Kasvetaan

Väittävät, että ihanteellisessa parisuhteessa kasvetaan yhdessä toinen toiseltaan oppien kohti korkeampia henkisiä sfäärejä ja syvällistä ymmärrystä kosmisen rakkauden olemuksesta.

Tai jotakin sinne päin.

Niinpä jonakin kauniina aamuna voi löytää itsensä viihdyttämästä rakasta puolisoaan silmäpieruilla*. Asian voi nähdä myös valaisevana esimerkkinä siitä, mitä jatkuva teekkarialtistus saa aikaan vessahuumoriin ylemmyydentuntoisesti suhtautuneessa, kuivakan henkevyyden ystävänä itseään pitäneessä humanistissa.

*Suorastaan suhteetonta riemastusta herättänyt ilmiö (vrt. kainalopieru) löydettiin sattumalta, kun päänsäryn vaivaama allekirjoittanut hieroi antaumuksella vasenta silmäänsä.

Viimeinen

Kesäkuisena sadepäivänä on mukavaa avata pakastin, kaivaa esille vihonviimeinen mustikkarasia ja tehdä edelliselle kesälle kunniaa leipomalla piirakka (toivoen samalla, että kuluvan kesän marjasadosta tulisi ainakin kohtalainen, ellei peräti runsas).

Vielä mukavampaa on, jos leipomuksesta voi nauttia hyvässä seurassa vanhan ystävän tullessa kylään.

Siinäpä yksi arjen helmistä.

Pitkin hampain

Taas on jätetty pitkin hampain kahden mökin rannat, halkosavotat, puusaunat ja vanamoiden valjut lemut. Taakse jäivät myös taivaanvuohen mäkätys, vettä läiskyttävä isokoskelopoikue ja oven yläpuolella hautova harmaasieppo.

Maanantai, täysi työpöytä ja kehätien kohina saavat haukottelemaan lähes tauotta, mutta parin viikon ja pitkänpuoleisen tehtävälistan päässä odottaa virkahenkilön ensimmäinen kesäloma.

Ja parvekkeella kypsyvät jo ensimmäiset kuukausimansikat.

- - -

Meille perheen kuopuksille on tarjolla mielenkiintoisia uutisia. Ovatko ne ahdistavia vai vapauttavia, riippunee henkilön suorituspainotteisuuden asteesta.

Minä olen kyllä ihan suosiolla se tollompi. Tosin siskoni muistia välillä kadehdin, kun oma pää tuntuu päästävän läpi kaiken, mitä sinne yrittää sulloa (sullomatta siellä toki säilyy sellaistakin, josta ei olisi niin väliksi).

Viipaloitu Pehtoori

Karjalainen kauppamies on iskenyt suoraan Ikea-sukupolven syvimpiin traumoihin. EI KASAUS HUOLIA, mainostaa joensuulainen osto- ja myyntiliike huonekaluvalikoimaansa.

Likimain nerokasta.

Toisin kuin omituinen päätös antaa sekaleivälle nimeksi Viipaloitu Pehtoori (onhan pehtoorilla kyllä kunniakasta seuraa, kuten muudan munaton Napoleon).

Ja kerta kiellon päälle: yliopiston ruokalassa tarjoiltiin jälkiruoaksi persikkarahkaa, perch quark.

No. Sattuuhan näitä itse kullekin.

Pagistaanin kansa siirtyy nyt tiedon valtateiltä vetten ääreen mittumaaria viettämään. Kaunista keskikesän juhlaa!

Väsymättä ja ystävällisesti

Voi kuinka pieninä palasina onkaan tieto maailmalla. Kroonista asiakirja-allergiaa poteva, painettuihin lähteisiin tykästynyt aatehistorioitsijanalku on joutunut väistelemään liukuhyllyjä ahkerammin kuin olisi kuunaan arvannut. Eikä loppua näy.

Tiedonmurujen haalimista helpottaa kuitenkin arkistojen hyväntahtoinen henkilökunta, joka muiden kiireidensä ohessa väsymättä ja ystävällisesti auttaa, vastailee, etsii tietoja ja kantaa mappeja - ja kutsuu hankalia aineistopyyntöjä esittävän häirikön vielä kahvillekin.

Työtäänhän he vain tekevät, mutta työnsä voi tunnetusti tehdä kovin monenlaisin ottein.

