Blues Brothers

Kesä- ja heinäkuun vaihteen lauantai vierähti tuttuun tapaan sinisissä merkeissä, eli Puistobluesin pääkonsertissa (kuvassa juureva Big Jack Johnson). Teema jatkui sunnuntaina koiranäyttelyssä, jossa tähän saakka silkkoja kehuja keränneet Tanzaran veljekset Rocky ja Kassu saivatkin tiukalta tanskalaistuomarilta kakkospalkinnot eli siniset nauhat.
- Blues Brothers, Pagistaanissa hihiteltiin.

Työpöytä on siivottu ja reppu pakattu. Pakaasin kokonaispainon sain - kiitos ultrakevyen teltan ja yleisen minimalismin - viilattua reiluun viiteentoista kiloon mukaan lukien vesi ja paikan päältä hankittava kaasuputeli. Noin kepeä reppu on yksintarpojalle varsin kohtalainen saavutus, kun kaikki tarvittava on kannettava itse (alppipatikoinnissahan on Lapissa vaeltamiseen verrattuna se hyvä puoli, ettei ruokaa tarvitse kantaa koko reissun tarpeiksi mukana - ja majoitusvälineetkin voisi jättää halutessaan kotiin ja asua hotelleissa).

Pagistaan siis hiljenee pariksi viikoksi, ellei jossain italialaiskylässä osu vastaan nettikahvilaa. Nauttikaa kesästä, haistelkaa kukkia ja syökää mansikoita!

Helpotus

Eilisen materialistista aatoksista juohtui mieleen taannoinen kysely, jonka mukaan yllättävän suuri osa suomalaisista olisi tehnyt elämässään valintoja ilmastonmuutoksen vuoksi. Autoilua on vähennetty, jätetty kaukomatka tekemättä ja niin edelleen. Jollen väärin muista, pieni- ja keskituloiset olivat päästöjen vähentämisessä aktiivisempia, kun taas paremmin palkatut eivät juuri tottumuksiaan olleet muuttaneet.

Totuuden hienoinen pyöristely kyselyissä tiedetään (me kaikkihan haluamme lisää luomua kauppoihin ja katsomme televisiosta asiaohjelmia ja luontodokumentteja), joten niiden antama kuva reippaista ilmastotalkoista voi olla todellisuutta idyllisempi. Mutta olisiko myös niin, että tavalliseen kulkijaan kohdistuva päästönsäästöpaine olisikin, paradoksaalista kyllä, eräänlainen helpotus?

Kulutusjuhlaahan on vietetty jo hyvän aikaa, ja kuten suhteellinen köyhyys-käsite osoittaa, ihmisolennoilla on taipumus arvioida oma elintasonsa suhteessa ympärillä oleviin lajitovereihin joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Kun tuttavat matkailevat, kasvaa paine viedä omakin perhe lomalle Phuketiin. Kun räyhäkkään näköisiä ja mukavuudella markkinoituja citymaastureita ilmaantuu katukuvaan - ja naapureiden pihoille - yhä enemmän, alkaa monen mieli palaa autokauppaan. Pysyminen mukana elämän varustelussa vaatii rahaa, mikä taas vaatii enemmän töitä, enemmän stressiä, enemmän kulutusluottoja...

Entä nyt? Ilmastotalkoiden myötä säästämisestä ja vapaaehtoisesta kieltäymyksestä onkin pitkästä aikaa tullut sosiaalisia hyveitä epäilyttävän marginaaliköyhäilyn sijaan. Esimerkiksi kaukomatkan väliin jättämisellä voi olla perheen käyttötaloudelle valtava merkitys. Päästöjen vähentäminen on mitä parhain ja salonkikelpoisin lisäsyy vaihtaa aurinkorannat mummolavierailuun ja Puuhamaahan. Joukkoliikenteen käyttäminen on moderni ja tiedostava valinta - auton tankin täyttämisen käydessä aina vain kalliimmaksi. Jos perheeseen hankitaankin uusi auto, halvempi ja vähäpäästöisempi ajokki on joka tavalla parhaiten perusteltu vaihtoehto.

Asian voi sitten sivulauseessa mainitakin, jos tuttava tuntuu intoilevan liikaa omista hankinnoistaan tai lomasuunnitelmistaan.

