Lumen Valon konsertti sateisena ja tuulisena perjantai-iltana tekee kireälle kaamosmielelle samaa, kuin lämmin viinimarjamehu kipeälle kurkulle. Vanhan, säestyksettömän kirkkomusiikin lempeä sointi silittää, lievittää, hivelee ja rauhoittaa, saa hengittämään hitaammin, pitkin vedoin. Myös vierailulle tulleet vanhemmat ovat enemmän kuin mielissään illan ohjelmasta. Etenkin musiikinharrastajaisäni on tohkeissaan lauluyhtyeen moniäänisestä taituroinnista.
Lauantai-illan Carmen on niin ikään arjesta kohottava kokemus. Nyt jos koskaan kannattaa harkita oopperassa piipahtamista, vaikkei kyseisen taidemuodon suurimpiin ihailijoihin kuuluisikaan (ei Pagistaanissakaan kuuluta, vaikka silloin tällöin saatetaankin käydä hihittämässä perusteellisille keuhkotautikuolemille; Carmenissa ei tosin niitä nähdä, ja hyvä niin). On ollut loistoidea sijoittaa 1800-luvun teos 1930-luvulle karunharmaine puvustuksineen ja lavastuksineen. Ohjaaja perusteli ratkaisuaan tilan antamisella pääasialle. Punaiset flamencohelmat ja muu korea folklorismi on helposti liikaa, kun Bizet'n musiikkikin on värikkyydessään ja dramaattisuudessaan lähes visuaalista.
On hullua, että näen oopperan ensimmäistä kertaa kokonaan katsomosta, vaikka olen aikoinani osannut libreton käytännössä ulkoa. Kaksitoistakesäisenä annoin nimittäin oman, erittäin vaatimattoman kontribuutioni korkeakulttuurille lallattamalla Carmenin lapsikuorossa yhden syksyn ja kevään. Koska meitä tarvittiin aivan oopperan alussa ja lopussa, tuli teos kuultua ja osin nähtyäkin aika monta kertaa eväiden syömisen, kortinpeluun ja yleisenä maanvaivana pyörimisen lomassa.
Ah, ne eväät. Jokin välisoitto nosti kielelle sen tietyn jogurtin maun, kun taas Habanera tuoksui aivan selvästi klementiineille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti