perjantaina, lokakuuta 08, 2010

Ohi

Ihmisten yksityisyyttä suojatakseni käytin taiteilijan vapautta ja PhotoShopia ja lisäsin karonkkatunnelmiin hieman impressionistista häivettä.

Aivan aluksi haluaisin kiitt... tai ehken sittenkään. Mutta viikon toipumisaika on laannuttanut pahimmat traumat niin, että voin kuvitella palaavani varovasti viime lauantaihin.

Ei tässä ole kyllä ollut aikaakaan kirjoittaa. Eikä olisi nytkään. Mutta jos jotain.

Viime viikon Nyt-liitteessä kirjailija Riikka Pulkkinen totesi kaivaneensa kolmen vuoden ajan itselleen häpeäkuoppaa: "Mun kaltaiset neurootikot näkevät asioiden kääntöpuolet ja varautuvat pahimpaan". Sielunsisar! Minäkin olen suhtautunut suurella epäluulolla kommentteihin, joiden mukaan väitöstilaisuuteni meni hyvin. Itse näen vain takeltelut ja kompuroinnit. Jälkikäteen olen vielä hoksannut pari mokaa - ehei, en kerro, mitä ne ovat - jotka ovat saaneet minut luisumaan toviksi kuopan pohjalle ripottelemaan savea ylleni.

On tosiaan totta, ettei väitöstilaisuuteen voi oikein valmistautua. Olin itse varautunut perustelemaan väitöskirjassani tekemiäni valintoja, kun vastaväittäjä yllättikin minut kyselemällä aivan muita asioita. Ihmismielen toiminta on mielenkiintoista: stressaavassa tilanteessa voi käydä niin, että muistin yläkerroksiin nostetut asiat osaisi selittää etuperin ja takaperin, kun taas kaikki muu sinänsä tuttu aineisto on hautautunut alemmas, josta siihen on yllättävän vaikeaa päästä käsiksi.

Mutta ohi se on joka tapauksessa. Enkä voi sanoa, etten olisi nauttinut siitä jollain tasolla. Vastoin odotuksiani en jännittänyt juuri lainkaan. Väitös itse oli keskustelua enemmän kuin tenttaamista. Vastaväittäjäni oli sangen huomaavainen, eikä jättänyt minua pulaan silloinkaan, kun pääni löi tyhjää. Karonkassa oli mukavaa, etenkin, kun myös vieraat näyttivät viihtyvän - arvon vastaväittäjäni niinkin hyvin, että lähti vasta pikkutunneilla toiseksi viimeisenä vieraana.

Mutta ne kiitokset. Julkisesti kiitin jo avainhenkilöitä, mutta perheenjäseniä ei virallisissa puheissa sovi liikoja ylistää. Siispä kiitän ennen muuta siskoani hienosti onnistuneista karonkkajärjestelyistä. Kuten muutamaan kertaan totesin, ilman häntä olisin päätynyt viemään vastaväittäjän ja kustoksen torigrillille makkaraperunoita syömään. Vaikka karonkka ei ollut mitenkään mittava tai pompöösi, olisi siinäkin ollut järjestelemistä yli omien voimavarojeni ja käytettävissä olevan aikani. Jälki oli tyylikästä ja toimivaa, kuten odottaa saattoi sisareni ollessa kyseessä.

Kiitokset kuuluvat myös kaikille vieraille, jotka tunnetusti tekevät juhlan. Olin iloinen ja liikuttunut siitä, miten moni kollega ja ystävä tuli pitkienkin matkojen päästä juhlistamaan päivää, joka oli pieni askel ihmiskunnalle, mutta allekirjoittaneelle vuosien työn huipentuma.

Lämmin kiitos kuuluu toki myös teille virtuaalikannustajille.

Ja nyt leuka rintaan ja kohti uusia nöyryytyksiä.

torstaina, syyskuuta 30, 2010

Hetken häpeä, ikuinen kunnia?

Olen viime päivinä kuullut jo väitelleiltä kollegoilta kosolti hyviä neuvoja ja kannustavia toivotuksia höystettyinä omilla kokemuksilla.

- Hyvin se menee!
- Hetken häpeä, ikuinen kunnia.
- Yritä nauttia siitä!
- Muista, että yleisö on väittelijän puolella.
- Hyvin se menee!
- Muista, ettet saa itse kysyä vastaväittäjältä mitään. Tarkennuspyynnön saa toki esittää, jos ei ymmärrä kysymystä.
- Muista hengittää.
- Osta tarvittaessa aikaa esittämällä tarkennuspyyntö. Niin poliitikotkin tekevät.
- Muista, että kyseessä on vain seremonia. Sillä ei ole loppuviimeksi mitään väliä jatkon kannalta.
- Hyvin se menee!
- Harmi, että sinulla on lyhyet hiukset, joihin ei saa nutturaa. Nuttura toisi ihmeesti itsevarmuutta!
- Muista, että tässä tilaisuudessa voit loistaa.
- Anna vastaväittäjän loistaa.
- Hyvin se menee!
- Vaikka lektion aikana jännittäisikin, jännitys helpottaa kyllä.
- Jos joudut hakemaan sanoja, voit rentouttaa tilanteen toteamalla suoraan, että joudut hakemaan sanoja ja miettimään vähän.
- Olet väittelijänä vahvoilla: tiedät asiasta joka tapauksessa vastaväittäjää enemmän.
- Hyvin se menee!

Omat kommenttini jätän esitettäväksi lauantain jälkeen. Siiheksi.

keskiviikkona, syyskuuta 22, 2010

Eväsretki paalipellolle

Sattuneesta syystä ammatti-identiteettiin liittyvät asiat ovat olleet kovasti mielen päällä. Saatan toistaa itseäni, mutta minkäs teet: viidentoista vuoden opinnot ovat takana, ikävuosimittari näyttää neljännenkymmenen puoltaväliä ja tutkintopaperit saatuaan pitäisi päättää, mitä isona aikoo tehdä.

Paitsi ettei se nykypäivänä taida enää olla omasta päätöksestä kiinni. Ainakaan yksinomaan. Tai tehdähän voi, mitä haluaa, mutta jos toivoo jonkun maksavankin tekemisestä, asiat käyvät monimutkaisemmiksi.

Viikonloppuna Nurmeksessa aihe hyppäsi esiin sarjakuvalaatikosta. Mies kaivoi nimittäin ladon vintiltä ison arkun, joka oli täynnä vanhoja sarjakuvalehtiä: Aku Ankkoja, Hopeanuolia, Korkeajännityksiä, mitä nyt veljekset olivat vuosien saatossa lukeneetkaan.

Laatikossa oli myös isot niput Jippo-lehtiä. Siippa selitti, että kyseessä oli 70- ja 80-lukujen vaihteessa ilmestynyt lasten ja nuorten lehti. Joka numerossa oli jokin koottava vimpain. Sarjakuvissa ja artikkeleissa käsiteltiin tiedettä sivuavia asioita laidasta laitaan. Kaikenlaisista vempeleistä ja värkkäämisestä pitävä poika oli ollut "jippoilusta" kovin innoissaan ja tehnyt tunnollisesti kokoamistehtävät.

Lehtiä selatessani naureskelin aiheille. Kyllähän minäkin Sudenpentujen käsikirjani osasin kannesta kanteen, mutta vaikkapa hissin toiminnan yksityiskohtainen kuvaus tuntui aika paksulta lastenlehden aiheeksi. Silloin mies kertoi lehdestä tulleen joskus puhetta työpaikan lounaspöydässä. Kävi ilmi, että liki jokaiselle insinööreistä oli lapsena tullut Jippo. Siitäkös riemua riitti.

Jaahas. Seuraavaksi silmiini osuikin lukijakysymys, jossa "Kari Varkaudesta" kyseli Jippo-kengurulta, mistä voisi lukea lisää sähköelektroniikasta, kun se häntä äärettömästi kiinnosti. Kuulemma koulussa oli ollut sähköelektroniikkakerhokin, mutta hän oli ollut ainoa jäsen, joten toiminta oli lopahtanut.
- Älä huoli, hän on luultavasti iso kiho jossain kansainvälisessä yrityksessä, virnuili siippa päivitellessäni ääneen pikku Karin kivikkoista polkua harrastuksensa parissa.

Eipä minulla olisi ollut varaa hihitellä tulevien insinöörien elektroniikkakerhoille ja gyroskoopeille. Olin itse lapsena rajattoman kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä (ja olen sitä vieläkin). Luin huvikseni kasvien, hyönteisten ja lintujen määritysoppaita uudestaan ja uudestaan. Piirsin tunnontarkasti luontokappaleita ja keräsin "näytteitä" kesät pitkät mökillä ollessamme. Gerald Durrellin ja Konrad Lorenzin kirjat osasin suurin piirtein ulkoa. Ja luettuani Asko Kaikusalon kirjoja sain pakkomielteen paalipellosta, koska olkipaalien alta lukemani mukaan saattoi löytää hiiriä ja muita jyrsijöitä. Paaleja olisi pitänyt päästä kääntelemään aina, kun auton ikkunasta näkyi sopiva pelto.
- Isä, paalipelto! Tuolla oli paalipelto!

Historiasta en ollut koskaan kiinnostunut samalla intensiteetillä, jos nyt en sitä vieroksunutkaan. Miksi tutkia kuolleita asioita, kun maailma on täynnä kaikkea elävää? Lukion jälkeen se kuitenkin alkoi kiinnostaa. Uskon edelleen, että historia saattoi olla biologiaa viisaampi alavalinta. Mutta jollain tasolla pelkään koko ajan, koska suuri huijaus paljastuu: ei tuo mikään historiantutkija ole. Ajakaa se takaisin hiirtensä ja kovakuoriaistensa pariin!

Taannoin kollega esitti hauskan ajatusleikin: jos koulussa olisi pitänyt kirjoittaa aine aiheesta "Eväsretki", millaisen aineen itse kukin olisi kirjoittanut? Hän itse arveli, että olisi kertonut retkestä kartanon mailla 1800-luvulla tai jotakin muuta vastaavaa. Minä totesin heti, että olisin luultavasti kirjoittanut muurahaisista eväsleivissä. Tai sitten siitä paalipellosta.

Kysyin samaa siipalta homeelta haiskahtavien Jippo-lehtien äärellä. Vastaus tuli oitis: hänen eväsretkensä olisi tehty lentokentälle koneita katselemaan. Lentokonemekaniikka kun oli se, joka koululaista kiinnosti yli kaiken.

Kannattaa kokeilla. Minne olisit eväsretkesi tehnyt - ja minne sen lopulta teit?

perjantaina, syyskuuta 17, 2010

Syksy

Syksy tuli taas varkain. Kirskuttava ja raksuttava räkättirastasparvi tyhjensi pihapihlajan jättämättä tilhille mitään. Oravilla on kiire: on haettava tammesta terhoja ja piilotettava ne kätköihin, joista taatusti valtaosa unohtuu.

Tammentaimia nouseekin mitä oudoimmista paikoista.

Nyt on jo kolmas syksy, kun en ole ehtinyt kunnolla sienestämään. Kerran kävin katsastamassa lähikuusikon tilanteen. Keräsin tunnissa kopallisen liki täydellisiä herkkutatteja, jotka eivät olleet kantahämäläisille kelvanneet. Ei ymmärrä itäsuomalainen tällaista.

Tänään suuntaamme pariksi päiväksi sateiseen Nurmekseen. Sieltä allekirjoittanut jää taas reppuineen Joensuuhun lähitöihin ja asioita hoitamaan. Puolukoita ei kuulemma ole edes Pielisen saarissa, mutta ehkä rantasauna ja hiljaisuus lataavat akkuja sen verran, että syksystä selvitään.

maanantaina, syyskuuta 13, 2010

Omalla nimellä

Taannoiseen keskusteluun blogeista, kirjoittamisesta ja kirjoittamista ylläpitävistä tekijöistä unohtui lisätä, että joskus kaipaan anonyymia blogielämää. Usein mielen päällä on jotakin, jota voisi puida ja pähkäillä blogissa ja toivon mukaan keskustella siitä myös kommentoijien kanssa. Omalla nimellä kirjoittaminen nostaa kuitenkin kynnystä niin aihevalinnoissa kuin syömmennousujen raportoinnissa muutenkin. Ei sillä, etten voisi allekirjoittaa kaikkea, mitä nettiin naputtelen, mutta vedän avautumisiini ehkä himpun verran tiukemman rajan nimellä kirjoittaessani.

Toki olen ruotinut täällä esimerkiksi sielunelämääni melko avoimesti ja tavoilla, jotka eivät kaikilta osin luo kuvaa vaikkapa ihanteellisesta työntekijästä. Kirjoittajana pidän kuitenkin suurempana saavutuksena, jos joku lukija edes joskus kokee saavansa jonkinlaista kaikupohjaa omille kokemuksilleen ja kenties tuntee hetken, ettei ole yksin. Tuskin edes haluaisin ehdoin tahdoin töihin työnantajalle, joka olettaisi minun olevan teflonpintainen ja suorituskyvyltään rajaton kyborgi.

Nyt kun tuli puheeksi, en itse asiassa muista, miksi aloin kirjoittaa omalla nimelläni. Muistaakseni en aivan alussa edes muusta tiennyt. Sitten kokeilin jonkin aikaa anonyymina kirjoittamista, mutta jostain syystä tunsin kuitenkin nimen käytön paremmaksi ratkaisuksi.

