Ehdottomasti tietää

Nämähän te kaikki haluatte ehdottomasti tietää (via muun muassa Veera ja Surullisia elämiä). Ja kyllä, minun pitäisi lukea tenttiin. Ja pestä matot ja viedä lehdet paperinkeräykseen ja olla kaikin puolin tehokkaampi ja ahkerampi ja tiedostavampi kuin tällä hetkellä olen.

Ja kissan viikset.

13 asiaa joista pidän:

Näitä olisi paljon, mutta silmät kiinni ja satunnaisotos:

Kahvitauot, juokseminen (tai kuten viime aikojen sattumusten valossa tarkennettakoon, hölkkääminen), verkkainen jutustelu ja sanojenvääntely ilman päämäärää, nauraminen, oivallukset, eri vuodenaikojen tuoksut, metsä, paikat, joilta näkee kauas, rantasauna, mukanaanvievät kirjat, vanhat valokuvat, "flow" eli meditatiivinen ja ajantajun kadottava tekeminen, leipominen.

12 elokuvaa:

Katsotaanpa. Satunnaisessa järjestyksessä vaikka näin.

Le Petit Monde de Don Camillo, The Great Dictator, The Fearless Vampire Killers, Wind in the Willows, O Brother, Where Art Thou, Kolja, Voina i Mir, Koirankynnen leikkaaja, Alien, Vertigo, Kuoleman kasvot, vanhat arkistofilmit ylipäänsä.

11 idolia/esikuvaa:

Tämä on hankala, mutta yritetään. En nosta ketään mielelläni jalustalle, se on kuolevaiselle kovin kiikkerä paikka.

Konsta Pylkkänen, edesmennyt isotätini, Gerald Durrell (terveisiä vain Veloenalle), Ansel Adams, Merete Mazzarella, Marc Chagall, Thor Heyerdahl, Ilya Prirogine, Kiti Luostarinen, Outi Heiskanen, Erasmus Rotterdamilainen.

Yleisesti ottaen ne, joiden mielikuvitus, luovuus, rohkeus tai hulluus on riittänyt luomaan jotakin uutta, jotka näkevät hieman kauemmaksi kuin muut, jotka katsovat maailmaa erilaisesta näkökulmasta, jotka osaavat nauraa itselleen, jotka näkevät eri sävyt mustan ja valkoisen sijaan, jotka tekevät pelkän puhumisen sijaan, joilla on elämänkokemusta ja sen mukanaan tuomaa viisautta.

10 fyysistä asiaa itsestäni:

Kaikkea sitä kysytään.

Hampaat oiottu yläasteella, silmät laseroitu viime vuonna, olen ollut vatsatähystyksessä, ommeltu kerran, en ole notkea, migreeni kaikilla mausteilla on ajoittainen vieras, lyhyet kynnet ja järsityt kynsinauhat, stressaan helposti kropallani, nukun mieluiten vatsallani, toistaiseksi allergiaton.

8 suosikkiruokaa/juomaa:

Tämäkin on kiperä, koska syöminen on mukavaa. Ja juominenkin kohtuudella.

Kaikenlaiset merenelävät, vaniljalla höystetty melkein mikä vain, hyvät salaatit, punaviini, ruisleipä, aurajuustoruoat, venäläiset pelmenit, poron- tai hirvenliha.

7 ihmistä joita haluaisin suudella:

Seitsemän? Yksi riittää, kiitos.

6 asiaa jotka ärsyttävät minua:

Näitäkin olisi kiusallisen paljon, jos nyt etsimällä aletaan etsiä.

Ylimielinen käytös liikenteessä, akateemisuudella retostelu, kansainvälisyyden puolivillainen tavoittelu yritysnimissä (Öllölän Super Mölkky Center), yhden totuuden aggressiivinen markkinointi, poliitikkomainen asioiden kiertely (johon itsekin turhan usein syyllistyn), turhien tarpeiden luomiseen pyrkivä mainonta.

5 asiaa joita kosketan päivittäin:

Koira (paitsi jos ovat hoidossa), vessan oven kahva, oma niska, kännykkä, kirja.

4 tv-sarjaa joita olen joskus katsonut:

Teho-osasto, Ylämaan kettu, Bread, Hercule Poirot.

3 asiaa joihin pukeudun joka päivä:

Aluspukineet, useimmiten farkut jossain muodossa, taipumus huvittua asioista.

2 julkkista joihin olen ollut ihastunut:

Ääh. Punastuttavat teinivuodet vaipukoot rauhassa unholaan.

1 asia jonka haluan kaikkien tietävän minusta:

Ahdistun klovneista ja nukeista. Niissä asuu paha.

Divine justice

Lauantain häät pidetään viileässä, keskiaikaisessa kivikirkossa. Seremonia on sympaattinen ja lyhyt, ja sitä säestää profeetta Jeremiaan selän takaa talitiaispoikue. Piipitys yltyy aina emon pujahtaessa ovenraosta kirkkoon matolasteineen.

