Ferris täytti vuoden. Sopivasti synttärilahjaksi myös giardiatesti näytti negatiivista.
Meillähän oli tässä talven mittaan sellainenkin riesa, alkueläin nimeltään Giardia lamblia. Ferriksen lievät, mutta sitkeät vatsaongelmat eivät asettuneet ruokavaliolla, joten vein sen eläinlääkäriin. Mokkiainen löytyi sitten ulostenäytteestä. En ollut edes tiennyt, että turistiripulia aiheuttavaa kiusankappaletta voi esiintyä myös koirilla ja kissoilla.
Giardia ei sinällään ole hengenvaarallinen, eikä se välttämättä edes oireile kuin nuorilla, vanhoilla tai muuten huonokuntoisilla eläimillä. Hoitaa se kuitenkin piti imeytymishäiriöiden ja kroonisten vatsavaivojen välttämiseksi. Koko koiralauma söi reilusti tavallista pidemmän eli kymmenen päivän kuurin Axilur-loishäätölääkettä (bedlingtoneillahan ei oireita ollut missään vaiheessa).
Eikä siinä kaikki. Koska giardia leviää sitkeähenkisten kystamuotojen välityksellä, suursiivous oli tarpeen. Tekstiilit ja matot saunotettiin - kystat eivät kestä yli 60 asteen lämpötilaa - ja kahden talon lattiat jynssättiin kloriitilla. Varsinkin isojen ja painavien villamattojen saunottaminen oli oma urakkansa.
Noin kuukausi kuurin loppumisen jälkeen otettiin uusi testi, joka siis oli puhdas. Helpotus!
Giardia leviää koirakansan keskuudessa lähinnä ulosteiden ja seisovan veden välityksellä. Tartunnan alkupisteenä voi olla esimerkiksi veden lopsuttaminen lammikosta tai ojasta. Mistä Ferris sen lie saanut, on arvoitus. Mahdotonta ei ole sekään, että giardia olisi ollut tuominen Britanniasta. Saarivaltakunnan leudot talvet luovat kystille paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä ja levitä, mutta löytyy alkueläintä kotoperäisenä täältäkin. Tyypillistä on juuri vaivojen aaltoilu: yhtenä päivänä koiralla on lievää ripulia, seuraavana ei.
Kannattaa siis selvittää tämäkin vaihtoehto, jos epäilykset heräävät. Giardiahan on myös zoonoottinen, eli se voi levitä eläimistä ihmisiin tai päinvastoin.
maanantaina, maaliskuuta 24, 2014
maanantaina, maaliskuuta 17, 2014
Ole ystävällinen
Sopivasti paaston aikaan silmiin osui taas yllä oleva nettikiertolainen.
Jokainen tapaamasi ihminen käy taistelua, josta et tiedä mitään. Ole ystävällinen. Aina.
Yksinkertaista, mutta niin totta. Helposti kuvittelemme, että juuri meillä on syystä tai toisesta elämässä vaikeaa ja muiden pitäisi ymmärtää oikkujamme ja sietää itsekeskeisyyttämme, mielellään rajattomasti. Sama ei tietenkään päde omassa suhtautumisessamme muihin.
Onneksi myötätuntoa ja ystävällisyyttä voi koettaa harjoitella, vaikka elinikä siihen(kin) kai menee.
Mainitun neuvon muistaminen auttaa muuten myös kateuden puuskiin. Niin kuin viisas laulaja ja lauluntekijä Laura Sippola asian esittää:
Kauniimpi, rikkaampi, valtaa pitävä,
vahvempi,
kuuluisampi, kaiken tietävä,
viisas ja
varma, lyömätön karma,
charmantti,
kaikkien pitämä
Ei oo
helppoa kellään,
ei oo
helppoa, vaikka se helpolta näyttäis
ei vaikka
puitteet olisi
suurta ja
mahtavaa
Kaipuun
keskellä teeskennellään
ettei
tarvisi näyttää, kuinka
vanhoja
kaunan raunioita
takanamme
savuaa
tiistaina, maaliskuuta 04, 2014
Normaalia
Pagistaanissa ollaan kyllä hengissä, vaikka pää on palasina pitkin Eurooppaa. Muutaman viikon aikana on ehditty poukkoilla Belgiasta Pietariin ja käydä siinä välissä kääntymässä pari kertaa Itä-Suomessa. Välissä on tyhjennetty reppua, pyykätty ja pakattu taas.
Belgian reissusta pikaiselti sen verran, että kyse oli workshopista eli työpajasta, jonne väkeä tuli eri puolilta Eurooppaa. Suomalaisena sitä aina kadehtii niitä, jotka pääsevät junalla kätevästi muuallekin kuin mainittuun Pietariin. Mutta amsterdamilaiset kollegat tulivat paikalle Ghentin kaupunkiin puoli vuorokautta myöhässä. Alun perin heidän piti saapua noin 300 kilometrin päästä hyvissä ajoin illalla, mutta kuinka ollakaan, kaksi junavuoroa peräkkäin peruttiin. Aamulla uusi yritys - ja roimasti myöhässä ollut vuoro.
- Täysin normaalia täällä. Junat myöhästelevät jatkuvasti, matkalaiset puhisivat.
Tarinan opetus: mikä näyttää auvoisan helpolta, ei sitä aina ole.
Belgian reissusta pikaiselti sen verran, että kyse oli workshopista eli työpajasta, jonne väkeä tuli eri puolilta Eurooppaa. Suomalaisena sitä aina kadehtii niitä, jotka pääsevät junalla kätevästi muuallekin kuin mainittuun Pietariin. Mutta amsterdamilaiset kollegat tulivat paikalle Ghentin kaupunkiin puoli vuorokautta myöhässä. Alun perin heidän piti saapua noin 300 kilometrin päästä hyvissä ajoin illalla, mutta kuinka ollakaan, kaksi junavuoroa peräkkäin peruttiin. Aamulla uusi yritys - ja roimasti myöhässä ollut vuoro.
- Täysin normaalia täällä. Junat myöhästelevät jatkuvasti, matkalaiset puhisivat.
Tarinan opetus: mikä näyttää auvoisan helpolta, ei sitä aina ole.
torstaina, helmikuuta 06, 2014
Tutkijan urapolusta
Acatiimi-lehdessä (1/2014) oli yliopistoasiamies Hanna Tanskasen artikkeli "Yliopistolaisten urissa on kehitettävää". Siinä oli niin hyvä tiivistys muun muassa allekirjoittaneen niin sanotuista uranäkymistä, että lainaan sen tähän:
Suomen Akatemian urapolku rakentuu tutkijatohtorin, akatemiatutkijan ja akatemiaprofessorin tehtäviin. Tutkijatohtorin paikkaa voi hakea väitöksen jälkeen kolmen vuoden ajan ja akatemiatutkijan paikkaa yhdeksän vuoden ajan väitöksestä. Rahoituksen seula on tiukka. Moni erinomainen, viisi tai jopa täydet kuusi pistettä saanut tutkimus jää vaille rahoitusta.
Mikäli tutkija ei ole saanut näiden hakukelpoisuusaikarajojen jälkeen yliopistolta pysyvää toimea esimerkiksi opetustehtävissä, vaikeutuu tutkimus- ja tutkimusprojektirahoituksen hakeminen merkittävästi. Esimerkiksi Akatemian projektirahoitusta ei voi käyttää projektin johtajan palkkaukseen eikä projektirahoitusta voi edes hakea, jos hakijalla ei ole muuta rahoitusta itselleen projektin keston ajaksi. Tämä tarkoittaa usein sitä, että jos sopivaa tehtävää jonkun toisen hakemassa (professori, yliopistonlehtori) tutkimusprojektissa ei ole, iso osa rahoituskanavista on käytännössä sulkeutunut ja yliopistoura tutkijana voi olla ohi.
Vaihtoehtona on tehdä tutkimusta pienissä pätkissä, välillä projekteissa tutkijana tai apurahan turvin, rakentaen tutkimusmeriittejä mahdollisesti yliopistolta avautuvaa tehtävää varten tai hakeutua ulkomaiseen yliopistoon tai tutkimuslaitokseen.
Minähän olen yksi niistä onnekkaista, jotka saivat tutkijatohtorin rahoituksen. Aika kuitenkin rientää; tutkimustyö lähteiden parissa on hidasta, artikkeleita pitää julkaista mielellään jatkuvasti ja samalla koettaa raapia kasaan monografia ja saada sekin vielä kustantamolle ja kansien väliin. Kolme vuotta on näillä kinkereillä hyvin lyhyt aika, mutta verrattuna vuoden rahoituspätkiin toki liki lottovoitto. Silti kiire ahdistaa ja turhauttaa, kun tietää, että paljon parempaa ja perusteellisempaa jälkeä saisi aikaiseksi vähän pitkäjänteisemmällä rahoituksella (ilmeisesti kuitenkin ajatellaan, että pidemmät rahoitusjaksot kannustaisivat tutkijoita ottamaan liian rennosti).
Vakituisia toimia tai tenure track- eli urapolkupestejä on tarjolla hyvin vähän, joten niiden varaan ei uraansa kannata laskea. Toisaalta mikään tässä esitetyistä asioista ei tule perus- ja jatko-opinnot läpi kahlanneelle yllätyksenä, joten kyse on myös omasta valinnasta sietää epävarmuutta. Tuohan se mukanaan myös tietynlaisen vapauden. Tavallaan.
Suomen Akatemian urapolku rakentuu tutkijatohtorin, akatemiatutkijan ja akatemiaprofessorin tehtäviin. Tutkijatohtorin paikkaa voi hakea väitöksen jälkeen kolmen vuoden ajan ja akatemiatutkijan paikkaa yhdeksän vuoden ajan väitöksestä. Rahoituksen seula on tiukka. Moni erinomainen, viisi tai jopa täydet kuusi pistettä saanut tutkimus jää vaille rahoitusta.
Mikäli tutkija ei ole saanut näiden hakukelpoisuusaikarajojen jälkeen yliopistolta pysyvää toimea esimerkiksi opetustehtävissä, vaikeutuu tutkimus- ja tutkimusprojektirahoituksen hakeminen merkittävästi. Esimerkiksi Akatemian projektirahoitusta ei voi käyttää projektin johtajan palkkaukseen eikä projektirahoitusta voi edes hakea, jos hakijalla ei ole muuta rahoitusta itselleen projektin keston ajaksi. Tämä tarkoittaa usein sitä, että jos sopivaa tehtävää jonkun toisen hakemassa (professori, yliopistonlehtori) tutkimusprojektissa ei ole, iso osa rahoituskanavista on käytännössä sulkeutunut ja yliopistoura tutkijana voi olla ohi.
Vaihtoehtona on tehdä tutkimusta pienissä pätkissä, välillä projekteissa tutkijana tai apurahan turvin, rakentaen tutkimusmeriittejä mahdollisesti yliopistolta avautuvaa tehtävää varten tai hakeutua ulkomaiseen yliopistoon tai tutkimuslaitokseen.
Minähän olen yksi niistä onnekkaista, jotka saivat tutkijatohtorin rahoituksen. Aika kuitenkin rientää; tutkimustyö lähteiden parissa on hidasta, artikkeleita pitää julkaista mielellään jatkuvasti ja samalla koettaa raapia kasaan monografia ja saada sekin vielä kustantamolle ja kansien väliin. Kolme vuotta on näillä kinkereillä hyvin lyhyt aika, mutta verrattuna vuoden rahoituspätkiin toki liki lottovoitto. Silti kiire ahdistaa ja turhauttaa, kun tietää, että paljon parempaa ja perusteellisempaa jälkeä saisi aikaiseksi vähän pitkäjänteisemmällä rahoituksella (ilmeisesti kuitenkin ajatellaan, että pidemmät rahoitusjaksot kannustaisivat tutkijoita ottamaan liian rennosti).
Vakituisia toimia tai tenure track- eli urapolkupestejä on tarjolla hyvin vähän, joten niiden varaan ei uraansa kannata laskea. Toisaalta mikään tässä esitetyistä asioista ei tule perus- ja jatko-opinnot läpi kahlanneelle yllätyksenä, joten kyse on myös omasta valinnasta sietää epävarmuutta. Tuohan se mukanaan myös tietynlaisen vapauden. Tavallaan.
perjantaina, tammikuuta 31, 2014
Karjala-kuvaa rakentamassa

Omien tekijänkappaleideni piti tulla jo viime viikolla yliopiston sisäisessä postissa, mutta ne ovat eksyneet jonnekin matkalla - niinpä en nyt voi referoida sisältöä sen tarkemmin. Mutta tarjolla on tuoreita ja mielenkiintoisia näkökulmia Karjalan kieleen, kulttuuriin ja alueellisiin kysymyksiin. Suosittelen lämpimästi tutustumista kirjaan, jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.
Kirjoittajat ovat - lunttasin listankin laitoksemme blogista - professori Seppo Knuuttila, kirjallisuudentutkija Jaan Oispuu, perinteentutkija Tarja Raninen-Siiskonen, lehtori Raija Pyöli, professori Tapio Hämynen, historiantutkija Kati Parppei, suunnittelija Tiina Juurela, historiantutkija Olga Iljuha, historiantutkija Yury Shikalov, yliopistolehtori Niina Kunnas, kirjallisuuden- ja kielentutkija Denis Kuzmin, professori Marjatta Palander, professori Pekka Zaikov, filologi Milla Uusitupa, professori Kimmo Katajala, karjalan kielen spesialisti Timoi Munne, historiantutkija Ismo Björn, professori Pekka Suutari sekä professori Maria Lähteenmäki.
lauantaina, tammikuuta 25, 2014
Miten nauttia hetkestä
Perhaps one central reason for loving dogs is that they take us away from this obsession with ourselves. When our thoughts start to go in circles, and we seem unable to break away, wondering what horrible event the future holds for us, the dog opens a window into the delight of the moment.(Jeffrey Moussaieff Masson)
Vapaa käännös: kenties yksi tärkeimmistä syistä rakastaa koiria on se, että ne auttavat meitä unohtamaan omaan itseemme liittyvän pakkomielteisyyden. Kun ajatuksemme alkavat kiertää ympyrää, josta emme tunnu pääsevän irti, ja pohdimme, mitä kamalaa tulevaisuus mahtaakaan tuoda tullessaan, koira näyttää meille, miten nauttia hetkestä.
perjantaina, tammikuuta 17, 2014
Viisaat kehomme
Eilen Teemalta tuli kiinnostava dokumentti paastoamisesta. Siinä esitettiin, että ihmiselimistö on sopeutunut kestämään paastoa. Itse asiassa se kestää ajoittaista ravinnon puutetta paljon paremmin kuin nykyistä yltäkylläisyyttä. Tämähän ei sinällään yllätä, kun ajattelee metsästäjä-keräilijän kroppaamme ja sen alttiutta niin kutsuttuihin elintapasairauksiin.
Mutta kyse ei välttämättä ole pelkästä kestämisestä. Monien reumapotilaiden ja muiden kroonikkojen väitetään hyötyvän paastoamisesta. Dokumentin mukaan jopa sytostaattihoitojen sivuvaikutukset näyttäisivät olevan lievempiä silloin, kun hoitoihin liitetään paasto sen sijaan, että kalorinsaantia lisättäisiin, kuten on suositeltu. Ilmeisesti notkahdus ravinnonsaannissa aktivoi jonkinlaisen terveiden solujen puolustusjärjestelmän. Syöpäsolut sen sijaan vaikuttavat kärsivän paastosta.
Liittyisiköhän tähän myös se, että sairaana ruokahalu tuntuu katoavan?
Luulen, että kehomme on paljon "viisaampi" kuin tajuammekaan. Katsoimme viime lauantai-iltana kauhuelokuvan, joka tarjosi muutaman kunnon säikäyksen. En nukkunut kunnolla koko yönä, vaan torkuin jonkinlaista koiranunta. En siksi, että olisin pelännyt räyhähenkien nykivän minua varpaasta (tässä iässä karmeimmatkaan elokuvat eivät enää suoranaisesti pelota), vaan koska kroppani oli jäänyt jonkinlaiseen primitiiviseen valmius- ja valppaustilaan. Olin oitis hereillä pienestäkin äänestä. Nukuin niin sanoakseni toinen silmä auki, vaikka kuinka yritin vakuutella keholleni, että sillä on lupa rentoutua.
Miten hyödyllinen tuollainen valmiustila lieneekään ollut ihmisen kehityshistorian aikana?
Toinen tilanne, jossa olen ollut hämmästynyt kroppani ohjelmoinnista, muistuu mieleen muutaman vuoden takaa. Olimme siipan kanssa kiipeämässä Mont Blancille. Meillä oli teltta noin 3850 metrin korkeudessa. Sieltä lähdimme kapuamaan yhden aikaan aamuyöstä torkuttuamme pari tuntia ja syötyämme hätäisesti vähän retkimysliä "aamupalaksi". Huipulla (4810 m) olimme kuuden aikaan ensimmäisten joukossa ja jälleen teltalla ehkä yhdeksän, kymmenen aikaan aamupäivällä.
Olo oli hienosta ja hyvin sujuneesta retkestä huolimatta kamala: fyysinen rasitus, ohut ilma, valvominen, nestevajaus ja syömättömyys ovat cocktail, jonka yhteisvaikutusta on vaikea kuvailla. Siippa muisteli, että sama fiilis hänellä oli ollut edellisillä Blancin reissuilla, mutta parin tunnin unet teltassa olivat tehneet ihmeitä. Minä taas olin joltisenkin varma, ettemme jaksaisi enää samana päivänä jatkaa matkaa alas laaksoon; edessä oli muun muassa raskas kapuaminen alas jyrkkää Gouterin rinnettä. No, nappasimme pari Buranaa, vähän vettä ja ryömimme makuupusseihin teltassa, jota aurinko lämmitti liki saunaksi.
Kun vajaan kahden tunnin päästä heräsimme, olin liioittelematta kuin eri ihminen. Huono olo oli tiessään ja tunsin itseni täysin levänneeksi. Nappasimme muutaman perunalastun (etenkin Pringlesit ovat mainiota kiipeilyevästä) ja vähän suklaata veden kera, kasasimme kamppeemme ja suuntasimme alamäkeen. Koska Gouterin alppimajalta ei saanut mitään lounaantapaista, kuten olimme toivoneet, kapusimme samaa vauhtia alas ja siitä edelleen Chamonixin kylään. Nälkä alkoi oikeastaan tuntua vasta leirintäalueella suihkussa käynnin jälkeen.
Uskon tämän kokemuksen - ja muutaman hieman vastaavan - jälkeen, että meihin on viritetty jonkinlainen "kriisiohjelma", joka osaa maksimoida lyhyestäkin levosta koituvan hyödyn. Esimerkkini on rauhanajan lälläritarina, mutta eiköhän esimerkiksi taistelutilanteissa ole kautta aikojen koettu jotakin vastaavaa: minimiravinnolla ja -levolla pystyy joksikin aikaa palauttamaan täyden toimintakyvyn, jos pohjalla on kova rasitus ja jonkinlainen stressitila. En tiedä, onko todella näin, mutta oletan.
Pidetäänpä siis huolta näistä viisaista kehoistamme; nekin pitävät huolta meistä, miten parhaiten taitavat (mutta älkää uskoko, jos ne väittävät, että parasta olisi vain köllöttää sohvalla ja syödä makeaa).
Mutta kyse ei välttämättä ole pelkästä kestämisestä. Monien reumapotilaiden ja muiden kroonikkojen väitetään hyötyvän paastoamisesta. Dokumentin mukaan jopa sytostaattihoitojen sivuvaikutukset näyttäisivät olevan lievempiä silloin, kun hoitoihin liitetään paasto sen sijaan, että kalorinsaantia lisättäisiin, kuten on suositeltu. Ilmeisesti notkahdus ravinnonsaannissa aktivoi jonkinlaisen terveiden solujen puolustusjärjestelmän. Syöpäsolut sen sijaan vaikuttavat kärsivän paastosta.
Liittyisiköhän tähän myös se, että sairaana ruokahalu tuntuu katoavan?