Saa nähdä, millainen on vastaanotto itänaapurin hehtaariarkistoissa, kunhan sinne saakka edetään. Byrokratia tapaa ainakin olla meikäläistä järeämpää, sanovat. Ja kahvista taitaa olla turha haaveilla.

- - -

Lapsuudenkaupunki-ilmiö hämmensi taas: kutistuneet torit ja koulunpihat, lyhentyneet välimatkat, samanaikainen vieraus ja tuttuus. Varjona mukana kulki se kymmenkesäinen, jonka maailma palasi mieleen välähdyksinä ja muistikuvina, hetkittäin hengästyttävän vahvoina.

Paluutie nykypäivään löytyi sataman paistetuista muikuista. Pahviropeellinen rasvaista proosaa tyynnyttää tehokkaasti nostalgian haikean aallokon, vaikka kuinka ilta-aurinko paistaa ja laevat huuteloo.

Toss' on hyvä mutka

Se on tuttuakin tutumpi tie, jota olen ajanut varmaan satoja kertoja.

Siihen risteykseen, jossa satasen rajoitus vaihtuu hetkeksi kahdeksaankymppiin, olen ajanut moottorijarrutuksella rullaten. Kyllä se suurin piirtein kohdalleen on hidastunut. Ja melkein heti on pitänytkin taas kiihdyttää.

Rajoitusmerkkiä on siirretty.

Kahdenkymmenen metrin päähän merkistä on ilmestynyt uusi peltipoliisi.

Olisi nyt edes ehtinyt virittää naamalleen hirmuisen irvistyksen. Se tuli, mutta sekunnin verran liian myöhään.

Hän vai hän

Jokin aika sitten Hesarin yleisönosastossa puitiin puolivakavissaan kysymystä, pitäisikö suomen kielessä olla hän-pronominit erikseen miehelle ja naiselle. Eilen eteen osui elävä esimerkki siitä, miten paljon suvun puuttuminen kielestä voi elämää helpottaa.

Monitieteellisten kinkereidemme vieraileva professori piti esitystä sukupuoliroolien muuttumisesta Venäjällä Neuvostoliiton jälkeen. Hän oli juuri viittaamassa erääseen sosiologikollegaansa:
- His theories about historically constructed patterns of power relations...
- Lena, excuse me, but he's not he any more. He's officially she, puuttui väliin toinen vierailijamme.
- But I just met him a couple of years ago, and...
- You see, he has turned into her after that. And she was very explicit about not wanting to be called him any more, and hoped everyone would respect that.
- Oh well. Anyway, his theories... Her theories...

Tällaisia tilanteita - yllättävää haastetta tottumukselle puhua jostakusta tietyn sukupuolen edustajana - ei suvutonta kieltä käytettäessä pääse hevin syntymään. Toki on vastaavasti tilanteita, joissa suvut estävät alun alkaen erinäiset väärinkäsitykset ja käytännön hankaluudet.

Ja tietysti on muistettava, ettei kieli ole koskaan pelkkä mekaaninen viestintäväline - mutta jätettäköön arvojen, merkitysten ja piiloviestien hyllyvä suo tällä kertaa rauhaan. Sinne kun uppoaa kainaloitaan myöten jo ensi askeleilla, maallikko varsinkin.

Karjalan kunnaille

Idän pikajuna kuljetti taas valtaosan Pagistaanin väestöstä Karjalan kunnaille. Karvainen assistentti - joka tulee paremmin toimeen vieraiden kissojen kuin koirien kanssa - vaihtoi joviaalisti neniä maisemia katselleen matkalaisen kanssa. Kahdeksanvuotias kissaherra oli kuulemma tottunut reissaamiseen pennusta saakka, minkä toki huomasi maailmanmiehen elkeistä.

Perillä taivas oli sinisenmusta ja maisema kellersi pahaenteisesti. Ehdin juuri ottaa rinkan selästä ja kengät jalasta, kun rytinä alkoi loppuakseen kuin seinään puoli tuntia myöhemmin.

Huomisaamuna mainittu assistentti muilutetaan mökille ja allekirjoittanut kahdeksi päiväksi kinkereille Kolin kansallismaisemiin. Ensi viikolla vuorossa on kolmen päivän arkistokiertue Savonmaalla (onkin mukava pistäytyä pitkästä aikaa syntymäkaupungissaan). Tiiviinpuoleisen ohjelman rakoja on tilkitty ystävien tapaamisilla - ja sittenhän on jo juhannus.