Tämä ehkä selittää senkin, miksi esimerkiksi saunomisesta sähkösaunassa ei olla valmiita juuri tinkimään (silmääni kutittaa kummasti, aivan kuin siellä olisi jokin orgaaninen, raamatullinen objekti, joka taisi mennä sinne jo matkailusta ja autoilusta kirjoittaessani). Saunomisen tuottama nautinto on suurempi kuin taloudellinen tai sosiaalinen hyöty, joka sen väliin jättämisestä saadaan. Tuskinpa kovin moni toteaa työpaikan kahvipöydässä, että jätimmepä saunomatta lauantaina, kun on tuo ilmastonmuutos.

Se olisi jo kiusallisen osoittelevaa ja omahyväistä.

Nämä ovat taas kärjistyksiä ja kuulostavat ehkä kyynisemmiltä kuin on tarkoitus, mutta meidän päämme kerta kaikkiaan toimivat niin, halusimme tai emme: jos tulevaisuuden kannalta viisas valinta tuottaa välitöntä hyötyä myös nykyhetkessä, se on paljon helpompi tehdä. Ja laumaeläimiä kun olemme, lajitovereiden hyväksynnän ja sosiaalisen elämän merkityksen vähätteleminen olisi hurskastelua.

Sitä paitsi näen koko kuvion - jossa ei sinällään liene mitään uutta - yksinomaan myönteisenä: mikä voisi olla hienompaa kuin se, että päästöjen vähentäminen laskisi myös kansan kollektiivista stressitasoa ja saisi suorittamisen vaihtumaan leppoisampaan elämiseen?

Materialistista onnea

Meillä taisi käydä tuuri: vietimme juhannuksen juuri siellä, missä ei satanut kuin parin ropsauksen verran. Kaksi järveä rantasaunoineen, mainio seura, savustetut ahvenet ja suopursun tuoksu viimeistelivät viikonlopusta lyhykäisyydessäänkin likimain täydellisen irtioton.

Urosvahvistus oli hankkinut Alaskan-reissulleen zoomkameran, jonka maukkaat makro-ominaisuudet saivat allekirjoittaneen ryömiskelemään varvikossa suuren osan juhannuksesta. Sen verran kevyeksi, näppäräksi ja silti monipuoliseksi ostos osoittautui, että minäkin päätin jättää uskollisen, mutta reilusti painavamman kumppanini tykötarpeineen kotiin ensi viikolla vuoristopoluille suunnatessani.

Puhtaan materialistista onnea on tuottanut myös merinovillainen Devold Expedition-alusasu. Sellainen päätyi koekäytettynä allekirjoittaneen vaatekaappiin, kiitos Denali-retkikunnan yhteistyökumppaneiden. Kalsareissa on pikanttina yksityiskohtana sepalusaukko ja kasvunvaraa löytyy joka suuntaan, mutta vähävaraisen ja kustannustietoisen humanistin retkeilyarsenaalissa Devoldit ovat silkkaa luksusta, mallista viis.

Tähän asti ahkerasti käyttämäni Ruskovillan asu (sekin sponsorisatoa miehen edellisiltä reissuilta, rakkautta ovat yhteiset kalsongit) on osoittanut, että merinovilla on aivan lyömätön materiaali, kun tasapainoillaan hikoilun ja palelun välillä. Eettisyyteen pyrkivää kuluttajaa tosin ahdistavat sen tuottamiseen liittyvät eläinsuojelulliset kysymykset, joihin on onneksi alettu kiinnittää huomiota kansainvälisen paineen myötä.

Jussia

Pagistaanin kansa vetäytyy muutamaksi päiväksi kauas työmaaräjäytyksistä ja toivottaa lennossa oikein leppoisaa jussia itse kullekin säädylle!

Järjettömältä vaikuttava

Tänään huhkiessani taas kerran ylös Malminkartanonhuippua minut saavutti iäkkäämmänpuoleinen mies kävelysauvoineen.
- Paljonko on kiviä repussa, hän kysäisi.
- Ei ole kiviä, vaan kaksikymmentäviisi kiloa kuulalaakereita, vastasin.
- Saman verran on ylipainoa minullakin, tosin mahapuolella.
Virnistelimme hetken hilpeälle ajatukselle selkä- ja maharepuista ja jatkoimme sitten ylös mäkeä solidaarisesti läähättäen.

Lähes joka kerran mäellä könytessäni joku tulee uteliaana kysymään, mitä oikein puuhaan. Valistuneemmat kysyvät, minne aion tehdä vaellusreissun. Täysin järjettömältä vaikuttava touhu on kuin onkin mitä parhainta valmistautumista patikkaretkiin ja suuriin korkeuseroihin. Urosvahvistuksen esimerkki ja omakohtaisemmin viimekesäinen alppireissu ovat todistaneet, että joka ikinen yksitoikkoisessa sorarinteessä nylkkäisty metri maksaa itsensä takaisin paikoissa, joissa maankuori on Kolia korkeammilla rypyillä. Pienellä etukäteisvalmistautumisella lisää mahdollisuuksiaan keskittyä maisemiin rasitusvammojen sijasta; paljon on toki silkasta tuuristakin kiinni.

Niin, minne? Parin viikon päästä, jos jumalat suovat, Pagistaaniin vaihtuu vuorostaan ukkovalta allekirjoittaneen suunnatessa Luoteis-Italiaan. Kaksiviikkoisesta turneesta suuri osa vierähtänee Gran Paradison kansallispuistossa, mutta alavammillekin maille olisi mukava ehtiä. Hyviä reppureissuvinkkejä Aostan, Piedmonten ja Ligurian alueelle otetaan siis vastaan!

Elämän ihmeitä

Kävimme sunnuntain ratoksi katsastamassa, miltä entinen Eläinmuseo eli nykyinen Luonnontieteellinen museo näyttää pitkän remontin jälkeen. Kuten odottaa saattaa, näyttelyt on koottu hienosti ja katseltavaa riittää.

Tosin välillä tuntui, että informatiivisuudesta oli tingitty elämyksellisyyden ja helposti sulateltavuuden kustannuksella. Ilmiö on tuttu maailmalta, ja sen ymmärrettävä ja hyväksyttävä syy lienee pyrkimys kehittää museoita eläviksi ja kiinnostaviksi koko perheen käyntikohteiksi. Ehkä se on ikäpolvikysymys siinä missä makuasiakin, mutta minusta lopputulos on usein hieman sekava ja asiasta toiseen poukkoileva. Yksitoikkoisen luennoiva näytteillepano ei tietysti sekään ole hyvä.

Jälkikäteen hoksasin senkin, miksi suhteeni luonnontieteellisiin museoihin on aina ollut hieman ristiriitainen, vaikka olen pienen ikäni ollut maanisen kiinnostunut luonnosta ja käynyt ahkerasti myös aihetta sivuavissa museoissa ja näyttelyissä. Oivallusta edesauttoi Kirahveja kimnaasissa-näyttely, johon kierroksemme päätimme. Huomasin siirtyväni aivan toisenlaiselle prosessoinnin tasolle tarkastellessani kadettikoulun rangaistuspöytäkirjaa ja valokuvia venäläisestä kymnaasista - molemmathan toimivat vuorollaan rakennuksessa 1900-luvun alkupuolella ennen Eläinmuseota.

Kun luonto museoidaan, lopputulos on aina enemmän tai vähemmän toteava. Tältä näyttävät pähkinänakkeli, trilobiitti, tunturimaisema eläimineen, muurahaiskarhun luuranko ja helmipöllön oksennuspallo. Katsokaa, oppikaa ja kunnioittakaa elämän ihmeitä (jotka tosin paradoksaalisesti on täytetty sahanpurulla ja varustettu lasisilmin).

Sen sijaan ihmiseläimen jälkeen jättämissä tuotoksissa on museoituinakin tietty tulkinnanvara ja tilaus omille pohdinnoille. Pohtia voi toki luonnon tarkoituksenmukaisuutta ja evoluution ihmeitäkin, mutta se on hieman eri asia. Paikoilleen jähmetetystä, siististi järjestetystä ja luokitellusta luonnosta puuttuvat sattumanvaraisuus ja oikullisuus, jotka museoidussa(kin) ihmistoiminnassa säilyvät - jolleivät silminnähtävinä, niin tulkintojen, merkitysten ja motiivien kautta hahmottuvina.

Täytetty eläin on mykkä, pysäytetty ja liikkumattomuudessaan luonnoton (sic!), mutta sata vuotta vanha kirje herää eloon jokaisessa uudessa lukijassa, vaikka sekä eläin että kirje on yhtä lailla irrotettu asiayhteydestään, siirretty kellumaan ajattomuuteen.