Seuraavana päivänä löydän itseni roikkumasta valjaissa lähes pystysuoralta kallioseinämältä ja mietin, onko kyseessä divine justice, kosmisen oikeudenmukaisuuden vahingoniloinen toteutuma. Takaisinmaksun aika? Olenhan itse aikoinani vinssannut vapisevia miesparkoja hevosen selkään selittäen kepeästi, että alussa se on hankalaa, sitten siitä rupeaa nauttimaan. Ihan totta. Kaikkea pitää kokeilla, eikö niin? Rennosti vain!

Mutta kallio on vähemmän pelottava elementti kuin etukäteen oletin. Alan ymmärtää, mikä kiviä halailevaa ystävääni puuhassa viehättää. Ehkä kaikkea - tai melkein kaikkea - kannattaakin kokeilla tilaisuuden osuessa kohdalle? Ainakin ennen kovin jyrkkiä lausuntoja puolesta tai vastaan.

Palatessani elämäntäyteisen viikonlopun jälkeen kotiin huomaan, että osa pioneista on avannut kukkansa. Koko eteläseinusta tuoksuu auringon lämmittäessä kahden kämmenen kokoisia kukintoja.

Ei sentään hääkakkuun

Jo jonkin aikaa on pitänyt kysyä, arvatkaapa, millä Googlen haulla osutaan tänne kaikkein ahkerimmin?

Ette kuitenkaan arvaisi. Liioittelematta kerran päivässä joku haluaa tietoa kirpuista. Lintukirpuista, kissankirpuista, ihmiskirpuista. Hämmästyttäviä ovat ihmisten tiedonjanon kohteet.

- - -

Allekirjoittanut toivottelee kesäiset viikonloput ja lähtee hiljakseen valumaan etelään kurkkua kutittelevaa kesäflunssanalkua uhmaten. Ohjelmassa on muun muassa sipoolaiset häät, joista en tunne ketään muuta kuin avecikseen pyytäneen ystäväni. Hieman huolestuttava ajatus ilman viruksiakin.

"Ai tämä flunssa? Se oli se yksi duhaided daided jota kukaan ei tuntenut ja joka aivasti suoraad hääkakkuun. Perhada!"

No, jos ei kuitenkaan. Hääkakkuun.

Käsiala

Eilisilta kului karjalanpiirakoita ja vatruskoita tehdessä. Pitkästä aikaa.
- Meillä on samanlainen käsiala, tuumasi siskoni katsellessaan uuniin jonottavia piirakoita, loppua kohti tasaisesti kaunistuvia.
Useimmitenhan kaksi leipojaa tekee täysin erinäköistä jälkeä; karjalanpiirakoita on yhtä monenmuotoisia kuin on tekijöitäkin.

Saman mummon opissa olimme aikanaan molemmat. Vai geeneissäkö piirakkakäsiala piilee?

Kukas ny vanhan heilansa

Öljynvaihtoa odotellessa kuultua:

- Tossa pihalla olis mun morsian, vuoden kuusysi Taurus. Tarttis tehdä huolto.
- Onkos se ollut muuten kunnossa?
- On, mutta saa nähdä miten kuskille käy, kun marraskuussa menee kortti umpeen. Tulee kaheksankyt vuotta täyteen.
- No, mitäpä tuota etukäteen huolehtimaan.
- Onhan ton moni halunnut ostaa. Mutta kukas ny vanhan heilansa myis. Kyllä mää sillä vielä mieluusti ajaisin.

Huollon venyessä pistäydyin lähikuppilassa - sellaisessa teollisuusalueen lounaskahviossa - jonka asiakaskunnan sukupuolijakauma ei myyntitiskiä katsellessa jäänyt epäselväksi. Vitriinissä köllötti pulleita, rasvaa tihkuvia lihapiirakoita, bodarin näköisiä munkkipossuja ja viinereitä, joista olisi riittänyt jaettavaa kolmelle. Lenkkitossun kokoisten vehnäsämpylöiden välistä kurkisteli paksuja meetvursti- ja edamsiivuja ilman vihreän pilkahdustakaan.

Juuri aamupalan syöneenä tyydyin kahviin.

Massa, käsi ylös!

Tenttiinluvun lomassa jään pureksimaan joukkoviestinnän vaikutuksia - tuota solmuista, moniselitteistä, kokonaisia tutkijasukupolvia valvottanutta kysymystä. Kuka vaikuttaa ja kehen, miten, missä, milloin ja miksi?

Kun vaikutustutkimukset aloitettiin sotapropagandan innoittamina 1930-luvun Yhdysvalloissa, arveltiin medioiden massoittavan ja passivoivan ihmisiä. Pelättiin - ja toivottiin? - että viestinnän kohteena oleva joukko todella on ja tulee olemaan kasvoton joukko, sähköpaimenen ohjailtavissa oleva karjalauma.

Olemmeko? Oletteko? Kuka tunnustaa olevansa massaa?

