En olekaan pitkään aikaan jupissut kehätyömaasta, tuosta maailmanlopun kaivannosta, joka meitä tällä hetkellä ympäröi muistuttaen itsestään lähes taukoamatta niin näkö- kuin kuuloaistinkin kautta. Ja tuntoaistin, jos räjäytykset lasketaan mukaan.
Tällä viikolla työmaalla on paiskittu pidempää päivää: aloitettu kuuden jälkeen aamulla ja jatkettu ryskettä kymmeneen asti illalla. Jyrinää, tömähdyksiä, pauketta, jyskettä, raastamista, kolinaa ja piippausta. Kotona töitä tekevä saa ilokseen kokea koko työmaan audiaalisen kirjon kellon ympäri.
Luulen olevani keskimääräistä herkempi melulle. Olen hävettävän huono sietämään edes kerrostalon normaaleja ääniä. Enkä tiedä, oppisinko koskaan tekemään tehokkaasti töitä vilkkaassa avokonttorissa. Esimerkiksi siippani pystyy sulkemaan ympäristön hälyäänet varsin rennosti pois, kun minä saatan kokea ne lähes fyysisenä epämukavuutena ja reagoida niihin tavoilla, joista yllätyn itsekin (joskus olen miettinyt muistuttavani tässä monia autisteja, heillä on kai usein vaikeuksia sietää varsinkin yllättäviä ääniä).
Saapa siis nähdä, siedätynkö vai sairastunko, ennen kuin meille tulee järkevä tilaisuus häipyä täältä. Uskon kyllä ensinmainittuun. Ihminen on aika sopeutuvainen otus, ja huomaan jo nyt tottuneeni työmaan "normaaliin" perusmöyrintään.
Onhan kaivannosta jonkinmoista hupiakin. Kun ennen katselimme keittiön ikkunasta rusakoita ja oravia, seuraamme nyt Rautapihan vilinää. Esimerkiksi tiistaina montussa saapasteli ilmetty Saruman pitkässä viitassaan seuraamassa arvioivin silmin örkkiensä rehkintää. Kun loppukesästä kaivinkone halkaisi ikkunamme alla suuren vesiputken, vedenpaisumus ja yleinen hälinä kävivät keskinkertaisesta toimintaviihteestä - joskin koko helteisen päivän kestänyt, yllättävä vesikatkos oli kaikkea muuta kuin viihdyttävä.
Sitä paitsi - kuten mies hilpeästi totesi - tämän jälkeen Ämmässuon kaatopaikalla asuminenkin saattaisi tuntua parannukselta entiseen.
torstaina, syyskuuta 11, 2008
tiistaina, syyskuuta 09, 2008
Lentäen olisit ehkä jo perillä jossain, jonne et edes tiennyt olevasi menossa
Lentoliikenne ja sen aktiivikäyttäjät joutuvat väistämättä suurten muutosten eteen tulevina vuosina ja vuosikymmeninä, ellei joku yllättäen keksi lentopetrolille päästötöntä, uusiutuvaa ja halpaa vaihtoehtoa. Lomalennot ovat asia erikseen - niitä on helppo karsia - mutta koko nykypäivän markkinataloushan perustuu ihmisten ja varsinkin tavaroiden nopeaan, maailmanlaajuiseen ja suhteellisen edulliseen siirtelyyn. Siinäpä onkin sumplimista.
Mahdottomalta ei tunnu, että vähitellen painopiste siirtyisi globaaleista tavaravirroista takaisin kohti paikallisuutta ja lähellä tapahtuvaa tuotantoa. Ehkä tulee aika, jolloin halvan tavaran tuottaminen Kiinassa ei enää olekaan niin kannattavaa.
Apropos Kiina, Pagistaanissa on viime aikoina päästy seuraamaan lentoliikenteen käytännön takkuilua. Turussa asuva langontekele - joka työkseen suunnittelee ja huoltaa kuntoutuslaitteita - yöpyi residenssissämme viime torstaina. Hän aikoi lentää aamulla Luxemburgiin aikataulultaan tiukalle huoltoreissulle.
Myöhään perjantai-iltana mies sai tekstiviestin veljeltään - Sveitsistä. Alkuperäinen aamulento oli peruttu ja korvattu lennolla Geneveen, josta jatkolentoa Luxemburgiin ei ollut vieläkään järjestynyt. Sunnuntaina urakan olisi pitänyt olla jo valmis ja kavereiden matkalla takaisin Suomeen.
Eilen urosvahvistus oli lähdössä niin ikään työn puolesta Kiinan Nanchangiin. Lennon piti lähteä kahdeksan aikaan illalla. Kymmeneltä mies viestitti olevansa edelleen kentällä odotellen tietoa, koska koneen huoltotyöt saadaan valmiiksi. Puoli kahdelta yöllä heräsin lukon rapsahdukseen. Lento oli loppujen lopuksi peruttu kokonaan, joten reissaaja oli lähtenyt tarjotun lentokenttähotellin sijaan kotiin nukkumaan. Seitsemän tuntia lentokentällä oli ollut jo tarpeeksi.
Aamulla jokseenkin ryytynyt mies soitti lentoyhtiön maksulliseen palvelunumeroon, josta seuraavia yhteyksiä oli kehotettu selvittämään (minun puhelimestani, koska firman työpuhelimissa on soittoesto maksullisiin numeroihin). Sieltä oli kehotettu soittelemaan säännöllisesti uudestaan, kunnes tilanne selviäisi.
Reissu oli sen verran tärkeä, ettei sitä oikein väliinkään voinut jättää.
Tällä haavaa näyttää siltä, että korvaava lento Hong Kongiin lähtee viideltä iltapäivällä. Jatkolennon järjestyminen Nanchangiin on vielä epävarmaa. Lentokentällä tulee myös olla "erittäin hyvissä ajoin", käytännössä kolme tuntia ennen koneen lähtöä.
Psykologisesti mielenkiintoista havainnoitavaa on tarjonnut eräänlainen aikavääristymä, johon siippa joutui. Tänään hänen olisi pitänyt olla jo Kiinassa, mutta hän onkin sateisessa Espoossa viettämässä kokonaisuudestaan irrallista päivää, outoa silmukkaa näennäisessä ja keinotekoisessa, suunnitelmien ja kalenterin luomassa aikajatkumossa. Mennäkö muutamaksi tunniksi työpaikalle vai ollako kotona? Tehdäkö kotona töitä vai ottaako tarpeelliset nokoset?
Lisää havainnoitavaa on luvassa lauantaina iltapäivällä, kun mies palaa kotiin (jos siis palaa, inshallah). Matka olisi ollut joka tapauksessa rankka ja aikataulultaan tiukka, eikä vuorokauden pakkolyhennys sitä ainakaan helpota. Puhumattakaan siitä, miten älytöntä on suhata lentokoneella toiselle puolen maapalloa viettääkseen siellä kaksi päivää.
No, kyllä kolmekin on likimain yhtä älytöntä.
Kuten tänään tuumimme, pienimuotoisetkin sählingit saavat miettimään, kuinka haavoittuvasta systeemistä lentoliikenteessä kokonaisuudessaan on kyse, ja missä määrin sen varaan on laskettu asioiden sujuminen aivan ruohonjuuritasolta lähtien.
Elämme mielenkiintoisia aikoja, jo vain.
Mahdottomalta ei tunnu, että vähitellen painopiste siirtyisi globaaleista tavaravirroista takaisin kohti paikallisuutta ja lähellä tapahtuvaa tuotantoa. Ehkä tulee aika, jolloin halvan tavaran tuottaminen Kiinassa ei enää olekaan niin kannattavaa.
Apropos Kiina, Pagistaanissa on viime aikoina päästy seuraamaan lentoliikenteen käytännön takkuilua. Turussa asuva langontekele - joka työkseen suunnittelee ja huoltaa kuntoutuslaitteita - yöpyi residenssissämme viime torstaina. Hän aikoi lentää aamulla Luxemburgiin aikataulultaan tiukalle huoltoreissulle.
Myöhään perjantai-iltana mies sai tekstiviestin veljeltään - Sveitsistä. Alkuperäinen aamulento oli peruttu ja korvattu lennolla Geneveen, josta jatkolentoa Luxemburgiin ei ollut vieläkään järjestynyt. Sunnuntaina urakan olisi pitänyt olla jo valmis ja kavereiden matkalla takaisin Suomeen.
Eilen urosvahvistus oli lähdössä niin ikään työn puolesta Kiinan Nanchangiin. Lennon piti lähteä kahdeksan aikaan illalla. Kymmeneltä mies viestitti olevansa edelleen kentällä odotellen tietoa, koska koneen huoltotyöt saadaan valmiiksi. Puoli kahdelta yöllä heräsin lukon rapsahdukseen. Lento oli loppujen lopuksi peruttu kokonaan, joten reissaaja oli lähtenyt tarjotun lentokenttähotellin sijaan kotiin nukkumaan. Seitsemän tuntia lentokentällä oli ollut jo tarpeeksi.
Aamulla jokseenkin ryytynyt mies soitti lentoyhtiön maksulliseen palvelunumeroon, josta seuraavia yhteyksiä oli kehotettu selvittämään (minun puhelimestani, koska firman työpuhelimissa on soittoesto maksullisiin numeroihin). Sieltä oli kehotettu soittelemaan säännöllisesti uudestaan, kunnes tilanne selviäisi.
Reissu oli sen verran tärkeä, ettei sitä oikein väliinkään voinut jättää.
Tällä haavaa näyttää siltä, että korvaava lento Hong Kongiin lähtee viideltä iltapäivällä. Jatkolennon järjestyminen Nanchangiin on vielä epävarmaa. Lentokentällä tulee myös olla "erittäin hyvissä ajoin", käytännössä kolme tuntia ennen koneen lähtöä.
Psykologisesti mielenkiintoista havainnoitavaa on tarjonnut eräänlainen aikavääristymä, johon siippa joutui. Tänään hänen olisi pitänyt olla jo Kiinassa, mutta hän onkin sateisessa Espoossa viettämässä kokonaisuudestaan irrallista päivää, outoa silmukkaa näennäisessä ja keinotekoisessa, suunnitelmien ja kalenterin luomassa aikajatkumossa. Mennäkö muutamaksi tunniksi työpaikalle vai ollako kotona? Tehdäkö kotona töitä vai ottaako tarpeelliset nokoset?
Lisää havainnoitavaa on luvassa lauantaina iltapäivällä, kun mies palaa kotiin (jos siis palaa, inshallah). Matka olisi ollut joka tapauksessa rankka ja aikataulultaan tiukka, eikä vuorokauden pakkolyhennys sitä ainakaan helpota. Puhumattakaan siitä, miten älytöntä on suhata lentokoneella toiselle puolen maapalloa viettääkseen siellä kaksi päivää.
No, kyllä kolmekin on likimain yhtä älytöntä.
Kuten tänään tuumimme, pienimuotoisetkin sählingit saavat miettimään, kuinka haavoittuvasta systeemistä lentoliikenteessä kokonaisuudessaan on kyse, ja missä määrin sen varaan on laskettu asioiden sujuminen aivan ruohonjuuritasolta lähtien.
Elämme mielenkiintoisia aikoja, jo vain.
maanantaina, syyskuuta 08, 2008
Aroniavarkaissa
Tuo nimeltä mainitsematon, loppua kohden kiihtyvä urakka oheisprojekteineen ei jätä juuri aikaa, tilaa tai energiaa muulle kirjoitus- ja ajatustoiminnalle (erityisen ikävää on huomata laiminlyövänsä myös ystävyyssuhteita ja muuta sosiaalista kanssakäymistä). Yhteiskunnallinen aktiivisuuteni rajoittuu lähinnä päivälehden lukemiseen ja Soininvaaran blogin seuraamiseen. Keskittymiskykyni riittää juuri ja juuri arkirutiineihin, ulkoiluun ja kotoisiin toimiin.
Oikeastaan parhaiten - metsän ja lenkkipolkujen jälkeen - rentoudunkin keittiössä. Huomaan paneutuvani ruoanlaittoon sitä suuremmalla innolla, mitä kovemmilla kierroksilla pääparkani muuten käy. Niin ikään leipoisin vaikka joka päivä, jos tuotoksia olisi syömässä muutkin kuin me kaksi.
Mutta ainahan voi säilöä.
Kerrostalomme pihassa kasvaa runsain mitoin mustamarja-aroniaa, jonka ylenpalttista marjasatoa olen parina syksynä ihaillut tohtimatta kajota yhteiseen omaisuuteen. Myös liikenteen päästöt ovat arveluttaneet, ja kehätyömaan myötä koko tienoo on peittynyt pölyyn.
Eräänä aamuna näin kuitenkin aroniapuskien heiluvan tarmokkaasti. Marjoja poimi urakalla kaksi rouvaa naapuritalosta, mistä rohkaistuneena kävin itsekin hakemassa sisältä sangon. Sain hetkessä kokoon nelisen litraa ja luikahdin sivuilleni pälyillen saaliini kanssa kotiin. Huuhtelin marjat huolella ja päättelin kepeästi, että aroniahilloa tuskin tulee syötyä sellaisia määriä, että raskasmetallijäämät tai muut myrkyt aiheuttaisivat suurempia ongelmia.
Aroniahan on siitä veikeä marja, ettei se tuoreena maistu oikein miltään, tai maistuu lähinnä pahalta. Oikeuksiinsa se pääsee vasta mehuna, hillona tai - niin väittävät - viininä. Itse jaoin marjat kahteen osaan ja tein kokeilumielessä kahdenlaista hilloa, joihin osviittaa ja inspiraatiota hain Henriette Kressiltä. Molemmista tuli herkullisia, joskin seuraavalla kerralla hillosokerin voisi vaihtaa tavalliseen; aroniassa on pektiiniä omastakin takaa niin, että varsinkin jälkimmäisellä ohjeella hillosta tuli marmeladia. Eipä silti, että se olisi haitannut, päin vastoin.
Ainoa ongelma on, että hillojen keittäminen on yleensä ottaen hauskempaa kuin niiden syöminen. Hillomenekki ei pakastemarjoja suosivassa Pagistaanissa ole kovin kummoinen. Talossamme ei ole myöskään kylmäkellaria, joten jääkaappiamme kansoittaa nyt komea komppania aroniahillopurkkeja. Tämä tuttaville ja kyläilypaikkoihin ennakkovaroituksena ilmoitettakoon.
Marja-aroniahillo
2 l aronian marjoja
5 dl (hillo)sokeria
4 rkl hyvää konjakkia (antaa todella pikantin aromin; Kressin mukaan muutkin hyvät viinakset käyvät)
Keitä marjoja ja sokeria 20-30 minuuttia. Jos käytät hillosokeria, jäähdytä ohjeen mukaan. Kuori vaahto, lisää konjakki ja tölkitä steriloituihin purkkeihin.
Aronia-omenamarmeladi
2 l aronian marjoja
6 kotimaista omenaa lohkoina (näitä en sentään varastanut)
2 dl vettä
800 g (hillo)sokeria
kanelitanko tai jauhettua kanelia
Keitä noin puolen tunnin ajan miedolla lämmöllä välillä hämmentäen. Poista kanelitanko, soseuta hillo sileäksi sauvasekoittimella ja tölkitä steriloituihin purkkeihin.
Oikeastaan parhaiten - metsän ja lenkkipolkujen jälkeen - rentoudunkin keittiössä. Huomaan paneutuvani ruoanlaittoon sitä suuremmalla innolla, mitä kovemmilla kierroksilla pääparkani muuten käy. Niin ikään leipoisin vaikka joka päivä, jos tuotoksia olisi syömässä muutkin kuin me kaksi.
Mutta ainahan voi säilöä.
Kerrostalomme pihassa kasvaa runsain mitoin mustamarja-aroniaa, jonka ylenpalttista marjasatoa olen parina syksynä ihaillut tohtimatta kajota yhteiseen omaisuuteen. Myös liikenteen päästöt ovat arveluttaneet, ja kehätyömaan myötä koko tienoo on peittynyt pölyyn.Eräänä aamuna näin kuitenkin aroniapuskien heiluvan tarmokkaasti. Marjoja poimi urakalla kaksi rouvaa naapuritalosta, mistä rohkaistuneena kävin itsekin hakemassa sisältä sangon. Sain hetkessä kokoon nelisen litraa ja luikahdin sivuilleni pälyillen saaliini kanssa kotiin. Huuhtelin marjat huolella ja päättelin kepeästi, että aroniahilloa tuskin tulee syötyä sellaisia määriä, että raskasmetallijäämät tai muut myrkyt aiheuttaisivat suurempia ongelmia.
Aroniahan on siitä veikeä marja, ettei se tuoreena maistu oikein miltään, tai maistuu lähinnä pahalta. Oikeuksiinsa se pääsee vasta mehuna, hillona tai - niin väittävät - viininä. Itse jaoin marjat kahteen osaan ja tein kokeilumielessä kahdenlaista hilloa, joihin osviittaa ja inspiraatiota hain Henriette Kressiltä. Molemmista tuli herkullisia, joskin seuraavalla kerralla hillosokerin voisi vaihtaa tavalliseen; aroniassa on pektiiniä omastakin takaa niin, että varsinkin jälkimmäisellä ohjeella hillosta tuli marmeladia. Eipä silti, että se olisi haitannut, päin vastoin.
Ainoa ongelma on, että hillojen keittäminen on yleensä ottaen hauskempaa kuin niiden syöminen. Hillomenekki ei pakastemarjoja suosivassa Pagistaanissa ole kovin kummoinen. Talossamme ei ole myöskään kylmäkellaria, joten jääkaappiamme kansoittaa nyt komea komppania aroniahillopurkkeja. Tämä tuttaville ja kyläilypaikkoihin ennakkovaroituksena ilmoitettakoon.
