Uskon edelleen eettiseen sekasyöntiin: siihen, että ihminen voi syödä kohtuudella muita eläimiä, jos niitä on ennen ruoaksi joutumista kohdeltu asianmukaisen kunnioittavasti ja ne ovat saaneet elää lajinomaista elämää.
Tämä kaunis ihannehan ei nyky-yhteiskunnassa toteudu. Kuten joku kolumnisti taannoin totesi, on hurskastelua paasata siitä, etteivät nykylapset tiedä, mistä ruoka tulee, kun samalla lihan tehotuotantoprosessi ja sen yksityiskohdat pyritään pitämään kuluttajilta pimennossa. Kansalle markkinoiduissa mielikuvissa mummon kanaset nokkivat matosia maatalon pihalla ja onnelliset possut paistattelevat auringossa lätin seinustalla.
Tosiasiassa äärimmilleen viedyssä lihatehtailussa kärsivät niin eläimet kuin ihmisetkin. Kuluttaja saa halpaa lihaa, mutta kokonaishinta on hurja.
Jo hyvän aikaa sitten Pagistaanissa tuli mitta täyteen, jolloin syntyi päätös lihansyönnin rajoittamisesta; lihaa käytetään, muttei rutiininomaisesti joka päivä. Se on pitänyt. On itse asiassa ollut helppo vetää raja siihen, tuoko liha jotain lisäarvoa valmistettavaan ruokaan vai ei. Poronkäristys on hyvää, samoin kunnon pihvi silloin tällöin. Mutta marinadiliejussa uitetun suikalelihan voi hyvin korvata tofulla tai soijasuikaleilla häviämättä mitään. Pikemminkin maussa ja ravintoarvoissa voittaa. Kannattaa kokeilla.
Tällaista peruswokkia teimme sunnuntaina jääkiipeilyretken jälkeen. Helppoa ja hyvää, sopii vaikka ensikokeiluksi tofulla.
Parsakaali-herkkusieni-tofuwokki
250 g marinoitua tai marinoimatonta tofua*
200 g herkkusieniä
parsakaali
puolikas purjo
3-4 kynttä valkosipulia
täysjyvänuudeleita
inkivääriä
soijakastiketta (Ketjap Manis tai tavallinen)
makeaa chilikastiketta
Parsakaalinnuput höyrytetään, keitetään tai kypsennetään mikrossa al dente. Tofu kuutioidaan, tarvittaessa marinoidaan ja paistetaan kuumalla pannulla öljyssä kullanruskeaksi. Siirretään sivuun ja laitetaan pannulle suikaloitu purjo, silputut valkosipulit ja paloitellut herkkusienet. Paistellaan tovi, maustetaan inkiväärillä, soijakastikkeella ja chilikastikkeella. Lisätään parsakaalit ja tofukuutiot, sekoitetaan ja maistetaan. Lisätään mausteita tarvittaessa. Lopuksi lisätään pannulle esikeitetyt nuudelit, sekoitetaan ja tarkistetaan vielä kerran maku.
Jos haluaa, sekaan voi nakata kookosmaitoa tai vaikkapa cashew-pähkinöitä. Vihanneksia voi toki vaihdella aivan mielensä mukaan. Ja parsakaalin kannasta on näppärää tehdä sosekeittoa.
*Marinoimattoman voi kuutioida muutamaksi tunniksi muhimaan vaikkapa teriyakimarinadiin: valmista teriyakikastiketta vedellä laimennettuna.
keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2011
maanantaina, helmikuuta 28, 2011
Maaliskuuhun
Toveri Taviokuurna listasi asioita, joista tuntee helmikuun. Itse voisin jatkaa listaa helmi- ja maaliskuun vaihteen huomioilla.
Päivän ja yön lämpötiloissa alkaa olla huimia eroja. Aurinko sulattaa etelään päin olevat ulkoportaat ja räystäistä tippuu vesi.
Työhuoneesssa aurinko paistaa taas silmiin paljastaen järkyttävän likaisen ikkunan.
Aamu- ja iltalenkit voi juosta ilman heijastinliiviä, hämärästä valoon tai valosta hämärään katsellen taivaanrannan murrettujen värien kirjoa.
Iltapäivien valo alkaa olla kevättalven kuulasta pastellia.
Tiaiset hurjistuvat aurinkoisina päivinä, pensasaidasta kuuluu pikkuvarpusten tauoton silputus.
Viherkasvit heräävät ja alkavat työntää uutta lehteä muistuttaen mullanvaihdosta.
Uroskoirat villiintyvät, kun lähiseudun nartut lähettävät lemmenkutsuja. Paremman kohteen puutteessa tunteita puretaan vanhaan, leikattuun narttuun tai kanssakoiraaseen.
Päivän ja yön lämpötiloissa alkaa olla huimia eroja. Aurinko sulattaa etelään päin olevat ulkoportaat ja räystäistä tippuu vesi.
Työhuoneesssa aurinko paistaa taas silmiin paljastaen järkyttävän likaisen ikkunan.
Aamu- ja iltalenkit voi juosta ilman heijastinliiviä, hämärästä valoon tai valosta hämärään katsellen taivaanrannan murrettujen värien kirjoa.
Iltapäivien valo alkaa olla kevättalven kuulasta pastellia.
Tiaiset hurjistuvat aurinkoisina päivinä, pensasaidasta kuuluu pikkuvarpusten tauoton silputus.
Viherkasvit heräävät ja alkavat työntää uutta lehteä muistuttaen mullanvaihdosta.
Uroskoirat villiintyvät, kun lähiseudun nartut lähettävät lemmenkutsuja. Paremman kohteen puutteessa tunteita puretaan vanhaan, leikattuun narttuun tai kanssakoiraaseen.
tiistaina, helmikuuta 22, 2011
Helmikuussa luettua
Pidänpä kiinni päätöksestäni ja jatkan luetun listaamista. Nyt ei ole ollut juna- tai lentoreissuja, joten lyhyiden iltalukupätkien varassa on menty.
Elizabeth Kostova: The Swan Thieves (2010)
Kostova kirjoitti muutama vuosi sitten menestysromaanin The Historian, joka oli vinkeä yhdistelmä fantasiaa, kauhua, historiaa ja dekkaria. Järeä "Joutsenvarkaat" on erityyppinen, mutta yhtä kaikki viihdyttävä sekoitus taidehistoriaa, psykologiaa - ja dekkaria. Kostovan kerronta oli juuri niin maukasta, kuin muistinkin.
Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)
Joel Haahtelan teoksista olen niin ikään pitänyt kovasti. Hän on taitava tunnelmakuvaaja. "Perhoskerääjäkin" on eräänlainen dekkari, viipyilevä kertomus miehestä, joka oudon perinnön saatuaan lähtee jäljittämään sen taustoja läpi Euroopan.
Juha Seppälä: Takla Makan (WSOY, 2010)
Seppälän romaanissa on kaksi näennäisen erillistä kertomusta, jotka kansitekstin mukaan "kuvaavat matkaa maailmasta pois ja ihmisen sisimpään". Synkähköä nykyproosaa, tarkkanäköistä ja oivaltavaa kerrontaa. En ole oikein varma, pidinkö tästä vai en. Pitänee sulatella asiaa vielä tovi.
Elizabeth Kostova: The Swan Thieves (2010)
Kostova kirjoitti muutama vuosi sitten menestysromaanin The Historian, joka oli vinkeä yhdistelmä fantasiaa, kauhua, historiaa ja dekkaria. Järeä "Joutsenvarkaat" on erityyppinen, mutta yhtä kaikki viihdyttävä sekoitus taidehistoriaa, psykologiaa - ja dekkaria. Kostovan kerronta oli juuri niin maukasta, kuin muistinkin.
Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)
Joel Haahtelan teoksista olen niin ikään pitänyt kovasti. Hän on taitava tunnelmakuvaaja. "Perhoskerääjäkin" on eräänlainen dekkari, viipyilevä kertomus miehestä, joka oudon perinnön saatuaan lähtee jäljittämään sen taustoja läpi Euroopan.
Juha Seppälä: Takla Makan (WSOY, 2010)
Seppälän romaanissa on kaksi näennäisen erillistä kertomusta, jotka kansitekstin mukaan "kuvaavat matkaa maailmasta pois ja ihmisen sisimpään". Synkähköä nykyproosaa, tarkkanäköistä ja oivaltavaa kerrontaa. En ole oikein varma, pidinkö tästä vai en. Pitänee sulatella asiaa vielä tovi.
maanantaina, helmikuuta 21, 2011
Projekti Amazon
Sanonta lähteä lapasesta on hauska. Ja käyttökelpoinen.
Meillä on ollut nyt pari viikkoa autotallissa reilun 700 litran lasisammio jalustoineen. Se tuli käytettynä, mutta hyväkuntoisena Forssasta. Ihan noin suurta akvaariota emme olleet hakemassa, mutta kun läheltä löytyi, kotiin tuotiin ja halvalla sai...
Lapasesta siis lähti.
Ennen ostopäätöstä sentään tarkistin rakennustekniikkaa työkseen tutkivalta siskolta, pitäisikö lattian kantavuudesta huolestua, jos moisen ammeen olohuoneeseen virittää ja vedellä täyttää. Kuulemma voinemme nukkua sen osalta yömme rauhassa etenkin, jos rakennamme altaan alle sokkelin pistekuormitusta estämään.
Allas on hyvämaineisen valmistajan työtä ja himpun verran tavallista paksumpaa lasia. Siis vielä paksumpaa, kuin mitä tuon kokoluokan akvaarioissa tavallisesti käytetään. Ehkä se ei siis hajoa. Pitää vain toivoa, etteivät ulkosuodattimet ala vuotaa tai tapahdu muuta jännittävää, josta pienempien akvaarioiden omistajat jäävät helposti paitsi.
Tiedossa on - tämän riehakkaan startin jälkeen - rauhallisesti etenevä projekti tuon nykyisen 200-litraisen Aasia-altaan rinnalle. Tällä hetkellä tuumailemme tekniikkaa (varsinkin mainitun ulkosuodatuksen kanssa aiomme pelata varman päälle) ja alumiinijalustan viritystä olohuonekelpoiseksi. Paikkakunnan vesiarvot näyttäisivät kiekkokalojen lajialtaalle sopivilta, mutta saisihan tuohon hienon Amazon-biotoopin - vaikkapa lehtikaloja ja viivakirjoahvenia - ilman niitäkin.
Katsotaan.
Mitä mahdollisiin ulkomailla oleskeluihin tai muihin elämän käänteisiin tulee, asioista murehdittakoon sitä mukaa, kun ne eteen ilmaantuvat. Tämähän on filosofia, jota optimistisiippani on yrittänyt pessimistinpäähäni takoa vaihtelevin tuloksin.
Mietin jo, pitäisikö perustaa akvaarioasioille oma blogi, muttei ehkä vielä. Saattaa olla, että Projekti Amazonin edetessä muutan mieltäni: koti-insinööri ottaa mielellään erilaisia työvaihekuvia, joista voi olla iloa kanssa-akvaristeille tai sellaisiksi aikoville, muttei ehkä muille Pagistaanin lukijoille.
Meillä on ollut nyt pari viikkoa autotallissa reilun 700 litran lasisammio jalustoineen. Se tuli käytettynä, mutta hyväkuntoisena Forssasta. Ihan noin suurta akvaariota emme olleet hakemassa, mutta kun läheltä löytyi, kotiin tuotiin ja halvalla sai...
Lapasesta siis lähti.
Ennen ostopäätöstä sentään tarkistin rakennustekniikkaa työkseen tutkivalta siskolta, pitäisikö lattian kantavuudesta huolestua, jos moisen ammeen olohuoneeseen virittää ja vedellä täyttää. Kuulemma voinemme nukkua sen osalta yömme rauhassa etenkin, jos rakennamme altaan alle sokkelin pistekuormitusta estämään.
Allas on hyvämaineisen valmistajan työtä ja himpun verran tavallista paksumpaa lasia. Siis vielä paksumpaa, kuin mitä tuon kokoluokan akvaarioissa tavallisesti käytetään. Ehkä se ei siis hajoa. Pitää vain toivoa, etteivät ulkosuodattimet ala vuotaa tai tapahdu muuta jännittävää, josta pienempien akvaarioiden omistajat jäävät helposti paitsi.
Tiedossa on - tämän riehakkaan startin jälkeen - rauhallisesti etenevä projekti tuon nykyisen 200-litraisen Aasia-altaan rinnalle. Tällä hetkellä tuumailemme tekniikkaa (varsinkin mainitun ulkosuodatuksen kanssa aiomme pelata varman päälle) ja alumiinijalustan viritystä olohuonekelpoiseksi. Paikkakunnan vesiarvot näyttäisivät kiekkokalojen lajialtaalle sopivilta, mutta saisihan tuohon hienon Amazon-biotoopin - vaikkapa lehtikaloja ja viivakirjoahvenia - ilman niitäkin.
Katsotaan.
Mitä mahdollisiin ulkomailla oleskeluihin tai muihin elämän käänteisiin tulee, asioista murehdittakoon sitä mukaa, kun ne eteen ilmaantuvat. Tämähän on filosofia, jota optimistisiippani on yrittänyt pessimistinpäähäni takoa vaihtelevin tuloksin.
Mietin jo, pitäisikö perustaa akvaarioasioille oma blogi, muttei ehkä vielä. Saattaa olla, että Projekti Amazonin edetessä muutan mieltäni: koti-insinööri ottaa mielellään erilaisia työvaihekuvia, joista voi olla iloa kanssa-akvaristeille tai sellaisiksi aikoville, muttei ehkä muille Pagistaanin lukijoille.
perjantaina, helmikuuta 18, 2011
Monitiijolline tutkimusprojektu
Olen viimeisen vuoden aikana ollut pätkittäin tutkimusassistenttina monitieteisessä EU-projektissa nimeltä ELDIA (European Linguistic Diversity for All). Se, miten alun perin jouduin kieli- ja oikeustieteilijöiden seuraan, on oma tarinansa, mutta ajoittaisesta työläydestään huolimatta pesti on ollut mielenkiintoista vastapainoa omille tutkijantöille.
Projektissahan tutkitaan Euroopan pienten, suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten nykytilaa. Sen yhtenä tapaustutkimuskohteena ovat Suomen karjalankieliset. Tietoa kerätään muun muassa ryhmähaastatteluilla, joiden käytännön järjestäminen on ollut allekirjoittaneen vastuulla (olen kaikkea muuta kuin synnynnäinen organisaattori, mutta uskon vakaasti, että ihmiselle tekee hyvää ylittää aika ajoin oman mukavuusalueensa rajat). Kävimme juuri tekemässä kolmen päivän kiertueen Itä-Suomessa varsinaisen haastattelijan kanssa.
On mielenkiintoista huomata, että paikoittain karjalaa puhutaan vielä hyvinkin aktiivisesti, ja että kielitaito on siirtynyt myös nuoremmalle polvelle - ei mitenkään laajalti, mutta kuitenkin.
Lienee syytä teroittaa, että kyse on nimeomaan karjalan kielestä, ei murteista, vaikka usein näitä arkipuheessa sekoitetaankin keskenään. Kielen ja murteen raja on toki veteen piirretty viiva ja määrittelykysymys, mutta karjalan saatua taannoin vähemmistökielen aseman Suomessa se on yhtä kaikki kieli, ei murre.
Minähän en karjalaa puhu, vaikka ymmärränkin melko hyvin (iče en pagize karjalakse, a vähäzen ellendän). Vaikka äidin puolen sukuni on kotoisin Raja-Karjalasta ja pääosin ortodoksista, karjalaa sen edustajat eivät ole varsinaisesti puhuneet ainakaan lähimpien sukupolvien aikana. Osasyy lienee se, että suku on vilissyt opettajia, jotka virkansa puolesta ovat vieneet eteenpäin yleiskielisyyttä; aiemminhan karjalaa pidettiin vain suomen murteena. Toisaalta esimerkiksi Ilomantsi ei muutenkaan ole ollut varsinaista karjalan kielen aluetta.
Pagistaanissakin raportoitaneen ainakin jotakin ELDIA:n tutkimustuloksista, kunhan projekti on saatu kunnialla päätökseen.
Projektissahan tutkitaan Euroopan pienten, suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten nykytilaa. Sen yhtenä tapaustutkimuskohteena ovat Suomen karjalankieliset. Tietoa kerätään muun muassa ryhmähaastatteluilla, joiden käytännön järjestäminen on ollut allekirjoittaneen vastuulla (olen kaikkea muuta kuin synnynnäinen organisaattori, mutta uskon vakaasti, että ihmiselle tekee hyvää ylittää aika ajoin oman mukavuusalueensa rajat). Kävimme juuri tekemässä kolmen päivän kiertueen Itä-Suomessa varsinaisen haastattelijan kanssa.
On mielenkiintoista huomata, että paikoittain karjalaa puhutaan vielä hyvinkin aktiivisesti, ja että kielitaito on siirtynyt myös nuoremmalle polvelle - ei mitenkään laajalti, mutta kuitenkin.
