Eilen olivat vastakkain henki ja aine, kun arvoin kahden samanaikaisen kokoontumisen välillä aivan viime tinkaan saakka. Mennäkö pohtimaan Jorge Bucayn parantavia tarinoita Dodon kirjapiiriin, vai kuuntelemaan Kunlun-retkikunnan matkakertomusta Suomen Alppikerhon kerhoiltaan? Klassinen aasi kahden heinätukon välissä-probleema siis - ja nuo heinätukot vielä sijaitsivat vaivaisen puolen kilometrin päässä toisistaan.
Tällä kertaa vuoret voittivat, koska passiivinen kuunteleminen tuntui pitkän päivän päätteeksi keskustelua helpommalta. Semminkin, kun Bucay oli jäänyt muun touhakan vuoksi keskenlukuiseksi ja ennen muuta keskenajatelluksi.
Mietittävää tarttui taas mukaan vuoritarinoistakin. Jostain syystä aihe - savannielämään kehittyneen kädellisen hinku hiissata itsensä korkeille, kylmille paikoille tai muuten hankaliin olosuhteisiin ilman varsinaista pakkoa - jaksaa aina vain kiinnostaa. Sitä enemmän nyt, kun on saanut vähän omakohtaisiakin maistiaisia vuorikiipeilyn vetovoimasta sivusta seuraamisen lisäksi.
Ja ihmisissä, jotka kertovat asiastaan innoissaan, kaiken laskelmoinnin unohtaen, on aina jotakin sympaattista ja peräti liikuttavaa (paitsi ehkä silloin, jos kyse on aatteesta ja kertoja koettaa väkisin vääntää kuulijan päätä katsomaan maailmaa juuri hänen asiansa kautta, mutta se onkin eri asia, eikä kuulu tähän, onneksi).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti