Lajille tyypillinen

Kallioita rakastava ystäväni lähtee tänään tervehtimään Matterhornia. Viime kesänä Alppien arvaamattomat säät estivät lähemmän tuttavuuden, mutta intoa jäi uuteen yritykseen.

Viikonloppuna pohdimme taas kerran, mikä saa ihmiset kiipeämään vuorille, kun kotisohvallakin voisi lomansa lojua. Toimistoelämää viettävän nykyihmisen tarve kokea ja hakea omia rajojaan lienee tavallisin selitys. Mutta muitakin on.
- Lajille tyypillinen uteliaisuus? On kiinnostavaa päästä katsomaan maailmaa uusista kulmista, tuumaa ystäväni ja kertoo nauttivansa ennen muuta vaivannäön palkitsevista maisemista ja retkeilystä sinällään.
- Vuoren huipulle pääseminen on siinä sivuseikka. Reissu voi olla onnistunut ilmankin.
Machoilu ja uhoaminen ovat kuulemma kiipeilyfilosofiasta kaukana. Ainakin niiden pitäisi olla.
- Ei vuoria valloiteta tai huiputeta. Kovimmat jätkät jäävät sille tielleen, kun eivät osaa kääntyä ajoissa pois.

Viisaan periksiantamisen taito voisi olla muutenkin hyväksi oppia. Joskus olisi osattava myöntää, etteivät rahkeet riitä. Olosuhteet muuttuvat, taidot tai oma jaksaminen loppuvat kesken. Miksi pitäisi kaikkensa antaen mennä läpi harmaan kiven, uhrauksista viis?

Joskus pitääkin. Mutta ei aina.

Kasvavat kuin yöt

Mökin pihavaahterassa on räkättirastaan pesä, kesän toinen pesintä. Juhannuksena siellä haudottiin, kahden viikon kuluttua poikasten ääni kantaa vaativana yli pihan. Untuvaisiin päihin tulee eloa aina emon varjon vilahtaessa pesän ylle.

Istumme äidin kanssa kiireettä keittiössä ja katselemme, kun rastaat kantavat jälkikasvulleen evästä, kiskovat matoja nurmikosta ja tunkevat ne kyltymättömiin, keltaisiin nokkiin. Ihastelemme linnunpoikien valmiin näköisiä siipiä, joita innokkaimmat oikovat kilpaillessaan parhaista paloista.
- Katso, ne melkein tönivät toisensa pesästä.
- Ne lähtevät varmasti muutaman päivän sisällä.

Linnut ehtivät arvailujemme edelle. Jo seuraavana päivänä pesä on tyhjä ja piha hiljainen.

Kesällä on aina kiire pois syksyn alta.

"Poika pääskysen siivet mustat saa.
Ruskeat rastaat kasvavat kuin yöt,
siivet maalintuin painavain, hiljaisten teerien.
Ennenkuin vaapukat jo valmistuivat siivet peippojen.

Valmis on parvi harmaiden siipien, kun syyspilvet valmiit on,
kuin usva syyskuun kasvanut kurki on."
- Helvi Hämäläinen

Päästäisen sisu

Kiukkuinen metsäpäästäinen seisoi nyrkkejään heristellen polulla, sätti lenkkeilijää kimeästi ja käski valitsemaan toisen reitin, tai muuten.

Mitähän tapahtuisi, jos ihmisillä olisi päästäisen sisu? Olisiko saasteeton energiamuoto jo keksitty, vai olisimmeko tappaneet toisemme aikapäiviä sitten sukupuuttoon?

Käänteisenä evakkona

Terveisiä Pohjois-Karjalasta, jonne kirjoineni ja muistiinpanoineni pakenin hämäläistä helleaaltoa. Kuuma on toki täälläkin, mutta kirkasvetinen järvi ja viileä aitta päihittävät kolmekymmentäasteisen kaupunkiasunnon mennen tullen. Ja lukeahan voi missä vain, onneksi.

On oikeastaan outoa olla olematta kesällä töissä. Viisi edellistä kesää istuin visusti erään täkäläisen paikallislehden toimituksessa muiden lomaillessa kukin vuorollaan.

Noista hikisistä kesistä ja muista lomantuurauksista jäi käteen korvaamatonta oppia ja yhtä korvaamattomia muistoja. Hauskoja, hulluja, noloja, koskettavia, kipeitäkin. Ystävistä puhumattakaan, entisistä työkavereista, joita on aina yhtä mukava nähdä täällä päin liikkuessaan.