Luulen, että kehomme on paljon "viisaampi" kuin tajuammekaan. Katsoimme viime lauantai-iltana kauhuelokuvan, joka tarjosi muutaman kunnon säikäyksen. En nukkunut kunnolla koko yönä, vaan torkuin jonkinlaista koiranunta. En siksi, että olisin pelännyt räyhähenkien nykivän minua varpaasta (tässä iässä karmeimmatkaan elokuvat eivät enää suoranaisesti pelota), vaan koska kroppani oli jäänyt jonkinlaiseen primitiiviseen valmius- ja valppaustilaan. Olin oitis hereillä pienestäkin äänestä. Nukuin niin sanoakseni toinen silmä auki, vaikka kuinka yritin vakuutella keholleni, että sillä on lupa rentoutua.
Miten hyödyllinen tuollainen valmiustila lieneekään ollut ihmisen kehityshistorian aikana?
Toinen tilanne, jossa olen ollut hämmästynyt kroppani ohjelmoinnista, muistuu mieleen muutaman vuoden takaa. Olimme siipan kanssa kiipeämässä Mont Blancille. Meillä oli teltta noin 3850 metrin korkeudessa. Sieltä lähdimme kapuamaan yhden aikaan aamuyöstä torkuttuamme pari tuntia ja syötyämme hätäisesti vähän retkimysliä "aamupalaksi". Huipulla (4810 m) olimme kuuden aikaan ensimmäisten joukossa ja jälleen teltalla ehkä yhdeksän, kymmenen aikaan aamupäivällä.
Olo oli hienosta ja hyvin sujuneesta retkestä huolimatta kamala: fyysinen rasitus, ohut ilma, valvominen, nestevajaus ja syömättömyys ovat cocktail, jonka yhteisvaikutusta on vaikea kuvailla. Siippa muisteli, että sama fiilis hänellä oli ollut edellisillä Blancin reissuilla, mutta parin tunnin unet teltassa olivat tehneet ihmeitä. Minä taas olin joltisenkin varma, ettemme jaksaisi enää samana päivänä jatkaa matkaa alas laaksoon; edessä oli muun muassa raskas kapuaminen alas jyrkkää Gouterin rinnettä. No, nappasimme pari Buranaa, vähän vettä ja ryömimme makuupusseihin teltassa, jota aurinko lämmitti liki saunaksi.
Kun vajaan kahden tunnin päästä heräsimme, olin liioittelematta kuin eri ihminen. Huono olo oli tiessään ja tunsin itseni täysin levänneeksi. Nappasimme muutaman perunalastun (etenkin Pringlesit ovat mainiota kiipeilyevästä) ja vähän suklaata veden kera, kasasimme kamppeemme ja suuntasimme alamäkeen. Koska Gouterin alppimajalta ei saanut mitään lounaantapaista, kuten olimme toivoneet, kapusimme samaa vauhtia alas ja siitä edelleen Chamonixin kylään. Nälkä alkoi oikeastaan tuntua vasta leirintäalueella suihkussa käynnin jälkeen.
Uskon tämän kokemuksen - ja muutaman hieman vastaavan - jälkeen, että meihin on viritetty jonkinlainen "kriisiohjelma", joka osaa maksimoida lyhyestäkin levosta koituvan hyödyn. Esimerkkini on rauhanajan lälläritarina, mutta eiköhän esimerkiksi taistelutilanteissa ole kautta aikojen koettu jotakin vastaavaa: minimiravinnolla ja -levolla pystyy joksikin aikaa palauttamaan täyden toimintakyvyn, jos pohjalla on kova rasitus ja jonkinlainen stressitila. En tiedä, onko todella näin, mutta oletan.
Pidetäänpä siis huolta näistä viisaista kehoistamme; nekin pitävät huolta meistä, miten parhaiten taitavat (mutta älkää uskoko, jos ne väittävät, että parasta olisi vain köllöttää sohvalla ja syödä makeaa).
Tunnisteet:
alpit,
dokumentit,
elokuvat,
kehonhallinta,
kiipeily,
nähtyä,
ruoka,
terveys
tiistaina, tammikuuta 14, 2014
Muunneltavat muffinsit
Sitten jotakin aivan muuta. Välipalan aika! Hoksasin nimittäin, etten ole tainnut laittaa jakoon parasta muffinsireseptiä ikinä (Pagistaanissahan leivotaan aina 80-lukulaisittain muffinseja, ei mitään muffineita). Jos olenkin, niin laitanpa uudestaan.
En leivo kovin usein - meillä käy vähänlaisesti vieraita, emmekä siipan kanssa ole erityisemmin makean perään - mutta aika ajoin teen pellillisen muffinseja pakastimeen. Olen testannut moniaita ohjeita, mutta palaan aina samaan, joka on yksinkertaisuudestaan huolimatta vertaansa vailla. Leivonnaiset eivät jää kuivakkaiksi tai littanoiksi, vaan niissä on aidon jenkkimuffinsin rouhakka rakenne ja maku.
Tämä aarre reseptiksi on peräisin merkillisestä keittokirjanjärkäleestä nimeltä Herkullista ruokaa. Kirjan kirjoittajaksi on merkitty kokki Ron Kalenuik ja se on painettu vuonna 1994 Yhdysvalloissa. Kääntäjää ei ole mainittu, mutta lopputulos on jotakin häiritsevän, kryptisen ja huvittavan väliltä:
Ollakseen herkkusuu ei se merkitse sitä, että on oltava hapan, täydellisyyden tavoittelija: keittotaito sanoo, mikä on sopivaa oikeaan aikaan tietyille ihmisille. Helpot Herkut sallii sinun tarjoilla poikkeukselliset keittotuotteet, jotka ovat ne juuri oikeat kaiken aikaan.
En enää muista, mistä tämä käännöskukkatarha on hyllyymme ajautunut - luultavasti vanhempieni keittokirjahyllystä kotoa muuttaessani - mutta olen kokeillut siitä vuosien myötä ohjeen jos toisenkin pettymättä pahemmin. Kenties lievien kielivaikeuksien vuoksi vielä on kuitenkin löytämättä tie "uuteen ilojen maailmaan, joka voi muuttaa sinun keittotaitosi ikiajoiksi". Makeiden ohjeiden sokerimäärän on niin ikään voinut huoletta puolittaa, kuten jenkkiresepteistä yleensä.
Mutta se muffinsiohje. Leivonnaisten nimi on "Pohjois-Ontarion mustikkamuffinsit", mutta olen tehnyt niitä lukuisilla variaatioilla. Sanottakoon niitä siis vaikka
Muunneltaviksi muffinseiksi Kalenuikin kummallisen keittokirjan mukaan
noin 1,5 dl sokeria muista ainesosista ja omasta mausta riippuen (itse tykkään käyttää ruokosokeria)
100 g voita tai margariinia
2 kananmunaa (luomua toki)
vajaa 1 dl maitoa
1 tl vaniljasokeria
5 dl vehnäjauhoja (laitan usein pelkkää spelttijauhoa)
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
noin 4 dl marjoja tai hedelmänpaloja, karkeaksi rouhittuja pähkinöitä, rouhittua (valko)suklaata - oma suosikkiyhdistelmäni on puolukat + saksanpähkinä + valkosuklaa
Sekoita yhteen sokeri, voi, munat, maito ja vaniljasokeri. Seulo yhteen jauhot, leivinjauhe ja suola. Yhdistä jauhoseos ja höysteet nesteeseen ja sekoita nopeasti tasaiseksi taikinaksi. Lusikoi taikina muffinsipellille - minä käytän yleensä pellin koloissa vielä paperivuokia. Kolot saavat tulla melko täyteen ja tulevatkin tällä taikinamäärällä. Paista hieman vajaassa 200 asteessa 20-25 minuuttia.
En leivo kovin usein - meillä käy vähänlaisesti vieraita, emmekä siipan kanssa ole erityisemmin makean perään - mutta aika ajoin teen pellillisen muffinseja pakastimeen. Olen testannut moniaita ohjeita, mutta palaan aina samaan, joka on yksinkertaisuudestaan huolimatta vertaansa vailla. Leivonnaiset eivät jää kuivakkaiksi tai littanoiksi, vaan niissä on aidon jenkkimuffinsin rouhakka rakenne ja maku.
Tämä aarre reseptiksi on peräisin merkillisestä keittokirjanjärkäleestä nimeltä Herkullista ruokaa. Kirjan kirjoittajaksi on merkitty kokki Ron Kalenuik ja se on painettu vuonna 1994 Yhdysvalloissa. Kääntäjää ei ole mainittu, mutta lopputulos on jotakin häiritsevän, kryptisen ja huvittavan väliltä:
Ollakseen herkkusuu ei se merkitse sitä, että on oltava hapan, täydellisyyden tavoittelija: keittotaito sanoo, mikä on sopivaa oikeaan aikaan tietyille ihmisille. Helpot Herkut sallii sinun tarjoilla poikkeukselliset keittotuotteet, jotka ovat ne juuri oikeat kaiken aikaan.
En enää muista, mistä tämä käännöskukkatarha on hyllyymme ajautunut - luultavasti vanhempieni keittokirjahyllystä kotoa muuttaessani - mutta olen kokeillut siitä vuosien myötä ohjeen jos toisenkin pettymättä pahemmin. Kenties lievien kielivaikeuksien vuoksi vielä on kuitenkin löytämättä tie "uuteen ilojen maailmaan, joka voi muuttaa sinun keittotaitosi ikiajoiksi". Makeiden ohjeiden sokerimäärän on niin ikään voinut huoletta puolittaa, kuten jenkkiresepteistä yleensä.
Mutta se muffinsiohje. Leivonnaisten nimi on "Pohjois-Ontarion mustikkamuffinsit", mutta olen tehnyt niitä lukuisilla variaatioilla. Sanottakoon niitä siis vaikka
Muunneltaviksi muffinseiksi Kalenuikin kummallisen keittokirjan mukaan
noin 1,5 dl sokeria muista ainesosista ja omasta mausta riippuen (itse tykkään käyttää ruokosokeria)
100 g voita tai margariinia
2 kananmunaa (luomua toki)
vajaa 1 dl maitoa
1 tl vaniljasokeria
5 dl vehnäjauhoja (laitan usein pelkkää spelttijauhoa)
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
noin 4 dl marjoja tai hedelmänpaloja, karkeaksi rouhittuja pähkinöitä, rouhittua (valko)suklaata - oma suosikkiyhdistelmäni on puolukat + saksanpähkinä + valkosuklaa
Sekoita yhteen sokeri, voi, munat, maito ja vaniljasokeri. Seulo yhteen jauhot, leivinjauhe ja suola. Yhdistä jauhoseos ja höysteet nesteeseen ja sekoita nopeasti tasaiseksi taikinaksi. Lusikoi taikina muffinsipellille - minä käytän yleensä pellin koloissa vielä paperivuokia. Kolot saavat tulla melko täyteen ja tulevatkin tällä taikinamäärällä. Paista hieman vajaassa 200 asteessa 20-25 minuuttia.
sunnuntai, tammikuuta 05, 2014
Se perinteinen vuosikatsaus
Syksyn tietokonekatastrofit veivät sen verran pelimerkkejä, ettei rikka rokassa tuntunut missään. Sain tuttavankaupassa pöytä-Macin hävettävän halvalla, joten nyt Pagistaanissa on kannettavan lisäksi myös pöytäkone ensimmäistä kertaa liki vuosikymmeneen (näköjään kiinnittyminen omenaklaaniin tapahtuu niin ikään hiljakseen ja salakavalasti - allekirjoittaneen arkilaitteistosta enää puhelin edustaa muuta käyttöjärjestelmää).
Kun suuren näytön ääressä on niin messakkaa naputella muutakin kuin töitä, ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa kepeällä kädellä perinteisen - siis Blogistanian mittapuulla perinteisen - vuosikatsauksen kaikkine pöljine kysymyksineen. Raameja en jaksanut kaivella arkistoista, vaan lainasin ne laiskasti Lupiinilta.
1. Mitä sellaista teit vuonna 2013, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Teen alvariinsa - ja aina uudelleen - kaikenlaisia päätöksiä ja lupauksia. Eivät ne liity uuteen vuoteen. Siippa tosin valitti pari päivää sitten, että harrastan hänen mielestään liian vähän. Urheilua, ulkoilua ja eläimiä ei kuulemma lasketa - en siis saane ponia tänäkään vuonna - vaan lausunnossa oli kyse jonkinlaisesta terapeuttisesta värkkäilystä koneella istumisen ja pähkäilyn vastapainoksi. Lennokkeja en ryhdy edelleenkään rakentamaan, mutta yritän aktivoitua askartelemaan vaikkapa veikeitä hahmoja vessapaperirullien hylsyistä. Olkoon se lupaus.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Äh. En kerta kaikkiaan osaa lajitella asioita saavutuksiin ja epäonnistumisiin, ne ovat harvoin niin mustavalkoisia. No, epäonnistuin ainakin omissa odotuksissani siinä, miten toimia ja kommunikoida läheisten kanssa. Toistuvasti.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Taisin olla varsin terve koko vuoden. Yhden lievän flunssanpoikasen muistan.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Koiranpentu. Ei sillä, että kolmannelle koiralle olisi taloudessa varsinaisesti tarvetta ollut.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Koirien. Päivittäin.
13. Kenen käytös masensi?
Oma ja välillä omaisten. Ei ole helppoa taipua siihen, ettei joihinkin asioihin kerta kaikkiaan pysty vaikuttamaan.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asumiseen Englannissa ja Suomessa. Ja tietokonesählinkeihin: uusiin koneisiin ja tiedonpalautukseen. Kai sitä myös reissaamiseen kului.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kuten edellä totesin, en viime vuosina ole tainnut osata olla oikein, oikein, oikein innoissani mistään. Olen ennemminkin harjoittanut elämän varovaista tarkkailua ja harkittuja askeleita intohypähtelyjen sijaan. Kohtalaisen innoissani olin kuitenkin Iso-Britanniassa asumisesta ja reissaamisesta. Ja toki uudesta koirasta.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2013?
No tietysti Toy Dollsien klassikko Nellie the Elephant. Trump trump trump!
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) laihempi vai lihavampi?
En kumpaakaan.
b) rikkaampi vai köyhempi?
En kumpaakaan.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Valokuvanneeni (kuten aina), ratsastaneeni, kiipeilleeni, potkineeni itseäni ihmisten ilmoille.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Notkuneeni tietokoneen ääressä etenkin silloin, kun siitä ei ole koitunut mitään järkevää tai edes hauskaa.
20. Kuinka vietit joulua?
Joensuussa osin omien vanhempien, osin anopin luona. Kaikki perinteiset kuviot mukaan lukien tuttu sekoitus angstia ja auvoa, melankoliaa ja mielihyvää. Sisko ja lanko olivat käymässä, samoin siipan veli avovaimoineen. Mukavaa oli sekin, että tänä vuonna meillä porvareilla oli oma pesäkolo, joten toisten nurkissa pyörimistä ja kassista elämistä oli vähemmän. Ystäviä ehdimme nähdä yllättävän paljon. Glögiä olisi pitänyt kyllä juoda enemmän. Eikä siippaparka edelleenkään kuullut radiosta Nisse-polkkaa.
22. Rakastuitko vuonna 2013?
Haggikseen, katso kohta 1.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Koska edelleen ymmärrän kysymyksen tarkoittavan, moniko lehtijuttu vei koko yön tullakseen valmiiksi, ei yhtään.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Downton Abbey taisi olla ainoa sarja, jota seurasin. Vuoden ensimmäinen puolisko meni ilman telkkaria, eikä sitä tullut juuri katsottua toisellakaan.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En edelleenkään vihaa ketään (ah, näitä teinikysymyksiä). Yritän opetella myös ärtymään ihmisiin vähemmän. Mukaan lukien itseni.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Saako listata kolme? Ainakin ensimmäisinä vaikutuksen tehneistä mieleen tulevat Hilary Mantelin Bring Up the Bodies, Robert MacFarlanen Mountains of the Mind sekä Rakkauden haavoittama. Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Teinkö musiikillisia löytöjä? En muista. En kai. Entisillä mentiin.
28. Mitä halusit ja sait?
Tukikohdan Pohjois-Karjalassa. Lurcherinpennun.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Kanoja ja islanninhevosen. Haha. No oikeasti tenure track-pesti olisi ollut mukava. Mutta halutahan aina saa.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Eipä leffojakaan tullut kovasti katseltua. Life of Pi oli aika hieno (itse asiassa katsoin sen äsken siipan kanssa uudestaan). Semminkin, kun muita en muista.
Kun suuren näytön ääressä on niin messakkaa naputella muutakin kuin töitä, ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa kepeällä kädellä perinteisen - siis Blogistanian mittapuulla perinteisen - vuosikatsauksen kaikkine pöljine kysymyksineen. Raameja en jaksanut kaivella arkistoista, vaan lainasin ne laiskasti Lupiinilta.
1. Mitä sellaista teit vuonna 2013, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Katselin Manhattania Empire State Buildingin katolta. Kuljin Doverin valkoisilla jyrkänteillä ja kävin Canterburyn katedraalissa. Patikoin Skotlannissa ja Walesissa ja söin haggista. Osallistuin juoksutapahtumaan Suomen ulkopuolella. Toin koiranpennun ulkomailta Suomeen. Ja varmaan kaikenlaista muuta.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Teen alvariinsa - ja aina uudelleen - kaikenlaisia päätöksiä ja lupauksia. Eivät ne liity uuteen vuoteen. Siippa tosin valitti pari päivää sitten, että harrastan hänen mielestään liian vähän. Urheilua, ulkoilua ja eläimiä ei kuulemma lasketa - en siis saane ponia tänäkään vuonna - vaan lausunnossa oli kyse jonkinlaisesta terapeuttisesta värkkäilystä koneella istumisen ja pähkäilyn vastapainoksi. Lennokkeja en ryhdy edelleenkään rakentamaan, mutta yritän aktivoitua askartelemaan vaikkapa veikeitä hahmoja vessapaperirullien hylsyistä. Olkoon se lupaus.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Lähipiirini allekirjoittanut mukaan lukien on varsin laiska lisääntymään. Kummipoikakin täytti jo vuoden. Eli ei.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Onneksi ei.
5. Missä maissa kävit?
Englannissa, jossa olin siis vierailevana tutkijana, Skotlannissa (lasketaan se nyt erilliseksi maaksi, vaikka itsenäisyysäänestys on vielä edessä päin), Walesissa (ihan yhtä hyvillä perusteilla), Alankomaissa ja Yhdysvalloissa. Hämmästyttävää kyllä, viime vuonna en käynyt lainkaan Venäjällä. Ainakaan muistaakseni. Vai kävinkö? Saa korjata, jos joku muistaa paremmin. Myös alppimaat jäivät nyt välistä, mutta kaikkea ei voi saada.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2014, jota puuttui vuodesta 2013?
Vakiovastaukseni tähän on aina mielenrauhaa. Luottamusta. Kärsivällisyyttä. Iloa. Oikeastaan tuntuu, että olen pikku hiljaa heräämässä ainakin kolmen vuoden dystyymisestä horteesta, jonka aikana en ole oikein todella osannut iloita mistään. Toivottavasti tuntemukseni pitää kutinsa ja reppu jollain tavalla kevenee. Niin, mukava olisi saada vuoteen myös lisää hevostelua, kiipeilyä ja retkeilyä, jos vain olosuhteet suovat. Ja sitä värkkäilyä. Musisointia ehkä myös jossakin muodossa.
7. Mitkä vuoden 2013 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Ehkä Ferris-koiran syntymäpäivän, joka on 17. maaliskuuta (vain kaksi päivää ennen omaani). Kenties myös Suomeen-paluuni päivämäärän, ensimmäisen kesäkuuta. Mutta jos päivät muistankin, vuotta luultavasti en. Juuri toissa päivänä piti kysyä siipalta, minä vuonna oikein menimme naimisiin. En kerta kaikkiaan muistanut, vaikka päivämäärä mielessä olikin. Hieno ominaisuus historiantutkijalle tämä.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Kukaties se, että sain tartuttua härkää sarvista ja ryhdyttyä selvittämään syitä sille, miksi pääni on tällainen paketti kuin on ja samat - useimmille ilmeisen helpot ja yksinkertaiset - asiat vaikeita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. En tosin tiedä, voiko sitä sanoa saavutukseksi. Ennemminkin kyse oli siitä, että jotain täytyi tehdä siltä varalta, että elonpäiviä suodaan vielä toinen mokoma. Muut viime aikojen "saavutukset" - Akatemian kolmen vuoden rahoitus, vierailevan tutkija pesti Cambridgessa ja niin edelleen - ajoittuivat edelliseen vuoteen. Ai niin, ilmestyihän se kirja keväällä.
