lauantaina, kesäkuuta 07, 2008

Mokipaiva

Family reunion: siskokset Sandy ja Selma vahdissa mökin portailla.

Kolme neljäsosaa Pagistaanin kansasta on palannut meluisille ja tolkuttoman tomuisille kotikonnuilleen, joita ei omikseen tahdo tunnistaa. Pihakallio on kadonnut, kehää mukaillut kevyen liikenteen väylä meluaitoineen ja suojapuustoineen rouhittu pois uuden ajokaistan alta. Sisällä on kuuma kuin saunassa, mutta ikkunoiden auki pitäminen saa aikaan pölykelmun laskeutumisen kaikille pinnoille ennätysajassa.

Karvainen kansanosakin protestoi maalaiselämän loppumista: Sandyn krooninen ongelmakorva tulehtui saman tien palattuamme, mikä on selvä stressin merkki. Lisäksi koira oli vuorokauden pissilakossa. Se tarkoitti jurottamista ja mulkoilemista umpimielisen näköisenä silloin, kun olisi ollut toiminnan aika. Luonto kuitenkin kutsui, joten yöllä eteisen matolle oli ilmestynyt mittava lääsö. Sitä ei normaalioloissa koskaan tapahdu.

Rocky taas kulkee huoneesta toiseen silmin nähden tympääntyneenä, käy vähän väliä tökkimässä minua kuonollaan ja haluaa mennä parvekkeelle nukkumaan metelistä huolimatta.

Tunnen syvää syyllisyyttä koiraparkojen vuoksi, mutta minkäpä teet. Luulen myös tietäväni, miltä niistä tuntuu. Lapsena inhosin sunnuntaita, koska silloin palattiin mökiltä kaupunkiin (asuimme tuolloin Kuopiossa ja vietimme suuren osan viikonlopuista sekä kaikki lomat Liperin mökillä, isäni entisellä kotipaikalla). Perjantai taas oli viikon paras päivä. Kuulen vieläkin korvissani englantilaisen leikkikoulumme amerikkalaisopettajan aksentin, kun hän viikon päätteeksi tuumi, että "onpa Kati iloinen, mutta sehan onkin perjantai ja mokipaiva!"

Kun opettajaäitini kesäloma alkoi, oijustimme mökille ja siellä pysyimme elokuuhun saakka. Isä liittyi seuraan oman lomansa ajaksi, kymmenen vuotta vanhempi siskoni taisi jossain vaiheessa jäädä kaupunkiin viettämään ainakin osan kesästä töissä ja muissa menoissaan.

En muista ikävystyneeni omissa puuhissani koskaan, en edes erityisemmin kaipailleeni kaupunkikavereita. Heistä joku saattoi tosin pistäytyä kylässä kerran, pari kesässä. Jälkeenpäin olen toisinaan miettinyt, viihdyinkö itsekseni niin hyvin, koska se on synnynnäinen ominaisuuteni, vai muovasivatko nuo lapsuuden lomat ja viikonloput osaltaan minusta taipuvaisen erakkouteen ja eräänlaiseen itseriittoisuuteen - tosin kovin näennäiseen ja petolliseenkin.

Ehkä vastaus on sekä että.

Hieman urbaanimpaan mökkielämään pääsin kurkistamaan tänään Lupiinin ihastuttavalla siirtolapuutarhamökillä, jossa pistäydyin vaihdantatalouden merkeissä: toimitin vihdoin perille jo keväällä lupaamani huonekasvinalut ja sain vastineeksi innostavan juttutuokion hyvässä seurassa (johon lukeutui emännän lisäksi pieni, musta koira), esittelykierroksen tiluksilla sekä raparperia niin piirakkana kuin raakanakin. Mainio vaihtokauppa, sanoisin.

2 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Kiva kun tulit! Kasvit pääsivät sisäkuistin ikkunalle, sieltä jossain vaiheessa siirrän ne tänne kivikaupunkiin. Kiinanruusu on hulppean kokoinen, jännityksellä odotan millainen siitä vielä kehkeytyy.

Pieni musta koira oli tänään kuulemma varastanut ompelukoneen puolakotelon ja purrut veri roiskuen kun sitä otettiin pois. Ja niin lempeä ja laupias kun se aina kyläilijöiden seurassa on :)

Kati Parppei kirjoitti...

Kiinanruusu kannattaa muuten leikata jossain vaiheessa, niin se haaroittuu. Halutessaanhan siitä voi kasvattaa myös runkomaisen ja leikata vasta sitten, kun sen korkeus tuntuu sopivalta. Sisäkuistin ikkuna on varmasti viihtyisä paikka kasveille...

Hih, pikkukoiran silmissä oli kyllä sellainen pilke, että kipinää saattoi arvata tarvittaessa löytyvän!