Missä mahtaa olla vika

Yritin varata erästä slaavilaisen kirjaston teosta siinä onnistumatta. Manailin hetken kirjaston tietokannan takkuilua ja tietysti sitä, että joku oli ehättänyt lainaamaan tarvitsemani opuksen. Sitten lähetin viestin loputtoman kärsivälliselle ja ystävälliselle henkilökunnalle tiedustellen, missä mahtaa olla vika.

Vastaus tuli nopeasti, kuten aina:

"Hei Kati, kirja on sinulla Fabianiassa lukusalilainana..."

Olen hölmöillyt kirjastoasioissa vuosien mittaan niin paljon, että pelkään olevani ainakin Slavicassa jonkinlaisen kävelevän vitsin maineessa. Tai sitten itsekeskeisyyteni saa aikaan lievää paranoiaa, ja todellisuudessa kaikki muut tolloilevat yhtä lailla.

Epäilenpä.

Lomaan on vielä kaksi viikkoa aikaa, laskin juuri. Kahdesti.

Kaniineja

Lammaskommentteja meillä on totuttu kuulemaan harva se päivä, mutta taannoin koirain kanssa ulkoillessa korviini osui jotakin uutta:
- Katso äiti, kaniineja!
Käännyin epäuskoisena katsomaan. Kyllä, vaunuissa istuvan natiaisen silmät olivat nauliutuneet tiukasti vieressäni hölköttäviin nelijalkaisiin.

Mistä puheen ollen, miehen varustesäkistä paljastui Alaskan-tuliainen, josta karvainen kansanosa haltioitui vähintään yhtä paljon kuin mainittu lapsi kaniineiksi olettamistaan olennoista.

Haltioitui niin, että tuominen joutui saman tien tiukkoihin vetokokeisiin, jollaisia Pagistaanissa on harvemmin nähty.

Lopputulos olisi voinut olla opettavaista katsottavaa niille työnantajille, jotka suunnittelevat raivaavansa tilaa nuorille uraohjuksille konkareiden kustannuksella.

On mielenkiintoista katsella, millaisia reaktioita sangen autenttisen kokoinen ja painoinen leikkikaniini saa aikaan kaninmetsästykseen jalostetuissa terriereissämme. Lähes vimmaisen vetokisan lisäksi otusta "tapporavistetaan" raivokkaasti kerta toisensa jälkeen, mitä muille leluille tehdään satunnaisemmin. Ilmeisesti pienissä bedlingtoninaivoissa aktivoituu jokin geneettinen ohjelma sopivan purutuntuman myötä.

Juuri sinä, jolla on joskus ollut jotain asiaa

Saisikohan jonkun teistä, Pagistaanin rakkaista kommentoijista, houkuteltua Blogikommentoijatapaamiseen Helsingin Kallioon ensi perjantaina?

"Kaikki blogeja kommentoivat, myös anonyymit, ovat erinomaisen tervetulleita. Uteliaat bloggaajat saavat tulla paikalle jos houkuttelevat mukaan ainakin yhden kommentoijansa."

Kantakaa nyt kansalaisvastuunne erakoituvan etätyöläisen pitämisessä edes jossain määrin sosiaalisena ja liittykää seuraan! Puhumattakaan siitä, miten mukavaa olisi tavata kuka tahansa teistä. Tapaaminen on puoli kuudelta Torkkelinmäen isossa puistossa. Sieltä olisi tiemmä tarkoitus illan viiletessä siirtyä sisätiloihin, eli Kurvin William K:hon.

Allekirjoittanut olisi kerrankin maisemissa (ja siipalla samaan aikaan työpaikan kesäkinkerit), mutta eihän tuonne nyt kehtaa ilmestyä ilman säännönmukaista kommentoijaseuralaista.

Pääluku on täysi

Ilolla ilmoitettakoon, että Pagistaanin pääluku on taas täysi. Kokonaismassassa on kyllä kirimistä entiseen. Muutama viikko tarpeeksi isolla vuorella on takuuvarma laihdutuskuuri - myös silloin, kun laihtumisvaraa ei lähtiessä ole ollut grammaakaan.

Kasvattaja neuvoi muutama viikko sitten lisäämään Rockyn ruokaan ihan rehellistä voita. Rasvalisäys on tarpeen etenkin nyt, kun olen alkanut ottaa koiranpojan juoksulenkeille mukaan. Voita taidetaan alkaa lappaa toiseenkin ruokakuppiin.