Juhannus. Minne katosi alkukesä? Aivan kuin joku olisi painanut pikakelausnappia, joka sai tuomet, kielot, syreenit ja pihlajat lehtimään, kukkimaan ja kuihtumaan silmissä. Linnunpoikiakaan ei enää aikuisista erota, vaikka kevätmuutosta on vain hetki.

Vuoristofilmejä

Banff Mountain Film Festival tarjoili eilen kolmituntisen otoksen palkituista vuoristoaiheisista filmeistä. Kokonaisuus oli varsin seikkailu- ja urheilupainotteinen esittäen vuoret lähinnä suuren kädellisen puuhalandiana. Lumilauta luisti ja rokki soi.

Kiinnostavinta antia parin lyhyen kiipeilypätkän lisäksi oli ranskalaispariskunnan dokumenttielokuva 8000 kilometrin pyöräilystään Mongoliasta Intiaan. Hankkeessa - sekä itse retkessä että elokuvassa - oli suorastaan liikuttavaa sisua, asennetta, huumoria ja sopiva annos nöyryyttä. Sen sijaan kertomus ammattimaisen base-hyppääjän (!) yrityksestä päästä hyppäämään erään länsiafrikkalaisen kivimuodostelman huipulta oli lähinnä käsittämätön. Suurella rahalla vauhditettu retkikunta ajaa päräytti yhteen Malin köyhimmistä kylistä, pystytti sponsoritelttansa ja ryhtyi hartiavoimin vinssaamaan norjalaisurheilijatarta tavoitteeseensa.

Mukaan ympätty teennäisen oloinen maailmanparannushenki jäi huokumaan onttouttaan, kun veden puutetta taivasteltiin taustalla energiajuoman mainos. Vastakohtaisuus oli kerta kaikkiaan liian irstas.

Mutta kenelläpä on rotia heittää se ensimmäinen kivi. Elämysten perässä juoksemisessa luonnonvaroja tuhlaten lienee lähinnä aste-eroja.

Töllöntyö

Väsätessäni arvostelua kauppahallien historiaa käsittelevästä kirjasta tajuntaan nousi - taas kerran - muuan entisen kotikaupunkini töllöntyö.

Joensuulaiset arvaavatkin jo, mistä on kyse.

Kauppahallien nousukausi ajoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen, jolloin torikaupan hygienia- ja järjestysongelmia pyrittiin saamaan kuriin siirtämällä kaupankäyntiä sisätiloihin. Myös Joensuun torille rakennettiin vuonna 1902 puinen halli kansallisromanttiseen tyyliin. Sitä laajennettiin vielä vuonna 1927.

Vanha kauppahalli palveli kaupunkilaisia aina 60-luvulle saakka. Tuolloin kaupunkiin alettiin kaivata "modernimpaa" ilmettä. Aikansa kukkasena torin toiselle laidalle nousi uusi, matala betonikauppahalli.

Ei siinä mitään. Siinäpähän nousi. Mutta pikkukaupungin pienellä torilla kaksi kauppahallia on aika paljon.

Kaupunkilaiset havahtuivat vasta, kun puuhallin purkamisesta oltiin tekemässä päätöstä kaupunginvaltuustossa. Barrikadeille vanhan hallin säilyttämiseksi kapusivat Muinaistieteellinen toimikunta eli nykyinen Museovirasto, ryhmä joensuulaisia arkkitehteja, julkisivulautakunta, kaupungin rakennustoimisto sekä kaupunginhallitus kaupunginjohtajaa lukuunottamatta. Mutta turha oli potkia edistyksen jaloa aatetta vastaan. Halli myytiin silloisella 710 markalla purettavaksi joulukuussa 1968. Polttopuillahan on aina käyttöä.

On komistuksen perään sittemmin itkettykin, manailtu päättäjien käsittämättömiä aivoituksia ja haaveiltu hallin uudelleenrakentamisesta. Mutta niin se vain on - kerran tuhottua ei takaisin saa. Eikä uudesta vanhaa.

No, kohtahan 60-luvun kauppahalli - aikansa arkkitehtuurin tyylipuhdas edustaja - alkaa olla suojeltavan ikäinen. Mutta luulenpa, että harva perään parkuisi, jos se jonakin kauniina aamuna olisi selittämättömästi kadonnut.