Lienee syytä teroittaa, että kyse on nimeomaan karjalan kielestä, ei murteista, vaikka usein näitä arkipuheessa sekoitetaankin keskenään. Kielen ja murteen raja on toki veteen piirretty viiva ja määrittelykysymys, mutta karjalan saatua taannoin vähemmistökielen aseman Suomessa se on yhtä kaikki kieli, ei murre.
Minähän en karjalaa puhu, vaikka ymmärränkin melko hyvin (iče en pagize karjalakse, a vähäzen ellendän). Vaikka äidin puolen sukuni on kotoisin Raja-Karjalasta ja pääosin ortodoksista, karjalaa sen edustajat eivät ole varsinaisesti puhuneet ainakaan lähimpien sukupolvien aikana. Osasyy lienee se, että suku on vilissyt opettajia, jotka virkansa puolesta ovat vieneet eteenpäin yleiskielisyyttä; aiemminhan karjalaa pidettiin vain suomen murteena. Toisaalta esimerkiksi Ilomantsi ei muutenkaan ole ollut varsinaista karjalan kielen aluetta.
Pagistaanissakin raportoitaneen ainakin jotakin ELDIA:n tutkimustuloksista, kunhan projekti on saatu kunnialla päätökseen.
maanantaina, helmikuuta 14, 2011
Ystävänpäivänä
"Ajattelin kaikkia ihmisarkistoja, jotka alkoivat hitaasti kerrostua meihin: Ihmisiä, jotka olimme nähneet vain kerran, sen jälkeen emme koskaan. Ihmisiä, joita olimme pelänneet koulumatkalla. Ihastuksia. Lapsuuden ystäviä. Ihmisiä, jotka haluaisimme vielä nähdä. Ihmisiä, joiden luokse olimme luvanneet mennä, mutta emme koskaan menneet. Ihmisiä, joihin törmäsi aina sattumalta. Ihmisiä, jotka ilmestyivät vuosien jälkeen, muuttuivat parhaiksi ystäviksi ja katosivat taas. Lehtikuvien ihmisiä. Ihmisiä rullaportaissa, linja-autojen ikkunoissa. Kirjeystäviä. Opiskelutovereita. Kaukaisia sukulaisia, joista emme tienneet. Ystävällisiä tarjoilijoita ulkomaanmatkoilla. Kasvoja ilman nimiä. Ihmisiä, jotka halusimme unohtaa. Ihmisiä, jotka olivat unohtaneet meidät."
- Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)
- Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)
tiistaina, helmikuuta 08, 2011
Ne toiset
Katsoimme sunnuntaina - saamelaisten kansallispäivänä - YLE:n dokumentin Suomi tuli Saamenmaahan. Se kertoi saamelaislasten koulutaipaleesta 70-luvulla; vielä tuolloin jopa kuusivuotiaat lapset muuttivat sisäoppilaitokseen ja pääsivät käymään kotonaan ehkä kerran puolessa vuodessa. Koulukielenä oli suomi. Rivien välistä annettiin ymmärtää, että saamelaisten oma etu olisi muuttua suomalaisten kaltaisiksi ja unohtaa oman kulttuurinsa erityispiirteet, jotka esitettiin takapajuisina ja menneeseen maailmaan kuuluvina.
Saamelaisten - ja yhtä lailla romanien - ponnekkaat suomalaistamisyrityksethän ovat olleet osa pitkää projektia, suomalaisuuden määrittämistä ja vakiinnuttamista. Kulttuuri-identiteetit muodostuvat pitkälti poissulkevuuden periaatteella: olemme jotain, mitä muut eivät ole. Kuten muualla, myös Suomessa omaa erityisyyttä on peilattu ja rakennettu lähinnä suhteessa naapureihin, ennen muuta venäläisiin ja ruotsalaisiin.
Suomalaisuuden näkökulmasta saamelaiset ja romanit ovat kuitenkin olleet ongelmallinen kysymys: he edustavat etnistä, kielellistä ja kulttuurista toiseutta, joka erilaisuudestaan huolimatta asuttaa samaa tilaa yhtenäisenä "kansana" nähtyjen suomalaisten kanssa. Tuota toiseutta onkin sitten yritetty sulauttaa kansallisen yhtenäisyyden ihanteeseen koululaitoksen ja lastenkotien avulla.
Karjalaissiirtolaisten osalta sama ongelma näyttäytyi lievempänä: vaikka Raja-Karjalan alueelta tulleet olivat pitkälti "ryssänuskoisia" ja puhuivat outoa karjalan kieltä, oli karjalaiset jo Maamme-kirjan myötä otettu osaksi Suomen suurta kertomusta. Tämä johtui osaltaan Kalevalan roolista suomalaisuuden rakentamisessa, samaten rajaseudun strategisesta merkityksestä sekä sittemmin karjalaisten asemasta suomalaisuuden ja venäläisyyden välissä - molemmat osapuolet pyrkivät todistamaan, että karjalaiset "kuuluivat" juuri heidän kulttuuripiiriinsä.
Suomalaisten kannalta ortodoksinen usko nähtiin tietysti ongelmallisena, koska se sitoi karjalaisia venäläisyyteen. Sotien jälkeen melkoinen osa ortodoksikarjalaisia vaihtoikin uskontonsa luterilaisuuteen. Myös karjalan kielestä pyrittiin tietoisesti eroon. Toisin kuin saamelaiset ja romanit, karjalaiset eivät jääneet etnisiksi toisiksi suomalaisuuden laitamille. Hinta kantasuomalaisuuteen sulautumisesta oli kuitenkin omintakeisten kulttuuripiirteiden hiipuminen.
Kulttuuri-identiteetteihin liittyvät kysymykset ovat sekä mielenkiintoisia että vaikeita - ja henkilökohtaisesti kipeitä niille, jotka ovat joutuneet tasapainoilemaan kahden kulttuurin välillä tuntematta kuuluvansa kunnolla kumpaankaan. Toisen polven maahanmuuttajillahan ongelmat ovat pitkälti samanlaisia, joskin erilaisesta ajallisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta nousevia.
Saamelaisten - ja yhtä lailla romanien - ponnekkaat suomalaistamisyrityksethän ovat olleet osa pitkää projektia, suomalaisuuden määrittämistä ja vakiinnuttamista. Kulttuuri-identiteetit muodostuvat pitkälti poissulkevuuden periaatteella: olemme jotain, mitä muut eivät ole. Kuten muualla, myös Suomessa omaa erityisyyttä on peilattu ja rakennettu lähinnä suhteessa naapureihin, ennen muuta venäläisiin ja ruotsalaisiin.
Suomalaisuuden näkökulmasta saamelaiset ja romanit ovat kuitenkin olleet ongelmallinen kysymys: he edustavat etnistä, kielellistä ja kulttuurista toiseutta, joka erilaisuudestaan huolimatta asuttaa samaa tilaa yhtenäisenä "kansana" nähtyjen suomalaisten kanssa. Tuota toiseutta onkin sitten yritetty sulauttaa kansallisen yhtenäisyyden ihanteeseen koululaitoksen ja lastenkotien avulla.
Karjalaissiirtolaisten osalta sama ongelma näyttäytyi lievempänä: vaikka Raja-Karjalan alueelta tulleet olivat pitkälti "ryssänuskoisia" ja puhuivat outoa karjalan kieltä, oli karjalaiset jo Maamme-kirjan myötä otettu osaksi Suomen suurta kertomusta. Tämä johtui osaltaan Kalevalan roolista suomalaisuuden rakentamisessa, samaten rajaseudun strategisesta merkityksestä sekä sittemmin karjalaisten asemasta suomalaisuuden ja venäläisyyden välissä - molemmat osapuolet pyrkivät todistamaan, että karjalaiset "kuuluivat" juuri heidän kulttuuripiiriinsä.
Suomalaisten kannalta ortodoksinen usko nähtiin tietysti ongelmallisena, koska se sitoi karjalaisia venäläisyyteen. Sotien jälkeen melkoinen osa ortodoksikarjalaisia vaihtoikin uskontonsa luterilaisuuteen. Myös karjalan kielestä pyrittiin tietoisesti eroon. Toisin kuin saamelaiset ja romanit, karjalaiset eivät jääneet etnisiksi toisiksi suomalaisuuden laitamille. Hinta kantasuomalaisuuteen sulautumisesta oli kuitenkin omintakeisten kulttuuripiirteiden hiipuminen.
