Puolukkapiirakka

Allekirjoittanut taitaa olla keskimääräistä herkempi verensokerin heilahteluille, koska makean syöminen saa helposti aikaan uneliaisuuskohtauksen ja hingun saada lisää sokeria. Siksipä se ei ole kovin tehokas hoitokeino yleiseen syystokkuraan, vaikka keho sitkeästi vihjaileekin talveen varautumisesta ja lämmittävän rasvakerroksen kasvattamisesta.

Leipominen on kuitenkin mukavaa ja viikonloppu on aina viikonloppu. Niinpä Pagistaanin uunissa paistui eilen puolukkapiirakka useammasta reseptistä mukaillulla ohjeella (suurin kunnia menee tänne). Lopputulos oli niin mehukas ja maistuva, ettei ohjetta voi olla laittamatta edelleen kiertoon.

Jauhojen, hiutaleiden ja leseiden suhteita ja lajeja voi vaihdella vapaasti kaappinsa sisällön mukaan, kunhan yhteismäärä pysyy suurin piirtein samana. Jos piirakassa käyttää mustikoita tai muita vähemmän hapokkaita marjoja, kannattaa sokerin määrää vähentää.

Mitä parahin puolukkapiirakka

100 g margariinia
1 dl sokeria
1 kananmuna
1 dl lesepitoisia kaurahiutaleita
1 dl spelttijauhoja
1 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
3/4 dl maitoa

Päälle:

4-5 dl puolukoita

Murupäällys:

50 g margariinisulaa
3/4 dl muscovado- tai fariinisokeria
1 dl vehnäleseitä
1 dl kaurahiutaleita

Vatkaa pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Vatkaa sekaan kananmuna. Sekoita yhteen hiutaleet, jauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri jauhoihin ja lisää taikinaan maidon kanssa.

Levitä taikina voideltuun (ja haluttaessa leseillä leivitettyyn) piirakkavuokaan. Paista 200-asteisen uunin keskitasolla 10 minuuttia. Sekoita yhteen murupäällyksen ainekset. Levitä puolikypsälle tortulle puolukat ja niiden päälle muruseos. Jatka paistamista uunin keskitasolla noin vartin verran tai hieman pidempään, jos marjat olivat jäisiä.

Kaamosta

On lohdullista tietää, että muutkin.

Kun sitä kuitenkin yhä, joka vuosi, hämmästyy ja ihmettelee. Kyselee itseltään, mikä nyt on vialla, vaikkei mikään vialla olekaan, kun ei luonto itse sitä voi olla, eikä ihminen luontokappaleena muuksi muutu.

Niin, se on täällä taas. Hyvää kaamosta. Herättäkää minut keväthangille.

Soitellen sotaan

On mielenkiintoista huomata, miten suuri voi olla ero niin sanotun passiivisen ja aktiivisen kielitaidon välillä.

Koska käytän päivittäin venäjän- ja kirkkoslaavinkielisiä lähteitä noin kuudelta vuosisadalta, luen kieltä suhteellisen sujuvasti ja nopeasti. Sama pätee tieteelliseen tekstiin.

Joku voisi siis sanoa, että osaan hyvin venäjää. Mutta mikä on hyvän kielitaidon mitta? Pian tulee kymmenen vuotta siitä, kun viimeksi vietin pidemmän ajan Venäjällä tai ylipäänsä opiskelin kieltä. Onkin ollut turhauttavaa huomata, että käytön puutteessa venäjän puhetaitoni on hiipunut maitokauppakielen tasolle. Eikä sekään irtoa tuosta vain, miettimättä ja spontaanisti. Kieliopissa teen kerrassaan härskejä pukkeja. Sehän on sivuosassa, kun tärkeintä on oleellisen poimiminen luetusta tekstistä (kielioppiasiassa osoitan kyllä syyttävällä sormella paitsi peilikuvaani, myös muuten mainiota yläasteen ja lukion venäjänkielen opettajaa, joka ei pakottanut meitä opettelemaan päätteitä kerralla ja kunnolla; luokan seinällä oli kielioppitaulukot, joista oli luvallista ja helppoa luntata niin tunneilla kuin kokeessakin).

Tänä syksynä sain kompuroinnista tarpeekseni ja ilmoittauduin Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen kielikurssille, joita on tarjolla viidellä tasolla. Lähdin soitellen sotaan ja tein, kuten kansliassa kehottivat: menin suoraan nelostason ryhmään, joka on tarkoitettu kieltä sujuvasti käyttäville.

Heti ensimmäisellä kerralla pohdiskeltiin Venäjän demokratiakäsitystä, venäläisyyden syvintä olemusta sekä tuleviin presidentinvaaleihin liittyviä skenaarioita.

Minä olin varautunut kertomaan, että pidän kaalipiiraista ja kansanmusiikista.

Parin kerran jälkeen luulen kuitenkin, että shokkiratkaisu oli oikea. Kun rima on juuri ja juuri selvitettävällä korkeudella, on pakko tehdä urakalla töitä; kerrata pää savuten vanhaa ja opiskella uutta. Kysehän ei ole siitä, etten ymmärtäisi keskustelua tai käsiteltäviä tekstejä, vaan ennen muuta puheen tuottamisen ruostumisesta ja aktiivisen sanavaraston kapenemisesta. Kiinnostavat aiheet ja pieni, mukava ryhmä* lienevät omiaan maanittelemaan unohtuneet sanat kellarikomeroista päivänvaloon.

Asiaa auttaa myös se, etten enää osaa pelätä itseni nolaamista tai väärin sanomista käyttäessäni vieraita kieliä. Se pelko karisi venäläisten opettajien höykytyksessä ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä syksynä.

Eikä siinä kaikki. Ryhdyin samassa tarmon- tai hulluudenpuuskassa vihdoin - viisitoista vuotta aiottuani - tahkoamaan saksan alkeita työväenopiston kurssilla.

Luulen, ettei Pagistaanissa tulla kuluvana lukuvuonna kärsimään vapaa-ajan ongelmista. Periksi ei kuitenkaan anneta. Tämä on julkinen lupaus.

*Hilpeänä yksityiskohtana kerrottakoon, että eräs vanhempi rouva totesi aloittaneensa venäjän opiskelun ko. keskuksessa silloin, kun kurssit olivat ilmaisia ja aulassa seisoi Leninin patsas.

Kuulumistenvaihtosyötävää

Hyvän lounasseuran vuoksi sitä matkustaa ilomielin vartin paikallisjunassa. Varsinkin silloin, kun kotona sijaitsevan työhuoneen seiniä katselee joka tapauksessa vielä neljän jälkeenkin.

Kun vieno ehdotus sushista ei kalaa karsastavaa ystävää kiehtonut, päädyimme testaamaan Mikonkadulla sijaitsevan, trendikkään nuorekasta ilmettä tavoittelevan Meze Pointin. Yhdeksän pikkumezen lounaslautanen näytti epäilyttävän väljältä, mutta osoittautui yllättävän ruokaisaksi. Sitä paitsi mezet - nuo Lähi-Idän tapakset - ovat mitä parhainta kuulumistenvaihtosyötävää, toisin kuin lautasellinen nopeasti jäähtyvää lämmintä ruokaa. Verkkaan atrioitaessa myös moninaisen mukavat maut pääsevät oikeuksiinsa. Terveellisiksikin mezejä väittävät (se, että jälkiruoka päädyttiin nauttimaan Ben & Jerryn dekadentin jenkkihapatuksen muodossa, oli siis tarpeen tilanteen tasapainottamiseksi).

Koska en ole aiemmin maistanut muita kuin kotitekoisia mezejä, en osaa arvioida paikan tasoa suhteessa muihin vastaaviin. Hyvin kuitenkin maallikoille maistui.

Riippumaton tutkija

Sanojen ihmeellinen maailma tuottaa loputtomasti valopilkkuja Pagistaanin arkeen. Iltana muutamana kotisohvalla koettiin suhteettoman riehakkaita hetkiä, kun Myanmarin mielenosoitusten tiimoilta uutisissa oli haastateltavana riippumaton tutkija. Eilen taas pantiin ilolla merkille, että sulkapallo - siis peliväline - on englanniksi shuttlecock. Sukkulakukko!

Ei siihen paljoa tarvita.

Sen sijaan sohvalla puhkuttiin epäuskoista tuohtumusta, kun uutisissa kerrottiin kauppojen ryhtyneen käyttämään tuoksulaitteita, jotka tupsuttavat ilmaan ostohaluja lisääviä hajuja. Moinen vilunkipeli ei sinällään yllätä, mutta se, että kauppiaat kertoivat siitä ilman häpeän häivääkään oli jo liian paksua. Omilla nimillään ja naamoillaan he kehua retostivat, miten hedelmäosastolla tuoksuu appelsiiniaromi ja leipäosastolla pullauute. Ja kauppa käy.

Vähemmästäkin katoaa se viimeinen uskonripe ihmisen perimmäiseen hyvyyteen.

Lailla pienten oravain

Sateenharmaa sää kirkastui sopivasti sunnuntaina, kun piti lähteä takaisin etelään. Auringonhehkuisessa syysmaisemassa oli pohjana vihreää ja sinistä, seassa pensselinvetoina kullan ja pronssin sävyjä.

Nuhruisesta ilmasta huolimatta Pagistaanin kansa ahkeroi itäisillä mailla lailla pienten oravain. Istutettiin rusopajuangervoja, pioneja ja kuukausimansikoita, perustettiin pihaketo (on silkkaa luksusta perustaa kuivaa ketoa neitseelliselle hiekkamaalle, jota ei ensin tarvitse köyhdyttää), sahattiin ja pilkottiin liiterin täydeltä puita, kerättiin melkein neljä sangollista puolukoita, ryöpättiin rouskuja ja tehtiin muita syksyhommia kahden mökin tarpeiksi. Ja tietysti saunottiin ja vaikeroitiin solidaarisesti joka puolella kehoa tuntuvia, nautinnollisen työperäisiä kolotuksia.

Nelijalkainen kansanosa osallistui kaikkiin toimiin lähinnä työnjohdollisissa tehtävissä. Koirien into marjanpoimintaan sai pohtimaan, mahtavatko sudetkin täydentää syksyisin ruokavaliotaan marjoilla, vaikkeivät karhujen tavoin talviunta nukukaan. Tietääkö joku viisaampi? Kaikki koiramme ovat nimittäin hoksanneet marjastuksen ilot ilman opastusta. Olen ajatellut, että ne laumaeläiminä tekevät vain samaa kuin muutkin, mutta viimeisin tulokas paineli kymmenviikkoisena mustikkavarvikkoon ottamatta sen kummemmin mallia ihmisten puuhista.

"Annapa, mummo, se pallo tänne ja heti!"


"Sen kun otat, jos saat!"


Koiramaista hutunkeittoa.


Ja sitten mennään...


...taas.

Vihanneslokeron tyhjennyssoppa

Onion; Platearius, Le Livre des simples médecines. A Feast for the Eyes.

Pagistaanin lounasravintolassa tarjoillaan usein apetta, jonka voi nimetä vaikkapa vihanneslokeron tyhjennyssopaksi. Allekirjoittaneella on nimittäin tapana hamstrata jääkaappiin jos jonkinlaista tarjousjuuresta ja kaalinpäätä. Niitä pitää aika ajoin käyttää urakalla pois, ennen kuin ne kiipeävät itse ulos ja masinoivat vallankumouksen.

Kasvissosekeitossa on se mukava puoli, että siihen voi tyrkätä mitä vihanneksia tahansa kesäkurpitsasta kukkakaaliin ja perunasta palsternakkaan. Mitä useampi sortti, sen maukkaampi soppa, vaikka väri ei aina olekaan esteettisimmästä päästä. Myös maustamisessa voi olla huolettoman boheemi ja ripaista sekaan sitä sun tätä. Varsinkaan yrttimausteita ei tarvitse sen kummemmin mittailla. Tuorejuustojen tai ruokakerman jämät uppoavat mainiosti mukaan. Jos haluaa soppaansa lisää proteiinia, linssit tai esikäsitellyt pavut solahtavat sekaan sopuisasti (toinen versio perussopasta onkin tomaattimurskapohjainen linssi-vihanneskeitto, jonka voi maustaa vaikkapa intialaisittain).

Esimerkiksi eilen soppa syntyi kahdesta sipulista, muutamasta porkkanasta, suuresta nauriista, kolmesta valkosipulinkynnestä ja kahden parsakaalin varsista. Ne paloiteltiin kattilaan, lisättiin vettä peitteeksi asti, nakattiin mukaan kasvisliemikuutio ja keitettiin kypsiksi. Sitten surautettiin soppa sileäksi sauvasekoittimella, lisättiin kolmen juuston ruokakermapurkin pohjat ja rouhaistiin mausteeksi mustapippuria, kirveliä ja meiramia. Kiehautettiin kertaalleen ja nautittiin raejuuston kanssa.

Helppoa, halpaa, terveellistä ja vielä herkullistakin. Kattilallisesta yksi kansalainen lounastaa muutaman päivän.

Tosin tällä kertaa loput keitosta on pakastettava, sillä tänään lähdetään taas kerran kohti itää. Pohjois-Karjalan mökit on laitettava vähitellen talviteloille, ja puolukkametsään menolla alkaa olla kiire. Onneksi säästössä oli jokunen lomapäivä.

Säännöllisesti ja runsaskätisesti

Ensin mainittakoon, että päivän pärskähdyksen tarjosivat Jussi ja Pyhän makaroonin veljeskunta.

- - -

Korruptio ja lahjonta nousevat aika ajoin otsikoihin. Pohditaan, missä niitä esiintyy ja missä ei, kuinka paljon ja missä muodossa, kuka ja ketä. Kiintoisia kysymyksiä, ja tärkeitä.

"Bribery is a crime implying a sum or gift given that alters the behavior of the person in ways not consistent with the duties of that person. It is defined by Black's Law Dictionary as the offering, giving, receiving, or soliciting of any item of value to influence the actions as an official or other person in discharge of a public or legal duty. The bribe is the gift bestowed to influence the receiver's conduct. It may be any money, good, right in action, property, preferment, privilege, emolument, object of value, advantage, or any promise or undertaking to induce or influence the action, vote, or influence of a person in an official or public capacity."
- Wikipedia: Bribery

Miten lienee Pagistaanin laita? Hetkellisessä avomielisyyden puuskassa tunnustan, että etenkin puolustusministeriötä voidellaan säännöllisesti ja runsaskätisesti. Lahjuksilla, ja vain lahjuksilla, valtiomme toimii kitkatta, asiat luistavat ja kaikki ovat tyytyväisiä.

"This is an intelligent breed but it does have a mind of its own. One must convince the dog that it wants to do what you want it to do. Force would never work with this breed, as it can be more stubborn than most humans. Coercion, such as with positive reinforcement training, is a more efficient method of getting a Bedlington to co-operate."*
-PetPlanet Dog Breeds: Bedlington Terrier

*Joku koiriin erikoistunut käyttäytymistutkija totesi jossain, että siinä, missä palveluskoirat tottelevat silkasta miellyttämisen ilosta, terrierit vaativat aina saada nähdä rahat ensin.

Taitokortteli

Aloin valua Pohjois-Karjalasta etelään kolme vuotta sitten. Tänä aikana Joensuun keskustassa tuntuu tapahtuneen enemmän muutoksia kuin sitä ennen viidessätoista vuodessa. On jykevöitetty loivaa jokimaisemaa fallistisilla tötteröillä, on rakennettu jos jonkinlaista ostosparatiisia rättikauppoineen ja nostettu lasi ja betoni kaikin puolin kunniaan. Eipä siinä mitään.

Mutta on tapahtunut muutakin. Kiitos ystävälle, joka ehdotti viime perjantain lounastreffejä Kauppaneuvoksen kahvilaan arvellen, etten ole siellä vielä käynyt.

- Siis missä?

Muistan, miten vuosien ajan haikailtiin parempaa käyttöä jokivarren kauniille, vanhoille taloille, joissa oli lähinnä kaupungin virastoja. Käsityöpuoteja, taidetta, mukavia kahviloita, jotakin joka vetäisi sekä asukkaita että matkailijoita nauttimaan puukorttelin tunnelmasta.

Jotenkin minulta, käypäläiseltä, oli mennyt kokonaan ohi Taitokorttelin avaaminen kuluvan vuoden huhtikuussa. Ystävää odotellessani kuljin silmät pyöreinä Kauppaneuvoksen talon käytävillä. Kurkistelin pikkupuoteihin, pajoihin ja gallerioihin. Ihailin neuvontakeskuksen valoisaa kudontasalia kaakeliuuneineen ja silmäilin houkuttelevaa kurssitarjontaa. Sisäpihalla oli kauppojen lisäksi taidetakomo ja kahvilan ulkoalue.

Upeaa. Loistavaa.