Kuvat on lainattu täältä.

Talviturkit Liesjärveen

Liesjärven kansallispuisto Kanta-Hämeessä on niin pieni, ettei sinne juuri kannata teltan kanssa lähteä. Kesäiseen päiväretkeen se oli sen sijaan omiaan. Rapeankuiva kangasmetsä tuoksui helteelle, keltakurjenmiekka ja oravanmarja kukkivat ja varjopaikoissa kulkijoita ehätti seuraamaan sinnikäs hyttyslentue. Kyynäränharju - noin kilometrin pituinen, kapeaakin kapeampi kannaksenruikale Liesjärven ja Kyynäränjärven välissä - oli vinkeä kokemus.

Korteniemen perinnetilalla sattui juuri olemaan jonkinlainen puuhapäivä työnäytöksineen. Väkeä riitti ilman meitäkin, joten katsoimme parhaaksi väistyä metsänpeittoon silmäiltyämme pihapiirin läpi ja vaihdettuamme pari kohteliasta määkäisyä mustankirjavan vuohen kanssa. Maatiaiskukko päätteli - aivan oikein - hihnan päässä kuikuilevan assistentin olevan kettujen sukua ja johdatteli kanansa arvokkaasti kauemmaksi. Ei mitään hätää rouvat, tilanne on hallinnassa, siirrytäänpä kuitenkin hyvässä järjestyksessä sivummalle...

Vapaan kanaparven katselu korvaisi kyllä monta terapiakertaa, mitä ihmismielen hyvinvointiin tulee. Samaten suomenhevosen harjanjuuren rapsuttelu.

Talviturkkikin tuli heitettyä sekä neli- että kaksijalkaisilta (jälkimmäisistä toinen oli tosin ehtinyt jo perjantaina mereen). Kesäturkit taas kuivatteli kuuma kallio ja iltapäivän aurinko.

Viisaat

Jos sanonta viisaat istuvat varjossa pitää paikkansa, niin mitähän tästä voisi päätellä? Eräät eivät saa tarpeekseen paahteesta, vaikka vesi tippuisi kielestä ja keuhkot kävisivät kuin palkeet.

Yritys

Tuuletusräppänästä telläytyi sisään ampiainen, joka alkoi kyhätä ikkunanpuitteeseen pesää. Tapaus innoitti pohtimaan aamukahvipöydässä, millainen olisi ampiaisyhdyskunnan tapaan toimiva yritys.

Keväällä yrityksen naispuolinen johtaja heräisi talvihorteestaan ja alkaisi rakentaa liiketiloja sopivaksi katsomaansa paikkaan. Sitten hän aloittaisi munimisen. Näin alkunsa saavat työläiset - valkokaulustyöntekijät, huoltojoukot ja teollisuusvartijat - raataisivat vimmaisesti koko kesän. Loppukesällä olisi kiihkeiden työpaikkaromanssien aika. Siten yritysjohtaja varmistaisi seuraavan kauden työvoiman, koska syksyn tullen vanhat työntekijät kuolisivat pois.

Ja se Oolannin sota

Kun nelijalkainen toipilas näytti sunnuntaiaamuna olevan jo oma itsensä, uskaltautuivat kaksijalkaiset harrastamaan hieman paikallisturismia. Suomenlinna olikin allekirjoittaneelta vielä näkemättä.

Ei ole enää. Hurraa, hurraa, hurraa.

Eväsleipien syöminen vallituksen suojaisessa lokosessa lintuja ja vesiliikennettä katsellen oli sunnuntaiterapiaa parhaimmillaan. Voi vain kuvitella, miltä saarella tuoksuu noin viikon kuluttua, kun syreenit ovat kukassa.

Tulipa myös opittua, mikä on kuivatelakka sekä havaittua, että pullasorsuus omaksutaan jo untuvikkona. Yhdeksänpäinen heinäsorsapesue kipitti kilvan nokkimaan ojennetun käden sormia emon seuratessa tyynenä vieressä.

Ei välttämättä

On paikkoja, joihin ei välttämättä haluaisi tutustua, niin hienoja kuin ne ovatkin. Sellainen on esimerkiksi taannoin Viikkiin muuttanut yliopistollinen eläinsairaala.