Kulttuuri-identiteetteihin liittyvät kysymykset ovat sekä mielenkiintoisia että vaikeita - ja henkilökohtaisesti kipeitä niille, jotka ovat joutuneet tasapainoilemaan kahden kulttuurin välillä tuntematta kuuluvansa kunnolla kumpaankaan. Toisen polven maahanmuuttajillahan ongelmat ovat pitkälti samanlaisia, joskin erilaisesta ajallisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta nousevia.
tiistaina, tammikuuta 25, 2011
Sen edestään löytää
Olen parille ihmiselle koettanut kuvailla tunnetilaa, joka väitöksen jälkeen on hiljalleen voimistunut.
Joskus vuoden 2006 tienoilla, kun sain tutkijakoulupaikan ja aloin tehdä väitöskirjaa hartiavoimin, sulloin elämän muut suuret kysymykset armotta komeroon ja lukitsin oven. Tajusin, ettei väikkäri valmistu ikinä, jos ryhdyn sen ohella liikaa pähkäilemään tulevia työllistymismahdollisuuksiani, tekemään urasuunnitelmia ja miettimään muita elämänvalintoja. Päätin, että tätä tehdään nyt ja pohditaan jatkoa sitten, kun urakka on valmis.
Joskus marraskuun lopulla aloin kuulla komerosta meteliä ja ryskytystä. Siellä ne syrjään sysätyt kysymykset vaativat huomiota. Alkuvuodesta ovi sitten antoi periksi. Nyt kaikki vaihtoehtoiset polut ja elämänvalinnat roikkuvat lahkeissani ja huutavat yhteen ääneen tingaten minua tekemään päätöksiä ja suunnitelmia.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Ja minä kun kuulun siihen ärsyttävään ihmislajiin, joka ei jäätelöaltaallakaan osaa tehdä valintaa tikun ja tötterön välillä katsomatta ensin, mitä muut ottavat.
Kaikkea ei voi saada, mutta aina voi miettiä, millaiset asiat poissulkevat toisiaan ja onko poissulkevuus lopullista vai ei. Pohjavirtauksena pohdinnoissa on tietysti elämän yllätyksellisyys: liikaa ei voi eikä ehkä pidäkään asioita suunnitella, koska eivät ne kuitenkaan mene yksi yhteen kaavailujen mukaan.
Joskus vuoden 2006 tienoilla, kun sain tutkijakoulupaikan ja aloin tehdä väitöskirjaa hartiavoimin, sulloin elämän muut suuret kysymykset armotta komeroon ja lukitsin oven. Tajusin, ettei väikkäri valmistu ikinä, jos ryhdyn sen ohella liikaa pähkäilemään tulevia työllistymismahdollisuuksiani, tekemään urasuunnitelmia ja miettimään muita elämänvalintoja. Päätin, että tätä tehdään nyt ja pohditaan jatkoa sitten, kun urakka on valmis.
Joskus marraskuun lopulla aloin kuulla komerosta meteliä ja ryskytystä. Siellä ne syrjään sysätyt kysymykset vaativat huomiota. Alkuvuodesta ovi sitten antoi periksi. Nyt kaikki vaihtoehtoiset polut ja elämänvalinnat roikkuvat lahkeissani ja huutavat yhteen ääneen tingaten minua tekemään päätöksiä ja suunnitelmia.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Ja minä kun kuulun siihen ärsyttävään ihmislajiin, joka ei jäätelöaltaallakaan osaa tehdä valintaa tikun ja tötterön välillä katsomatta ensin, mitä muut ottavat.
Kaikkea ei voi saada, mutta aina voi miettiä, millaiset asiat poissulkevat toisiaan ja onko poissulkevuus lopullista vai ei. Pohjavirtauksena pohdinnoissa on tietysti elämän yllätyksellisyys: liikaa ei voi eikä ehkä pidäkään asioita suunnitella, koska eivät ne kuitenkaan mene yksi yhteen kaavailujen mukaan.
perjantaina, tammikuuta 21, 2011
Luettua
En ole koskaan pitänyt minkään valtakunnan "kirjapäiväkirjaa". Olen kuitenkin mielelläni lueskellut niitä muista blogeista ja poiminut vinkkejä omalle lukulistalleni. Paitsi ettei minulla ole oikeastaan lukulistaakaan. Luen, mitä eteen kirjastosta ja omista tai muiden kirjahyllyistä sattuu.
Ajattelin kuitenkin kokeilla näin vuoden vaihduttua, onnistuisiko työhommien ulkopuolella luettujen kirjojen keveä listaaminen täällä Pagistaanissa. Voisi olla hauska itsekin katsoa, mitä on milloinkin tullut luettua. Sitä suuremmalla syyllä, kun saatan autuaasti unohtaa hyvänkin kirjan luettuani sen. Ja jos joku sattuu näin löytämään itselleen jotakin mieleistä luettavaa, eivät listat ole menneet hukkaan.
Katsotaanpa. Tammikuussa 2010 olen lukenut tai saanut loppuun seuraavat kirjat:
Коль, Людмила: У меня в кармане дождь (2010).
"Taskussani on sade". Hienosti rakennettu kertomus venäjänjuutalaisesta perheestä sodan päättymisestä nykypäivään. Haluaisin lukea venäjänkielistä nykykirjallisuutta enemmänkin jo yksin kielitaidon kehittämisen vuoksi, mutta sitä löytyy kovin nihkeästi suomalaisista kirjastoista ja kirjakaupoista.
Viesturs, Ed: No Shortcuts to the Top. Climbing the World's 14 Highest Peaks (2006).
Mies otti kirjan matkalukemisekseen alppireissullemme, mutta omin sen ensimmäisenä iltana. Ed Viesturs on muun muassa Veikka Gustafssonin luottokumppani, joka aikanaan luopui eläinlääkärin urastaan ammattikiipeilyn vuoksi. Tullut tunnetuksi muun muassa selväpäisyydestään: turhia riskejä ei oteta (tietysti maailman korkeimpien vuorten kiipeämistä voi pitää jo itsessään sellaisena). Kiinnostava omaelämäkerta.
Susi, Pauliina: Nostalgia (Tammi, 2010).
Kirjaston uutuushyllystä mukaan tarttunut kirja on huiman terävä kuvaus nykypäivän työelämästä ahtaalle joutuneen freelance-toimittajan näkökulmasta.
Jokinen, Matti A.: Alppien seinämillä (WSOY, 1961). Suomalaisen vuorikiipeilyn pioneeri kertoo seikkailuistaan Alppien kiperimmillä kallioreiteillä 1950-luvulla. Mitään valjaita ei tuohon aikaan käytetty, vaan rinnan ympärille viritettiin köysi. Kiipeilytossujen tilalla olivat nahkaiset alppikengät. Pudota ei juuri kannattanut; varmistusten turvallisuus oli aivan eri luokkaa kuin nykypäivänä.
Alopaeus, Marianne: Eikä uni pääty (Otava, 1952). Löysin vanhempien kirjahyllystä ennen lukemattoman Alopaeuksen ja hotkin sen eilen junassa. Pidän hurjasti kirjailijan sosiaalipsykologisesta tarkkuudesta, jolla hän avaa ihmisten välisiä - ja perheiden sisäisiä - jännitteitä. Ehkä jonain päivänä saan aikaiseksi tarttua hänen kirjoihinsa alkukielellä, eli ruotsiksi.
Ajattelin kuitenkin kokeilla näin vuoden vaihduttua, onnistuisiko työhommien ulkopuolella luettujen kirjojen keveä listaaminen täällä Pagistaanissa. Voisi olla hauska itsekin katsoa, mitä on milloinkin tullut luettua. Sitä suuremmalla syyllä, kun saatan autuaasti unohtaa hyvänkin kirjan luettuani sen. Ja jos joku sattuu näin löytämään itselleen jotakin mieleistä luettavaa, eivät listat ole menneet hukkaan.
Katsotaanpa. Tammikuussa 2010 olen lukenut tai saanut loppuun seuraavat kirjat:
Коль, Людмила: У меня в кармане дождь (2010).
"Taskussani on sade". Hienosti rakennettu kertomus venäjänjuutalaisesta perheestä sodan päättymisestä nykypäivään. Haluaisin lukea venäjänkielistä nykykirjallisuutta enemmänkin jo yksin kielitaidon kehittämisen vuoksi, mutta sitä löytyy kovin nihkeästi suomalaisista kirjastoista ja kirjakaupoista.
Viesturs, Ed: No Shortcuts to the Top. Climbing the World's 14 Highest Peaks (2006).
Mies otti kirjan matkalukemisekseen alppireissullemme, mutta omin sen ensimmäisenä iltana. Ed Viesturs on muun muassa Veikka Gustafssonin luottokumppani, joka aikanaan luopui eläinlääkärin urastaan ammattikiipeilyn vuoksi. Tullut tunnetuksi muun muassa selväpäisyydestään: turhia riskejä ei oteta (tietysti maailman korkeimpien vuorten kiipeämistä voi pitää jo itsessään sellaisena). Kiinnostava omaelämäkerta.
Susi, Pauliina: Nostalgia (Tammi, 2010).
Kirjaston uutuushyllystä mukaan tarttunut kirja on huiman terävä kuvaus nykypäivän työelämästä ahtaalle joutuneen freelance-toimittajan näkökulmasta.
Jokinen, Matti A.: Alppien seinämillä (WSOY, 1961). Suomalaisen vuorikiipeilyn pioneeri kertoo seikkailuistaan Alppien kiperimmillä kallioreiteillä 1950-luvulla. Mitään valjaita ei tuohon aikaan käytetty, vaan rinnan ympärille viritettiin köysi. Kiipeilytossujen tilalla olivat nahkaiset alppikengät. Pudota ei juuri kannattanut; varmistusten turvallisuus oli aivan eri luokkaa kuin nykypäivänä.
Alopaeus, Marianne: Eikä uni pääty (Otava, 1952). Löysin vanhempien kirjahyllystä ennen lukemattoman Alopaeuksen ja hotkin sen eilen junassa. Pidän hurjasti kirjailijan sosiaalipsykologisesta tarkkuudesta, jolla hän avaa ihmisten välisiä - ja perheiden sisäisiä - jännitteitä. Ehkä jonain päivänä saan aikaiseksi tarttua hänen kirjoihinsa alkukielellä, eli ruotsiksi.
keskiviikkona, tammikuuta 12, 2011
Perfektionistin puuhamaa
Kiireestä naukuminen on rasittavaa ja kuulostaa poikkeuksetta siltä, kuin naukuja kerjäisi kehuja sankaruudestaan. Sen vaikutelman uhallakin totean onnistuneeni ajamaan itseni jälleen tilanteeseen, jossa päivät eivät tahdo riittää töiden ja sivutöiden tekoon (varman päälle pelaava humanisti kun ei viitsi kieltäytyä tarjotuista hommista, työtaloudellisesti epäkiitollisimmistakaan).
Lisäksi ilmoittauduin verkkokurssille avoimeen ammattikorkeakouluun; sen pitäisi alkaa ensi viikolla. Saksan alkeet, tuo ikuisuusprojektini! Toinen avoimen ammattikorkeakoulun kurssi - valokuvatyöpaja Hämeenlinnassa - ajoittuu onneksi loppukevääseen, jolloin tämänhetkiset kiireet ovat jo ohi.
En ole aikoihin harrastanut oikein mitään. En osaa laskea juoksemista, muuta liikuntaa tai retkeilyä harrastamiseksi; se on elämää ja elämäntapa. Kansalaisopiston metalligrafiikkaryhmässä kävin viime kevään, mutta syksyllä sekin loppui, kun ryhmä oli liian pieni. Ratsastusta en ole uskaltanut aloittaa uudestaan, kun pelkään aika- ja rahatilanteen muuttumista. En haluaisi taas joutua lopettamaan rakasta harrastusta.
Niinpä taannoin käynnistetty akvaarioprojektimme on ollut enemmän kuin tervetullut. Ja kuten yleensä harrastukseni tapaavat tehdä, se on vienyt mennessään sen, minkä mainitut aika- ja rahatilanne ovat myöten antaneet. Kuten kaverilleni äskettäin totesin, olen päättänyt tämän olevan puuhamaa, jossa sekä sisäinen perfektionistini että biologini saavat mellastaa vapaasti, kun lähes aina muulloin kumpaakin joutuu rajoittamaan.
Tältä siis näyttää 200-litraisen Aasia-altaan tämänhetkinen kehitysvaihe. Kasveina on jättiläisvallisneriaa (Vallisneria americana), ruskomelalehteä (Cryptocoryne wendtii), hentorotalaa (Rotulis rotundifolia), jaavansaniaista (Microsorum pteropus) vedensuosikkia (Limnophila sessiliflora) ja intianvesitähdikkiä (Hygrophila polysperma). Suodattimet järjestän paremmin piiloon, kunhan tässä...
Kalasto koostuu juovarihmakaloista (Colisa fasciata), rusokiilakyljistä (Trigonostigma espei) ja kääpiönuoliaisista (Yasuhikotakia sidthimunki). Lisäksi altaasta löytyy viisi leväsukarapua (Caridina multidentata).
Talouden toinen vanha akvaristikin on osoittanut kasvavan hurmoksen merkkejä. Eilen hän puntaroi ääneen, että nykyisen akvaarion paikalle mahtuisi isompikin, jolloin 200-litraisen voisi kenties upottaa omalla jalustallaan Lundia-hyllyyn. Kiekkokalat lienevät hänellä mielessä, ja silloinhan litroja saisi olla liki kaksinkertainen määrä (vähintään).
On ollut mielenkiintoista havainnoida akvaarioharrastuksen muuttumista parinkymmenen vuoden aikana. Esimerkiksi kalojen tarvitseman vähimmäistilan suositukset ovat kasvaneet kovasti, mikä on hieno asia. Ihmisillä on myös entistä suurempia altaita. 200-litrainen on nykynäkökulmasta jo melko pieni, eikä monia siinä aiemmin pitämiäni lajeja, kuten lehtikaloja, suositella enää laitettavaksi tuon kokoiseen altaaseen. Esimerkiksi ikisuosituille kultakaloille - joista en ole itse ollut koskaan kiinnostunut - suositellaan vähintään 300-litraista akvaariota, mielellään reilusti suurempaa.
Ja yhä edelleen mainoksissa ja televisiosarjoissa näkyy niin sanottuja kultakalamaljoja...
Epäilenpä, että jos harkinnan alla ei olisi jonkinlainen ulkomailla oleskelu jossain vaiheessa, meillä olisi kohta joka nurkassa porisemassa potentiaalinen vesivahinko (insinöörimme järkeilyä: "on käytännössä aivan sama, onko lattialla 200 vai 400 litraa vettä, kun rakenteet joutuu kuitenkin repimään auki").
Lisäksi ilmoittauduin verkkokurssille avoimeen ammattikorkeakouluun; sen pitäisi alkaa ensi viikolla. Saksan alkeet, tuo ikuisuusprojektini! Toinen avoimen ammattikorkeakoulun kurssi - valokuvatyöpaja Hämeenlinnassa - ajoittuu onneksi loppukevääseen, jolloin tämänhetkiset kiireet ovat jo ohi.
En ole aikoihin harrastanut oikein mitään. En osaa laskea juoksemista, muuta liikuntaa tai retkeilyä harrastamiseksi; se on elämää ja elämäntapa. Kansalaisopiston metalligrafiikkaryhmässä kävin viime kevään, mutta syksyllä sekin loppui, kun ryhmä oli liian pieni. Ratsastusta en ole uskaltanut aloittaa uudestaan, kun pelkään aika- ja rahatilanteen muuttumista. En haluaisi taas joutua lopettamaan rakasta harrastusta.
Niinpä taannoin käynnistetty akvaarioprojektimme on ollut enemmän kuin tervetullut. Ja kuten yleensä harrastukseni tapaavat tehdä, se on vienyt mennessään sen, minkä mainitut aika- ja rahatilanne ovat myöten antaneet. Kuten kaverilleni äskettäin totesin, olen päättänyt tämän olevan puuhamaa, jossa sekä sisäinen perfektionistini että biologini saavat mellastaa vapaasti, kun lähes aina muulloin kumpaakin joutuu rajoittamaan.
Tältä siis näyttää 200-litraisen Aasia-altaan tämänhetkinen kehitysvaihe. Kasveina on jättiläisvallisneriaa (Vallisneria americana), ruskomelalehteä (Cryptocoryne wendtii), hentorotalaa (Rotulis rotundifolia), jaavansaniaista (Microsorum pteropus) vedensuosikkia (Limnophila sessiliflora) ja intianvesitähdikkiä (Hygrophila polysperma). Suodattimet järjestän paremmin piiloon, kunhan tässä...
Kalasto koostuu juovarihmakaloista (Colisa fasciata), rusokiilakyljistä (Trigonostigma espei) ja kääpiönuoliaisista (Yasuhikotakia sidthimunki). Lisäksi altaasta löytyy viisi leväsukarapua (Caridina multidentata).
Talouden toinen vanha akvaristikin on osoittanut kasvavan hurmoksen merkkejä. Eilen hän puntaroi ääneen, että nykyisen akvaarion paikalle mahtuisi isompikin, jolloin 200-litraisen voisi kenties upottaa omalla jalustallaan Lundia-hyllyyn. Kiekkokalat lienevät hänellä mielessä, ja silloinhan litroja saisi olla liki kaksinkertainen määrä (vähintään).
