Melnica

Törmäsin taannoin pietarilaisessa levykaupassa Melnica-yhtyeen tuotantoon. Sitä voinee luonnehtia melodiseksi, joltisenkin romanttiseksi ja hivenen mahtipontiseksi folk-rockiksi, jossa innoitusta on haettu muun muassa keskiajalta. Allekirjoittaneeseenhan sellainen uppoaa kuin häkä huiluineen ja jousisoittimineen kaikkineen.

Tarjoaisin mielelläni asialliset maistiaiset, mutta virtuaalisesti tarjolla on vain puolivillaisia (ja laittomia) livetaltiointeja ja muita YouTube-kyhäelmiä. Kannattaa kuitenkin käydä kuulostelemassa, jos musiikkigenre kiinnostaa:

Nocnaja kobyla (Yön tamma)
Gospodin gornyh dorog (Vuoriteiden herra)
Oboroten (Ihmissusi)
Dveri Tamerlana (Timur Lenkin ovet)

Kotoutuvat kuoriaiset

Luulen tehneeni tarpeeksi toimittajan töitä ymmärtääkseni, mitä paineen alla kirjoittaminen voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Kuten arvata saattaa, olen myös tunnollisesti kantanut omat korteni journalististen verbaalimokien kekoon. Kaiken päälle nykypäivän byrokratia tuottaa loputtomasti uudissanoja, joihin säkeytyy sukkelakin sanankäyttäjä.

Jos siis kirjoittajakollegoiden sanankäyttöön puutunkin - kiusaus käy usein liian suureksi - teen sen ehdottoman empaattisessa ja solidaarisessa hengessä, en ivaten, pilkaten tahi ylemmyydentuntoisesti irvistellen. Ei ole varaa.

Muttei sille mitään voi, että maakuntalehden tämänaamuinen otsikko Koloradonkuoriaiset voivat kotoutua Suomeen nosti mieleen hämmentäviä kuvia pulpeteissa istuvista, raidallisista kuoriaisista opettelemassa suomen kielen sijapäätteitä ja maamme lainsäädäntöä.

Tuhti kerros

Yle kertoo talotehtaiden kritisoivan uusia energiamääräyksiä, etenkin vaatimuksia seinien paksuntamisesta:

"Teollisuus esittää, että alkuvaiheessa riittäisi tuhti eritekerroksen lisäys lattioihin ja kattoihin."

Oma taikansa

Päivä ei valjennut Joensuussa tänään, mutta maa valkeni siitäkin edestä. Huomisiltana nähdään, mikä on tilanne Ylä-Karjalassa. Jo eilen mökille mennyt anoppikokelas on lämmittänyt tuvan valmiiksi ja luvannut virittää saunan tulille tulemiksemme, joten mikäpä on valmiille mennessä.

Kun olin pieni, vietimme äidin kanssa myöhäissyksyn viikonloput kahdestaan mökillä isän ollessa hirvimetsällä. Luimme ja kokosimme palapelejä, minä piirtelin. Mies taas kertoi, että näihin aikoihin ukki ja muut sukulaismiehet tapasivat lähteä muikunkudulle. Harmaassa, jääkantta odottavassa järvenselässä ja koko touhussa oli pikkupojan mielestä erityistä hohtoa. ´

Tuumasimme, että kaamosajassa ennen lumen tuloa on oma taikansa varsinkin siellä, missä pimeällä on lupa olla sitä mitä se on.

Muutakin kuin tuuli

Jostain muistan lukeneeni luonnehdinnan, että "bedlingtoninterrierissä on älykkyyttä, joka voi yllättää kokeneenkin omistajan". Kaikkihan omiaan kehuvat, mutta tänään karvaiset einsteinimme antoivat selviä viitteitä siitä, että korvien välissä liikkuu muutakin kuin tuuli (ystäväni kuolematon teoria läppäkorvien tarkoituksesta on, että ne estävät läpivedon).

Malttamattoman koiranpojan kanssa olemme opetelleet pitkään ja hartaasti asiallista remmikäytöstä, johon ei kuulu vetäminen. Tänään aamulenkillä kaksikko alkoi kohkata edellä kulkevan koiran perään, jolloin pysäytin koko karavaanin pieneen kärsivällisyysharjoitukseen. Unohduin siinä seistessämme miettimään omia asioitani, kun tunsin napakan tuuppauksen polvitaipeissani. Rocky - joka siis tietää, että kiskominen on hyödytöntä, vaikka miten olisi kiire eteenpäin - oli kiertänyt taakseni ja hypännyt minua vasten takaapäin kuin sanoakseen, että olisi aika lopettaa seisoskelu ja lähteä jatkamaan matkaa.

Illansuussa istuimme siipan kanssa keittiössä nauttimassa syksyn ensimmäisistä glögimukillisista. Sandy tuli keittiöön ja alkoi tuijottaa meitä tiiviisti. Kun kysyimme, mitä asiaa sillä oli, se meni ja tökkäsi ruokakuppia kuonollaan. Yleensä olemme koirien ruoka-aikaan jossain toisessa huoneessa, jolloin Sandy asiaa kysyttäessä juoksee keittiöön. Koska olimme valmiiksi keittiössä, se ratkaisi ongelman omalla tavallaan.

Tehdessämme jatkokysymyksen, missä ruoka on, Sandy meni koskettamaan jääkaapin ovea. Ei siinä muuten mitään, mutta kysymykseen "missä ruoka" Sandy on jo nuorena oppinut vastaamaan tökkäämällä sen kaapin ovea, jossa koiranraksuja säilytetään. Viime aikoina olemme kuitenkin antaneet raksuja vain aamuisin, kun taas iltaruoka otetaan yleensä jääkaapista.

Koirat tosiaan osaavat soveltaa oppimaansa, eivätkä vain toistele mekaanisesti kerran omaksumiaan eleitä ja liikkeitä.

Joskus on myös suorastaan aavemaista, miten paljon koirat kuuntelevat ihmisten puheita ja oppivat omia aikojaan yhdistämään sanoja ja asioita. Äitini sanoi, että joskus häntä hermostutti, kun vanhat uroskoiramme kuuntelivat intensiivisesti jopa hänen puhelinkeskustelunsa.

Menshikovin kaakeleita katsomassa

Edelliseen tekstiin ja sen kommentteihin viitaten: kyllä täkäläinen merikaali taitaa sittenkin olla ehtaa merilevää - salaattipurkin pohjasta löytyi kuin löytyikin pikkuisella printillä Okean Treidin Kompanin osoite, josta asia vahvistui.

Vietin eilen vähän löysemmän päivän, koska arkisto on keskiviikkoisin kiinni. En ole mikään kokenut Pietarin-kävijä, mutta sen verran olen kaupungissa ehtinyt aikaani viettää, että tärkeimmät nähtävyydet (nähtävyyden käsite on muuten mahdottoman mielenkiintoinen; mistä muodostuvat ne normit, mitkä missäkin paikassa ovat virallisia nähtävyyksiä) on ehditty katsastaa jo muutamaan kertaan. Olen myös ehtinyt oppia, että Eremitaasiin pitää tehdä täsmäiskuja sen mukaan, mitä kulloinkin haluaa nähdä, jos ylipäänsä haluaa. Sinne ei oikein kannata mennä haahuamaan pariksi tunniksi, koska lopputuloksena on totaalinen uupumus ja pöllähtäneisyys paikan koon ja ylettömyyden myötä.

Mielenkiintoisia ja vielä koluamattomia museoita kaupungissa on valtavasti, mutta aina ei ole museotuulella. Nytkin halusin olla ulkona, joten lähdin joutessani kuljeksimaan Vasilin saarelle, kauemmas keskustan hälinästä ja luksusliikkeiden reunustamasta pääkadusta. Pistäydyin yliopiston kirjakaupassa, kauppahallissa ja pyrkiydyin kirkkoon, joka oli remontin takia kiinni. Palatessani takaisin pitkin rantakatua osuin Menshikovin palatsille, joka tuntui juuri sopivalta kulttuurisuupalalta laiskalle iltapäivälle. Palatsiksi tuo 1700-luvun rakennus oli suorastaan sympaattinen. Sinivalkoisilla koristekaakeleilla kauttaaltaan vuoratut huoneet toivat oudosti mieleen jättiläiskylpyhuoneet.

Mukavaa oli myös se, että jatko-opiskelijakorttia vilauttamalla sisään pääsi ilmaiseksi ja sadalla ruplalla saattoi lunastaa valokuvausoikeuden. Kannattaa pistäytyä!

Pagistaanin muita suosikkeja luiden päälle rakennetussa kaupungissa ovat eläintieteellinen museo - jonka topattu mammutti (oppaan mainio käännös) teki aikoinaan kahdeksanvuotiaaseen valtavan vaikutuksen - ja Pietari Suuren moniaita ja outoja kiinnostuksenkohteita esittelevä Kunstkamera, joka on yksi maailman vanhimmista museoista. Venäläisen taiteen museo on upea paikka, joka ei vyöry hengästyttävästi päälle Eremitaasin tavoin. Jos palatsien loistoa ja kultauksia haluaa nähdä, Moika-joen rannalla sijaitseva Jusupovin palatsi - se, jossa Rasputin pääsi hengestään - on sopivan kokoinen kermaleivos, jolla visuaalinen makeannälkä lähtee loppupäiväksi.

Mutta huomenna iltajunalla kotiin ja tammikuussa taas takaisin.

Morskaja kapusta

Allekirjoittaneella on taipumus tykästyä uusiin asioihin vimmalla, jota voisi kutsua vaikkapa mössykkäsyndroomaksi Vaahteramäen Eemelin tunnetun lakkifiksaation mukaan. Jos hankin uuden vaatteen, en malttaisi laittaa päälleni mitään muuta. Saatan käyttää hankintani heti kättelyssä lähes puhki.

Sama pätee ruokaan. Keksittyäni jotain erityisen hyvää syön sitä kyllästymiseen asti (paitsi kaurapuuroon ja puolukkarahkaan en kyllästy ikinä). Esimerkiksi hummus-tahnaa lapioin päivittäin leivälleni noin vuoden, kunnes hinku vaihtui peston kautta vuohenjuustoon. Jossain vaiheessa sykli alkaa taas alusta.

Reissussa piirre tapaa vahvistua lähes pakkomielteenomaiseksi mieltymykseksi johonkin paikalliseen herkkuun. Esimerkiksi viime kesänä Italiassa olisin voinut elää päiväkaudet vastapaistetuilla, eri tavoin maustetuilla ja täytetyillä focaccialeivillä. Lokakuussa Berliinissä himoitsin jostain syystä falafelia lähes tauotta, vaikken koskaan tule syöneeksi sitä Suomessa.

Venäjällä kestosuosikkejani ovat olleet se perinteinen tumma suorakulmiolimppu ja piimää muistuttava kefiiri. Limppu näyttää kokeneen suomalaisleivän surullisen kohtalon: yhä useammin se myydään valmiiksi viipaloituna ja muovipussiin tukehdutettuna. Kefiiriä taas ei viitsi ostaa, jos tölkkiä ei saa kylmään.

Mutta tavoilleni uskollisena olen kahdessa päivässä ehtinyt kehittää uuden fiksaation. Sen nimi on morskaja kapusta. Tuo merikaaliksi kutsuttu, terveysruoaksi tituleerattu herkku näyttäisi olevan Porphyra-sukuun kuuluvaa merilevää, josta valmistetaan muun muassa sushin käärimiseen käytettäviä norilevyjä. Sitä saa näemmä nykyisin venäläisistä ruokakaupoista valmissalaatin muodossa höystettynä esimerkiksi sipulilla, punajuurella, munakoisolla, tomaateilla tai sienillä. Ah, lisää!