Sittemmin huomattiin, että lyhyellä aikavälillä media vaikutti ihmisten elämään ja yksittäisiin valintoihin odotettua vähemmän. Luettu teksti unohtui nopeasti, varsinkin se, kuka sen oli kirjoittanut. Ihmisillä oli oma maailmankäsityksensä, johon uutta tietoa peilattiin. Jos se oli ristiriidassa aiemmin omaksuttuun nähden, se helposti hylättiin. Ja niin edelleen. Emme olleetkaan niin helppo pala. Siinä teille massaa!

Viime aikoina vaikutustutkimusta on jalostettu edelleen muun muassa agenda setting- ja kultivaatioteorioiden avulla. Ensin mainitun mukaan joukkoviestintä ei määrää, mitä ihmiset ajattelevat. Sen sijaan se määrittää pitkälti aiheet, joita ajatellaan ja joista puhutaan. Media - ja sen takana vaikuttavat taustavoimat, jotka ovat kokonaan oma kysymyksensä - nostaa jotkin asiat valokeilaan ja jättää toiset taka-alalle. Se, mitä lehdessä lukee tai uutisissa kerrotaan, on tärkeää, esilletuomisen arvoista. Taustalla on aina jonkun tekemä valinta. Joku kasvoton on päättänyt puolestasi, mitä sinun tulee maailmasta tänään tietää.

Järkeenkäypää, eikö?

Sitä on myös kultivaatioteoria, jossa on selvästi systeemiteoreettisia aineksia: yhden osatekijän käyttäytymistä on lähes mahdotonta ennustaa, mutta kokonaisen joukon ei. Systeemi on eri asia kuin sen muodostavat osat. Niinpä kultivaatioteoriassa ei keskitytä siihen, miten yksittäinen televisio-ohjelma vaikuttaa Virtasen Erkkiin, vaan siihen, millainen vaikutus medioilla on ympäristöön ja kulttuuriin, jossa ihmiset elävät. Miten mediat muokkaavat tuota ympäristöä, miten sen vaikutukset kasautuvat ja miten ne näkyvät pitkällä aikavälillä?

Suosittuna esimerkkinä kultivaatiotutkijat ovat käyttäneet lisääntynyttä viihdeväkivaltaa. Murhia ja pahoinpitelyitä televisiosta katsellut Erkki ei todennäköisesti mene mukiloimaan naapurin Hiljaa, mutta joka tuutista tuleva ammuskelu ja hakkaaminen vaikuttavat vähitellen ihmisten käsitykseen yleisestä todellisuudesta. Se puolestaan näkyy yhteiskunnassa kasvavana aggressiivisuutena ja valmiutena hyväksyä väkivalta ratkaisuna ongelmiin sekä toisaalta pelkona ja turvattomuutena.

Väkivalta on toki ilmiselvä ja tunteisiin vetoava kohde vaikutuspohdinnoille, mutta entä hienovaraisempi johdattelu?

"Suosituimmat ohjelmat eivät ole väkivaltaisia. Sen sijaan ne heijastavat maailmanlaajuisen markkinoinnin strategioita. Kulttuurituotteet ovat Yhdysvaltain paras vientituote heti aseiden jälkeen." (G. Gerbner: Pikahistoria - kuvien historiaa, 1992)

Kultivaatioteorian valossa joukkoviestinnän vaikutusvalta näyttää kaikkea muuta kuin vähäiseltä. Sen mukaan medioilla voidaan sanoa olevan asenteita muokkaava vaikutus lähes joka asiaan: suhtautumisessa kulutukseen, ympäristökysymyksiin, muihin kulttuureihin, elämään, kuolemaan, sodankäyntiin, politiikkaan, ulkonäköihanteisiin, tasa-arvokysymyksiin, ihmissuhteisiin ja käsityksiin onnellisuudesta. Ja niin edelleen.

Tuoreimmassa Luonnonsuojelijassa Suomen luonnonsuojeluliiton ympäristöpalkinnon saanut kulutustutkija Eva Heiskanen sivuaa kultivaatioajattelua pohtiessaan tiedotusvälineiden roolia kulutuskäyttäytymisen muuttamisessa:

"Näitä juttuja tekevien ihmisten, kuten naistenlehtien ja TV:n viihde- ja elämäntapaohjelmien toimittajien, koulutus olisi tärkeää. Oleellista ei ole niinkään se, mitä sanotaan tai miten käsketään toimia, vaan miten ohjelmissa toimitaan ja miten artikkeleissa puhutaan."

Ihmissuhteiden näkökulmasta asiaa käsitteli taannoin blogissaan käsikirjoittaja Katri Manninen:

"Suurin osa rakkaustarinoista sijoittuu rakastumisvaiheeseen tai vielä täsmällisemmin rakastumisvaiheen alkuun, koska tämä vaihe on yleensä ottaen parisuhteen jännittävin, hauskin, dramaattisin, yllätyksellisin ja (elokuvien kannalta) kuvauksellisin vaihe. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että tähän vaiheeseen keskittymisen tarinankerronnassa voi olla oikeasti vaarallista. Koska tarina päättyy siihen, että pariskunta saa toisensa eikä siihen, että arki astuu kuvioihin, yleisölle luodaan illuusio siitä, että hurja rakastumisen tunne olisi ainoa onnen takuu, että rakastumisen tunne voi jatkua ikuisesti ja että ihmisten pitäisi tavoitella ja seurata tätä tunnetta."

Ennen pitkää tullaankin ydinkysymykseen, mitä median pitäisi vaikutusvallallaan tehdä. Mitä ja kenen arvoja sen tulisi valtavirrassaan kuljettaa, mikä on yleispätevän "hyvää" ja "oikeaa", jonka esilletuominen olisi yksiselitteisen hyväksyttävää kaikkien kannalta? Onko sellaista olemassakaan? Miten paljon saa ihmisten puolesta päättää? Vai voisiko jollain tavoin varmistaa, että kaikilla olisi mahdollisuus ja valmiudet päättää ja valita itse? Miten lisätä "massan" tietoisuutta ja kriittisyyttä, kykyä lukea myös rivien välistä ja katsoa ohi uutistenlukijan tai valkokankaan?

Ei vähä mitään.

Toivottavasti

Tampereen keskustasta puuttuu jotakin. M-Realin tehtaanpiipusta ei nouse höyryä, ei ole noussut moneen viikkoon.

Isokoskelo uittaa lähijärvessä neljää poikastaan. Myös huterat, pelottomat rastaanpojat ovat liikkeellä lyhyine pyrstöineen ja suurine jalkoineen. Päässä sojottaa vielä poikasuntuvaa.

Sateisella aamulenkillä huomaan, että sähköpylvääseen on ilmestynyt lappu. Lapussa kerrotaan kissa Kloroformin olevan kateissa. Kloroformia kaipaavat palvelusväki ja sisko Eetteri.

Toivottavasti Kloroformi löytyy, linnunpojat säästyvät sen kynsiltä ja joutava kissanhännänveto loppuu. Voi itkua ja parkua ja syyttäviä sormia, jos sairaanhoitajat menisivät lakkoon (mutta eiväthän ne sitä tekisi, nuo kelpo kutsumustyöläiset, väsymättömät auttajat, sisaret hennot valkoiset viileine käsineen).

Edes yhden

Availen täyteen ahdettuja ullakkokomeroita ja laatikoita löytääkseni viikon jäljiltä edes yhden oman ajatuksen. En löydä ja harmistun, vaikka tiedän tässä vaiheessa etsimisen olevan turhaa. Ne ilmaantuvat, kunhan saavat taas tilaa. Jos ilmaantuvat.

Sen sijaan päähäni on kipattu rekkalavallinen pöriseviä, pöyhkeitä sanoja kolmella kielellä (merkitysteoriamonasticsystempredlagaemijotserk). Ne metelöivät niin, etten kuule omaa ääntäni. Kärpäslätkäkin on kateissa.

- - -

Mitä ajatuksiin tulee, ihailen niitä, jotka kykenevät viileän loogiseen ja järjestelmälliseen ajatteluun. Kurinalaiseen ajatteluun. Sellaisia, jotka päättävät käydä päässään jonkin asian läpi alusta loppuun ja päätyvät sitten kristallinkirkkaaseen ja selkeästi muotoiltuun lopputulokseen. Jotka ylipäänsä pystyvät niin päättäessään pohtimaan syvällisiä, abstrakteja asioita pitäen kausaliteetit järjestyksessä kuin jonossa marssivat sotilaat. Jotka muistavat nimet, vuosiluvut ja teoriat.

Minun päässäni asuu kaaos. Sinne on sullottuna suuri määrä sekalaista tavaraa, satunnaista mukaan tarttunutta roinaa. Kolhuisia kuparipannuja, linnunsulkia, kuluneita kenkiä, lampaanvillaa. Pokkareita, nuotteja ja vanhoja leluja. Jos yritän etsimällä etsiä niiden seasta jotakin tärkeää, en varmasti löydä sitä. Sen sijaan varastosta putkahtelee valmiita ja puolivalmiita ajatuksenpätkiä täysin sattumanvaraisesti ja paikasta piittaamatta. Jokin, jota olen viikko sitten etsinyt, ilmestyykin pintaan kesken kaupassakäynnin tai juuri ennen nukahtamista. Ja katoaa yhtä nopeasti, jollen ota sitä heti kiinni. En ole hyvä keskustelija - tarkoitan korkealentoisia, nopeatempoisia, teoreettisia keskusteluja - koska löydän kiivaasti etsimäni ajatuksen aina liian myöhään (jos taas suljen silmäni ja luotan vaistooni, saatan osua oikeaan sen kuuluisan sokean kanan tavoin).

Varmin keino saada tolkkua rojuläjästä on alkaa kirjoittaa. Ei hahmotella, ei miettiä sanottavaansa valmiiksi. Vaan istua alas ja kirjoittaa, ja ajatukset alkavat muotoutua sanoiksi ja suhteutua toisiinsa kuin itsestään. Kärjistetysti: jos haluaisin kirjoittaa, mitä ajattelin tänään, en välttämättä tietäisi sitä itsekään, ennen kuin olisin kirjoittanut sen.

Kaaoksenhallinta on yksi syy, miksi tämä blogikin sai alkunsa.

Aina turvassa

"Historiasta puhuva on aina turvassa,
kuolleet eivät nouse todistamaan häntä vastaan.

Voit kirjata heidän tililleen mitä tekoja tahansa,
heidän vastauksensa on ainainen vaitiolo.

Heidän tyhjät kasvonsa sukeltavat esiin yön pimeydestä,
voit muokata niiden piirteitä tarpeittesi mukaan.

Kauan sitten kuolleet ovat vallassasi, ole ylpeä,
voit korjata menneisyyden kuvan mieleiseksesi."

-Czeslaw Milosz

Kävelykepillä kaulasta

Joskus käy niin, että jokin tehtävä tuntuu alun alkaen liimassa konttaamiselta, houkuttelevalta kuin keltiäispesässä loikoilu tai kahvin lantraaminen polttoöljyllä. Mutta sitten valmiiksi vihattu urakka imaiseekin mennessään ja saa innostumaan niin, että sitä väsää iltamyöhään ja nousee kukon kanssa kilpaa jatkamaan.

Tämän viikon rutistuksena oli paperin työstäminen syyskuussa Petroskoissa pidettävään seminaariin, josta olin suunnitellut luistavani harvinaisen hyvällä verukkeella: teema ei suoranaisesti liity tekemisiini. Mutta toisin kävi. Tiedättehän, miten Roope-setä joskus pysäyttää Akun kävelykepillään kaulasta nappaamalla, kun tämä on aikeissa livistää rahasäiliön siivoamisesta tai jostakin muusta ikävästä työstä.

Niinpä viimeisenä ilmoittautumispäivänä puhelimeni soi. Sillä tavalla kiukkuisesti hyppien, kuten Roopen soittaessa Akulle.

- Missäs viipyy ilmoittautumisesi, kyseli seminaarireissua järjestävä yliassistentti.
- Ööh. No tuota. Eihän aihe ole ollenkaan minun alaani, joten...
- Se on pelkkä muotoilukysymys! Laitat nyt vain paperin tulemaan.

Ja taas vietiin kieltäytymisen huonosti hallitsevaa humanistia kuin pässiä teuraaksi. Mutta kun elää tiedekunnan almuilla, ei töihin käskettäessä ole oikein varaa vänkyttää vastaan. Ja kun meitä itäisen puolen historiantutkijoita ei laitoksella kovin monta ole, niin onhan ne vähät saatava matkaan ja ääneen vaikka väkisin muotoillen. Ettei tarvitse hävetä venäläiskollegoiden edessä.

Siis ainakaan sitä, että ketään ei tullut.

Varoitusaika oli lyhyenlainen, mikä ei juuri allekirjoittaneen intoa lisännyt. Mutta katso, ihmeiden ihme tapahtui: riivatun pumaska valmistuikin peräti viisi päivää ennen aikarajaa huolimatta muista kiireistä. Toivon mukaan jotakuinkin julkaisukelpoisena, kuten komento kuului.

Saisinpa, voi saisinpa itse lisurinteonkin jatkumaan nyt samassa imussa.

Lienevätkö inspiraatiota vauhdittaneet viikon kulinaariset elämykset: uuden sadon porkkanat (eivät sentään vielä suomalaiset saati omalla palstalla kasvaneet), sitruunatimjamitee ja Tyrkisk Peberin Hot Vanilla-tikkarit. Pagisija suosittelee lämpimästi.

Eläkepäivien iloksi

Pitäisiköhän aloittaa uusi harrastus? Vai säästellä se eläkepäivien iloksi? Inspiraatiota antoi eilinen juttukeikka lasten ja nuorten liikuntaleirillä.

No, sentään kyseessä oli näytös, mikä tiedoksi huolestuneille vanhemmille ilmoitettakoon. Mutta lenkkeily alkoi yht'äkkiä tuntua perin tylsältä ja etten sanoisi tätimäiseltä touhulta.

- - -

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos taannoin mainitsemani dokumenttielokuva aihepiireineen jäi kiinnostamaan, kannattaa tänään katsoa A-studio ykköseltä klo 21.00.

Huomioon ottaen

Marinadi heitti haasteensa kiperällä hetkellä. Olen elänyt viime aikoina tavallista vähemmillä sävelillä; kuulun niihin, jotka eivät pysty kirjoittamaan tai opiskelemaan ja kuuntelemaan musiikkia samanaikaisesti.

Enkä radiosoitantoa lukuunottamatta ole kuunnellut saati hankkinut uutta - siis itselleni uutta, en tarkoita listahittejä - musiikkia aikoihin. Olen jumiutunut pyörittämään samoja levyjä vuodesta toiseen (ja tämänhän voi halutessaan käsittää myös kuvaannollisesti). Tilanne on tosin alkanut häiritä aina vain enemmän. Kun musiikillinen virikevaje kasvaa tarpeeksi, tarttunen toimeen.

