Ehdin metsään vasta hieman kuuden jälkeen, kun aurinko oli jo matalalla. Kuljeskellessani hämärtyvässä kuusikossa näkökenttäni rajalla häilähti jokin äänetön ja vaalea. Pöllö, arvasin, ja pysähdyin niille sijoilleni.
Lehahtajan lajista kiinnostuneena lähdin liikkumaan varovasti kohti suurta kuusta, johon lintu näytti lentäneen. Aikani hiivittyäni ja kurkittuani huomasin, että minulle tehtiin samaa. Viirupöllöksi osoittautunut lintu lennähteli puusta toiseen yhä lähemmäksi pysähtyen välillä oksalle kurkistelemaan minua arvioivasti.
Pian olimme naamakkain välissämme vain pieni aukio. Pöllö istui männyn oksalla ja minä seisoin sammalikossa. Katselimme toisiamme tovin ja jatkoimme sitten molemmat matkaamme.
Ihmettelin pöllön rohkeutta, kun pesintäaikakin on jo ohi - viirupöllön pesistä ja maastopoikasistahan kannattaa pysyä kaukana, jollei halua liittyä valkoisen kepin käyttäjiin. Muistelin kuitenkin lukeneeni, että viirupöllöt katsovat poikastensa perään useamman kuukauden pesästä lähdön jälkeen. Niinpä arvelin, että jossain lähistöllä oli itsenäistymisen partaalla olevia teinipöllöjä, joista emo kantoi vielä huolta.
Tai sitten olin linnun mielestä muuten vain epäilyttävä kulkija, josta piti ottaa hieman mittaa.
Hakiessani varmistusta arveluilleni törmäsin Yliopistolehdessä vuosia sitten ilmestyneeseen, varsin hauskaan ja informatiiviseen juttuun viirupöllöistä ja niiden tutkijasta. Kannattaa lukaista.
1 kommentti:
Onnittelut kohtaamisesta! Näitä pöllöjä kokemukseni mukaan harvemmin tapaa vahingossa.
Lähetä kommentti