Mutta aika aikaa kutakin, kuten kulunut sanonta kuuluu.

Silloin lähdetään

Helteisenä viikonloppuna ei istuta sisällä eikä varsinkaan koneen ääressä. Ei, silloin lähdetään kahvin ja tuoreen munkin ääreen ulkokahvilaan, katsomaan kaupunkia korkeilta paikoilta, syömään nopeasti sulavaa jäätelöä, uimaan, kulkemaan paita märkänä kallioilla ja haistelemaan auringossa kuumenneen mäntykankaan tuoksua.

Helteisenä heinäkuun viikonloppuna istutaan vuoroin auringossa ja varjossa, annetaan kuumuuden pehmentämien tuntien liukua laskematta ohi.

Helteisenä heinäkuun maanantaina noustaan aikaisin ja hyvästellään vastenhankaisesti viikonlopun vetelehtimisseura, joka lähtee kohti etelää ja omia töitään. Käydään aamulenkillä, otetaan viileä suihku ja kaadetaan kahvia mukiin. Käännetään tuuletin kohti tietokonenurkkausta ja jatketaan huokaisten arkea siitä, mihin se perjantaina jäi.

Vesille venosen

Juttukeikka vei katsomaan kymmenen hehtaarin rantatilaa, jonka kahdeksan pirkanmaalaista kuntaa on ostanut virkistysalueeksi ja veneilijöiden satamapaikaksi. Tavoitteena on saada mahdollisimman monta seuraa ja yhdistystä mukaan hoitamaan ja ylläpitämään paikkaa.

Toivottavasti talkoohenkeä löytyy, innokkaista käyttäjistä ei liene pulaa.

- - -

Itse en ole koskaan veneilyn päälle juuri ymmärtänyt. Entisillä appivanhemmillani oli pikkuinen moottorivene, sellainen hytillä ja yöpymistiloilla varustettu, sinänsä sympaattinen purtilo. Jonkin kerran pistäydyimme sillä eteläisellä Saimaalla; köröttelimme bensankatkussa johonkin hirvikärpäsiä täynnä olevaan saareen uimaan ja syömään retkieväitä. Asiaan kuului jostain syystä vilkuttaa iloisesti muille veneilijöille, joita aurinkoisena päivänä oli liikkeellä salmien täydeltä.

Kesäpäivää voisi toki hullumminkin viettää, mutta vesillä liikkumiseen allekirjoittanut valitsee kyllä mieluummin kanootin tai vaikkapa soutuveneen. Ajatus äänettömästä ja saasteettomasta matkanteosta kiehtoo niin maalla, vesillä kuin ilmassakin.

- - -

Viime päivien hellehorteessa on tullut taas silmäiltyä blogirintaman uusia tulokkaita. Parthalan tarjosi tänään päivän naurut pohtimalla, pitäisikö Suomeen perustaa turistirysäksi vanha kaupunki - sellaista kun ei meillä ole, toisin kuin esimerkiksi Tukholmassa ja Tallinnassa.

Yöjuoksuja

Lähden hetken mielijohteesta lenkille yhdentoista aikaan illalla. Viime aikoina olen hoitanut hölkkäilyni aamuisin, mutta jo kahdeksan aikaan alkaa olla tukalan kuuma. Pitäisi nousta vasiten kuudelta, mutta helteellä piristyy vasta iltaa kohden niin, ettei uni tahdo tulla puolenyön jälkeenkään.

Hellepäivän kääntyessä kesäyöksi tuoksut voimistuvat. Juostessani Pyhäjärven rantatietä Hatanpäälle ilmassa tuntuu mesiangervojen imelä, lähes tungetteleva hönky. Arboretumin luona siihen sekoittuvat kuihtuvien pensasruusujen aromit, joita säestää vähemmän romanttinen lemahdus vedenpuhdistamolta.

Tänne pitäisi tulla joskus päiväsaikaan, tuumin, katsella puita ja pensaita, istua hetkeksi kesäkahvilaan.

On tyyntä, hämärää ja hiljaista, alkukesän yölaulajat ovat aikaa sitten vaienneet. Auringonlasku heijastuu järvestä pastellinsävyisenä. Hempeää näkymää ihailee useampikin myöhäinen pariskunta. Autoja ei näy lukuunottamatta sairaalalle kiireettä kääntyvää, yksinäistä ambulanssia.

Palatessani tunnin kuluttua kotiin olen läpimärkä hiestä. Ilma on yhä epätodellisen lämmin. Tuntuu kuin olisin tehnyt pikamatkan Välimeren pehmeisiin öihin.