Sen verran kylmää laskelmointia ja työminän rakentamista olen viime aikoina harrastanut, että hankin domain-nimen ja avasin työsivut (toivon mukaan muiden kiireiden hellitettyä saan käännettyä nuo myös ulkomaan kielelle/kielille ja viilattua niitä vähän muutenkin). Aiemminhan pidin jonkinlaista esittäytymissivua yliopiston palvelimella, mutta sen ylläpitäminen kävi sen verran mutkikkaaksi, että tein pienen muutto- ja remonttioperaation. Akateemiselle sekakirjoitustyöläiselle käyntikortti verkossa on kuitenkin tarpeen, vaikka kammoaisikin ajatusta itsensä tuotteistamisesta.

perjantaina, syyskuuta 10, 2010

Seitsemän


Ihan siitä ilosta, että Blogistanissa kiertelee vielä meemintapaisia, tartun ystävän yksityisestä blogista saamaani haasteeseen. Beautiful Blogger-palkintoon - kiitos ja kumarrus! - kuuluu kehotus tunnustaa itsestään seitsemän asiaa ja heittää pallo eteenpäin. Tässäpä siis introspektiota Pagistaanin taattuun tapaan.

1) Numeromuistini on surkea. Joudun alvariinsa tarkistamaan vuosilukuja. Nimiä ja kasvojakaan en tahdo muistaa, joskin kyky vaihtelee kovasti muun mentaalisen kuormituksen mukaan.

2) Sotken ja hukkaan tavaroita huomattavasti enemmän kuin puolisoni. Usein käy niin, että luulen kadottaneeni jonkin tärkeän esineen ja mekastan siitä suureen ääneen, jolloin siippa rauhallisesti toteaa laittaneensa sen sinne, minne se kuuluukin. Näin kävi taannoin eräälle kameran objektiiville, jota epäilin jo varastetuksi, hyvä etten itkua tingannut. Se löytyi kamerakaapista "oikealta paikaltaan".

3) Olen joskus hirveän armoton inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Suutun kerta toisensa jälkeen esimerkiksi siitä, että liikunta- ja toimintakykyiset ihmiset ehdoin tahdoin syövät purkkitolkulla lääkkeitä ja makaavat sohvalla kuuntelemassa sivuvaikutuksia ja odottamassa lisää vaivoja, vaikka voisivat pienillä elintapojen korjausliikkeillä parantaa omaa oloaan huomattavasti enemmän. Minussa on siis raivostuttavan terveysnatsin vikaa.

4) Toisaalta olen jollain tasolla yliempaattinen: suren jatkuvasti ja syvästi sitä, että niin monilla elävillä olennoilla - eläimillä siinä missä ihmisilläkin - on elämässään kurjaa, asiat menevät pieleen ja kärsimystä tulee aina olemaan (tämä liittyy ehkä vähän myös edelliseen). Ajatus tekee niin kipeää, että torjun sen aina kun voin.

5) Poden kroonista alemmuudentunnetta ja alan nyt keski-ikää lähestyessäni alistua siihen, etten tule koskaan pääsemään siitä eroon, teinpä mitä tahansa. Ennen ajattelin, että kaikki muuttuu "vielä joskus".

6) Kiinnostun hyvin monenlaisista asioista, mutten ole tarpeeksi pitkäjänteinen selvittääkseni tai harrastaakseni niitä alkua pidemmälle.

7) Rakastan ruokaa ja voisin syödä melkein mitä vain, missä vain, milloin vain. Jos unohdan syödä, tilanne on jo hälyttävä.

Heitän pallon ja palkinnon muutamalle kestosuosikeistani: Lupiinille, Jennille, Taviokuurnalle ja Marjutille. Muitakin löytyy, enkä ole viime aikoina ehtinyt lukea blogeja niin aktiivisesti, että muistaisin, kuka on tähän jo vastannut - mutta ottakaa tai jättäkää oman inspiraationne mukaan, muutkin kuin tässä mainitut. Olette kauniita kaikki.

maanantaina, elokuuta 30, 2010

Odotuksia

Ei, minulla ei edelleenkään ole mitään omaa, saati viisasta sanottavaa. Lainaan Veloenaa, jonka pohdinnat väärinymmärryksistä ja siitä, miten toiset itsen näkevät, osuivat taas kerran yksiin omien mietteideni kanssa:

"Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi."

Juuri näin. Esimerkiksi tuleva tohtorintutkinto tuntuu minusta hurjan epätodelliselta ja ehkä vähän kiusalliseltakin. Näiden kaikkien vuosien aikana en ole tullut ajatelleeksi, että saan taas yhden leiman otsaani, leiman, joka voi tuottaa tiettyjä odotuksia (se, että tohtorius on akateemisessa maailmassa kärsinyt vakavan inflaation, ei tähän välttämättä auta). Enkä ole ollenkaan varma, että minusta on niitä odotuksia täyttämään millään tasolla.

Ehkä kyse on myös siitä, mistä taannoin kahvilla juttelin kollegalle: työidentiteettini historiantutkijana on vielä kovasti hakusessa, vaikka nykyisistä hommistani pidänkin. Luin jostain lehdestä sairaanhoitajasta, joka eläkepäivillään oli ryhtynyt kirjailijaksi. Hän oli yli 30-vuotisella hoitajanurallaan nauttinut työstään ja tehnyt sen hyvin, mutta omien sanojensa mukaan odottanut koko ajan, koska muut hoksaavat, ettei hän mikään hoitaja oikeasti ole.

Minusta tuntuu ihan samalta. Tuntuukohan vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin, siis olettaen, etten välillä vaihda alaa?

torstaina, elokuuta 26, 2010

Samoin eväin

Mielenkiintoista. Siinä, missä moni tuttu bloggaaja on vaivihkaa lopettanut ja kadonnut kommenttilaatikoista (heitä on ikävä!), uutinen kertoo blogien tuottavan rahaa yhä useamman taskuihin. Ilmeisesti blogosfäärissä on tapahtunut kolmen vuoden sisällä suuri rakennemuutos.

Itse sitä vain roikkuu täällä vuodesta toiseen samoin, vanhoin eväin, vaikka suuri osa arkisista päähänpälkähdyksistä tuleekin nykyisin raportoitua muissa sosiaalisissa medioissa (vahinko ei ehkä ole blogin kannalta suuren suuri). Mutta Pagistaanin muotiblogi olisi kovin minimalistinen, neuloa en juuri osaa, enkä ole niin paneutunut ruoanlaittajakaan, että tuotoksia kannattaisi säännöllisesti raportoida suurelle yleisölle.

Mukava olisi kyllä pohtia ja kirjoittaa niin kutsuttua oikeaa asiaa enemmän. Onneksi jotkut tekevät sitäkin. Ehkä myös Pagistaanissa ryhdistäydytään jossain vaiheessa, kun päänsisäiselle kovalevylle vapautuu edes vähän tilaa.

Tuosta viimeisestä lauseesta tuli huolestuttavan vahva ennenkin sanottua-tunne. Mitä siitä pitäisi päätellä - no, sitäkin voi miettiä joskus myöhemmin. Paremmalla ajalla. Tuoreemmalla päällä.

keskiviikkona, elokuuta 25, 2010

Inttäjäiset

Ohjaaja/kustos kehotti allekirjoittanutta värväämään paikalle väkeä, joten tässä Pagistaaninkin lukijoille tiedoksi ja tervetulotoivotukseksi:

Yleisen historian väitöstilaisuus
2.10. klo 12.00
Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen Metria-rakennus, sali M101.

Tarkastetaan FL Kati Parppein väitöskirja "Saints, Legends and Forgeries. The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery". Vastaväittäjänä professori Ludvig Steindorff (Christian-Alberts-Universität zu Kiel) ja kustoksena professori Jukka Korpela.

tiistaina, elokuuta 17, 2010

Sokeria, sisaret

Kuten lähipiirini hyvin tietää, sorrun aika ajoin paasaamaan maailman epäkohdista, suurista ja pienistä. Taannoin mökillä intouduin sättimään uusia leivontaohjeita, joissa tuntuu järjestään olevan huimat määrät sokeria. Ennen riitti, jos sokerimäärää vähensi amerikkalaisista ohjeista, nykyisin sama on tehtävä yhä suuremmalle osalle suomalaisia reseptejä. Joskus sokerimäärän tarkistus unohtuu ensimmäistä kertaa ohjetta kokeiltaessa, mutta harvemmin enää toiste.

Kuvittelenkohan vain? Vai olemmeko me suomalaiset tosiaan siedättäneet itsemme yhä runsaampiin sokerimääriin? Sekä makeaan että suolaiseen kun tottuu niin, että käytetty määrä lisääntyy vaivihkaa. Sama pätee toisin päin: käytön vähentäminen saa aikaan sen, että vähempikin riittää ja mielitekoja tulee harvemmin. Siedättymiset molempiin suuntiin on kokeiltu itse, joten ainakin tältä osin paasaamisellani on pohjaa.

Nyt on näköjään herätty huomaamaan, että sokeri ja niin kutsutut "huonot hiilihydraatit" on syytä ottaa paremmin huomioon myös ravintosuosituksissa. Rasvattomuuskaan ei paljoa lämmitä, jos se on kompensoitu ylimakeuttamisella.

Ei sillä, etteikö Pagistaanissakin herkkuja arvostettaisi, makeita siinä missä suolaisia. Viime viikolla spontaanissa kokeilussa oli helppo, nopea ja tavallista mehevämpi raparperipiirakka (alkukesästä uudelleen istutetut raparperimme intoutuivat kasvamaan vielä loppukesästä). Raparperi ja muut kirpeät tai happamat ainesosat vaativat tietysti seurakseen enemmän sokeria kuin muut, mutta tässä piirakassa kaikki tuntui olevan kohdallaan. Ohje on vähän mukailtu versio tästä (toinen hyvä, joskin vähän työläämpi on Maisemakahvilan raparperipiirakka, johon raparperin lisäksi sopivat vaikkapa punaherukat).

Raparperipiirakka

Pohja:
1 luomumuna
1 dl sokeria
100 g margariinia tai 1 dl pullomargariinia
3 dl vehnäjauhoja (tai spelttijauhoja, grahamjauhoja...)
1 tl leivinjauhetta

Täyte:
7 dl raparperipaloja
1 dl hillosokeria
1/2-1 tl kanelia
0,5 dl vettä

Keitä raparperipaloja, vettä ja hillosokeria hiljalleen kattilassa noin 5 minuuttia. Anna jäähtyä.

Vatkaa pehmeä margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää muna hyvin vatkaten, sitten vehnäjauho-leivinjauheseos nopeasti sekoittaen. Kaada taikina voideltuun, pyöreään piirasvuokaan. Levitä hieman jäähtynyt hilloke taikinan päälle.

Paista piirasta 200 asteessa noin 30 minuuttia. Peitä tarvittaessa foliolla, ettei pinta tummu liikaa. Seuraksi sopii jäätelöpala tai vaniljakastike.

keskiviikkona, elokuuta 11, 2010

Edes vähän

Vaikken nykyisin ehdikään tai tohdikaan istua nenä kirjassa tuntikausia - huvikseni siis, työperäistä lukutoimintaa ei lasketa - en osaa käydä nukkumaan lukematta edes vähän. Tosin viime aikoina olen iltaisin ollut niin poikki, että usein pääsen eteenpäin vain pari sivua, ennen kuin tajunta pimenee. Esimerkiksi eräässä lukemassani kirjassa on tehty Normandian maihinnousua sitkeästi jo toista viikkoa. Kirja on hyvä ja huippukohta asiaankuuluvan jännittävä, mutta minkäs teet.

Jostain syystä yöpöydälleni on eksynyt taas kirjoja, joissa työstetään edellisessä postauksessa mainittuja erilaisuuden ja erillisyyden teemoja (tarkemmin ajatellen vaikeampaa olisi löytää kirjoja, joissa niitä ei työstettäisi tavalla tai toisella). Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max (2009) on tässä joukossa huima saavutus. Ei se suotta saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa vuoden parhaana esikoisteoksena. Myös Pagistaan suosittelee (ja sehän se vasta jotakin on).

- - -

Tämä nyt ei liity kirja-asiaan mitenkään, mutta muistaessa pitää mainita, että kasvihuone on lunastanut kaikki odotuksemme huolimatta järjettömän kuumasta kesästä sekä kastelun ja sadonkorjuun delegoimisesta naapureille kolmeksi viikoksi. Tomaattien ja kurkkujen kilohintaa ei edelleenkään kannata laskea, mutta niitä tulee vähintäänkin riittävästi, samoin salaattia ja yrttejä kasvihuoneen vieruspenkeistä.

maanantaina, elokuuta 02, 2010

Häiritsen

"Syvin tunne, jonka tiedän, on tunne siitä, ettei kuulu joukkoon. Se on se tunne, jonka kanssa minä olen varttunut. Se ei ole mikään mukava tunne, enkä minäkään tiedä, mistä se oikeastaan tulee. Siitä saakka kun olen osannut ajatella, minusta on tuntunut siltä, että minä häiritsen. Aivan kuin kaikki olisivat onnellisempia ilman minua, eikä tämä koske vain perhettäni vaan myös ystäviäni, ylipäätään kaikkia, aina. Minusta tuntuu, kuin en oikein sopisi joukkoon. Kuin kaikki muut olisivat pyöreitä ja minä kulmikas tai toisin päin. Kukaan ei rakasta minua, minua ei voi rakastaa: olen siitä täysin vakuuttunut ja samalla pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta, ja kun seuraan tätä ajatusta aivan loppuun saakka, se johtaa minut tunteeseen, joka on minulle tutumpi kuin mikään muu: minä olen aivan yksin."
- Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat (Otava 2010)

Aivan kuten kirjoittaja ilahtuu tajutessaan, että hänen unkarinjuutalainen isoäitinsä oli jakanut hänen kanssaan tuon tunteen, minäkin ilahduin löytäessäni toisen taitavasti kuvailemana oman perustunteeni. Aivan kuin tuo yksinäisyys olisi hetkeksi laantunut. Ehkä emme olekaan neurooseinemme ja suruinemme niin ainutlaatuisia kuin oman päämme ahtaudessa kuvittelemme.

Lomaltapaluuahdistamattomuus (tai ehkä lomaltapalaamattomuusahdistus)

Alkukesällä lehdet olivat täynnä näin vältät lomastressin-juttuja. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi neuvotaan, miten vältät lomaltapaluuahdistuksen ja miten tehdään pehmeä lasku töihin.

Allekirjoittaneen mielestä paras tapa välttää sekä lomastressi että lomaltapaluuahdistus on olla pitämättä lomaa. Ei ahdista yhtään palata työpaikalle, kun ei ole sieltä pois lähtenytkään. Väsyttää vähän, mutta väsyttäisi se lomankin jälkeen.

Kiitos vihdoin selvinneiden kustantamokuvioiden, syksystä on tulossa odotettua vaiheikkaampi. Elokuun alussa on viimeisteltävä yksi kirja painokuntoon ja kirjoitettava sitten samasta käsikirjoituksesta versio kaksi marraskuun puoliväliin mennessä (oikeastaan aikaisemmin, koska englanninkielinen teksti pitää huoltaa idiomaattiseksi ennen kustantamolle lähettämistä). Samalla on hoidettava pari aikaisempaa kirjoitusvelvoitetta sekä järjestettävä väitöstilaisuus, jota ei tällä menolla taida ehtiä jännittää ainakaan kovin paljon etukäteen.

Mutta on toki hyvä, että töitä riittää ja työnantajalta löytyy joustavuutta muuttuviin kuvioihin.

Pagistaanissa on ollut edellä mainituista syistä hieman hiljaista. Valgeista löytyy sentään joitakin kuvallisia välähdyksiä allekirjoittaneen kesäliikehdinnöistä Englannissa ja Pohjois-Karjalassa.

tiistaina, heinäkuuta 27, 2010

Syyllisyys

"Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Ja pyytää syyllisyys:

'tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo.'
'Ei, en tule, pahasta puhdas oon!'
'Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.'

Tarhan pihamaalla pienokainen.
Kovin viaton,
räkänokkainen,
kiikkuu
eikä aavistaa saata,
kuinka suuri voima liikkuu,
nurkan takaa sinua tarkkailee tuo
ja mustaa maalia juo.

Se tulee tuttavaksi tänään,
et toisin päättää vois.
Se päättää, milloin tulee,
eikä lähde pois.
Nurkkiin nukkumaan kipuaa,
mustaa maalipurkkia kuljettaa,
ja juuri kun kaikki oli, kuten pitikin olla
se suhersi seinään: mitäpä nolla?

Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
pyytää syyllisyys:

'tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo.'
'Ei, en tule, pahasta puhdas oon!'
'Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.'"


YUP: Syyllisyys

keskiviikkona, heinäkuuta 21, 2010

Excuse me

Olen jo aiemmin tullut johtopäätökseen, että Englanti on henkinen kotini. Tai ehkä pitäisi sanoa sosiaalinen kotini, etten kuulostaisi anglofiililta, jollainen en kuitenkaan tunnusta olevani.

Kuten aiemmin kirjoitin, olen saanut aika ajoin palautetta ärsyttävyyteen yltävästä kohteliaisuudestani. Kursailu on tietysti oma juttunsa. Myös vähän tönäistessäni toista pyydän salamannopeasti anteeksi, vaikka kyseessä olisi oma puoliso, jota tapani riepoo huomattavasti enemmän kuin nuo arkiset pikku törmäilyt keittiössä tai eteisessä. Mutten voi sille mitään.

Niinpä esimerkiksi Venäjällä joudun helposti altavastaajan asemaan. Siellä kun ei turhia pokkuroida, vaikka tiettyjä kohteliaisuusfraaseja tiukasti noudatetaankin. Parissa päivässä totun kyllä pitämään puoliani ja suuttumaankin tarvittaessa, mutta tunnen olevani yhtä kaikki vieraissa nahoissa.

Yhdysvalloissa taas ihmiset tulevat liikaa iholle kysellen kaikenlaista odottamatta vastauksia. Ahdistun, jos joudun esittämään jotenkin rempseämpää ja joviaalimpaa kuin olen.

Englannissa sen sijaan liu'un täysin vaivatta siihen sosiaaliseen menuettiin, jota britit ahtaalla saarellaan ovat harrastaneet ties mistä saakka ja jolle muu maailma vähän naureskelee. Excuse me, I'm so sorry, thank you very much, could you please. Ihmiset hymyilevät ja puhuttelevat toisiaan ystävällisesti, mutta pitävät sen utelemattoman etäisyyden, jonka tarvitsen tunteakseni oloni mukavaksi.

Niinpä palatessani takavuosina kotiin Englannista opiskelijavaihdosta olin aluksi aidon järkyttynyt suomalaisten suoraviivaisuudesta ja kylkiluitani tökkivistä mykistä kyynärpäistä. Meillä kun ei edes ole excuse me-fraasia vastaavaa sanaa! Taannoisen lyhyen reissun jälkeen tuota käänteistä kulttuurishokkia ei sentään tullut, vaikka matkan aikana tiedostinkin tuon hassun "kotiin tulemisen" tunteen ja siitä suuresti huvituin.

lauantaina, heinäkuuta 03, 2010

Ahdistavan kaunista

Luin taannoin, että elämän ikävät käänteet lyövät usein leimansa siihen vuodenaikaan, jona ne ovat tapahtuneet. Luulen sen selittävän, miksi keskikesä on jo monta vuotta ollut allekirjoittaneelle epämääräisen hankalaa aikaa. Outoa ahdistusta, epävarmuutta, painajaisia, liiankin eläviä muistikuvia ja määrittelemätöntä pelkoa siitä, että jotain odottamatonta tapahtuu. Juuri silloin, kun kesä on kauneimmillaan.

Ehkä juuri siksi on ollut niin helpottavaa lähteä viime vuosina kesäreissuun, vaihtaa maisemaa juuri heinäkuun alussa. Palatessa pahin on ollut jo ohi ja hengittäminen helpompaa.

Alitajunta ja keho kai muistavat ja yhdistävät menneisiin tapahtumiin tietyn vuodenajan elementtejä - valoa, tuoksuja ja ääniä - vaikka järjen näkökulmasta itse asia on jo aikaa sitten jäänyt taakse ja tuonut varmasti tullessaan enemmän hyvää kuin huonoa. Olemme omituisia ja monimutkaisia olentoja - ja samalla kuitenkin jollain tapaa niin yksinkertaisia ja ennalta arvattavia.

maanantaina, kesäkuuta 21, 2010

Kohtaaminen

En muista, kerroinko tämän jo silloin kolmisen vuotta sitten, enkä viitsi nyt tarkistaa. Mutta Ruotsin kuninkaallisten häiden kunniaksi muisteltakoon erästä absurdeimmista kohdalleni sattuneista tapauksista. Siinä oli jotain kiistämättömän harmsilaista.

Olin juuri tullut Tukholmaan osallistuakseni konferenssiin. Aamu oli varhainen ja kuljeskelin keskustassa etsien auki olevaa kahvipaikkaa, jossa odotella ilmoittautumisen alkamista. Huhtikuinen sää oli kolea, kaupunki vielä unelias. Yht'äkkiä tyhjänpuoleisella kadulla vastaan kopsutteli hevonen. Iso, komea raudikko. Sen selässä istui tutunnäköinen ratsastaja. Meni hetki, ennen kuin päänsisäisestä naamagalleriastani löytyi oikea kortti: Ruotsin kuningas. Häntä seurasi diskreetisti muutama ratsukko. Vähän matkan päässä tulivat vielä hevosvetoiset vaunut.

Niin ratsasti Kaarle XVI Kustaa ohitseni läpi Tukholman hiljaisen keskustan. Minä jatkoin haukotellen matkaani kahvilaan, jossa tilasin kahvin ja juustosämpylän.

(Aidosti harmsilaisessa tarinassa kuningas olisi tietysti istunut hevosen selässä takaperin huudellen matemaattisia yhtälöitä tai kierähdellyt maahan viiden metrin välein. Olisi hänellä ainakin ollut päässään hassu hattu.)

keskiviikkona, kesäkuuta 09, 2010

Mitä teen tänä kesänä

Kriisiä ja Kari Haakanaa mukaillen peruskoulun hengessä:

Mitä teen tänä kesänä
Kirjoittanut Kati, 35 vuotta

Ensin pitää kertoa, mitä en tee tänä kesänä. En pidä kesälomaa, koska sitä ei ole, enkä mene Alpeille patikoimaan, koska ei ole kesälomaa. Se on aika surullista. Koska sain työhuoneen alma materistani, voin kuitenkin tehdä töitä Pohjois-Karjalassa ja leikkiä viikonloppuisin olevani lomalla. Voin myös käydä Kolilla ja leikkiä olevani Alpeilla.

Jos saan aikaiseksi, maalaan talon. Ehkä en kuitenkaan saa. Aikaiseksi. Tomaatteja ja kukkia pitää kuitenkin kastella, koiria lenkittää ja biojäteastia viedä kompostiin ja mies poniretkelle, joka on synttärilahja yli vuoden takaa, mutta josta mies ei jostakin syystä ole muistuttanut.

Heinäkuussa, vaikka sitä lomaa ei ole, käyn ensin Puistobluesissa ja sitten Englannissa. Leedsissa on International Medieval Congress. Sinne olen ajautunut esitelmää pitämään, vaikken olekaan oikea keskiaikatutkija, vaan jonkinlainen vuosisatojen välillä seikkaileva hybridi. Duxfordissa on puolestaan Flying Legends-lentonäytös. Sekään ei ole oikeastaan lomaa, vaan opintoretki, koska tunnistan eläviä lentäväisiä sata kertaa paremmin kuin moottoroituja. Spitfiren ja Boeing B-17 Flying Fortressin tunnistan melkein aina. Asiaan vihkiytyneiden mielestä se on kai yhtä suuri saavutus kuin allekirjoittaneesta se, että joku erottaa toisistaan variksen ja harakan (kaikki eivät erota).

Siinäpä se kesä meneekin. Nopeasti, kuten aina. Pitää myös muistaa, että voi tapahtua jotakin ihan muuta, kuin mitä on ajatellut. Elämä on sellaista.

maanantaina, kesäkuuta 07, 2010

Topelius sen sanoi

Pohdin taannoin "oma kansa"-käsitteellä öyhöttämistä. Sehän tuntuu ainakin maahanmuuttokeskusteluissa viittaavan epämääräisesti ja sangen epähistoriallisesti jonkinlaiseen tuohivirsuiseen ja väiskipäiseen alkusuomalaisuuteen.

Tänään lueskelin viran puolesta Zachris Topeliuksen Maamme-kirjaa, tuota suomalaisuuden lyhyttä oppimäärää, joka ilmestyi ruotsinkielisenä vuonna 1875 ja suomeksi vuotta myöhemmin (jälkimmäinen löytyy muuten kokonaisuudessaan verkosta). Mitäpä sanoo "satusetä" Suomen kansasta?

"Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, - kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, - ovat y k s i kansa."

Tässä tulee tietysti muistaa, että Topeliuksellakin oli ruotsinkielisenä oma lehmä ojassa. Niin ikään isänmaa-käsitteestä voidaan saivarrella. Mutta yhtä kaikki, jotakuinkin tätä ajoin omassa kirjoituksessani takaa. Niin että jättäkääpä, te "puhdasta suomalaisuutta" edustavat isänmaamme toivot, topeliaanisessa hengessä ne pizzeriayrittäjät rauhaan.

sunnuntai, kesäkuuta 06, 2010

Todellisuudet

"Tavallaan jokainen on surullinen
tietää elon sattumanvaraisuuden
vaikka sinä sanot että unohdat sen
Tavallaan jokainen on surullinen
tuntee ajan rosot ja sijaisuuden
vaikka minä sanon että välitä en"

- Zen Café

Joskus sitä havahtuu siihen tosiasiaan, että jokainen meistä elää ikiomassa todellisuudessaan, jota kukaan muu ei voi kokea. Ajatus on aika huima. Täällä me kuljemme näennäisesti samassa ajassa ja tilassa, mutta jokainen kuljettaa mukanaan omaa, ainutlaatuista näkökulmaansa, ajatus- ja tunnemaailmaansa sekä historiaansa.

Siitä tulee oudon yksinäinen olo.

Oma kysymyksensä on, minkä verran ihmiset edes haluavat tietää toistensa todellisuuksista. Toisinaan vilpittömät yritykset selittää omaansa saavat toisessa aikaan suurta ahdistusta. Luulen sen johtuvan siitä, että omat surut - ne itselle tutut ja aina mukana kulkevat - uhkaavat herättää toisen suremattomat surut, joita tämä ei syystä tai toisesta halua katsoa silmästä silmään (ehkä se on usein ihan viisasta).

Silloin ei voi muuta kuin hyväksyä väistämättömän - todellisuuksien kohtaamattomuuden - ja tyytyä ihmisten kohtaamiseen todellisuuksien rajalla, yhteisellä maalla. Onhan sekin jo paljon.

tiistaina, kesäkuuta 01, 2010

Se ei oo mies eikä mikään, jos ei valmistu talo

Pian sen jälkeen, kun aloimme siipan kanssa viihtyä vakituisemmin toistemme seurassa, hän ilmoitti - omien sanojensa mukaan hyvissä ajoin - ettei tule koskaan rakentamaan minulle taloa. Vastasin ottavani tiedon vastaan ilolla ja helpotuksella.

Tässä asiassa olemme siis olleet saumattoman yksimielisiä: talonrakennukseen ei ryhdytä. Allekirjoittaneella pääsyinä ovat olleet paitsi yleinen kärsimättömyys ja huono epävarmuuden sietokyky, myös se, ettei uusissa taloissa ole koskaan samaa viehätystä ja karismaa kuin vanhoissa, elämää nähneissä (ja usein pihakin on puutonta, apeaa savipeltoa). Mies taas on seurannut tuttaviensa talonrakennusprojekteja, eräitä hyvinkin läheltä: urheilullinen, käsistään kätevä ja perusavulias poikamiesinsinööri olisi kai halutessaan voinut viettää kaiken vapaa-aikansa sokkeleita valaen, seiniä levyttäen ja kattopeltejä kiinnittäen.

Sitä paitsi tunnettua on, että talonrakennusprojektit harvoin menevät suunnitelmien mukaan. Budjetti paukkuu, aikataulu venyy ja jos oikein huonosti käy, talon ollessa lopulta muuttovalmis sinne muuttaakin joku aivan muu, kun rahat ovat loppuneet tai projektiin ja toisiinsa kyllästyneet raken(nut)tajat pistäneet lusikat jakoon ja puolivalmiin torpan myyntiin.

Mikä hurjinta, usein taloa ryhdytään rakentamaan juuri silloin, kun perheessä on pieniä lapsia. Siipan sanojen mukaan voisi kuvitella, että saman kärsimyksen saisi aikaan vaikkapa ampumalla itseään jalkaan.

Kahdeksan neliön lasinen valmiskasvihuone olikin antirakentajille juuri sopivan kokoinen projekti. Parissa viikossa sai kokea miniatyyrikoossa moniaita rakentamisen iloja: tarjouspyynnöt, perustushiekan ja -kivien toimituksen viivästymisen, neuvottelut naapurin kanssa sijainnista, katharttisen möyryämisen ulkona sateessa ja liejussa, kun hupusta valuu niskaan kylmää vettä.

Tomaateille tulee niin ikään lajinsa verran kilohintaa - olettaen siis, että tomaatteja ylipäänsä tulee. Mutta kasvihuone on kiistämättä hieno. Toivotaan, että se kestää myös talven yli (lasin sijaan materiaaliksi olisi voinut valita kennolevyn, mutta siitä tulevat mieleen supermarkettien ostoskärrysuojat).

Osa kasvihuoneen valmistumisen riemusta liittyi kyllä siihen, että kyseessä oli vain kasvihuone. Siihen sekoittui jonkinlaista selviytyjien iloa ja helpotusta; vähän kuin olisi saanut esimakua jostain isosta ja vaarallisesta, jolta kuitenkin onnistui välttymään.

torstaina, toukokuuta 27, 2010

Oli kesä oli mopo

Tämän jupinan aihe voi hyvin kuulua niihin yllättävän lukuisiin asioihin, joita ei voi ymmärtää, jos ei ole omia lapsia. Kun ei voi ymmärtää, pitäisi ymmärtää ainakin olla hiljaa, mikäli on erinäisiä lapsiaiheisia keskusteluja uskominen.

Pahoitteluni, jos kuulostin hivenen kitkerältä.

Mutta asiaan. Mopot. Mopedit, skootterit, kevarit, mitä näitä nyt on. Niitä on nykyisin paljon. Koulujen pihat ovat niitä täynnä. Nuoriso (en voi olla ajattelematta kyseistä sanaa muistamatta lämmöllä Markus Kajon Kettus-hahmoa, joka takavuosina televisiossa aloitti valistuspuheensa sanomalla "NuoriSO!") näyttää yhä enemmän siirtyvän paikasta toiseen moottorivoimin. Mopoilu on myös ajanviettotapa, jota aika ajoin uutisissakin puidaan virittelyn ja "mopomiittien" tiimoilta.

Ei siinä mitään. Siivo ja liikennesääntöjen mukainen ajelu ei ainakaan allekirjoittanutta ärsytä, vaikken pärinästä hurjasti nautikaan. Etenkin maaseudulla mopo voi oikeasti olla tervetullut helpotus liikkumiseen. Mietin silti, miten järkevä ja kestävä tällainen trendi on ympäristön ja kansanterveyden kannalta. Jos jo viisitoistakesäisenä oppii käyttämään lyhyidenkin matkojen siirtymisiin hevosvoimia ennemmin kuin omaa lihasvoimaansa - en usko, että kaikki taajamamopoilijat asuvat yli kymmenen kilometrin päässä koulustaan - miten todennäköistä on, että mopon tai kevarin selästä siirrytään suoraan auton rattiin ja jäädään sinne?

Ilmiö lienee itseään ruokkiva: mitä enemmän kaveripiirissä on mopoja ja skoottereita, sitä suuremmaksi kasvaa teinin paine saada sellainen. Vanhemmat luultavasti heltyvät viimeistään ajatellessaan visiota, jossa oma lapsi polkee hiki päässä pysyäkseen mopoilevien kavereidensa perässä ja välttääkseen syrjäytymisen.

Ajat ovat toki muuttuneet ja elintaso noussut. Mies kertoi, että aikanaan kaveripiirissä yhdellä taisi olla mopo, jota sitten porukassa rassattiin. Uutuudenviehätys katosi kuitenkin pian, eikä kovin moni edes tohtinut kotonaan mopon hankkimista puheeksi ottaa. Itse muistan, että ehkä yksi tai kaksi samalla hevostallilla käyneistä kavereista ajoi viiden kilometrin matkan mopolla. Me muut sotkimme tyytyväisinä polkupyörillä ja talvisin kävelimme (ah, toisin oli ennen; jostain luin arvelun, että kohta näitä kävely- ja pyöräilytarinoita kerrotaan yhtä nostalgisina kuin meidän ikäpolvellemme aikanaan kouluun hiihtämisiä).

On kiintoisaa, että ihmislajilla on niin kova hinku heijastaa parantunut tulotaso juuri moottorivoimalla liikkumiseen. Niin sanotuissa kehittyvissä maissa autokanta alkaa kasvaa heti, kun elintaso nousee, vaikka suurkaupungin ruuhkaisessa keskustassa olisi monin verroin helpompaa liikkua julkisilla liikennevälineillä. Varakkaammissa maissa taas ostetaan palkan noustessa parempi auto, sitten toinen*, lapsille ensin moposkootterit ja kenties mönkijä tai mopoauto, ennen kuin ajokortti-ikä tuo tullessaan vielä yhden tai useamman auton hankinnan.

*Niinpä vain löydän itsenikin aika ajoin haikailemasta, miten kätevää olisi, jos tulotaso sallisi taas "oman" auton, jolla liikkua juttukeikoille ja lähitöihin toiselle puolelle Suomea vaikka koirien kanssa silloinkin, kun toinen tarvitsee sitä perheen ainoaa. Että sikäli ei liene varaa urputtaa.

maanantaina, toukokuuta 24, 2010

Ja saaliinasi mitä kaikkea

Etsiskelin Pagistaanin arkistoista linkitettäväksi erästä vanhaa tekstiä, jota en kuitenkaan löytänyt. Sen sijaan löysin täyslaidallisen jonkinlaista lähinostalgiaa. Sillä tarkoitan tunnetta, joka tulee muutaman vuoden takaisten tunnelmien lukemisesta ja uudelleen elämisestä. Erityisesti Tampereen-vuosien muistiinpanot saivat hymyilemään: viihdyin todella siinä kaupungissa ja pikkujärven rannalla sijainneessa vuokrayksiössäni.

Mitä kaikkea olenkaan elänyt, tehnyt ja kokenut niissä viidessä vuodessa, joina olen kirjoittanut juolahduksiani tänne! Puhumattakaan siitä, miten paljon elämää on mahtunut niihin kolmeenkymmeneen muuhun. Sitä miettiessä tulevat aina mieleen nämä Kyllikki Villan säkeet:

"Et voi sitä estää: sinun verkkosi kestää ohi onnen, surun ja ilon. Ja vesien auringonkilon se sinulle kerää kun aamutuuli herää. Se minkä jo unohdit sinussa silti on, se sinua on. Ja saaliinasi mitä kaikkea kimmeltää sinun verkossasi?"

Ajatella, että keskiajalla - saati sitä varhaisempina aikoina - olisin ollut jo vanhus. Tai sitten olisin kasvanut koiranputkea jo hyvän aikaa.

- - -

Mutta palatakseni tekstiin, jota etsin: se käsitteli lempääläläistä Haikalan puutarhaa, jossa kävin yhdellä elämäni parhaista juttukeikoista muutama vuosi sitten. Nyt uusvanhana pihanomistajana pistäydyin siellä uudestaan. Tuomisinani oli vaatimattomat viisi kassillista taimia*. Olisi voinut olla paljon enemmänkin, mutta tolkku voitti.

Haikalan puutarha myy puuvartisia kasveja ja kotimaisia perennoja, joiden valttina on talvenkestävyys. Suuret puutarhamyymäläthän kauppaavat lavakaupalla koreita, kasvihuoneissa kasvaneita tuontitaimia, jotka saattavat kuukahtaa jo ensimmäisenä talvenaan tai muuten vain kasvavat kituliaasti. Pihanhoitajalta palaa niin rahaa kuin hermojakin, mutta kauppa käy. Sen sijaan kotimaiset, usein vankkaa maatiaiskantaa olevat kasvit eivät vähästä säikähdä, joten pihin ja mukavuudenhaluisen puutarhurin kannattaa suosia niitä.

Kasvien karaistuneisuudesta kertoo muun muassa se, että Haikalan puutarhalla suurin osa taimista kaivetaan kassiin suoraan maasta. Samalla ostaja saa sekä hoito-ohjeita että kiinnostavaa tietoa kasvien alkuperästä: akileijan kerrotaan olevan vanhan talon omaa kantaa, niittysinilatva on Karjalan Kannakselta - ihmiset ovat tuoneet vanhoilta kotipaikoiltaan kasveja lisättäväksi - ja niin edelleen. Toiminnasta välittyvät rakkaus ja innostus kasveihin, mikä näkyy myös hinnoissa; rahastuksesta ei voi parhaalla tahdollakaan puhua.

Haikalan tyyppiset puutarhat ovat kovin harvassa, mikä on sääli. Sitä hauskempaa on, jos onnistuu opastamaan jonkun noiden kasviaarteiden äärelle. Näin kävi jokunen viikko sitten, kun kehaisin puutarhaa Facebookissa. Kollegaystäväni oli välittänyt tiedon omalle ruusuja harrastavalle tutulleen, joka oli kuin olikin käynyt paikalla ja löytänyt kokoelmiinsa kaksi uutta, perinteistä pensasruusulajia. Tapauksesta tuli hyvä mieli koko päiväksi.

*Asiasta kiinnostuneille kerrottakoon, että riihimäkeläispihaan kulkeutui tällä kertaa papulanruusu (aulankolainen kanta), valkoinen talonpoikaispioni, valkoinen särkynyt sydän, puistolemmikkiä, Haikalan omaa akileijaa, verikurjenpolvea, karjalanminttua sekä ranskalaista rakuunaa (oululainen kanta).

torstaina, toukokuuta 20, 2010

Suojelkaa pikkulintuja

Olen työni puolesta kolunnut kevään mittaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Aamun Koitto-lehtiä. Lehti alkoi ilmestyä vuonna 1896 tarkoituksenaan valistaa ja sivistää "Suomen kreikkalais-katolista wäestöä". Sen päätoimittajana toimi alkuaikoina Sortavalan kirkkoherra Sergei Okulov. Vaikka etsinkin lehdestä kansallisuus-, etnisyys- ja uskontokysymyksiin liittyviä tekstejä, sattuu mikrofilmeiltä omalle koneelle kopioidusta aineistosta silmään aika ajoin muutakin kiintoisaa luettavaa.

Esimerkiksi eläinten suojelua ja hyvää kohtelua käsitellään useammassakin kirjoituksessa. Kesällä 1904 lehdessä ilmestyi vetoava teksti "Suojelkaa pikkulintuja", jonka oli kirjoittanut nimimerkki Pikkulintujen ystävä. Kirjoittaja paheksuu syvästi pikkulintujen kivittämistä ja vainoamista ja muistuttaa, että linnuista on sekä hyötyä että huvia. Teksti on niin pitkä, etten viitsi siteerata sitä tänne kokonaan.

"Ja paitsi tätä huvia, miten raakalaismaista onkaan mennä hätyyttämään viattomia lintuja, murhaamaan heidän rakkaita, helliä omaisiaan, kun kumminkin selvästi tiedämme jokainen, että eläimetkin surevat, kaipaavat, rakastavat, ikävöivät, kärsivät kylmää ja nälkää, kipua ja tuskaa - aivan samalla tavoin kuin ihmisetkin - sillä ainoalla eroituksella, että luomakunnan raskaimmatkin kärsimykset kattaa useimmiten vain vaikeneva äänettömyys. Ajatelkaamme kaikkea tätä ja pitäkäämme puhtaana ja pyhänä kaikki se hyvä, se kauneus, mitä Luojan luonnossa löytyy." (Aamun Koitto 6/1904)

tiistaina, toukokuuta 11, 2010

Toisaalla

Kirjoitin toisaalle toisen tekstiä lainaten, ja olen vielä tarpeeksi laiska linkittääkseni tekeleeni tännekin. Kyse on 22.4. Aamulehdessä olleesta dosentti Pekka Masosen kirjoituksesta, jonka aiheena ovat nippelitietoja historiantutkijalta tenttaavat harrastelijat. Hauska kirjoitus, jota ei valitettavasti sellaisenaan verkosta löytynyt.

Valgei-kuvablogia olen niin ikään päivittänyt muutaman kerran viikossa lähinnä vanhoja valokuva-arkistoja kaivellen. Olen kirjoittanut vuosikaudet - itse asiassa yli viisi vuotta! - tänne niin, että kuvat ovat sivuosassa; on hauskaa antaa välillä kuville puheenvuoro ja käyttää sanoja kuvatekstin tapaan.

maanantaina, toukokuuta 10, 2010

Kohti keski-ikää

Tähän on tultu. Maksoin viime viikolla iloisesti liki kaksisataa euroa juoksukengistä, enkä edes jahkaillut päätöstä sovittamista pidempään.

Kyse ei ole siitä, että kuvittelisin kalliiden vermeiden tekevän parempaa harrastajaa missään lajissa. Mutta Asics Gel Kayano-kengissä on markkinoiden paras ylipronaatiotuki. Ylipronaatiohan tarkoittaa nilkan kiertymistä askeltaessa sisään päin, ja se on aiheuttanut allekirjoittaneelle vuosien myötä niin selkä-, polvi- kuin iskiasvaivojakin. Pidemmän päälle asentovirhe voi saada aikaan kaikenlaista pysyväisikävää, kuten nivelkulumia.

Liekö lähestyvän keski-iän merkki, että nuo pienet kolotukset ja jumitukset tuntuvat vuosi vuodelta lisääntyvän, vaikka kuinka pyrkisin pitämään ainoasta kehostani huolta; liikuttamaan sitä monipuolisesti, ruokkimaan ja lepuuttamaan hyvin (vertaan mielelläni kroppaa hevoseen; aivan samalla tavalla siitäkin pitäisi huolehtia, että se pysyisi terveenä ja jaksaisi tehdä, mitä siltä pyydetään). Ehkä nitinä ja natina kertovat samasta kuin se, että paino pyrkii ylöspäin selvästi herkemmin kuin ennen, mutta laskee kovin sitkeästi. Vielä viisi vuotta sitten tilanne oli samoilla liikkumisilla ja syömisillä melkein päinvastainen. Kultainen nuoruus on jäämässä vääjäämättä taakse!

Mitä juoksemiseen tulee, en enää haaveile täyspitkästä maratonista huomattuani, ettei fysiikkani kestä yli kolmeakymmentä juoksuharjoituskilometriä viikossa. Kriittisen rajan yli mentäessä alkavat rutista ja paukkua joko polvet tai selkä. Päätös vahvistui kuultuani sekä fysioterapeutilta että urheiluhierojalta maratoninnostuksen kääntöpuolesta: heidän hoidettavikseen tulevat ne lukuisat ja monimuotoiset rasitusvammat, joista ei lehtihaastatteluissa ja muissa menestystarinoissa puhuta. Kuulemma juuri jalkojen asentovirheet ja yksipuolinen juoksuharjoittelu ovat monelle kohtalokas yhdistelmä, vaikka muuten kestävyyskunto ja rahkeet maratoniin riittäisivätkin.

Juoksen kuitenkin ympäri vuoden monta kertaa viikossa - ihan oikeasti pidän siitä - joten päätin, ettei alle sata euroa lisää töppöskulunkeihin vuodessa* ole kova hinta jalkojen ja koko tukirangan paremmasta voinnista. Muutenkaan en enää edes yritä säästää jalkineiden terveellisyyden ja käveltävyyden kustannuksella: mitä kierommat kintut, sen tarkempi on syytä olla siitä, millä itsensä päivittäin kengittää (korkokengistä tai muista kipsuttimista en onneksi ole koskaan edes pitänyt). Rahanmenoa voi sitten kompensoida ostamalla vaatteita kirpputorilta.

Sitä paitsi nuo kaksisataa euroa jaloissa on aivan tolkuttoman hyvä juosta kohti keski-ikää.

*Juoksukengäthän tulisi uusia noin vuoden välein, jos yhtään aktiivisemmin hölköttelee.

sunnuntai, toukokuuta 02, 2010

Kukko kiekuu punaheltta osa II

Kuten taannoin kerroin, meitä on häiriköinyt hyvän aikaa voimainsa tunnossa oleva fasaanikukko. Se yöpyy edelleen ikkunamme takana olevassa kuusessa, mutta on ollut aamuisin hiljaisempi. Syynä on ehkä se, että herra on saanut haaremiinsa peräti kaksi kanaa. Se saattelee rouvansa iltauutisten aikaan naapurin pihakuuseen yöpuulle ja patsastelee sitten itse omalle vakiopaikalleen asettuen oksalle kuin pyöreä, pitkäpyrstöinen limppu.

Eräänä päivänä satuimme näkemään, kun pollea fasaanikukko liehitteli kainostelevaa kanaa talomme kulmilla. Hetken päästä tieltä kuului tarmokas töp töp töp töp töp töp. Sieltä tulla viipotti toinen kukko kaula pitkällä täyttä juoksua sivuilleen vilkuilematta. Kilpakumppanit katosivat naapurin sembramäntypusikkoon, joten draaman päätös jäi näkemättä. Päättelimme, että etujaan valvomaan juossut oli "meidän" kukkomme, joka kiiruhti häätämään satunnaista tunkeilijaa pois. Fasaanithan ovat tarkkoja reviiristään.

Viime kesänä lähinurkilla pyöri fasaanipoikue, ja kaikesta päätellen sellainen on tiedossa myös tulevana kesänä.

torstaina, huhtikuuta 29, 2010

"Oma kansa" ensin?

Facebookissa näkyy olevan erinäisiä maahanmuuttoon kantaa ottavia ryhmiä ja kiertäviä statuksia, joissa julistetaan "oman kansan" tärkeyttä muihin nähden.

Tällaisia nähdessäänhän ei aatehistorioitsija malta olla ryhtymättä saivartelemaan. Ketkä "omaan kansaan" kuuluvat? Ketkä eivät kuulu? Mikä kuulumisen määrittää? Onko kyse valtio-oikeudellisesti jonkin maan kansalaisista, vai niin sanotusta etnisestä ryhmästä? Mikäli jälkimmäisestä, mikä katsotaan kuulumisen kriteeriksi? Mitä tarkoitetaan etnisyydellä? Liittyykö siihen synnyinpaikka? Kieli? Geeniperimä? Rintamalla kärsineet sukulaiset?

Kaikki nämä määritteet - valtio-oikeudellista ehkä lukuun ottamatta - ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä. Olisi kuitenkin hyvä tietää, mistä puhutaan ja mihin otetaan kantaa. Myös arkipuheessa.

Nationalismi eli kansallisuusaatehan on itsessään kovin nuorta perua. Kansallismieliset ryhmät myös Suomessa nojautuvat puhtaasti 1800-luvun aatteisiin ja kehitelmiin korostaessaan "rodun" tai "kansan" ikiaikaisia juuria ja yhtenäisyyttä. Väitteet ovat tunnepitoisia, mutta historiallisesti kovin ohuita, yhtä ohuita kuin niitä puolustavat argumentit. Minusta on hämmentävää, miten kepeästi saatetaan sivuuttaa se tosiasia, että tänne on aina tultu ja täältä on lähdetty, ja että Suomen kokoiseen maahankin on kautta aikojen mahtunut jos jonkinlaista eläjää ja elämisen tapaa. Vaikutteita ja uusia geenejä on otettu vastaan ja sulautettu entisiin.

Mietin myös omia lojaliteettejani ja huomasin, että minulle "oma kansa" ei itseisarvoisesti merkitse juuri mitään. Osaltaan se johtuu varmasti siitä, että käsitteiden ja aatteiden parissa työkseen mylkkäytyessä tämänkin sanan emotionaalinen lataus on aikaa sitten kadonnut.

Luulen myös lukeneeni liikaa suomalaisia nettikeskusteluja, vaikkei pitäisi. Sellainen kyynistää.

Tajusinkin, miten paljon itse painotan arvoja. Ne ovat tietysti joiltakin osin kulttuurisidonnaisia, ja "suomalaisille pyhiin arvoihin" vedotaan epämääräisesti kansallisuuskeskusteluissakin. Mutta esimerkiksi kanssakulkijoiden ja kaiken elämän kunnioittaminen on minusta universaali arvo, jota jotkut toteuttavat paremmin ja toiset huonommin kulttuurista riippumatta. En tunne raiskaajaa tai murhaajaa kohtaan yhtään enempää solidaarisuutta, jos hän on suomalainen muualta tulleen sijaan. En koe sen enempää yhteyttä suomalaisiin, jotka perustelevat nettikeskusteluissa naisen paikan olevan kotona tai julistavat tuomioita punikkilesbofeministeille kuin muualta tulleisiin, jotka tavalla tai toisella sortavat toista sukupuolta. En tunne suomalaisuuden yhdistävän minua lämpimin sitein salametsästäjiin, jotka tieten tahtoen kiduttavat petoeläimiä moottorikelkoilla tai hiippareihin, jotka kylvävät myrkkysyöttejä koirille.

Ahneus ja itsekkyys ovat niin ikään universaaleja, meille kaikille yhteisiä ominaisuuksia, joille jotkut antavat vallan hanakammin kuin toiset kulttuurista riippumatta. Korruptio on korruptiota joka puolella maailmaa, sanottiin sitä maksulliseksi arvovalintavaikuttamiseksi tai ei. Tietoinen kelluminen sosiaalisessa turvaverkossa ilman hyvää syytä ja aikomustakaan ottaa vastuuta omasta elämästään on minusta aivan yhtä tympeää, syyllistyi siihen suomalainen tai muualta tullut. Heikoista on pidettävä huolta ja jokainen voi joutua avuntarvitsijan asemaan, mutta ehdoin tahdoin ei tulisi ihmisen muiden syöttilääksi heittäytymän. Millä tavoin se olisi syntyperäiselle suomalaiselle moraalisesti oikeutetumpi ratkaisu kuin paremman elintason toivossa maahan tulleelle? Talvisotaan ja edellisten sukupolvien maksamiin veroihin on minusta turha vedota.

Ja käänteisesti: naaman värillä tai synnyinpaikalla ei ole minulle mitään merkitystä, jos ihminen yrittää elää elämäänsä vastuunsa kantaen ja ihmisarvon ja muun elämän arvon tunnustaen. Sellaisia ihmisiä onneksi löytyy kaikkialta ja kaikista kulttuuritaustoista. Heidän tunnen kuuluvan "omaan kansaani", vaikka tämä mahtipontiselta kuulostaakin, ja vaikka tiedän olevani häpeämättömän subjektiivinen korostaessani asioita, joita minä pidän tärkeinä.

Mutta mitä muutakaan voisin?

Tällaisesta paasauksesta voi tietysti joku riemastua haukkumaan minua epäisänmaalliseksi. Hän lukekoon tekstin uudestaan ajatuksella. Mitä maahanmuuttokysymysten problematiikkaan tulee, viisaita, maltillisia ja realistisia puheenvuoroja on kirjoittanut muun muassa Osmo Soininvaara omassa blogissaan ja kurditaustainen lakimies Husein Muhammed Vihreiden blogissa. Varsinkin jälkimmäinen on minusta hyvä synteesi nykytilanteesta.

tiistaina, huhtikuuta 27, 2010

Kasvihuone

Pagistaanissa on eletty jännittäviä aikoja. Siippa kävi viime torstaina polven tähystysleikkauksessa ja on nyt toipilaana kotona. Kinttu näyttää toipuvan pikku hiljaa ilman suurempia ongelmia. Juoksulenkit, kiipeily ja reppuretket ovat kuitenkin hyvän aikaa pannassa.

Meistä tervejalkaisempi on muun muassa kaivanut kahdeksan neliön kasvihuoneelle perustuksia. Ajattelimme, että sellaisessa hoituu hyötyviljely meidän tarpeisiimme ilman varsinaisen kasvimaan perustamista. Pihakasvimaassa kun on se ongelma, että se pitäisi aidata huolellisesti ylimääräisten lannoittajien ja sadonkorjaajien varalta. Lähiseuduilla ei ole viljelypalstojakaan, jollaista allekirjoittanut rakkaudella vaali Tampereella asuessaan (siellähän palstan sijainti oli loistava, vain parisataa metriä kotiovelta).

Melkoinen taistelu on kuitenkin vielä edessä, ennen kuin tomaatintaimet saadaan kasvamaan. Valmiskasvihuoneiden kokoamisesta kuulee kaikenlaisia urbaaneja kauhutarinoita, mutta laitan toivoni siihen, että toinen meistä on diplomi-insinööri ja tottunut värkkäämään jos jonkinlaisten viritysten kanssa. Myös jonkinlainen kastelujärjestelmä pitänee kehittää poissaolojen varalle, vaikka naapurimme mukavia ovatkin ja vihannespalkalla saattaisivat käydä tarkistamassa tilanteen aika ajoin.

torstaina, huhtikuuta 22, 2010

Valgei

Toimittajantyöt ovat viime aikoina jääneet allekirjoittaneella vähemmälle tutkijanhommien täyttäessä työajan. Se harmittaa monestakin syystä. Yksi on se, ettei kameralaukun kanssa tule lähdettyä säännöllisesti liikkeelle. Kun liikun ulkosalla muuten kuin juosten, mukana on yleensä yhdestä kolmeen koiraa. Remmin päässä häiläävät, kärsimättömät eläimet ovat ehdottomasti valokuvaamisen vasta-aihe (sopii koettaa, jos ei usko).

Pitää siis vasiten lähteä katsomaan maailmaa kameran etsimen läpi, jos aikoo pitää jonkinlaista kuvaustuntumaa yllä. Tätä tavoitetta vauhdittamaan laitoin pystyyn Pagistaanin sivublogin Valgein. Valgei tarkoittaa valoa aunuksenkarjalaksi ja on minusta viehättävä sana.

Yritän parhaani pitääkseni tämän yritelmän hengissä edes kituliaasti. Siksi aion fuskata julkaisemalla myös vanhoja kuvia vuosien varrelta, sellaisiakin, jotka on ehkä jo nähty Pagistaanin puolella. Mutten ole niin taitava valokuvaaja, että hyvien tai edes kelvollisten otosten repertuaarini olisi rajaton.

perjantaina, huhtikuuta 16, 2010

Kukko kiekuu punaheltta

Pari viikkoa sitten aloimme ennen aamuviittä herätä fasaanin köök kök-kiekaisuihin. Koska myös rääkäisyjä seuraava siipien päristys kuului sisälle, linnun saattoi päätellä olevan hyvin lähellä.

Siitä lähtien varhaisaamut ovat edenneet tähän tapaan:

- Köök kök, prrrrt.
Heräämme, mutta vaivumme pian uudestaan horrokseen.
- Köök kök, prrrrt.
Havahtuminen - ja vaipuminen horrokseen.
- Köök kök, prrrrt.
Havahtuminen - ja vaipuminen horrokseen.

Tämä kaava toistuu vielä muutaman kerran, ennen kuin herätyskello ilmoittaa, että kello on kuusi ja on aika nousta.

Iltana muutamana hämärän laskeutuessa satuimme katsomaan makuuhuoneen ikkunasta, miten korea fasaanikukko patsasteli määrätietoisesti kohti talon pohjoispäätyä. Se killisteli pää kallellaan ylös ikkunan takana olevaan douglasinkuuseen ja kiersi sen arvioivasti pari kertaa. Sitten se pörähti ylös oksalle, asetteli itsensä mukavasti ja näytti vaipuvan uneen.

Sama toistui seuraavana iltana. Ja sitä seuraavana.

Tämä siis selittää paitsi äänekkäät aamukonsertit, myös kuusen alle ilmestyneen guanokasan. Kukonkekkele pitää kuusta vakituisena yöpuunaan, josta se aamun valjetessa hyppää alas ja aloittaa tunnin mittaiset soidinmenonsa ikkunamme alla. Se häipyy muihin aamutoimiinsa sopivasti silloin, kun mekin nousemme.

Minkäpä teet? Ei meistä kumpikaan raaski lintua häätää, tosin mies katseli arvioivasti fasaanin leveää ahteria kuusen oksalla ja mietti, voisiko siihen ampua herneen puhallusputkella. Pohdimme myös kuusen alle hiipimistä ja rääkäisemistä sen, minkä keuhkoista lähtee. Poetic justice.

Laitamme toivomme kesän lähestymiseen ja siihen, että kukolla käy lopulta flaksi. Tietysti voi lohduttautua myös sillä, etteivät fasaanit harrasta joukkosoitimia teerien tapaan.

Köök kök, prrrrt.

torstaina, huhtikuuta 15, 2010

Viihtyisyyden tuotteistaminen

Pistäydyimme sunnuntaina eräässä ruotsalaisperäisessä halpahuonekaluliikkeessä hankkimassa sellaista pientä ja hyödyllistä säilytyssälää, jonka tuotanto ja myynti yrityksessä kyllä osataan. Samalla tajusin, mikä kyseisessä liikkeessä minua on rieponut aina siitä asti, kun siellä ensimmäisen kerran Etelä-Suomeen muutettuani kävin.

Ensimmäinen ärsyyntymisen aihe on sisään liikeideaan kudottu maireus, joka näkyy kaikissa kylteissä ja tiedonannoissa ulko-ovelta alkaen. On varmaankin makuasia, pitääkö moisesta nuoleskelusta vai ei. Vaihtelua se ainakin tarjoaa kilpailijoihin verrattuna.

Toinen on vähän vaikeammin hahmotettava juttu, eikä siitä voi yhtä liikettä syyttää. Voisin luonnehtia sitä jonkinlaiseksi viihtyisyyden tuotteistamiseksi rahalla ostettaviksi kokonaisuuksiksi. Kotipesässä pitää viihtyä, se on selvää. Mutta minusta - ja kyse on taas vain minun mielipiteestäni - kodinomaisuus ja viihtyisyys syntyvät vähitellen ja pakottamatta, vaalimalla hyvää vanhaa ja hankkimalla harkitusti sellaista uutta, jota tarvitsee ja jota tuntee haluavansa katsella vielä vuosien jälkeenkin. Enemmän kuin rahaa tarvitaan aikaa.

Usein laadukkaimmat löydöt ovat sitä paitsi käytettyjä; ennen tavarat tehtiin paitsi kauniiksi, myös kestämään. Valitettavasti samaa ei voi sanoa suuresta osasta halpahuonekaluliikkeiden valikoimaa.

Kun koti on omannäköinen, ei sitä tunne tarvetta sisustaa joka kevät uudelleen trendivärien mukaan. Jotenkin vierastan hurjasti ajatusta, että menisi huonekaluliikkeeseen ja ostaisi sieltä tarjoussohvaryhmän ja sohvapöydän ja kirjahyllyt ja maton ja tyyliin sopivat lamput ja afrikkalaisen puuveistoksen ja vielä seinälle tyylikkään sisustusjulisteen tai taidevalokuvan kehyksineen. Kassan ja noutovaraston kautta kotiin!

Jollekin se varmasti sopii. Enkä tiedä, miten moni tuolla tavoin edes kotiaan sisustaa. Muistan kyllä äskettäin lukeneeni lehdestä pariskunnasta, joka huolettomasti totesi voivansa laittaa sinänsä tyylikkään, mutta steriilihkön sisustuksensa vaikka huomenna kokonaan uusiksi; uutena hankitussa kokonaisuudessa ei ollut mitään henkilökohtaisen tuntuista tai sellaista, jota itse pitäisi arvokkaana ja rakkaana.

Tässä on varmaan osaltaan kyse tavaroihin kiintymisen paradoksista. Mammonaan ei pidä tietenkään takertua liikaa, mutta tuntuu ainakin ekologisemmalta vaalia ja arvostaa vähempiä tavaroita kuin ostaa alvariinsa yhdentekevää uutta.

Aiheesta tulevat mieleen myös puutarhaohjelmat: useinhan niissä laitetaan kitulias ja ränsistynyt piha uusiksi yhden jakson aikana. Energiset asiantuntijat rullaavat siirtonurmikot paikalleen, istuttavat pensaat ja kasvit ja kutsuvat sitten pihan omistajat ällistelemään ja kiittelemään lopputulosta. Mihin unohtuivat aika ja kärsivällisyys, puutarhurin tärkeimmät liittolaiset? Mitä "unelmapihalle" tapahtuu myöhemmin?

Mihin meillä ylipäänsä on niin kiire?

maanantaina, huhtikuuta 12, 2010

Ärsyttämisen paradoksi

Kurjenmiekkojen sukua oleva apostolinmiekkamme (Neomarica northiana) päätti pitkästä aikaa kukkia. Vanhan, nykyisin harvinaiseksi käyneen huonekasvin kukka kestää vain päivän, mutta on sitä koreampi.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toimittaja Ilkka Malmberg manaili amerikkalaistyylisiä kiitospuheita, joissa asiasta tai toisesta palkittu kiittää vuolain sanoin vanhempiaan, puolisoaan, työtovereitaan ja niin edelleen: "Helpompi on pitää aitona sitä entistä kiitosta ja kumarrusta. Sillä tästä lähtee makeilun mato luikertamaan suomalaiseen kanssakäymiseen: Kiitos, Erkki, sinulle tästä fantastisesta kahvihetkestä viihtyisässä kodissanne ihanan perheesi seurassa. Ja sinua, Raija, haluan erityisesti kiittää upeista korvapuusteistasi."

Ei ehkä suoranaista makeilua, mutta jonkinlaista ylikohteliaisuutta allekirjoittanut on harjoittanut elämässään enemmän kuin oman osansa. Tähän liittyy jokseenkin tragikoominen oivallus viime vuosilta.

Pienen ikäni olen siis kuollakseni pelännyt ärsyttää muita ollen vakuuttunut, että teen sitä jo pelkällä olemassaolollani. Kun vielä olen herkkä - voisi sanoa, että yliherkkä - vainuamaan tilanteiden jännitteet ja ihmisten mielialat, olen koettanut varmistaa selustaani yrittämällä olla mahdollisimman myötäsukaista ja vaivatonta seuraa. Ajatus siitä, että aistisin ilmapiirin synkkenemistä tai yleistä vaivaantuneisuutta siksi, että minä olen kehdannut vaatia tai pyytää jotakin, on kai ollut sietämätön.

Oikeastaan ensimmäinen havahduttajani oli entinen appiukkoni, joka teki selväksi, ettei sietänyt vastausta "ihan sama" kysyttäessä vaikkapa sitä, haluanko kahvia tai teetä. Hän - suomalaistunut iranilainen - kammosi persialaiseen kulttuuriin kuuluvaa kursailua (persiaksi tarof), ja ilmoitti kursailijan siirtävän häikäilemättömästi vastuun päätöksestä kysyjälle. Juuri niinhän se on, vaikka itse sitä luulee vain helpottavansa muiden elämää olemalla esittämättä vaatimuksia tai edes toiveita.

Sittemmin olen kuullut vanhoilta ystäviltäni muisteluksia siitä, miten yltiökohteliaisuuteni esimerkiksi heidän vanhempiaan kohtaan ihmetytti ja joskus ärsyttikin. Ärsytti!

Myös rakas siippani totesi taannoin minun olevan jopa raivostuttavuuteen asti kohtelias, tosin sitä kuulemma hämmentävästi kompensoi taipumukseni kiihtyä nollasta sataan ja saada täysin olemukseeni sopimattomia kiukunpuuskia. Olemukseeni sopimattomia sikäli, että juuri sileä normikäytökseni ei antaisi mitään syytä olettaa, että räjähdys voi olla aivan nurkan takana (tähän vastasin, että hänen pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen, kun olen vihdoin kolmenkymmenen vuoden jälkeen oppinut suuttumaan sen sijaan, että kääntyisin entiseen tapaan sisäänpäin sättimään itseäni ja manipuloimaan läheisiäni mykkäkoululla ja itsesäälillä).

Yhtä kaikki, en siis ollut itse ollenkaan tajunnut, että pyrkimykseni olla ärsyttämättä ketään onkin johtanut aivan päinvastaiseen lopputulokseen.

Mutta selväähän se on. Kun itse mietin omia tuttaviani, helpointa ja mukavinta seuraa ovat ne oman tilansa ottavat, suorapuheiset ihmiset, joiden mielialoja ja toivomuksia ei tarvitse arvailla ja nuuskia ja miettiä, onko toinen kenties loukkaantunut jostain ja mikä pahinta, kenties loukkaantunut jostain, mitä minä olen sanonut, tehnyt tai jättänyt tekemättä (sellainen arvailu on myrkkyä etenkin kaltaisteni ilmapuntareiden mielenrauhalle). Tai jotka sanovat jotakin, muttei voi koskaan tietää, sanovatko he sen vain muita miellyttääkseen. Että jos he vaikka sanovat haluavansa kahvia, ottaisivatko he kuitenkin mieluummin teetä, vaikkei kukaan muu sitä ota, ja vaikka sen valmistaminen tuottaisi ylimääräistä vaivaa.

Niin. Juuri itseni kaltaiset ovat sitä hankalinta seuraa. Luultavasti olen käynyt neuroottisessa sileydessäni ja särmättömyydessäni ihmisten hermoille pienen ikäni.

Se on jotenkin surkuhupaisan hilpeä ajatus. Siitä pitäisi kai ahdistua, mutta jostain syystä minua vain naurattaa. Ja vähän ehkä nolottaa.

torstaina, huhtikuuta 08, 2010

Huhtikuu

Vielä pystyi pääsiäisenä kulkemaan Pielisen jäällä, mutta selällä se oli jo pahaenteisen tummaa. Kotona kinokset olivat muutamassa päivässä kutistuneet kolmannekseen ja paljastaneet scillojen lehtipiipot. Tulppaanien kärjet kurkistelevat jo kukkamaasta, peipot laulavat, fasaanit herättävät rääkynällään ennen aamukuutta ja sinitiainen kantaa pönttöön sammalta.

keskiviikkona, maaliskuuta 31, 2010

Pääsiäistä

Ei uskoisi, miten tyhjältä voi koiraton talo tuntua. Mies lähti edeltä käsin Pohjois-Karjalaan ja vei karvaisen kansan mukanaan. Minä menen huomenna perässä junalla työpalaverista selvittyäni.

Tuntuu oudolta, kun kukaan ei hiippaile perässä huoneesta toiseen tai käy jaloissa pyörimässä. Eläinten - siinä missä ihmistenkin - läsnäolon aistii ja tiedostaa myös silloin, kun ne eivät pidä melua itsestään (eräät kyllä pitävät meluakin ihan kiitettävästi, mikä voi olla osasyynä hiljaisuuden tuntumiseen erityisen poikkeukselliselta). En ole lyhyitä välikausia lukuun ottamatta koskaan elänyt ilman koiraa, ja sen kyllä huomaa.

Hankikanto ja auringonpaiste näyttävät olevan lähipäivinä kortilla, mutta kevättä se sadekin tietää. Pagistaan toivottaa itse kullekin leppoisaa pääsiäistä!

torstaina, maaliskuuta 25, 2010

Henkinen pääoma

"Palvelusuunnitelma on asiakkaan palvelutarpeen toteuttamiseksi tai hänen poistamiseksi tai vähentämiseksi tehty suunnitelma."
(Helsingin kaupungin sosiaaliviraston asiakastietojen käsitemalli 27.5.2006, siteerattu Jyväskylän yliopiston listaamissa kielikukkasissa).

- - -

Kannattaa päästää työpöytänsä kaaokseen, koska sen siivoaminen tuottaa kerta toisensa jälkeen hyveellisyyden ja aikaansaapuuden tunteen. Edessä on aina uuden, järjestelmällisemmän ja tehokkaamman elämän alku!