Mietin jo vimmaisesti, miten saisin kuljetettua mahdollisimman paljon morskaja kapustaa Suomeen, tai löytyisikö sitä suomalaiskaupoista (saa vinkata, jos kellot soivat). Toisaalta näille kulinaarisille salamarakkauksille on tyypillistä, että ne unohtuvat heti kotiin päästyä aktivoituakseen vasta uuden altistuksen myötä.

Ja odottaahan kotona se vuohenjuustopurkki.

Rajan takaa

Tervehdys rajan takaa eli Pietarista, jonne suuntasin aamujunalla kera repun ja Sputnikiksi* nimetyn kullanmurun (edelliseen viestiin viitaten päädyin kuin päädyinkin sekä parjattuun että kiitettyyn Acerin pikkukannettavaan). Arkistokammosta ja vakavasta byrokratiarajoittuneisuudesta kärsivä historioitsijantekelekin joutuu joskus ottamaan lusikan - tai kynän - kauniiseen käteen, hankkimaan tarpeelliset proopuskat ja leimat ja kohtaamaan ammatillisten painajaistensa synkimmän ilmentymän: venäläisen arkiston.

Noh, eipäs liioitella. Onneksi tiedän suunnilleen, mitä kyseisestä instanssista etsin, joten työsarka ei ehkä ole aivan mahdoton. Eikä tutkijoilla ole asiaa itse arkistoon - asiakirjatilaukset tuodaan lukusaliin kahdesti viikossa - joten liukuhyllyjen väliin jäämisestä ei ole tällä kertaa pelkoa. Suurempi vaara lienee päätyä katumaasturin litistämäksi matkalla arkistoon. Venäläisessä liikennekulttuurissahan suojatietkin tuntuvat olevan olemassa lähinnä tähtäyksen helpottamiseksi.

Painajaisista ja rajantakaisuuksista puheen ollen, eilen illalla pistäydyimme Saunassa toteamassa saman kuin monet arvostelijat: suomalaisen kauhugenren uusin tulokas oli visuaalisesti hieno, mutta juoneltaan sekava ja keskeneräisen oloinen. Oikein harmitti, kun niin maukkaista aineksista keitettyä soppaa ei oltu maltettu haudutella vielä hiukan. Näyttelijät, puitteet ja taustatarina - myöhäiskeskiajan rajankäyntihän on mitä herkullisin aihealue - olisivat kyllä antaneet aihetta enempäänkin.

Itse asiassa Pagistaanin arvovaltainen raati totesi yksissä tuumin, että leikkaamalla kaksi viimeistä minuuttia elokuvan lopusta pois se paranisi jo huomattavasti. Se, mikä ilman noita minuutteja olisi voinut olla lynchmäisen surrealistinen ja katsojan omaa mielikuvitusta kiihdyttävä teos, latistui jotenkin amatöörimäisen lopun myötä aika tavanomaiseksi säikyttelypätkäksi.

Kansa - joka kyllä tietää - vaatii siis parannusta asiaan! Ennen kansainväliseen levitykseen tarjoamista Saunaa on lyhennettävä lopusta kahdella minuutilla! Löytyisiköhän adressiin allekirjoittajia?

*Venäjäksi "matkatoveri".

Luotu vai oikea tarve

Mies kertoi huvittuneena, miten kaksi nuorta naista oli marketissa katsellut Taika-astioita peittelemätöntä inhoa osoittaen.
- Jos joku meille tuollaisia toisi, niin seinään heittäisin, oli toinen uhonnut.

Pitää toivoa, että naisella on yhtä herkkävainuisia ystäviä kuin Pagistaanin väellä. Ettei tuomisia sentään seinään tarvitse heittää.

Kun nyt materian haalimiseen päästiin, niin kerrottakoon allekirjoittaneen viimeisimmän päkätin liittyvän minikokoiseen kannettavaan tietokoneeseen. Itse asiassa olen jo päättänyt sijoittaa veronpalautukseni sellaiseen (jos hyvin käy, saan hankinnan vieläpä verovähennykseen). Olen tähän saakka raahannut täysimittaista, painavaa Aceriani ympäri maailmaa peläten, että ainokaiseni korvaamattomine sisältöineen varastetaan tai kovalevy kyllästyy retuutukseen ja sanoo sopimuksen irti.