Varovaisempi voisi tietysti kysyä, onko yksinäisen naisen järkevää juoksennella pitkin syrjäisiä puistoja puolenyön aikaan. Samalla logiikalla jotkut välttävät lentomatkoja (kone voi pudota) tai metsään menoa (vastaan voi tulla karhu). Valintahan on jokaisen oma - ja riskit. Pelätä voisi niin monia asioita.

- - -

Ai niin:



Tehkää tekin.

Pelastus

Eilisestä saakka Pagistaanin kansa on kumartanut uutta vapahtajaa. Sen nimi on Severin, se seisoo kirjoituspöydällä ja julistaa ilosanomaansa 23 watin voimin väsymättä, päivin ja öin.

Muuttaessani tammikuussa tähän etelänpuolen pikkuasuntoon arvelin, että kesällä voi tulla lämpimät oltavat. Koko totuus alkoi valjeta vasta heinäkuun hellepäivien myötä, kun yhdistetyn asumuksen ja työhuoneen ilmasto alkoi muuttua vääjäämättä mediterraanisesta trooppiseksi.

Suihkun jälkeen olin uudestaan hiessä alle viiden minuutin, pikkuoravat lauloivat pehmenevässä päässä Pitkää, kuumaa kesää ja mieliteko sulloutua pakastimeen kasvoi. Ei auttanut ikkunoiden aukominen - suojaisen eteläseinustan ilma on iltapäivällä väreilevän kuumaa - eikä vaatteiden vähentäminen minimiin. Koiratkin lojuivat kuumuudesta vetelinä jaksaen juuri ja juuri nousta vesikupille.

Jotain oli tehtävä.

Tavaratalon taivaallisen viileiltä käytäviltä löysin etsimäni - vieläpä tarjouksesta - ja palasin kodin lämpöön pahvilaatikko kainalossa. Kokosin vaimeasti hurisevan kotialttarin nihkein käsin, ja siitä lähtien pelastajan kunniaksi on soinut kolmiääninen virsi kiitoksen.

Se on joskus pienestä kiinni.

- - -

Tänään on muuten Eino Leinon, runon ja suven päivä. Hyvää sellaista (joskaan en voi sanoa olevani kovin pahoillani siitä, että sanat helkkyös, verhouu, kuuhut ja kukkuvi eivät ole vakiintuneet käyttökieleen).

"Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden yllä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu
tuoksut vanamon ja varjot veen
niistä sydämeni laulun teen."
-Eino Leino: Nocturne

Narri vai pyöveli?

Tämähän liittyykin sopivasti edelliseen. Via Memoria volatilis.


Holy man or Scribe
Your love of history and a spartan sense of style,
you would have been a Scribe or Holy man.

Who would you be in a Medieval Village?
brought to you by Quizilla

Miekkoja ja varrassikaa

Niin, niistä Turun keskiaikaisista markkinoista piti pagisemani. Kuva saippuankeitosta on lainakuva oman kamerani oltua telakalla, kiitos ja kumarrus Espoon suuntaan.

Pistäydyimme siis paikan päällä sunnuntaina, tapahtuman viimeisenä päivänä. Parin tunnin käveleskelyn aikana ehti hyvin nähdä osia nelituntisesta näytelmästä, jota yli sata asialleen omistautunutta harrastajanäyttelijää esitti eri puolilla markkina-aluetta. Kyse oli väljästä juonesta, jonka ympärille oli punottu erillisiä kohtauksia. Idea oli varsin toimiva, toihan se eloa ja tunnelmaa aivan eri tavalla kuin yhdellä lavalla näytelty esitys olisi tehnyt.

Myös näyttelijöiden maskeeraus oli kiitettävän groteskia rokonarpineen, paiseineen ja puuttuvine hampaineen. Yltiöromanttista keskiajan ihannointia - joka saa aina allekirjoittaneen niskakarvat lievästi pystyyn - ei täällä juuri näkynyt.

Satunnaisen kävijän kiitoksen ansaitsee myös se, että järjestäjät olivat ilmeisesti seuloneet myyntipaikoille pyrkivät kauppiaat varsin tiheällä seulalla. Niinpä itse alueella ei ollut lainkaan metrilakun tai hupipaitojen kauppaajia, vaan kaikki tarjolla olevat tuotteet yrttisekoituksista takorautatöihin ja villahuiveista käsintehtyyn saippuaan olivat niin sanotusti ajan hengen mukaisia. Makkaratkin myytiin kaalinlehdillä voipaperin sijaan, vartaassa pyöri kokonainen porsasparka.

Käsillä tekemisestä ja uusien asioiden kokeilusta pitäville markkinat tarjosivat jos jonkinlaista ideaa ja houkutinta. Markkinaseura iski silmänsä komeaan varsijouseen allekirjoittaneen vilkuillessa varsinkin metalliketjuja ja irlantilaista puolentoista käden miekkaa. Mikä kaunotar!
- Järjestämme kyllä keskiaikaisen miekkailun kursseja, vinkkasi asearsenaalia esitellyt, saksalaiskauppiaan pukuun sonnustautunut nuorimies.

Siinäpä olisikin oiva lisä ansioluetteloon, taidoissa samaa kuriositeettiluokkaa bedlingtoninterrierin trimmauksen tai vuohen sorkkien vuolemisen kanssa.

Apropos ansioluettelo, viralliset hullun paperit jäivät tarjonnasta huolimatta hankkimatta. Ehkä seuraavalla kerralla.

Sinistä auringossa

Siniset sävelet eivät ehkä ole parhaimmillaan kesäpäivän festarimusiikkina suurelta lavalta soitettuina; ne kaipaisivat ympärilleen pienten klubien hämärää intiimiyttä ja mietiskelevää mielialaa. Silti bluestaiturit näppäilevät mitä parhaimmat puitteet joutilaalle lojumiselle ja eväiden nautiskelulle, minkä ensikertalainen kävijäkin mielellään myöntää.

Saamme vallattua nurmikolta seurueellemme hyvän paikan, kiitos aamupäivän varhaisen liikkeellelähdön. Heti puolenpäivän jälkeen ihmisvirta kiihtyy ja hyvä niin: odotukset täyttäneen yleisömäärän ansiosta Järvenpäässä kuullaan bluesia ensi vuonnakin. Tapahtuman jatkohan ehti olla jo vaakalaudalla viimevuotisten sadesäiden vuoksi.

Blueslauantaista olivat näemmä nauttineet myös Ellinoora ja Marinadi.

- - -

Turun keskiaikaiseen menoon palaan myöhemmin, kunhan olen toimittanut vammoja saaneen festivaaliuhrin hoitoon. Laajakulmaobjektiivini kolahti lauantain tungoksessa lavanedusaitaan - olin päättänyt jättää suuren ja hankalan kameralaukkuni matkasta pois - ja kieltäytyi sen jälkeen kaikesta yhteistyöstä. Eivät auttaneet kiroukset tai maanittelut, eivät hartaat anteeksipyynnöt ja oman huolimattomuuden harmittelu.

Toivokaamme, että elvytys tehoaa eikä vie maksajaa vararikkoon.

Naamat seinällä

Miksi kummassa suurin Tampereen yliopiston tentti- ja juhlasaleista on tapiseerattu elävien ja kuolleiden professorien valokuvilla? Pitkillä riveillä virnisteleviä, vakavia, synkkiä, ylimielisiä, kilttejä naamoja? Sieltä ne silmäilevät tentissä hikoilevia opiskelijalaumoja, akateemisen harvainvallan vertauskuvat.

Ei siinä tohdi sivuilleen vilkuilla, imeskelee vain nöyränä kynäänsä ja tuijottaa tyhjää ruutupaperia.

Joensuussa humanistisen tiedekunnan yleiset tentit - kirjalliset kuulustelut - piti ja pitää kai edelleenkin suorittaa Carelia-salissa. Se on yliopiston ja kaupungin edustussali, akustisesti oikeaoppiseksi rakennettu, joten siellä pidetään muun muassa kaupunginorkesterin konsertit ja muita musiikkitapahtumia. Satunnaiset taide-elämykset saivat usein kiusallisen sivumaun istujan muistellessa suurin piirtein samalla paikalla edellisellä viikolla urakoitua tenttiä.

- - -

Astuessani ulos päärakennuksen ovesta oudon väriseksi käynyt taivas repeää ja alkaa sylkeä vettä kuin merkin saaneena. Katoksen alta katson, kun äsken auringossa paistatellut maisema peittyy harmaaseen seinään. Vesi virtaa pienoisjokina alas katua, ihmiset ryntäilevät rappukäytäviin ja räystäiden alle.

Kaatosade, niitä harvoja tilanteita, kun ihmiset rauhan ajan Suomessa todella juoksevat päistikkaa.