Marja-aroniahillo
2 l aronian marjoja
5 dl (hillo)sokeria
4 rkl hyvää konjakkia (antaa todella pikantin aromin; Kressin mukaan muutkin hyvät viinakset käyvät)
Keitä marjoja ja sokeria 20-30 minuuttia. Jos käytät hillosokeria, jäähdytä ohjeen mukaan. Kuori vaahto, lisää konjakki ja tölkitä steriloituihin purkkeihin.
Aronia-omenamarmeladi
2 l aronian marjoja
6 kotimaista omenaa lohkoina (näitä en sentään varastanut)
2 dl vettä
800 g (hillo)sokeria
kanelitanko tai jauhettua kanelia
Keitä noin puolen tunnin ajan miedolla lämmöllä välillä hämmentäen. Poista kanelitanko, soseuta hillo sileäksi sauvasekoittimella ja tölkitä steriloituihin purkkeihin.
lauantaina, syyskuuta 06, 2008
Hinku
Lupiini kirjoitti sattuvasti trendikkyydestä niin pukeutumisessa kuin sisustamisessakin.
Minullekin tulee kausia, jolloin tunnen verkkarivetelehtimisen vastapainoksi epämääräistä halua vaatettaa itseäni jotenkin tietoisemmin; jollei nyt suoranaisesti performatiivisemmin, niin ainakin esteettisemmin. Tuo satunnainen haikailu ei koskaan jaksa kantaa tekoihin asti. Mukavuus ja säänmukainen toimivuus vetävät aina pidemmän korren, enkä viitsi asiakseni paneutua aiheeseen, joka kuitenkin tuntuu niin turhalta ja toisarvoiselta kaiken muun elämän rinnalla.
Sitä paitsi olen pihi ja verrattain vähävarainen, ja huolestuttavasti erakoituvana etätyöläisenä näyttäydyn harvoin ihmisten ilmoilla kirjastoja, uimahallia, lenkkipolkuja ja ruokakauppaa lukuun ottamatta. Tuntuisi joltisenkin typerältä laittautua mennäkseen ostamaan luontaistuotekaupasta herajauhetta.
En myöskään nauti vaateshoppailusta oikeastaan muualla kuin kirpputoreilla, joilla edullisiin tarvehankintoihin saa liitettyä metsästämisen jännityksen ja löytämisen ilon. Sitkeästi pintansa pitävässä, säkkimäisessä tunikamuodissa onkin se hyvä puoli, että mieliteko halpoihin, huonolaatuisiin ja epäeettisiin heräteostoksiin vaatekaupoissa on hiipunut entisestään. Paitsi vaatteiden leikkaukset (joista taannoin raskaana ollut ystäväni ymmärrettävästi iloitsi), myös niiden värit tuntuvat jotenkin holtittomilta ja perin epäimartelevilta. Tankotolkulla sameanharmaata, fuksianpunaista, kirkuvan keltaista ja sitä vihreää, joka sopii omilta väreiltään vahvalle, mutta tuo perisuomalaiseen talvinaamaan sämpylätaikinan kelmeyden. Missä ovat murretut värit? Viininpunaiset, sinivihreät, malvan ja kanervan sävyt?
Sitä paitsi empiretyylinen leikkaus saa lyhytselkäisen ja pitkäkoipisen näyttämään jalkalampulta. Niin kauan, kuin en erityisemmin halua näyttää sammakonvihreältä retrovalaisimelta, jätän ostokset hyvillä mielin väliin.
Koska en kuitenkaan ole millään muotoa immuuni materialistisille mieliteoille, minulle iski ties mistä hinku saada pitkä, tyköistuva neuletakki. Se voisi olla samantyyppinen kuin käsityöguru Mielityn suunnittelema slaavilaishenkinen ihanuus (siinäkin vyötärö on minun makuuni aavistuksen korkeahko, muttei liian). Tai sitten sellainen, jossa on neulottu vyö.
Kaupoista kai niitäkin saisi, halpoina akryylisekoitteisina tai budjettini ylittävinä laatutuotteina. Mutta haluaisin tehdä villatakin itse, etsiä sopivan mallin ja valita laadukkaat langat. Koska itse neulontaurakka ylittäisi moninkertaisesti vaatimattomat taitoni ja vielä vaatimattomamman kärsivällisyyteni, toiseksi paras vaihtoehto on, että joku tekisi minulle sellaisen.
Olen täysin häpeämätön. Soitin äidille.
Jos hän ei olisi suostunut, olisin soittanut siskolle. Rakas siippani ei kuulemma osaa neuloa, vaikka ompelukonetta käyttääkin monin verroin minua näppärämmin.
Minullekin tulee kausia, jolloin tunnen verkkarivetelehtimisen vastapainoksi epämääräistä halua vaatettaa itseäni jotenkin tietoisemmin; jollei nyt suoranaisesti performatiivisemmin, niin ainakin esteettisemmin. Tuo satunnainen haikailu ei koskaan jaksa kantaa tekoihin asti. Mukavuus ja säänmukainen toimivuus vetävät aina pidemmän korren, enkä viitsi asiakseni paneutua aiheeseen, joka kuitenkin tuntuu niin turhalta ja toisarvoiselta kaiken muun elämän rinnalla.
Sitä paitsi olen pihi ja verrattain vähävarainen, ja huolestuttavasti erakoituvana etätyöläisenä näyttäydyn harvoin ihmisten ilmoilla kirjastoja, uimahallia, lenkkipolkuja ja ruokakauppaa lukuun ottamatta. Tuntuisi joltisenkin typerältä laittautua mennäkseen ostamaan luontaistuotekaupasta herajauhetta.
En myöskään nauti vaateshoppailusta oikeastaan muualla kuin kirpputoreilla, joilla edullisiin tarvehankintoihin saa liitettyä metsästämisen jännityksen ja löytämisen ilon. Sitkeästi pintansa pitävässä, säkkimäisessä tunikamuodissa onkin se hyvä puoli, että mieliteko halpoihin, huonolaatuisiin ja epäeettisiin heräteostoksiin vaatekaupoissa on hiipunut entisestään. Paitsi vaatteiden leikkaukset (joista taannoin raskaana ollut ystäväni ymmärrettävästi iloitsi), myös niiden värit tuntuvat jotenkin holtittomilta ja perin epäimartelevilta. Tankotolkulla sameanharmaata, fuksianpunaista, kirkuvan keltaista ja sitä vihreää, joka sopii omilta väreiltään vahvalle, mutta tuo perisuomalaiseen talvinaamaan sämpylätaikinan kelmeyden. Missä ovat murretut värit? Viininpunaiset, sinivihreät, malvan ja kanervan sävyt?
Sitä paitsi empiretyylinen leikkaus saa lyhytselkäisen ja pitkäkoipisen näyttämään jalkalampulta. Niin kauan, kuin en erityisemmin halua näyttää sammakonvihreältä retrovalaisimelta, jätän ostokset hyvillä mielin väliin.
Koska en kuitenkaan ole millään muotoa immuuni materialistisille mieliteoille, minulle iski ties mistä hinku saada pitkä, tyköistuva neuletakki. Se voisi olla samantyyppinen kuin käsityöguru Mielityn suunnittelema slaavilaishenkinen ihanuus (siinäkin vyötärö on minun makuuni aavistuksen korkeahko, muttei liian). Tai sitten sellainen, jossa on neulottu vyö.
Kaupoista kai niitäkin saisi, halpoina akryylisekoitteisina tai budjettini ylittävinä laatutuotteina. Mutta haluaisin tehdä villatakin itse, etsiä sopivan mallin ja valita laadukkaat langat. Koska itse neulontaurakka ylittäisi moninkertaisesti vaatimattomat taitoni ja vielä vaatimattomamman kärsivällisyyteni, toiseksi paras vaihtoehto on, että joku tekisi minulle sellaisen.
Olen täysin häpeämätön. Soitin äidille.
Jos hän ei olisi suostunut, olisin soittanut siskolle. Rakas siippani ei kuulemma osaa neuloa, vaikka ompelukonetta käyttääkin monin verroin minua näppärämmin.
perjantaina, syyskuuta 05, 2008
Pojista porsaita ja muuta ruokapohdintaa
Kaupunkilehden yleisönosastolla erään varusmiehen opettajaäiti kertoi, kuinka pojan kauniit pöytätavat olivat kadonneet palvelukseen astumisen myötä. Nuori mies ahmi, maiskutti ja röyhtäili. Aina hän ei tullut edes yhteiseen ruokapöytään, vaan toi lomille tullessaan mukanaan omat roskaruoat. Pojan selitys oli, että armeijassakin annoksen joutui ahtamaan sisäänsä ennätysajassa. Röyhtäily oli puolestaan välttämätöntä, että mahalaukun sai nopeasti mahdollisimman täyteen.
Tuohtuneen äidin syyttävä sormi osoitti puolustusvoimia. Vapaasti siteerattuna kasvatustyö oli valunut hukkaan, kelpo pojista tehtiin armeijassa porsaita (taas näitä kohtuuttomia eläinvertauksia, esitän pahoitteluni sikojen oivalle sukukunnalle).
Tällä viikolla toisen, samassa varuskunnassa palvelevan varusmiehen äiti - niin ikään ammattikasvattaja - vastasi kirjoitukseen. Hän oli kysynyt omalta pojaltaan armeijan ruokailukäytännöistä. Pojan mukaan ateriointiin oli varsinkin alussa turhan vähän aikaa, mutta sitä mukavampaa oli kotona käydessä saada syödä kotiruokaa kaikessa rauhassa. Yletöntä röyhtäilyä tai muuta mesomista ei valtion pöydässäkään sallittu.
Kirjoittaja kysyikin - jälleen vapaasti siteerattuna - oliko pöytätapansa isänmaalle uhrannut poikaparka omaksunut yhtä innokkaasti muitakin armeijan käytäntöjä, kuten sänkynsä tarkan petaamisen tai nousemisen kello kuudelta.
- - -
Mitä ruokaan tulee, tänään Helsingin Sanomissa käsiteltiin taas kouluruokailun kustannusongelmia. Saman aiheen tiimoiltahan on valiteltu etenkin lihan kallistumista ja - jos oikein olen ymmärtänyt - väläytelty jopa kasvisruokavaihtoehdon karsimista säästösyistä.
Olenko ainoa, jonka mielestä logiikka ontuu hieman?
Miksei kukaan ole nostanut esiin ehdotusta yhdestä tai kahdesta viikoittaisesta kasvisruokapäivästä, jolloin kaikki söisivät esimerkiksi pavuista, linsseistä tai soijasta tehtyä ruokaa? Onhan koulujen ruokalistoilla perinteistä hernekeittoa ja ohrapuuroa, mutta maailma on täynnä muitakin herkullisia, täyttäviä ja täysipainoisia kasvisreseptejä. Vuoden mittaan säästö olisi melkoinen, koska esimerkiksi pavut ovat lihaan nähden hämmentävän halpoja.
Samalla kokonainen sukupolvi oppisi, ettei lihaa tarvitse syödä aivan joka aterialla tai joka päivä - asia, johon ilmastonmuutoksen myötä jouduttaneen totuttelemaan myös länsimaissa.
Liekö kyse vain asenteista? Nähdäänkö kasvisruoka edelleen ravitsemuksellisesti huonompana tai muuten vähäarvoisempana vaihtoehtona, jonka säännöllinen tarjoaminen koululaisille olisi törkeää säästöpolitiikkaa? Tekisikö moista ehdottava päättäjä poliittisen itsemurhan?
Jokin aika sitten lounaalle mennessämme ystäväni - sekasyöjä, kuten minäkin - osoitti huvittuneena yliopiston ravintolan ruokalistaa, jossa vaihtoehdot oli jaoteltu normaalilounaaseen, kasvislounaaseen ja kevytlounaaseen.
Niinpä. Kasvisruoan - tai kevyemmän vaihtoehdon - valitseminen taidetaan yhä nähdä poikkeuksena "normaalista". Vieläköhän tulee aika, jolloin kasvislounas on normaalilounas ja lihalounaasta joutuu pulittamaan pari lisäeuroa?
Harro Koskisen sikavaakuna on lainattu täältä.
keskiviikkona, syyskuuta 03, 2008
Viirupöllö
Ehdin metsään vasta hieman kuuden jälkeen, kun aurinko oli jo matalalla. Kuljeskellessani hämärtyvässä kuusikossa näkökenttäni rajalla häilähti jokin äänetön ja vaalea. Pöllö, arvasin, ja pysähdyin niille sijoilleni.
Lehahtajan lajista kiinnostuneena lähdin liikkumaan varovasti kohti suurta kuusta, johon lintu näytti lentäneen. Aikani hiivittyäni ja kurkittuani huomasin, että minulle tehtiin samaa. Viirupöllöksi osoittautunut lintu lennähteli puusta toiseen yhä lähemmäksi pysähtyen välillä oksalle kurkistelemaan minua arvioivasti.
Pian olimme naamakkain välissämme vain pieni aukio. Pöllö istui männyn oksalla ja minä seisoin sammalikossa. Katselimme toisiamme tovin ja jatkoimme sitten molemmat matkaamme.
Ihmettelin pöllön rohkeutta, kun pesintäaikakin on jo ohi - viirupöllön pesistä ja maastopoikasistahan kannattaa pysyä kaukana, jollei halua liittyä valkoisen kepin käyttäjiin. Muistelin kuitenkin lukeneeni, että viirupöllöt katsovat poikastensa perään useamman kuukauden pesästä lähdön jälkeen. Niinpä arvelin, että jossain lähistöllä oli itsenäistymisen partaalla olevia teinipöllöjä, joista emo kantoi vielä huolta.
Tai sitten olin linnun mielestä muuten vain epäilyttävä kulkija, josta piti ottaa hieman mittaa.
Hakiessani varmistusta arveluilleni törmäsin Yliopistolehdessä vuosia sitten ilmestyneeseen, varsin hauskaan ja informatiiviseen juttuun viirupöllöistä ja niiden tutkijasta. Kannattaa lukaista.
Lehahtajan lajista kiinnostuneena lähdin liikkumaan varovasti kohti suurta kuusta, johon lintu näytti lentäneen. Aikani hiivittyäni ja kurkittuani huomasin, että minulle tehtiin samaa. Viirupöllöksi osoittautunut lintu lennähteli puusta toiseen yhä lähemmäksi pysähtyen välillä oksalle kurkistelemaan minua arvioivasti.
Pian olimme naamakkain välissämme vain pieni aukio. Pöllö istui männyn oksalla ja minä seisoin sammalikossa. Katselimme toisiamme tovin ja jatkoimme sitten molemmat matkaamme.
Ihmettelin pöllön rohkeutta, kun pesintäaikakin on jo ohi - viirupöllön pesistä ja maastopoikasistahan kannattaa pysyä kaukana, jollei halua liittyä valkoisen kepin käyttäjiin. Muistelin kuitenkin lukeneeni, että viirupöllöt katsovat poikastensa perään useamman kuukauden pesästä lähdön jälkeen. Niinpä arvelin, että jossain lähistöllä oli itsenäistymisen partaalla olevia teinipöllöjä, joista emo kantoi vielä huolta.
Tai sitten olin linnun mielestä muuten vain epäilyttävä kulkija, josta piti ottaa hieman mittaa.
Hakiessani varmistusta arveluilleni törmäsin Yliopistolehdessä vuosia sitten ilmestyneeseen, varsin hauskaan ja informatiiviseen juttuun viirupöllöistä ja niiden tutkijasta. Kannattaa lukaista.
maanantaina, syyskuuta 01, 2008
Pölypunkkina
Eilen haikailin jälleen kerran teleporttia. Miten kätevää, nopeaa ja ekologista olisikaan siirtyä muutamassa sekunnissa puolentuhannen kilometrin päähän! Koti-insinöörini muistutti, että laite saattaisi mennä kesken kaiken epäkuntoon.
- Niin, tai mukaan voisi sujahtaa kärpänen.
- Entäs pölypunkit?
Visio materialisoitumisesta seminaarisaliin jättikokoisena pölypunkkina jaksoi kiehtoa vielä tänäänkin, kun tein siirtymää määränpäähäni kaikkea muuta kuin kätevästi, nopeasti ja ekologisesti.
- Niin, tai mukaan voisi sujahtaa kärpänen.
- Entäs pölypunkit?
Visio materialisoitumisesta seminaarisaliin jättikokoisena pölypunkkina jaksoi kiehtoa vielä tänäänkin, kun tein siirtymää määränpäähäni kaikkea muuta kuin kätevästi, nopeasti ja ekologisesti.
Suhteellisuudentajua
Se tuli yllättäen ja pyytämättä, kuten sanonta kuuluu.
Syyskuu nimittäin. Puren nyrkkiäni, etten puhkeaisi lohduttomaan, mutta täysin hyödyttömään huutoon sen tosiasian edessä, että aika kuluu ja viikot vaihtuvat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi, joita väitöskirjan tekijällä on jäljellä enää yksi kokonainen, eikä sitäkään oikeasti ottaen huomioon kielentarkistuksen, esitarkastuksen, painatusajan ja niin edelleen, ja että tuohon vuoteen pitäisi vielä mahduttaa yhtä sun toista.
Eilen hain hieman suhteellisuudentajua aikakysymykseen pistäytymällä siipan kanssa Hämeen linnassa ja Hakoisten linnavuorella. Ensimmäiset vierailuni mainittuihin paikkoihin tein pari vuotta sitten Glossan syysretken merkeissä. Tuumailin tuolloin, että reissu pitäisi uusia joskus paremmalla ajalla.
Varsinkin linnavuori sieltä avautuvine kulttuurimaisemineen on vaikuttava paikka, jossa kannattaa piipahtaa, jos sattuu olemaan liikkeellä Janakkalan seudulla. Tasalakinen, noin 60 metriä korkea kallio näkyy valtatie kolmoselle varsin hyvin, vaikka sinne onkin mentävä vanhan tien kautta Hakoisten kartanon viitoitusta seuraten.
Tiestä puheen ollen, tänään on taas pakattava matkaan koirat, kirjat ja kannettava ja suunnattava kohti itää. Muutamaan päivään pitäisi mahduttaa ainakin tutkijakoulutapaaminen, muita lähitöitä, arkistovisiitti, mullan lapioimista ja - tästä ei neuvotella - jokunen tunti metsänpeitossa syksyn hajua hengittäen.
Syyskuu nimittäin. Puren nyrkkiäni, etten puhkeaisi lohduttomaan, mutta täysin hyödyttömään huutoon sen tosiasian edessä, että aika kuluu ja viikot vaihtuvat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi, joita väitöskirjan tekijällä on jäljellä enää yksi kokonainen, eikä sitäkään oikeasti ottaen huomioon kielentarkistuksen, esitarkastuksen, painatusajan ja niin edelleen, ja että tuohon vuoteen pitäisi vielä mahduttaa yhtä sun toista.
Eilen hain hieman suhteellisuudentajua aikakysymykseen pistäytymällä siipan kanssa Hämeen linnassa ja Hakoisten linnavuorella. Ensimmäiset vierailuni mainittuihin paikkoihin tein pari vuotta sitten Glossan syysretken merkeissä. Tuumailin tuolloin, että reissu pitäisi uusia joskus paremmalla ajalla.
Varsinkin linnavuori sieltä avautuvine kulttuurimaisemineen on vaikuttava paikka, jossa kannattaa piipahtaa, jos sattuu olemaan liikkeellä Janakkalan seudulla. Tasalakinen, noin 60 metriä korkea kallio näkyy valtatie kolmoselle varsin hyvin, vaikka sinne onkin mentävä vanhan tien kautta Hakoisten kartanon viitoitusta seuraten.
Tiestä puheen ollen, tänään on taas pakattava matkaan koirat, kirjat ja kannettava ja suunnattava kohti itää. Muutamaan päivään pitäisi mahduttaa ainakin tutkijakoulutapaaminen, muita lähitöitä, arkistovisiitti, mullan lapioimista ja - tästä ei neuvotella - jokunen tunti metsänpeitossa syksyn hajua hengittäen.
torstaina, elokuuta 28, 2008
Sienilasagne
Pagistaanin postiluukusta kolahtaa aika ajoin muuan kaupunkilehti, jonka kiinnostavinta antia on kokki Sami Garamin ruokaohjepalsta. Ilokseni olen pannut merkille, että lähes joka lehdessä ainakin yksi resepteistä on kasvisruoka. Kermaa tai voita ei herkuissa säästellä, mutta mitäs pienistä.Pakastimen uudelleenjärjestely nosti viikonloppuna pintaan muun muassa viimesyksyisiä metsäsieniä. Ne loppusijoitettiin tähän Garamin ohjeesta mukailtuun, nopeatekoiseen ja herkulliseen lasagneen, johon tietysti sopivat myös viljellyt sienet.
Sienilasagne
1/2 l esikäsiteltyjä metsäsieniä
2 sipulia
1/2 l kevytmaitoa
3 rkl vehnäjauhoja
voita paistamiseen
nippu persiljaa
mustapippuria
suolaa
2 tlk yrttimaustettua tomaattimurskaa
lasagnelevyjä
200 g juustoraastetta (käytin 17-prosenttista Polaria)
Ruskista sienet ja sipulisilppu voissa. Lisää vehnäjauhot, maito ja mausteet ja kypsyttele tovi. Tarkista maku.
Alkuperäisessä ohjeessa tomaattimurska olisi laitettu lasagneen sellaisenaan, mutta itse lisäsin siihen punaviinipullon pohjat, maustoin vähän lisää (tomaattipureeta, yrttejä, ripaus sokeria) ja keittelin kokoon sen ajan, minkä sienikastikkeen teko vaati.
Kasaa lasagne tavalliseen tapaan, eli laita voideltuun vuokaan kerroksittain sienikastiketta, tomaattimurskaa, juustoraastetta ja lasagnelevyjä, päällimmäiseksi jompaakumpaa kastiketta ja juustoa. Kypsennä noin 200 asteessa kolmen vartin verran. Peitä vuoka, jos lasukan pinta näyttää tummuvan liikaa.
Sienikuva on lainattu täältä.
keskiviikkona, elokuuta 27, 2008
Fiksuja, sosiaalisia ja siistejä
"Men have long compared rats to humans and drawn parallels between the two species, with no regard for the possibility that the rat might find such comparisons odious, considering the record of our race. In story and real life, rats are often endowed with human characteristics. Once they were tried in courts of law for their offences and a Russian czar reportedly court martialled a rat for its predations."- Hendrickson, Robert: More Cunning than Man. A Social History of Rats and Men (1983)
Maanantaina YLE näytti kiinnostavan Prisma-dokumentin rotista. Rottakansan älykkyyshän ei ole mikään uutinen sellaiselle, joka on joskus jakanut elintilansa sen edustajan - villin tai kesyn - kanssa.
Allekirjoittaneella oli aikoinaan ilo seurata kaikkiaan kuuden kesyrottayksilön edesottamuksia. Ne olivat kaikin puolin kiehtovia, fiksuja, sosiaalisia - ja äärimmäisen siistejä eläimiä. Ehkä rotan huonomaineinen "suomuhäntä" tuntuisi ihmisistä vähemmän puistattavalta, jos he tietäisivät, miten huolellisesti sitä pestään ja hoidetaan? On nurinkurista, että rottia pidetään jotenkin luonnostaan saastaisina eläiminä, vaikka niiden mukanaan kantama ryönä taudinaiheuttajineen on tavalla tai toisella ihmisperäistä. Kukapa viemärissä puhtaana pysyisi?
Rottien määrätietoisuus ja kekseliäisyys - etenkin ruoan hankkimisen suhteen - tuntuivat niin ikään rajattomilta. Ei sellaisia olentoja voi kuin ihailla, vaikka rottien ja ihmisten intressit eivät aina kohtaakaan. Ja mikä sopeutumiskyky! En ole edes halunnut hankkia uusia rottia, ennen kuin pystyn tarjoamaan niille enemmän vapaana kuin häkissä oloa (kaksi rottakoiraa samassa huushollissa luovat tietysti omat rajoituksensa).
Eläinten käyttäytymisestä on viime aikoina tehty muutenkin mielenkiintoisia huomioita. Esimerkiksi harakat näyttäisivät tunnistavan itsensä peilistä, mikä varislintujen hengenlahjat huomioon ottaen ei tunnu kovinkaan yllättävältä. Ihmisen haukotuksen on havaittu puolestaan tarttuvan koiraan. Tätä empaattisuuden osoitukseksi arvioitua ilmiötä on luultu esiintyvän vain ihmisten ja muiden kädellisten välillä.
Pitääpä mennä testaamaan. Jokainen koirien, hevosten tai muiden laumaeläinten kanssa tekemisissä ollut lienee kyllä huomannut, miten helposti oma rentoutuneisuus - ja vastaavasti tietysti jännittyneisyys - tarttuu toisen lajin edustajaan. Eiköhän haukottelussa ole kyse aivan samasta asiasta.
Kiinalainen rottamaalaus on ajoitettu vuodelle 1431 länsimaisen ajanlaskun mukaan. Se on lainattu täältä.
tiistaina, elokuuta 26, 2008
Ompelutöitä
Kävin tänään urheiluhierojalla, vaikken mikään urheilija olekaan. Viime talvenahan kiusanani olivat alaselkävaivat, joihin ei onneksi löytynyt lihaskireyttä kummempaa syytä. Koska käyn juosta hölköttelemässä useamman kerran viikossa, fysioterapeutti ehdotti venyttelyn lisäksi ennaltaehkäisevää hierontaa. Juuri juoksu kun tuppaa keräämään jännitystä muutenkin kireisiin takareisiini, mikä taas heijastuu kumuloituvasti selkään.
Ajatus koipiensa ja ahterinsa hierottamisesta tuntui äkkiseltään omituiselta. Käsittely tuli kuitenkin ihan tarpeeseen.
Hierojan kanssa oli myös mukava jutella. Hän tosin äityi kyselemään - kuten piinallisen moni kohtaamistani ihmisistä - väikkärini aiheesta ja alan työnäkymistä. Myönsin, ettei historia tunnetusti ole niitä parhaimpia työllistäjiä, eikä oman alan töiden varaan kannata tulevaisuuttaan laskea. Totesin laittavani silti varovaisen toivoni Venäjän historian ja kielen tuntemukseen (miten tekisikään mieleni napsauttaa nöyrät lainausmerkit tuntemus-sanan ympärille, mutta harjoittelen rehvakasta osaamiseni markkinointia ja jätän ne väliin).
- Eräs toinenkin asiakkaani on väitellyt Venäjän historiasta. Hän tekee ompelutöitä kotonaan, hieroja huomautti iloisesti.
Vai niin. Sepä hauska kuulla.
Ompelutöissähän ei ole sinänsä mitään vikaa. Jos nimittäin osaa ommella.
Ajatus koipiensa ja ahterinsa hierottamisesta tuntui äkkiseltään omituiselta. Käsittely tuli kuitenkin ihan tarpeeseen.
Hierojan kanssa oli myös mukava jutella. Hän tosin äityi kyselemään - kuten piinallisen moni kohtaamistani ihmisistä - väikkärini aiheesta ja alan työnäkymistä. Myönsin, ettei historia tunnetusti ole niitä parhaimpia työllistäjiä, eikä oman alan töiden varaan kannata tulevaisuuttaan laskea. Totesin laittavani silti varovaisen toivoni Venäjän historian ja kielen tuntemukseen (miten tekisikään mieleni napsauttaa nöyrät lainausmerkit tuntemus-sanan ympärille, mutta harjoittelen rehvakasta osaamiseni markkinointia ja jätän ne väliin).
- Eräs toinenkin asiakkaani on väitellyt Venäjän historiasta. Hän tekee ompelutöitä kotonaan, hieroja huomautti iloisesti.
Vai niin. Sepä hauska kuulla.
Ompelutöissähän ei ole sinänsä mitään vikaa. Jos nimittäin osaa ommella.
maanantaina, elokuuta 25, 2008
Sokkomyllikäs
Horrospussiainen, pomppuli, rusoposkipussikko, isojyystäinen, peikkoleikko, kusimanse, murrikka, häntähypikäs, perunhemuli, sokkomyllikäs*.
En yhtään ihmettele nisäkäsnimistötoimikunnan toteamusta työn hauskuudesta. Ilolla panin merkille myös supiaisten virallistamisehdotuksen. Maailma on taas hieman paremmin kohdallaan.
*Siskolle kiitos maanantaipiristyksen tarjonneesta linkkivinkistä.
En yhtään ihmettele nisäkäsnimistötoimikunnan toteamusta työn hauskuudesta. Ilolla panin merkille myös supiaisten virallistamisehdotuksen. Maailma on taas hieman paremmin kohdallaan.
*Siskolle kiitos maanantaipiristyksen tarjonneesta linkkivinkistä.
sunnuntaina, elokuuta 24, 2008
Leivinkivi
Toinen Pagistaanin kaksijalkaisista tekee liioittelematta maailman parasta pizzaa*, enkä se ole minä. Nyt parhaasta tuli kerralla vielä parempaa, kiitos leivinkiven. Tämä taitaa mennä tekstimainonnan puolelle, mutta hyväksi havaittua tuotetta kehaisee toki mielellään.
Vuolukivinen, uunipellille sopiva irtoarina tarttui matkaan Juuassa sijaitsevasta Suomen Kivikeskuksesta, jossa pistäydyimme ohi kulkiessamme katsomassa Fabergén näperryksiä. Ainakin pizzan osalta leivinkivi toimi yli odotusten tuoden pohjaan uudenlaista rapsakkuutta. Seuraavaksi sen ominaisuuksia pitänee testata piirakanpaistossa. Kiven kosketuslämpö ehkä kompensoi sitä harmillista seikkaa, että sähköuunimme maksimilämpötila on 250 astetta, kun karjalanpiirakat kaipaisivat 300 asteen lämpöä.
*Resepti vaihtelee kerrasta toiseen, mutta mestariteoksessa on aina tonnikalaa, Blå Castello-sinihomejuustoa ja paljon kasviksia, jälkimmäiset rouhakkaina kimpaleina.
Vuolukivinen, uunipellille sopiva irtoarina tarttui matkaan Juuassa sijaitsevasta Suomen Kivikeskuksesta, jossa pistäydyimme ohi kulkiessamme katsomassa Fabergén näperryksiä. Ainakin pizzan osalta leivinkivi toimi yli odotusten tuoden pohjaan uudenlaista rapsakkuutta. Seuraavaksi sen ominaisuuksia pitänee testata piirakanpaistossa. Kiven kosketuslämpö ehkä kompensoi sitä harmillista seikkaa, että sähköuunimme maksimilämpötila on 250 astetta, kun karjalanpiirakat kaipaisivat 300 asteen lämpöä.
*Resepti vaihtelee kerrasta toiseen, mutta mestariteoksessa on aina tonnikalaa, Blå Castello-sinihomejuustoa ja paljon kasviksia, jälkimmäiset rouhakkaina kimpaleina.
torstaina, elokuuta 21, 2008
Hyvä meininki
Pitäisi kieltää sellaiset radiomainokset tai -tietoiskut, joissa soi auton torvi tai pahimmillaan rytisee pelti. Säpsähdän niitä aina auton ratissa ollessani. Onkohan kukaan koskaan ajanut kolaria pelästyessään noita valetööttäyksiä?
Suomen halki ajellessa myös muu radiotarjonta on tullut tutuksi. Sitä kuunnellessani olen miettinyt, lienenkö keski-ikäistymässä vai muuten vain snobiutumassa. Olen nimittäin huomannut, etten siedä puolta minuuttiakaan sellaista löysää länkätystä ja tyhjänpäpätystä, jota vähänkin nuorekkaampaa imagoa ylläpitäviltä asemilta kuulee valtaosan ajasta. Yleensä studioon on istutettu kaksi niin kutsuttua toimittajaa, jotka pälisevät ja hirnuvat toistensa lohkaisuille taukoamattomana puppuvirtana onnistuen olemaan sanomatta yhtään mitään. Hyvä meininki, hei!
Kerran jos toisenkin on tehnyt mieli kysyä, maksetaanko moisesta verbaaliflatulaatiosta ihan oikeaa rahapalkkaa. Vai banaaneja ja pähkinöitä?
Kiukku ja ärtymys! Onneksi kuunteleminen ja kuulemastaan hiiltyminen on vapaaehtoista - paitsi julkisissa paikoissa ei aina ole, jos taustahälyksi on sadistisesti valittu jokin Tinden ja Jukkiksen aamushow.
Sen sijaan hyvin tehty haastattelu tai puheohjelma imaisee allekirjoittaneen oitis mukaansa, vaikka aiheena olisi keinosiementäjän arki tai soutuvalmentajan näkemykset lajin tulevaisuudesta. Siinä pätee kai sama asia kuin kirjoissa: nautin hyvästä sanankäytöstä itsessään niin paljon, että nielen tyytyväisenä vähän latteammankin juonen. Sen sijaan kankea, jaaritteleva tai itsetarkoituksellisen keikistelevä kieli (määreet sopivat harmillisen usein omaan tekstintuotantooni) ei pelasta parastakaan tarinaa.
Harmillista tosin on, että hyvää puhetta tarjoavien radioasemien kappalevalikoima on irvistyttävän iskelmäpainotteinen, jollei toimitettuja musiikkiohjelmia oteta lukuun. Länkätysasemien musiikkitarjonta tapaa olla hieman vetreämpää. Poukkoile siinä nyt kanavalta toiselle parhaita paloja metsästäen ja kamaluuksia väistellen.
Oma lukunsa ovat sileänsärmättömiksi viilatut, nuorille aikuisille suunnatut kaupalliset radiokanavat. Niiden toimittajat eivät ole hupatuksessaan kaikkein pahimmasta päästä, mutta musiikkitarjonta on. Soittolistat ovat saatanasta! "Klassikoita ja tyylikkäimpiä uutuuksia" tarkoittaa näemmä sitä, että ansioituneimmiltakin artisteilta hinkataan sitä yhtä ja samaa hittiä vuodesta toiseen. Uudet - ja niistäkin vain kaupallista potentiaalia osoittaneet - kipaleet hillotaan puhki parissa viikossa niin, että jo niiden alkutahdit saavat hampaat vihlomaan ja verenpaineen nousuun.
Ah. Jo helpotti.
Suomen halki ajellessa myös muu radiotarjonta on tullut tutuksi. Sitä kuunnellessani olen miettinyt, lienenkö keski-ikäistymässä vai muuten vain snobiutumassa. Olen nimittäin huomannut, etten siedä puolta minuuttiakaan sellaista löysää länkätystä ja tyhjänpäpätystä, jota vähänkin nuorekkaampaa imagoa ylläpitäviltä asemilta kuulee valtaosan ajasta. Yleensä studioon on istutettu kaksi niin kutsuttua toimittajaa, jotka pälisevät ja hirnuvat toistensa lohkaisuille taukoamattomana puppuvirtana onnistuen olemaan sanomatta yhtään mitään. Hyvä meininki, hei!
Kerran jos toisenkin on tehnyt mieli kysyä, maksetaanko moisesta verbaaliflatulaatiosta ihan oikeaa rahapalkkaa. Vai banaaneja ja pähkinöitä?
Kiukku ja ärtymys! Onneksi kuunteleminen ja kuulemastaan hiiltyminen on vapaaehtoista - paitsi julkisissa paikoissa ei aina ole, jos taustahälyksi on sadistisesti valittu jokin Tinden ja Jukkiksen aamushow.
Sen sijaan hyvin tehty haastattelu tai puheohjelma imaisee allekirjoittaneen oitis mukaansa, vaikka aiheena olisi keinosiementäjän arki tai soutuvalmentajan näkemykset lajin tulevaisuudesta. Siinä pätee kai sama asia kuin kirjoissa: nautin hyvästä sanankäytöstä itsessään niin paljon, että nielen tyytyväisenä vähän latteammankin juonen. Sen sijaan kankea, jaaritteleva tai itsetarkoituksellisen keikistelevä kieli (määreet sopivat harmillisen usein omaan tekstintuotantooni) ei pelasta parastakaan tarinaa.
Harmillista tosin on, että hyvää puhetta tarjoavien radioasemien kappalevalikoima on irvistyttävän iskelmäpainotteinen, jollei toimitettuja musiikkiohjelmia oteta lukuun. Länkätysasemien musiikkitarjonta tapaa olla hieman vetreämpää. Poukkoile siinä nyt kanavalta toiselle parhaita paloja metsästäen ja kamaluuksia väistellen.
Oma lukunsa ovat sileänsärmättömiksi viilatut, nuorille aikuisille suunnatut kaupalliset radiokanavat. Niiden toimittajat eivät ole hupatuksessaan kaikkein pahimmasta päästä, mutta musiikkitarjonta on. Soittolistat ovat saatanasta! "Klassikoita ja tyylikkäimpiä uutuuksia" tarkoittaa näemmä sitä, että ansioituneimmiltakin artisteilta hinkataan sitä yhtä ja samaa hittiä vuodesta toiseen. Uudet - ja niistäkin vain kaupallista potentiaalia osoittaneet - kipaleet hillotaan puhki parissa viikossa niin, että jo niiden alkutahdit saavat hampaat vihlomaan ja verenpaineen nousuun.
Ah. Jo helpotti.
maanantaina, elokuuta 18, 2008
Karhuksi luultu
Karhu kävi lenkillä. Tai olisi ainakin voinut käydä. Liekö ollut nimikkotossut tassuissa?
Me kohtasimme koiranpojan kanssa hirven lauantaina. Piti neuvotella hetki, onko perään säntääminen ideoista parhaimpia. Hauskaa se olisi toki voinut olla - siihen asti, kun sorkka läjähtää päin näköä.
Allekirjoittanut on tyytynyt jahtaamaan sieniä ja marjoja, niitä sitäkin innokkaammin. Nurmeksesta löytyi reilusti sekä mustikkaa että vadelmaa; myöhäinen kevät pelasti yläkarjalaiset mustikankukat hallalta. Liperin tutut sienipaikat eivät pettäneet tälläkään kertaa. Samoilla apajilla kävijöiden määrä on vuosi vuodelta kasvanut, mutta suuri osa sienestäjistä näyttää etsivän tatteja myyntiin ja jättävän muut herkut poimimatta.
Sieniasioista avautunen lähiaikoina lisää, nyt pitää jatkaa töitä - että pääsee taas illaksi metsään!
Me kohtasimme koiranpojan kanssa hirven lauantaina. Piti neuvotella hetki, onko perään säntääminen ideoista parhaimpia. Hauskaa se olisi toki voinut olla - siihen asti, kun sorkka läjähtää päin näköä.
Allekirjoittanut on tyytynyt jahtaamaan sieniä ja marjoja, niitä sitäkin innokkaammin. Nurmeksesta löytyi reilusti sekä mustikkaa että vadelmaa; myöhäinen kevät pelasti yläkarjalaiset mustikankukat hallalta. Liperin tutut sienipaikat eivät pettäneet tälläkään kertaa. Samoilla apajilla kävijöiden määrä on vuosi vuodelta kasvanut, mutta suuri osa sienestäjistä näyttää etsivän tatteja myyntiin ja jättävän muut herkut poimimatta.
Sieniasioista avautunen lähiaikoina lisää, nyt pitää jatkaa töitä - että pääsee taas illaksi metsään!
torstaina, elokuuta 14, 2008
Korvien välissä
Tänään uimahallissa kuulin, kun muuan vakikävijöistä - iäkäs, alati hymyilevä rouva - jutteli vesijuoksutoverinsa kanssa kesän säistä. Hän tuumasi, että on ihmisestä itsestään kiinni, miten sateisiin suhtautuu:
- Kiva on kuitenkin korvien välissä.
Pagistaanin väki siirtyy taas tuokioksi idemmäksi tekemään kahden mökin syyshommia ja katsastamaan Pohjois-Karjalan marja- ja sienitilannetta. Allekirjoittanut jää vielä pariksi päiväksi lähitöihin siipan suunnatessa junalla kotiin sunnuntaina.
Kunpa tuon viidensadan kilometrin välimatkan saisi lyhyemmäksi tavalla tai toisella. Edes takaisin rahtautuminen rasittaa sekä rahtautujia että ympäristöä, mutta tällä hetkellä tilanne on mikä on. Toisen työt täällä, toisen siellä, koti täällä ja molempien juuret niihin liittyvine paikkoineen siellä.
Kiva on kuitenkin korvien välissä. Ja silloin kaikki on aika hyvin.
- Kiva on kuitenkin korvien välissä.
Pagistaanin väki siirtyy taas tuokioksi idemmäksi tekemään kahden mökin syyshommia ja katsastamaan Pohjois-Karjalan marja- ja sienitilannetta. Allekirjoittanut jää vielä pariksi päiväksi lähitöihin siipan suunnatessa junalla kotiin sunnuntaina.
Kunpa tuon viidensadan kilometrin välimatkan saisi lyhyemmäksi tavalla tai toisella. Edes takaisin rahtautuminen rasittaa sekä rahtautujia että ympäristöä, mutta tällä hetkellä tilanne on mikä on. Toisen työt täällä, toisen siellä, koti täällä ja molempien juuret niihin liittyvine paikkoineen siellä.
Kiva on kuitenkin korvien välissä. Ja silloin kaikki on aika hyvin.
keskiviikkona, elokuuta 13, 2008
Hapattaminen on trendikästä
"Trendikäs" on yksi moniaista inhokkisanoistani. Siihen liittyy niin paljon arveluttavia, joskin kärjistäviä assosiaatioita: lauman mukana laukkaaminen markkinavoimien kannustamana, sivuilleen vilkuileminen ja vertaileminen, oman arvostelukyvyn ja mieltymysten sivuuttaminen ikuisessa yrityksessä olla muiden silmissä oikeanlainen. Puhumattakaan siitä, miten paljon turhaa ostetaan, kulutetaan ja nakataan sivuun tuon alati vaihtuvan pintakuohan nimissä (kyllä, myös kierrättäminen ja vanhan korjaaminen voi olla trendikästä, mutta siinäkin yhteydessä sana saa niskakarvat nousemaan pystyyn - trendien olemukseen kun kuuluu, että ne tulevat ja menevät ja korvautuvat toisilla).
Sitä riemukkaampaa oli lukea, että kasvisten hapattaminen on nyt trendikästä. Lause herättää allekirjoittaneessa hilpeyttä kerta toisensa perään, vaikka ilmiö onkin mitä myönteisin, tervehenkisin ja ekologisin. Sitä paitsi kukapa ei hapankaalista pitäisi.
Vaikkei pitäisikään, niin osoittaahan hapankasvisten valmistaminen ja ystäville syöttäminen trenditietoisuutta, jollei muuta.
Sitä riemukkaampaa oli lukea, että kasvisten hapattaminen on nyt trendikästä. Lause herättää allekirjoittaneessa hilpeyttä kerta toisensa perään, vaikka ilmiö onkin mitä myönteisin, tervehenkisin ja ekologisin. Sitä paitsi kukapa ei hapankaalista pitäisi.
Vaikkei pitäisikään, niin osoittaahan hapankasvisten valmistaminen ja ystäville syöttäminen trenditietoisuutta, jollei muuta.
tiistaina, elokuuta 12, 2008
Ammunnassa
- On se hienoa, että suomalaiset pärjäävät ammunnassa.
- Mutta miten käy päkätyksessä ja hirnunnassa?
- Haukkua ainakin osataan!
Tällä tasolla mennään nyt. Käyrä laskee koko ajan sanailun tason ollessa kääntäen verrannollinen hysteeriseen hihitysalttiuteen. Sen sijaan aamuöisin ei naurata yhtään, kun ilman mitään syytä herättyään valvoo toista tuntia koettaen turhaan olla ajattelematta mitään niistä asioista, joiden ajatteleminen kolmen aikaan aamulla olisi paitsi hyödytöntä, myös tuhoisaa mielenrauhan ja seuraavan päivän aikaansaapuuden kannalta.
Mistähän löytyisi lisää muistia ja kallonsisäistä kovalevytilaa? Tai vaihtoehtoisesti vapaaehtoinen, joka haluaisi kirjoittaa erään opinnäytetyön loppuun linssikeitto- ja puolukkamuffinsipalkalla?
Yhä useammin tuntuu, että elämässä voisi jo siirtyä eteenpäin ("siirtyä minne" on yksi tabukysymyksistä, joita historian alalta väittelemään aikovan ei tule varsinkaan puolenyön ja aamukuuden välillä pohtiman). Mutta urakkaa riittää vielä pidemmälle kuin silmä kantaa (ja kukaties rahoitus, mutta tätäkään ajatusta ei mieleensä päästämän pidä, varsinkaan puolenyön ja jne.).
- Mutta miten käy päkätyksessä ja hirnunnassa?
- Haukkua ainakin osataan!
Tällä tasolla mennään nyt. Käyrä laskee koko ajan sanailun tason ollessa kääntäen verrannollinen hysteeriseen hihitysalttiuteen. Sen sijaan aamuöisin ei naurata yhtään, kun ilman mitään syytä herättyään valvoo toista tuntia koettaen turhaan olla ajattelematta mitään niistä asioista, joiden ajatteleminen kolmen aikaan aamulla olisi paitsi hyödytöntä, myös tuhoisaa mielenrauhan ja seuraavan päivän aikaansaapuuden kannalta.
Mistähän löytyisi lisää muistia ja kallonsisäistä kovalevytilaa? Tai vaihtoehtoisesti vapaaehtoinen, joka haluaisi kirjoittaa erään opinnäytetyön loppuun linssikeitto- ja puolukkamuffinsipalkalla?
Yhä useammin tuntuu, että elämässä voisi jo siirtyä eteenpäin ("siirtyä minne" on yksi tabukysymyksistä, joita historian alalta väittelemään aikovan ei tule varsinkaan puolenyön ja aamukuuden välillä pohtiman). Mutta urakkaa riittää vielä pidemmälle kuin silmä kantaa (ja kukaties rahoitus, mutta tätäkään ajatusta ei mieleensä päästämän pidä, varsinkaan puolenyön ja jne.).
sunnuntaina, elokuuta 10, 2008
Ni
Iltana muutamana kotisohvalla ratkesi, mitä nuo mystiset ritarit, jotka sanovat Ni ovat oikein miehiään.
He ovat tietysti suomalaisia, jotka ovat saaneet tarpeekseen ja nousseet taisteluun katoavien possessiivisuffiksien puolesta.
Ni! Ni! Ni!
He ovat tietysti suomalaisia, jotka ovat saaneet tarpeekseen ja nousseet taisteluun katoavien possessiivisuffiksien puolesta.
Ni! Ni! Ni!
perjantaina, elokuuta 08, 2008
Saimi
Eilen kylässä kävi suloinen, harmaja Saimi viikonloppuna avioon astuneen isäntäväkensä kanssa. Karvaisen kansanosan suhtautuminen kymmenviikkoiseen sukulaistyttöönsä oli - koirain mittapuulla tarkasteltuna - kohtalaisen asiallista. Sandy käyttäytyi varautuneen suopeasti, mutta jurputti ja marisi itsekseen lähes koko visiitin ajan. Oletimme sen pelkäävän, että tämäkin pentu oli tullut taloon jäädäkseen (aika ei vielä liene kullannut muistoja). Rocky taas nuorena ja viriilinä miehenä päätteli, että koska vieras on nelijalkainen ja karvainen, sitä voi koettaa vongata. Saimin egolla ei onneksi vähästä järkytytä.
keskiviikkona, elokuuta 06, 2008
Baarijakkara
Ihmettelin miehelle aamiaispöydässä kultasiilikaktustamme, jota myös anopinjakkaraksi kutsutaan. Se kasvaa sinnikkäästi pituutta eikä leveyttä, joten pulska piikkipallo taitaa jäädä haaveeksi.
Siippani - tuo myönteisten ajatusten Tonava - mietti hetken ja nimesi sitten kaktuksen "anopin baarijakkaraksi".
Asiassa on, kun sitä tuokion miettii, jotakin syvän filosofista. Ei kaktuksessa, mutta tavassa nähdä ja suhtautua. Jotakin samaa on siinä, että pieleen mennyt, tuskanhiestä huopunut neuletyö - patalappu tai vastaava - täytetäänkin vanulla ja sille ommellaan napeista silmät (muistan hämärästi, että Veloena olisi joskus kirjoittanut tästä).
Luulen, että itse kullekin tekisi hyvää oppia näkemään elämässä enemmän anopin baarijakkaroita ja nimettömien lankaolentojen aihioita.
Siippani - tuo myönteisten ajatusten Tonava - mietti hetken ja nimesi sitten kaktuksen "anopin baarijakkaraksi".
Asiassa on, kun sitä tuokion miettii, jotakin syvän filosofista. Ei kaktuksessa, mutta tavassa nähdä ja suhtautua. Jotakin samaa on siinä, että pieleen mennyt, tuskanhiestä huopunut neuletyö - patalappu tai vastaava - täytetäänkin vanulla ja sille ommellaan napeista silmät (muistan hämärästi, että Veloena olisi joskus kirjoittanut tästä).
Luulen, että itse kullekin tekisi hyvää oppia näkemään elämässä enemmän anopin baarijakkaroita ja nimettömien lankaolentojen aihioita.
tiistaina, elokuuta 05, 2008
Vadelmajuustokakku
Mustikkasadosta ei taida tänä vuonna kummoista tulla. Katselin alkukesän metsälenkeillä, miten hallan puraisemat mustikankukat rapisivat ruskeina maahan, eikä tilanne Pohjois-Karjalan luottomarjapaikoillakaan näytä olevan sen parempi. Kova urakka on tiedossa, jos mieli talven mustikat kokoon saada. Sen sijaan vadelmia lienee kypsymässä kohtalaisesti. Suurin osa marjoista syödään Pagistaanissa sellaisenaan tai marjarahkana. Taannoin mieleen jäi kuitenkin kummittelemaan äidin Kotiliesi-lehdessä nähty juustokakkuohje. Kokeiltavahan sitä oli, kun syöjiäkin löytyi sopivasti enemmän kuin kaksi. Tulos oli juustokakkumaiseen tapaan tuhti, mutta maukas; vadelmat ja vanilja sopivat soinnukkaasti yhteen. Tosin sokerimäärää taidan pudottaa seuraavalla kerralla vielä lisää.
Vadelmajuustokakku
200 g valkosuklaa-vadelmakeksejä tai kaurakeksejä (laitoin molempia)
75 g voita tai margariinia
200 g tuorejuustoa (itse käytän mieluiten viisiprosenttista Philadelphiaa, se on raikasta ja vähän kevyempää)
200 g vaniljatuorejuustoa
1 rkl vaniljasokeria
1-1,5 dl sokeria (alkuperäisessä ohjeessa oli huimat 2 dl, mutta puolellatoistakin tulos oli hieman äkkimakea)
2 rkl vehnäjauhoja
1 dl kermaa
3 (luomu)munaa
noin 3 dl vadelmia (alkuperäisessä ohjeessa 2 dl)
Murskaa keksit ja sulata rasva. Painele seos leivinpaperoidun irtopohjavuoan pohjalle. Vatkaa tuorejuustot ja sokerit notkeaksi vaahdoksi, vaahdota kerma löysäksi. Ripottele jauhot tuorejuustoseokseen, sekoita. Lisää munat yksitellen hyvin sekoittaen. Nostele lopuksi joukkoon kerma.
Levitä puolet vadelmista keksipohjalle ja kaada juustomassa päälle. Ripottele loput vadelmat pinnalle ja paista 175 asteessa noin tunti (loppuvaiheessa kannattaa olla tarkkana, ettei kakku tummu liikaa).
Kakku on parhaimmillaan vadelmien tai muiden marjojen kanssa tarjoiltuna, ne taittavat sen makeutta sopivasti.
Kuva on lainattu täältä.
maanantaina, elokuuta 04, 2008
Peruskysymysten äärellä
Takana on tavallista vilkkaampi viikonloppu elämän peruskysymysten äärellä, onneksi niiden iloisempien. Perjantaina ystäväpariskunta ilahdutti meitä viime tingan visiitillä ennen jakaantumistaan kahdesta kolmeksi. He - ja samaan aikaan residenssiimme majoittunut siskoni - sietivät urheasti asuntomme trooppista lämpötilaa (jolle, sivumennen sanoen, emme ole lähes kahden vuoden aikana keksineet järkeenkäypää selitystä). Pagistaan jää odottelemaan uutisia idästä. Kysymys lienee enää päivistä.
Lauantaina saattelimme vieraat matkaan ja suuntasimme Kirkkonummelle serkkutytön häihin. Hääpari oli niin kaunis ja onnellisen näköinen, että yksi jos toinenkin - yllätyksekseen myös allekirjoittanut - pyyhki kirkossa silmäkulmiaan. Juhlat olivat asiaankuuluvan riehakkaat; ruokaa, juomaa, musiikkia ja tanssia riitti ainakin puolille öin ja oletettavasti sen jälkeenkin.
Ettei vauhti olisi päässyt loppumaan kesken kaiken, pistäydyimme vielä sunnuntaina Rajantakaista Karjalaa-näyttelyssä ja nepalilaisessa ravintolassa ennen siskon nakkaamista Tampereen-junalle. Illalla lenkin ja saunan jälkeen ei tarvinnut odotella unta.
perjantaina, elokuuta 01, 2008
Vihtoriksi
Ystävä palasi tutkijavaihdosta Amerikan mantereelta ja kertoi kuulumisia keskiviikkolounaalla. Samalla alalla ja samanlaisessa elämäntilanteessa kun ollaan, puhe kääntyi tuttuun tapaan tulevaisuuteen ja työnäkymiin.
Kerroin siippani - joka hikoilee teollisuuden suolakaivoksilla epäkiitollisissa takuutöissä - uskovan lujasti, että tulen vielä saamaan professorinviran. Tällöin hän suunnittelee heittäytyvänsä vihtoriksi ja keskittyvänsä kotitöihin, nikkarointiin ja lennokkien rakenteluun. Kuinka ollakaan, kollega kertoi tuoreella vaimollaan olevan samankaltaisia tulevaisuudenvisioita (puutöistä ja lennokeista en tosin tiedä).
Yksissä tuumin totesimme, että rakkaat puolisomme ovat valinneet perin oudosti hevoset, joiden puolesta lyövät vetoa. Talouttaan kannattaisi suunnitella ennemmin vaikkapa tuntemattoman miljonääritädin testamentin, aarrekätkön tai lottovoiton varaan, jos niikseen tulee.
Tosin ystäväni saattaa sen viran saadakin. Uskoni häneen on luja, paljon lujempi kuin itseeni.
Kerroin siippani - joka hikoilee teollisuuden suolakaivoksilla epäkiitollisissa takuutöissä - uskovan lujasti, että tulen vielä saamaan professorinviran. Tällöin hän suunnittelee heittäytyvänsä vihtoriksi ja keskittyvänsä kotitöihin, nikkarointiin ja lennokkien rakenteluun. Kuinka ollakaan, kollega kertoi tuoreella vaimollaan olevan samankaltaisia tulevaisuudenvisioita (puutöistä ja lennokeista en tosin tiedä).
Yksissä tuumin totesimme, että rakkaat puolisomme ovat valinneet perin oudosti hevoset, joiden puolesta lyövät vetoa. Talouttaan kannattaisi suunnitella ennemmin vaikkapa tuntemattoman miljonääritädin testamentin, aarrekätkön tai lottovoiton varaan, jos niikseen tulee.
Tosin ystäväni saattaa sen viran saadakin. Uskoni häneen on luja, paljon lujempi kuin itseeni.
tiistaina, heinäkuuta 29, 2008
Maksalaatikkokakku
Heinäkuun alussa Pagistaanissa täytettiin pyöreitä vuosia - kiistaton merkkitapahtuma, josta jouduin harmikseni olemaan poissa. Urosvahvistus, tuo aarre miesten joukossa, oli kuitenkin järjestänyt Sandylle hienot kymmenvuotiskemut onnittelukortteineen ja tarjoiluineen. Maksalaatikkokakku oli kuorrutettu kermavaahdolla ja koristettu koiranmakkarakynttilällä (päivänsankarin taipumukset tuntien palanpainikkeeksi tarjoiltiin pikkuinen tilkka punaviiniä, jo kymmenen vuotta sentään). 
Sandylla on tapana tyhjentää kuppinsa sitä hitaammin ja hartaammin, mitä maukkaampaa sisältö on, joten nuorempi assistentti joutui seuraamaan toimitusta tuskaisena vieressä ahmittuaan oman kakkuosuutensa muutamassa sekunnissa. Kupin uumenista kuuluva murina sai kuitenkin kärkkyjän pysymään ruodussa.
maanantaina, heinäkuuta 28, 2008
Ajan vanumisesta
"Writing a thesis is a lonely obsessive activity. You live inside your head, nowhere else. University libraries are like madhouses, full of people pursuing wraiths, hunches, obsessions."
- Patricia Duncker: Hallucinating Foucault (1996)
Niinpä. Yritän palata takaisin pääni sisään ja jatkaa siitä, mihin ennen loman alkua jäin joutumatta kuitenkaan hyödyttömään paniikkiin kaikesta siitä, mitä syksyn aikana pitäisi saada tehdyksi. Ihme kyllä, viime viikolla mökillä sain kirjoitettua kepeästi muutaman tunnin päivässä. Ehkä se johtui juuri siitä, että olin lomalla, eikä kokopäiväisiä työntekopaineita ollut.
Muuten allekirjoitan täysin Virkanaisen osuvan toteamuksen ajan vanumisesta lomalla. Reissulta palattuani ehdin nukkua kotona kaksi yötä ennen suuntaamista Itä-Suomeen. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat kuluneet jonkinlaisen autuaallisen ajattomuuden tilassa, johon olisi vaikeaa soveltaa kronologista kerrontaa. Jos oikein yritän, saan haalittua kokoon hajanaisia muistikuvia ja huomioita:
1) Opin vihdoin tekemään puusavottaa moottorisahalla. Metsänhoitajaisäni elätteli aikanaan toiveita, että suuntaisin metsäalalle, mutta kieltäytyi järjestelmällisesti - ja mielestäni hieman epäloogisesti - opettamasta minulle moottorisahan käyttöä peläten kai, että sahaisin koipeni irti tai valtimoni auki. Nyt ymmärrän hänen huolensa: vanha ja painava ammattisaha on joltisenkin raskas ja konstikas käsitellä. Mutta jälkeä sillä syntyy.
2) Äijäilyn vastapainoksi mökin vintiltä löytyi aarre: äidin ylioppilasmekko vuodelta 1957. Nyt ei enää tarvitse miettiä, mistä keksiä kolttu serkun häihin, muista kesäkinkereistä puhumattakaan. Kiitos siskon tekemien pienten muokkausten, vaate on täydellinen (luulen, etten malta olla laittamatta kuvaa näytille, kunhan ennätän). Harvoin hepeneistä riehaannun, mutta nyt mieleni tekisi vähän väliä hypistellä mekkoa ja siihen loistavasti sopivia hopeakenkiä, ah.
3) Lentävä hollantilainen oli jyhkeää katsottavaa, joskin juonen uskottavuusprosentti oli oopperamittakaavassakin tavallista alhaisempi (maailman meriä seilaava elävä kuollut kysyy viiden minuutin tuttavuuden jälkeen kapteenikollegaltaan, onko tällä naimakelpoista tytärtä, eikä isäpappa epäröi hetkeäkään luvata kalmakallelle ainokaistaan). Jaakko Ryhäsen bassoa oli mukava kuulla vihdoin livenä. Pagistaan kiittää lämpimästi kesäisen klaaniretken sponsoroinutta seniorijaostoa!
4) Siippa näki vihdoin enoni hulppean puuverstaan, mikä kirvoitti ihailevia kommentteja ja kaihoisia katseita (Pagistaanissahan puutyöt tehdään kesäisin parvekkeella ja talvella kylpyhuoneessa). Kuriositeettina mainittakoon, että enon ja tämän vaimon taloudessa asuu myös kaksi karvaista kirkkoisää, cairnterrierit Gregorius ja Basileios, joiden kanssa jälleennäkeminen on aina yhtä estottoman riehakas.
5) Liekö kyse ilmastonmuutoksesta, mutta laidunahojen puutteessa vähiin käyneet metsämansikat näyttävät tekevän uutta tulemista. Keräsimme niitä vaivatta ainakin pari litraa, eivätkä apajat näyttäneet merkkejä tyhjenemisestä. Tähän saakka kesän saalis samoilta paikoilta on ollut muutama kouranpohjallinen.
6) Vaatii hurjaa tahdonvoimaa palata etelään ja jättää taakseen tutut sienipaikat, joille on nousemassa ennennäkemätön määrä kantarelleja. Toistan, ennennäkemätön. Surutyö jatkuu yhä.
7) Pitkä ja tympeä ajomatka kotiin on kahta karumpi, kun edellisenä iltana on vietetty perusteellisia lomanlopettajaisia kera saunan, loimulohen, metsämansikoiden ja akvaviitin sekä istuttu aamuyöhön tulen ääressä katsellen lepakoita ja kuunnellen muun muassa DDR:n kansallislaulua.
Kotitalon ilmoitustaululla oli odottamassa tiedote, jossa kerrottiin räjäytystöitä jatkettavan lähimaastossa ainakin elokuun loppuun. Parvekkeemme alle ilmestyneessä infernaalisessa kaivannossa ryskäminen jatkuu puolestaan syksyn ja talven yli, vaikka elättelimme hiljaista toivoa koneiden siirtymisestä piakkoin kauemmaksi.
Niin kuin ei työmaassa olisi riesaa kyllin, vessanpyttymme on alkanut päästellä merkillisiä ääniä. Epäilemme, että talon viemäriputkissa lymyää näkki, Iku-Turso tai muu hiisi. Pitäisiköhän pesuhuoneen oveen laittaa pönkä yöksi? Liekö pelastuslaitoksesta apua, vai onko tiukan paikan tullen turvauduttava oman käden oikeuteen ja jäähakkuun?
Pagistaanissa on siis palattu arkeen tavalla jos toisellakin.
- Patricia Duncker: Hallucinating Foucault (1996)
Niinpä. Yritän palata takaisin pääni sisään ja jatkaa siitä, mihin ennen loman alkua jäin joutumatta kuitenkaan hyödyttömään paniikkiin kaikesta siitä, mitä syksyn aikana pitäisi saada tehdyksi. Ihme kyllä, viime viikolla mökillä sain kirjoitettua kepeästi muutaman tunnin päivässä. Ehkä se johtui juuri siitä, että olin lomalla, eikä kokopäiväisiä työntekopaineita ollut.
Muuten allekirjoitan täysin Virkanaisen osuvan toteamuksen ajan vanumisesta lomalla. Reissulta palattuani ehdin nukkua kotona kaksi yötä ennen suuntaamista Itä-Suomeen. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat kuluneet jonkinlaisen autuaallisen ajattomuuden tilassa, johon olisi vaikeaa soveltaa kronologista kerrontaa. Jos oikein yritän, saan haalittua kokoon hajanaisia muistikuvia ja huomioita:
1) Opin vihdoin tekemään puusavottaa moottorisahalla. Metsänhoitajaisäni elätteli aikanaan toiveita, että suuntaisin metsäalalle, mutta kieltäytyi järjestelmällisesti - ja mielestäni hieman epäloogisesti - opettamasta minulle moottorisahan käyttöä peläten kai, että sahaisin koipeni irti tai valtimoni auki. Nyt ymmärrän hänen huolensa: vanha ja painava ammattisaha on joltisenkin raskas ja konstikas käsitellä. Mutta jälkeä sillä syntyy.
2) Äijäilyn vastapainoksi mökin vintiltä löytyi aarre: äidin ylioppilasmekko vuodelta 1957. Nyt ei enää tarvitse miettiä, mistä keksiä kolttu serkun häihin, muista kesäkinkereistä puhumattakaan. Kiitos siskon tekemien pienten muokkausten, vaate on täydellinen (luulen, etten malta olla laittamatta kuvaa näytille, kunhan ennätän). Harvoin hepeneistä riehaannun, mutta nyt mieleni tekisi vähän väliä hypistellä mekkoa ja siihen loistavasti sopivia hopeakenkiä, ah.
3) Lentävä hollantilainen oli jyhkeää katsottavaa, joskin juonen uskottavuusprosentti oli oopperamittakaavassakin tavallista alhaisempi (maailman meriä seilaava elävä kuollut kysyy viiden minuutin tuttavuuden jälkeen kapteenikollegaltaan, onko tällä naimakelpoista tytärtä, eikä isäpappa epäröi hetkeäkään luvata kalmakallelle ainokaistaan). Jaakko Ryhäsen bassoa oli mukava kuulla vihdoin livenä. Pagistaan kiittää lämpimästi kesäisen klaaniretken sponsoroinutta seniorijaostoa!
4) Siippa näki vihdoin enoni hulppean puuverstaan, mikä kirvoitti ihailevia kommentteja ja kaihoisia katseita (Pagistaanissahan puutyöt tehdään kesäisin parvekkeella ja talvella kylpyhuoneessa). Kuriositeettina mainittakoon, että enon ja tämän vaimon taloudessa asuu myös kaksi karvaista kirkkoisää, cairnterrierit Gregorius ja Basileios, joiden kanssa jälleennäkeminen on aina yhtä estottoman riehakas.
5) Liekö kyse ilmastonmuutoksesta, mutta laidunahojen puutteessa vähiin käyneet metsämansikat näyttävät tekevän uutta tulemista. Keräsimme niitä vaivatta ainakin pari litraa, eivätkä apajat näyttäneet merkkejä tyhjenemisestä. Tähän saakka kesän saalis samoilta paikoilta on ollut muutama kouranpohjallinen.
6) Vaatii hurjaa tahdonvoimaa palata etelään ja jättää taakseen tutut sienipaikat, joille on nousemassa ennennäkemätön määrä kantarelleja. Toistan, ennennäkemätön. Surutyö jatkuu yhä.
7) Pitkä ja tympeä ajomatka kotiin on kahta karumpi, kun edellisenä iltana on vietetty perusteellisia lomanlopettajaisia kera saunan, loimulohen, metsämansikoiden ja akvaviitin sekä istuttu aamuyöhön tulen ääressä katsellen lepakoita ja kuunnellen muun muassa DDR:n kansallislaulua.
Kotitalon ilmoitustaululla oli odottamassa tiedote, jossa kerrottiin räjäytystöitä jatkettavan lähimaastossa ainakin elokuun loppuun. Parvekkeemme alle ilmestyneessä infernaalisessa kaivannossa ryskäminen jatkuu puolestaan syksyn ja talven yli, vaikka elättelimme hiljaista toivoa koneiden siirtymisestä piakkoin kauemmaksi.
Niin kuin ei työmaassa olisi riesaa kyllin, vessanpyttymme on alkanut päästellä merkillisiä ääniä. Epäilemme, että talon viemäriputkissa lymyää näkki, Iku-Turso tai muu hiisi. Pitäisiköhän pesuhuoneen oveen laittaa pönkä yöksi? Liekö pelastuslaitoksesta apua, vai onko tiukan paikan tullen turvauduttava oman käden oikeuteen ja jäähakkuun?
Pagistaanissa on siis palattu arkeen tavalla jos toisellakin.
sunnuntaina, heinäkuuta 20, 2008
Jäätikköä pitkin paratiisiin
En aio piinata teitä seikkaperäisellä matkakertomuksella, mutta joitakin maistipaloja ajattelin pitkäpiimäisyyden uhallakin tarjoilla. Itse haen paljon reissutietoa ja -vinkkejä verkosta, ja tavallisten tallaajien kokemukset ovat usein kaikkein informatiivisinta luettavaa. Koska Pagistaanin retkeilyjaosto ei ole saanut edes aloitettua aiheeseen liittyvien sivujen väsäämistä, saa blogi palvella näiden(kin) jaaritusten julkaisualustana.
Kuten mainitsin, kävin viikon alppipatikkani päätteeksi katsomassa, millaiset näkymät Gran Paradiso-vuorelta avautuvat. Suuremmat vuoret ja viikkokausien teltassa kärvöttäminen ovat urosvahvistuksen heiniä (kuvia Denalin retkeltä löytyy muuten täältä), mutta viimekesäiset kokemukset Allalinhornin Hohlaubgrat-reitiltä saivat allekirjoittaneen kiinnostumaan Alppien lukuisista "nelitonnisista", ainakin teknisesti helpommista tapauksista, joihin Gran Paradisokin kuuluu.
Gran Paradiso on 4061 metrin komeudessaan korkein kokonaan Italian puolella olevista vuorista, mutta hyvällä säällä - mikä on ehdoton edellytys koko kapuamiselle - ainoa varsinainen haaste ohuen ilmanalan lisäksi on jäätiköiden ylitys. Sitähän ei periaatteessa pitäisi tehdä kuin köysistönä, mutta koska kyseinen jäätikköosuus on suhteellisen turvallisen ja railottoman maineessa, uskaltauduin tekemään retkeni niin sanotusti soolona. Sitä paitsi Gran Paradiso on siinä määrin suosittu mäki italialaisten keskuudessa, ettei yksinäisestä jäätikkötaipaleesta ollut pelkoa. 
Retkeni oli tosin tyssätä alkuunsa Vittorio Emanuele-rifugiolle. Kyseinen vuoristomaja on perusreitin lähtöpiste, josta saa yöpaikan runsaine illallisineen ja keskieurooppalaisen niukkoine varhaisaamiaisineen varsin edulliseen hintaan. En ollut viitsinyt ottaa omia jäärautoja ja -hakkua mukaan reissuun, koska tiesin, että ne saa myös vuokrattua viimeistään rifugiolta, ja olisin joutunut kantamaan romppeita koko patikkaretkeni ajan (tosin sittemmin osoittautui, että jääraudat olisivat olleet joissakin solanylityksissä ihan tarpeen). Varmistin vuokrausasian vielä Pontin leirintäalueella, jonne jätin telttani. Mutta kuinka ollakaan: rifugion henkilökunta ilmoitti, ettei välineitä vuokrata yksinliikkujille.
Gran Paradisollahan käy paljon sooloilijoita, ja niin kauan kuin he käyttävät omia varusteitaan, ei kenelläkään ole asiaan mitään sanomista. Mutta rifugio ei, ymmärrettävää kyllä, halua antaa "virallista" tukeaan ilman köysistöä liikkumiselle. Jos jotain sattuu, saattavat pölkylle joutua myös varusteiden vuokraajien päät. Asia ratkesi, kun liittouduin yhteen erään vanhemman slovakkimiehen kanssa - tällä kun oli köysi repussaan, ja olimme jo leirintäalueella jutelleet niitä ja näitä kömpelön yleisslaavinkielemme sallimissa rajoissa.
Erinäisten sattumien vuoksi päädyimme kuitenkin kulkemaan omia teitämme, joten syyllistyin häpeäkseni vuokrausasiassa lievään vilunkiin. Hävetti kahta enemmän, kun sain vuorelta palattuani rifugiomaksuuni tuntuvan alppikerhoalennuksen, vaikka sanoin, etten kuulu kerhoihin. Mutta puolustavana asianhaarana mainittakoon, että aioimme kyllä slovakkitoverini kanssa muodostaa köysistön.
Itse taivallus oli yllättävän kevyt. Siitä lienee kiittäminen hyvää akklimatisoitumista, olinhan viettänyt jo yli viikon parin, kolmen kilometrin korkeudessa. Osa suoraan merenpinnan tasolta vuorelle tulleista kiipeäjistä näytti olevan aika huonovointisia; jo neljä kilometriä saa äkkiseltään pään humisemaan ja jalat tuntumaan raskailta. Lähdin paarustamaan ykkösvaihteella ylöspäin otsalampun valossa neljän aikaan aamulla ja palasin rifugiolle noin yhdeltätoista aamupäivällä. Huipulla olin yhdeksän maissa, tosin viimeiset metrit niin sanotulle Madonna-huipulle jätin suosiolla uupumaan. Sinne olisi nimittäin pitänyt olla jonotusnumero lukuisten ohjattujen ryhmien taiteillessa kapealla, jäisellä kiviharjanteella köysien ja varmistusten kanssa, enkä halunnut jäädä viimaan odottelemaan puoleksi tunniksi semminkään, kun takaa lappoi koko ajan lisää köysistöjä oppaiden johdolla.
Hieman harmillisen, joskin koomisen päätöksen muuten onnistunut vuoriretkeni sai parin kilometrin korkeudessa sijaitsevalla leirintäalueella, jonne jatkoin suoraan lyhyen varusteidenpalautuspysähdyksen jälkeen. Telttani kylkeen oli yönseudun aikana ilmestynyt juhlavan kokoinen palkeenkieli, jonka syntytapa tuntui mysteeriltä. Mutta minkäpä teet, paikatahan se piti.
Korjaustoimien jälkeen aloin väsyneenä ja nälissäni etsiskellä teltasta ruokapussia, johon olin jättänyt pari retkimuonapakkausta ja kaurahiutaleita. Pussista oli kuitenkin jäljellä vain muutama riekale nurmikolla, jolloin osasin hahmottaa repeämästäkin kynsien tai hampaiden jäljet. Leirintäalueen henkilökunta osasi oitis nimetä rötöstelijän ketuksi. Myös saksalainen telttanaapurini mainitsi nähneensä kesynpuoleisen repolaisen pyörivän telttojen lähettyvillä.
Ruokaahan ei pitäisi koskaan jättää telttaan (esimerkiksi amerikkalaisissa kansallispuistoissa tästä ollaan erityisen tiukkoja karhujen vuoksi), mutten olisi arvannut, että leirintäalueella teltassa säilytetyt, taatusti tuoksumattomat retkimuonapakkaukset joutuisivat parempiin suihin. Mutta kettu oppivaisena eläimenä oli tuskin ensimmäistä kertaa asialla.
Onneksi leirintäalueen hyvin varustetusta pikkupuodista löytyi ruhtinaallisesti ruokatäydennystä tuoreesta leivästä pecorinojuustoon. Ketulle saattoi kyllä vesi maistua suolaisen, kuivatun lasagnen popsimisen jälkeen.
torstaina, heinäkuuta 17, 2008
Navetta agricoltura
Italia on siitä mukava kieli, että sitä osaamatonkin reissaaja pärjää sen kanssa miten kuten hyvän sanakirjan ja fraasikokoelman turvin. Toisin kuin vaikkapa ranskassa, lausuminen suhteessa kirjoitusasuun on yksinkertaista. Puheen rytmiin pääsee nopeasti kiinni. Monien sanojen ydin on yhteinen muiden romaanisten kielten kanssa. Ja kun edes yrittää - ja yhdistää yrittämiseensä vimmatun hymyilemisen ja huitomisen - saa pian koko kylän avukseen selvittämään kommunikointiongelmaa.
Kirjoitetusta italiasta suomalainen saa myös irti paljon verbaalista iloa, kiitos kaksoiskonsonanttien ja vokaalien vinkeän yhteispelin. Ehehehe.
Kirjoitetusta italiasta suomalainen saa myös irti paljon verbaalista iloa, kiitos kaksoiskonsonanttien ja vokaalien vinkeän yhteispelin. Ehehehe.
maanantaina, heinäkuuta 14, 2008
Joutaakin jo
Edelliseen viestiin viitaten: satunnaisen matkailijan kannattaa naemma valttaa koppeja ja komeroita muutenkin kuin kirkoissa.
Talla kertaa kyseessa oli torinolaisen vaatehtimon sovituskoppi. Siella allekirjoittanut oli onnistunut kiskomaan ylleen aletangosta loytamansa tuppimaisen retongin, joka houkuttelevalla vedenvihreydellaan sai muistamaan serkkutyton lahestyvat haat. Vetoketjuttoman vaatteen pois riisuminen osoittautui kuitenkin odotettua hankalammaksi ja sain kimpuroida hyvan tovin sokkona, kadet taivasta kohti sojottaen, ennen kuin paasin koltusta eroon (olo oli samanlainen kuin joskus kymmenkesaisena, jolloin sain paahani ryomia jattikokoiseen putkikassiin ja sulkea vetoketjun - onneksi aitini oli samassa huoneessa ja paasti minut pois kuullessaan epatoivoisen ulinani kassista).
Jos olisin joutunut paniikkiin ja aitynyt huutamaan apua, olisi naky voinut pelastaa myyjien ja asiakkaiden paivan. Semminkin, kun fiiniin vaatteeseen yhdistyivat joltisenkin kolhuiset kintut ja jamerat, nahkaiset, miesten mallia olevat vaelluskengat.
Torinolla tuntuu muutenkin olevan vahan nena pystyssa, Vuittonin laukku kainalossa ja Hermeksen huivi kaulassa. Tama on ihan kaunis ja vihrea kaupunki, mutta Genovan vanha osa oli rahjaisine, hamarine kujalabyrintteineen ja vuosisatojen aikana kiveen pinttyneine elamanhajuineen jotenkin sympaattisempi ja helpommin lahestyttava.
Cinque Terren kansallispuisto oli komea, joskin hieman ruuhkainen kokemus. Lahdin liikkeelle Genovasta junalla ennen auringonnousua paastakseni kulkemaan mahdollisimman pitkan huikosen viileaan aikaan. Alkumatkan sainkin kavella itsekseni yrttien ja meren tuoksua haistellen, mutta aamupaivan mittaan kivisille ja kapeille poluille alkoi valua yha enemman vakea. Puoliltapaivin ehdin viidenteen ja viimeiseen kalliokylaan, jossa hetken mielijohteesta vuokrasin pintasukellusvalineet (bikinit olin jo kaukonakoisesti laittanut shortsien ja paidan alle), ostin vahan evasta mukaan ja etsin kiviselta rannalta rauhallisen sopen.
Leppoisa snorklausiltapaiva aalloissa keinuen ja rantakallioiden vedenalaista elamaa vakoillen oli joltisenkin taydellinen loppukaneetti hienolle reissulle (sovituskoppiepisodia ei lasketa). Tasta joutaakin jo vahitellen kotiin torinolaisen hostellin ja milanolaisen lentokentan kautta; huomenillalla toivon mukaan luvassa on kaksi- ja nelijalkainen vastaanottokomitea, sauna ja oma sanky.
Talla kertaa kyseessa oli torinolaisen vaatehtimon sovituskoppi. Siella allekirjoittanut oli onnistunut kiskomaan ylleen aletangosta loytamansa tuppimaisen retongin, joka houkuttelevalla vedenvihreydellaan sai muistamaan serkkutyton lahestyvat haat. Vetoketjuttoman vaatteen pois riisuminen osoittautui kuitenkin odotettua hankalammaksi ja sain kimpuroida hyvan tovin sokkona, kadet taivasta kohti sojottaen, ennen kuin paasin koltusta eroon (olo oli samanlainen kuin joskus kymmenkesaisena, jolloin sain paahani ryomia jattikokoiseen putkikassiin ja sulkea vetoketjun - onneksi aitini oli samassa huoneessa ja paasti minut pois kuullessaan epatoivoisen ulinani kassista).
Jos olisin joutunut paniikkiin ja aitynyt huutamaan apua, olisi naky voinut pelastaa myyjien ja asiakkaiden paivan. Semminkin, kun fiiniin vaatteeseen yhdistyivat joltisenkin kolhuiset kintut ja jamerat, nahkaiset, miesten mallia olevat vaelluskengat.
Torinolla tuntuu muutenkin olevan vahan nena pystyssa, Vuittonin laukku kainalossa ja Hermeksen huivi kaulassa. Tama on ihan kaunis ja vihrea kaupunki, mutta Genovan vanha osa oli rahjaisine, hamarine kujalabyrintteineen ja vuosisatojen aikana kiveen pinttyneine elamanhajuineen jotenkin sympaattisempi ja helpommin lahestyttava.
Cinque Terren kansallispuisto oli komea, joskin hieman ruuhkainen kokemus. Lahdin liikkeelle Genovasta junalla ennen auringonnousua paastakseni kulkemaan mahdollisimman pitkan huikosen viileaan aikaan. Alkumatkan sainkin kavella itsekseni yrttien ja meren tuoksua haistellen, mutta aamupaivan mittaan kivisille ja kapeille poluille alkoi valua yha enemman vakea. Puoliltapaivin ehdin viidenteen ja viimeiseen kalliokylaan, jossa hetken mielijohteesta vuokrasin pintasukellusvalineet (bikinit olin jo kaukonakoisesti laittanut shortsien ja paidan alle), ostin vahan evasta mukaan ja etsin kiviselta rannalta rauhallisen sopen.
Leppoisa snorklausiltapaiva aalloissa keinuen ja rantakallioiden vedenalaista elamaa vakoillen oli joltisenkin taydellinen loppukaneetti hienolle reissulle (sovituskoppiepisodia ei lasketa). Tasta joutaakin jo vahitellen kotiin torinolaisen hostellin ja milanolaisen lentokentan kautta; huomenillalla toivon mukaan luvassa on kaksi- ja nelijalkainen vastaanottokomitea, sauna ja oma sanky.
lauantaina, heinäkuuta 12, 2008
Pesto alla Genovese
Buongiorno! Sankarimatkaajanne oli juuri vahalla pistaa uteliaan nenansa valaistuun, lasioviseen kaappiin genovalaisessa Pyhan Lorenzon katedraalissa, mutta huomasi viime hetkella, etta kyseessa oli varattu rippituoli.
Kaappien kanssa kannattaa olla varovainen.
Oli mielenkiintoista nahda maiseman muutos jyskyteltaessa junalla Alpeilta Valimerelle. Ensin on jyrkkia vuoria ja laaksoja, sitten Piedmonten tasangot ja viimeiseksi Ligurian pehmean metsainen rannikkovuoristo. Reilun viikon patikkaosuus kirjaimellisesti huipentui torstaina, jolloin loistosaa ja muutenkin kohdalleen osuneet olosuhteet sallivat kapuamisen Gran Paradisolle (4061 m). Huomenna olisi aikomus kulkea viela muutaman tunnin reitti UNESCO:n suojelemassa Cinque Terren kansallispuistossa, joka kaytannossa tarkoittaa viitta jyrkkaan rantamaastoon rakennettua kalastajakylaa Genovasta itaan.
Museoitahan taalla riittaisi, mutta epakulturellina laiskurina taidan keskittya vanhan merimahtikaupungin kapeiden kujien kiertelyyn seka lukemattomilla tavoilla hoystettyjen focaccialeipien ja taatusti kypsien hedelmien maisteluun. Taalla voisi oikeasti viettaa aikansa gastronomisen tayttymyksen onnellisessa nirvanassa laiduntaen.
Kaappien kanssa kannattaa olla varovainen.
Oli mielenkiintoista nahda maiseman muutos jyskyteltaessa junalla Alpeilta Valimerelle. Ensin on jyrkkia vuoria ja laaksoja, sitten Piedmonten tasangot ja viimeiseksi Ligurian pehmean metsainen rannikkovuoristo. Reilun viikon patikkaosuus kirjaimellisesti huipentui torstaina, jolloin loistosaa ja muutenkin kohdalleen osuneet olosuhteet sallivat kapuamisen Gran Paradisolle (4061 m). Huomenna olisi aikomus kulkea viela muutaman tunnin reitti UNESCO:n suojelemassa Cinque Terren kansallispuistossa, joka kaytannossa tarkoittaa viitta jyrkkaan rantamaastoon rakennettua kalastajakylaa Genovasta itaan.
Museoitahan taalla riittaisi, mutta epakulturellina laiskurina taidan keskittya vanhan merimahtikaupungin kapeiden kujien kiertelyyn seka lukemattomilla tavoilla hoystettyjen focaccialeipien ja taatusti kypsien hedelmien maisteluun. Taalla voisi oikeasti viettaa aikansa gastronomisen tayttymyksen onnellisessa nirvanassa laiduntaen.
maanantaina, kesäkuuta 30, 2008
Blues Brothers
Kesä- ja heinäkuun vaihteen lauantai vierähti tuttuun tapaan sinisissä merkeissä, eli Puistobluesin pääkonsertissa (kuvassa juureva Big Jack Johnson). Teema jatkui sunnuntaina koiranäyttelyssä, jossa tähän saakka silkkoja kehuja keränneet Tanzaran veljekset Rocky ja Kassu saivatkin tiukalta tanskalaistuomarilta kakkospalkinnot eli siniset nauhat.- Blues Brothers, Pagistaanissa hihiteltiin.
Työpöytä on siivottu ja reppu pakattu. Pakaasin kokonaispainon sain - kiitos ultrakevyen teltan ja yleisen minimalismin - viilattua reiluun viiteentoista kiloon mukaan lukien vesi ja paikan päältä hankittava kaasuputeli. Noin kepeä reppu on yksintarpojalle varsin kohtalainen saavutus, kun kaikki tarvittava on kannettava itse (alppipatikoinnissahan on Lapissa vaeltamiseen verrattuna se hyvä puoli, ettei ruokaa tarvitse kantaa koko reissun tarpeiksi mukana - ja majoitusvälineetkin voisi jättää halutessaan kotiin ja asua hotelleissa).
Pagistaan siis hiljenee pariksi viikoksi, ellei jossain italialaiskylässä osu vastaan nettikahvilaa. Nauttikaa kesästä, haistelkaa kukkia ja syökää mansikoita!
keskiviikkona, kesäkuuta 25, 2008
Helpotus
Eilisen materialistista aatoksista juohtui mieleen taannoinen kysely, jonka mukaan yllättävän suuri osa suomalaisista olisi tehnyt elämässään valintoja ilmastonmuutoksen vuoksi. Autoilua on vähennetty, jätetty kaukomatka tekemättä ja niin edelleen. Jollen väärin muista, pieni- ja keskituloiset olivat päästöjen vähentämisessä aktiivisempia, kun taas paremmin palkatut eivät juuri tottumuksiaan olleet muuttaneet. Totuuden hienoinen pyöristely kyselyissä tiedetään (me kaikkihan haluamme lisää luomua kauppoihin ja katsomme televisiosta asiaohjelmia ja luontodokumentteja), joten niiden antama kuva reippaista ilmastotalkoista voi olla todellisuutta idyllisempi. Mutta olisiko myös niin, että tavalliseen kulkijaan kohdistuva päästönsäästöpaine olisikin, paradoksaalista kyllä, eräänlainen helpotus?
Kulutusjuhlaahan on vietetty jo hyvän aikaa, ja kuten suhteellinen köyhyys-käsite osoittaa, ihmisolennoilla on taipumus arvioida oma elintasonsa suhteessa ympärillä oleviin lajitovereihin joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Kun tuttavat matkailevat, kasvaa paine viedä omakin perhe lomalle Phuketiin. Kun räyhäkkään näköisiä ja mukavuudella markkinoituja citymaastureita ilmaantuu katukuvaan - ja naapureiden pihoille - yhä enemmän, alkaa monen mieli palaa autokauppaan. Pysyminen mukana elämän varustelussa vaatii rahaa, mikä taas vaatii enemmän töitä, enemmän stressiä, enemmän kulutusluottoja...
Entä nyt? Ilmastotalkoiden myötä säästämisestä ja vapaaehtoisesta kieltäymyksestä onkin pitkästä aikaa tullut sosiaalisia hyveitä epäilyttävän marginaaliköyhäilyn sijaan. Esimerkiksi kaukomatkan väliin jättämisellä voi olla perheen käyttötaloudelle valtava merkitys. Päästöjen vähentäminen on mitä parhain ja salonkikelpoisin lisäsyy vaihtaa aurinkorannat mummolavierailuun ja Puuhamaahan. Joukkoliikenteen käyttäminen on moderni ja tiedostava valinta - auton tankin täyttämisen käydessä aina vain kalliimmaksi. Jos perheeseen hankitaankin uusi auto, halvempi ja vähäpäästöisempi ajokki on joka tavalla parhaiten perusteltu vaihtoehto.
Asian voi sitten sivulauseessa mainitakin, jos tuttava tuntuu intoilevan liikaa omista hankinnoistaan tai lomasuunnitelmistaan.
Tämä ehkä selittää senkin, miksi esimerkiksi saunomisesta sähkösaunassa ei olla valmiita juuri tinkimään (silmääni kutittaa kummasti, aivan kuin siellä olisi jokin orgaaninen, raamatullinen objekti, joka taisi mennä sinne jo matkailusta ja autoilusta kirjoittaessani). Saunomisen tuottama nautinto on suurempi kuin taloudellinen tai sosiaalinen hyöty, joka sen väliin jättämisestä saadaan. Tuskinpa kovin moni toteaa työpaikan kahvipöydässä, että jätimmepä saunomatta lauantaina, kun on tuo ilmastonmuutos.
Se olisi jo kiusallisen osoittelevaa ja omahyväistä.
Nämä ovat taas kärjistyksiä ja kuulostavat ehkä kyynisemmiltä kuin on tarkoitus, mutta meidän päämme kerta kaikkiaan toimivat niin, halusimme tai emme: jos tulevaisuuden kannalta viisas valinta tuottaa välitöntä hyötyä myös nykyhetkessä, se on paljon helpompi tehdä. Ja laumaeläimiä kun olemme, lajitovereiden hyväksynnän ja sosiaalisen elämän merkityksen vähätteleminen olisi hurskastelua.
Sitä paitsi näen koko kuvion - jossa ei sinällään liene mitään uutta - yksinomaan myönteisenä: mikä voisi olla hienompaa kuin se, että päästöjen vähentäminen laskisi myös kansan kollektiivista stressitasoa ja saisi suorittamisen vaihtumaan leppoisampaan elämiseen?
tiistaina, kesäkuuta 24, 2008
Materialistista onnea
Meillä taisi käydä tuuri: vietimme juhannuksen juuri siellä, missä ei satanut kuin parin ropsauksen verran. Kaksi järveä rantasaunoineen, mainio seura, savustetut ahvenet ja suopursun tuoksu viimeistelivät viikonlopusta lyhykäisyydessäänkin likimain täydellisen irtioton. Urosvahvistus oli hankkinut Alaskan-reissulleen zoomkameran, jonka maukkaat makro-ominaisuudet saivat allekirjoittaneen ryömiskelemään varvikossa suuren osan juhannuksesta. Sen verran kevyeksi, näppäräksi ja silti monipuoliseksi ostos osoittautui, että minäkin päätin jättää uskollisen, mutta reilusti painavamman kumppanini tykötarpeineen kotiin ensi viikolla vuoristopoluille suunnatessani.
Puhtaan materialistista onnea on tuottanut myös merinovillainen Devold Expedition-alusasu. Sellainen päätyi koekäytettynä allekirjoittaneen vaatekaappiin, kiitos Denali-retkikunnan yhteistyökumppaneiden. Kalsareissa on pikanttina yksityiskohtana sepalusaukko ja kasvunvaraa löytyy joka suuntaan, mutta vähävaraisen ja kustannustietoisen humanistin retkeilyarsenaalissa Devoldit ovat silkkaa luksusta, mallista viis.
Tähän asti ahkerasti käyttämäni Ruskovillan asu (sekin sponsorisatoa miehen edellisiltä reissuilta, rakkautta ovat yhteiset kalsongit) on osoittanut, että merinovilla on aivan lyömätön materiaali, kun tasapainoillaan hikoilun ja palelun välillä. Eettisyyteen pyrkivää kuluttajaa tosin ahdistavat sen tuottamiseen liittyvät eläinsuojelulliset kysymykset, joihin on onneksi alettu kiinnittää huomiota kansainvälisen paineen myötä.
torstaina, kesäkuuta 19, 2008
Jussia
Pagistaanin kansa vetäytyy muutamaksi päiväksi kauas työmaaräjäytyksistä ja toivottaa lennossa oikein leppoisaa jussia itse kullekin säädylle!
maanantaina, kesäkuuta 16, 2008
Järjettömältä vaikuttava
Tänään huhkiessani taas kerran ylös Malminkartanonhuippua minut saavutti iäkkäämmänpuoleinen mies kävelysauvoineen.
- Paljonko on kiviä repussa, hän kysäisi.
- Ei ole kiviä, vaan kaksikymmentäviisi kiloa kuulalaakereita, vastasin.
- Saman verran on ylipainoa minullakin, tosin mahapuolella.
Virnistelimme hetken hilpeälle ajatukselle selkä- ja maharepuista ja jatkoimme sitten ylös mäkeä solidaarisesti läähättäen.
Lähes joka kerran mäellä könytessäni joku tulee uteliaana kysymään, mitä oikein puuhaan. Valistuneemmat kysyvät, minne aion tehdä vaellusreissun. Täysin järjettömältä vaikuttava touhu on kuin onkin mitä parhainta valmistautumista patikkaretkiin ja suuriin korkeuseroihin. Urosvahvistuksen esimerkki ja omakohtaisemmin viimekesäinen alppireissu ovat todistaneet, että joka ikinen yksitoikkoisessa sorarinteessä nylkkäisty metri maksaa itsensä takaisin paikoissa, joissa maankuori on Kolia korkeammilla rypyillä. Pienellä etukäteisvalmistautumisella lisää mahdollisuuksiaan keskittyä maisemiin rasitusvammojen sijasta; paljon on toki silkasta tuuristakin kiinni.
Niin, minne? Parin viikon päästä, jos jumalat suovat, Pagistaaniin vaihtuu vuorostaan ukkovalta allekirjoittaneen suunnatessa Luoteis-Italiaan. Kaksiviikkoisesta turneesta suuri osa vierähtänee Gran Paradison kansallispuistossa, mutta alavammillekin maille olisi mukava ehtiä. Hyviä reppureissuvinkkejä Aostan, Piedmonten ja Ligurian alueelle otetaan siis vastaan!
- Paljonko on kiviä repussa, hän kysäisi.
- Ei ole kiviä, vaan kaksikymmentäviisi kiloa kuulalaakereita, vastasin.
- Saman verran on ylipainoa minullakin, tosin mahapuolella.
Virnistelimme hetken hilpeälle ajatukselle selkä- ja maharepuista ja jatkoimme sitten ylös mäkeä solidaarisesti läähättäen.
Lähes joka kerran mäellä könytessäni joku tulee uteliaana kysymään, mitä oikein puuhaan. Valistuneemmat kysyvät, minne aion tehdä vaellusreissun. Täysin järjettömältä vaikuttava touhu on kuin onkin mitä parhainta valmistautumista patikkaretkiin ja suuriin korkeuseroihin. Urosvahvistuksen esimerkki ja omakohtaisemmin viimekesäinen alppireissu ovat todistaneet, että joka ikinen yksitoikkoisessa sorarinteessä nylkkäisty metri maksaa itsensä takaisin paikoissa, joissa maankuori on Kolia korkeammilla rypyillä. Pienellä etukäteisvalmistautumisella lisää mahdollisuuksiaan keskittyä maisemiin rasitusvammojen sijasta; paljon on toki silkasta tuuristakin kiinni.
Niin, minne? Parin viikon päästä, jos jumalat suovat, Pagistaaniin vaihtuu vuorostaan ukkovalta allekirjoittaneen suunnatessa Luoteis-Italiaan. Kaksiviikkoisesta turneesta suuri osa vierähtänee Gran Paradison kansallispuistossa, mutta alavammillekin maille olisi mukava ehtiä. Hyviä reppureissuvinkkejä Aostan, Piedmonten ja Ligurian alueelle otetaan siis vastaan!
sunnuntaina, kesäkuuta 15, 2008
Elämän ihmeitä
Kävimme sunnuntain ratoksi katsastamassa, miltä entinen Eläinmuseo eli nykyinen Luonnontieteellinen museo näyttää pitkän remontin jälkeen. Kuten odottaa saattaa, näyttelyt on koottu hienosti ja katseltavaa riittää. Tosin välillä tuntui, että informatiivisuudesta oli tingitty elämyksellisyyden ja helposti sulateltavuuden kustannuksella. Ilmiö on tuttu maailmalta, ja sen ymmärrettävä ja hyväksyttävä syy lienee pyrkimys kehittää museoita eläviksi ja kiinnostaviksi koko perheen käyntikohteiksi. Ehkä se on ikäpolvikysymys siinä missä makuasiakin, mutta minusta lopputulos on usein hieman sekava ja asiasta toiseen poukkoileva. Yksitoikkoisen luennoiva näytteillepano ei tietysti sekään ole hyvä.
Jälkikäteen hoksasin senkin, miksi suhteeni luonnontieteellisiin museoihin on aina ollut hieman ristiriitainen, vaikka olen pienen ikäni ollut maanisen kiinnostunut luonnosta ja käynyt ahkerasti myös aihetta sivuavissa museoissa ja näyttelyissä. Oivallusta edesauttoi Kirahveja kimnaasissa-näyttely, johon kierroksemme päätimme. Huomasin siirtyväni aivan toisenlaiselle prosessoinnin tasolle tarkastellessani kadettikoulun rangaistuspöytäkirjaa ja valokuvia venäläisestä kymnaasista - molemmathan toimivat vuorollaan rakennuksessa 1900-luvun alkupuolella ennen Eläinmuseota.
Kun luonto museoidaan, lopputulos on aina enemmän tai vähemmän toteava. Tältä näyttävät pähkinänakkeli, trilobiitti, tunturimaisema eläimineen, muurahaiskarhun luuranko ja helmipöllön oksennuspallo. Katsokaa, oppikaa ja kunnioittakaa elämän ihmeitä (jotka tosin paradoksaalisesti on täytetty sahanpurulla ja varustettu lasisilmin).
Sen sijaan ihmiseläimen jälkeen jättämissä tuotoksissa on museoituinakin tietty tulkinnanvara ja tilaus omille pohdinnoille. Pohtia voi toki luonnon tarkoituksenmukaisuutta ja evoluution ihmeitäkin, mutta se on hieman eri asia. Paikoilleen jähmetetystä, siististi järjestetystä ja luokitellusta luonnosta puuttuvat sattumanvaraisuus ja oikullisuus, jotka museoidussa(kin) ihmistoiminnassa säilyvät - jolleivät silminnähtävinä, niin tulkintojen, merkitysten ja motiivien kautta hahmottuvina.
Täytetty eläin on mykkä, pysäytetty ja liikkumattomuudessaan luonnoton (sic!), mutta sata vuotta vanha kirje herää eloon jokaisessa uudessa lukijassa, vaikka sekä eläin että kirje on yhtä lailla irrotettu asiayhteydestään, siirretty kellumaan ajattomuuteen.
perjantaina, kesäkuuta 13, 2008
Missä mahtaa olla vika
Yritin varata erästä slaavilaisen kirjaston teosta siinä onnistumatta. Manailin hetken kirjaston tietokannan takkuilua ja tietysti sitä, että joku oli ehättänyt lainaamaan tarvitsemani opuksen. Sitten lähetin viestin loputtoman kärsivälliselle ja ystävälliselle henkilökunnalle tiedustellen, missä mahtaa olla vika.
Vastaus tuli nopeasti, kuten aina:
"Hei Kati, kirja on sinulla Fabianiassa lukusalilainana..."
Olen hölmöillyt kirjastoasioissa vuosien mittaan niin paljon, että pelkään olevani ainakin Slavicassa jonkinlaisen kävelevän vitsin maineessa. Tai sitten itsekeskeisyyteni saa aikaan lievää paranoiaa, ja todellisuudessa kaikki muut tolloilevat yhtä lailla.
Epäilenpä.
Lomaan on vielä kaksi viikkoa aikaa, laskin juuri. Kahdesti.
Vastaus tuli nopeasti, kuten aina:
"Hei Kati, kirja on sinulla Fabianiassa lukusalilainana..."
Olen hölmöillyt kirjastoasioissa vuosien mittaan niin paljon, että pelkään olevani ainakin Slavicassa jonkinlaisen kävelevän vitsin maineessa. Tai sitten itsekeskeisyyteni saa aikaan lievää paranoiaa, ja todellisuudessa kaikki muut tolloilevat yhtä lailla.
Epäilenpä.
Lomaan on vielä kaksi viikkoa aikaa, laskin juuri. Kahdesti.
torstaina, kesäkuuta 12, 2008
Kaniineja
Lammaskommentteja meillä on totuttu kuulemaan harva se päivä, mutta taannoin koirain kanssa ulkoillessa korviini osui jotakin uutta:
- Katso äiti, kaniineja!
Käännyin epäuskoisena katsomaan. Kyllä, vaunuissa istuvan natiaisen silmät olivat nauliutuneet tiukasti vieressäni hölköttäviin nelijalkaisiin.
Mistä puheen ollen, miehen varustesäkistä paljastui Alaskan-tuliainen, josta karvainen kansanosa haltioitui vähintään yhtä paljon kuin mainittu lapsi kaniineiksi olettamistaan olennoista.
Haltioitui niin, että tuominen joutui saman tien tiukkoihin vetokokeisiin, jollaisia Pagistaanissa on harvemmin nähty.
Lopputulos olisi voinut olla opettavaista katsottavaa niille työnantajille, jotka suunnittelevat raivaavansa tilaa nuorille uraohjuksille konkareiden kustannuksella.
On mielenkiintoista katsella, millaisia reaktioita sangen autenttisen kokoinen ja painoinen leikkikaniini saa aikaan kaninmetsästykseen jalostetuissa terriereissämme. Lähes vimmaisen vetokisan lisäksi otusta "tapporavistetaan" raivokkaasti kerta toisensa jälkeen, mitä muille leluille tehdään satunnaisemmin. Ilmeisesti pienissä bedlingtoninaivoissa aktivoituu jokin geneettinen ohjelma sopivan purutuntuman myötä.
- Katso äiti, kaniineja!
Käännyin epäuskoisena katsomaan. Kyllä, vaunuissa istuvan natiaisen silmät olivat nauliutuneet tiukasti vieressäni hölköttäviin nelijalkaisiin.
Mistä puheen ollen, miehen varustesäkistä paljastui Alaskan-tuliainen, josta karvainen kansanosa haltioitui vähintään yhtä paljon kuin mainittu lapsi kaniineiksi olettamistaan olennoista.
Haltioitui niin, että tuominen joutui saman tien tiukkoihin vetokokeisiin, jollaisia Pagistaanissa on harvemmin nähty.
Lopputulos olisi voinut olla opettavaista katsottavaa niille työnantajille, jotka suunnittelevat raivaavansa tilaa nuorille uraohjuksille konkareiden kustannuksella. On mielenkiintoista katsella, millaisia reaktioita sangen autenttisen kokoinen ja painoinen leikkikaniini saa aikaan kaninmetsästykseen jalostetuissa terriereissämme. Lähes vimmaisen vetokisan lisäksi otusta "tapporavistetaan" raivokkaasti kerta toisensa jälkeen, mitä muille leluille tehdään satunnaisemmin. Ilmeisesti pienissä bedlingtoninaivoissa aktivoituu jokin geneettinen ohjelma sopivan purutuntuman myötä.
keskiviikkona, kesäkuuta 11, 2008
Juuri sinä, jolla on joskus ollut jotain asiaa
Saisikohan jonkun teistä, Pagistaanin rakkaista kommentoijista, houkuteltua Blogikommentoijatapaamiseen Helsingin Kallioon ensi perjantaina? "Kaikki blogeja kommentoivat, myös anonyymit, ovat erinomaisen tervetulleita. Uteliaat bloggaajat saavat tulla paikalle jos houkuttelevat mukaan ainakin yhden kommentoijansa."
Kantakaa nyt kansalaisvastuunne erakoituvan etätyöläisen pitämisessä edes jossain määrin sosiaalisena ja liittykää seuraan! Puhumattakaan siitä, miten mukavaa olisi tavata kuka tahansa teistä. Tapaaminen on puoli kuudelta Torkkelinmäen isossa puistossa. Sieltä olisi tiemmä tarkoitus illan viiletessä siirtyä sisätiloihin, eli Kurvin William K:hon.
Allekirjoittanut olisi kerrankin maisemissa (ja siipalla samaan aikaan työpaikan kesäkinkerit), mutta eihän tuonne nyt kehtaa ilmestyä ilman säännönmukaista kommentoijaseuralaista.
maanantaina, kesäkuuta 09, 2008
Pääluku on täysi
Ilolla ilmoitettakoon, että Pagistaanin pääluku on taas täysi. Kokonaismassassa on kyllä kirimistä entiseen. Muutama viikko tarpeeksi isolla vuorella on takuuvarma laihdutuskuuri - myös silloin, kun laihtumisvaraa ei lähtiessä ole ollut grammaakaan.
Kasvattaja neuvoi muutama viikko sitten lisäämään Rockyn ruokaan ihan rehellistä voita. Rasvalisäys on tarpeen etenkin nyt, kun olen alkanut ottaa koiranpojan juoksulenkeille mukaan. Voita taidetaan alkaa lappaa toiseenkin ruokakuppiin.
Sen sijaan kansan keskimääräinen karvaisuustaso on noussut. Tosin pahoin pelkään, että hieno ja charmantisti harmaantuva reissuparta kokee vetoomuksistani huolimatta viimeisiä hetkiään kylpyhuoneessa, josta putkahtaa ulos taas siisti ja sileä perusinsinööri.
Kasvattaja neuvoi muutama viikko sitten lisäämään Rockyn ruokaan ihan rehellistä voita. Rasvalisäys on tarpeen etenkin nyt, kun olen alkanut ottaa koiranpojan juoksulenkeille mukaan. Voita taidetaan alkaa lappaa toiseenkin ruokakuppiin.
Sen sijaan kansan keskimääräinen karvaisuustaso on noussut. Tosin pahoin pelkään, että hieno ja charmantisti harmaantuva reissuparta kokee vetoomuksistani huolimatta viimeisiä hetkiään kylpyhuoneessa, josta putkahtaa ulos taas siisti ja sileä perusinsinööri.
sunnuntaina, kesäkuuta 08, 2008
Himokkaasti
Sain eilen tilaisuuden paasata taas kerran suu vaahdossa Pentti Alangon ja Pirkko Kahilan kirjasta Ukonhattu ja ahkeraliisa: perinteiset koriste- ja hyötykasvit*, joka on maatiaiskasveista ja niiden historiasta kiinnostuneen kotiraamattu. Se on niitä silmää ja mieltä hiveleviä kirjoja, joita selaa himokkaasti kerta toisensa jälkeen, kunnes ne osaa melkein ulkoa. Lukekaa, ihmiset, ja nähkää valo!Kun nyt suosittelemaan äidyttiin, suositeltakoon myös Liperin Myllyn luomukaurahiutaleita. Olen etsinyt etsimästä päästyäni karhean rouhakkaita, purutuntumaltaan jämäköitä jättihiutaleita, jollaisista ainakin Venäjällä haudutellaan maailman parasta kaurapuuroa. Vihdoinkin niitä löytyi. Mikropuuroa tehdessä aikaa saa varata pari minuuttia tavallista enemmän, mutta lopputulos on taivahainen akanoineen kaikkineen.
Hiutaleita pakkaa ja myy ainakin Eloeväs-luomukauppa Joensuun kauppahallissa, mutta ehkä niitä löytyy muualtakin. Pussi on tavallinen, valkoinen paperipussi, jossa on käsin kirjoitetut tekstit, joten kovin suurisuuntaisesta jakelusta ei taida olla kyse.
*Sen "sisarkirja" on Palavarakkaus ja särkynytsydän, josta on - ahaa! - näemmä ilmestynyt uusi painos vuonna 2005.
lauantaina, kesäkuuta 07, 2008
Mokipaiva
Family reunion: siskokset Sandy ja Selma vahdissa mökin portailla.Kolme neljäsosaa Pagistaanin kansasta on palannut meluisille ja tolkuttoman tomuisille kotikonnuilleen, joita ei omikseen tahdo tunnistaa. Pihakallio on kadonnut, kehää mukaillut kevyen liikenteen väylä meluaitoineen ja suojapuustoineen rouhittu pois uuden ajokaistan alta. Sisällä on kuuma kuin saunassa, mutta ikkunoiden auki pitäminen saa aikaan pölykelmun laskeutumisen kaikille pinnoille ennätysajassa.
Karvainen kansanosakin protestoi maalaiselämän loppumista: Sandyn krooninen ongelmakorva tulehtui saman tien palattuamme, mikä on selvä stressin merkki. Lisäksi koira oli vuorokauden pissilakossa. Se tarkoitti jurottamista ja mulkoilemista umpimielisen näköisenä silloin, kun olisi ollut toiminnan aika. Luonto kuitenkin kutsui, joten yöllä eteisen matolle oli ilmestynyt mittava lääsö. Sitä ei normaalioloissa koskaan tapahdu. Rocky taas kulkee huoneesta toiseen silmin nähden tympääntyneenä, käy vähän väliä tökkimässä minua kuonollaan ja haluaa mennä parvekkeelle nukkumaan metelistä huolimatta.
Tunnen syvää syyllisyyttä koiraparkojen vuoksi, mutta minkäpä teet. Luulen myös tietäväni, miltä niistä tuntuu. Lapsena inhosin sunnuntaita, koska silloin palattiin mökiltä kaupunkiin (asuimme tuolloin Kuopiossa ja vietimme suuren osan viikonlopuista sekä kaikki lomat Liperin mökillä, isäni entisellä kotipaikalla). Perjantai taas oli viikon paras päivä. Kuulen vieläkin korvissani englantilaisen leikkikoulumme amerikkalaisopettajan aksentin, kun hän viikon päätteeksi tuumi, että "onpa Kati iloinen, mutta sehan onkin perjantai ja mokipaiva!"
Kun opettajaäitini kesäloma alkoi, oijustimme mökille ja siellä pysyimme elokuuhun saakka. Isä liittyi seuraan oman lomansa ajaksi, kymmenen vuotta vanhempi siskoni taisi jossain vaiheessa jäädä kaupunkiin viettämään ainakin osan kesästä töissä ja muissa menoissaan.
En muista ikävystyneeni omissa puuhissani koskaan, en edes erityisemmin kaipailleeni kaupunkikavereita. Heistä joku saattoi tosin pistäytyä kylässä kerran, pari kesässä. Jälkeenpäin olen toisinaan miettinyt, viihdyinkö itsekseni niin hyvin, koska se on synnynnäinen ominaisuuteni, vai muovasivatko nuo lapsuuden lomat ja viikonloput osaltaan minusta taipuvaisen erakkouteen ja eräänlaiseen itseriittoisuuteen - tosin kovin näennäiseen ja petolliseenkin.
Ehkä vastaus on sekä että.
Hieman urbaanimpaan mökkielämään pääsin kurkistamaan tänään Lupiinin ihastuttavalla siirtolapuutarhamökillä, jossa pistäydyin vaihdantatalouden merkeissä: toimitin vihdoin perille jo keväällä lupaamani huonekasvinalut ja sain vastineeksi innostavan juttutuokion hyvässä seurassa (johon lukeutui emännän lisäksi pieni, musta koira), esittelykierroksen tiluksilla sekä raparperia niin piirakkana kuin raakanakin. Mainio vaihtokauppa, sanoisin.
perjantaina, kesäkuuta 06, 2008
Olisin voinut kertoa
Kunpa, voi kunpa vanhempani olisivat ottaneet asian puheeksi allekirjoittaneen kanssa, ennenkuin takavuosina lankesivat taimikauppiaan puheisiin tuoksuvatukasta hyvänä ja nopeakasvuisena näkösuojakasvina.
Hyvähän se onkin. Ja nopeakasvuinen. Aivan erityisen hyvä se on leviämään ja putkahtelemaan pintaan metrien päässä alkuperäisestä kasvupaikastaan, myös siellä, missä soisi kasvavan - ikään kuin vaihtelun vuoksi - jotain muutakin kuin tuoksuvatukkaa. Sitkeä se on kuin itse piru: ei katkea juuri eikä lannistu kasvi, vaikka nyhtäjä riehuisi berserkkinä itsensä uuvuksiin.
Sen olisin voinut kertoa, jos olisi kysytty. Nyt joudun mökin puutarhavastaavana käymään jokakesäistä taistelua paitsi tuoksuvatukkaa, myös vääjäämättä mieleen hiipiviä, umpikerettiläisiä ajatuksia vastaan.
Pysyköön uskoni vahvana kiusaajista huolimatta.
Hyvähän se onkin. Ja nopeakasvuinen. Aivan erityisen hyvä se on leviämään ja putkahtelemaan pintaan metrien päässä alkuperäisestä kasvupaikastaan, myös siellä, missä soisi kasvavan - ikään kuin vaihtelun vuoksi - jotain muutakin kuin tuoksuvatukkaa. Sitkeä se on kuin itse piru: ei katkea juuri eikä lannistu kasvi, vaikka nyhtäjä riehuisi berserkkinä itsensä uuvuksiin.
Sen olisin voinut kertoa, jos olisi kysytty. Nyt joudun mökin puutarhavastaavana käymään jokakesäistä taistelua paitsi tuoksuvatukkaa, myös vääjäämättä mieleen hiipiviä, umpikerettiläisiä ajatuksia vastaan.
Pysyköön uskoni vahvana kiusaajista huolimatta.
keskiviikkona, kesäkuuta 04, 2008
Kiire loppui
No niin. Olinkin hämmästyttävän pitkään onnistunut elämään elämääni ihmisiksi ilman siihen tyypillisesti kuuluvaa slapstick-kohellusta. Jos nimittäin tuota varmuuskopiojuttua ei oteta lukuun.
Sitten tuli kaunis, kesäkuinen keskiviikkoaamu. Olin juuri lähdössä arkistotöihin Valamoon, kun mies soitti ja kertoili kuulumisia Alaskasta. Puhelun päätyttyä hoksasin kellon olevan jo paljon, joten vein kiireellä tietokoneen ja muut romppeet mökin pihalla olevaan autoon. Huomasin viime tingassa unohtaneeni kameran, joten nakkasin auton avaimet etupenkille, löin oven kiinni ja palasin sisälle.
Kun tulin takaisin, auto oli visusti lukossa ja avaimet sisällä autossa. Siellä olivat myös puhelin ja lompakko. Kiireessä sohatessani käteni oli kai osunut johonkin lukitusnapeista ja lyönyt keskuslukituksen päälle.
No, kiire loppui ja vaihtui katkeraan manailuun. Auton vara-avaimet olivat luonnollisesti Espoossa, joten kiivaan pohdinnan jälkeen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kävellä naapuriin ja ryhtyä soittelemaan apua. Onneksi lähimmän naapuritalon leskirouva oli kotosalla ja lainasi mielellään puhelintaan.
Avun löytäminenkään ei ollut aivan yksinkertaista, mutta kolmas joensuulaisista lukkofirmoista tärppäsi. Hetkisen jahkailtuaan työnjohtaja lupasi lähettää jonkun miehistä hätiin parin tunnin sisällä.
- Se tulee kyllä kalliiksi, kun pitää sinne asti* tulla, hän huomautti.
Nieleksin hieman hinta-arvion kuultuani, mutta minkäpä teit. Ikkunaakaan kun en olisi viitsinyt särkeä. Annoin ajo-ohjeet, lupasin naapurille käydä maksamassa puhelut myöhemmin ja talsin takaisin mökille odottelemaan. Tunnin ja kahvimukillisen päästä pihaan ilmaantui kaksi joviaalia lukkoseppää, jotka sorhasivat aikansa autonoven kimpussa hyttysiä huitoen. Molemmille oli sattunut sama vahinko oman auton kanssa useampaan kertaan, mikä tietysti lohdutti hieman (mikäpä on sattuessa, jos itsellä on lukkosepän pätevyys).
- Nuo keskuslukitukset ovat niin herkkiä.
- Juu, niin taitavat olla.
Mutta auto saatiin kuin saatiinkin auki, ja mikä mukavinta, miehet laskuttivat vain noin puolet summasta, jonka työnjohtaja oli kulungeiksi arvioinut. Kello näytti jo yli yhtätoista ja päivä oli pielessä muutenkin - käytännön kriisit heti aamusta vaikuttavat ainakin allekirjoittaneella koko päivään, sitä käy ikään kuin ylikierroksilla ja on kahta keskittymiskyvyttömämpi - joten ilmoitin kirjastonhoitajalle (joka olikin ehtinyt jo soitella perääni, mutta se puhelinhan oli autossa) siirtäväni luostarireissun suosiolla huomiseen.
Jos vaikka sitten saisi pidettyä ne avaimet taskussa tai katsottua tarkemmin, mihin käpälillään huiskii.
*Matkaa Joensuusta Liperiin vanhempieni mökille tulee noin 25 kilometriä.
Sitten tuli kaunis, kesäkuinen keskiviikkoaamu. Olin juuri lähdössä arkistotöihin Valamoon, kun mies soitti ja kertoili kuulumisia Alaskasta. Puhelun päätyttyä hoksasin kellon olevan jo paljon, joten vein kiireellä tietokoneen ja muut romppeet mökin pihalla olevaan autoon. Huomasin viime tingassa unohtaneeni kameran, joten nakkasin auton avaimet etupenkille, löin oven kiinni ja palasin sisälle.
Kun tulin takaisin, auto oli visusti lukossa ja avaimet sisällä autossa. Siellä olivat myös puhelin ja lompakko. Kiireessä sohatessani käteni oli kai osunut johonkin lukitusnapeista ja lyönyt keskuslukituksen päälle.
No, kiire loppui ja vaihtui katkeraan manailuun. Auton vara-avaimet olivat luonnollisesti Espoossa, joten kiivaan pohdinnan jälkeen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kävellä naapuriin ja ryhtyä soittelemaan apua. Onneksi lähimmän naapuritalon leskirouva oli kotosalla ja lainasi mielellään puhelintaan.
Avun löytäminenkään ei ollut aivan yksinkertaista, mutta kolmas joensuulaisista lukkofirmoista tärppäsi. Hetkisen jahkailtuaan työnjohtaja lupasi lähettää jonkun miehistä hätiin parin tunnin sisällä.
- Se tulee kyllä kalliiksi, kun pitää sinne asti* tulla, hän huomautti.
Nieleksin hieman hinta-arvion kuultuani, mutta minkäpä teit. Ikkunaakaan kun en olisi viitsinyt särkeä. Annoin ajo-ohjeet, lupasin naapurille käydä maksamassa puhelut myöhemmin ja talsin takaisin mökille odottelemaan. Tunnin ja kahvimukillisen päästä pihaan ilmaantui kaksi joviaalia lukkoseppää, jotka sorhasivat aikansa autonoven kimpussa hyttysiä huitoen. Molemmille oli sattunut sama vahinko oman auton kanssa useampaan kertaan, mikä tietysti lohdutti hieman (mikäpä on sattuessa, jos itsellä on lukkosepän pätevyys).
- Nuo keskuslukitukset ovat niin herkkiä.
- Juu, niin taitavat olla.
Mutta auto saatiin kuin saatiinkin auki, ja mikä mukavinta, miehet laskuttivat vain noin puolet summasta, jonka työnjohtaja oli kulungeiksi arvioinut. Kello näytti jo yli yhtätoista ja päivä oli pielessä muutenkin - käytännön kriisit heti aamusta vaikuttavat ainakin allekirjoittaneella koko päivään, sitä käy ikään kuin ylikierroksilla ja on kahta keskittymiskyvyttömämpi - joten ilmoitin kirjastonhoitajalle (joka olikin ehtinyt jo soitella perääni, mutta se puhelinhan oli autossa) siirtäväni luostarireissun suosiolla huomiseen.
Jos vaikka sitten saisi pidettyä ne avaimet taskussa tai katsottua tarkemmin, mihin käpälillään huiskii.
*Matkaa Joensuusta Liperiin vanhempieni mökille tulee noin 25 kilometriä.
maanantaina, kesäkuuta 02, 2008
Varsin nokkela
Joskus oma pösilöys ottaa muotoja, joille ei voi kuin nauraa epäuskoisesti samalla, kun taputtaa itseään ymmärtäväisesti päähän. Varsinkaan, kun vahinkoa ei sattunut.
Jos olisi sattunut, naurun sijaan olisi kuultu katkeraakin katkerampi, eksistentiaalisen epätoivon syövereistä kumpuava parku.
Olen ollut mielestäni varsin nokkela ottaessani teksteistäni varmuuskopiot niin, että lähetän ne aika ajoin omaan osoitteeseeni yliopiston sähköpostilaatikkoon. Kätevää!
Paitsi että jo kauan sitten olin valinnut sähköpostilaatikkooni vaihtoehdon, jossa liitteitä ei talleteta lähetettyjen viestien kanssa. Syynä olivat massiivisen kokoiset valokuvaliitteet, joita joudun aika ajoin lähettämään lehtitöiden vuoksi maailmalle. Kun en muistanut koskaan poistaa niitä, laatikko natisi liitoksissaan aika ajoin.
Pitkään - aivan liian pitkään - olen siis ollut ottavinani varmuuskopiot väikkäritekstistäni ja muista elämää suuremmista tekeleistä.
Saisikohan tällä jo jonkin palkinnon?
Jos olisi sattunut, naurun sijaan olisi kuultu katkeraakin katkerampi, eksistentiaalisen epätoivon syövereistä kumpuava parku.
Olen ollut mielestäni varsin nokkela ottaessani teksteistäni varmuuskopiot niin, että lähetän ne aika ajoin omaan osoitteeseeni yliopiston sähköpostilaatikkoon. Kätevää!
Paitsi että jo kauan sitten olin valinnut sähköpostilaatikkooni vaihtoehdon, jossa liitteitä ei talleteta lähetettyjen viestien kanssa. Syynä olivat massiivisen kokoiset valokuvaliitteet, joita joudun aika ajoin lähettämään lehtitöiden vuoksi maailmalle. Kun en muistanut koskaan poistaa niitä, laatikko natisi liitoksissaan aika ajoin.
Pitkään - aivan liian pitkään - olen siis ollut ottavinani varmuuskopiot väikkäritekstistäni ja muista elämää suuremmista tekeleistä.
Saisikohan tällä jo jonkin palkinnon?
sunnuntaina, kesäkuuta 01, 2008
Arvoituksen lähellä
"Koirat eivät ole ihmisiä, ne ovat omia arvoituksellisia luontokappaleitaan. Juuri siksi minä elänkin koiran kanssa, jotta saisin olla sen arvoituksen lähellä, oleskella sen salaisuuden tuntumassa."Äitini usutti minut lukemaan Yrsa Steniuksen kirjan Koiria, rakkautta ja surua, jota voikin suositella kesälukemiseksi sekä koirallisille että koirattomille.
Koiravahdin toimi järven rannalla on kyllä silkkaa iloa: työpäivän päätteeksi mullan tonkimista, vastustamaton kasa pilkottavia koivupöllejä ja puusauna. Riehakkaita koiria, käen kukuntaa ja sumua aamuöisellä järvellä.
Kahden paikan elämässä on niin ikään puolensa, vaikka edes takaisin reissaaminen käykin luonnon päälle, sekä oman että yleisen. Kun lähdin etelästä kohti itää, räkätinpojat olivat jo lennossa ja kevät kääntymässä täyteen kesään. Täällä vasta rakennetaan pesiä. Tuomen kukinnan ja saniaisten kippuravaiheen saan kokea kahdesti peräkkäin, samoin monet muut kevään parhaista asioista.
Ainakin toinen perjantain huiputusyrityksistä muuten onnistui. Pagistaankin onnittelee "äijiä" lievästi huvittuneena viestinvälittäjän sanavalinnasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)