On ollut mielenkiintoista havainnoida akvaarioharrastuksen muuttumista parinkymmenen vuoden aikana. Esimerkiksi kalojen tarvitseman vähimmäistilan suositukset ovat kasvaneet kovasti, mikä on hieno asia. Ihmisillä on myös entistä suurempia altaita. 200-litrainen on nykynäkökulmasta jo melko pieni, eikä monia siinä aiemmin pitämiäni lajeja, kuten lehtikaloja, suositella enää laitettavaksi tuon kokoiseen altaaseen. Esimerkiksi ikisuosituille kultakaloille - joista en ole itse ollut koskaan kiinnostunut - suositellaan vähintään 300-litraista akvaariota, mielellään reilusti suurempaa.
Ja yhä edelleen mainoksissa ja televisiosarjoissa näkyy niin sanottuja kultakalamaljoja...
Epäilenpä, että jos harkinnan alla ei olisi jonkinlainen ulkomailla oleskelu jossain vaiheessa, meillä olisi kohta joka nurkassa porisemassa potentiaalinen vesivahinko (insinöörimme järkeilyä: "on käytännössä aivan sama, onko lattialla 200 vai 400 litraa vettä, kun rakenteet joutuu kuitenkin repimään auki").
tiistaina, tammikuuta 11, 2011
Parhaimmillaan
Pagistaanin kaksihenkinen alppihiihto- ja telemarkjoukkue teki taas perinteisen alppireissunsa, tällä kertaa Eigerin maisemiin Grindelwaldin kylään. Kun ei ole yli vuoteen pitänyt lomaa, muutaman päivän pääntuuletus teki hyvää. Vaikka eihän pää kirjaimellisesti tuuletu, kun siinä on kypärä. Ilman sitä - siis kypärää - ei nykyisillä carver-suksilla tee mieli jäiseen alppirinteeseen lähteä, sujuttelu on sen verran vauhdikkaampaa ja muutenkin varsin erityyppistä kuin 80-luvun pitkillä laudoilla. Tykkään kyllä kovasti tästä urheilullisemmasta laskemisesta "luvan kanssa". En oikein koskaan osannut suhtautua jalat yhdessä ketkutteluun, jossa oli aina jonkinlainen diivailun sivumaku.
Alpit ovat kuitenkin parhaimmillaan silloin, kun nousemiseen käyttää vain omaa lihasvoimaa, eläimiä näkyy enemmän kuin ihmisiä, eivätkä hiljaisuutta riko kuin tuulen suhina, murmelin vihellykset ja alppinaakkojen kirskahtelut. Niin - ja jossain välissä pitäisi ehtiä taas Lappiinkin kuukkeleita katsomaan vaellussuksilla tai jalan.
Ahne on ihmisriepu, mutta onko vaihtoehtoja? Vuoret ja tunturit pysyvät, ihmisen aika ja kyky lähteä ovat rajallisia.
Alpit ovat kuitenkin parhaimmillaan silloin, kun nousemiseen käyttää vain omaa lihasvoimaa, eläimiä näkyy enemmän kuin ihmisiä, eivätkä hiljaisuutta riko kuin tuulen suhina, murmelin vihellykset ja alppinaakkojen kirskahtelut. Niin - ja jossain välissä pitäisi ehtiä taas Lappiinkin kuukkeleita katsomaan vaellussuksilla tai jalan.
Ahne on ihmisriepu, mutta onko vaihtoehtoja? Vuoret ja tunturit pysyvät, ihmisen aika ja kyky lähteä ovat rajallisia.
tiistaina, tammikuuta 04, 2011
Jotakin kohti tai jostakin pois
Lähipiirissä sattui joulunpyhinä kipsausta ja kyynärkeppejä vaatinut loukkaantuminen. Tapaus on saanut taas miettimään kuntoutus- ja liikunta-asioita ja motivoitumisen mysteereitä, vaikka tilanne ja sen kehittyminen ovatkin loppuviimeksi vain korkeamman sekä asianosaisen käsissä. Ei siihen ulkopuolisilla ole paljon sanottavaa.
Yhtä kaikki, olen tullut siihen tulokseen, että moottoroitua ja istuvaa elämää viettävän nykyihmisen on - kuvaannollisesti - haluttava juosta jotakin pakoon tai jotakin kohti, jos mieli saada mukavuudenhaluinen itsensä liikkeelle.
Joku muuttaa elintapojaan, kun sairauden uhka alkaa realisoitua. Vanhat naapurimme pitävät liikuntakykyään yllä, niin tukalaa kuin se ilmiselvästi onkin, koska eivät halua muuttaa talostaan, ennen kuin on aivan pakko. Olen tavannut entisiä alkoholisteja, joista on tullut intohimoisia maratoonareita.
Joku taas innostuu lomamatkalla patikoinnista ja haluaa harrastamisen jatkamista varten paremman kunnon. Joku haluaa mahtua hääpukuunsa puolen vuoden päästä tai pärjätä armeijassa. Jollekin kenties riittää houkuttimeksi "parempi" ulkonäkö.
Sama taitaa päteä kaikkiin muihinkin muutoksiin elämässä. Tyytyväinen ihminen pysyy aloillaan. Muutos on aina riittäväksi kasvanutta halua jotakin kohti tai jostakin pois. Usein kai molempia yhtä aikaa.
Ei tässä(kään) mitään sinänsä uutta ole, mutta aina tällainen pohdinta omia ajatuksia selventää, jollei muuta.
Yhtä kaikki, olen tullut siihen tulokseen, että moottoroitua ja istuvaa elämää viettävän nykyihmisen on - kuvaannollisesti - haluttava juosta jotakin pakoon tai jotakin kohti, jos mieli saada mukavuudenhaluinen itsensä liikkeelle.
Joku muuttaa elintapojaan, kun sairauden uhka alkaa realisoitua. Vanhat naapurimme pitävät liikuntakykyään yllä, niin tukalaa kuin se ilmiselvästi onkin, koska eivät halua muuttaa talostaan, ennen kuin on aivan pakko. Olen tavannut entisiä alkoholisteja, joista on tullut intohimoisia maratoonareita.
Joku taas innostuu lomamatkalla patikoinnista ja haluaa harrastamisen jatkamista varten paremman kunnon. Joku haluaa mahtua hääpukuunsa puolen vuoden päästä tai pärjätä armeijassa. Jollekin kenties riittää houkuttimeksi "parempi" ulkonäkö.
Sama taitaa päteä kaikkiin muihinkin muutoksiin elämässä. Tyytyväinen ihminen pysyy aloillaan. Muutos on aina riittäväksi kasvanutta halua jotakin kohti tai jostakin pois. Usein kai molempia yhtä aikaa.
Ei tässä(kään) mitään sinänsä uutta ole, mutta aina tällainen pohdinta omia ajatuksia selventää, jollei muuta.
keskiviikkona, joulukuuta 29, 2010
Kalenteri
Uusi mappikalenteri on viritetty työhuoneeseen ja luonnonkalenteri keittiöön. Sähköpostilaatikko jäi siivoamatta, mutta ensi vuonnakin ehtii. Valvoa ei ehkä jakseta, mutta vaihtuu se vuosi ilmankin.
Sekin pitää toki mainita, että Pagistaania on nyt kirjoitettu kaikkiaan kuusi vuotta neljästä eri asemapaikasta käsin.
Sekin pitää toki mainita, että Pagistaania on nyt kirjoitettu kaikkiaan kuusi vuotta neljästä eri asemapaikasta käsin.
maanantaina, joulukuuta 27, 2010
Riittävästi, muttei liikaa
Pagistaanin virallinen joulutoivotus jäi tänä vuonna väliin, mikä kertonee jotakin jouluun rauhoittumisen tasosta tässä valtakunnassa. Joulunpyhät olivat taas kovin lyhyet, mutta vietimme ne tuttuun tapaan Pohjois-Karjalassa. Körysimme sinne miten kuten torstaina asiat viime tingassa hoidettuina ja palasimme eilen sunnuntaina kotiin.
Toivon siis, että kaikilla oli hyvä joulu, ja että uudesta vuodesta tulee kaikin puolin antoisa.
Apropos uusi vuosi. Kun nyt vuoden vaihteessa joka tuutista aletaan taas tuupata "joulukilojen" pudotusohjeita ja kitukuuria jos jonkinlaista, kannan pyytämättä korteni kekoon. Nakatkaa ihmekuureilla ja grammavaaoilla vesilintua!
Pagistaanin virallisia terveysteesejä ei listata "tehkää näin"-paasaushengessä, vaan ainakin täällä ja näillä geeneillä vuosien myötä toimiviksi havaittuina linjoina. Tiedän, ei se niin helppoa ole. Pois se minusta, että niin väittäisin. Mutta periaatetasolla se on aika yksinkertaista: joka suupalaa ei tarvitse kytätä tai laskea kaloreita tai askeleita.
Hyvää ruokaa riittävästi, muttei liikaa. Syöminen on mukavaa ja ruoasta pitää nauttia. Säännöllinen ruokailu närppimisten sijaan. Kasviksia ja hedelmiä paljon. Pehmeitä rasvoja tarpeeksi, samoin valkuaista. Näistä ei kannata tinkiä. Viljatuotteet, peruna ja riisi taas sopivat energiansaannin säätelyyn kulutuksen mukaan: jos liikkuu vähän, ei kannata tankata tärkkelystä kuin kestävyysurheilija.
Arkena askeettisemmin, viikonloppuna vapaammin. Kaikkea voi syödä, mutta kohtuudella. Arjen ei tarvitse olla yhtä juhlaa. Juhlissa taas ei kaloreita lasketa, eikä tarvitsekaan, jos kokonaisuus on balanssissa.
Ruumiinliikuntoa riittävästi. Ihminen on tehty liikkumaan. Use it or lose it. Ei kannata odottaa sohvalla inspiraatiota "aloittaa liikunta", koska sitä ei koskaan tule. Joka päivä edes vähän jotakin, kevyesti tai raskaammin kunnon mukaan. Mielellään ulkona, niin aivokin saa happea. Lihaskunto on kultaa kalliimpi. Siitä kannattaa pitää huoli tavalla tai toisella läpi elämän. Se elämä on mukavampaa, kun jaksaa tehdä monenlaisia asioita.
Yöunista ei kannata pidemmän päälle tinkiä. Se on kuin ottaisi pikavipin: korko kasvaa nopeasti huimiin lukemiin.
Rutiini on ystävä. Pätee niin syömiseen, liikkumiseen kuin nukkumiseenkin. Rutiineja sorsitaan suotta. Ne auttavat arjessa (ja ovat etätyöläiselle elinehto). Välillä voi olla spontaani ja boheemi Ellun kana, mutta pääsääntöisesti palikat kannattaa pitää kasassa.
Rutiineista voi livetä, muttei koko ajan. Nytkin syön piparia joulutortun jälkkärinä.
Toivon siis, että kaikilla oli hyvä joulu, ja että uudesta vuodesta tulee kaikin puolin antoisa.
Apropos uusi vuosi. Kun nyt vuoden vaihteessa joka tuutista aletaan taas tuupata "joulukilojen" pudotusohjeita ja kitukuuria jos jonkinlaista, kannan pyytämättä korteni kekoon. Nakatkaa ihmekuureilla ja grammavaaoilla vesilintua!
Pagistaanin virallisia terveysteesejä ei listata "tehkää näin"-paasaushengessä, vaan ainakin täällä ja näillä geeneillä vuosien myötä toimiviksi havaittuina linjoina. Tiedän, ei se niin helppoa ole. Pois se minusta, että niin väittäisin. Mutta periaatetasolla se on aika yksinkertaista: joka suupalaa ei tarvitse kytätä tai laskea kaloreita tai askeleita.
Hyvää ruokaa riittävästi, muttei liikaa. Syöminen on mukavaa ja ruoasta pitää nauttia. Säännöllinen ruokailu närppimisten sijaan. Kasviksia ja hedelmiä paljon. Pehmeitä rasvoja tarpeeksi, samoin valkuaista. Näistä ei kannata tinkiä. Viljatuotteet, peruna ja riisi taas sopivat energiansaannin säätelyyn kulutuksen mukaan: jos liikkuu vähän, ei kannata tankata tärkkelystä kuin kestävyysurheilija.
Arkena askeettisemmin, viikonloppuna vapaammin. Kaikkea voi syödä, mutta kohtuudella. Arjen ei tarvitse olla yhtä juhlaa. Juhlissa taas ei kaloreita lasketa, eikä tarvitsekaan, jos kokonaisuus on balanssissa.
Ruumiinliikuntoa riittävästi. Ihminen on tehty liikkumaan. Use it or lose it. Ei kannata odottaa sohvalla inspiraatiota "aloittaa liikunta", koska sitä ei koskaan tule. Joka päivä edes vähän jotakin, kevyesti tai raskaammin kunnon mukaan. Mielellään ulkona, niin aivokin saa happea. Lihaskunto on kultaa kalliimpi. Siitä kannattaa pitää huoli tavalla tai toisella läpi elämän. Se elämä on mukavampaa, kun jaksaa tehdä monenlaisia asioita.
Yöunista ei kannata pidemmän päälle tinkiä. Se on kuin ottaisi pikavipin: korko kasvaa nopeasti huimiin lukemiin.
Rutiini on ystävä. Pätee niin syömiseen, liikkumiseen kuin nukkumiseenkin. Rutiineja sorsitaan suotta. Ne auttavat arjessa (ja ovat etätyöläiselle elinehto). Välillä voi olla spontaani ja boheemi Ellun kana, mutta pääsääntöisesti palikat kannattaa pitää kasassa.
Rutiineista voi livetä, muttei koko ajan. Nytkin syön piparia joulutortun jälkkärinä.
maanantaina, joulukuuta 20, 2010
Lojaaliudesta
Olen viime aikoina tullut miettineeksi lojaaliutta ihmissuhteissa, ennen muuta parisuhteessa. Ei pähkäilyyn mitään erityistä syytä ole ollut; mikä nyt milloinkin mielessä pyörii.
Uskollisuudesta puhutaan paljonkin, mutta jollain tasolla koen, että lojaalius on jotain vielä syvempää, jotain, joka ei ole samalla tavalla keskinäisistä sopimuksista ja rajanvedoista kiinni. On asioita, joita tekemällä saattaa pikku hiljaa sahata oman parisuhteensa (tai yhtä lailla muiden lähi-ihmissuhteidensa) yhteistä oksaa, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä ja harmittomilta vaikkapa vieraissa käymisen rinnalla.
Yksi on toisen nolaaminen. Joskus sitä on itsekin joutunut tilanteeseen, jossa joku seurueen hauskuuttajana itseään pitävä ottaa vitsailun ja piikittelyn kohteeksi vieressään istuvan puolisonsa. Totta ihmeessä "hauskaa" kerrottavaa löytyy jos jonkinlaista, kun eletään yhdessä ja joudutaan jakamaan toisen kanssa myös omat heikkoudet ja hölmöilyt. Jos toista ei jostain kumman syystä näiden julkinen repostelu naurata, voidaan häntä syyttää huumorintajuttomuudesta.
Lähes poikkeuksetta tällainen ilakointi on yksinomaan piinallista kaikille osapuolille. Kiusaantuneisuus nousee nopeasti tasolle, joka tuntuu vievän hapenkin ilmasta. Jos nokkeluuttaan haluaa tuoda esiin, yhtä hilpeitä anekdootteja luulisi löytyvän vielä lähempää. Omiin tolloiluihin ja neurooseihin on täydet tekijänoikeudet!
Toinen, vähän mutkikkaampi kysymys on se, minkä verran yhteisestä elämästä muille jaetaan. En haluaisi yleistää, mutta joskus tuntuu, että varsinkin naiset tapaavat ruotia miestensä edesottamuksia varsin estoitta Sinkkuelämää-sarjan hengessä*. En tiedä - ehkä minulla ei vain koskaan ole ollut sellaista naisystäväporukkaa tai muuta viiteryhmää, jossa tällainen "vertaistuki" olisi ollut luontevaa. Tai sitten minulla on ollut kumppaneitteni osalta niin hyvä tuuri, etten ole kokenut siihen erityistä tarvetta.
Jollain tapaa myös koen, että kyse on luottamuksesta. Luotan siihen, että vuorilla kiivetessämme kumppanini varmistaa ja auttaa tarvittaessa. Samalla tavoin luotan siihen, ettei hän levittele minun asioitani, ongelmiani tai mokailujani muille, vaan ottaa ne puheeksi minun kanssani, jos aiheelliseksi kokee. Sama pätee toisin päin. Minä varmistan, autan, jos vain osaan ja yritän olla puolestani luottamuksen arvoinen.
