Väsynyt

Kapusin taas kerran tuttuja kiviportaita slaavilaiseen kirjastoon. Menin tutulle hyllylle, jossa lukusalilainani ties kuinka monen vuoden ajalta kiltisti odottivat.

Siinä kirjanselkiä katsoessani iski sellainen väsymys, ettei mitään rajaa. Tajusin olevani väsynyt kimpuroimaan saman aiheen ja vaivalla haalitun aineiston parissa, etsimään lisää palasia idästä ja lännestä, selvittämään, jäljittämään, päättelemään, yhdistelemään, kääntämään ja taustoittamaan, lukemaan ja kirjoittamaan kolmella kielellä vuorotellen. Väsynyt pyörittämään samoja kysymyksiä, järjestämään palikoita uudelleen ja uudelleen. Väsynyt edes takaisin reissaamiseen, kirjojen ja papereiden kuljettamiseen, työpöydän alati uudelleensyntyvään kaaokseen, jota ei pääse pakoon edes iltaisin ja viikonloppuisin.

Vähemmälläkin olisi voinut ehkä päästä. Mutten aihettani vaihtaisikaan. Enkä toisiin askareisiin aikaa, jonka olen jatko-opintoihini käyttänyt. Huomaan tehneeni sitä, mitä olen halunnut, oppineeni enemmän kuin osasin odottaa, saaneeni eväitä eteenpäin, mitä eteenpäin sitten tarkoittaakin.

Vielä vuoden kun jaksaisi rutistaa, niin eiköhän se olisi siinä. Tältä erää.

Hirveä lauantai(na)

En tänä talvena tohtinut toivoa lunta etelään, mutta palatessani perjantaina idänreissulta maa oli paksulti valkoinen. Niinpä lauantaina hiihdimme Nuuksiossa valosta hämärään. Sujutellessamme saman rantakallion ohi kuin kolme vuotta sitten pysähdyimme katselemaan kampakeraamiseksi arveltua punamultaista hirveä. Mietimme, oliko kivessä ollut aikoinaan muitakin maalauksia, sittemmin pois kuluneita.

Kotona jatkoimme hirvittävää teemaa pyörittelemällä lihapullia Pastanjauhajien ohjeen mukaan. Ne maistuivat samalta kuin lapsena, jolloin meillä taidettiin tehdä kaikki jauheliharuoat(kin) hirvenlihasta. Tällä kertaa vapaana juossut liha oli tosin kaupan tiskiltä, kun perheen metsästäjillä ovat aseet niin sanotusti telakalla (ja ystävältä saatu hirvisäilykepurkkikin - kiitos vielä kerran! - pisteltiin jo joulunpyhinä parempiin suihin).

- - -

Viikonloppuna mietiskelin taas kerran unirytmiasioita ja niiden yksilöllisyyttä. Mitä allekirjoittaneeseen tulee, unentarpeeni näyttää olevan seitsemän ja puoli tuntia arkena ja pyhänä. Sen pidempään en juuri pysty terveenä nukkumaan, ellei pohjalla ole massiivista univelkaa tai huomattavaa fyysistä rasitusta. En myöskään osaa siirtää rytmiäni: vaikka olisin valvonut aamuneljään, herään viimeistään yhdeksältä (minä olen se, joka kemaraisten jälkeisenä aamuna nousee ulkoiluttamaan koiria ja tiskaamaan illan tiskejä muiden vetäessä sikeitä). Iltaisin alan haukotella jo ennen kymmentä.

Joskus viikonloppuisin harmittaa, kun haluaisin koisia pitkään ja hartaasti - nukkua ikään kuin varastoon - sen sijaan, että herään virkeänä seitsemältä autuaasti kuorsaavan siipan vierestä.

Sairaanhoitajana työuransa tehnyt anoppini kertoi, ettei vuorotyö tuottanut hänelle koskaan vaikeuksia. Kuulemma oli niitäkin, jotka eivät yövuoroja pystyneet tekemään. Kyse ei ollut halusta, vaan silkasta fysiikasta. Kaikki eivät kykene siirtämään vuorokausirytmiään, vaikka kuinka opettelisivat ja yrittäisivät.

Erityisen terveellistähän ei vuorotyö ole kenellekään. Sitä korkeammalle nostan hattua niille, jotka sitä tekevät.

Luulen, että oma vuorotyöurani olisi tuskainen ja lyhyt. Opiskeluaikana jaoin kesätyönä sanomalehteä, mikä teki minusta parissa viikossa elävän ruumiin. En saanut unta ennen työvuoron alkamista aamukolmelta, ja kun seitsemän jälkeen aamulla pääsin kotiin, en pystynyt nukkumaan kuin nelisen tuntia. Lankoni sen sijaan saattaisi olla mitä parhain vuorotyöläinen: hän voi viikonloppuna valvoa yöt läpeensä, nukkua tuntikaupalla päivällä ja mennä silti sunnuntai-iltana normaaliaikaan nukkumaan. Maanantaiaamuna hän herää ja lähtee töihin ymmärtääkseni aivan virkeänä - tai niin virkeänä, kuin ylipäänsä maanantaiaamuisin ollaan.

Hitauttamista ja fleksitarianismia

Rocky havainnollistaa hitauttamisen käsitystä syyskuun marjareissulla. Saa ne talven puolukat kerättyä vähemmälläkin kiireellä. Vai onko kyseessä sittenkin leppoistaminen? Kenties me hitautimme keräämällä itse omat marjamme ja Rocky leppoisti loikomalla varvikossa?

Uusiosanat ovat usein väkinäisiä virityksiä, jotka hämmentävät enemmän kuin selkiyttävät. Joskus ne kuitenkin kertovat jonkinlaisesta muutoksesta, jonka hahmottamiseen tarvitaan uusia käsitteitä. Itse ilmiönhän ei tarvitse olla uusi, mutta jostain on noussut tarve nimetä ja määritellä se uudelleen.

Mitä tulee vieraskielisten käsitteiden kääntämiseen käytetylle kielelle, se on minusta aina kannatettavaa, jos sen vain voi tehdä informatiivisuuden suuresti kärsimättä. En esimerkiksi käsitä, miksei television lifestyle-ohjelmia voi kääntää elämäntyyliohjelmiksi (tai miksi ihmisille pitää myydä "dance pants"-housuja tanssihousujen sijaan, tai... esimerkkien määrä on lohduton). Ehkä siksi, että "elämäntyyliohjelma" paljastaisi koko konseptin onttouden, kun englanninkielisyys tarjoaa sille edes jonkinlaisen fiiniyden ja näennäisen merkityksellisyyden verhon?

Asiasta varsinaiseen: Esinetarinoissa ehdotetaan slow life-käsitteelle käännöstä hitauttaminen. Aiemmin se on käännetty leppoistamiseksi, jossa kirjoittajan mukaan on hieman harhaanjohtava sävy. Leppoistaminen kun viittaa enemmän yksilön elämänhallintaan kuin alkuperäisen käsitteen esittämään kulutuskritiikkiin, vaikka molemmat voivatkin olla - ja usein ovat - saman asian eri puolia.

Hitauttaminen siis vastustaa "sellaisia tuotanto- ja kulutusmuotoja, jotka nopeuttavat ja pinnallistavat elämää". Esimerkiksi elämysten tuotteistaminen ja teollistaminen ovat ristiriidassa hetkeen tarttumisen ja pienistä, arkisista asioista nauttimisen kanssa. Elämää hitautettaessa uutta tavaraa - vaatteita siinä missä ruokatarpeitakin - hankitaan niin ikään harkitusti ja laatua painottaen, mikä liittyy suoraan muun muassa esineiden arvostamiseen ja vaalimiseen.

Pagistaan kannattaa lämpimästi sekä suomennosta että itse aatetta, vaikka jälkimmäisessä riittääkin opeteltavaa - lopuksi ikää, luulen.

Näkymättömän tytön kautta löysin puolestaan sanakummajaisen fleksitarianismi, joka luonnehtii myös allekirjoittaneen henkilökohtaista ravintopolitiikkaa. Kyse on "joustavasta kasvissyönnistä", jossa lihaakin syödään, mutta vähemmän, harvemmin ja harkiten. On mukavaa huomata kasvispainotteisen sekasyönnin yleistyneen jo siinä määrin, että sille on katsottu tarpeelliseksi värkätä oma sana. Seuraava vaihe on toivon mukaan se, ettei sitä tarvitse enää erikseen nimetä ja otsikoida.

Yö puolessa, nälkä suolessa

Vietän viikkoa vanhempien luona koiravahtina, mikä tarkoittaa huolehtimista kolmesta nelijalkaisesta sekä lähitöitä yliopistolla. Iltaisin on tullut silmäiltyä seniorien kirjahyllyä, josta löytyi muun muassa vanha kunnon Vuotuinen ajantieto. Kustaa Vilkunan kansanperinneklassikko oli yksi lempiselailtavistani lapsena.

Katsotaanpa. Tänään 19.1. on Heikin eli Pyhän Henrikin päivä. Alun perin Suomen suojeluspyhimyksen muistopäivää vietettiin 20. päivänä tammikuuta, mutta 1600-luvulla kalenteria yhtenäistettiin tältä osin Ruotsin kanssa (Henrikin legendasta allekirjoittaneella olisi paljonkin sanottavaa, mutta eipä mennä nyt siihen). Heikin päivä on muutenkin tärkeä merkkipäivä, joka katkaisee talven selän ja antaa kontiolle hieman talvista liikuntaa:

"Karhu kääntää silloin kylkeään ja sanoo: 'Yö puolessa, nälkä suolessa' tai kysyy: 'Joko päivä on?' tai huokaa: 'Yö puolessa, pikipalli peräsuolessa', minkä jälkeen se uudelleen alkaa imeä käpäläänsä ja nukahtaa."

Nykyään apetta saa marketista yli tarpeen ja herkkusesonki seuraa toistaan - kuten Pro Mustarouskussa todettiin, askeettisten härkäviikkojen sijaan nykypäivän jouluherkuttelu päättyykin bliniviikkojen alkamiseen - mutta ennen oli toisin. Heikin päivänä eläinten rehuista tuli olla jäljellä vielä puolet ja ihmisten talvieväistä kaksi kolmasosaa: "Heikkinä eläimen elo kahtia, ihmisen kolmia". Muuten keväällä kävi huonosti.

Heikin päivä kertoi myös tulevista säistä: jos oli pakkasta, tuli hyvä hernevuosi, kun taas suojakeli lupaili tuottoisaa viljavuotta ja poutakesää. Ainakin täällä Itä-Suomessa arpa näyttää suosineen tällä kertaa herneitä.

Sua lähde kaunis katselen

Sorruttuani pistämään lusikkani kalapuikkosoppaan jäin vielä viran puolesta miettimään lähteiden käyttöä ylipäänsä ja nettilähteiden käyttöä erityisesti.

En siis enää ota kantaa kalapuikkoihin tai rapeisiin kalapaloihin, luoja paratkoon, jotka mielestäni olivat koko jupakassa muutenkin sivuseikka.

Olen usein linkittänyt blogissani mielenkiintoisiin uutisiin. Toissapäivänä kävi kuitenkin niin, että linkin takaa löytynyttä uutista korjattiin, koska siinä mitä ilmeisimmin oli ollut väärää tietoa, tai asia oli ilmaistu siten, että se voitiin tulkita väärin. Itsekin toimittajana työskennelleenä tiedän hyvin, miten helposti väärinkäsityksiä syntyy. Haastateltava on voinut ymmärtää asian väärin tai kertoa sen epäselvästi toimittajalle, toimittaja on voinut ymmärtää asian väärin tai kertoa sen epäselvästi lukijoilleen, jolloin nämä puolestaan ymmärtävät asian väärin (asiavirheiden välttämiseksi annankin itse tekstin mielelläni haastateltavalle tarkistettavaksi ennen painoon menoa; uutisten osalta tämä ei tietenkään aina ole mahdollista tai järkevääkään).

Yksi historianopiskelijan tärkeimmistä läksyistä ensimmäisestä seminaarityöstä lähtien on alkuperäislähteen tarkistaminen aina, kun se on mahdollista. Siihen on erittäin hyvä syy. Aloittelevana tutkijana olen jo useita kertoja törmännyt virheelliseen viittaukseen käyttämässäni tutkimuskirjallisuudessa. Alkuperäislähde - arkistodokumentti tai painettu teksti - on saattanut osoittaa viitteessä olleen väärän sivunumeron, laskuvirheen tai jotakin vielä ongelmallisempaa. Yhtä lailla olen itse viitannut huolimattomasti, minkä onneksi joku muu on ajoissa hoksannut (en tietenkään edes tiedä niistä munauksistani, joita kukaan ei ole huomannut).

Oma lukunsa ovat lähteet, joissa on numeroiden ja nimien lisäksi myös tulkinnanvaraa.

Ihmisethän näitä tekevät, niin tutkimuksia kuin uutisiakin. Lähteiden tahallista vääristelyä esiintynee nykyisellään varsin harvoin, mutta edes se, että tutkija on arvostettu ja nimekäs, ei takaa vapautta inhimillisistä lapsuksista. Helposti käykin niin, että yhden tutkijan pieni erehdys kertautuu ja alkaa elää omaa elämäänsä historian sivuilla, jollei kukaan vaivaudu tarkistamaan, mitä lähteessä alunperin sanottiin.

Historiallisissa arkisto- ja tekstilähteissä on onneksi se hyvä puoli, että ne harvemmin muuttuvat (jos niin käy, kyseessä on jo isompi ongelma). Painettujen lähteiden osalta saa toki olla tarkkana, jos painoksia on useita. Mutta entä nykyaikaiset virtuaalilähteet? Voiko luottavainen linkittäjä tai viittaaja olla varma, ettei linkin takaa löytyvää tekstiä muuteta?

Ei voi. Pagistaanin kalapalaepisodi osoittaa, miten helposti pieni asiavirhe alkaa toistua. Joku olisi voinut suoraan viitata välittämiini tietoihin tarkistamatta korjattua alkuperäisuutista, jolloin tästä tärkeästä kysymyksestä - Vantaankosken koulun tammikuisen kalaruoka-annoksen grammakoosta - olisi levinnyt väärää tietoa maailman tappiin.

Tai ehkei sentään. Netissä kun toimii tiettyyn rajaan asti eräänlainen itsekorjaavuus: tietoa liikkuu niin monissa ketjuissa niin paljon, että joku yleensä huomaa ristiriidan ennemmin tai myöhemmin. Se ei kuitenkaan päde silloin, jos esimerkiksi tieteellisessä tutkimuksessa viitataan verkkolähteisiin.

Tämä osoittaakin sen, miksi tieteellisessä tutkimuksessa kannattaa olla erityisen varovainen viitatessaan virtuaaliseen tietolähteeseen - sen lisäksi, että virtuaalitiedon alkuperää voi olla vaikea selvittää. Tietoverkoissa ikänsä keinuneille nykyopiskelijoille se ei aina ole kovin selvää. Tämän olen itsekin huomannut esseetehtäviä tarkastaessani: aika ajoin joudun selittämään ja perustelemaan, miksei Wikipediaa kannata lähdeluetteloonsa laittaa.

Kuohuttavat kalapuikot

Niin kutsuttu kalapuikkokohu näyttää kiehuvan kiivaana nettikeskusteluissa. Lyhyestihän kyse oli siitä, että vantaalainen teinipoika otti kiellosta huolimatta kouluruokaa enemmän kuin oli ohjeistettu, mistä seurasi poliisin kutsumiseen kärjistynyt tapahtumakulku. Pojan äiti kertoi tapauksesta iltapäivälehdelle, josta - näin ainakin ymmärsin - asia levisi muuhun mediaan.

Kannanotoissa näkyy, miten ihmiset kiinnittävät huomionsa aivan eri asioihin. Lopputuloksena on virtuaalinen kakofonia, jossa kaikki huutavat toistensa suuhun - ja ohi.

Osa säälii nälkäiseksi jäänyttä lapsiparkaa ja kauhistelee kolmen kalapuikon rajoitusta. Jotkut ylistävät pojan siviilirohkeutta ja kapinamieltä: on hienoa, että nuoret osaavat kyseenalaistaa typeriä sääntöjä! Pääasiaksi näissä puheenvuoroissa nousee vaatimus kouluruokailun resurssien lisäämisestä.

Mainittakoon tässä, että itse asiassa kyse näyttää olleen 150 gramman kalapaloista, mikä on tietysti hieman eri asia kuin perinteinen kalapuikko. 450 grammaa kalaa lisukkeineen riittää varmasti lounaaksi kasvavalle teinillekin, vaikka kyseessä olisi aktiiviurheilija. Tätä keskustelijat eivät kuitenkaan ole tienneet, koska puhe on ollut nimenomaan kalapuikoista. Väärinkäsitys ja sen syyt ovat toki sinällään mielenkiintoisia.

Huom! Lisäys myöhemmin: kuten arvoisa anonyymi huomautti, kyse oli ilmeisesti sittenkin tavallisista kalapuikoista. Kuten keskustelusta käy ilmi, tiedotetta oli korjattu/tarkennettu päivän mittaan - aiemmin siitä sai edellä olevan käsityksen.

Toiset muistuttavat sääntöjen olevan sääntöjä. Jos yksi saa ottaa enemmän kuin muut, seuraavakin haluaa saman vapauden, samoin sitä seuraava, jolloin viimeiset jäävät kokonaan ilman. Jos yhteispelin periaatteita ja käytöstapoja ei ole opittu kotona, on ne opittava viimeistään koulussa, koska muuten seuraa ongelmia. Mikäli annokset todella ovat liian pieniä, ongelmaan puututtakoon muualla kuin ruokajonossa.

Kolmas keskustelijajoukko kauhistelee opettajien pätemättömyyttä ja ylireagointia, kun moista tapausta selvittämään on pitänyt kutsua poliisi. Vasta-argumenttina muistutetaan, että opettajien keinot puuttua kärjistyneisiin tilanteisiin on karsittu minimiin, eikä kukaan halua pahoinpitelysyytteitä puhetta kuuntelemattoman oppilaan taltuttamisesta fyysisin keinoin.

On tietysti hyvä, että yksittäistapauksen kauhistelusta päästään periaatetason pohdintaan ja yrityksiin löytää ongelman ydin. Kommenteista moni on järkevä ja hyvin perusteltu. Mutta useimmille puheenvuoroille (kuten niin monille uutisten inspiroimille virtuaalikeskusteluille ylipäänsä) on yhteistä se, että syyllisiä leimataan ja tuomioita julistetaan kiivaastikin tietämättä, mitä todella tapahtui. Aikuiset ihmiset - joista monet ovat itsekin lasten vanhempia - heittelevät kiviä ja räkyttävät kuin kuusivuotiaat.

Minusta se on oikeastaan koko jupakan huolestuttavin piirre*, ei kalapuikkojen määrä tai se, kuka teki väärin ja missä. Kollektiivinen kuohuksissaolo taitaa kuitenkin kuulua tunnetiloihin, joista ihmislaji nauttii ja tulee aina nauttimaan, olivatpa torit virtuaalisia tai todellisia. Kertoohan siitä jo nettikeskustelujen suosio: kantaa otetaan suuremmalla innolla kuin tietämyksellä asiaan kuin asiaan (tämä ei tietenkään koske allekirjoittanutta, koska tiedän kaiken kaikesta, myös virtuaaliyhteisöjen sosiaalipsykologisista ulottuvuuksista).

*Toinen omituisuus on nykyihmisten into raportoida kaikki kärsityt vääryydet tai sellaisina pidetyt tapaukset iltapäivälehdille, onhan kiinankaalista löytynyt toukkakin jo etusivun uutinen.

Kriisivalo

Pagistaanin arkiaamut alkavat herätyskellon säälimättömällä rääkynällä kaksikymmentä minuuttia yli kuusi. Talvisaikaan kokemus saa tuntemaan sympatiaa Lasarusta ja Frankensteinin hirviötä kohtaan - mahtaa olla kauheaa tulla noin vain herätetyksi eloon - joten pohdinnat sarastusvalon toimivuudesta ovat alkaneet kyteä kaamosaamuisin pöpperöisissä päissämme (näin ne markkinavoimat toimivat - alkujaan pilkkasimme moista hullutusta ja mietimme, kuka tuollaiseenkin höynähtää rahansa pistämään).

Tosin, näin mietimme, synteettinen auringonnousu puron solinalla tai linnunlaululla säestettynä antaisi petollisen lenseän kuvan edessä olevasta harmaasta päivästä, jota tuottavuuspaineet ja kroonisen riittämättömyyden tunteet tahdittavat. Ehkä paremmin toimisikin kriisivalo? Adrenaliinia heti aamusta! Täysi toimintavalmius alle viidessä sekunnissa! Lisää työtehoasi viidelläkymmenellä prosentilla!

Vaihtoehtoja voisi olla useita. Vaikkapa tähän tapaan:

Saksalainen sukellusvene. Punainen valo vilkkuu, koneet jytisevät, saksankielistä huutoa "Alaaaaarm! Schnell, schnell!" Lisäosana voisi hankkia laitteen, joka sihisee ja päästää höyryä makuuhuoneeseen.

Venäläinen ydinvoimala. Sininen vilkkuvalo, hälytyssireeni, venäläinen koneääni messuaa "Trevoga, trevoga! Smertelnaja opasnost!"

Sotatila. Kaukaisia jyrähdyksiä, sireenin ujellusta ja makuuhuonetta pyyhkiviä valokeiloja, joita seuraavat vinkuna ja korviahuumaava jysähdys. Lisäosina sängyntäristin ja betoninpaloja pudotteleva, kattoon sijoitettava laite.

Herkemmille suosittelisimme vaikkapa rakennustyömaata. Oranssi vilkkuvalo, vironkielisiä huutoja, rekkojen jyrinää, naulapyssyn pauketta ja ääntä, joka syntyy nosteltaessa kauhakuormaajalla kiviä kuorma-auton lavalle. Hieman sotatilaa lempeämpi, yhtä kaikki erittäin tehokas herätys. M.O.T.

Militaarinostalgikoille tarjolla olisi armeija, jossa huoneeseen läväytetään täysi loisteputkivalaistus ja karjutaan "Komppaniassa herätys! Aikaa aamutoimiin kaksi minuuttia!" Hipit, humanistit ja muut telttaretkistä uneksivat luonnonystävät voisivat puolestaan valita sarastusvaloonsa karhunpalvelus-lisälaitteen, joka linnunlaulun ja puronsolinan jälkeen päästää raivostuneen emokarhun ärjäisyn ja tempaisee peiton pois nukkujan päältä.

Vuohista ja punajuurista

Pagistaanin urosvahvistus on kiitettävän kaikkiruokainen, mutta kahta ruoka-ainetta hän on kavahtanut säännönmukaisesti kuin vampyyri valkosipulia.

Toinen on punajuuri, toinen vuohenjuusto.

Allekirjoittanut uskoo pelkojen kohtaamisen terapeuttiseen vaikutukseen, itsensä voittamiseen, siedätyshoitoon ja niin edelleen (henkinen perheväkivalta tai sadismi eivät liity tähän). Niinpä tänään maistelimme rohkeasti vuohenjuustoista punajuuripiirasta. Koska lausunto oli varovaisen kiittävä, ohjetta uskaltaa suositella muillekin - tästä vahvemmaksi eivät suositukset juuri tule.

Ohje on sovellus Kotilieden reseptipankin ohjeesta.

"Voita pelkosi"-piirakka Pagistaanin tapaan

100 g pehmeää voita tai margariinia
2,5 dl spelttijauhoja (tai mitä jauhoja kaapista löytyykin)
1/2 dl parmesaaniraastetta
2 rkl vettä

4 punajuurta
2 punasipulia
3 valkosipulinkynttä
tilkka öljyä
3 tl kuivattua timjamia (tai reilummin tuoretta, jos on)
1 tl yrttisuolaa
rouhittua mustapippuria
200 g pehmeää vuohenjuustoa
2 dl ruokakermaa
2 munaa

Mittaa vehnäjauhot ja parmesaani kulhoon. Nypi tai sekoita joukkoon rasva. Lisää neste ja sekoita tasaiseksi. Levitä piirasvuokaan ja esipaista 200 asteessa noin 10 minuuttia.

Kuori ja raasta punajuuret. Kuori ja hienonna sipulit. Kuumenna öljy pannulla ja kuullota kasvikset. Lisää mausteet. Levitä täyte esipaistetulle piiraspohjalle. Leikkaa vuohenjuusto ohuiksi viipaleiksi. Sekoita kerma ja munat ja kaada kasvistäytteen päälle. Asettele pinnalle vuohenjuustoviipaleet. Paista 200 asteessa vielä 20-30 minuuttia.

- - -

Apropos vuohenjuusto, vuohet kuuluvat Pagistaanin ehdottomiin suosikkieläimiin. Kuvassa on Kili, joka Fili-veljensä kanssa rikastutti allekirjoittaneen maaseutuelämää vuosia sitten. Meille aikuisina tulleet vuohet olivat leikattuja pukkeja (lue: hajuttomia, sarvettomia ja säyseitä), jotka osallistuivat pihapiirin elämään ilahduttavalla intensiteetillä. Vähemmän ilahduttavaa oli, että vaihtelua hakiessaan joviaalit veljekset olivat valmiita lähtemään jokaisen ohikulkijan matkaan. Niinpä niitä ei juuri pystynyt pitämään valvomatta vapaana.

Pukit eivät muuten koskaan käsittäneet, miksi ne eivät saaneet tulla taloon sisälle. Kun ulko-ovi suljettiin niiden nenän edestä, kuistin sivuikkunasta jäi kurkistamaan kaksi syyttävää vuohennaamaa.

Vuoristossa patikoidessa vuohien näkeminen saa aina hyvälle tuulelle. Siinä, missä lampaat ovat arkoja ja varovaisia, vuohet suhtautuvat kulkijoihin peittelemättömän uteliaasti.

Siippa on kertonut, että kesänä muutamana Alpeilla hänen hännilleen liimautui monikymmenpäinen vuohilauma. Ne kulkivat mukana hyvän tovin, ja kun hän pysähtyi tauolle, vuohetkin pysähtyivät pää kallellaan odottamaan, mitä tuleman pitää. Kun mitään ei tapahtunut, yksi toisensa jälkeen asettui laiduntamaan. Tuolloin mies arveli pääsevänsä livahtamaan polulle eläinten huomaamatta. Vielä mitä: joku nosti päänsä ja hoksasi vastavalitun johtajan yrittävän luikkia matkaan ilman laumaansa, jolloin kaikki ryntäsivät hurjina perään kellot kilkattaen.

Miehen kummastellessa jälkikäteen vuohien käytöstä arvelin, että helteessä höyryävät miehiset feromonit olivat tuoneet kuttujen mieleen salskean pukin tuhdin hajun.

Oravan luokkaa

Veloena pohti metakognitiota ja sai minutkin innostumaan aiheesta. Siitä ehkä myöhemmin lisää. Ehkä. Jos ehdin, jaksan ja muistan. Kirjoituksessa mainittiin nimittäin jotakin, joka sai silmäni aukeamaan mitä kiusallisimmalla tavalla:

"Minun on helppoa keskittyä hetkellisesti täysin johonkin asiaan, suuntautua siihen kuin tarkasti rajatun valokeilan."

Vaikka Veloena itse listaakin moisen intensiteetin varjopuolia, en voi kuin huokaista kaihoisasti ja ihaillen. Minun keskittymiskykyni on oravan luokkaa. Tai kenties päästäisen. Töitä tehdessänikin tarkistan vähän väliä sähköpostit, luen uutisia, hyppään katsomaan ikkunasta ulos, juttelen koirille, tuijotan tylsänä seinää, päivitän Facebook-statustani, haen omenan tai lisää kahvia.

Ja kirjoitan blogia.

Näinä kaikenkattavan medikalisaation aikoina olen joskus miettinyt, mahdanko kärsiä lievästä tarkkaavaisuushäiriöstä.

Toisinaan pystyn kyllä suuntaamaan huomioni täysin johonkin tekemiseen jopa tunneiksi, mutta se on harvinaista. Valitettavan harvinaista. Sitä hämmentävämpää on, että onnistun kaiken epäolennaisen touhuamisen ja nuokkumisen lomassa saamaan asioita aikaan. Vaikkei uskoisi, suoriudun tehtävistäni ajoissa ja pääsääntöisesti kunnialla (mikä saa joskus miettimään, olisinko vielä tehokkaampi jos keskittymiskykyni olisi parempi, vai onko tämä minulle kenties ainoa mahdollinen tapa tehdä asioita).

Joskus tosin epäilen - tunne on mitä aavemaisin - että tuotokseni on tehnyt joku muu minun ollessani pelkkä välikappale. Jokin henki kenties? Esimerkiksi lisensiaatintyöni tarkastuslausunnoissa kiiteltiin allekirjoittaneen "loogista ja selkeää ajatuksenjuoksua", mikä sai minut pärskähtelemään epäuskoisena. Eiväthän oravat ajattele loogisesti ja selkeästi. Kai.

Niin, ne työt. Mutta ensin lisää kahvia, sähköpostit, postiluukkukin taisi kolahtaa ja...

Löysät pois

Juutuimme oikeiden uutisten jälkeen katsomaan Urheiluruutua, jossa muun muassa kauhisteltiin suomalaisnuorten huonoa menestystä jääkiekkokaukaloissa. Pätkään haastateltu valmentaja esitti varman näkemyksen siitä, mitä asialle tulisi tehdä: tarvitaan määrätietoisempi ote ja lisää harjoituksia yhä nuoremmille.
- Jos tähän mennessä kymmenvuotiaat ovat harjoitelleet kolmesti viikossa kaukalossa, kertoja on lisättävä viiteen.

Juuri näin. Löysät pois, ei mitään turhaa lorvimista enää. Eikä jäälle mennä leikkimään, jos pärjätä aiotaan. Urheilu ei ole mitään huvia, vaan raakaa työtä ja treeniä!

Esimerkiksi oikeasta asenteesta sopii vaikkapa tuttavaperheemme kymmenkesäisen tytön kertomus luokkatoveristaan. Tällä on kuulemma kaunoluisteluharjoitukset kahdeksan kertaa viikossa. Siinä perheessä on ymmärretty, ettei menestys tule ilmaiseksi.

Ei varmasti tulekaan. Hintansa sillä on. Ja korkoja saatetaan joutua maksamaan vielä paljon myöhemmin.

Liekö Elrondilla Mersu...

...vai onko kyse riihi- ja saunatonttujen moderneista sukulaisista?

Antoisaa alkanutta vuotta itse kullekin! Pagistaanissa pidättäydytään tuttuun tapaan kaikenlaisista uudenvuodenlupauksista, yritetäänpähän vain ylipäänsä elää ihmisiksi
- ja koiriksi tietysti.