Lehmuksen alle pelastautuu käsi kädessä likomärkä nuoripari. Tyttö näyttää nauttivan tilanteesta täysillä, poikaa silminnähden jurppii. Joutessani kuvittelen heille ajatuskuplat. Tai olisivathan he voineet sanoa ne ääneenkin.
- Voi saatana mikä sade.
- Tästä tulee ihanan romanttinen muisto!

Viisitoista minuuttia, ja taivas kirkastuu taas. Ilta-aurinko kirkastaa märät kasvit ja saa maailman höyryämään.

- - -

Kesällä suomalaiset heräävät arktisesta horteestaan, elävät maanisesti muun luonnon tahtiin silmät päässä seisoen. Pitkä pimeys kuitatkoon univelat!

Siltä ainakin tuntuu, kun vilkaisee massatapahtumien ja kesäkemujen loputonta listaa. Allekirjoittanuttakin kutsuu näillä näkymin viikonloppu sekä Järvenpään Puistobluesin että Turun Keskiaikamarkkinoiden merkeissä. Ylellistä.

Ja heinäkuu, nyt on jo heinäkuu.

Välttämätön täyteaine

Näin ohjeisti Suomen Kuvalehden mainos naisia vuonna 1927, vaivaiset 78 vuotta sitten.

(Allekirjoittanut valitsisi kyllä mieluummin donitsit. Mutta ehkä ne eivät lisäisi hermovoimaa.)

Non-plop

Joskus tuntuu siltä, että kauppaleikkikorttipelin vastapuolet koventavat jatkuvasti keinojaan kahmiakseen valtaosan kuluttajanmuotoisista pelimerkeistä. En ole lähtenyt mukaan leikkiin, mitä saan toki katua jokaisella kauppareissulla - joka toinen tarjous on vain korttiasiakkaille, normaalihinta hirmukallis.

No, oma on valintani, jos haluan typeryyttäni jäädä kaikista huippueduista paitsi.

Mutta eilen selailin puolitehoisesti erään sisustusliikeketjun katalogia ja kah, siinäpä olikin mukavannäköinen lamppu tolkulliseen hintaan. Ei sillä, että uutta lamppua varsinaisesti tarvitsisin, mutta noin periaatteessa. Kiinnostuin lievästi ja katsoin tarkemmin. Ja kuinka ollakaan. "Tarjous vain plussakortilla, alennus 55%". Jep, viisikymmentäviisi prosenttia halvemmalla, kun vilautat sitä oikeaa muovinpalaa.

Asiaa ääneen ihmettelevä saisi epäilemättä hurskaan vastauksen, että herkkutäkysillä halutaan palkita uskolliset asiakkaat, ei rankaista kortittomia saati painostaa heitä hiljaisesti liittymään oikeaan leiriin.

Niinhän se menee.

Leskenlehdiksi luullut

Eteläisen Suomen tienpientareille nousi alkukesästä kasveja, joilla on pesuvadin kokoiset lehdet. Pidin niitä ensi vilkaisulta suuruudenhulluina leskenlehtinä, ja tätä käsitystä taisin tietämättömänä idäntulokkaana levittää eteenpäinkin.

Nyt lehtien jatkeeksi on kohonnut puolitoistametrisiä kukkavarsia. Lohmakkeet eivät olekaan leskenlehtiä. Ne ovat takiaisia, niitä koulumatkalaisten rakastamia kasveja, jotka tekevät koukukkaita ja joka paikkaan tarrautuvia siemenpähkylöitä. Reheviä, hyvinvoivia takiaisia kasvaa pienen metropolin verran muun muassa rantapusikossa, jonka kautta olen tavannut viedä kotieläimeni iltalenkille.

Minä ja villavakarvaiset koirani odotamme mielenkiinnolla syksyä.

Takiaisen siemenpalloja voisi toki varastoida pitkien syyspäivien varalle. Tuuletusikkuna, pistetaulukko ja ohikulkijoilla villakangastakit.

Meistä ja muista

"Ei mitään uutta auringon alla" on perin kulahtanut sanonta, mutta toisinaan se tuntuu osuvan suoraan asian ytimeen.

Tiedotusopin kesäpänttäyksen myötä ollut kiinnostavaa huomata, miten läheltä viestinnän tutkimus liippaa allekirjoittaneen siviilitointa, eli keskiajan aatehistorian penkomista. Kuulostaako kaukaa haetulta? Ketään tuskin yllättää se, että keskiaikainen maailmankuva vaikuttaa yhä nykypäivän politiikkaan - vakuuttuakseen ei tarvitse kuin kuunnella eräiden länsijohtajien palopuheita pahan akselista ja taivaallisten voimien tuesta - mutta tiedonsiirrosta jos mistä voi bongata länsimaisen kollektiivitajunnan todellisia pohjavirtauksia satojen, ellei tuhansien vuosien takaa.