Sen sijaan kansan keskimääräinen karvaisuustaso on noussut. Tosin pahoin pelkään, että hieno ja charmantisti harmaantuva reissuparta kokee vetoomuksistani huolimatta viimeisiä hetkiään kylpyhuoneessa, josta putkahtaa ulos taas siisti ja sileä perusinsinööri.

Himokkaasti

Sain eilen tilaisuuden paasata taas kerran suu vaahdossa Pentti Alangon ja Pirkko Kahilan kirjasta Ukonhattu ja ahkeraliisa: perinteiset koriste- ja hyötykasvit*, joka on maatiaiskasveista ja niiden historiasta kiinnostuneen kotiraamattu. Se on niitä silmää ja mieltä hiveleviä kirjoja, joita selaa himokkaasti kerta toisensa jälkeen, kunnes ne osaa melkein ulkoa. Lukekaa, ihmiset, ja nähkää valo!

Kun nyt suosittelemaan äidyttiin, suositeltakoon myös Liperin Myllyn luomukaurahiutaleita. Olen etsinyt etsimästä päästyäni karhean rouhakkaita, purutuntumaltaan jämäköitä jättihiutaleita, jollaisista ainakin Venäjällä haudutellaan maailman parasta kaurapuuroa. Vihdoinkin niitä löytyi. Mikropuuroa tehdessä aikaa saa varata pari minuuttia tavallista enemmän, mutta lopputulos on taivahainen akanoineen kaikkineen.

Hiutaleita pakkaa ja myy ainakin Eloeväs-luomukauppa Joensuun kauppahallissa, mutta ehkä niitä löytyy muualtakin. Pussi on tavallinen, valkoinen paperipussi, jossa on käsin kirjoitetut tekstit, joten kovin suurisuuntaisesta jakelusta ei taida olla kyse.

*Sen "sisarkirja" on Palavarakkaus ja särkynytsydän, josta on - ahaa! - näemmä ilmestynyt uusi painos vuonna 2005.

Mokipaiva

Family reunion: siskokset Sandy ja Selma vahdissa mökin portailla.

Kolme neljäsosaa Pagistaanin kansasta on palannut meluisille ja tolkuttoman tomuisille kotikonnuilleen, joita ei omikseen tahdo tunnistaa. Pihakallio on kadonnut, kehää mukaillut kevyen liikenteen väylä meluaitoineen ja suojapuustoineen rouhittu pois uuden ajokaistan alta. Sisällä on kuuma kuin saunassa, mutta ikkunoiden auki pitäminen saa aikaan pölykelmun laskeutumisen kaikille pinnoille ennätysajassa.

Karvainen kansanosakin protestoi maalaiselämän loppumista: Sandyn krooninen ongelmakorva tulehtui saman tien palattuamme, mikä on selvä stressin merkki. Lisäksi koira oli vuorokauden pissilakossa. Se tarkoitti jurottamista ja mulkoilemista umpimielisen näköisenä silloin, kun olisi ollut toiminnan aika. Luonto kuitenkin kutsui, joten yöllä eteisen matolle oli ilmestynyt mittava lääsö. Sitä ei normaalioloissa koskaan tapahdu.

Rocky taas kulkee huoneesta toiseen silmin nähden tympääntyneenä, käy vähän väliä tökkimässä minua kuonollaan ja haluaa mennä parvekkeelle nukkumaan metelistä huolimatta.

Tunnen syvää syyllisyyttä koiraparkojen vuoksi, mutta minkäpä teet. Luulen myös tietäväni, miltä niistä tuntuu. Lapsena inhosin sunnuntaita, koska silloin palattiin mökiltä kaupunkiin (asuimme tuolloin Kuopiossa ja vietimme suuren osan viikonlopuista sekä kaikki lomat Liperin mökillä, isäni entisellä kotipaikalla). Perjantai taas oli viikon paras päivä. Kuulen vieläkin korvissani englantilaisen leikkikoulumme amerikkalaisopettajan aksentin, kun hän viikon päätteeksi tuumi, että "onpa Kati iloinen, mutta sehan onkin perjantai ja mokipaiva!"

Kun opettajaäitini kesäloma alkoi, oijustimme mökille ja siellä pysyimme elokuuhun saakka. Isä liittyi seuraan oman lomansa ajaksi, kymmenen vuotta vanhempi siskoni taisi jossain vaiheessa jäädä kaupunkiin viettämään ainakin osan kesästä töissä ja muissa menoissaan.