Mutta vuodenajan ja mielialan huomioon ottaen kuusi tällä hetkellä napsahtavaa kappaletta voisivat olla vaikkapa nämä:

Ismo Alanko: Pornografiaa
Ljapis Trubetskoj: V Platje Belom
Ville Tuomi: Nocturne
Burlakat: Ruskei neitsyt
Maggie Reilly: Moonlight Shadow
The Corrs: Breathless

Kenties keskimääräistä kepeämpää, hyväntuulista, sympaattista. Kesämusiikkini on aina vähän erilaista kuin talvimusiikki. Sandaalit versus talvisaappaat. Irtojäätelö versus glögi.

Nyt pitäisi kai laittaa vahinko kiertämään, mutta kun allekirjoittaneeseen ovat säännönmukaisesti tyssänneet kaikki kiertokirjeetkin (ja olen edelleen hengissä, joskin vainoharhaisempi voisi tässä yhteydessä huolestua elämänsä vastoinkäymisistä ja ryhtyä miettimään, johtuisivatko ne siitä tietystä kiertokirjeestä vuonna 1986, siitä, jonka oikeaoppisen edelleenlähetyksen tuloksena postiluukusta olisi pitänyt kolahtaa satoja postikortteja), niin pidetään perinnettä yllä tälläkin kertaa. Ähä.

Kehotankin vain yleisesti kaikkia niitä, joita kukaan ei ole erikseen kehottanut, listaamaan kuusi tämänhetkistä suosikkikappalettaan.

Mogulisoppaa ja sirkushuveja

Kun ruotsalainen Bonnier osti keväällä Alma Medialta MTV3:n ja Radio Novan, en juurikaan vaivannut uutisella päätäni. Luultavasti kohautin olkapäitäni, murisin jotakin Ruotsi-Suomen perinnöstä ja käänsin lehden sivua.

Mediainstituutioita käsittelevän kurssin myötä kokonaisuus on alkanut kuitenkin valjeta uudella tavalla. On järkyttävää tajuta, millaisella vauhdilla joukkotiedotus on keskittynyt yhä harvemmille ja suuremmille konserneille viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Onhan sen periaatteessa tiennyt ja ajoittain muka asiantuntevasti jupissutkin talouden globaalistumisesta, mutta viestinnän osalta vasta nyt osui ja upposi (luulen, että lukion taloustiedon tunnilla ristinollan peluu tuntui ajankohtaisemmalta kuin suuryritysten toiminnan pohtiminen).

Pohjoismaissa pelataan vielä napeilla verrattuna maailmanlaajuisiin mediajätteihin. Kärjestä löytyvät Time Warner, Walt Disney Co., Viacom, Bertelsmann, NBC Universal, News Corporation (jota hallinnoi vihattu Rupert Murdoch) sekä Sony Corporation. Kullakin on omistuksessaan sanoma- ja aikakauslehtiä, tv- ja elokuvatuotantoyhtiöitä, kaapeli- ja satelliittikanavia, musiikkiyhtiöitä, urheilujoukkueita, huvipuistoja - listat tuntuvat loputtomilta. Keskinäiset omistussuhteet ovat monimutkaisia; mediamoguleilla on usein lusikat myös toistensa sopassa.

On selvää, että tässä kuviossa myös tiedonvälityksen päätehtävä sen tuottajien kannalta on tehdä tulosta ja antaa etumatkaa kilpailijoihin nähden. Viihde myy, sekin on selvää - niinpä tarjonta on keventynyt omistuksen keskittymisen myötä. Ja on edullista kierrättää samaa materiaalia monessa myllyssä, jolloin päätarjonta myös tasapäistyy (joskin samalla tapahtuu ainakin näennäistä monipuolistumista, kun yleisöstä poimitaan yhä uusia, kulutuksen kannalta potentiaalisia ryhmiä, joille kannattaa suunnata ohjelmaa ja lehtiä). Amerikkalaisten yhtiöiden ulkomaalaisomistukset ovat kasvaneet, mutta samalla sisällön tuottaminen on siirtynyt yhä vankemmin jenkkien käsiin.

Suotta ei liene kyselty, miten käy tässä kissanhännänvedossa ja taustakytkentöjen solmuvyyhdissä joukkoviestinnän roolin ja vastuun. Keiden suilla mediat loppuviimeksi puhuvat? Onko sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto? Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat? Siis kenen?

Sitähän sopii ihmetellä.

Pari vuotta vanha pikakatsaus mediaomistusten keskittymiseen löytyy täältä.

Kuivaharjoittelua

"Herätin sinut unestasi, koska huomasin sinun näkevän painajaista. Ja nyt olet kiukkuinen ja sanot: 'Mitä ihmettä teemme nyt? Edelleen on yö!' Te kiittämättömät! Sinun pitäisi nukahtaa uudelleen ja nähdä parempia unia."
- Friedrich Nietzsche

Toisinaan mietin, onko painajaisunien yksi tarkoitus antaa mielelle kuivaharjoittelua elämän kriisitilanteita varten. Totuttaa ajatukseen omasta kuolevaisuudesta, kukaties? Kaikkea valvelogiikkaa väistelevissä unissahan mieli todella kokee asioita ja tunnetiloja, ei vain ulkokohtaisesti kuvittele kokevansa.