Olipa kyseessä keskiaikainen taistelukertomus tai länsimaisen nykylehden sotareportaasi, rivien välistä voi perata samoja merkityksiä, vertauskuvia, piilovaikuttamista, me ja muut-vastakkainasettelua, yleistettyjä viholliskuvia, tietynlaisia sanavalintoja. Pintaa raaputtamalla huomaa niiden muuttuneen vuosisatojen kuluessa paljon vähemmän kuin voisi kuvitella.

Ari Saarelainen tutki aikanaan gradussaan Bosnian sodan uutisointia vuonna 1995 ("Läntisen kosmologian jäljillä - kaksi uutisviikkoa Bosniassa", kirjassa Uutisia yli rajojen, Tampere 1998). Näkökulmakseen hän valitsi niin kutsutun europeanismin tutkimisen eli sen, miten eurooppalaiset lehdet sijoittivat kosmologiselle kartalleen hyvän ja pahan, ystävät ja viholliset.

Europeanismiinhan liittyy myytti Euroopan ykseydestä, sinänsä jalo ja kaunis ajatus. Mutta sen - kuten minkä tahansa vastaavan ideologian - kääntöpuolena on viholliskuva-ajattelu, eurooppalaiset vastaan eurooppalaisuuden viholliset. "Me" olemme rauhantahtoisia ja järjestystä hakevia, "muut" sotaisia ja vaarallisia, kaaosta lietsovia (tämä mustavalkoinen näkemys hyvästä ja pahasta oli sekin eräs keskiaikaisen ajattelun peruspilareita).

Eurooppalaisuuden näkökulmasta nuo "muut" ovat yleensä tulleet idästä - seuratkaapa vaikka keskustelua Turkin liittymisestä EU:hun uhkana eurooppalaisuudelle - joten entinen Jugoslavia edusti jo rauhan aikana epämääräistä rajaseutua. Konfliktissa tuo vastakkainasettelu kärjistyi entisestään, ja näytelmän konnat eli serbit saivat tiedotusvälineissä sujuvasti kannettavakseen arkkityyppisen viholliskuvan määreet. Heitä kuvattiin Saarelaisen mukaan "hulluiksi", "oveliksi" ja "epäluotettaviksi", kaiken kaikkiaan arvaamattomaksi soturikansaksi. Serbejä uskonveljinään puolustaneet venäläiset liitettiin samaan itäiseen rintamaan, Eurooppaa uhkaaviin kaaosvoimiin.

"Vihollisina serbit olivat ihanteellisia, koska he omalla uppiniskaisuudellaan saivat aikaan sekä vihollisuuden synnyn että sen puhkeamisen yhteenotoksi. He saivat maistaa omaa lääkettään, sotavoimaa, kuten viholliskuva-ajattelussa on tyypillistä." (Saarelainen, 1998.)

Saarelaisen mukaan lehtijutuista kävi ilmi hieman ongelmallinen suhtautuminen Bosnian muslimeihin. Länsimaisen kosmologian kannaltahan muslimit ovat perinteisesti olleet niitä itäisiä ja halveksittavia, potentiaalisia vihollisia, mutta Bosnian sodassa heidät haluttiin esittää uhreina. Kuvaavaa tosin on, että ennen Naton pommituksia tiedotusvälineet korostivat kaikkien kolmen kansanosan syyllisyyttä sotaan. Kiisteltyjen pommitusten aikana tämä aiempi, kiusallinen totuus oli haudattava ja serbien kuvaa arkkityyppisinä vihollisina voimistettava.

Mielenkiintoista, eikö?

- - -

Mitä tulee keskiaikaisiin kaunoihin noin yleensä, niin koko traagisella Bosnian sodallahan oli aatteelliset juurensa syvällä keskiajalla, ennen muuta ortodoksiserbien vuonna 1389 turkkilaisille häviämässä Kosovo poljen taistelussa. Ja muuan serbialais-suomalainen ystäväni - sittemmin Kosovoon rauhanturvaajaksi lähtenyt - kertoi sukulaistensa muistelevan yhä satoja vuosia sitten sattunutta kyläjupakkaa, jossa muslimit tappoivat jonkun perheen esi-isistä. Samalla tapaa muslimit muistelivat serbien muinaisia tihutöitä...

Keskiaika elää, hyvässä ja pahassa.