En muista ikävystyneeni omissa puuhissani koskaan, en edes erityisemmin kaipailleeni kaupunkikavereita. Heistä joku saattoi tosin pistäytyä kylässä kerran, pari kesässä. Jälkeenpäin olen toisinaan miettinyt, viihdyinkö itsekseni niin hyvin, koska se on synnynnäinen ominaisuuteni, vai muovasivatko nuo lapsuuden lomat ja viikonloput osaltaan minusta taipuvaisen erakkouteen ja eräänlaiseen itseriittoisuuteen - tosin kovin näennäiseen ja petolliseenkin.

Ehkä vastaus on sekä että.

Hieman urbaanimpaan mökkielämään pääsin kurkistamaan tänään Lupiinin ihastuttavalla siirtolapuutarhamökillä, jossa pistäydyin vaihdantatalouden merkeissä: toimitin vihdoin perille jo keväällä lupaamani huonekasvinalut ja sain vastineeksi innostavan juttutuokion hyvässä seurassa (johon lukeutui emännän lisäksi pieni, musta koira), esittelykierroksen tiluksilla sekä raparperia niin piirakkana kuin raakanakin. Mainio vaihtokauppa, sanoisin.

Olisin voinut kertoa

Kunpa, voi kunpa vanhempani olisivat ottaneet asian puheeksi allekirjoittaneen kanssa, ennenkuin takavuosina lankesivat taimikauppiaan puheisiin tuoksuvatukasta hyvänä ja nopeakasvuisena näkösuojakasvina.

Hyvähän se onkin. Ja nopeakasvuinen. Aivan erityisen hyvä se on leviämään ja putkahtelemaan pintaan metrien päässä alkuperäisestä kasvupaikastaan, myös siellä, missä soisi kasvavan - ikään kuin vaihtelun vuoksi - jotain muutakin kuin tuoksuvatukkaa. Sitkeä se on kuin itse piru: ei katkea juuri eikä lannistu kasvi, vaikka nyhtäjä riehuisi berserkkinä itsensä uuvuksiin.

Sen olisin voinut kertoa, jos olisi kysytty. Nyt joudun mökin puutarhavastaavana käymään jokakesäistä taistelua paitsi tuoksuvatukkaa, myös vääjäämättä mieleen hiipiviä, umpikerettiläisiä ajatuksia vastaan.

Pysyköön uskoni vahvana kiusaajista huolimatta.

Kiire loppui

No niin. Olinkin hämmästyttävän pitkään onnistunut elämään elämääni ihmisiksi ilman siihen tyypillisesti kuuluvaa slapstick-kohellusta. Jos nimittäin tuota varmuuskopiojuttua ei oteta lukuun.

Sitten tuli kaunis, kesäkuinen keskiviikkoaamu. Olin juuri lähdössä arkistotöihin Valamoon, kun mies soitti ja kertoili kuulumisia Alaskasta. Puhelun päätyttyä hoksasin kellon olevan jo paljon, joten vein kiireellä tietokoneen ja muut romppeet mökin pihalla olevaan autoon. Huomasin viime tingassa unohtaneeni kameran, joten nakkasin auton avaimet etupenkille, löin oven kiinni ja palasin sisälle.

Kun tulin takaisin, auto oli visusti lukossa ja avaimet sisällä autossa. Siellä olivat myös puhelin ja lompakko. Kiireessä sohatessani käteni oli kai osunut johonkin lukitusnapeista ja lyönyt keskuslukituksen päälle.

No, kiire loppui ja vaihtui katkeraan manailuun. Auton vara-avaimet olivat luonnollisesti Espoossa, joten kiivaan pohdinnan jälkeen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kävellä naapuriin ja ryhtyä soittelemaan apua. Onneksi lähimmän naapuritalon leskirouva oli kotosalla ja lainasi mielellään puhelintaan.

Avun löytäminenkään ei ollut aivan yksinkertaista, mutta kolmas joensuulaisista lukkofirmoista tärppäsi. Hetkisen jahkailtuaan työnjohtaja lupasi lähettää jonkun miehistä hätiin parin tunnin sisällä.
- Se tulee kyllä kalliiksi, kun pitää sinne asti* tulla, hän huomautti.