Apropos tehokkuus, eilen junassa pohdin, miten lähtökohtaisen ongelmallisina lapsuus ja vanhuus nähdäänkään tuottavuutta ja kasvua korostavassa yhteiskunnassamme. Kummatkin ovat elämänvaiheita, jotka etenevät omaa, kvartaalitaloudesta piittaamatonta tahtiaan. Ihmisen kasvamista lapsesta aikuiseksi ei voi nopeuttaa, eikä vanhenemista hidastaa (tai nopeuttaa, jos niikseen tulee, tekisi mieli todeta luettuaan erinäisiä keskusteluita). Terveenkin ihmisen elämänkaaressa on siis pitkiä aikoja, jolloin hän ei tuota mitään, vaan pikemminkin kuluttaa resursseja. Tämä on se asenne, joka tuntuu hallitsevan julkista keskustelua.

En väitä, etteikö niin kutsutussa huoltosuhteessa kyse olisi raaoista tosiasioista. Mutta etenkin vanhusten osalta ajattelumalli tuntuu puistattavan yksipuoliselta; lapset ovat sentään tulevia työntekijöitä ja veronmaksajia ja siten heidän kasvattamisensa ja kouluttamisensa on investointi tulevaisuuteen.

Kieltäydyn kerta kaikkiaan ajattelemasta vanhoja ihmisiä kuluerinä. Minusta he ovat jo pelkällä olemassaolollaan ja elämänkokemuksellaan valtava henkinen pääoma, vaikkei sitä pääomaa koskaan otettaisi hyötykäyttöön, tai vaikkei kaikilla olisi mahdollisuuksia siirtää kokemuksiaan ja oppimaansa nuoremmilleen. Jo ajatus siitä, mitä kaikkea vaikkapa 80-vuotias on nähnyt ja kokenut, on huimaava.

Eikö tuon elämänkokemuksen tiivistyminen hauraaseen ihmisyksilöön ole arvo sinänsä? Minulle ainakin on.

maanantaina, maaliskuuta 22, 2010

Selvittiin

Taisin parina viime keväänä valitella, että maaliskuu - ja mullanvaihtoaika, se on minulle aina kevään lähtölaukaus - tuntui tulevan liian pian: vastahan sitä odoteltiin talvea loputtoman marraskuun jatkeeksi.

Tänä vuonna kevättalvi on taas saanut sen arvon, mikä sille kuuluu. Maaliskuun kuulas valo ja hangista heijastuva aurinko saavat mielen riehakkaaksi ja primitiivisen voitonriemuiseksi; taas selvittiin yhdestä talvesta.

Kohta laulaa jo mustarastas.

keskiviikkona, maaliskuuta 17, 2010

Ryhdikkäästi

Pagistaanissa on oltu maaliskuussa kovin kiireisiä, mikä myös tiedoksi tahoille, jotka kenties yhteydenottoa odottavat. Tällä hetkellä allekirjoittaneen urakoitavana on sentään vain yksi päätoimi, mikä huhtikuussa muuttuu kesän mittaiseksi sivutyöksi uuden päätoimen tullessa mukaan kuvioihin. Töitä siis on, mikä on hyvä.

Huhtikuussa tulossa ovat myös väikkärin esitarkastuslausunnot ja niiden mahdollisesti vaatimat toimenpiteet - myös kustantamon lausuntoa odotellaan kynsiä purren - joten vapaa-ajan ongelmista tuskin tullaan tänä keväänä kärsimään.

Mutta kun istutaan, istutaan edes ryhdikkäästi, muistuttaa Reumaliitto. Ja pidetään muutenkin huolta itsestä: use it or lose it - käytä sitä, tai menetät sen - pätee kaikkeen ihmiskehon ja -mielen toimintaan. Niin lihaskuntoon, tasapainoon kuin hoksottimiinkin.

perjantaina, maaliskuuta 12, 2010

Saako Baabelin kaloja akvaariokaupasta

Kävin alkuviikossa Mainzissa vähemmistökielten tilaa kartoittavan ELDIA-projektin käynnistystilaisuudessa. Oma roolini mittavassa projektissa on sangen pieni ja avustava - itse urakka on kieli- ja oikeustieteilijöiden heiniä - mutta on toki mielenkiintoista olla tässäkin mukana.

Mitä henkilökohtaisiin kielikysymyksiin tulee, viime vuosina tavaksi tullut Keski-Euroopassa reissaaminen on saanut allekirjoittaneen katkerasti kiroamaan laiskuuttaan, joka esti ottamasta saksaa lukiossa D-kieleksi tai opiskelemasta sitä perusopintojen aikana edes parin alkeiskurssin verran. Jatko-opintojen aikana heräsin huomaamaan, että historiantutkijan olisi enemmän kuin hyvä osata edes auttavasti saksaa (paljon hyvää tutkimuskirjallisuutta on julkaistu vain saksaksi), mutta silloin asuin jo kaukana alma materistani, eikä yliopistobyrokratia sallinut minun mennä muiden yliopistojen kielikursseille.

Kävin kyllä puolikkaan lukukauden kansalaisopiston kurssilla pari vuotta sitten ja ehdin oppia kieltä sen verran, että osaan tilata oluen tai ostaa matkalipun. Tämäkin kurssittautumisyritys tyssäsi mukavasta opettajasta huolimatta, kun jouduin työperäisille matkoille useammalla viikolla peräkkäin. Kai olisin vielä saanut kirittyä ryhmän kiinni, mutta laiskuus voitti - taas. Järkeilin, ettei touhu kannata, kun kuitenkin joudun etätyöläisenä vähän väliä reissuun.

Myös venäjä olisi näin jälkiviisastellen ollut hyvä ottaa varsinaiseksi sivuaineeksi; haluaisin osata sitäkin nykyistä paremmin. Olisin saanut opiskeluoikeuden suoraan, koska pääsin venäjällä sisään yliopistoon. Mutta monet asiat valkenevat vasta, kun on jo liian myöhäistä.

Summa summarum: haluaisin hurjasti oppia lisää kieliä - venäjää paremmin, saksaa edes jonkin verran, miksei myös espanjaa tai italiaa tai huvin vuoksi viroa tai karjalaa, kun ne kuulostavat niin mukavilta - mutten ehdi tai jaksa tai viitsi nähdä sitä vaivaa, minkä uuden kielen opiskelu aikuisiällä vaatii. Odotan kai, että jonain yönä korvaani uisi Baabelin kala ja huomaisin aamulla ymmärtäväni kaikkia galaksin kieliä.

Ongelma ei ole siinä, ettei minulla olisi niin kutsuttua kielipäätä. Kai sitä jonkin verran on, kun sain ylioppilaskirjoituksissa kiitettävän arvosanan kahdesta kielestä ja vielä ruotsistakin hyvän, vaikken yläasteella ja lukiossa taatusti nähnyt opiskelun eteen yhtään enempää vaivaa, kuin oli aivan pakko. Nyt sitä satoa sitten korjataan.

Kieliopintojeni tiellä on siis - kuten sanottu - puhdas laiskuus. Pitäisi saada jotakin näkemättä vaivaa sen eteen.

Yksi ratkaisu on puhdas pakko. Motivoidun kyllä, jos ympäristö antaa siihen riittävän yllykkeen. Olenkin miettinyt, että saksan osalta parasta olisi järjestää itsensä tutkijavaihtoon johonkin saksankieliseen maahan. Vuosi tai edes puolikas kieliympäristöä ja kurssittautumista vastaisi taatusti muutamaa vuotta kansalaisopiston kahden viikkotunnin kursseilla. Muttei sekään niin yksinkertaista ole - joskin mahdollisuuksien rajoissa - kun on järjestänyt itselleen miehen, talon ja kolme koiraa.

Koska akvaariokauppojen tarjonta lienee rajallista telepaattisten tulkkijuotikkaiden osalta, hyviä vinkkejä aikuisiän kieliopintoihin otetaan vastaan. Onkohan esimerkiksi kuunneltavista kielikursseista mihinkään? Niitä voisi pyörittää yksinäisillä automatkoilla ja pakottaa itsensä järjestämään päivästä edes puoli tuntia aikaa kielen opiskeluun (eipäs hymeksitä tietäväisesti siellä). Kirjastoista saa vain vanhoja kasettiversioita ja olen liian pihi ostamaan päätä pahkaa kalliita cd-paketteja ilman suosituksia. Jotenkin nuo itseopiskelukurssit ovat tuoneet mieleen kotikuntoiluvälineet - molemmat hankitaan realismin rajat ylittävässä päättäväisyyden puuskassa, käytetään kaksi kertaa ja unohdetaan sitten kaikessa hiljaisuudessa johonkin kaappiin tai kellarikomeroon, jossa ne eivät joka päivä muistuta taas yhdestä kuolleena syntyneestä hyvästä aikomuksesta.

Jotain pitäisi yhtä kaikki tehdä. En halua löytää itseäni vuoden päästä valittamasta taas samaa asiaa - ja pelkään, että löydän kuitenkin.

torstaina, maaliskuuta 04, 2010

Ristiriitainen juttu

Laskin käyneeni nyt Alpeilla kuudetta kertaa kolmen vuoden sisällä. Miehellä luku taitaa olla kaikkiaan lähempänä pariakymmentä. Aina tuntuu yhtä haikealta lähteä pois, laskeutua yhä alemmas ja lopulta katsoa vuorten ja jäätiköiden jäämistä taakse auton, bussin tai junan ikkunasta.

Lohdullista toki on, etteivät vuoret mihinkään katoa. Sieltä ne löytyvät seuraavallakin kerralla. Mutta jäätiköt - ne ovat aina vähän pienempiä.

Kuten lienen aiemminkin maininnut, laskettelu harrastuksena on minulle kovin ristiriitainen juttu. Ensinnäkin laskettelurinteiden ruhjominen vuorille tai tuntureille on maisemallisesti yksiselitteisen kaameaa. Toisekseen itsensä vinssaaminen konevoimilla mäen päälle kerta toisensa jälkeen pelkän huvittelun vuoksi on ekologisesti aika kestämätöntä. Sitä on myös matkustaminen harrastuspaikoille.

En pidä myöskään "laskettelukulttuurista", jos sillä tarkoitetaan merkkivaatteita, yleistä näyttäytymistä sekä tungeksimista kabiinihisseissä ja ylihinnoitelluissa rinneravintoloissa. Sen verran suomalainen ja reviiristäni tarkka olen, etten hirveästi nauti seisomisesta nenä kiinni tuntemattoman italialaisen lajitoverini niskassa täyteen ahdetussa hissikopissa.

Mutta mäen laskeminen suksilla alas - ja Alpeilla yksi mäki voi olla kilometrien mittainen - on itsessään niin hemmetin hauskaa, että olen sietänyt näitä harrastuksen ikäviä puolia ja hyväksynyt ekologisen selkäreppuni painon näiden harvahkojen reissujen osalta.

Vaihtoehtojakin tietysti on. Voisi seurata siipan esimerkkiä ja siirtyä telemark-hiihtoon. Perusteet opittuaan voisi ryhtyä luomulaskettelijaksi: suksiin nousukarvat (hiihtovaelluksilla aivan ehdoton apu) ja lihasvoimalla vipaten ylös.

Ja sitten vaikka Haute Routea yrittämään.

Tiedä mitä tässä vielä, jos terveyttä ja elonpäiviä suodaan.

keskiviikkona, helmikuuta 24, 2010

Tiettyjä siirtoja

Kun toisiinsa ja elämäänsä tyytyväinen pariskunta saa kuulla olevansa kiinteistöyhtymä, lienee aika tehdä tiettyjä siirtoja. Koska kumpikaan meistä ei erityisesti nauti huomion keskipisteenä paistattelusta - hyvät kemaraiset ovat aina paikallaan, kunhan ne ovat toisten - päivitimme tilanteen piipahtamalla diskreetisti Hämeenlinnan maistraatissa.

Sentään kutsuimme paikalle kohtuullisen välimatkan päässä asuvat sisarukset ja langot ja kävimme toimituksen päätteeksi illastamassa pitkän kaavan mukaan (kiitos siskolle kuvasta). Yllätetyt, joskaan ei kovin yllättyneet vanhemmat vietiin vastaavasti lepyttelyaterialle viikonloppuna Joensuussa, jossa luihuja salavihittyjä odottivat myös shamppanjapullo ja kiireellä hankittu hääkakku.

Suunnitelmissamme oli käydä samalla Pohjois-Karjalan reissulla mäenlaskussa Kolilla Nurmeksen saunamökkiä tukikohtana käyttäen. Kahlatessamme lauantaina hankien läpi kaminalämmitteiselle mökille pakkasta oli jo 25 astetta. Iltaa kohden se kiristyi yli kolmeenkymmeneen, ja kun mies aamuyöstä vilkaisi mittaria, lukema oli huimat 37 miinusastetta. Seuraavana päivänä pakkanen laski pariinkymmeneen asteeseen viiman yltyessä vastaavasti huimaksi. Niinpä mäenlasku jäi, mutta viikonloppu metsä- ja jääkävelyineen ja saunomisineen oli hieno jo sellaisenaan; kuka tietää, koska tällaisia talvia seuraavan kerran tulee.

Hieman tekopyhältä* tuntuukin tässä yhteydessä mainita, että huomenna suuntaamme suksinemme Alpeille rymyämään ja törsäämään ne rahat, jotka säästimme jättämällä komeat hääkinkerit järjestämättä - tosin luulen, ettei budjettireissaajien killingeillä olisi päässyt edes alkuun.