Eräs myyjistä kertoi kesän olleen vielä odotettuakin vilkkaampi. Ihmekös tuo; sijainti torin ja sataman välissä imee ihmiset luontevasti sisään. Kahvilaa ei syyttä ole sanottu Joensuun kauneimmaksi.

Toivonpa sydämestäni menestystä hankkeelle. Hyvät ainekset ja tilaus ovat ainakin olemassa, ovat olleet jo pitkään. Uuden vuosituhannen joensuulaisuus on totta vieköön kaivannut jotakin tällaista (vielä kun pääsisi todistamaan Kerubin ylösnousemusta; silloin voisi jo puhua kulttuurirenessanssista).

Taas vähän lisää

Petroskoin yliopiston kurssikeskus kirkasvetisen Urozero-järven rannalla osoittautui mukavaksi kinkeripaikaksi. Antoisia olivat niin luennot, esitykset, keskustelut, seura, ruoka kuin löylytkin. Luottamusta ja intoa myös omiin tekemisiin tuli taas vähän lisää; ne tapaavat olla hupeneva luonnonvara varsinkin etätyöläisellä, joka jää paitsi kollegoiden välisistä uskonvahvistussessioista ja säännöllisestä kahvihuoneterapiasta.

Tässä kaikessa on jotain järkeä.

- - -

Taviokuurnalta oli poissaollessani putkahtanut kommenttilaatikkoon kaksikin haastetta. Ensin se helpompi:

Tehtävänanto: Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Jaahas. Katsotaanpa. Koska rymysin vielä äsken pusikossa koirien kanssa, normaalin alusvaatetuksen lisäksi yltäni löytyvät epäkäytännöllisen vaaleat, mutta jo useita vuosia ansiokkaasti palvelleet marketin ulkoiluhousut, vaaleansininen t-paita, jossa lukee Hard Rock Cafe Chicago (vaate on ostettu kyseisestä ravintolasta yli kahdeksan vuotta sitten, sitä on pidetty kesät talvet, mutta vasta tänä vuonna se oli siirrettävä ihmisten ilmoilta koti- ja rymykäyttöön; siinäpä hinta-laatusuhdetta kerrakseen!), musta fleecepusakka ja vaaleat, villaiset vaellussukat. Mainittakoon samaan hengenvetoon, että vastaavanlainen yhdistelmä tapaa verhota allekirjoittanutta minä tahansa arkipäivänä kellonajasta riippumatta. Pagistaanin kotitoimistossa ei juuri jakkupukuja nähdä.

Meemilaiskurina totean vain, että haasteen poimikoon kuka tahansa, joka tarvetta vaatetuksellisiin paljastuksiin tuntee.

Toinen biologiystävämme haasteista oli tämä yleinen kutsu, jonka jo aiemmin panin ilolla merkille. Toivottavasti sen kokee omakseen mahdollisimman moni:

Blogiteemapäivä (Blog Action Day)

Vuosittain, 15. lokakuuta, blogaajat ympäri maailmaa yhdistävät voimansa tuodakseen jonkin tärkeän asian kaikkien huulille. Vuonna 2007 teemana on ympäristö. Kaikki osallistujat kirjoittavat ympäristöasioista omalla, omaan blogiinsa sopivalla tyylillään. Tavoitteenamme on saada ihmiset pyrkimään keskustelemalla kohti parempaa tulevaisuutta.

Etsimme joukkoihimme kaikenlaisia blogaajia: kaikista kansallisuuksista, kaikenlaisista taustoista ja kaikista aihepiireistä. Osallistuaksesi seuraa näitä ohjeita:

Julkaise kirjoitus 15. lokakuuta
Julkaise blogissasi sinua kiinnostavaan ja blogisi teemaan sopivaan ympäristöaiheeseen liittyvä kirjoitus.

Esimerkiksi, jos blogisi aihepiirinä on raha, voit julkaista vinkkejä rahan säästämiseen ympäristöystävällisten ideoiden avulla. Vastaavasti politiikka-aiheinen blogi voi pohtia ympäristöasioiden painoarvoa poliittisessa päätöksenteossa.

Osallistuvien kirjoitusten ei tarvitse noudattaa tiettyä agendaa vaan riittää, että ne liittyvät asetettuun laajempaan asiakokonaisuuden kirjoittajalle ja tämän lukijakunnalle sopivalla tavalla. Tavoitteenamme ei ole edistää tiettyä näkökulmaa, vaan saada aikaan keskustelua aihepiiristä.