Kosovo poljen taistelua esittävä kuva on lainattu täältä.

Mitä elämässäsi tarvitset

Mitä suotta miettimään? Se kaikki löytyy netistä. Vastaat vain puoleenkymmeneen kysymykseen (muun muassa valitset mieleisesi elokuvan) ja voilá, syvällinen analyysi elämästäsi on valmis.

Ah, olenkin aina halunnut olla se synkän traaginen hahmo, poor lonesome cowgirl joka ei lepoa ja rauhaa konsaan löydä. "That's the way it is. You only have yourself and your gun in all times." Menoksi, polle, kohti auringonlaskua.

Hömppätestien empaattinen fatalismi on ihanaa. Melkein yhtä ihanaa kuin horoskoopit ja biorytmit.

No, myönnetään silti. Se totuuden torajyvä.


You need security.

There has been many changes in your life and
you have had to live in an unstable
environment. This has lead you to be suspicious
and always on guard. Your mind has a hard time
to unwind and this could lead to you having
sleeping problems, since you think too much.
People are a category you don't give much trust
at, and find yourself to be a better secret
keeper than they could ever be. Because in your
changing world you have learnt that you only
have yourself in all times.

What Do You Need in Your Life?
brought to you by Quizilla

Lasista historiaa

Enpä ole muistanutkaan mainostaa Riihimäellä sijaitsevan Suomen lasimuseon näyttelyä Keskiajan lasia - Medieval Glass. Kyseessä on yksi kattavimmista 1300-1500-luvuilla tehtyjen lasiesineiden kokoelmista. Mukana on sekä hienoa italialaista lasia että niin kutsuttua saksalaista "metsälasia", josta tehtyihin esineisiin oli varaa myös pohjoiseurooppalaisella keskiluokalla. Jäänteitä jälkimmäisistä on löytynyt myös Suomesta.

Lasihan oli vielä keskiajalla melkoinen statussymboli. Varakkaankin kauppiaan kodissa saattoi olla vain yksi juomalasi, joka asetettiin pöydässä juhlallisesti arvovieraan eteen. Voi vain kuvitella, millaisen kohtelun sai se onneton piika, joka meni ja rikkoi talon ainoan lasiesineen...

Näyttelyyn voi tutustua elokuun loppuun saakka, mutta museossa riittää toki mielenkiintoista nähtävää muutenkin.

Kuva - tässä tapauksessa jäljennöksestä - on lainattu täältä. Joitakin vuosia sitten keskiaikaista lasia oli näytteillä myös Turun Aboa Vetuksella. Oikein tiedonnälkäisille aiheesta on tarjolla kattava linkkilista.

Jotenkin omituiselle

Kun palaa kotiin muutaman päivän poissaolon jälkeen, siellä haisee aina jotenkin omituiselle. Vieraalle. Sitten sitä miettii, että haiseeko siellä aina muiden mielestä oudolle, mutta ominaishajua ei vain itse huomaa?

Asuntoni edellinen vuokralainen tupakoi kuulemma sisällä, minkä huomaan tympeänä hajunhäivähdyksenä vain oltuani jonkin aikaa poissa. Tai sitten kotikummitukseni kessuttelee salaa.

- - -

Juhannusilta on perinteisistä perinteisin; saunan lämmitystä, vastantuoksua, syömistä nautiskellen pitkän kaavan mukaan, sadoittain hyttysiä. Ja järvi, jonka pinnalla kuikkapari lipuu kuin japanilaisen tussisiveltimen vedot. Linnut silmäilevät uimareita huolestuneina; niillä on välissään poikanen, vielä aivan pieni. Lähdepohjaisen järven vesi on kirkasta ja kylmää, jalat tunnistavat pehmeän hiekan jo kesältä, jolloin ottivat ensimmäiset askelensa.

Kesäyönä aurinko laskee vain noustakseen saman tien uudestaan ja nukkuminen tuntuu tuhlaukselta. Harmittelenkin aikaista väsymistäni ystävälleni, josta vappu-, helluntai- ja yleisheilahtelun lisäksi sain mitä parhainta juhannusseuraa. Öinen melontaretki jää tällä kertaa tekemättä.

Kameran olemassaolon muistan vasta sunnuntaiaamuna tavaroita pakatessani.

