Maailmassa on paikkoja, joissa aivan erityisesti hävettää olla oman lajinsa edustaja.Puolalainen Lublinin kaupunki on kasvanut vuosikymmenten myötä kiinni Majdanekin keskitysleiriin, joka 270 hehtaarin kokoisena oli Auschwitzin jälkeen Euroopan toiseksi suurin työ- ja tuhoamisleiri. Majdanek perustettiin Heinrich Himmlerin käskystä vuonna 1941, ja siellä kuoli kolmen vuoden aikana yli 230 000 ihmistä joko kaasukammioissa tai tauteihin ja nälkään.
Kaikkein kammottavinta on äärimmilleen viety tehokkuus ja suunnitelmallisuus, joka paikan päällä lyö silmille kerta toisensa jälkeen. Lajittelu, säilytys, tuhoaminen, jälkikäsittely. Ensin päätöksinä koneella kirjoitetuissa asiakirjoissa, sitten piirustuksina ja kaavioina ja lopulta puolalaisella niityllä satojen hehtaarien kokoisena, piikkilangalla aidattuna järjestelmänä parakkeineen, kaasukammioineen ja krematorioineen.
Nykyään Majdanekin ilman täyttävät naakkojen ja mustavaristen huudot. Ne eivät paikan sairaasta historiasta välitä; tyhjissä parakeissa ja vartiotorneissa on hyvä pesiä. Kuoleman koneisto tuottaa nyt uutta elämää.
Unkarilaisen Imre Kerteszin omaelämäkerrallinen keskitysleirikuvaus Kohtalottomuus on kirja, jonka jokaisen soisi lukevan. Siitä puuttuvat tyystin paatos, kauheuksilla mässäily ja historiallinen jälkiviisastelu - ja juuri se tekee siitä niin vaikuttavan.
4 kommenttia:
Kohtalottomuus oli minusta siinä mielessä erityisen karmea kirja, että se sai minut monta kertaa naurahtelemaan ääneen, kun kuitenkin oli tunne että nauraminen jos mikään nyt ainakin on vallitsevissa olosuhteissa mahdotonta ja ehdottoman sopimatonta.
Mutta kun ne keskushenkilön havainnot häntä ympäröivästä todellisuudesta olivat niin absurdeja ja ne oli tuotu esiin usein niin lakonisesti, ettei sille naurahtelulle mitään mahtanut.
Veera, aivan - täsmälleen sama havainto tehtiin täälläkin.
Mutta kun se tosiaan on ollut niin absurdia. Luulen, että keskitysleireilläkin on kyllä naurahdeltu asialle jos toisellekin. Ihmismieli on siitä omituinen ja hieno systeemi, että kaikkein järjettömimmätkin olosuhteet idättävät huumorin kukkaa - ehkä kituliasta ja kieroa, mutta kukkaa kumminkin.
Sen jälkeen kun luin lapsena Anne Frankin päiväkirjan, en ole saattanut lukea yhtään juutalaisten vainoista kertovaa kirjaa. Vahingossa luin Rybakovin Raskasta hiekkaa ja näin painajaisia sen jälkeen. Miten voi lukea vahingossa? Siten, että kirja imaisee mukaansa niin ettei voi lopettaa!
Tuossa Kerteszin kirjassa on siinä mielessä jotain samaa kuin Anne Frankin päiväkirjassa, että molemmissa kokijana on nuori. Muuten ne tietysti ovat kovin erilaisia - toinen on kyseisenä aikana kirjoitettua itsetutkiskelua, toinen aikuisen muistelua.
Ja tietysti se, että toinen säilyi hengissä muistelemaan, toinen ei.
Lähetä kommentti