Kirjoita siis samalla tavalla kuin tavallisesti kirjoitat blogiisi, liitä kirjoituksesi ympäristöasioihin ja julkaise se lokakuun 15. päivänä.

Muita vaikutusmahdollisuuksia
Voit osallistua blogiteemapäivään myös lisäämällä teemapäivän mainosbannerin sivuillesi (http://blogactionday.org/promote) tai lahjoittamalla teemapäivän ansiosi itse valitsemallesi ympäristöjärjestölle.

Rekisteröi blogisi
Pidämme BlogActionDay.org-sivustolla kirjaa tapahtumaan sitoutuneista blogeista, joten olisi hyvä, jos rekisteröisit blogisi osoitteessa http://blogactionday.org/commit

Bloody Sunday

Jos elämä tuntuu tylsänpulskealta eikä mitään jännittävää koskaan tapahdu, kannattaa hankkia koira. Tahikka useampi, jolloin mahdollisuus vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin kasvaa.

Huomisaamuna yhdeksältä on suunnattava Joensuusta kimppakyydillä Petroskoihin. Matka on niitä, joille palkansaajan tulee lähtemän vaikka pää kainalossa. Perillä odottavat yhdet vuoden tärkeimmistä kinkereistä. Jalkapuurangaistus ja raippoja, jos niistä laistaa.

Edellisestä reissusta kotiudutaan perjantaina illansuussa. Lauantaiaamuna iskee räkälentsu. Ei siinä mitään. Varataan junalippu sunnuntai-iltapäiväksi. Vietetään päivä lähinnä nukkumalla toivoen, että olo paranee. Jätetään viimeiset reissuun liittyvät paperitoimet sunnuntaiksi, koska silloin ehtii vielä hyvin. Ja junassa on aikaa lukea.

Sunnuntaiaamuna mennään - jo hieman parempivointisena - koirien kanssa lenkille ennen töihin ryhtymistä. Ja kas. Puolivälissä marssia Sandy alkaa ripuloida verta. Paljon.

Soitetaan hätäpäissään miehelle, joka on menossa kalliokiipeilemään (onneksi vasta menossa, myöhemmin olisi puhelimeen ollut turha soitella). Aletaan jo kotimatkalla tavoitella päivystävää eläinlääkäriä. Ehditään hiki päässä kotiin samaan aikaan miehen kanssa, ihmetellään tuokio tilannetta, todetaan, ettei ruokaa kärkkyvä koira näytä olevan välittömässä hengenvaarassa, perutaan junalippu, lähdetään norkoilemaan kahdeltatoista aukeavan eläinlääkäripäivystyksen ovelle.

Diagnoosi on, jos oikein muistan, akuutti hemorraginen gastroenteriitti. Eläinlääkäri määrää tuhdit antibiootit, paastoa ja pakkojuottoa ja kiittelee ripeää toimintaa - vaivalla on taipumus viedä eläin nopeasti huonoon kuntoon. Sen ei pitäisi tarttua, mutta pennunkin vointia kuulemma kannattaa seurata.

Tullaan helpottuneina kotiin. Ihmetellään tilannetta. Yhä ruokaa kärkkyvä Sandy ei ole niin sairas, että tärkeä reissu kannattaisi perua kokonaan, mutta molempia koiria olisi hyvä pitää lähipäivinä silmällä. Mies on visusti töissään kiinni ja pääsee korkeintaan käymään päivällä kotona.

Niinpä soitetaan vanhemmille, esitetään avunpyyntö vedoten siihen, ettei heidän niskoilleen ole koskaan sälytetty korvasärkyisiä lastenlapsia. Pakataan reppu, lastataan koirat autoon, vilkutetaan miehelle hyvästit ja lähdetään ajamaan kohti Pohjois-Karjalaa. Ehditään perille illalla. Viedään koirat mökille vanhempien hoiviin, välitetään eläinlääkärin ohjeistus, kiitetään nöyrimmästi ja jatketaan itse matkaa kaupunkiin.

Tyhjennetään humisevaa päätä blogitekstiä naputtamalla. Huokaistaan, keitetään teetä, varataan viereen röykkiö nessuja ja ryhdytään töihin. Aamuyhdeksään on vielä aikaa. Ja passikin näyttää päätyneen mukaan.

