palomestarin mukaan lukoton ovi oli laitettu narulla kiinni niin, että siitä ei päässyt sisään, aikaistimme paluutamme vain parilla päivällä. Tullessamme iltamyöhällä kotipihaan katsoimme kovia kokenutta ulko-oveamme ja repesimme nauruun.

Lukko oli murrettu niin siististi, ettei siinä ulkopuolella näkynyt juuri jälkiä, mutta koko komeuden ylle oli viritetty punakeltainen "Pääsy kielletty"-nauha, joka näkyi ainakin parinsadan metrin päähän.

Päättelimme nauhan laittamisen olevan lakisääteinen juttu: jos asiattomat pyrkivät nauhasta huolimatta sisään taloon, he syyllistyvät lain rikkomiseen. Mutta kovin dramaattiselta se näytti. Mietimme, joko naapurustossa on pohdittu, kumpi tappoi kumman.

Ja kuten ystävä totesi: ei kukaan enää jonkin ajan päästä muista, miksi pihallamme pyöri pelastusviranomaisia. He vain muistavat, että poliisi siellä kävi melkein heti muuton jälkeen.

- - -

Pitkäkestoisempaa huvia naapureille ovat tarjonneet yrityksemme saada hienosta, uudesta aidastamme koiranpitävä. Karvainen Kolumbuksemme on osoittautunut kerta toisensa jälkeen meitä nokkelammaksi pyrkiessään valloittamaan uusia mantereita. Se on luikertanut käsittämättömän kapeasta raosta portin ali, mennyt tiheääkin tiheämmän pensaikon läpi - siihen emme edes alun perin laittaneet aitaa, koska normaali koira ei ikinä saisi päähänsä tunkeutua moiseen ryteikköön - kaivautunut aidan alta ja ängennyt itsensä kuistin kaiteen läpi yli metrin pudotuksen kautta vapauteen.

Kaikki edelliset koiramme ovat pysyneet omalla pihalla vaikka ilman aitaa, mutta tämä Houdini haastaa kaikki esteet. Olemme nähneet, miten se katselee aitaa pitkät tovit ja selvästi miettii seuraavaa siirtoa.

Onneksi se ei mene kauas - tien toisella puolella asuva portugalinvesikoira Flora on usein saanut herravieraan - ja tulee heti kutsuttaessa, mutta kerta toisensa jälkeen naapurit ovat saaneet naureskella pitkin kylänraittia leuhottavalle koiralle ja meille, jotka huudamme pää punaisena Rockya heti kotiin. Ja sitten alkaa taas vimmattu nikkarointi.

Toissapäivänä - kun jälleen naiivisti uskoimme, ettei aidassa voi enää olla koiranmentäviä aukkoja - tieltä kuului kaamea rääkäisy. Koiranpoika siellä jahtasi onnellisena vähemmän onnellista fasaanikukkoa.

Onneksi tienpätkällä on vain vähän liikennettä. Mutta jos vahinko on sattuakseen, se sattuu. Eikä tällainen peli vetele muutenkaan. Alcatrazin linnoitustyöt siis jatkuvat hamaan tulevaisuuteen. Joskus konstit loppuvat, joko meiltä tai koiralta.

Siihen asti ainakin naapureilla on hauskaa.

Rocky on niitä poikia, joilla on bisneksiä joka kylällä. Tässä Nurmeksen hurmaava Piitu, australianterrieri. Kipakka Piitu-neiti ei lähde herrojen kanssa marjaan, joten Rockyakaan ei ole sanottavasti lykästänyt.

Halu ymmärtää

Aika ajoin mieleeni hiipii epäilys, olenko ulkomaailman mielestä sietämätön besserwisser, jonka pitää päästä sanomaan ja pätemään joka välissä. Besserwissereille tyypillistä kun lienee, että he ovat itse autuaan tietämättömiä aiheuttamastaan ärsytyksestä ja vastentahtoisen yleisönsä kiusaantuneesta liikehdinnästä.

Niin ikään lähestyvä tohtoroituminen saa joskus pelkäämään, että ihmiset luulisivat "asiantuntijan" roolin kihahtaneen allekirjoittaneelle hattuun. Etenkin, kun usein innostun paasaamaan asioista, jotka itse koen mielenkiintoisiksi ja tärkeiksi.

Ei, kuulkaa. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, viime vuosina olen oppinut ennen muuta sen, miten vähän mistään mitään tiedän. Saati ymmärrän. Samalla on kuitenkin kasvanut sietokykyni omaa tietämättömyyttäni kohtaan. Ennen ajattelin, että jos minulta kysytään jotain, minun on tiedettävä vastaus. Ainakin, jos se liittyi asiaan, josta minun periaatteessa pitäisi tietää jotakin.

Koska minulla kuitenkin on tolkuttoman huono muisti nimien ja vuosilukujen suhteen, jouduin - ja joudun - jatkuvasti tilanteisiin, joissa niin sanottu maallikko tietää tai muistaa jotkut koulussa opetellut perusasiat tutkijaa paremmin (tosin aika usein ihmiset tuntuvat ajattelevan, että historiaa opiskellaan opettelemalla vuosilukuja ja tapahtumia ulkoa, jolloin tutkijan tulisi tietää kaikesta kaikki: "sinä kun olet historiantutkija, niin kerropa...").

Perusopiskeluaikoina se häiritsi ja sai nolostumaan, muttei juuri enää. Oikein vastaamisen neuroottisen tarpeen tilalle on tullut jotakin muuta, nimittäin alati kasvava halu ymmärtää asioita, kuten sitä, miten historiaa luodaan ja miten ihmismieli toimii pyrkiessään hahmottamaan menneisyyttä. Ajoittainen paasaamiseni on tuskin koskaan pyrkimystä päteä tai pyrkiä opettamaan muita, saati itsensä asettamista muiden yläpuolelle oman, orastavan asiantuntijuutensa varjolla.

Ennemminkin se on ääneen ajattelua, asioiden pyörittelyä ja silkkaa innostusta. Ja vilpitöntä pyrkimystä yrittää nähdä asiat mahdollisimman monelta kantilta.

Joskus kuitenkin tuntuu, että varsinkin kansalliseen historiaan ja sen tulkintoihin suhtautuvat vakavimmin ne, jotka eivät niitä työkseen perkaa. Vaihtoehtoisten näkökulmien esiin nostaminen saa monen puolustuskannalle, vaikka tutkijan kannalta harva asia on historiassa kiveen hakattu tai mustavalkoinen. Vaikka sitä ei aina ääneen lausutakaan, epämääräisen "epäisänmaallisuuden" ja asiantuntemattomuuden leimat - mitkä Suomessa usein näyttävät sekoittuvan epäilyksiin tutkijan poliittisesta punertavuudesta, aihetta tai ei - tuntuvat seuraavan yrityksiä katsoa asioita muistakin kuin totutuista kulmista.

Esimerkiksi tämä Karjala-aiheinen kirjoitus näyttää kirvoittaneen kovasti kannanottoja. Kuten eräässä nettikeskustelussa tuli ilmi, samaa tekstiä voi lukea ja tulkita hyvin eri tavoin. Yksi lukee sitä virkistävänä ja näkökulmien yhdistämiseen pyrkivänä päänavauksena, jossa ei näe mitään sinällään loukkaavaa - vaikka itse ehkä käyttäisi hieman eri ilmaisuja - kun taas toinen ärsyyntyy ja keskittyy poimimaan tekstistä aivan erilaisia asioita kuin ensin mainittu (tässä en malta olla toteamatta, että itsekin lehtiartikkeleita kirjoittaneena olen monesti turhautunut lyhytsanaisuuden vaatimukseen - jos esimerkiksi käyttämänsä käsitteet voisi avata paremmin, moni väärinkäsitys voisi jäädä syntymättä).

Eikä kumpikaan ole sen enempää "oikeassa" tai "väärässä" kuin toinen. Onkin tavallaan sääli, että tunteita nostattavia aiheita seuraavissa keskusteluissa juututaan inttämään, rettelöimään ja osoittelemaan sormella, kun maltillisempi ajatustenvaihto saattaisi olla avartavampaa kaikille osapuolille.

En tällä vähättele ollenkaan ihmisten kovia kokemuksia esimerkiksi sodan tai totalitarististen valtarakenteiden kourissa, eikä mieleeni tulisi ryhtyä luennoimaan menneisyyden tulkinnoista jollekin, joka on tapahtumat itse kokenut ja jolla ne nostavat tunteet pintaan. Sen sijaan kuuntelisin mielelläni, mitä hänellä on kerrottavanaan. On helppoa pyrkiä olemaan ulkopuolinen tarkkailija, jos ei itse ole tuntenut historian vähemmän hivelevää kosketusta selkänahassaan ("pyrkiä" lienee tässä oikea sana; aikaa sitten on haudattu ajatus tutkijan objektiivisuudesta - jokainen katsoo asioita aina oman pääkoppansa sisältä, oppimiensa ja omaksumiensa arvojen ja aatteiden läpi).

Mutta jos historiantutkijat(kin) tyytyvät toistamaan valmiita kaanoneita, kuka haastaa ihmiset katsomaan asioita uusista näkökulmista? Voi tietysti kysyä, miksi kerran opittuja ja omaksuttuja asioita ylipäänsä pitäisi katsoa uusista näkökulmista. Historiaa on kuitenkin kautta aikojen käytetty valtapolitiikan välineenä, mikä ei liene kenellekään uutta. Naapurin historiakomissio on siitä erityisen räikeä nykyesimerkki, vaikka lähempääkin niitä löytyy.

Niin läheltä, että niitä on vaikeaa edes huomata.

Noiden rakenteiden ja omien, opittujen asenteiden tunnistaminen ja pohtiminen ei olisi pahitteeksi kenellekään. Siivoamista kun voi harvoin aloittaa muualta kuin omista nurkista. Jos siihen pyrkisivät kaikki, tai edes nuorempi polvi - mitä ei tietenkään tapahdu kuin ideaalimaailmassa - sodan lietsominen ja totalitarististen järjestelmien nousu kävisi huomattavasti vaikeammaksi.

Silloin myös yhä harvemman tarvitsisi katsoa taakseen kyynelet silmissä jouduttuaan ihmistä suurempien voimien vietäväksi. Eikö siinä ole tarpeeksi syytä?

Laatuaikaa

Käsite laatuaika saa niskakarvani poikkeuksetta pystyyn. Viimeksi törmäsin siihen jossain naistenlehdessä. Siinä kerrottiin yhdessä lenkkeilyn olevan parisuhteen "laatuaikaa", joka mahdollistaa syvällisetkin keskustelut. Tästä valistin siippaakin iltana muutamana, kun hölköttelimme Riihimäen raitteja. Että tässä sitä nyt vietetään, yhteistä laatuaikaa.

Laatuaika-ajatukseen sisältyy implisiittisesti ajatus, että sen vastakohtana on jotain muuta. Mitä? Laadutonta aikaa? Kakkoslaatuaikaa? Mitä sen piiriin lasketaan? Onko esimerkiksi ansiotöihin, kaupassa käyntiin tai pyykkäämisen käytetty aika jotenkin oletusarvoisesti huonompaa kuin ulkona syömiseen, maksettuihin elämyksiin tai lenkkeilyyn käytetty?

Käsitteeseen tuntuu tiivistyvän jotakin suoritus- ja tehokkuuspainotteisesta ajastamme, jotakin vähemmän terveellistä. Jotenkin minusta tuntuu, että ihmiset voisivat olla rennompia ja onnellisempia ilman moista sanahirviötä ja ajan väkinäistä jakamista parempaan ja huonompaan. Ottaen huomioon, että ihmisrievulla on käytössään rajallinen määrä päiviä, viikkoja ja vuosia, on kaikki osapuilleen terveenä ja elävien kirjoissa vietetty aika mitä suurimmassa määrin laatuaikaa. Vaikkei aina olisi hauskaakaan. Vaikka välillä olisi kurjaa ja kamalaakin.

Kerran uimahallissa kuulin erään vanhan rouvan toteavan muiden päivitellessä sateisia säitä, että "kiva on korvien välissä". Niinpä. Perusarjen remppaseminen on täynnä pieniä ilon kipeniä, kun ne vain sieltä opettelee hoksaamaan. Ja siinä riittääkin opettelemista yhdeksi ihmisiäksi.

Laatuaika-ajattelu tuo vain turhia suorituspaineita. Ainakin allekirjoittaneelle. Lenkilläkin alkaa heti tuntua, että tässä pitäisi nyt asiakseen keskustella henkeviä parisuhteen tilasta - luoja paratkoon - ja nauttia yhdessäolosta niin, että vesi silmistä tirskuu. Vaikka parasta on, kun juoksee vain ja hengittää ja elää, hiljaa kiitollisena omastaan ja toisen olemassaolosta. Joskus jutellaan, joskus ei, kuten aina.

No, ei asiaa nyt niin kirjaimellisesti tarvinne ottaa.

Mutta heinäkuussa Alpeillakaan en tullut ajatelleeksi, että tämä jos mikä on sitä laatuaikaa. Vaikka - myönnetään - sitähän se oli alusta loppuun. Kuvia hienosta reissusta löytyy täältä ja tarinaa tulee joskus enemmän.

Ei taida kelvata

Ja niin meni heinäkuu. Pari hienoa viikkoa Alpeilla - niistä lisää myöhemmin - ja puolentoista viikon Pohjois-Karjalan turnee. Siinäpä se.

Tänään on vielä edessä siirtymä koirien kanssa Nurmekseen ja perjantaina kotiin. Ei täältä kyllä raaskisi lähteä, kun marjat ovat juuri kypsymässä, ja sekä mustikka- että vattusadosta näyttää tulevan tavallista parempi. Tutuille sienipaikoillekin oli kasvamassa laumoittain sormenpään kokoisia kantarelleja. Aaaah! Mutta olen luvannut jättää väikkärin - kyllä, koko tekstin vihdoin ja viimein - ohjaajan luettavaksi syyskuun alkuun mennessä, eikä hyvä marjasato taida kelvata syyksi lykätä määräaikaa.

Kustantamorintamaltakin tuli lupaavia uutisia, joten nyt on vain huolehdittava oman osuutensa hoitamisesta kunnialla loppuun. Tai ainakin yritettävä. Parhaansa.

Tahti entisellään

Juhannuksen jälkeen tahti on jatkunut entisellään, myös blogin päivitystahti. Viime viikonloppuna pistäydyimme Tampereella viettämässä isän 75-vuotisjuhlia; se sopi parhaiten tapaamispaikaksi kaikille kolmelle ruokakunnallemme. Iltaristeily Pyhäjärvellä swingin ja jazzin säestämänä tuntui olleen päivänsankarin mieleen, eikä meillä muillakaan ollut mitään valittamista.

Keskiviikkona pistäydyimme kuuntelemassa elävää blueslegendaa ja lämmittelyn ansiokkaasti hoitanutta serbialaissyntyistä Ana Popovicia. B. B. Kingin karisma ei iän myötä ole ainakaan hiipunut, vaikka joku sankari yleisön joukosta katsoikin asiakseen ryhtyä urputtamaan vanhalle muusikolle kovaan ääneen kesken konsertin.
- Why don't you go home then, kehotti King ja totesi, ettei moista ollut 60 vuoden aikana ennen tapahtunutkaan.

Siinäpä tärkeimmät. Koirat ovat jo Pohjois-Karjalassa mökkilomaa viettämässä ja me suuntaamme neljän tunnin päästä kohti Turkua ja Tukholman lauttaa sekä sieltä edelleen kohti Sveitsiä. Luvassa on taas pari viikkoa alppipatikointia ja toivon mukaan vähän kiipeilyäkin. Nyt viimeistelemään pakkaamista, hienoa heinäkuuta itse kullekin!