- - -

Idyllistä huolimatta on taas helpottavaa palata lapsuuden kesäkodista ja lihapatojen äärestä omaan rauhaan. Matkalla tuumin asiaa ja tajuan, että vanhemmistaan voi kyllä pitää ja heidän kanssaan viihtyä, mutta silti ei välttämättä pidä siitä, millaiseksi itse tuntee muuttuvansa heidän seurassaan. Siinä on selvä ero. Kun kasvinkotinsa nurkissa pyörii pidempään kuin pari päivää, alkaa ikään kuin taantua. Sitä käy kireämmäksi, varovaisemmaksi, reviiritietoisemmaksi, pitää selkäkarvat jatkuvasti pörhössä.

Joskus ihmettelen, kokevatko kaikki samaa mutkistelua omien vanhempiensa kanssa, vai onnistuvatko ihmiset suhtautumaan rakkaisiin tekijöihinsä kuin keihin tahansa iäkkäämpiin sukulaisiin, ilman tahtojen törmäilyä ja sukupolvien takaa kantautuvien käytösmallien kärjistymisiä? Pääsevätkö jotkut niin terveesti irti lapsuudenkodistaan, että heidän ei tarvitse todistaa irtaantumistaan kerta toisensa jälkeen? Vieläpä asioissa, jotka mittasuhteiltaan ovat järkevästi - aikuismaisesti - ajatellen naurettavia?

Mutta eiväthän linnunpojatkaan palaa pesään sieltä kerran lähdettyään, eivätkä vierotetut hirvenvasat liity uudestaan emonsa seuraan. Kenties välimatkan tarve on luonnon oma keino potkia jälkeläiset pesästä täyttämään vuorollaan oman olemassaolonsa tehtävää, mikä se sitten ihmisolennolle onkin. Eikä tarpeen kai tarvitse sinällään välejä huonontaa, ainakaan jos sen ymmärtää ja hyväksyy elämään kuuluvaksi.

No. Se tämänkertaisesta mouruamisesta, nyt teekannun ja viikonlopun blogikertymän kimppuun.

(Mouruaminen, näin olen ymmärtänyt, on eräiden tahojen käyttämä sana kaikenlaisesta elämän mutkikkuuden ja etenkin ihmissuhteiden pähkäilystä, joka ei johda mihinkään tulokseen, mutta saattaa kanssaihmiset hämmennyksen ja turhautumisen tilaan heidän miettiessään, liittyykö mouruamiseen ääneenlausumaton vaatimus ottaa aiheeseen henkevästi kantaa [toisinaan, toim. huom.], tai odotetaanko heidän peräti keksivän mouruttavaan asiaan jonkinlaisen ratkaisun [äärimmäisen harvoin, toim. huom.].)

Jos olisi malttanut

Puolitehoista kesäflunssaa ei aina tule ottaneeksi todesta, vaan viuhtoo menemään entiseen tapaan jättämättä edes lenkkeilyä väliin. Eikä siinä mitään. Usein kiusa menee ohi kuten tulikin, vaivihkaa ja itsestään melua pitämättä.

Mutta mikrobi voi myös katsoa tilaisuutensa tulleen ja koota joukkonsa uuteen hyökkäykseen. Sitten niistetään ja köhitään paljon pidempään kuin olisi ollut tarpeen, jos olisi malttanut levätä.

Milloinhan tuonkin elämän perustotuuden sisäistää?

Oli miten oli, Suomen kesä on kovin lyhyt käytettäväksi sohvalla loikoiluun. Niinpä elokuvatkin kannattaa nauttia versioina, joissa pitkää ovat vain näyttelijöiden korvat. Nämä puolen minuutin taideaarteet löysin postilaatikostani tänä aamuna, lämmin kiitos lähettäjälle.

Titanic
Manaaja
Tappajahai
Hohto
Alien

- - -

Allekirjoittanut jatkaa nyt vastuuttoman vapaata reppuelämää suunnaten itään saunanlämmitykseen ja jussinviettoon. Eläkää kesää, ystävät, älkää kulkeko ohi!

"Näin sen vuoritiellä,
se itki kuin Patrokloksen hevonen,
kyynelittä, mutta silmistä ei voinut erehtyä.

Mitä itket? missä on isäntäsi?
- Paremmassa maailmassa, sanoi silmien luottamus.
- No, sinnehän me kaikki olemme matkalla.

Niin minne? Kai tämä hevosen maailma on parempi,
metsä, jossa juosta, ja maa kumisee kuin rumpu,

laakso virtaa alhaalla tuoksuja, kukkia,
ja lähde sitten, niityn yllätys.

Mistä meille metsä, niitty, lähde,
emmehän ole naiiveja, emmekö juuri
ikävystyen kulkeneet ohi?"

- Eeva-Liisa Manner