Niin ainakin luulen.

Olin viime yönä jossain syrjäisessä paikassa pakkaamassa yksin taas yhtä muuttoa varten. Yllättäen sain tiedon, että minut oli vahingossa myrkytetty, olin syönyt jotain joka olisi pitänyt jättää syömättä. Pahoittelumme! Noutaja tulisi vuorokauden sisään - myrkky oli niitä hitaammin vaikuttavia. Eikä muuta voinut tehdä kuin odottaa.

Keskellä elämäni joutavaa roinaa, kaukana läheisistä, kaukana kaikesta. Muistan jättäneeni muuttokuorman taakseni ja aloittaneeni epätoivoiselta tuntuvan raahustuksen pitkin kivistä radanvartta, peläten koko ajan tuupertuvani kouristellen maahan. Ilta hämärtyi ja satoi vettä, eikä missään näkynyt ihmisiä tai valoja. Tunnelma oli kaoottinen, epätodellinen, sanalla sanoen painajaismainen.

Jollain tapaa hälytys osoittautui kuitenkin vääräksi, ja ahdistus vaihtui epäuskon kautta suunnattomaan helpotukseen. Siihen myös heräsin, elävänä muistissa tuo alkukantainen kauhu ja kuolemanpelko jollaista en - onneksi! - ole valveilla joutunut koskaan kokemaan. Unissa kyllä aika ajoin, vaikken varsinaisia painajaisia kovin usein katsele tai ainakaan muista.

Eikä ole väliksikään. Omituisissa tai lievästi ahdistavissa unissa on yöviihdettä riittämiin.

Kesästä toiseen

Pisimmät pioninvarret ikkunani alla ovat lähes puolitoistametrisiä ja täynnä nuppuja. Naapuritalossa asuva mummo kertoi ilahtuneensa kovasti nähtyään, että niistä pidetään taas huolta.

Pionit ovat kuulemma asunnossani vuosia sitten eläneen miehen istuttamia. Hän hoiti kukkiaan huolella, vaikka elämä muuten olikin hieman tuulista.

Sittemmin mies oli kuollut jäätyään auton alle. Mutta pionit kukkivat kesästä toiseen.

Mikki, Aku ja vaatekaappi

Disney-imperiumin uusin siirtomaa näyttää olevan Narnia. Elokuvasta - tai elokuvista, todennäköisesti - oheistuotteineen lohjenneekin taianomainen määrä dollareita. Onkohan Aslanissa piirteitä Leijonakuninkaasta? Ja Riipitsiip-hiirellä Mikki-korvat?

No niin. Eipäs olla ennakkoluuloisia. Mutta kun.

- - -

Kylläpä allekirjoittaneen silmät levisivät, kun netissä eteen osui ukonhattu-nokkoskeiton resepti. "Reilu kourallinen kuivattuja ukonhattuja laitetaan likoamaan..." Ukonhatuthan (Aconitum) ovat kauniita, mutta tappavan myrkyllisiä kasveja, joita meillä näkee lähinnä puutarhoissa. Niillä on kautta aikojen otettu hengiltä niin susia, hankalia anoppeja kuin poliittisia vihollisiakin. Lähempi tarkastelu osoitti sentään, että reseptissä tarkoitetaan ukonsientä (Macrolepiota procera).

Toivottavasti kaikki malttavat lukea ohjeet kunnolla loppuun.

Kuirimoa ärvii

Vanhempien luona käydessäni selailin yölukemisena Kotiliesi-lehteä, joka on tuttu ja turvallinen kuin sunnuntaikahvit ja raparperipiirakka ("Lehden ydinasioita ovat naisen hyvä arki, nostalgia, tapakulttuuri ja sivistys."). Äitini on tilannut sitä vuosikymmenet, mutta se on nyt sivuseikka.

Kyseisessä lehdessä sattui olemaan pappi ja toimittaja Jaakko Heinimäen kolumni, joka sai minut nauramaan ääneen vuorokaudenajasta piittaamatta. Arvon pastori oli pohtinut kasvien nimiä Elimäen tarkoitus-kirjan hengessä. Esimerkiksi kyläkellukkaa luonnehdittiin ihmisenä, joka viihtyy paremmin muiden kodeissa kuin omassaan. Konnantädyke oli puolestaan ikääntyvä naisihminen, joka kokee elämäntehtäväkseen kirjeiden kirjoittamisen vangeille päätyen joskus naimisiinkin heidän kanssaan. Maahumala tarkoitti ennen risteilyä otettavia pohjia ja merihapsikka henkilöä, joka kerskailee olemattomalla merenkulkumenneisyydellään.