5. Missä maissa kävit?
Englannissa, jossa olin siis vierailevana tutkijana, Skotlannissa (lasketaan se nyt erilliseksi maaksi, vaikka itsenäisyysäänestys on vielä edessä päin), Walesissa (ihan yhtä hyvillä perusteilla), Alankomaissa ja Yhdysvalloissa. Hämmästyttävää kyllä, viime vuonna en käynyt lainkaan Venäjällä. Ainakaan muistaakseni. Vai kävinkö? Saa korjata, jos joku muistaa paremmin. Myös alppimaat jäivät nyt välistä, mutta kaikkea ei voi saada.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2014, jota puuttui vuodesta 2013?
Vakiovastaukseni tähän on aina mielenrauhaa. Luottamusta. Kärsivällisyyttä. Iloa. Oikeastaan tuntuu, että olen pikku hiljaa heräämässä ainakin kolmen vuoden dystyymisestä horteesta, jonka aikana en ole oikein todella osannut iloita mistään. Toivottavasti tuntemukseni pitää kutinsa ja reppu jollain tavalla kevenee. Niin, mukava olisi saada vuoteen myös lisää hevostelua, kiipeilyä ja retkeilyä, jos vain olosuhteet suovat. Ja sitä värkkäilyä. Musisointia ehkä myös jossakin muodossa.
7. Mitkä vuoden 2013 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Ehkä Ferris-koiran syntymäpäivän, joka on 17. maaliskuuta (vain kaksi päivää ennen omaani). Kenties myös Suomeen-paluuni päivämäärän, ensimmäisen kesäkuuta. Mutta jos päivät muistankin, vuotta luultavasti en. Juuri toissa päivänä piti kysyä siipalta, minä vuonna oikein menimme naimisiin. En kerta kaikkiaan muistanut, vaikka päivämäärä mielessä olikin. Hieno ominaisuus historiantutkijalle tämä.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Kukaties se, että sain tartuttua härkää sarvista ja ryhdyttyä selvittämään syitä sille, miksi pääni on tällainen paketti kuin on ja samat - useimmille ilmeisen helpot ja yksinkertaiset - asiat vaikeita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. En tosin tiedä, voiko sitä sanoa saavutukseksi. Ennemminkin kyse oli siitä, että jotain täytyi tehdä siltä varalta, että elonpäiviä suodaan vielä toinen mokoma. Muut viime aikojen "saavutukset" - Akatemian kolmen vuoden rahoitus, vierailevan tutkija pesti Cambridgessa ja niin edelleen - ajoittuivat edelliseen vuoteen. Ai niin, ilmestyihän se kirja keväällä.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Äh. En kerta kaikkiaan osaa lajitella asioita saavutuksiin ja epäonnistumisiin, ne ovat harvoin niin mustavalkoisia. No, epäonnistuin ainakin omissa odotuksissani siinä, miten toimia ja kommunikoida läheisten kanssa. Toistuvasti.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Taisin olla varsin terve koko vuoden. Yhden lievän flunssanpoikasen muistan.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Koiranpentu. Ei sillä, että kolmannelle koiralle olisi taloudessa varsinaisesti tarvetta ollut.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Koirien. Päivittäin.
13. Kenen käytös masensi?
Oma ja välillä omaisten. Ei ole helppoa taipua siihen, ettei joihinkin asioihin kerta kaikkiaan pysty vaikuttamaan.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asumiseen Englannissa ja Suomessa. Ja tietokonesählinkeihin: uusiin koneisiin ja tiedonpalautukseen. Kai sitä myös reissaamiseen kului.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kuten edellä totesin, en viime vuosina ole tainnut osata olla oikein, oikein, oikein innoissani mistään. Olen ennemminkin harjoittanut elämän varovaista tarkkailua ja harkittuja askeleita intohypähtelyjen sijaan. Kohtalaisen innoissani olin kuitenkin Iso-Britanniassa asumisesta ja reissaamisesta. Ja toki uudesta koirasta.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2013?
No tietysti Toy Dollsien klassikko Nellie the Elephant. Trump trump trump!
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) laihempi vai lihavampi?
En kumpaakaan.
b) rikkaampi vai köyhempi?
En kumpaakaan.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Valokuvanneeni (kuten aina), ratsastaneeni, kiipeilleeni, potkineeni itseäni ihmisten ilmoille.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Notkuneeni tietokoneen ääressä etenkin silloin, kun siitä ei ole koitunut mitään järkevää tai edes hauskaa.
20. Kuinka vietit joulua?
Joensuussa osin omien vanhempien, osin anopin luona. Kaikki perinteiset kuviot mukaan lukien tuttu sekoitus angstia ja auvoa, melankoliaa ja mielihyvää. Sisko ja lanko olivat käymässä, samoin siipan veli avovaimoineen. Mukavaa oli sekin, että tänä vuonna meillä porvareilla oli oma pesäkolo, joten toisten nurkissa pyörimistä ja kassista elämistä oli vähemmän. Ystäviä ehdimme nähdä yllättävän paljon. Glögiä olisi pitänyt kyllä juoda enemmän. Eikä siippaparka edelleenkään kuullut radiosta Nisse-polkkaa.
22. Rakastuitko vuonna 2013?
Haggikseen, katso kohta 1.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Koska edelleen ymmärrän kysymyksen tarkoittavan, moniko lehtijuttu vei koko yön tullakseen valmiiksi, ei yhtään.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Downton Abbey taisi olla ainoa sarja, jota seurasin. Vuoden ensimmäinen puolisko meni ilman telkkaria, eikä sitä tullut juuri katsottua toisellakaan.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En edelleenkään vihaa ketään (ah, näitä teinikysymyksiä). Yritän opetella myös ärtymään ihmisiin vähemmän. Mukaan lukien itseni.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Saako listata kolme? Ainakin ensimmäisinä vaikutuksen tehneistä mieleen tulevat Hilary Mantelin Bring Up the Bodies, Robert MacFarlanen Mountains of the Mind sekä Rakkauden haavoittama. Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Teinkö musiikillisia löytöjä? En muista. En kai. Entisillä mentiin.
28. Mitä halusit ja sait?
Tukikohdan Pohjois-Karjalassa. Lurcherinpennun.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Kanoja ja islanninhevosen. Haha. No oikeasti tenure track-pesti olisi ollut mukava. Mutta halutahan aina saa.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Eipä leffojakaan tullut kovasti katseltua. Life of Pi oli aika hieno (itse asiassa katsoin sen äsken siipan kanssa uudestaan). Semminkin, kun muita en muista.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Näytän ainakin kirjoittaneeni blogia. Siippa taisi olla käymässä Cambridgessa, joten epäilemättä istuimme The Eaglessa tuopposella jos toisellakin parantamassa maailmaa. Vuosia tuli mittariin 38.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Ihanko "mittaamattomasti"? Mistäpä tuon tietäisi? Aina voi tahtoa jotakin, mutta tahdon läpi saamisen seuraukset voivat olla aivan muuta kuin mitä odotti.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2013?
Tämä kysymys naurattaa aina yhtä paljon. Verkkarit ja villapaita? No, keväällä piti olla enemmän ihmisten ilmoilla, joten farkut ja villapaita. Käytännöllistä ja säänkestävää yhtä kaikki. Paitsi että ostin syksyllä 2012 pikkumustan Cambridgen dinnereitä varten ja kekkelehdin siinä jonkin kerran.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Armo Taivainen? Ja tummapaahtoinen kahvi.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Jos ilmastonmuutoksen ja ylipäänsä ympäristönsuojelun ympärillä käytävät väännöt lasketaan poliittisiksi, niin ainakin ne. Myös kysymys perustulosta on kiinnostava; perusturvan uudistus on vääjäämättä edessä, koska maailma on muuttunut hurjasti niistä ajoista, kun ihmiset olivat joko töissä kahdeksasta neljään tai sitten työttöminä.
37. Ketä ikävöit?
Siippaa ja koiria, kun olin Englannissa.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Paras ja paras. Ei ihmisiä voi laittaa järjestykseen. Tapasin paljon uusia ihmisiä syksyllä 2012, mutta sitten taas vähemmän. En tiedä. Kaikissa kohtaamisissa on oma ainutkertaisuutensa ja hohtonsa ja yritän aina muistaa sen.
Näytän ainakin kirjoittaneeni blogia. Siippa taisi olla käymässä Cambridgessa, joten epäilemättä istuimme The Eaglessa tuopposella jos toisellakin parantamassa maailmaa. Vuosia tuli mittariin 38.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Ihanko "mittaamattomasti"? Mistäpä tuon tietäisi? Aina voi tahtoa jotakin, mutta tahdon läpi saamisen seuraukset voivat olla aivan muuta kuin mitä odotti.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2013?
Tämä kysymys naurattaa aina yhtä paljon. Verkkarit ja villapaita? No, keväällä piti olla enemmän ihmisten ilmoilla, joten farkut ja villapaita. Käytännöllistä ja säänkestävää yhtä kaikki. Paitsi että ostin syksyllä 2012 pikkumustan Cambridgen dinnereitä varten ja kekkelehdin siinä jonkin kerran.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Armo Taivainen? Ja tummapaahtoinen kahvi.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Jos ilmastonmuutoksen ja ylipäänsä ympäristönsuojelun ympärillä käytävät väännöt lasketaan poliittisiksi, niin ainakin ne. Myös kysymys perustulosta on kiinnostava; perusturvan uudistus on vääjäämättä edessä, koska maailma on muuttunut hurjasti niistä ajoista, kun ihmiset olivat joko töissä kahdeksasta neljään tai sitten työttöminä.
37. Ketä ikävöit?
Siippaa ja koiria, kun olin Englannissa.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Paras ja paras. Ei ihmisiä voi laittaa järjestykseen. Tapasin paljon uusia ihmisiä syksyllä 2012, mutta sitten taas vähemmän. En tiedä. Kaikissa kohtaamisissa on oma ainutkertaisuutensa ja hohtonsa ja yritän aina muistaa sen.
Tunnisteet:
meemit,
tietotekniikka,
vuodenajat
maanantaina, joulukuuta 30, 2013
Ettei teitä tuomittaisi
Taas jäi perinteinen joulutoivotus väliin kaiken juoksentelun lomassa. Ehkä joulutoivotuksettomuudesta on tullut uusi perinne? Ja jatkuuhan joulu loppiaiseen asti. Yhtä kaikki, toivottavasti itse kullakin oli rentouttava joulunaika, johon kuului juuri niitä asioita, joita siihen halusi kuuluvan, mitä ikinä ne sitten ovatkin.
Pagistaanissahan yritetään kovasti opetella elämään ihmisiksi. Yritykseksi se tuppaa myös jäämään, kuten läheiseni hyvin tietävät. "Paljon sanoja, vähän tekoja" voisi olla henkilökohtainen mottoni.
Joka tapauksessa kuluneena syksynä olen miettinyt tavallista enemmän erityisesti sitä, millaisin silmin lajitovereitani katson.
Pohdinta lähti oikeastaan siitä, kun Helsingin Sanomissa joku filosofi mainitsi jossakin yhteydessä - jota en nyt muista - että pahan puhuminen ja ajatteleminen muista ihmisistä muuttaa meitä. Tästä jäin miettimään ensinnäkin ajattelemista ja toisekseen muuttumista. Pahan puhumisen näen ylipäänsä muiden ihmisten tekemisten reposteluna negatiiviseen sävyyn. Siitä olen koettanut tietoisesti opetella pois jo pari vuosikymmentä (reposteluksi en laske aidosti ratkaisukeskeistä pohdintaa, jota joskus jokainen joutuu tekemään niin sanotusti "selän takana").
Hyvin vaihtelevalla menestyksellä tietenkin.
Mutta ajatteleminen? Aloin asiakseni seurata, miten usein päähän vilahtaa jokin ikävä ajatus muista ihmisistä ja näiden tekemisistä ja yllätyin. Jos pitäisin vilahduksista tukkimiehen kirjanpitoa paperille, jälki ei olisi kaunista.
Samoihin aikoihin satuin kuulemaan esitelmän, jossa viitattiin erääseen Siinain Pyhän Katariinan luostarin ohjaajamunkkiin. Tältä oli kysytty, mikä on ihmisen pahin synti. Vanhuksen vastaus oli tuomitseminen. "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", sanotaan toki ainakin yhdessä tunnetussa kirjassa. Mutta liekö niin, ettei tuomitsemista seuraavalla tuomiolla tarkoitetakaan metafyysistä oikeudenkäyntiä, jossa muiden heikkouksia sormilla osoitelleet saavat kurmuutusta ja kosmista raippaa? Ehkä tuomio onkin itse itsellemme langettama ajatusmaailman kiertyminen ja kutistuminen kielteisten asioiden ja toisten tekemisten tarkkailun ympärille? Kenties me toisia tuomitessamme todella muutumme - emmekä suinkaan hyvään suuntaan?
Koska aihe on perin kiinnostava paitsi itsekasvatuksellisessa, myös keittiöpsykologisessa mielessä, olen koettanut tutkailla, mistä muita koskevat negatiiviset ajatukset ja puheet kumpuavat. Nopea vastaus olisi tietysti se, että niitä saavat aikaan muiden ajattelematon toiminta, ilkeys ja yleinen törttöily. Mutta meidän omassa päässämmehän ne syntyvät ja on ihmisiä, jotka pystyvät sivuuttamaan surkeatkin sattumukset kitkeröitymättä ja muita syyttelemättä. Niinpä on syytä tarkastella omien korviensa väliä kanssaeläjien syntiluetteloiden sijaan.
Ainakin seuraavan listan toisiinsa kietoutuvista, tuomitseviin ajatuksiin johtavista tunnetiloista tai tilanteista allekirjoitan omassa elämässäni ja väitän samalla niiden olevan enemmän tai vähemmän yleisinhimillisiä:
1) Uhattuna olemisen tunne/menettämisen pelko. Kun epävarma ihminen näkee toisen uhkana vaikkapa omalle asemalleen töissä tai harrastuksissa, rakkaudelle, ystävyydelle ja niin edelleen, on tästä helppo äityä ajattelemaan tai puhumaan pahaa. Onhan aina mahdollista, että muut liittyvät arvostelijoiden rintamaan ja uhka väistyy. Ainakin se pienenee hiukan omassa mielessä. Kunnes kasvaa taas, tai tilalle tulee uusi mörkö. No rest for the wicked.
2) Kateus. Liittyy edelliseen. Kateuden pistos vaikkapa toisen saavutusten tai tämän saaman kiitoksen tai huomion johdosta saattaa sukkelasti poikia ikävän ajatuksen ikään kuin vastapainoksi harmitukselle. Toisen epäonnistumisten tai vikojen muistaminen on palsamia ja kirvely hellittää - hetkeksi. Kateus voi toki kummuta myös yleisestä tyytymättömyydestä omaan elämään sekä tunteesta, että muilla menee paremmin (tässä on hyvä muistaa, että luultavasti ei mene; vaikeudet vain ovat jokaisella omanlaisensa).
3) Loukatuksi tai kaltoin kohdelluksi tulemisen tunne. Aika ajoin tulee lunta tupaan itse kullekin. Mutta siitä seurauksena olevat, katkeroittavat tunnetilat lienevät usein sidoksissa uhriutumiseen eli ajatteluun, että juuri minun torppaani räntää rätkii erityisen paljon (ja tietysti tyystin ilman omaa myötävaikutusta).
Meillä ihmisrievuilla on lisäksi tavattoman vahva taipumus ajatella, että muiden ihmisten sanomiset tai tekemiset koskevat tavalla tai toisella meitä silloinkin, kun ne eivät millään muotoa sitä tee. Tämä antaa hyvän maaperän tulkinnoille ja asioiden ottamiselle henkilökohtaisesti. Ja kukapa ajattelisi mukavia asioita ikävistä, toisia loukkaavista ihmisistä? Jos ei muuten voi kostaa kärsimäänsä todellista tai kuviteltua vääryyttä, aina voi kertoa kurjan tapauksen eteenpäin ja/tai vatuloida sitä mielessään ad infinitum.
4) Oman hännän nostaminen. Kun kerron eteenpäin toisen tekemän munauksen tai vertailen sitä omaan onnistuneeseen suoritukseeni, itsetunto tuntuu kohoavan. Mutta kaikkihan tiedämme sanonnan housuun laskemisesta pakkasella. Näennäisesti itselle suotuisa asetelma ruokkii vertailun henkeä, joka on mahdollisimman huono seuralainen: seuraavalla kerralla se puukottaa selkään.
Harvoinpa myöskään muiden morkkaaminen saa kuulijan arvostamaan morkkaajan omia tekemisiä. Pikemminkin se saa aikaan myötähäpeää. Lisäksi se nostaa idulleen ikävän epäilyksen siitä, että kuulijan omat virheet ja munaukset joutuvat samanlaisen repostelun kohteeksi silloin, kun tämä ei itse ole paikalla.
5) Sosiaalinen paine/tarve/palkkio. Tämä onkin mielenkiintoinen juttu. Kuinka usein kollektiivinen pahan puhuminen jostakin tuttavasta tai vaikkapa julkkiksesta luo seurueeseen yhteenkuuluvuuden tunnetta? Miten usein tulee lähdetyksi reposteluun mukaan - tai peräti aloittaneeksi sen - vain tullakseen hyväksytyksi joukkoon tai ollakseen osaltaan luomassa näennäisen luottamuksellisuuden ja toveruuden ilmapiiriä? Myös tähän pätevät useimmat edellisen kohdan ongelmat.
No niin. Listaa saa jatkaa. Tällaiset mietteet on tietysti helppo luokitella osastoon idealistiset haihattelut. Ihminen on ihmiselle - ei susi, vaan ihminen. Miksi pitäisi hymistellä ja opetella ajattelemaan toisista hyvää, kun he eivät kuitenkaan vastaa samalla mitalla? On parempi turvata selustansa ja kovettaa luontonsa. Maailma on ikävä paikka ja ihmiset ilkimyksiä ja tolloja.
Niinhän se on ja niinhän me olemme. Mutta tässä tullaan taas tuohon muuttumisasiaan ja siihen, mitä meillä on ylipäänsä täällä valta muuttaa joko hyvään tai pahaan suuntaan. Kovin vähäiset ovat valtuudet, kun asiaa pohtii: mitä muiden ihmisten tekemisiin, sanomisiin ja ajattelemisiin tulee, niille emme kerta kaikkiaan mahda mitään. Sen sijaan omillemme voimme. Kielteisyys ruokkii kielteisyyttä, tuomitsevuus tuomitsevuutta. Tuoko toisten vikojen ja mokien miettiminen ja niistä puhuminen kenenkään elämään tyytyväisyyttä ja mielenrauhaa? Sitä en jaksa millään uskoa.
Mitä sen sijaan menettää, jos yrittää - edes yrittää! - opetella suhtautumaan hankaliinkin kanssaihmisiin myötätunnolla ja ystävällisyydellä, ei vain kasvokkain, mutta myös omassa päässään? En ole vielä keksinyt - tai sitten en ole edennyt alkeellisissa harjoituksissani niin pitkälle, että olisin löytänyt varsinaisesti miinuspuolia. Jos siihen ei koe pystyvänsä, ei ehkä silti kannattaisi jäädä katkeruuksiinsa kiinni, vaan mennä eteenpäin.
(Toisin sanoen, jos ihmisestä ei voi ajatella mitään hyvää, ehkä häntä ei kannattaisi ajatella ollenkaan ja jatkaa sillä oman mielensä myrkyttämistä. Jos tähänkään ei pysty, ongelma lienee syvemmällä ja apu tarpeen.)
Ettei elämä liian helpoksi kävisi, oman tuomitsevuutensa tiedostamiseen sisältyy erityisen kiusallinen kompastuskivi. Samalla, kun omiin sanomisiinsa ja ajatuksiinsa kiinnittää tarkempaa huomiota, olisi opittava jättämään vastaavasti huomiotta muiden harjoittama tuomitseminen. Muutenhan syyllistyy itse juuri siihen, mitä koettaa välttää. Pirullista!