Esimerkiksi ensi viikoksi lähden Pietariin arkistoreissulle, ja vaikka muistiinpanot voisikin tehdä perinteisesti kynällä ruutuvihkoon tai vähemmän perinteisesti digikameralla, muiden töiden takia joudun ottamaan koneen matkaan. Koska tarvitsen vain nettiyhteyttä ja kirjoitusmahdollisuutta, tuntuu työläältä ja kovin riskialttiilta raahata jälleen kerran koko kotitoimisto mukaan.

Olen kyllä miettinyt, onko kyseessä taas yksi luotu tarve. Jos markkinoille ei olisi tullut minikannettavia, en sellaista osaisi kaivatakaan. Eihän kannettavia koneitakaan ole ollut saatavilla kovin pitkään. Tai kotitietokoneita ylipäänsä, jos niikseen tulee. Tarvitsenko siis miniläppäriä oikeasti, vai olisiko se vain kiva olemassa?

Olen vakuutellut itselleni, että niin nyt kuin toivon mukaan tulevaisuudessakin tienaan elantoni pitkälti kirjoittamisella, joka taas ei ole paikkaan sidottua työtä. Kätevästi mukana kulkeva työväline haukkunee siis hintansa mennen tullen. Kaikkiin uusiin villityksiin ei tarvitse lähteä mukaan, mutta holtitonta kuluttamista tuskin lienee, jos hyödyntää uutuuksia harkiten silloin, kun ne todella helpottavat elämää.

Kun päkätti on täten julkisesti perusteltu ja oikeutetuksi päätetty, kaikenlaisia vinkkejä tai kokemuksia minikannettavista otetaan kiitollisuudella vastaan. Onko esimerkiksi Acer Aspire One ollut hintansa väärti, jos joku on sellaisen hankkinut?

Turvesavun maku

Marrashorrostamisen lomassa mainittakoon, että haju- ja makuaisti ovat uskomattomia muistosäilömöitä. Sen klassisen lehmuksenkukkateen sijaan allekirjoittanut koki lauantaina tajunnan räjäyttävän hetken kaapin perukoilta kaivetun Laphroaig-skottiviskitilkan myötä (suuri osa oudosta pullokokoelmastamme lienee peräisin siipan kaukaisilta teekkariajoilta - Pagistaanin viinakaappia ei tosiaan turhan usein auota).

Turvesavun maku heitti minut suoraan talvisenkosteaan Irlantiin - etenkin maaseudullahan savun haju tuntuu kaikkialla - vaikka kyseisestä visiitistä on jo yhdeksän vuotta. Aromin nostattamien muistikuvien kokonaisvaltaisuus ja voimakkuus oli hurja kokemus.

En juuri väkevistä välitä, mutta jos pitää valita, viski menee vaikkapa konjakin edelle. Laphroaigin jälkeen en taida enää välittää muista viskeistäkään, ellei jokin ihmeliemi pistä vielä paremmaksi.

Kuva ei liity aiheeseen. Vaikka voisi se liittyäkin, jos niikseen tulee.

Palak paneer

Intialaisista ruoista allekirjoittanut on erityisen tykästynyt palak paneer-pinaattikastikkeeseen. Törmättyäni sattumalta suomalaiskeittiöön sovellettuun ohjeeseen innostuin oitis, enkä suotta. Kokeilu kirvoitti vuolaita kehuja myös pöydän toiselta puolelta.

Alla oleva ohje on sovellettu Uneliaan kokin versiosta, joka puolestaan on sovellus Vegusafkan ohjeesta, joka... Hakemalla löytyy vielä lisää vaihtoehtoja, jos niitä kaipaa. Itse en erityisemmin pidä tuoreesta korianterista tai kovin voimakkaasta jeeran mausta, mikä näkyy Pagistaanin version maustemäärissä. Muutenkin tein ruoan sen mukaan, mitä kaapista ja maustehyllystä löytyi.