Lukukokemus oli niin inspiroiva, että seuraavan kerran kasvikirjaa selatessa elimäkilasit istahtivat silmille kuin itsestään:

Härkki: henkilö, joka kärkkyy kattiloista ja taikinakulhosta maistiaisia pyörien ruoanlaittajien tiellä. Vrt. sarjahärkki.
Illakko: elinikäinen inho ennen vatsatautiin sairastumista syötyä ruokalajia kohtaan.
Jäkkärä: yleensä miespuolinen äreä vanhus, joka arvostelee keinutuolistaan nuorempien tekemisiä ja suuttuu, jos päivärutiinit muuttuvat.
Kastikka: dippikastikkeeseen kastettava elintarvike.
Kuirimo: kuivakka ja hymytön yleensä naispuolinen naapuri, joka kurkkii verhojen takaa, kuka, missä ja mitä.
Kärsämö: jälki, jonka koiran kirsu jättää ikkunalasiin.
Kääpiölauha: näennäinen sovinto, jonka aikana osapuolet vain keräävät voimiaan ja keksivät uusia argumentteja.
Limaska: äänekäs ja katteettoman suuriegoinen mies, joka luulee tekevänsä naisiin vaikutuksen rasvaisilla jutuilla, yliampuvalla imartelulla ja paksulla kultaketjulla. Vrt. isolimaska.
Lääte: kattilasta tiskatessa irtoava orgaaninen aines. Kattilan päästyä kuivumaan kyseessä voi olla liuskalääte.
Nenätti: nenänsisäinen kutina, joka melkein tekee aivastuksen, muttei ihan.
Ärviä: kiukuttaa epämääräisesti, ilman kunnollista syytä. Vasta otollisen kohteen löytyminen saa aikaan varsinaisen suuttumuksen.

Siellä on niitä loputtomiin. Katsokaa vaikka.

Takataskuun taiteltuna

Aamupäivällä kävelytiet olivat täynnä isoja ja pieniä koululaisia todistuksineen. Kuka hienossa mekossa, kuka farkuissa ja lenkkareissa. Yhdellä paperi varovasti pideltynä kädessä, toisella takataskuun taiteltuna.

Vieläkö kouluissa lauletaan suvivirsi?

Etsiessäni lattealta kuulostamatonta sitaattia tutun ylioppilaan onnittelukorttiin eteen sattuivat kortti ja runo, jotka sain hyvältä ystävältä viime syksynä paikkakuntaa muuttaessani. Onnea kaikille, joiden polku haarautuu tämän kesän myötä.

"Ymmärtää kaikki
ajatuksella,
tajuta kaikki
tunteella,
omistaa itsellensä kaikki,
antautumatta
yksinomaisesti
minkään alaiseksi
- se on: elää."
- V. Belinski

Yhä uudestaan noustaan

Pieksämäen asema kahdeksan aikaan arki-iltana. Kourallinen ihmisiä odottelee laiturilla Tampereen-junaa kelloa vilkuillen. Tunnelma on apaattinen, toisin kuin raiteiden toisella puolella, missä asemarakennuksen kupeessa olevalla penkillä istuu kolme iloista miestä. Yksi nostelee ruskeita pulloja K-kaupan muovikassista. Puhe on äänekästä ja sammaltaa jo hieman.

- Minne ne nuo on menossa?
- Tampereelle ja Helsinkiin. Hei! Terveisiä Helsinkiin!
- Mulla on Hesassa paljon kavereita. Ja Lahdessa. Semmoinenkin kun Janne Ahonen.
- Janne se ponnistaa hyppyrin nokalta pitkälle. Nä-äääin! Hups!
- Mutta meikäläisen paras kaveripa on Mika Häkkinen. Me Mikan kanssa...

Saapuva juna peittää näkymän asemalle. Ikkunapaikka. Näen yhden miehistä nousseen seisomaan ja selittävän jotain käsillään huitoen. Kahta muuta naurattaa. Lasisen lentokoneen nousukiito on lyhyt mutta huima, ja se on koettava aina vain uudestaan. Ylös korkeuksiin, pois Pieksämäen kusentuoksuiselta asemalta.

Hups!

Ilman punaista mattoa

Herätys eilen ennen viittä, sateinen junamatka Suomen halki. Tällä kertaa muiden maksama, kiitos "Ryssänkirkkolaiset"-dokumenttielokuvamme ensiesityksen. Köyhän Cannes kahvilla ja pullalla ilman punaista mattoa.

Viihdyn paremmin haastattelijana kuin haastateltavana. En osaa puhua hienoja, kirjoittaisin mieluummin. Onneksi suurimman huomion saavat mainiot kertojamme, karjalaiset ortodoksisiirtolaiset sota-ajan muistoinaan evakkotaival ja kulttuurien törmäys, kun tuli väärästä suunnasta, puhui väärää kieltä, tunnusti väärää uskontoa.

Mukana valoisiakin tarinoita, huumoria, lämmintä kohtelua, ymmärtämystä. Sopeutumista puolin ja toisin.

- - -

Ohi on. Saunomista mökillä, kevättöitä, kohta junaan ja takaisin Tampereelle.