Pagistaanissahan yritetään kovasti opetella elämään ihmisiksi. Yritykseksi se tuppaa myös jäämään, kuten läheiseni hyvin tietävät. "Paljon sanoja, vähän tekoja" voisi olla henkilökohtainen mottoni.
Joka tapauksessa kuluneena syksynä olen miettinyt tavallista enemmän erityisesti sitä, millaisin silmin lajitovereitani katson.
Pohdinta lähti oikeastaan siitä, kun Helsingin Sanomissa joku filosofi mainitsi jossakin yhteydessä - jota en nyt muista - että pahan puhuminen ja ajatteleminen muista ihmisistä muuttaa meitä. Tästä jäin miettimään ensinnäkin ajattelemista ja toisekseen muuttumista. Pahan puhumisen näen ylipäänsä muiden ihmisten tekemisten reposteluna negatiiviseen sävyyn. Siitä olen koettanut tietoisesti opetella pois jo pari vuosikymmentä (reposteluksi en laske aidosti ratkaisukeskeistä pohdintaa, jota joskus jokainen joutuu tekemään niin sanotusti "selän takana").
Hyvin vaihtelevalla menestyksellä tietenkin.
Mutta ajatteleminen? Aloin asiakseni seurata, miten usein päähän vilahtaa jokin ikävä ajatus muista ihmisistä ja näiden tekemisistä ja yllätyin. Jos pitäisin vilahduksista tukkimiehen kirjanpitoa paperille, jälki ei olisi kaunista.
Samoihin aikoihin satuin kuulemaan esitelmän, jossa viitattiin erääseen Siinain Pyhän Katariinan luostarin ohjaajamunkkiin. Tältä oli kysytty, mikä on ihmisen pahin synti. Vanhuksen vastaus oli tuomitseminen. "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", sanotaan toki ainakin yhdessä tunnetussa kirjassa. Mutta liekö niin, ettei tuomitsemista seuraavalla tuomiolla tarkoitetakaan metafyysistä oikeudenkäyntiä, jossa muiden heikkouksia sormilla osoitelleet saavat kurmuutusta ja kosmista raippaa? Ehkä tuomio onkin itse itsellemme langettama ajatusmaailman kiertyminen ja kutistuminen kielteisten asioiden ja toisten tekemisten tarkkailun ympärille? Kenties me toisia tuomitessamme todella muutumme - emmekä suinkaan hyvään suuntaan?
Koska aihe on perin kiinnostava paitsi itsekasvatuksellisessa, myös keittiöpsykologisessa mielessä, olen koettanut tutkailla, mistä muita koskevat negatiiviset ajatukset ja puheet kumpuavat. Nopea vastaus olisi tietysti se, että niitä saavat aikaan muiden ajattelematon toiminta, ilkeys ja yleinen törttöily. Mutta meidän omassa päässämmehän ne syntyvät ja on ihmisiä, jotka pystyvät sivuuttamaan surkeatkin sattumukset kitkeröitymättä ja muita syyttelemättä. Niinpä on syytä tarkastella omien korviensa väliä kanssaeläjien syntiluetteloiden sijaan.
Ainakin seuraavan listan toisiinsa kietoutuvista, tuomitseviin ajatuksiin johtavista tunnetiloista tai tilanteista allekirjoitan omassa elämässäni ja väitän samalla niiden olevan enemmän tai vähemmän yleisinhimillisiä:
1) Uhattuna olemisen tunne/menettämisen pelko. Kun epävarma ihminen näkee toisen uhkana vaikkapa omalle asemalleen töissä tai harrastuksissa, rakkaudelle, ystävyydelle ja niin edelleen, on tästä helppo äityä ajattelemaan tai puhumaan pahaa. Onhan aina mahdollista, että muut liittyvät arvostelijoiden rintamaan ja uhka väistyy. Ainakin se pienenee hiukan omassa mielessä. Kunnes kasvaa taas, tai tilalle tulee uusi mörkö. No rest for the wicked.
2) Kateus. Liittyy edelliseen. Kateuden pistos vaikkapa toisen saavutusten tai tämän saaman kiitoksen tai huomion johdosta saattaa sukkelasti poikia ikävän ajatuksen ikään kuin vastapainoksi harmitukselle. Toisen epäonnistumisten tai vikojen muistaminen on palsamia ja kirvely hellittää - hetkeksi. Kateus voi toki kummuta myös yleisestä tyytymättömyydestä omaan elämään sekä tunteesta, että muilla menee paremmin (tässä on hyvä muistaa, että luultavasti ei mene; vaikeudet vain ovat jokaisella omanlaisensa).
3) Loukatuksi tai kaltoin kohdelluksi tulemisen tunne. Aika ajoin tulee lunta tupaan itse kullekin. Mutta siitä seurauksena olevat, katkeroittavat tunnetilat lienevät usein sidoksissa uhriutumiseen eli ajatteluun, että juuri minun torppaani räntää rätkii erityisen paljon (ja tietysti tyystin ilman omaa myötävaikutusta).
Meillä ihmisrievuilla on lisäksi tavattoman vahva taipumus ajatella, että muiden ihmisten sanomiset tai tekemiset koskevat tavalla tai toisella meitä silloinkin, kun ne eivät millään muotoa sitä tee. Tämä antaa hyvän maaperän tulkinnoille ja asioiden ottamiselle henkilökohtaisesti. Ja kukapa ajattelisi mukavia asioita ikävistä, toisia loukkaavista ihmisistä? Jos ei muuten voi kostaa kärsimäänsä todellista tai kuviteltua vääryyttä, aina voi kertoa kurjan tapauksen eteenpäin ja/tai vatuloida sitä mielessään ad infinitum.
4) Oman hännän nostaminen. Kun kerron eteenpäin toisen tekemän munauksen tai vertailen sitä omaan onnistuneeseen suoritukseeni, itsetunto tuntuu kohoavan. Mutta kaikkihan tiedämme sanonnan housuun laskemisesta pakkasella. Näennäisesti itselle suotuisa asetelma ruokkii vertailun henkeä, joka on mahdollisimman huono seuralainen: seuraavalla kerralla se puukottaa selkään.
Harvoinpa myöskään muiden morkkaaminen saa kuulijan arvostamaan morkkaajan omia tekemisiä. Pikemminkin se saa aikaan myötähäpeää. Lisäksi se nostaa idulleen ikävän epäilyksen siitä, että kuulijan omat virheet ja munaukset joutuvat samanlaisen repostelun kohteeksi silloin, kun tämä ei itse ole paikalla.
5) Sosiaalinen paine/tarve/palkkio. Tämä onkin mielenkiintoinen juttu. Kuinka usein kollektiivinen pahan puhuminen jostakin tuttavasta tai vaikkapa julkkiksesta luo seurueeseen yhteenkuuluvuuden tunnetta? Miten usein tulee lähdetyksi reposteluun mukaan - tai peräti aloittaneeksi sen - vain tullakseen hyväksytyksi joukkoon tai ollakseen osaltaan luomassa näennäisen luottamuksellisuuden ja toveruuden ilmapiiriä? Myös tähän pätevät useimmat edellisen kohdan ongelmat.
No niin. Listaa saa jatkaa. Tällaiset mietteet on tietysti helppo luokitella osastoon idealistiset haihattelut. Ihminen on ihmiselle - ei susi, vaan ihminen. Miksi pitäisi hymistellä ja opetella ajattelemaan toisista hyvää, kun he eivät kuitenkaan vastaa samalla mitalla? On parempi turvata selustansa ja kovettaa luontonsa. Maailma on ikävä paikka ja ihmiset ilkimyksiä ja tolloja.
Niinhän se on ja niinhän me olemme. Mutta tässä tullaan taas tuohon muuttumisasiaan ja siihen, mitä meillä on ylipäänsä täällä valta muuttaa joko hyvään tai pahaan suuntaan. Kovin vähäiset ovat valtuudet, kun asiaa pohtii: mitä muiden ihmisten tekemisiin, sanomisiin ja ajattelemisiin tulee, niille emme kerta kaikkiaan mahda mitään. Sen sijaan omillemme voimme. Kielteisyys ruokkii kielteisyyttä, tuomitsevuus tuomitsevuutta. Tuoko toisten vikojen ja mokien miettiminen ja niistä puhuminen kenenkään elämään tyytyväisyyttä ja mielenrauhaa? Sitä en jaksa millään uskoa.
Mitä sen sijaan menettää, jos yrittää - edes yrittää! - opetella suhtautumaan hankaliinkin kanssaihmisiin myötätunnolla ja ystävällisyydellä, ei vain kasvokkain, mutta myös omassa päässään? En ole vielä keksinyt - tai sitten en ole edennyt alkeellisissa harjoituksissani niin pitkälle, että olisin löytänyt varsinaisesti miinuspuolia. Jos siihen ei koe pystyvänsä, ei ehkä silti kannattaisi jäädä katkeruuksiinsa kiinni, vaan mennä eteenpäin.
(Toisin sanoen, jos ihmisestä ei voi ajatella mitään hyvää, ehkä häntä ei kannattaisi ajatella ollenkaan ja jatkaa sillä oman mielensä myrkyttämistä. Jos tähänkään ei pysty, ongelma lienee syvemmällä ja apu tarpeen.)
Ettei elämä liian helpoksi kävisi, oman tuomitsevuutensa tiedostamiseen sisältyy erityisen kiusallinen kompastuskivi. Samalla, kun omiin sanomisiinsa ja ajatuksiinsa kiinnittää tarkempaa huomiota, olisi opittava jättämään vastaavasti huomiotta muiden harjoittama tuomitseminen. Muutenhan syyllistyy itse juuri siihen, mitä koettaa välttää. Pirullista!
Tunnisteet:
henkevät,
mielenhallinta,
pohditus,
toivotukset
keskiviikkona, joulukuuta 18, 2013
Kaamos nukuttaa
Meitä kaikkia nukuttaa tämä kaamos, kuten kuvasta näkyy. Koirat sentään saavat pötkötellä päivät läpeensä. Eivät mokomat tienaa edes omia appeitaan.
Olen taas karvaisen kansanosan kanssa Pohjois-Karjalassa ja joulua kohti mennään ketkaravia kaarteissa sutien. Välillä suditaan ihan kirjaimellisesti. Ilman lauhtuminen teki tiet liukkaiksi kuin mateen selkä. Mutta kuutamo on ollut joinakin iltoina upea ja muistan taas, miksi aikoinaan viihdyin niin hyvin maalla myös kaamoksen aikaan.
Myös hyvin vetävä leivinuuni on iso ilo; jonkinlaista primitiivistä tyydytystä tuottaa se, että lämmön kaltaisen perustarpeen eteen joutuu näkemään hieman vaivaa (on meillä täällä sähköpatteritkin, mutta kyllähän puulämmityksellä säästää, vaikka tämä talvi ostopuulla mennäänkin).
Nyt pitää palata leipätekstien pariin, mutta kenties Pagistaanissakin tormistaudutaan, kun päivä alkaa taas pidetä.
torstaina, joulukuuta 05, 2013
Hiljaiseloa
![]() |
Phalaenopsiksen poikanen itsenäistyi ja pääsi omaan ruukkuunsa. |
Töiden lomassa olen muun muassa tehnyt kaksi hedelmäkakkua ja hajamielisesti pistellyt hyvän määrän rommissa mehustumassa olleita kuivahedelmiä, ennen kuin ne ehtivät taikinaan. Olen mennyt kuntosalille ja ottanut mukaan kaksi oikean jalan kenkää. Päästänyt ulos kolme koiraa ja ottanut sisään kaksi; onneksi pihalle jäi se paksuturkkisin. Keittänyt kahvia kahdesti samoista puruista ja unohtanut kolme asiaa yhtä muistamaani kohti.
Olen tavannut vanhan ystävän ja onnitellut tätä Tieto-Finlandiasta. Tärkeä, mutta aiemmin sivuutettu teema sai huomiota ja kollega ansaitun tunnustuksen hienosta ja pitkäjänteisestä työstään.
Olen myös miettinyt - jälleen kerran - ettei ainakaan meidän alallamme hyvää saa aikaiseksi nopeasti, vaikka ajan henkenä tuntuukin olevan "huippulaatua hetkessä". Arkistomateriaalin seulominen ja analysointi on hidasta, vanhat tekstit avautuvat omaan tahtiinsa (etenkin, jos ne ovat vieraskielisiä), ajatusprosesseja ei pysty keinotekoisesti nopeuttamaan tai tehostamaan, vaikka rahoitusruuvia kuinka kiristettäisiin.
Mutta ei niitä ehdoin tahdoin hidastaakaan pidä. Siispä takaisin töihin kahvinkeittimen kautta. Ja se vanha suodatinpussi ensin pois.
keskiviikkona, marraskuuta 27, 2013
Pyssyt pois pölvästeiltä
Kävin marraskuun alussa tekemässä lehtijuttua Sotkamosta siipeen ammuttuna löydetystä maakotkasta, joka on toipumassa viinijärveläisen lintuhoitajan hoivissa. "Maunolla" näyttää käyneen tuuri, vaikka tilanne näytti alussa huonolta: siipi on luutunut hyvin ja palautus luontoon joskus keväällä yhä todennäköisempi.
Useita kotkia - rauhoitettuja lintuja - on vuoden mittaan löytynyt ammuttuina eri puolelta Suomea. Kuluneella viikolla Suonenjoelta otettiin talteen huonokuntoinen merikotka, joka niin ikään oli ottanut osumaa jonkun Luojan mieliharmin haulikosta.
Voi miettiä, miten paljon tapauksia jää pimentoon. Vaaditaanhan melkoista sattumaa, että joku löytää kituvan linnun korvesta ja vie sen hoitoon.
Mikä lienee tämän petovihan uuden aallon käyttövoima? Tahallisia tekojahan nuo ovat; ei kukaan kotkaa teerenä ammu. On myös sääli, että niin tarkkaan kuin aselupien saajat nykyisin seulotaankin, todella toimivaa pölvästitutkaa ei ole onnistuttu kehittämään.
Useita kotkia - rauhoitettuja lintuja - on vuoden mittaan löytynyt ammuttuina eri puolelta Suomea. Kuluneella viikolla Suonenjoelta otettiin talteen huonokuntoinen merikotka, joka niin ikään oli ottanut osumaa jonkun Luojan mieliharmin haulikosta.
Voi miettiä, miten paljon tapauksia jää pimentoon. Vaaditaanhan melkoista sattumaa, että joku löytää kituvan linnun korvesta ja vie sen hoitoon.
Mikä lienee tämän petovihan uuden aallon käyttövoima? Tahallisia tekojahan nuo ovat; ei kukaan kotkaa teerenä ammu. On myös sääli, että niin tarkkaan kuin aselupien saajat nykyisin seulotaankin, todella toimivaa pölvästitutkaa ei ole onnistuttu kehittämään.
maanantaina, marraskuuta 18, 2013
Tilaa ja aikaa lentää
Yritin etsiä linkkiä parin päivän takaiseen uutiseen. Sen mukaan yhdeksäsluokkalaisten oppimisen taidot ovat heikentyneet tavalla, jota ainakin jotkut tahot luonnehtivat hälyttäväksi. Ehkä jotakin uutistuotannon rytmistä kertoo, etten löytänyt sitä.
Yhtä kaikki, opetusministeri Krista Kiuru tarjosi lääkkeeksi uusia välineitä opetukseen, tai ainakin jo olemassa olevien välineiden tehokkaampaa käyttöä: kirjat eivät enää nykynuoria jaksa kiinnostaa, joten oppi on tarjoiltava paremmin sulavassa muodossa.
Tähän lausuntoon - ja muihin vastaaviin - esitettiin jo kriittisiä vastineita muun muassa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla. Jo alkuperäisen uutisen yhteydessä huomautettiin, että koulu ylipäänsä on heikoilla kilpailtaessa nuorten ajasta, kun niin paljon viihdyttävämpää toimintaa on koko ajan käden ulottuvilla.
En ota aiheeseen sen kummemmin kantaa, mutta väitän, että kyse ei ole pelkästään mitattavissa olevasta ajasta. Hankin reilu vuosi sitten älypuhelimen ja kyllä, elämäni on muuttunut sen myötä. Siinä, missä ennen istuin paikallisjunassa tai autokyydissä lukien, katsellen ikkunasta ulos ja miettien niitä näitä (tai jutellen, jos oli seuraa), nykyisin rassaan kännykkääni. Huomaan, että kykyni sietää tylsyyttä on selvästi alentunut, kun aina voi tarkistaa sähköpostilaatikon, uutiset tai Facebookin päivitykset. Twitterin käyttöä en ole saanut vielä kunnolla edes alkuun, enkä välitä peleistä; silti saan ajan kulumaan rattoisasti sipomalla puhelimeni kosketusnäyttöä.
En pidä tästä kehityksestä ollenkaan ja yritän suitsia sitä. Aivoni tarvitsevat tyhjäkäyntiä ilman virikkeitä. Ne tarvitsevat tylsiä hetkiä jaksaakseen keskittyä asioihin silloin, kun tarve on. Alitajuntani kaipaa niin ikään työrauhaa. Veikko Huovisen sanoin ajatus on hiirihaukka ja sillä on oltava tilaa ja aikaa lentää.
Noin yleisesti en halua demonisoida mitään välinettä tai sen käyttötapaa. Mutta on hivenen kylmäävää miettiä, että jos keski-ikää vankasti lähestyvä lankapuhelinajan lapsi virittyy näin helposti uudenlaiseen, itselleen tunnistamattomaan lyhytjänteisyyteen, minkä verran virikkeiden ja viihteen jatkuva virta on vaikuttanut ja vaikuttaa diginatiiveiksi ylistettyjen lasten ja nuorten keskittymis- ja ajattelukyvyn kehittymiseen?
Meneillään on taas kerran suuri ihmiskokeilu.
Yhtä kaikki, opetusministeri Krista Kiuru tarjosi lääkkeeksi uusia välineitä opetukseen, tai ainakin jo olemassa olevien välineiden tehokkaampaa käyttöä: kirjat eivät enää nykynuoria jaksa kiinnostaa, joten oppi on tarjoiltava paremmin sulavassa muodossa.
Tähän lausuntoon - ja muihin vastaaviin - esitettiin jo kriittisiä vastineita muun muassa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla. Jo alkuperäisen uutisen yhteydessä huomautettiin, että koulu ylipäänsä on heikoilla kilpailtaessa nuorten ajasta, kun niin paljon viihdyttävämpää toimintaa on koko ajan käden ulottuvilla.
En ota aiheeseen sen kummemmin kantaa, mutta väitän, että kyse ei ole pelkästään mitattavissa olevasta ajasta. Hankin reilu vuosi sitten älypuhelimen ja kyllä, elämäni on muuttunut sen myötä. Siinä, missä ennen istuin paikallisjunassa tai autokyydissä lukien, katsellen ikkunasta ulos ja miettien niitä näitä (tai jutellen, jos oli seuraa), nykyisin rassaan kännykkääni. Huomaan, että kykyni sietää tylsyyttä on selvästi alentunut, kun aina voi tarkistaa sähköpostilaatikon, uutiset tai Facebookin päivitykset. Twitterin käyttöä en ole saanut vielä kunnolla edes alkuun, enkä välitä peleistä; silti saan ajan kulumaan rattoisasti sipomalla puhelimeni kosketusnäyttöä.
En pidä tästä kehityksestä ollenkaan ja yritän suitsia sitä. Aivoni tarvitsevat tyhjäkäyntiä ilman virikkeitä. Ne tarvitsevat tylsiä hetkiä jaksaakseen keskittyä asioihin silloin, kun tarve on. Alitajuntani kaipaa niin ikään työrauhaa. Veikko Huovisen sanoin ajatus on hiirihaukka ja sillä on oltava tilaa ja aikaa lentää.
Noin yleisesti en halua demonisoida mitään välinettä tai sen käyttötapaa. Mutta on hivenen kylmäävää miettiä, että jos keski-ikää vankasti lähestyvä lankapuhelinajan lapsi virittyy näin helposti uudenlaiseen, itselleen tunnistamattomaan lyhytjänteisyyteen, minkä verran virikkeiden ja viihteen jatkuva virta on vaikuttanut ja vaikuttaa diginatiiveiksi ylistettyjen lasten ja nuorten keskittymis- ja ajattelukyvyn kehittymiseen?
Meneillään on taas kerran suuri ihmiskokeilu.
Tunnisteet:
oppiminen,
pohditus,
tietotekniikka,
yhteiskunta
tiistaina, marraskuuta 12, 2013
Miten nopeasti
Moni on taas ihmetellyt, miten nopeasti kaamos alkaa laskeutua, kun lokakuu kääntyy marraskuuksi. Jonakin päivänä sitä vain pistää nenänsä ulos neljältä iltapäivällä ja huomaa, että on hämärää.
Toissa ja viime viikolla Pohjois-Karjalassa ollessa päivä oli tietysti vielä lyhyempi kuin täällä etelämpänä. Lyhyempi siksikin, että tekemistä oli paljon - siviilitöiden ohessa vielä lehtihommia ja koira-aidan tekoa. Maaseudun syvä syyspimeys on vanha tuttu vuosien takaa; on omalla tavallaan mukavaa kulkea teillä ja metsäpoluilla otsalampun valossa. Hyvä niin, koska ei sitä välttääkään voi, jos mieli ulkoiluttaa koirat ja itsensä. Ja päivän piteneminen keväällä tuntuu kahta hienommalta, jos pimeän on kokenut pohjia myöten.
Ai niin, aiemmin syksyllä alkanut tietokonedraama päättyi lopulta niin, että toiselta levyltä tiedot saatiin kuin saatiinkin talteen. Pari kuukautta siihen meni ja lysti lohkaisee veronpalautuksistani ison osan (onneksi niitä tuli), mutta hyvä toki näin.
Tunnisteet:
kuvat,
liperi,
tietotekniikka,
tunnelmat,
ulkoilu,
vuodenajat
torstaina, lokakuuta 24, 2013
Haravaraivo
Ainakin nettimediassa on yleistynyt raivo-sanan liittäminen milloin mihinkin impulsiiviseen käytökseen. On rattiraivoa ja nettiraivoa.
Pagistaanissa iskee syksyisin haravaraivo.
Meillä on mökillä lehtiharavia, jotka ovat palvelleet moitteettomasti useita vuosikymmeniä ja palvelevat yhä. Niillä on ikää osapuilleen saman verran kuin allekirjoittaneella.
Mutta kun nykyisin ostaa rautakaupasta metallipiikkisen haravan, se röksähtää jo ensimmäisen syksyn rapsutusurakassa. Yleensä ensimmäisenä alkaa liikkua se tukilista, joka pitää piikit harallaan. Toisena syksynä harava on jo täysin rempula: metalliosa heiluu ja tukilistaa pitää kiristää noin kolmen minuutin välein, että työskentely on ylipäänsä mahdollista. Myös piikit alkavat irrota.
Kiukku ja turhauma!
On tunnettua, että elektronisten laitteiden ja kodinkoneiden käyttöikä on nykyisin lähinnä vitsi, jos vertailukohteena ovat vanhemman polven vehkeet. Esimerkiksi meillä on edelleen lujassa käytössä pesukone, joka on nopeasti laskettuna noin 25 vuotta vanha. Mikroaaltouuni ei taida paljon jälkeen jäädä. Luulenpa, etteivät nykypäivän hankinnat tule yltämään samaan. Katkera kokemus on myös osoittanut, että kaksivuotias kannettava tietokone saattaa olla tiensä päässä tai ainakin hyvää vauhtia lähestymässä loppuaan.
Mutta ettei lehtiharavan kaltaista, yksinkertaista tarvekaluakaan voi enää tehdä kestämään käyttöä. Sitä ei ihminen käsitä.
Pagistaanissa iskee syksyisin haravaraivo.
Meillä on mökillä lehtiharavia, jotka ovat palvelleet moitteettomasti useita vuosikymmeniä ja palvelevat yhä. Niillä on ikää osapuilleen saman verran kuin allekirjoittaneella.
Mutta kun nykyisin ostaa rautakaupasta metallipiikkisen haravan, se röksähtää jo ensimmäisen syksyn rapsutusurakassa. Yleensä ensimmäisenä alkaa liikkua se tukilista, joka pitää piikit harallaan. Toisena syksynä harava on jo täysin rempula: metalliosa heiluu ja tukilistaa pitää kiristää noin kolmen minuutin välein, että työskentely on ylipäänsä mahdollista. Myös piikit alkavat irrota.
Kiukku ja turhauma!
On tunnettua, että elektronisten laitteiden ja kodinkoneiden käyttöikä on nykyisin lähinnä vitsi, jos vertailukohteena ovat vanhemman polven vehkeet. Esimerkiksi meillä on edelleen lujassa käytössä pesukone, joka on nopeasti laskettuna noin 25 vuotta vanha. Mikroaaltouuni ei taida paljon jälkeen jäädä. Luulenpa, etteivät nykypäivän hankinnat tule yltämään samaan. Katkera kokemus on myös osoittanut, että kaksivuotias kannettava tietokone saattaa olla tiensä päässä tai ainakin hyvää vauhtia lähestymässä loppuaan.
Mutta ettei lehtiharavan kaltaista, yksinkertaista tarvekaluakaan voi enää tehdä kestämään käyttöä. Sitä ei ihminen käsitä.
Tunnisteet:
hankinnat,
jurputus,
kiusat,
piha,
tietotekniikka,
yhteiskunta
tiistaina, lokakuuta 22, 2013
Ajasta irrallaan
Kävin läpi kirjahyllyä ja juutuin lukemaan Eeva Kilven kirjaa Elämän evakkona (WSOY, 1983). Siinä äiti pohti suhdettaan aikuistuneisiin lapsiin:
Kun oli kaikkensa koittanut ja saanut ne aikuisiksi ja luuli, että nyt oli urakka viimeinkin ohi, olisi pitänyt jaksaa ruveta arvostelemaan itseään, havaita mitä virheitä kenenkin kanssa oli tehnyt, kehittyä heidän mukanaan näkemään itsensä kuin sivusta ja olla heidän kanssaan samaa mieltä kaikesta itseään koskevasta.
Tähän en taida tohtia lisätä mitään.
Mutta asiasta eteenpäin: Kilvestä tuli mieleen, miten hän jossain lehtijutussa - olisiko ollut 80-vuotishaastattelu - totesi katsovansa edelleen maailmaa nuoren tytön silmin. Taisin omalta äidiltäni joskus kysyä, miltä tuntuu, kun elettyjä vuosikymmeniä on takana jo yli seitsemän. Tuntuuko se ikä jossakin? Kuulemma ei ainakaan mielen tasolla; ihan sama ihminen sitä on kuin nuorempanakin.
Vastaavia kommentteja olen kuullut ja lukenut muiltakin. Ja kun itselläkin on jo elämää koettuna muutama vuosikymmen, on kiintoisaa huomata, miten tosiaan on aivan sama ihminen kuin silloin, kun alkoi ensimmäisinä elinvuosinaan tiedostaa ja muistaa asioita. Minuus ei siis ole missään vaiheessa vaihtunut, kuten käärmeellä nahka, vaikka ymmärrys todellisuudesta on kasvanut ja uusia asioita kerrostunut kokemusten varastoon. En tiedä, osaanko selittää tätä likimainkaan selkeästi, mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Luulenkin, että ihmisen sielu - tai tietoisuus, tai minuuden ydin, miksi sitä itse kukin haluaa nimittää - on jollain tapaa ajasta irrallaan. Iätön. Toki ihminen kasvaa ja muuttuu muutenkin kuin ruumiiltaan, mutta varsinainen vanheneminen koskee, niin uskon, vain kehoa ja tietysti esimerkiksi muistisairaiden osalta myös mieltä, tai jonkinlaista todellisuuden hahmottamisen kykyä. Mutta onko se sama kuin tuo minuuden ydin? Epäilen suuresti.
Kuten tunnettua, antiikin kreikkalaisilla oli kaksi käsitettä ajalle, kronos ja kairos. Kronos on lineaarinen (tai sellaiselta tuntuva), mitattava ja määrällinen aika. Kairos taas kuvaa ajan laadullista puolta. Se on läsnäolon ja jonkin oikealla hetkellä tapahtumisen käsite.
Ehkä ihmisen sielu elää kairos-aikaa kehon taipuessa kronoksen kaareen. Tässä mielessä tuntuu loogiselta, että jos jokin osa ihmisolennosta koskettaa ikuisuutta ja siirtyy kenties aikanaan kronoksesta joihinkin toisiin aikaulottuvuuksiin tai ajattomuuteen, tuntemiemme käsitteiden ulottumattomiin, se on juuri tuo iätön, merkillisesti vanhenematon ydinminuus.
Sinulla ei ole sielua. Sinä olet Sielu. Sinulla on ruumis. - C. S Lewis
Kun oli kaikkensa koittanut ja saanut ne aikuisiksi ja luuli, että nyt oli urakka viimeinkin ohi, olisi pitänyt jaksaa ruveta arvostelemaan itseään, havaita mitä virheitä kenenkin kanssa oli tehnyt, kehittyä heidän mukanaan näkemään itsensä kuin sivusta ja olla heidän kanssaan samaa mieltä kaikesta itseään koskevasta.
Tähän en taida tohtia lisätä mitään.
Mutta asiasta eteenpäin: Kilvestä tuli mieleen, miten hän jossain lehtijutussa - olisiko ollut 80-vuotishaastattelu - totesi katsovansa edelleen maailmaa nuoren tytön silmin. Taisin omalta äidiltäni joskus kysyä, miltä tuntuu, kun elettyjä vuosikymmeniä on takana jo yli seitsemän. Tuntuuko se ikä jossakin? Kuulemma ei ainakaan mielen tasolla; ihan sama ihminen sitä on kuin nuorempanakin.
Vastaavia kommentteja olen kuullut ja lukenut muiltakin. Ja kun itselläkin on jo elämää koettuna muutama vuosikymmen, on kiintoisaa huomata, miten tosiaan on aivan sama ihminen kuin silloin, kun alkoi ensimmäisinä elinvuosinaan tiedostaa ja muistaa asioita. Minuus ei siis ole missään vaiheessa vaihtunut, kuten käärmeellä nahka, vaikka ymmärrys todellisuudesta on kasvanut ja uusia asioita kerrostunut kokemusten varastoon. En tiedä, osaanko selittää tätä likimainkaan selkeästi, mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Luulenkin, että ihmisen sielu - tai tietoisuus, tai minuuden ydin, miksi sitä itse kukin haluaa nimittää - on jollain tapaa ajasta irrallaan. Iätön. Toki ihminen kasvaa ja muuttuu muutenkin kuin ruumiiltaan, mutta varsinainen vanheneminen koskee, niin uskon, vain kehoa ja tietysti esimerkiksi muistisairaiden osalta myös mieltä, tai jonkinlaista todellisuuden hahmottamisen kykyä. Mutta onko se sama kuin tuo minuuden ydin? Epäilen suuresti.
Kuten tunnettua, antiikin kreikkalaisilla oli kaksi käsitettä ajalle, kronos ja kairos. Kronos on lineaarinen (tai sellaiselta tuntuva), mitattava ja määrällinen aika. Kairos taas kuvaa ajan laadullista puolta. Se on läsnäolon ja jonkin oikealla hetkellä tapahtumisen käsite.
Ehkä ihmisen sielu elää kairos-aikaa kehon taipuessa kronoksen kaareen. Tässä mielessä tuntuu loogiselta, että jos jokin osa ihmisolennosta koskettaa ikuisuutta ja siirtyy kenties aikanaan kronoksesta joihinkin toisiin aikaulottuvuuksiin tai ajattomuuteen, tuntemiemme käsitteiden ulottumattomiin, se on juuri tuo iätön, merkillisesti vanhenematon ydinminuus.
Sinulla ei ole sielua. Sinä olet Sielu. Sinulla on ruumis. - C. S Lewis
keskiviikkona, lokakuuta 16, 2013
Kakkosjurtta
Ystävä kysyi taannoin, mikä on hurttajurtan tilanne viitaten tähän jutaamiseemme tukikohdasta toiseen.
Niin. Kun joka tapauksessa vietän enemmän aikaa lähitöissä Joensuussa, asumiskysymykset on pitänyt ottaa pohdintaan. Vanhempien nurkissa ei viitsi alvariinsa pyöriä. Vuokrataso on Joensuussa niin ikään järjetön, minkä lisäksi kolmen koiran kööri hankaloittaa vieraalla asumista.
Niinpä siippa laski osakerahansa ja tuumi, että eiköhän kuitenkin kannata ostaa jokin käyttökuluiltaan edullinen kakkospaikka Joensuun lähiympäristöstä ja maksaa omaa pois korkean vuokran sijaan. Kun tulevaisuudessa luultavasti joudumme siirtämään jurtan kokonaisuudessaan Itä-Suomeen, olisi tukikohta jo valmiina. Jos tai kun sitä ei enää tarvitsisi, sen voisi joko myydä tai laittaa vuokralle. Mahdollisiin ulkomaankomennuksiinkaan kakkosasunto tuskin vaikuttaisi.
Vaikka noin periaatteessa pidän ajatuksesta, että maallisia kiinnityksiä ja omaisuutta olisi mahdollisimman vähän ja nekin tarpeen tulleen mukaan pakattavissa, aikani puntaroituani myönsin, että perin porvarillisessa ehdotuksessa oli järkeä.
Mutta ei meitä taida laumoinemme enää kerrostaloon saada kuin pakon edessä. Rivitalokin on vähän siinä ja siinä. Niinpä perjantaina teimme hartaan vääntämisen jälkeen kaupat liperiläisestä mummonmökistä, jota ympäröi hehtaarin maatilkku, pieni navetta, maakellari ja liuta omenapuita. Matkaa vanhempien kesäpaikalle ja sen myötä Kuorinka-järven rantaan tulee pari kilometriä, mistä epäilemättä koituu erinäisiä synergiaetuja, kuten ajanmukainen kapulatermi kuuluu. Lisäksi eno puolisoineen asuu noin kilometrin päässä.
Vuonna 1956 rakennettu 50 neliön mökki on alun alkaen hyvin tehty ja kohtalaisesti pidetty, tosin riskinsä vanhoissa rakenteissa toki on. Niitä syynäsimme taas kerran rakennustekniikan lähiammattilaisen eli siskoni kanssa sen, minkä ilman sorkkarautaa selville sai. Mutta tuskinpa tuo on ainakaan läpeensä hapan. Ja kaikkein synkimmässä skenaariossakin tontti on hyvä ja halutulla paikalla.
Reilun viikon päästä on - jälleen kerran - luvassa kahden hengen koira-aitatalkoot ja puusavottaa kolmessa paikassa. Sitten katsellaan, miten tämä kuvio lähtee toimimaan.
Niin. Kun joka tapauksessa vietän enemmän aikaa lähitöissä Joensuussa, asumiskysymykset on pitänyt ottaa pohdintaan. Vanhempien nurkissa ei viitsi alvariinsa pyöriä. Vuokrataso on Joensuussa niin ikään järjetön, minkä lisäksi kolmen koiran kööri hankaloittaa vieraalla asumista.
Niinpä siippa laski osakerahansa ja tuumi, että eiköhän kuitenkin kannata ostaa jokin käyttökuluiltaan edullinen kakkospaikka Joensuun lähiympäristöstä ja maksaa omaa pois korkean vuokran sijaan. Kun tulevaisuudessa luultavasti joudumme siirtämään jurtan kokonaisuudessaan Itä-Suomeen, olisi tukikohta jo valmiina. Jos tai kun sitä ei enää tarvitsisi, sen voisi joko myydä tai laittaa vuokralle. Mahdollisiin ulkomaankomennuksiinkaan kakkosasunto tuskin vaikuttaisi.
Vaikka noin periaatteessa pidän ajatuksesta, että maallisia kiinnityksiä ja omaisuutta olisi mahdollisimman vähän ja nekin tarpeen tulleen mukaan pakattavissa, aikani puntaroituani myönsin, että perin porvarillisessa ehdotuksessa oli järkeä.

Vuonna 1956 rakennettu 50 neliön mökki on alun alkaen hyvin tehty ja kohtalaisesti pidetty, tosin riskinsä vanhoissa rakenteissa toki on. Niitä syynäsimme taas kerran rakennustekniikan lähiammattilaisen eli siskoni kanssa sen, minkä ilman sorkkarautaa selville sai. Mutta tuskinpa tuo on ainakaan läpeensä hapan. Ja kaikkein synkimmässä skenaariossakin tontti on hyvä ja halutulla paikalla.
Reilun viikon päästä on - jälleen kerran - luvassa kahden hengen koira-aitatalkoot ja puusavottaa kolmessa paikassa. Sitten katsellaan, miten tämä kuvio lähtee toimimaan.
maanantaina, lokakuuta 07, 2013
Koiranpojat varautuvat talveen

Viime vuosina on kuitenkin tullut aika ajoin tunne, että koiruudet saattaisivat arvostaa lisävillakerrosta. Esimerkiksi viimaisella kevätjäällä kulkiessamme tai talvenkylmää mökkiä lämmittäessämme bedlingtonit ovat olleet vähän viluisia. Niiden turkkihan ei ole kovin arktista sorttia ja me pidämme sen vielä varsin lyhyenä.
Joka tapauksessa tänä syksynä piti hankkia koko laumalle uudet sademanttelit. Tilasin ne mittojen mukaan eräältä bedlingtonharrastajalta. Jälki oli erinomaista.
Samoihin aikoihin kävin paikallislehden juttukeikalla viinijärveläisen trimmaus- ja käsityöyrittäjän luona, joka tekee muun muassa ekologisia koiranpetejä ja neuleita koirille. Hän mainitsi tulevasta "vinttikoiramallistostaan". Sen neuleet sopivat suurta liikkumavaraa tarvitseville koirille, joilla on kapea vyötärö ja syvä rintakehä.
Siitä se ajatus sitten lähti sadeloimitilauksen jälkimainingeissa. Miksipä ei tukisi pienyrittäjää sen sijaan, että vinkuisi käsityötaitoisilta omaisilta taas kerran palvelusta ja työläästi etsisi sopivaa mallia ohjeineen?
Nyt on bedlingtonpojilla mittatilauksena tehdyt villapaidat, jotka sopivat vaikkapa talvimanttelin alle tai lämmittäjiksi sellaisenaan. Äiti halusi kustantaa neuleet koiranpoikien joululahjoina, joten sponsorikin löytyi.
Ferris-lurcher ei vielä saanut neuletta. Sillähän on paksunpuoleinen villapusero omasta takaa; se näyttää olevan usein kuumissaan tavallisessa huoneenlämmössä ja luulen, että brittiherra pärjää pakkasellakin pelkällä tuulenpitävällä talviloimella. Mutta se jää nähtäväksi.
Tämä ei ole maksettu mainos, mutta kiinnostuneille tiedoksi, että neuleyrittäjä on Eveliina Eronen.
keskiviikkona, lokakuuta 02, 2013
Sekin synkkää ja ikävää
![]() |
Rohanin turnajaisnäytös Tuusulassa. |
- Kyllähän se olisi mahdottoman huonoa tuuria, jos saman asiakkaan kaksi levyä osoittautuisivat kelvottomiksi, lohdutteli tiedonpalautusfirman kaveri.
Nii-in.
Allekirjoittaneen ristiksihän on annettu suistokaismainen* elämänasenne, jota voinee kuvata myös joululaulun sanoin hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Tätä sisäsyntyistä molliviritystä vastaan taistelen hellittämättä ja yritän vakuutella itselleni, että jokainen elettäväksi suotu päivä on riemun raikkahin aika ja että kaikki järjestyy ja jostain löytyvät voimat - niin itselle kuin muillekin - kantaa ne asiat, joita kannettavaksi tulee. Que sera, sera. Ja niin edelleen.
Luulen, että melankolisesta pohjavireestäni ja toisaalta tietystä rutiinihakuisuudesta johtuu, että siedän huonosti elämän pienempiä epävarmuuksia. Niitä on tänä syksynä ollut ilmassa ehkä keskimääräistä enemmän. Lähinnä kyse on arjen ja asumisen järjestämisestä sekä tietokoneongelmien kaltaisista vastoinkäymisistä. Ei siis mitään suurempia murheita (ainakaan vielä, muistuttaa oitis sisäinen Rapanhapakkoni). Mutta kun jonkinlainen perusstressitaso on korkeahko silloinkin, kun kaikki on järjestyksessä, ei tarvita kummoista turbulenssia, kun Pagistaanissa jo ryntäillään seinille. Hei, tonttu-ukot, hyppikää.