Nieleksin hieman hinta-arvion kuultuani, mutta minkäpä teit. Ikkunaakaan kun en olisi viitsinyt särkeä. Annoin ajo-ohjeet, lupasin naapurille käydä maksamassa puhelut myöhemmin ja talsin takaisin mökille odottelemaan. Tunnin ja kahvimukillisen päästä pihaan ilmaantui kaksi joviaalia lukkoseppää, jotka sorhasivat aikansa autonoven kimpussa hyttysiä huitoen. Molemmille oli sattunut sama vahinko oman auton kanssa useampaan kertaan, mikä tietysti lohdutti hieman (mikäpä on sattuessa, jos itsellä on lukkosepän pätevyys).
- Nuo keskuslukitukset ovat niin herkkiä.
- Juu, niin taitavat olla.

Mutta auto saatiin kuin saatiinkin auki, ja mikä mukavinta, miehet laskuttivat vain noin puolet summasta, jonka työnjohtaja oli kulungeiksi arvioinut. Kello näytti jo yli yhtätoista ja päivä oli pielessä muutenkin - käytännön kriisit heti aamusta vaikuttavat ainakin allekirjoittaneella koko päivään, sitä käy ikään kuin ylikierroksilla ja on kahta keskittymiskyvyttömämpi - joten ilmoitin kirjastonhoitajalle (joka olikin ehtinyt jo soitella perääni, mutta se puhelinhan oli autossa) siirtäväni luostarireissun suosiolla huomiseen.

Jos vaikka sitten saisi pidettyä ne avaimet taskussa tai katsottua tarkemmin, mihin käpälillään huiskii.

*Matkaa Joensuusta Liperiin vanhempieni mökille tulee noin 25 kilometriä.

Varsin nokkela

Joskus oma pösilöys ottaa muotoja, joille ei voi kuin nauraa epäuskoisesti samalla, kun taputtaa itseään ymmärtäväisesti päähän. Varsinkaan, kun vahinkoa ei sattunut.

Jos olisi sattunut, naurun sijaan olisi kuultu katkeraakin katkerampi, eksistentiaalisen epätoivon syövereistä kumpuava parku.

Olen ollut mielestäni varsin nokkela ottaessani teksteistäni varmuuskopiot niin, että lähetän ne aika ajoin omaan osoitteeseeni yliopiston sähköpostilaatikkoon. Kätevää!

Paitsi että jo kauan sitten olin valinnut sähköpostilaatikkooni vaihtoehdon, jossa liitteitä ei talleteta lähetettyjen viestien kanssa. Syynä olivat massiivisen kokoiset valokuvaliitteet, joita joudun aika ajoin lähettämään lehtitöiden vuoksi maailmalle. Kun en muistanut koskaan poistaa niitä, laatikko natisi liitoksissaan aika ajoin.

Pitkään - aivan liian pitkään - olen siis ollut ottavinani varmuuskopiot väikkäritekstistäni ja muista elämää suuremmista tekeleistä.

Saisikohan tällä jo jonkin palkinnon?

Arvoituksen lähellä

"Koirat eivät ole ihmisiä, ne ovat omia arvoituksellisia luontokappaleitaan. Juuri siksi minä elänkin koiran kanssa, jotta saisin olla sen arvoituksen lähellä, oleskella sen salaisuuden tuntumassa."

Äitini usutti minut lukemaan Yrsa Steniuksen kirjan Koiria, rakkautta ja surua, jota voikin suositella kesälukemiseksi sekä koirallisille että koirattomille.

Koiravahdin toimi järven rannalla on kyllä silkkaa iloa: työpäivän päätteeksi mullan tonkimista, vastustamaton kasa pilkottavia koivupöllejä ja puusauna. Riehakkaita koiria, käen kukuntaa ja sumua aamuöisellä järvellä.

Kahden paikan elämässä on niin ikään puolensa, vaikka edes takaisin reissaaminen käykin luonnon päälle, sekä oman että yleisen. Kun lähdin etelästä kohti itää, räkätinpojat olivat jo lennossa ja kevät kääntymässä täyteen kesään. Täällä vasta rakennetaan pesiä. Tuomen kukinnan ja saniaisten kippuravaiheen saan kokea kahdesti peräkkäin, samoin monet muut kevään parhaista asioista.

Ainakin toinen perjantain huiputusyrityksistä muuten onnistui. Pagistaankin onnittelee "äijiä" lievästi huvittuneena viestinvälittäjän sanavalinnasta.