maanantaina, syyskuuta 12, 2005

Uusia ja vanhoja

Aleksanteri Syväriläisen luostari Aunuksen alueella on perustettu 1500-luvulla. Uudestaan luostarin toiminta käynnistyi vuonna 1997.

Petroskoihin, Karjalan tasavallan pääkaupunkiin, on tullut kymmenen vuoden aikana paljon uutta. Uusia rakennuksia, uusia kauppoja, kirjavia mainoksia katukuvaan, asiakaspalvelua. Rahaa näyttää olevan liikkeellä enemmän, ja hinnat ovat nousseet. Pieni kahvikupillinen trendikkäässä Kivaz-opiskelijakuppilassa maksaa euron verran.

65 vuotta täyttävän yliopiston päärakennus on remontissa ja täynnä betonipölyä; suomalais-venäläinen seminaarimme pidetään kuumassa, ilmastoimattomassa pikkusalissa työkoneiden melun yli. Ohjelma on tiukka, enkä ehdi juuri kiertelemään kaupunkia saati kuvaamaan.

Yliopiston nimikin on vaihtunut. Otto-Ville Kuusisen mukaan nimetystä opinahjosta on tullut yksinkertaisesti valtionyliopisto. Herran patsas seisoo sentään tutulla paikallaan Äänisen rannalla.

Paljon on kadonnut. Maanmainiot stalovajat eli kansanruokalat, haudutettu tee, kerjäläiset, monenkirjavat koiralaumat (kaupunkilaisilla oli aiemmin tapana päästää lemmikkikoirat aamulla ulos koko päiväksi). Vanhaa kauppahallia en ole tuntea entisekseen: pitkät ruokatavaratiskit ovat vaihtuneet muotikenkiä ja kosmetiikkaa myyviksi puodeiksi. Liha- ja kalapöytien sakean aromin tilalla on lattianpesuaineen synteettinen kukkaistuoksu.

Suuret kaupungit vaurastuvat, mutta maaseudun pienissä taajamissa elämä näyttää kulkevan vanhaa post-neuvostoliittolaista rataansa. Mummot hoitavat kasvimaitaan, jälkeläisiään ja näiden jälkeläisiä. Kylän keskuksen virkaa toimittaa pieni viina- ja sekatavarakauppa. Rahavirrat muuttuvat sitä ohuemmiksi puroiksi, mitä kauemmaksi kasvukeskuksista mennään.

- - -

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ainakin Tampereella päästiin katselemaan kirkkaita revontulia kaupungin valoista huolimatta. Toivottavasti mahdollisimman moni sattui kurkkimaan pohjoistaivaalle puolenyön aikaan.

Mutta pilvinen maanantaiaamu oli jo hämärä syksyiseen tapaan. Pian herätään taas pimeään.

"ja pahimpia on aamut
joiden päättymistä ei näy
mä pelkään aina ne saa mut
ja niin lopulta käy"

- Maija Vilkkumaa: Totuutta ja tehtävää

2 kommenttia:

Kirsti kirjoitti...

Tämä on varmaan ihan asiaton haave, mutta eikö kuitenkin olisi hienoa jos vaurastumisesta ei seuraisi samankaltaistumista, vaan kulttuurit voisivat säilyttää omaleimaisuuttaan. Nyt tuntuu, että omaleimaisuuden säilyminen on sidoksissa köyhyyteen.

pagisija kirjoitti...

Sano muuta. Samaa olen hiljakseen toivonut reissuillani ja tuntenut lievää syyllisyyttä. Kuten sanoit, omaleimaisuus tuntuu usein olevan yhtä kuin rajallisista resursseista kumpuava kekseliäisyys ja luovuus.

Ja ehkä myös vähemmän rahasta riippuvaiset elämänarvot. Vaikkei tätäkään kai pitäisi sanoa ääneen lännen lihapatojen äärestä.