Mutta näillä eväillä mennään taas tovi eteenpäin kohti (vielä) tuntemattomia uhkia ja kamaluuksia.
*Niille, jotka eivät ole lukeneet C. S. Lewisin Narnia-sarjaa, mainittakoon, että suistokaiset (engl. marshwiggle) ovat suomailla asuvia apeita otuksia, joiden pessimismi kykenee kääntämään parhaimmatkin uutiset huonoiksi. Hyvät ajat ovat vain merkki siitä, että synkemmät ovat tulossa.
Tunnisteet:
kiusat,
mielenhallinta,
mietitys,
olot,
tietotekniikka,
tunnelmat
tiistaina, lokakuuta 01, 2013
Kierrätystä brittiläisittäin
Jatkan vielä väljästi edellisen kirjoituksen teemoista. Taisi olla kansanedustaja Oras Tynkkynen, joka joskus linjasi, että ympäristönsuojelun pitäisi olla ihmisille helppoa, hauskaa ja halpaa.
Toisin sanoen ei ole realistista odottaa, että suuret ihmisjoukot aatteen palosta uhraisivat joko mukavuuttaan tai varojaan jonkin abstraktilta ja etäiseltä tuntuvan tavoitteen vuoksi.
Tätä mietin taas, kun veimme farmarin takakontillisen paperia, pahvia, lasia ja säilyketölkkejä kierrätyspisteeseen puolen kilometrin päähän. Että onhan se jonkinmoinen vaiva ensin lajitella ja sitten vielä kuljettaa. Entä autottomat, joilla tulee pisteelle sama matka tai pidempikin?
Englannissahan kierrätys hoituu niin, että talojen pihassa on kolme roskapönttöä: kierrätys-, seka- ja kompostijätteelle kullekin omansa. Kierrätyspänikkään nakataan niin paperit, pahvit, tölkit, lasipullot, peltipurkit kuin valtaosa muovisesta pakkausjätteestäkin. Kierrätysjäte lajitellaan keskitetysti. Kansalaisen tarvitsee huolehtia vain koteihin jaetun, selkeän kierrätysohjeistuksen noudattamisesta ja siitä, että kassit menevät pihalla oikeisiin pönttöihin.
Helppoa se oli, halpaakin kenties - ainakin, jos aika on rahaa - ja hetkittäin jopa hauskaa, kun hoikka sekajätepussi nauratti.
Suomeen palattuani tuskailin monta kertaa, kun muoviset purkit ja kaiken maailman kaukalot piti laittaa sekajätteeseen, kun ne oli tottunut pistämään kierrätykseen. Myös kierrätysjätteen hamstraaminen lavuaarin allaskaappiin ja keittiönnurkan lehtikoppaan keskitettyä kuljetusta odottamaan tökki jonkin aikaa, ennen kuin siihen taas tottui.
Toisin sanoen ei ole realistista odottaa, että suuret ihmisjoukot aatteen palosta uhraisivat joko mukavuuttaan tai varojaan jonkin abstraktilta ja etäiseltä tuntuvan tavoitteen vuoksi.
Tätä mietin taas, kun veimme farmarin takakontillisen paperia, pahvia, lasia ja säilyketölkkejä kierrätyspisteeseen puolen kilometrin päähän. Että onhan se jonkinmoinen vaiva ensin lajitella ja sitten vielä kuljettaa. Entä autottomat, joilla tulee pisteelle sama matka tai pidempikin?
Englannissahan kierrätys hoituu niin, että talojen pihassa on kolme roskapönttöä: kierrätys-, seka- ja kompostijätteelle kullekin omansa. Kierrätyspänikkään nakataan niin paperit, pahvit, tölkit, lasipullot, peltipurkit kuin valtaosa muovisesta pakkausjätteestäkin. Kierrätysjäte lajitellaan keskitetysti. Kansalaisen tarvitsee huolehtia vain koteihin jaetun, selkeän kierrätysohjeistuksen noudattamisesta ja siitä, että kassit menevät pihalla oikeisiin pönttöihin.
Helppoa se oli, halpaakin kenties - ainakin, jos aika on rahaa - ja hetkittäin jopa hauskaa, kun hoikka sekajätepussi nauratti.
Suomeen palattuani tuskailin monta kertaa, kun muoviset purkit ja kaiken maailman kaukalot piti laittaa sekajätteeseen, kun ne oli tottunut pistämään kierrätykseen. Myös kierrätysjätteen hamstraaminen lavuaarin allaskaappiin ja keittiönnurkan lehtikoppaan keskitettyä kuljetusta odottamaan tökki jonkin aikaa, ennen kuin siihen taas tottui.
torstaina, syyskuuta 26, 2013
Kyytipojalla töihin
Menin tänään siipan kyydissä Helsinkiin. Siinä aamuruuhkassa Hämeenlinnan moottoritiellä lipuessamme tulin kurkkineeksi sivusilmällä autojen matkustajalukuja. Jos nyt luvuista voi puhua, kun lähes kaikissa autoissa istua törötti vain kuljettaja. Ilmeisesti kimppakyyti-ideologia - jota muun muassa Yhdysvalloissa tuetaan tietyin helpotuksin - ei ole ottanut tulta suomalaisten työmatkalaisten parissa.
Täysin järjetöntähän tällainen on.
Mutta joukkoliikenne ei ole sekään kaikkien juttu, niin suositeltavaa kuin sen käyttäminen onkin. On oltava realisti. Jos kotoa on matkaa rautatieasemalle tai rautatieasemalta työpaikalle, kynnys junaan hyppäämiselle kasvaa. Linja-autot ovat usein hitaita ja niidenkin pysäkit voivat olla pyörä-, ratikka- tai paikallisbussimatkan päässä. Vaatii jo vakaumusta sytkytellä pakkasaamuisin kohmeisella fillarilla kuusi kilometriä asemalle ja iltahämärissä takaisin. Liityntäparkkipaikat ovat kuulemma monilla paikkakunnilla niin täynnä, että auton ratissa jo valmiiksi istuessa on sama hurauttaa suoraan työpaikalle.
Edestakaiselle junalipulle välillä Riihimäki-Helsinki tulee hintaa reilu pari kymppiä. Mietimme, eikö osapuilleen samaan hintaan olisi mahdollista järjestää kyytipoika-tyyppisiä kuljetuksia. Ainakin Pohjois-Karjalassa tuolla nimellä ovat liikennöineet pienet reittibussit, jotka hakevat asiakkaat tilauksesta kotoa, vievät heidät asioille ja tuovat asioinnin päätteeksi takaisin.
Jos vaikkapa Riihimäeltä keräiltäisiin kahdeksan hengen pikkubussi täyteen työmatkalaisia ja kuljetettaisiin heidät päivän päätteeksi kotiovilleen, olisi se paljon ekotehokkaampaa kuin yksityisautoilu, vaikkei varsinaisen joukkoliikenteen päästösäästöihin yltäisikään.
Toki kyytipoikayrittäjällä pitäisi olla mielekästä ja tuottavaa tekemistä myös asiakkaiden työpäivän aikana. Mutta luulisi, että tällainen kokeilu olisi järjestettävissä.
Täysin järjetöntähän tällainen on.
Mutta joukkoliikenne ei ole sekään kaikkien juttu, niin suositeltavaa kuin sen käyttäminen onkin. On oltava realisti. Jos kotoa on matkaa rautatieasemalle tai rautatieasemalta työpaikalle, kynnys junaan hyppäämiselle kasvaa. Linja-autot ovat usein hitaita ja niidenkin pysäkit voivat olla pyörä-, ratikka- tai paikallisbussimatkan päässä. Vaatii jo vakaumusta sytkytellä pakkasaamuisin kohmeisella fillarilla kuusi kilometriä asemalle ja iltahämärissä takaisin. Liityntäparkkipaikat ovat kuulemma monilla paikkakunnilla niin täynnä, että auton ratissa jo valmiiksi istuessa on sama hurauttaa suoraan työpaikalle.
Edestakaiselle junalipulle välillä Riihimäki-Helsinki tulee hintaa reilu pari kymppiä. Mietimme, eikö osapuilleen samaan hintaan olisi mahdollista järjestää kyytipoika-tyyppisiä kuljetuksia. Ainakin Pohjois-Karjalassa tuolla nimellä ovat liikennöineet pienet reittibussit, jotka hakevat asiakkaat tilauksesta kotoa, vievät heidät asioille ja tuovat asioinnin päätteeksi takaisin.
Jos vaikkapa Riihimäeltä keräiltäisiin kahdeksan hengen pikkubussi täyteen työmatkalaisia ja kuljetettaisiin heidät päivän päätteeksi kotiovilleen, olisi se paljon ekotehokkaampaa kuin yksityisautoilu, vaikkei varsinaisen joukkoliikenteen päästösäästöihin yltäisikään.
Toki kyytipoikayrittäjällä pitäisi olla mielekästä ja tuottavaa tekemistä myös asiakkaiden työpäivän aikana. Mutta luulisi, että tällainen kokeilu olisi järjestettävissä.
Tunnisteet:
liikenne,
riihimäki,
yhteiskunta,
ympäristö
maanantaina, syyskuuta 23, 2013
Polttopuita ja puolukkaa
![]() |
Syksyä. Lauman nuorin lienee kaivamassa multaa maakaapelityömaalla. |
Tiedonpelastuksiin erikoistuneesta firmasta sanoivat, että kahden kovalevyn särkyminen ilman syytä samalla viikolla on huonoa tuuria, muttei täysin ainutlaatuista. On kuulemma tapahtunut ennenkin.
Tällä välin kävimme Pohjois-Karjalassa muun muassa juhlistamassa enon 70-vuotispäiviä, hakemassa polttopuita ja keräämässä puolukkaa. Allekirjoittanut jäi sinne viikoksi lähitöihin, siippa palasi etelään ja tuli seuraavaksi viikonlopuksi takaisin. Minulla on nyt pitkästä aikaa työnurkkaus yliopistolla, ja jatkossa olisi tarkoitus viettää laitoksen uumenissa aiempaa enemmän aikaa. On siinä omat hyötynsä, lähitöissä käymisessä, jos on etätöissäkin.
Nomadielämä siis jatkuu. Onneksi tuli kesällä ostettua Globe Hopelta jämerä kirjakassi, joka entisessä elämässään oli tiemmä Unkarin armeijan varustesäkki.
torstaina, syyskuuta 12, 2013
Murphyn rinnakkaistodellisuus
Pagistaanissa on näemmä siirrytty johonkin vinksahtaneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa Murphyn lakien pätemisaste on noussut potenssiin kymmenen.
Eilen sain uuden kannettavan, johon sivumennen sanoen menivät kaikki säästöni. Ei niitä tosin Cambridgen asumiskulujen jälkeen huimasti ollutkaan. Viritettyäni kalliin ja toivottavasti vähän edellistä kestävämmän läppärin käyttökuntoon ryhdyin siirtämään varmuuskopioituja tiedostoja ulkoiselta kovalevyltä koneelle. Varmuuskopiot olin ottanut huhtikuussa (sentään), joten valtaosa särkyneellä levyllä olleesta tiedoista oli tallessa huolimatta muutamista kirvelevistä menetyksistä.
Piti olla.
Vielä viime viikolla moitteettomasti toiminut ulkoinen kovalevy ei käynnistynyt.
Se ei käynnistynyt myöskään siipan kotikoneella. Eikä hänen työkoneellaan. Kokeiltiin toista johtoa. Ei elonmerkkejä.
Älkää nyt sanoko, että olisi kannattanut ottaa varmuuskopioista varmuuskopiot heti, kun kiintolevy meni rikki. Tai että valokuvia olisi kannattanut aika ajoin poltella dvd-levyille. Tai että olisi kannattanut tutustua pilvipalveluiden mahdollisuuksiin varmuuskopioinnin tukena jo pari vuotta sitten, vaikka ajatus omien tiedostojen levittelystä virtuaaliavaruuteen arveluttikin.
En tällä hetkellä tohdi toivoa suuria tiedonpalautuspalveluilta. Jos työ onnistuu, menee siinä helposti humanistin kuukausipalkka. Jos taas ei, menevät - muun muassa - vuoden työt ja kahden vuoden kuvat.
Viikko ja kaksi kovalevyä. Taidan ryömiä sängyn alle odottamaan paiseruton oireita tai meteoriittia. Molempia ehkä.
Eilen sain uuden kannettavan, johon sivumennen sanoen menivät kaikki säästöni. Ei niitä tosin Cambridgen asumiskulujen jälkeen huimasti ollutkaan. Viritettyäni kalliin ja toivottavasti vähän edellistä kestävämmän läppärin käyttökuntoon ryhdyin siirtämään varmuuskopioituja tiedostoja ulkoiselta kovalevyltä koneelle. Varmuuskopiot olin ottanut huhtikuussa (sentään), joten valtaosa särkyneellä levyllä olleesta tiedoista oli tallessa huolimatta muutamista kirvelevistä menetyksistä.
Piti olla.
Vielä viime viikolla moitteettomasti toiminut ulkoinen kovalevy ei käynnistynyt.
Se ei käynnistynyt myöskään siipan kotikoneella. Eikä hänen työkoneellaan. Kokeiltiin toista johtoa. Ei elonmerkkejä.
Älkää nyt sanoko, että olisi kannattanut ottaa varmuuskopioista varmuuskopiot heti, kun kiintolevy meni rikki. Tai että valokuvia olisi kannattanut aika ajoin poltella dvd-levyille. Tai että olisi kannattanut tutustua pilvipalveluiden mahdollisuuksiin varmuuskopioinnin tukena jo pari vuotta sitten, vaikka ajatus omien tiedostojen levittelystä virtuaaliavaruuteen arveluttikin.
En tällä hetkellä tohdi toivoa suuria tiedonpalautuspalveluilta. Jos työ onnistuu, menee siinä helposti humanistin kuukausipalkka. Jos taas ei, menevät - muun muassa - vuoden työt ja kahden vuoden kuvat.
Viikko ja kaksi kovalevyä. Taidan ryömiä sängyn alle odottamaan paiseruton oireita tai meteoriittia. Molempia ehkä.
maanantaina, syyskuuta 09, 2013
Talteen
Pyörittelin eilen käsissäni muuatta tärkeää paperia.
- Mitähän tälle tekisi?
- Laita talteen, kehotti siippa.
Mietin hetken.
- Ei ole.
- Mitä ei ole?
- Taltta.
- Ei ole talsia?
- Ei ole.
Kaksi ikivanhaa kotikansiotani ovat olleet ahtaen täynnä jo muutaman vuoden, joten tärkeät paperini on välivarastoitu erilaisiin nippuihin ja kasoihin. Miehen hyllyssä on kansioita pitkät, siististi numeroidut rivit (osassa tosin lukee hämmentävästi Veronkierto ja kiristys). Hän ehdottikin, että voisi perustaa omiin arkistoihinsa alaosaston "Katin tärkeät paperit". Ilahduin kovasti.
Apropos, vanha kaverini Sandy on taannoin liittynyt ammattijärjestäjien kunniakkaisiin riveihin. Ottakaatte vaarin te kanssakasaajat, joilla ei ole yhtä säntillisiä siippoja henkilökohtaisina avustajina.
- Mitähän tälle tekisi?
- Laita talteen, kehotti siippa.
Mietin hetken.
- Ei ole.
- Mitä ei ole?
- Taltta.
- Ei ole talsia?
- Ei ole.
Kaksi ikivanhaa kotikansiotani ovat olleet ahtaen täynnä jo muutaman vuoden, joten tärkeät paperini on välivarastoitu erilaisiin nippuihin ja kasoihin. Miehen hyllyssä on kansioita pitkät, siististi numeroidut rivit (osassa tosin lukee hämmentävästi Veronkierto ja kiristys). Hän ehdottikin, että voisi perustaa omiin arkistoihinsa alaosaston "Katin tärkeät paperit". Ilahduin kovasti.
Apropos, vanha kaverini Sandy on taannoin liittynyt ammattijärjestäjien kunniakkaisiin riveihin. Ottakaatte vaarin te kanssakasaajat, joilla ei ole yhtä säntillisiä siippoja henkilökohtaisina avustajina.
torstaina, syyskuuta 05, 2013
Disk read error
Tämän piti olla se viikko, jonka aikana saisin erään tilausartikkelin viimeisteltyä ja pois käsistäni. Ensi viikolla kaavailin siirtyväni taas pääprojektin pariin.
Ihminen päättää, tietotekniikka säätää. Kesken työteliäähkön tiistaipäivän tietokoneeni lävähti pimeäksi ja ilmoitti sitten yksitotisesti: Disk read error.
Disk read error.
Disk read error.
Naapurin bittivelhon tuomio oli karu: kiintolevy oli niin soosina, ettei tiedostojen palautusta edes kannattaisi yrittää. Kuukauden urakoinnilla pelastuisi vain rippeitä.
Koska edellisestä konekriisistä on vaivaiset kaksi vuotta, luottamukseni läppärin suorituskuntoon ja tuleviin yhteisiin vuosiin oli ollut luja. Niin luja, ettei esimerkiksi mainitusta tilausartikkelista ollut varmuuskopiota. Eikä muutamasta muustakaan tekeleestä. Valokuvista menetettiin onneksi vain huhtikuun otokset, kiitos laiskuuteni tyhjentää ja formatoida kameran muistikorttia.
Ei ota ihminen opikseen, ei. On se kumma.
Hyvä puoli asiassa on, että tietojenpalautuksesta säästyneet sataset voi nyt sijoittaa - toivottavasti - himpun verran kestävämpään koneeseen. Sekä johonkin systeemiin, joka ottaa varmuuskopiot automaattisesti, säännöllisesti, lupia kyselemättä.
Ihminen päättää, tietotekniikka säätää. Kesken työteliäähkön tiistaipäivän tietokoneeni lävähti pimeäksi ja ilmoitti sitten yksitotisesti: Disk read error.
Disk read error.
Disk read error.
Naapurin bittivelhon tuomio oli karu: kiintolevy oli niin soosina, ettei tiedostojen palautusta edes kannattaisi yrittää. Kuukauden urakoinnilla pelastuisi vain rippeitä.
Koska edellisestä konekriisistä on vaivaiset kaksi vuotta, luottamukseni läppärin suorituskuntoon ja tuleviin yhteisiin vuosiin oli ollut luja. Niin luja, ettei esimerkiksi mainitusta tilausartikkelista ollut varmuuskopiota. Eikä muutamasta muustakaan tekeleestä. Valokuvista menetettiin onneksi vain huhtikuun otokset, kiitos laiskuuteni tyhjentää ja formatoida kameran muistikorttia.
Ei ota ihminen opikseen, ei. On se kumma.
Hyvä puoli asiassa on, että tietojenpalautuksesta säästyneet sataset voi nyt sijoittaa - toivottavasti - himpun verran kestävämpään koneeseen. Sekä johonkin systeemiin, joka ottaa varmuuskopiot automaattisesti, säännöllisesti, lupia kyselemättä.
maanantaina, syyskuuta 02, 2013
Kaikki säästynyt aika
Taas kerran Pagistaanissa tultiin pohtineeksi, miten helppoa nykyihmisen elämä on. Tai kaikesta päättäen pitäisi olla.
Pohdinta sai alkunsa kahvimukin ääressä, kun siippa muisteli käyneensä 15-vuotiaana - siis kolmisenkymmentä vuotta sitten - lennokkikerhon ohjaajakurssin Räyskälässä. Räyskälä sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Riihimäeltä Forssan suuntaan. Joensuusta pääsi Riihimäelle junalla. Sitten oli hypättävä linja-autoon.
- Kuinka tuolloin selvitettiinkään bussikyytien reitit ja aikataulut?
- Käytiin kai Matkahuollossa. Tai ehkä asia selvisi soittamalla?