Tätä pohjoisintialaista, lempeän makuista herkkukastiketta kannattaa muuten kokeilla niidenkin, jotka eivät curryruoista erityisemmin pidä.

Palak paneer (3-4 annosta)

450g pakastepinaattia
2 sipulia
6 valkosipulin kynttä
200-250 g kikherneitä (käyttövalmiina esimerkiksi Go Greenin pahvitölkissä)
puoli tuubia tai pari pikkutölkkiä tomaattipyreetä
1 tl jeeraa eli juustokuminaa
1 tl mustapippuria
1 tl chilijauhetta
1 tl jauhettua korianteria
3 tl garam masala-mausteseosta
2 tl jauhettua inkivääriä
suolaa maun mukaan
200g tuorejuustoa (Valion kotijuusto on hyvää, leipäjuusto tai tofu toiminevat myös - tosin jälkimmäisen maustaisin ja paistaisin ehkä ensin)
0,5 dl oliiviöljyä, gheetä (kirkastettua voita) tai juoksevaa margariinia, jota itse käytin

Kuullota pilkottu sipuli, valkosipuli ja garam masala miedolla lämmöllä pannulla tilkassa rasvaa. Lisää kikherneet, pakastepinaatti, noin puoli tuubia tomaattipyreetä ja sekoittele. Lisää mausteet ja rasva ja anna hautua vartin verran välillä hämmentäen. Kuutioi tuorejuusto ja lisää kastikkeeseen varovasti sekoittaen. Itse kaadoin mukaan myös hieman juuston heralientä. Anna hautua vielä kymmenisen minuuttia, maistele ja säädä makua tarvittaessa. Tarjoa riisin ja jogurttiraidan (vai -raitan?) kanssa.

Mintulla höystetty jogurttiraita

200 g bulgarianjogurttia tai muuta hieman paksumpaa maustamatonta jogurttia
kämmenpohjallinen kuivattua minttua
ripaus mustapippuria ja suolaa

Sekoita ainekset ja anna vetäytyä jääkaapissa sillä aikaa kun valmistat muun ruoan.

Pinaatin kuva on lainattu täältä.

Levottomuutta herättäviksi

Tänään tajusin, että koen kovin valmiinoloisella maailmankuvalla ja varmoilla mielipiteillä varustetut ihmiset jotenkin levottomuutta herättäviksi. En päässyt perille, johtuuko se siitä, että jollain tasolla toivoisin itsekin olevani sellainen vai siitä, että heidän asenteensa elämään tuntuu usein niin vieraalta ja sellaiselta, johon on vaikea samaistua.

Toki minullakin on omat arvoni ja käsitykseni, mutta on valtavasti yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita, joista en tunne tietäväni tarpeeksi tohtiakseni esittää niistä minkään valtakunnan mielipiteitä tai edes ajatuksia. Eihän minulla ole varmaa kuvaa omista tekemisistäni ja tavoitteistanikaan.

Suoraan sanottuna taidan olla enimmäkseen aika pihalla. Enkä ymmärrä edes hävetä!

Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, että päättäjienkin osalta allekirjoittaneessa herättävät turvallisuudentunteen ne uteliaat ihmettelijät ja kyselijät, jotka uskaltavat avoimesti myöntää, ettei heillä ole vastausta johonkin kysymykseen. Moni käynnistää rutiininomaisesti puhemyllynsä joko vakuuttaakseen muut oman näkökantansa oikeellisuudesta tai peittääkseen sen, ettei hänellä ole valmista näkemystä asiaan.

Joskus konkaripoliitikkojen sujuvia lausuntoja kuunnellessa käy mielessä, miksi pitää yrittää luoda ja ylläpitää kuvaa, että maailma on järjestyksessä ja hallinnassa, kun se ei kuitenkaan sitä ole?