In Dublin's fair city

Kun kahdeksan vuotta sitten kävin Irlannissa vaihto-opiskelusyksyn päätteeksi, jäi Dublin näkemättä. Puute korjautui nyt kuuden hengen ja kahden päivän merkkipäivämatkalla.

Puolitoista päivää perillä antoi jo hieman makua kaupungista, ainakin turistien kansoittamasta keskustasta. Yleisvaikutelmaksi pikavisiitistä jäi sympaattinen, hieman rähjäinen arkkitehtoninen sekametelisoppa, jossa maan kasvava talous näkyy nostokurkina ja uusina, lasiseinäisinä toimistorakennuksina.



Virallisia nähtävyyksiä ei kahteen päivään viitsi paljoa ahtaa, mutta jotain kuitenkin. Hulppein käyntipaikoista oli Trinity Collegen kirjaston Long Room. Tiloille ja tunnelmille eivät kuvat tee koskaan oikeutta, joten hallin mittasuhteet, valonhämy, kirjojen määrä ja niiden tuoksu tekivät yllättävän ja mieleenpainuvan vaikutuksen. Sen sijaan Book of Kells oli samasta syystä jonkinlainen antikliimaksi. Painetut kuvat kertovat saman, minkä lasilevyn alla lekottava alkuperäiskappalekin, ja jälkimmäisen näkeminen saa siinä se nyt on-väristysten sijasta aikaan lähinnä hämmästelyä siitä, miten hyvin opus on kestänyt vuosisatojen retuutusta.

Irlannin kansallismuseo oli niin ikään mukava käyntipaikka. Sopivan pieni (museoähky ei ole miellyttävä olotila), hyvin järjestetty ja kaiken lisäksi ilmainen. Pagistaan suosittelee.

Karvainen kansa vietiin reissun ajaksi allekirjoittaneen serkkutytön ja tämän puolison hellään huomaan. Vieraskoreuden karistua sekä vanhempi että nuorempi assistentti olivat kunnostautuneet kyseenalaisessa käytöksessä kumpikin tavallaan. Hakijoiden korvat punoittivat kuunnellessa, kuinka nuorempi oli muun muassa kiivennyt pöydälle ja syönyt rahapuun pistokkaan.
- Eihän sitä tiedä, jos se nyt kakkisi rahaa*, tuumasivat hoitajat, joiden suhtautuminen koiramaisiin vastoinkäymisiin oli ihailtavan laupias.

*Ei kakkinut.

Reilu banaali

Eräästä lehdestä osui silmiin mainos, joka julisti Reilusti banaalilla kouluun! Epäilin muotoilua tarkoitukseltaan hämäräksi jääneeksi sanaleikkiyritelmäksi, mutta mikään muu ei reilun kaupan hedelmiä markkinoivassa ilmoituksessa tahallisuuteen viitannut.

Sattuuhan sitä. Ja mieluummin reilun hauska painovirhe kuin banaalit yhdys sana virheet, joiden esiintymistiheys painetuissa teksteissä, mainoksissa ja tuotenimissä jaksaa kummastuttaa kerta toisensa jälkeen.

Parempi myöhään

Pistäydyttiin pikaiselti Tampereella koko kaksi- ja nelijalkaisen edustuston voimin. Ylen hilpeiden kemaraisten aiheena oli siskon ja langon viisivuotishääpäivä, jota kai puuhäiksikin kutsutaan.

Hääjuhlien myötä on viisi vuotta vierähtänyt myös siitä, kun urosvahvistuksen kanssa tapasimme ensi kerran. Tosin kaksi ja puoli jokseenkin vaiheikasta vuotta ehti kulua, ennen kuin tapaaminen sai intensiivisempää jatkoa.

Onneksi sai. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tuumasin katsellessani, kun armaani pisti jalalla koreasti Sun muistolles, Urho Kekkonen-humpan tahtiin lankomieheni kanssa.

Homeerisen herkullisen hääpäiväaterian teema muuten viittasi jo seuraaviin perhejuhliin sisältäen muun muassa Guinness-marinoitua sisäfilettä ja valkosuklaa-viskimoussea mokkasiirapilla. Äidin seitsemän vuosikymmentä. Ensi keskiviikkona. Dublinissa. Whack fol all the Ra!