Ennen - aivan tuokio sitten - aikataulut kyseltiin ja liput ostettiin asemien palveluluukuilta. Ulkomaanmatkat varattiin matkatoimistosta. Opinnäytteet naputettiin kirjoituskoneella (minäkin muistan tehneeni niin vielä lukiossa). Haettiin tietoa tietosanakirjoista. Selattiin kirjastossa pahvisia kortistoja. Tavoiteltiin ihmisiä lankapuhelimella. Kirjoitettiin kirjeitä ja vietiin niitä postiin. Istuttiin pankissa odottamassa omaa vuoroa. Otettiin valokuvia ja vietiin filmi liikkeeseen kehitettäväksi. Kaikki, mitä talouteen ostettiin, oli etsittävä ihan oikeista kaupoista. Hintavertailut oli tehtävä niin ikään jalkapelillä. Jos halusi katsoa jonkin televisio-ohjelman, oli oltava kotona sen lähetysaikaan (videonauhuri tuli meille joskus 1980-luvun viimeisinä vuosina).
Listaa saa jatkaa. Mutta miksi, ihmettelimme, ihmiset tuntuvat olevan kiireisempiä ja stressaantuneempia kuin ikinä, vaikka niin monen asian hoitaminen on nopeutunut ja helpottunut hurjasti? Sellaisen kuvan ainakin saa mediasta ja osin myös omasta tuttavapiiristä. Ja tietysti omasta arjesta. Ei ole muka aikaa siihen tai tuohon.
Mihin kaikki säästynyt aika siis menee? Sosiaaliseen mediaan? Sähköpostien tarkisteluun? Tietokonepeleihin? Television katseluun? Blogien kirjoittamiseen?
Pohdinta sai alkunsa kahvimukin ääressä, kun siippa muisteli käyneensä 15-vuotiaana - siis kolmisenkymmentä vuotta sitten - lennokkikerhon ohjaajakurssin Räyskälässä. Räyskälä sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Riihimäeltä Forssan suuntaan. Joensuusta pääsi Riihimäelle junalla. Sitten oli hypättävä linja-autoon.
- Kuinka tuolloin selvitettiinkään bussikyytien reitit ja aikataulut?
- Käytiin kai Matkahuollossa. Tai ehkä asia selvisi soittamalla?
Ennen - aivan tuokio sitten - aikataulut kyseltiin ja liput ostettiin asemien palveluluukuilta. Ulkomaanmatkat varattiin matkatoimistosta. Opinnäytteet naputettiin kirjoituskoneella (minäkin muistan tehneeni niin vielä lukiossa). Haettiin tietoa tietosanakirjoista. Selattiin kirjastossa pahvisia kortistoja. Tavoiteltiin ihmisiä lankapuhelimella. Kirjoitettiin kirjeitä ja vietiin niitä postiin. Istuttiin pankissa odottamassa omaa vuoroa. Otettiin valokuvia ja vietiin filmi liikkeeseen kehitettäväksi. Kaikki, mitä talouteen ostettiin, oli etsittävä ihan oikeista kaupoista. Hintavertailut oli tehtävä niin ikään jalkapelillä. Jos halusi katsoa jonkin televisio-ohjelman, oli oltava kotona sen lähetysaikaan (videonauhuri tuli meille joskus 1980-luvun viimeisinä vuosina).
Listaa saa jatkaa. Mutta miksi, ihmettelimme, ihmiset tuntuvat olevan kiireisempiä ja stressaantuneempia kuin ikinä, vaikka niin monen asian hoitaminen on nopeutunut ja helpottunut hurjasti? Sellaisen kuvan ainakin saa mediasta ja osin myös omasta tuttavapiiristä. Ja tietysti omasta arjesta. Ei ole muka aikaa siihen tai tuohon.
Mihin kaikki säästynyt aika siis menee? Sosiaaliseen mediaan? Sähköpostien tarkisteluun? Tietokonepeleihin? Television katseluun? Blogien kirjoittamiseen?
keskiviikkona, elokuuta 28, 2013
torstaina, elokuuta 22, 2013
Uhriksi ei kannattaisi ryhtyä

Kuulun niihin, joiden maailmankäsitykseen ja kuvaan ihmisolennosta kuuluu jonkinlainen mahdollisuus - ellei peräti hienoinen velvoite - henkiseen kasvuun. Tässä valossahan uhrin rooliin juuttuminen on tuhoisaa. Se siirtää vastuun omista tunteista ja tekemisistä jonkun toisen ihmisen tai muun ulkopuolisen tahon kontolle. Menneisiin kärsimyksiin lapsuudesta aikuisuuteen voi vedota aina tarvittaessa ja niillä voi selittää omat ongelmansa tai huonon käytöksensä kerta toisensa jälkeen. Peiliin ei niin sanotusti tarvitse katsoa, ei ainakaan omia tekojaan, virheitään ja ajatuksiaan rehellisesti arvioiden.
On vaikeaa keksiä oikeastaan mitään, mikä lamaannuttaisi kasvamisen mahdollisuudet tehokkaammin. Olisi sama valjastaa taakseen muutaman tonnin kuorma ja yrittää sitten sätkiä eteenpäin.
Lajitovereiden syyttäminen omista solmuista ei ole suositeltavaa silloinkaan, jos uskoo, ettei ihmisenä oleminen juuri eroa kasvupotentiaalin osalta sammalen tai sarvikuonon elontaipaleesta. Oletteko koskaan nähneet elämäänsä tyytyväistä uhria? Katkeruus ei ole kaunista katsottavaa, eikä katkera ihminen taatusti ole onnellinen. Toki voi olla hetkittäin palkitsevaa sääliä itseään ja velloa kokemissaan vääryyksissä, mutta ilo on kovin lyhytaikainen.
Ja kyllä, omakohtaista kokemusta uhriajattelusta on, joten kyseessä ei ole mikään ulkokohtainen viisastelu. Luulen, että tämä on hyvin tavallinen ja alvariinsa eteen osuva ansa ihmisrievun elämänpolulla, etenkin meidän pessimismiin taipuvaisten märehtijöiden. On kuitenkin rohkaisevaa, miten karmeista kokemuksista ihmiset voivat selvitä katkeroitumatta, tai jos katkeruus on välillä vallan ottanutkin, päästen siitä yli. Se antaa vähän suhteellisuudentajua vähäisemmistä vääryyksistä vikisemiseen.
Kuten sanottu, epäilemättä luonteenpiirteet vaikuttavat asiaan - joku on taipuvaisempi myönteiseen ajatteluun kuin toinen - mutta lopulta suhtautuminen muiden ihmisten tekemisiin ja sanomisiin tai elämän vastoinkäymisiin on oma valinta. Valinnan voi tehdä ennemmin tai myöhemmin (ja oikeastaan sen joutuu tekemään aina uudestaan), mutta sitä ei voi tehdä toisen puolesta kukaan muu.
Anteeksi antaminenkin taitaa nykyisin olla joltisenkin aliarvostettua. Kohde ei siitä luultavasti piittaa - mikä pitää paikkansa myös uhriajattelun osalta; sinänsä harmillista, kun hyvä katkeruus menee hukkaan - mutta omassa päässä se voi olla tärkeä askel pyrittäessä irti siitä turhasta kuormasta, joka estää elämässä eteenpäin menemisen.
* Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kirjoitus uhriutumisesta käsitteenä löytyy täältä.
Kuva on lainattu täältä.
Tunnisteet:
identiteetit,
ihmiset,
lainat,
mielenhallinta,
pohditus
maanantaina, elokuuta 19, 2013
Umpikujia ja poteroita
Ainakin virtuaalimaailmassa käydään kroonisen kiivaasti kahta rinnakkaista keskustelua, joilla ensi silmäykseltä ei ole juuri yhteistä. Toinen koskee vapaaehtoista lapsettomuutta ja toinen ateismia (linkitän tässä vain joitakin puheenvuoroja tai uutisia, joista pääsee vähän jyvälle joistakin keskustelun viimeaikaisista rönsyistä).
Mutta yhteisiä piirteitä löytyy kuin löytyykin. Ensinnäkin molemmat teemat kertovat jonkinlaisten normatiivisten elämänodotusten murenemisesta. Varsinainen pakko on toki ollut jo kauan kaukana perheen perustamisesta tai vähintään elämän käännekohtiin liittyvästä kirkossa käymisestä. Yhteiskunnan "mallitarinoissa" ne ovat kuitenkin olleet ja ovat edelleen vahvoilla. Topeliaaninen kolminaisuus - koti, uskonto ja isänmaa - pitää yhä pintansa jonkinlaisena ääneen lausumattomana hyvän elämän mallina.
Tilanne on kuitenkin muuttunut sikäli, että on tullut yhä hyväksytymmäksi puhua ääneen myös muista malleista. Sekä vapaaehtoisen lapsettomuuden että uskonnottomuuden aggressiivisessakin esille tuomisessa lienee kyse normeihin ja odotuksiin kohdistuvasta vastareaktiosta - ja edelleen vastareaktion vastareaktiosta puolustusasemiin joutuneiden tai pikemminkin sellaisiksi itsensä kokevien taholta.
Unohtamatta tietenkään sitä käytännön näkökohtaa, että virtuaalimaailmassa aiheesta kuin aiheesta voi vääntää jyrkemmin sävyin kuin kukaan ikinä kyläreissulla tuttavien luona kehtaisi. Samanmielistä seuraa löytyy myös helpommin kuin ennen ja joukkovoima vahvistaa omiakin näkemyksiä.
Huomattavin yhdistävä tekijä on minusta kuitenkin se, että molempien aiheiden osalta väitteleminen johtaa väistämättä umpikujaan. Sama pätee toki moniin muihinkin teemoihin, mutta näiden kahden osalta kyse on ehkä keskimääräistä vahvemmin ihmisten tunnekokemuksista ja henkilökohtaisista todellisuuksista. Joku, joka on aina halunnut suuren perheen, ei kykene nahoissaan tuntemaan, millaista on, kun ei koskaan ole kyennyt kuvittelemaan itseään vanhemmaksi. Ja päin vastoin. Joku, jolla on aina ollut intuitiivinen kokemus jostain ihmistä suuremmasta voimasta, ei voi välittää tuota tuntemusta jollekin, joka uskoo vain sellaiseen, joka on tieteen keinoin todennettavissa. Toisaalta se ei häviä järkeilemällä jäljettömiin.
Niin ikään ei voi sanoa, onko lasten hankkiminen tai hankkimattomuus yksiselitteisesti oikein tai väärin. Molemmille valinnoille löytyy eettisesti kestäviä perusteita. Yhtä lailla logiikalla ei voida todistaa korkeamman voiman olemassaoloa sen enempää kuin olemattomuuttakaan.
Silti näistä olemukseltaan avoimeksi jäävistä kysymyksistä väitellään foorumeilla ja kommenttiketjuissa ad infinitum. Jälki on välillä todella rumaa, kuten niin usein nettikeskusteluissa aiheesta riippumatta.
Itsekeskeisyys ja tyhmyys ovat yleisiä lyömäaseita molemmissa keskusteluissa, joskin ensin mainittu kuuluu ehkä enemmän perhediskurssin syyterepertuaariin ja jälkimmäinen uskontovääntöihin. Leimakirves paukkuu. Se, joka tietoisesti jättää lapset hankkimatta, on toki monen mielestä itsekkyyden ruumiillistuma, mutta saman syytöksen voi kohdata myös tulonsiirroilla elävä kotiäiti. Uskovaiset niputetaan itsenäiseen ajatteluun kykenemättömien, satuolentoihin uskovien pölvästien laumaksi, mutta yhtä lailla ateistien väitetään elävän kontiaisten lailla kosmisessa pimeydessä vajavaisen järkensä jumalaksi kohottaen.
Keskusteluja sivusta seuranneena tekisi kuitenkin mieli väittää, että itsekeskeisyydellä sen enempää kuin tyhmyydelläkään ei ole juuri tekemistä keskustelijoiden omien valintojen, moraalin tai älynlahjojen kanssa. Sen sijaan ne kukoistavat niissä mustavalkoisissa asenteissa, joiden mukaan minä olen oikeassa ja minun näkemykseni, valintani ja todellisuuteni edustavat muuttumatonta ja yleispätevää totuutta, jonka ulkopuolella ei ole elämää. Keskustelun motiivina ei suinkaan ole halu oppia ymmärtämään lajitovereiden ajatuksenjuoksua ja kehittää samalla omaa ajatteluaan, vaan into moukaroida muita omalla oletetulla ylivertaisuudella.*
Eivätkä tällaiset asenteet katso lapsilukua sen enempää kuin suhdetta uskontoon. Itseriittoisuuden juoksuhaudoista on tasapuolisen hyvä ampua kaikkia toisin ajattelevia tajuamatta, etteivät omastakaan poterosta avautuvat maisemat järin avarat ole.
*Toki öykkäröinnin taustalla voi olla myös jokin henkilökohtainen trauma tai ylipäänsä syystä tai toisesta nouseva pelko avautua toisenlaisille näkemyksille edes hypoteettisen keskustelun tasolla.
Mutta yhteisiä piirteitä löytyy kuin löytyykin. Ensinnäkin molemmat teemat kertovat jonkinlaisten normatiivisten elämänodotusten murenemisesta. Varsinainen pakko on toki ollut jo kauan kaukana perheen perustamisesta tai vähintään elämän käännekohtiin liittyvästä kirkossa käymisestä. Yhteiskunnan "mallitarinoissa" ne ovat kuitenkin olleet ja ovat edelleen vahvoilla. Topeliaaninen kolminaisuus - koti, uskonto ja isänmaa - pitää yhä pintansa jonkinlaisena ääneen lausumattomana hyvän elämän mallina.
Tilanne on kuitenkin muuttunut sikäli, että on tullut yhä hyväksytymmäksi puhua ääneen myös muista malleista. Sekä vapaaehtoisen lapsettomuuden että uskonnottomuuden aggressiivisessakin esille tuomisessa lienee kyse normeihin ja odotuksiin kohdistuvasta vastareaktiosta - ja edelleen vastareaktion vastareaktiosta puolustusasemiin joutuneiden tai pikemminkin sellaisiksi itsensä kokevien taholta.
Unohtamatta tietenkään sitä käytännön näkökohtaa, että virtuaalimaailmassa aiheesta kuin aiheesta voi vääntää jyrkemmin sävyin kuin kukaan ikinä kyläreissulla tuttavien luona kehtaisi. Samanmielistä seuraa löytyy myös helpommin kuin ennen ja joukkovoima vahvistaa omiakin näkemyksiä.
Huomattavin yhdistävä tekijä on minusta kuitenkin se, että molempien aiheiden osalta väitteleminen johtaa väistämättä umpikujaan. Sama pätee toki moniin muihinkin teemoihin, mutta näiden kahden osalta kyse on ehkä keskimääräistä vahvemmin ihmisten tunnekokemuksista ja henkilökohtaisista todellisuuksista. Joku, joka on aina halunnut suuren perheen, ei kykene nahoissaan tuntemaan, millaista on, kun ei koskaan ole kyennyt kuvittelemaan itseään vanhemmaksi. Ja päin vastoin. Joku, jolla on aina ollut intuitiivinen kokemus jostain ihmistä suuremmasta voimasta, ei voi välittää tuota tuntemusta jollekin, joka uskoo vain sellaiseen, joka on tieteen keinoin todennettavissa. Toisaalta se ei häviä järkeilemällä jäljettömiin.
Niin ikään ei voi sanoa, onko lasten hankkiminen tai hankkimattomuus yksiselitteisesti oikein tai väärin. Molemmille valinnoille löytyy eettisesti kestäviä perusteita. Yhtä lailla logiikalla ei voida todistaa korkeamman voiman olemassaoloa sen enempää kuin olemattomuuttakaan.
Silti näistä olemukseltaan avoimeksi jäävistä kysymyksistä väitellään foorumeilla ja kommenttiketjuissa ad infinitum. Jälki on välillä todella rumaa, kuten niin usein nettikeskusteluissa aiheesta riippumatta.
Itsekeskeisyys ja tyhmyys ovat yleisiä lyömäaseita molemmissa keskusteluissa, joskin ensin mainittu kuuluu ehkä enemmän perhediskurssin syyterepertuaariin ja jälkimmäinen uskontovääntöihin. Leimakirves paukkuu. Se, joka tietoisesti jättää lapset hankkimatta, on toki monen mielestä itsekkyyden ruumiillistuma, mutta saman syytöksen voi kohdata myös tulonsiirroilla elävä kotiäiti. Uskovaiset niputetaan itsenäiseen ajatteluun kykenemättömien, satuolentoihin uskovien pölvästien laumaksi, mutta yhtä lailla ateistien väitetään elävän kontiaisten lailla kosmisessa pimeydessä vajavaisen järkensä jumalaksi kohottaen.
Keskusteluja sivusta seuranneena tekisi kuitenkin mieli väittää, että itsekeskeisyydellä sen enempää kuin tyhmyydelläkään ei ole juuri tekemistä keskustelijoiden omien valintojen, moraalin tai älynlahjojen kanssa. Sen sijaan ne kukoistavat niissä mustavalkoisissa asenteissa, joiden mukaan minä olen oikeassa ja minun näkemykseni, valintani ja todellisuuteni edustavat muuttumatonta ja yleispätevää totuutta, jonka ulkopuolella ei ole elämää. Keskustelun motiivina ei suinkaan ole halu oppia ymmärtämään lajitovereiden ajatuksenjuoksua ja kehittää samalla omaa ajatteluaan, vaan into moukaroida muita omalla oletetulla ylivertaisuudella.*
Eivätkä tällaiset asenteet katso lapsilukua sen enempää kuin suhdetta uskontoon. Itseriittoisuuden juoksuhaudoista on tasapuolisen hyvä ampua kaikkia toisin ajattelevia tajuamatta, etteivät omastakaan poterosta avautuvat maisemat järin avarat ole.
*Toki öykkäröinnin taustalla voi olla myös jokin henkilökohtainen trauma tai ylipäänsä syystä tai toisesta nouseva pelko avautua toisenlaisille näkemyksille edes hypoteettisen keskustelun tasolla.
Tunnisteet:
henkevät,
identiteetit,
ihmiset,
pohditus,
virtuaalielämä,
yhteiskunta
torstaina, elokuuta 15, 2013
Rutiinieläin
Sataa. Paistaa. Ja sitten taas sataa, vaikka paistaa. Oli helpompaa palata viikonloppuna etelään tihkuisessa pilvisäässä, vaikka tiesikin sateen tuovan sienet tutuille paikoille, niille, jotka taas kerran jäivät taakse.
Istun kotona pölyisessä työhuoneessa - tämäkin pitäisi käydä läpi, ja kaikki nuo kirjat ja paperit - ja koetan kutsua itseäni kokoon. Yksi pala jäi Englantiin, eikä taida sieltä takaisin tulla, toinen harhailee itäsuomalaisten järvien rannoilla ja kolmas tarpoo eksistentiaalisessa rämeessä ajan ja paikan tuolla puolen. Ole tässä nyt sitten.
Mutta rutiinieläimyys auttaa. Kun saan arkirytmin asetettua ja siihen riittävästi unta ja liikuntaa, pääsen miten kuten kiinni päivien kulkuun paikasta riippumatta.
Kyllä se tästä. Kunhan muistaa hengittää ja katsoa ulos. Ikkunasta ja ennen muuta itsestään. Silloin ei niin haittaa, vaikkei aivan koossa olisikaan.
Istun kotona pölyisessä työhuoneessa - tämäkin pitäisi käydä läpi, ja kaikki nuo kirjat ja paperit - ja koetan kutsua itseäni kokoon. Yksi pala jäi Englantiin, eikä taida sieltä takaisin tulla, toinen harhailee itäsuomalaisten järvien rannoilla ja kolmas tarpoo eksistentiaalisessa rämeessä ajan ja paikan tuolla puolen. Ole tässä nyt sitten.
Mutta rutiinieläimyys auttaa. Kun saan arkirytmin asetettua ja siihen riittävästi unta ja liikuntaa, pääsen miten kuten kiinni päivien kulkuun paikasta riippumatta.
Kyllä se tästä. Kunhan muistaa hengittää ja katsoa ulos. Ikkunasta ja ennen muuta itsestään. Silloin ei niin haittaa, vaikkei aivan koossa olisikaan.
perjantaina, elokuuta 09, 2013
Ei mitään psykopaatteja
Viime aikoina olen törmännyt usein uutisointiin, jossa puhutaan sivulauseessa autististen henkilöiden epäempaattisuudesta, eli kyvyttömyydestä tunnistaa toisten tunteita ja eläytyä niihin. Tai sitten olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen sen jälkeen, kun minutkin autismin kirjolle - sinne lievään päähän - neuropsykiatrin vankalla arviolla sijoitettiin.