Karvainen assistentti halusi eilen ulos aikaisin aamulla. Ja kahden tunnin päästä taas. Ja uudestaan. Ja taas. Ovella ravaaminen viittasi ikävän selvästi virtsatietulehdukseen.

Perjantaina iltapäivällä ei enää eläinlääkäriaikoja saanut, joten neljän jälkeen otimme pyydetyn nestenäytteen purkkiin ja suuntasimme Viikkiin päivystykseen. Parin tunnin odottelun jälkeen pääsimme tulehdusdiagnoosin, antibioottireseptin ja jokseenkin kipeänoloisen koiran kanssa kotiin.

Surkealta Sandy vielä tänäänkin näyttää, ja mikä harmillisinta, kieltäytyy tyystin juomasta vettä tai edes lihalientä. Ilmeisesti se yrittää samaa, epäonnistumaan tuomittua taktiikkaa kuin moni ihmislapsi samasta vaivasta kärsiessään: kun ei juo, välttyy kivuliailta vessareissuilta. Vanhemmiten sitä vasta älyää, että ahkera vedenjuonti lievittää kiusaa.

Niinpä meilläkin turvaudutaan - eläinlääkärin ohjeistuksella - pakkojuottoon vähän kerrassaan.

Turpa

Hammaslääkäri poisti vihdoin etuhampaitteni takaa rautakaaren, joka laitettiin sinne ammoisen oikomishoidon tulosta ylläpitämään. Sen jäljiltä löytyi paikkailtavaa sen verran hankalista paikoista, että ikeneen tökättiin puudutuspiikki.

Puudutuksen häviäminenhän ottaa aina aikansa. Yleensä tunnottomuus on kuitenkin toispuoleista aiheuttaen lähinnä huolta siitä, valuuko hervottomasta suupielestä huomaamatta kuolaa.

Mutta etuhampaiden symmetrinen puudutus aiheuttaa mitä riemastuttavimman ilmiön. Nenän ja ylähuulen tunnottomuus saa aikaan tunteen, että minulla on turpa. Jättimäinen ruohonsyöjän turpa! Tai kenties tapiirin kärsä.

Valmiiksi

Matalapaineestako johtunee, kun olen viime aikoina ollut joltisenkin unelias ja hajamielinen, unohtunut tuijottamaan tuulessa heiluvaa vaahteranlehteä, parkkipaikalla patsastelevaa harakkaa tai ilmoitustaulun valkoista nastaa. Huomaan kaipaavani tunnetta, että asiat tulevat valmiiksi. Sitä syvää tyydytystä, jonka suoritetun tehtävän yliviivaaminen listalta tuottaa, vaikka seuraava olisi jo odottamassa.

Sellaisia hetkiä ovat aikanaan tarjonneet vaikkapa toimittajan pätkähommat. Asia kerrallaan muotoutuu jutuksi, joku helposti, joku työläämmin. Yksi tuntuu itsestäkin hykerryttävän hyvältä, toinen pakolla puserretulta. Usein on kiire saada lehti painoon, ja käsistään joutuu jättämään tekstejä, joista tietäisi saavansa parempia viilaamalla vielä hiukan.

Mutta ne valmistuvat.

Kun palkkatyönä on väitöskirjan väsääminen, valmiiksi tulevia asioita on harmillisen vähän. Autuaalliset aikaansaapuuden tunteet ovat harvinaisia, vaikka tunnollisesti asettaisi itselleen aikarajoja ja pilkkoisi päämääräänsä pienemmiksi etapeiksi. Tehtävän loppuunsaattaminen on jo poikinut lisäurakan, kysymykseen vastaaminen tuottaa lisää kysymyksiä, maatuskan sisältä löytyy aina uusi maatuska. Kirjan viitteistä löytyy lisää kirjoja, jotka on hankittava käsiinsä. Langanpäitä joutuu jättämään auki, alaviitteitä tyhjiksi, laittamaan sulkuihin muistutuksia itselleen: etsi alkuperäislähde, tutki tarkemmin, selvitä lisää!

Ehkä siksi halkojen pinoaminen tai mintuntaimen istuttaminen parvekeruukkuun tuntuu nykyisin nautittavammalta kuin koskaan. Asioiden valmiiksi saattamisen tarve - luulisin sen olevan ihmisessä enemmän tai vähemmän sisäsyntyinen - hakee kai uomansa aina jostakin.

Vaikka sitten kasvien kastelusta tai sipulin pilkkomisesta.