*Aina voi tietysti lohduttautua sillä, ettemme harrasta parjattuja Thaimaan reissuja; mikä olisikaan parempaa balsamia huvittelunhaluisen päästötuhlarin omalletunnolle kuin vielä suurempien syntisten osoittelu?

tiistaina, helmikuuta 16, 2010

Kurikas

Isä soitti usein kitaraa ja lauloi, kun olin pieni. Yksi hänen vakiokappaleistaan oli pohjalainen kansanlaulu Kaksipa poikaa Kurikasta. Muistan pitkään ymmärtäneeni laulun niin, että pojat olivat kurikkaita, mitä se sitten olisikaan tarkoittanut.

Sana voisi kyllä olla ihan käyttökelpoinen.

Nyt olen jo vähän valistuneempi Suomen maantieteen suhteen, mutten vieläkään tiedä, mikä on se "peslaipiippu", joka laulussa myös mainitaan.

maanantaina, helmikuuta 15, 2010

Tuurilla seilaamista

Älkää vain ottako todesta mitään, mitä koirien käyttäytymisestä ja kouluttamisesta paasaan. Meillä nimittäin eletään kuin pellossa.

Ensin linkki toisaalle, olkaa hyvä: Osmo Soininvaara pohtii vanhustenhoidon järjestämistä ja rahoittamista.

- - -

Jostain syystä kynnykseni kirjoittamiseen on noussut. Siinä, missä aiemmin olen kirjoittanut blogiin puolivalmista ajatusvirtaa melkein mistä tahansa keveän verbaaliverryttelyn hengessä, pidän nyt rimaa korkeammalla ja kuvittelen, että viimeistellyt ja huolella perustellut tekstit syntyvät jostain itsestään.

Luulen, että odotan itseltäni liikaa vähän joka suhteessa. Esimerkiksi mahdollisuus siirtyä väikkärin parista suoraan uusiin tutkimustöihin on iloinen asia, muttei mitään paraatimarssia Uralille. Uuden tutkimusaiheen kehittäminen ja sen rajaaminen järkevästi työstettäväksi kokonaisuudeksi käytännön realiteetit huomioiden ottaa oman aikansa, taustatyönsä ja kypsyttelynsä. Silti odotan, että kaiken pitäisi selvitä heti, ja jos se ei sitä tee, vika on minussa ja kykenemättömyydessäni. Huomaan kokoavani itselleni paineita sellaisistakin asioista, jotka eivät ole minun vallassani ja murehtivani asioita aivan liian pitkälle eteenpäin. Väitöskirjan esitarkastuslausuntojen ja kustantamon tuomion odottelu kiristää niin ikään hermoja.

Kun taas kerran voivottelin siipalle, että mitähän tästäkin tulee, töistä ja väikkäristä ja elämästä yleensä, hän rauhoitteli, että hyvinhän olet tähänkin asti selvinnyt kaikesta, mitä eteen on tullut. Valitin, että sehän siinä onkin: pärjäämisen kupla voi puhjeta ihan koska tahansa ja sitten mennäänkin hurukyytiä alamäkeen eikä mistään tule enää koskaan ikinä mitään.

Elämäni valo on vuosien myötä oppinut, ettei maailmantuskaisia vikinöitäni ja itseruoskintaani kannata aina niin kovin todesta ottaa (joskus hän on alkanut nauraa avautumisilleni sydämensä pohjasta, mistä olen ensin suuttunut kamalasti ja sitten huomannut, että nauru tarttuu - ja että olen tosiaan jo kauan sitten siirtynyt järkevän argumentoinnin tuolle puolen). Nyt hän kuunteli synkistelyäni ja tuumi sitten, että siinä, missä optimisti hakee aikaisemmista onnistumisistaan voimaa ja uskoa tulevaan, pessimisti taitaa nähdä niissä pelkkää tuurilla seilaamista ja pelätä koko ajan onnensa kääntyvän.

Osuva kiteytys. Ikävän osuva. Kun asiaa miettii, ymmärtää hyvin, miksi myönteisesti elämään ja tulevaisuuteen suhtautuvien on todettu elävän pidempään terveempinä. Kai tällainen miestä syö, ja naista. Vaan minkäpä teet? Omaa ajatteluaan voi toki jossain määrin muuttaa - olen urakoinut sen eteen parikymmentä vuotta vaihtelevin tuloksin - mutta luulen, ettei perusluonnettaan taida toiseksi pystyä vaihtamaan.

Voi vain toivoa, että tiedostaminen on edes puoli voittoa. Toisaalta "optimistin" ja "pessimistin" kaltaiset, mustavalkoiset määritteet tuskin kertovat koko totuutta. En esimerkiksi pidä itseäni mitenkään peruskielteisenä ihmisenä. Pikemminkin pessimismi on epäterveellinen ja mentaaliseen umpikujaan johtava ajattelutapa, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa ja mielentiloissa.

(Tässä muuten mietin, että joku mediakonsultti saattaisi pudistella päätään tällaisille introspektiivisille julkitilityksille: omalla nimellä kirjoittaessaanhan pitäisi rakentaa itsestään kuvaa hyvänä tyyppinä ja synnynnäisenä menestyjänä, ei vuodattaa puutteitaan ja angstiaan potentiaalisten työnantajien kauhisteltavaksi. Mutta hei guys, what you see is, like, what you get. High five!)

tiistaina, helmikuuta 09, 2010

Karjalan tutkimuslaitoksen blogi

Jos muun muassa Karjala, Venäjä, rajaseutu, Itä-Suomi ja yliopiston työelämä kiinnostavat, kannattaa lukea Itä-Suomen yliopiston (entisen Joensuun yliopiston) Karjalan tutkimuslaitoksen blogia. Tämä ei ole maksettu mainos, vaikka kyseessä onkin työpaikkani vielä jonkin aikaa, ja käytännössä pakerran vastakin samojen teemojen parissa.

Tuntuu kovin itsekeskeiseltä linkittää omaan kirjoitukseensa, mutta tästä aiheesta aioin alun perin kirjoittaa täällä, joten menköön.

maanantaina, helmikuuta 08, 2010

Haiseeko tallissa

Kun entisestä nyrkkeilijästä ja kansanedustajasta postuumisti ilmestynyt kolumni sai kansan syvät rivit kuohuksiin, joku tutuntuttu pohti, olisiko viisasta palata takaisin lehtien yleisönosastoaikaan. Ei enää nettikeskusteluja, Facebook-ryhmiä tai tekstiviestipalstoja, minne saa töräyttää kuolemattoman mielipiteensä ensimmäisessä syömmennousussa. Kun teksti pitää kirjoittaa, postittaa ja sen julkaisemista odotella hyväkin tovi, tulee sanomisiaan ehkä mietittyä kaksi kertaa eikä rääyttyä maailmalle vihapäissään kaikkea, mitä sylki suuhun tuo.

Sananvapaus on hyvä asia, mutta sanojensa puntaroiminen ennen ilmoille päästämistä tuskin tekisi kenellekään pahaa.

Vaikka oman mielenterveytensä vuoksi nettikeskustelut kannattaisi aina ja joka tilanteessa kiertää kaukaa, toisinaan niitä sortuu lukemaan. Varsinkin kolumistien osalta ihmetyttää, miten eri tavoin ihmiset voivat saman tekstin lukea. Otetaanpa esimerkiksi vaikka Laura Koljosen näennäisen viaton kolumni, jossa hän pohtii lasten lemmikkihingun suitsimista ja kanavoimista:

"Kärtin seitsemän vanhana hevosta. En tuntenut ketään ratsastusta harrastavaa, saati ollut itse koskaan ratsastanut, mutta olin lukenut sitäkin innokkaammin hevoskirjoja ja -lehtiä. Olin aivan varma, että hevosen omistaminen kuului pikkutytön oikeuksiin. Vanhempieni kauhuksi häiriö ei mennyt ohi raha- ja aikapulaan vetoamalla. Järkisyyt, kuten jo kahden harrastuksen änkeminen viikkoaikatauluuni, eivät todellakaan riittäneet minulle kun hoin hevosesta yötä päivää.

Vihdoin isäni pakkasi minut autoon ja vei lähimmälle hevostilalle. Paikan päällä ystävällinen nainen vei minut talliin. Isäni auto kaasutti tilalta viisi minuuttia saapumisemme jälkeen. Hevoset jäivät näkemättä, sillä en suostunut astumaan jalallanikaan talliin, koska siellä haisi mielestäni niin pahalle. Hevosesta puhuminen loppui seinään."


Laura Koljonen: Se täti jolla on se harmaa koira, HS 25.1.2010

Minusta - vanhasta hevoshullusta - pätkä oli riemastuttava ja lempeän itseironinen. Mutta keskustelussa joku suuttui siitä, että hänen mielestään kirjoittaja yleisti kaikki eläimiä haluavat lapset nirppanokiksi. Toinen kauhisteli kirjoittajan lapsiminän vieraantuneisuutta luonnosta ja eläimistä. Sitten riideltiin, haiseeko tallissa vai ei. Ja niin edelleen.

En missään nimessä väitä, että mitään tekstiä voisi lukea vain yhdellä oikealla tavalla. Mutta jos keskusteluihin ja erinäisiin "kohuihin" on uskominen, esimerkiksi kolumnin tai pakinan juju jää kovin usein sivuseikoista pöyristymisen alle (yksi inhokkisanoistani muuten, mutta kovin kuvaava). Henkilökohtaisesti en vieläkään käsitä mekkalaa, joka mainion kirjoittajan Kaarina Hazardin Halme-kolumnista nousi; ei hän minusta kuollutta pilkannut, vaan meitä eläviä, ja ihan aiheesta. Voi tietysti olla, että ajankohta oli väärä, sananvalinnat liian värikkäitä ja viesti meni sen vuoksi suurelta osalta lukijoista täysin ohi. Mikä on sääli.

Tästä aiheesta on sivumennen sanoen liki mahdotonta kirjoittaa ilman vaikutelmaa, että kirjoittaja - siis allekirjoittanut - pitää itseään "parempana" lukijana kuin niitä muita, jotka pöyristyvät. En pidä, mutta mitä esimerkiksi Hazardin kolumniin tulee, kuulun mitä ilmeisimmin niihin, jotka lukivat ja ymmärsivät tekstin heti kättelyssä siten, kuin kirjoittaja - omien sanojensa mukaan - sen halusi luettavaksi ja ymmärrettäväksi.

En keksi muuta selitystä kuin sen, että jos lukee koko ajan ja paljon erilaisia tekstejä eri aikakausilta, saa kuin huomaamattaan eväitä vaihtaa lukutapaa ja tulkintaa tekstin luonteen mukaan. Sillä ei ole mitään tekemistä älykkyyden tai paremmuuden kanssa. Jos on lukenut lähes koko ikänsä ja lukee työkseen, kuten allekirjoittanut, on taatusti paremmissa asemissa tulkitsemaan erilaisia tekstejä kuin sellainen, joka käyttää aikansa muuhun (kenties paljon hyödyllisempään).

Varovainen arvaukseni sai vahvistusta Anja Snellmanilta, joka pohti omassa kolumnissaan kuilua "Ajattelevan" ja "Toisen" lukijan välillä, toisin sanoen sitä, miksi kirjoittajan viesti menee perille osalla lukijoista toisten lukiessa sitä kuin piru raamattua:

"Mistä on kysymys? Luuserien ja intelligentsijan välisestä kuilusta, politikoinnista, eettisistä pelisäännöistä, väärinarvioinneista, kiireestä? Ehkä kaikista noistakin, mutta väitän, että Toisten lukijoiden määrä kasvaa samassa suhteessa kuin kaunokirjallisuuden lukeminen vähenee. Kyky hahmottaa, eritellä ja tulkita katoaa. Ironia, satiiri ja parodia ovat enää harvojen herkkuja. Nyanssit katoavat yksinkertaisen, raaistuvan (internet)kielenkäytön alta. Ei tässä medialukutaidosta ole kysymys, vaan kirjoitetun sanan sävyjen lukemisen taidosta."

Jos Snellman on oikeassa, mitkä ovat kielenkäytön muuttumisen ja luennan yksipuolistumisen yhteiskunnalliset seuraukset? En tiedä, mutta ainakin niin sanotun vihapuheen lisääntyminen saa niskakarvat pystyyn. Ei riitä, että ilmaistaan eriävä mielipide, se pitää tehdä katkeruutta ja sappea vuodattaen, täysin estoitta haukkuen ja jopa uhkaillen. Olipa aihe mikä tahansa.

On vaikea uskoa, että moisesta mielipiteenvaihdosta voisi syntyä mitään hyvää tai rakentavaa. Epäilyttää sekin, että paineiden purkamisen jälkeen anonyymi nettiräyhä muuttuisi tyytyväiseksi ja helpottuneeksi kansalaiseksi. Ei, uskon ennemminkin siippani usein siteeraamaan behaviour breeds behaviour-malliin: tietynlainen käytös poikii lisää vastaavaa.

Siinä mielessä alussa ehdotettu toimenpide voisikin puoltaa paikkaansa. Että vedetäänpä nyt henkeä ja istutaan alas ja mietitään kaikessa rauhassa, millainen kirjelmä sinne paperilehden yleisönosastoon laaditaankaan. Omalla nimellä.

Ja sitten jätetään se televisio tai tietokone avaamatta ja otetaan käteen ihan oikea kirja.

maanantaina, helmikuuta 01, 2010

Oma

Sattumalta kuullut puhelinkeskustelut voivat olla melko kryptisiä ja saada mielikuvituksen lentoon. Esimerkiksi tänään liikennevaloissa seistessäni kuulin tällaisen dialoginpuolikkaan:
- Se oli siis kasvain. Ensin sen annettiin olla, mutta sitten päätettiin leikata, kun se alkoi painaa.
- Sitä leikkausta pääsi katselemaan sellaisesta ikkunasta. Siinä se rötkötti selällään maha auki.
- Joo, jos se olisi ollut oma, en ehkä olisi pystynyt katsomaan. Mutta nyt se oli vain jännää.