Soitellen sotaan

On mielenkiintoista huomata, miten suuri voi olla ero niin sanotun passiivisen ja aktiivisen kielitaidon välillä.

Koska käytän päivittäin venäjän- ja kirkkoslaavinkielisiä lähteitä noin kuudelta vuosisadalta, luen kieltä suhteellisen sujuvasti ja nopeasti. Sama pätee tieteelliseen tekstiin.

Joku voisi siis sanoa, että osaan hyvin venäjää. Mutta mikä on hyvän kielitaidon mitta? Pian tulee kymmenen vuotta siitä, kun viimeksi vietin pidemmän ajan Venäjällä tai ylipäänsä opiskelin kieltä. Onkin ollut turhauttavaa huomata, että käytön puutteessa venäjän puhetaitoni on hiipunut maitokauppakielen tasolle. Eikä sekään irtoa tuosta vain, miettimättä ja spontaanisti. Kieliopissa teen kerrassaan härskejä pukkeja. Sehän on sivuosassa, kun tärkeintä on oleellisen poimiminen luetusta tekstistä (kielioppiasiassa osoitan kyllä syyttävällä sormella paitsi peilikuvaani, myös muuten mainiota yläasteen ja lukion venäjänkielen opettajaa, joka ei pakottanut meitä opettelemaan päätteitä kerralla ja kunnolla; luokan seinällä oli kielioppitaulukot, joista oli luvallista ja helppoa luntata niin tunneilla kuin kokeessakin).

Tänä syksynä sain kompuroinnista tarpeekseni ja ilmoittauduin Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen kielikurssille, joita on tarjolla viidellä tasolla. Lähdin soitellen sotaan ja tein, kuten kansliassa kehottivat: menin suoraan nelostason ryhmään, joka on tarkoitettu kieltä sujuvasti käyttäville.

Heti ensimmäisellä kerralla pohdiskeltiin Venäjän demokratiakäsitystä, venäläisyyden syvintä olemusta sekä tuleviin presidentinvaaleihin liittyviä skenaarioita.

Minä olin varautunut kertomaan, että pidän kaalipiiraista ja kansanmusiikista.

Parin kerran jälkeen luulen kuitenkin, että shokkiratkaisu oli oikea. Kun rima on juuri ja juuri selvitettävällä korkeudella, on pakko tehdä urakalla töitä; kerrata pää savuten vanhaa ja opiskella uutta. Kysehän ei ole siitä, etten ymmärtäisi keskustelua tai käsiteltäviä tekstejä, vaan ennen muuta puheen tuottamisen ruostumisesta ja aktiivisen sanavaraston kapenemisesta. Kiinnostavat aiheet ja pieni, mukava ryhmä* lienevät omiaan maanittelemaan unohtuneet sanat kellarikomeroista päivänvaloon.

Asiaa auttaa myös se, etten enää osaa pelätä itseni nolaamista tai väärin sanomista käyttäessäni vieraita kieliä. Se pelko karisi venäläisten opettajien höykytyksessä ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä syksynä.

Eikä siinä kaikki. Ryhdyin samassa tarmon- tai hulluudenpuuskassa vihdoin - viisitoista vuotta aiottuani - tahkoamaan saksan alkeita työväenopiston kurssilla.

Luulen, ettei Pagistaanissa tulla kuluvana lukuvuonna kärsimään vapaa-ajan ongelmista. Periksi ei kuitenkaan anneta. Tämä on julkinen lupaus.

*Hilpeänä yksityiskohtana kerrottakoon, että eräs vanhempi rouva totesi aloittaneensa venäjän opiskelun ko. keskuksessa silloin, kun kurssit olivat ilmaisia ja aulassa seisoi Leninin patsas.