Mutta mistään psykopatiastahan ei suinkaan ole kyse, toisin kuin joistakin median kepeistä heitoista voisi kuvitella. Omia kokemuksiani miettiessäni ja aiheesta tutkijoiden näkemyksiä lukiessani olen tullut tulokseen, että esimerkiksi toisen kärsimykseen eläytyminen voi olla autistisella henkilöllä voimakasta - jopa tuskallisen voimakasta - mutta sen ilmaiseminen ei välttämättä onnistu yleisesti hyväksytyillä tavoilla tai normatiivisten odotusten mukaisesti.
Ehkä empatian kokemista leimaa myös tietynlainen kaoottisuus: tilanteet, joissa niin sanotut neurotyypilliset kokevat usein suurta tunnekuohua, eivät välttämättä saa samanlaista reaktiota aikaan niillä, joilla on pääkopassaan toisenlainen käyttöjärjestelmä. Silloin vaikutelmaksi saattaa jäädä välinpitämättömyys. Toisaalta eläytyminen voi olla jopa suhteettoman vahvaa joissakin muissa tilanteissa, joita moni ei edes huomaa tai ainakaan tiedosta.
Sitä paitsi kaikki olemme ennen muuta yksilöitä, autistisilla piirteillä tai ilman.
Yhtä kaikki, mielikuvien voimia on valtava; tiedän sen sekä niitä penkovana tutkijana että niitä tuottavana toimittajana. Median vaatimusten mukaisessa asioiden yksinkertaistamisessa on aina vaaransa, olipa aihe mikä hyvänsä. Sillä voidaan muun muassa hankaloittaa niiden elämää, joilla on muutenkin tekemistä pysytellä ympäröivän yhteisön menossa mukana.
Mutta mistään psykopatiastahan ei suinkaan ole kyse, toisin kuin joistakin median kepeistä heitoista voisi kuvitella. Omia kokemuksiani miettiessäni ja aiheesta tutkijoiden näkemyksiä lukiessani olen tullut tulokseen, että esimerkiksi toisen kärsimykseen eläytyminen voi olla autistisella henkilöllä voimakasta - jopa tuskallisen voimakasta - mutta sen ilmaiseminen ei välttämättä onnistu yleisesti hyväksytyillä tavoilla tai normatiivisten odotusten mukaisesti.
Ehkä empatian kokemista leimaa myös tietynlainen kaoottisuus: tilanteet, joissa niin sanotut neurotyypilliset kokevat usein suurta tunnekuohua, eivät välttämättä saa samanlaista reaktiota aikaan niillä, joilla on pääkopassaan toisenlainen käyttöjärjestelmä. Silloin vaikutelmaksi saattaa jäädä välinpitämättömyys. Toisaalta eläytyminen voi olla jopa suhteettoman vahvaa joissakin muissa tilanteissa, joita moni ei edes huomaa tai ainakaan tiedosta.
Sitä paitsi kaikki olemme ennen muuta yksilöitä, autistisilla piirteillä tai ilman.
Yhtä kaikki, mielikuvien voimia on valtava; tiedän sen sekä niitä penkovana tutkijana että niitä tuottavana toimittajana. Median vaatimusten mukaisessa asioiden yksinkertaistamisessa on aina vaaransa, olipa aihe mikä hyvänsä. Sillä voidaan muun muassa hankaloittaa niiden elämää, joilla on muutenkin tekemistä pysytellä ympäröivän yhteisön menossa mukana.
Tunnisteet:
autismi,
media,
pohditus,
yhteiskunta
lauantaina, elokuuta 03, 2013
Kuin supiaiset
Kyllä Pagistaanissa vielä hengissä ollaan, jos jollakulla on herännyt epäilys. On vain ollut niin kiire lomailla (tai "lomailla" - allekirjoittaneellahan ei virallista lomaa ollut alun alkaenkaan kuin parin viikon verran). Englannissa on käyty - ei sieltä pois näemmä osata olla - ja rysketty Pohjois-Karjalassa kaikenlaista puusavotasta lähtien puuhakkaina kuin supiaiset.
Kuviakaan en ole ehtinyt ladata kameralta koneeseen liki kuukauteen. Ensin mainitulle tuleekin taas työkäyttöä, kun lupauduin tuuraamaan paikallislehdellä kesätoimittajaa päivänä muutamana. Marjoja olisi niin ikään vielä kerättävä ja puu-urakointia jatkettava siviilitöiden lomassa; siippa suuntasi jo etelään oman sorvinsa ääreen, mutta toivon mukaan palajaa vielä viikonlopuksi itään.
Palataan siis yhteen jos toiseenkin asiaan, kunhan ehditään.
Kuviakaan en ole ehtinyt ladata kameralta koneeseen liki kuukauteen. Ensin mainitulle tuleekin taas työkäyttöä, kun lupauduin tuuraamaan paikallislehdellä kesätoimittajaa päivänä muutamana. Marjoja olisi niin ikään vielä kerättävä ja puu-urakointia jatkettava siviilitöiden lomassa; siippa suuntasi jo etelään oman sorvinsa ääreen, mutta toivon mukaan palajaa vielä viikonlopuksi itään.
Palataan siis yhteen jos toiseenkin asiaan, kunhan ehditään.
tiistaina, heinäkuuta 09, 2013
Liksomia ja Mantelia
Helsingin Sanomien "Paras romaani" -äänestyksessä esiteltiin tänään viidennen sijan saanut teos, eli Rosa Liksomin Finlandia-palkittu Hytti nro 6 (WSOY, 2011). Sattuipa sopivasti, kun juuri olin kirjan lukenut. Pagistaanhan on kirjallisuusasioissa sikäli takapajula, että palkitut(kin) teokset luetaan vasta sitten, kun ne ovat valuneet kirjaston varausjonoista takaisin hyllyyn, tai osuvat silmiin pokkariversiona matkalukemista kaivatessa.
Liksomin kirjasta pidin yhtä kaikki. Vaikka olin vasta kahdeksanvuotias Neuvostoliitossa käydessäni, ehdin 90-luvun siirtymäkaudella reissata junalla pitkin poikin Venäjää, asuakin siellä yhden syksyn sekä vähän ennen vuosituhannen vaihdetta viettää vielä kuukauden Moskovassa. Niinpä Siperian-junan karheista tunnelmista löytyi paljon tuttua ja lisäksi sellaista, joka oli helppo kuvitella omien kokemustensa jatkeeksi.
Aseman kello löi kolmannen kerran ja juna heilahti liikkeelle. Öljykaupunki nousi hehkuvan kirkkaassa pakkasauringossa leijumaan pelkkinä kerrostalojen kattoina ja lipui hiljalleen yhä korkeammalle, kohti taivaankantta. Juna kiisi ohi kylmenevien neuvostokylien, asutuskeskusten, nimettömien kaupunkien esikartanot jäivät taakse. Kaukaisesta hytistä lipui iskelmämusiikkia.
Kun nyt kirjoista puhe on, mainittakoon myös, että Hilary Mantelin kiitetyn Wolf Hallin yhtä kiitetty jatko-osa Bring Up the Bodies lunasti odotetusti ensimmäisen osan lupaukset. Romaani kuvaa vuoden 1535 tapahtumia kertoen hyytävästi, miten Thomas Cromwell onnistui sompailemaan Anna Boleynin pois kuninkaan uuden mielitietyn Jane Seymourin tieltä (ja saman tien tietysti pois päiviltä). Synkkiä pilviä alkaa kuitenkin kerääntyä myös valtiomies Cromwellin nerokkaan pään päälle.
Siitä, mitä mainitulle päälle lopulta tapahtui, tulee epäilemättä yhtä seikkaperäisesti kertomaan trilogian kolmas osa, jonka ilmestymistä täällä kaunokirjallisella perähikiälläkin jo innolla odotellaan.
Liksomin kirjasta pidin yhtä kaikki. Vaikka olin vasta kahdeksanvuotias Neuvostoliitossa käydessäni, ehdin 90-luvun siirtymäkaudella reissata junalla pitkin poikin Venäjää, asuakin siellä yhden syksyn sekä vähän ennen vuosituhannen vaihdetta viettää vielä kuukauden Moskovassa. Niinpä Siperian-junan karheista tunnelmista löytyi paljon tuttua ja lisäksi sellaista, joka oli helppo kuvitella omien kokemustensa jatkeeksi.
Aseman kello löi kolmannen kerran ja juna heilahti liikkeelle. Öljykaupunki nousi hehkuvan kirkkaassa pakkasauringossa leijumaan pelkkinä kerrostalojen kattoina ja lipui hiljalleen yhä korkeammalle, kohti taivaankantta. Juna kiisi ohi kylmenevien neuvostokylien, asutuskeskusten, nimettömien kaupunkien esikartanot jäivät taakse. Kaukaisesta hytistä lipui iskelmämusiikkia.
Kun nyt kirjoista puhe on, mainittakoon myös, että Hilary Mantelin kiitetyn Wolf Hallin yhtä kiitetty jatko-osa Bring Up the Bodies lunasti odotetusti ensimmäisen osan lupaukset. Romaani kuvaa vuoden 1535 tapahtumia kertoen hyytävästi, miten Thomas Cromwell onnistui sompailemaan Anna Boleynin pois kuninkaan uuden mielitietyn Jane Seymourin tieltä (ja saman tien tietysti pois päiviltä). Synkkiä pilviä alkaa kuitenkin kerääntyä myös valtiomies Cromwellin nerokkaan pään päälle.
Siitä, mitä mainitulle päälle lopulta tapahtui, tulee epäilemättä yhtä seikkaperäisesti kertomaan trilogian kolmas osa, jonka ilmestymistä täällä kaunokirjallisella perähikiälläkin jo innolla odotellaan.
lauantaina, heinäkuuta 06, 2013
Ferris ja ensimmäinen Suomen-kuukausi
Laumamme uusin jäsen Ferris täyttää piakkoin neljä kuukautta. Niistä viimeisen se on siis viettänyt luonamme suomalaista elämänmenoa ja koiran tapoja opetellen. Lentomatka Heathrow'lta Helsinki-Vantaalle sujui kommelluksitta, vaikka pentu ruumassa joutuikin matkustamaan. Se haukotteli ja oli unisen näköinen, kun kävin hakemassa sen, joten liikoja se tuskin oli stressannut (laitoin muuten Finnairille kiittävää palautetta koiran kanssa reissaamisen sujuvuudesta; kiitokseksi kiitoksista he lähettivät kaksi jäätelökuponkia, mikä oli toki sympaattista).
Myös vanhemmat koirat ottivat tulokkaan vastaan hyvin. Nelijalkaisen lauman johtaja Rocky on alusta alkaen ollut jäyhän suopea - se pitää kurin ja etäisyyden, muttei rähjää turhasta. Muutaman päivän ihmettelyn jälkeen Juri alkoi leikkiä pennun kanssa, minkä jälkeen rauhalliset hetket talossa ovat olleet kortilla. Varsinkin kaksikon hurjat äänitehosteet saattavat vähäisemmät demonit ja muut räyhähenget häpeään. Mutta lohduttaudumme pohtimalla, mihin Ferris puhtinsa purkaisi, jos ei toisen "bedlingtonsedän" kanssa rälläämiseen ja nujuamiseen.
Ikänsä bedlingtoninterriereiden kanssa eläneelle on erityisen mielenkiintoista havainnoida, mitä whippetinpuolikas pakettiin tuo. Kuten vinttikoiranpennut, Ferris on erittäin energinen, jopa hyperaktiivinen - tosin eivät bedlingtoninpennutkaan kauas jälkeen jää. Se hyppää ja kiipeää taitavasti ja on noin nuoreksi pennuksi käsittämättömän nopea. Näköaistiaan se tuntuu käyttävän bedlingtoneja enemmän; pienetkään hyönteiset tai kauempana kulkeva ihminen eivät jää siltä huomaamatta.
Bedlington-whippetin karvastohan on mitä merkillisin. Ei uskoisi, että bedlingtonin kiharan, pehmeän turkin ja whippetin silkkisen karvapeitteen kombinaatiosta tulee karkea, puolipitkä, erittäin säänkestävä turkki. Kuten sinisellä bedlingtoninpennulla, se on aluksi musta, mutta muuttuu vähitellen siniharmaaksi. Karvan laatu ja väri on sama kaikilla ensimmäisen sukupolven risteytyksillä (jotka ovatkin suurimmassa suosiossa juuri hyvän ennustettavuutensa vuoksi). Ferrikselläkin on jo komea, harmaa juurikasvu ja naamassa hassut karvakiehkurat.
Siinä, missä bedlingtoneista ei lähde karvaa kuin harjatessa, "whiplingtonista" irtoaa ainakin nyt pentuiässä hieman hentoa untuvaa, tosin paljon keskivertokoiraa vähemmän.
Vaikka Ferriksen molemmat vanhemmat ovat näyttelylinjaisia, se tuntuu olemukseltaan enemmän metsästyskoiran pennulta kuin bedlingtonimme, vaikkeivät nekään mitään sohvatyynyjä ole. Countryman's Weekly-lehden taannoisessa bedlington-whippetejä käsittelevässä artikkelissa sanotaankin, että "nämä rodut täydentävät toisiaan täydellisesti" viitaten juuri käyttöominaisuuksiin. Myös yhdistelmän fyysistä ja psyykkistä terveyttä kehutaan. Ei ole mikään ihme, että se on vakiinnuttanut paikkansa brittimetsästäjien keskuudessa.
Vaikka vauhtia riittää, aikuistumisen myötä vinttikoiran rauhallisuus oletettavasti tasoittaa terrierin sähäkkyyttä. Mainitussa artikkelissa todetaan, että toimintatilanteiden ulkopuolella bedlington-whippet lähinnä nukkuu, kiitos whippetin geenien (tosin onhan bedlingtonkin terrierijoukossa rauhallisimmasta päästä). Kiitosta saa myös yhdistelmän sosiaalisuus ja vähäisempi tappeluherkkyys bedlingtoneihin verrattuna.
Mielenkiinnolla seuraamme, mitä tuleman pitää. Pentu on fiksu ja oppii nopeasti, joten jos intoa riittää, saattaisi esimerkiksi agility olla kokeilemisen arvoinen laji, kun kaneja kuhisevat nummet ovat täällä hieman harvassa. Monet lurcherit ovat pärjänneet siinä varsin hyvin, joskaan terrierin ja vinttikoiran yhdistelmä ei välttämättä ole kaikkein tasaisimmasta päästä, mitä suorituksiin tulee; kaikki lienee kiinni kulloisistakin fiiliksistä ja motivaatiosta.
Myös vanhemmat koirat ottivat tulokkaan vastaan hyvin. Nelijalkaisen lauman johtaja Rocky on alusta alkaen ollut jäyhän suopea - se pitää kurin ja etäisyyden, muttei rähjää turhasta. Muutaman päivän ihmettelyn jälkeen Juri alkoi leikkiä pennun kanssa, minkä jälkeen rauhalliset hetket talossa ovat olleet kortilla. Varsinkin kaksikon hurjat äänitehosteet saattavat vähäisemmät demonit ja muut räyhähenget häpeään. Mutta lohduttaudumme pohtimalla, mihin Ferris puhtinsa purkaisi, jos ei toisen "bedlingtonsedän" kanssa rälläämiseen ja nujuamiseen.
Ikänsä bedlingtoninterriereiden kanssa eläneelle on erityisen mielenkiintoista havainnoida, mitä whippetinpuolikas pakettiin tuo. Kuten vinttikoiranpennut, Ferris on erittäin energinen, jopa hyperaktiivinen - tosin eivät bedlingtoninpennutkaan kauas jälkeen jää. Se hyppää ja kiipeää taitavasti ja on noin nuoreksi pennuksi käsittämättömän nopea. Näköaistiaan se tuntuu käyttävän bedlingtoneja enemmän; pienetkään hyönteiset tai kauempana kulkeva ihminen eivät jää siltä huomaamatta.
Bedlington-whippetin karvastohan on mitä merkillisin. Ei uskoisi, että bedlingtonin kiharan, pehmeän turkin ja whippetin silkkisen karvapeitteen kombinaatiosta tulee karkea, puolipitkä, erittäin säänkestävä turkki. Kuten sinisellä bedlingtoninpennulla, se on aluksi musta, mutta muuttuu vähitellen siniharmaaksi. Karvan laatu ja väri on sama kaikilla ensimmäisen sukupolven risteytyksillä (jotka ovatkin suurimmassa suosiossa juuri hyvän ennustettavuutensa vuoksi). Ferrikselläkin on jo komea, harmaa juurikasvu ja naamassa hassut karvakiehkurat.
Siinä, missä bedlingtoneista ei lähde karvaa kuin harjatessa, "whiplingtonista" irtoaa ainakin nyt pentuiässä hieman hentoa untuvaa, tosin paljon keskivertokoiraa vähemmän.
Vaikka Ferriksen molemmat vanhemmat ovat näyttelylinjaisia, se tuntuu olemukseltaan enemmän metsästyskoiran pennulta kuin bedlingtonimme, vaikkeivät nekään mitään sohvatyynyjä ole. Countryman's Weekly-lehden taannoisessa bedlington-whippetejä käsittelevässä artikkelissa sanotaankin, että "nämä rodut täydentävät toisiaan täydellisesti" viitaten juuri käyttöominaisuuksiin. Myös yhdistelmän fyysistä ja psyykkistä terveyttä kehutaan. Ei ole mikään ihme, että se on vakiinnuttanut paikkansa brittimetsästäjien keskuudessa.
Vaikka vauhtia riittää, aikuistumisen myötä vinttikoiran rauhallisuus oletettavasti tasoittaa terrierin sähäkkyyttä. Mainitussa artikkelissa todetaan, että toimintatilanteiden ulkopuolella bedlington-whippet lähinnä nukkuu, kiitos whippetin geenien (tosin onhan bedlingtonkin terrierijoukossa rauhallisimmasta päästä). Kiitosta saa myös yhdistelmän sosiaalisuus ja vähäisempi tappeluherkkyys bedlingtoneihin verrattuna.
Mielenkiinnolla seuraamme, mitä tuleman pitää. Pentu on fiksu ja oppii nopeasti, joten jos intoa riittää, saattaisi esimerkiksi agility olla kokeilemisen arvoinen laji, kun kaneja kuhisevat nummet ovat täällä hieman harvassa. Monet lurcherit ovat pärjänneet siinä varsin hyvin, joskaan terrierin ja vinttikoiran yhdistelmä ei välttämättä ole kaikkein tasaisimmasta päästä, mitä suorituksiin tulee; kaikki lienee kiinni kulloisistakin fiiliksistä ja motivaatiosta.
keskiviikkona, heinäkuuta 03, 2013
Luovuudesta
Tähän sosiaalisessa mediassa kiertäneeseen luovan prosessin kuvaukseen ei ole juuri lisättävää. Inspiraation ja työn osuus - punainen ja sininen lohko - ovat joltisenkin tuota luokkaa täälläkin. Niin ikään olen vuosikaudet uskotellut itselleni, että päämäärätön netissä harhailu, nokosten ottaminen ja ahkera jääkaapilla käyminen antavat alitajunnalle mahdollisuuden työstää asioita eteenpäin.
Alitajunta, tuo oikukas ja mystinen sfääri, jolle pitää osata antaa tilaa. Paljon.
Kaikki prosessit, ali- ja ylitajuiset, ovat kyllä nyt niin jumissa kuin olla voivat. Eikä edes kunnon lomaa ole tiedossa tänä(kään) vuonna. Hyvänä puolena mainittakoon (jälleen) lomaltapaluustressiltä välttyminen.
Alitajunta, tuo oikukas ja mystinen sfääri, jolle pitää osata antaa tilaa. Paljon.
Kaikki prosessit, ali- ja ylitajuiset, ovat kyllä nyt niin jumissa kuin olla voivat. Eikä edes kunnon lomaa ole tiedossa tänä(kään) vuonna. Hyvänä puolena mainittakoon (jälleen) lomaltapaluustressiltä välttyminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)