Mutkikkaaksi asian tekee se, että joskus jonkin harmituksen purkaminen ulkopuolisille voi oikeasti olla terapeuttista ja estää suhteettoman räjähdyksen kotona. Siten voi myös saada uutta näkökulmaa johonkin toistuvaan solmukohtaan. Mutta noin yleensä ottaen en usko, että toisen jatkuva arvosteleminen ja huomion kiinnittäminen negatiivisiin asioihin on millään tavoin rakentavaa, tapahtuipa se kasvokkain tai selän takana. Olisiko muka parempi, jos toista ei siinä olisi? Jos siltä tuntuu, ongelmat voivat oikeasti olla isompia kuin se klassinen vessapaperirullan väärin laittaminen.
Mitä lojaalisuuteen ja sen määrittelyyn noin yleensä tulee, kannattaa lukea Eufemian viimekeväinen kirjoitus ja sen kommentit.
*Harrastavatkohan miehet samaa? Tämä on taas kovin karkeaa yleistystä, mutta jotenkin ajatus, että miesporukka kaljalla istuessaan kilpailisi vaikkapa siitä, kuka kärsii eniten puolisonsa idioottimaisuudesta, tuntuu perin oudolta. Ehkä tässä näkyy - hienosti sanottuna - jonkinlainen kulttuurinen ero sukupuolien diskursseissa? Miten lojaalius milloinkin ja keidenkin osalta suuntautuu? Vai ovatko yksilöiden keskinäiset erot taas kerran suurempia kuin tiettyjen ryhmien?
Uskollisuudesta puhutaan paljonkin, mutta jollain tasolla koen, että lojaalius on jotain vielä syvempää, jotain, joka ei ole samalla tavalla keskinäisistä sopimuksista ja rajanvedoista kiinni. On asioita, joita tekemällä saattaa pikku hiljaa sahata oman parisuhteensa (tai yhtä lailla muiden lähi-ihmissuhteidensa) yhteistä oksaa, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä ja harmittomilta vaikkapa vieraissa käymisen rinnalla.
Yksi on toisen nolaaminen. Joskus sitä on itsekin joutunut tilanteeseen, jossa joku seurueen hauskuuttajana itseään pitävä ottaa vitsailun ja piikittelyn kohteeksi vieressään istuvan puolisonsa. Totta ihmeessä "hauskaa" kerrottavaa löytyy jos jonkinlaista, kun eletään yhdessä ja joudutaan jakamaan toisen kanssa myös omat heikkoudet ja hölmöilyt. Jos toista ei jostain kumman syystä näiden julkinen repostelu naurata, voidaan häntä syyttää huumorintajuttomuudesta.
Lähes poikkeuksetta tällainen ilakointi on yksinomaan piinallista kaikille osapuolille. Kiusaantuneisuus nousee nopeasti tasolle, joka tuntuu vievän hapenkin ilmasta. Jos nokkeluuttaan haluaa tuoda esiin, yhtä hilpeitä anekdootteja luulisi löytyvän vielä lähempää. Omiin tolloiluihin ja neurooseihin on täydet tekijänoikeudet!
Toinen, vähän mutkikkaampi kysymys on se, minkä verran yhteisestä elämästä muille jaetaan. En haluaisi yleistää, mutta joskus tuntuu, että varsinkin naiset tapaavat ruotia miestensä edesottamuksia varsin estoitta Sinkkuelämää-sarjan hengessä*. En tiedä - ehkä minulla ei vain koskaan ole ollut sellaista naisystäväporukkaa tai muuta viiteryhmää, jossa tällainen "vertaistuki" olisi ollut luontevaa. Tai sitten minulla on ollut kumppaneitteni osalta niin hyvä tuuri, etten ole kokenut siihen erityistä tarvetta.
Jollain tapaa myös koen, että kyse on luottamuksesta. Luotan siihen, että vuorilla kiivetessämme kumppanini varmistaa ja auttaa tarvittaessa. Samalla tavoin luotan siihen, ettei hän levittele minun asioitani, ongelmiani tai mokailujani muille, vaan ottaa ne puheeksi minun kanssani, jos aiheelliseksi kokee. Sama pätee toisin päin. Minä varmistan, autan, jos vain osaan ja yritän olla puolestani luottamuksen arvoinen.
Mutkikkaaksi asian tekee se, että joskus jonkin harmituksen purkaminen ulkopuolisille voi oikeasti olla terapeuttista ja estää suhteettoman räjähdyksen kotona. Siten voi myös saada uutta näkökulmaa johonkin toistuvaan solmukohtaan. Mutta noin yleensä ottaen en usko, että toisen jatkuva arvosteleminen ja huomion kiinnittäminen negatiivisiin asioihin on millään tavoin rakentavaa, tapahtuipa se kasvokkain tai selän takana. Olisiko muka parempi, jos toista ei siinä olisi? Jos siltä tuntuu, ongelmat voivat oikeasti olla isompia kuin se klassinen vessapaperirullan väärin laittaminen.
Mitä lojaalisuuteen ja sen määrittelyyn noin yleensä tulee, kannattaa lukea Eufemian viimekeväinen kirjoitus ja sen kommentit.
*Harrastavatkohan miehet samaa? Tämä on taas kovin karkeaa yleistystä, mutta jotenkin ajatus, että miesporukka kaljalla istuessaan kilpailisi vaikkapa siitä, kuka kärsii eniten puolisonsa idioottimaisuudesta, tuntuu perin oudolta. Ehkä tässä näkyy - hienosti sanottuna - jonkinlainen kulttuurinen ero sukupuolien diskursseissa? Miten lojaalius milloinkin ja keidenkin osalta suuntautuu? Vai ovatko yksilöiden keskinäiset erot taas kerran suurempia kuin tiettyjen ryhmien?
perjantaina, joulukuuta 17, 2010
Luvan kanssa
Ihmisten kasvava tympääntyminen joulustressiin ja turhien tavaroiden paniikinomaiseen osteluun oli eilen päässyt pääuutisiin saakka. On hyvä, että tämäkin asia puhutaan auki ja tehdään näkyväksi vuosi vuodelta selvemmin.
Usein esimerkiksi aineettomien joululahjojen antamista perustellaan ekologisuudella. Hyvä niin! Minä tosin uskon, että ruohonjuuritasolla siihen vaikuttavat vähintään yhtä paljon käytännön näkökohdat. Ihmisillä on kerta kaikkiaan niin paljon tavaraa, että jollei jotain täsmäideaa tai -toivetta ole tiedossa, läheisilleen on hyvin vaikea ostaa lisää. Antamisen ilo on kaukana ahdistuneesta säntäilystä etsimässä "jotakin", joska "jotakin kuuluu antaa". Monelle on helpotus, jos ihan luvan kanssa - sosiaalisesti hyväksytysti - voi jättää turhan roinan ostelun ja antaa läheisilleen jossain muodossa palveluita tai aikaa (aikakin voi toki aineellistua arvokkaasti esimerkiksi itse tehtyinä villasukkina).
Ajasta onkin tullut aina vain arvokkaampaa valuuttaa. Mitä materiaan tulee, Suomen kaltaisissa maissa ollaan kai saavuttamassa tietty saturaatiopiste. Tavara on kärsinyt inflaation: sitä on tarjolla rajattomasti niille, joilla on edes jonkinlaista ostokykyä. Siitä kertovat kaiken maailman hattarakoneet, omenasorvit ja shiatsuhieromalaitteetkin: uusia tarpeita pitää luoda liki tyhjästä.
Olen myös kuullut lapsiperheistä, joissa lapset istuvat jouluna lahjavuoren keskellä, eikä mikään avatuista paketeista jaksa kiinnostaa muutamaa sekuntia pidempään.
On ilo nähdä, että jonkinlainen vastarintaliike on vahvistumassa myös kansan syvissä riveissä, ei vain niin kutsutun vaihtoehtoväen keskuudessa. Tavaravyöryä kun ei voi pysäyttää muuten kuin ostamalla vähemmän ja harkitummin, olipa taustalla huoli maailman tilasta tai omien ja läheisten komeroiden tilasta.
Usein esimerkiksi aineettomien joululahjojen antamista perustellaan ekologisuudella. Hyvä niin! Minä tosin uskon, että ruohonjuuritasolla siihen vaikuttavat vähintään yhtä paljon käytännön näkökohdat. Ihmisillä on kerta kaikkiaan niin paljon tavaraa, että jollei jotain täsmäideaa tai -toivetta ole tiedossa, läheisilleen on hyvin vaikea ostaa lisää. Antamisen ilo on kaukana ahdistuneesta säntäilystä etsimässä "jotakin", joska "jotakin kuuluu antaa". Monelle on helpotus, jos ihan luvan kanssa - sosiaalisesti hyväksytysti - voi jättää turhan roinan ostelun ja antaa läheisilleen jossain muodossa palveluita tai aikaa (aikakin voi toki aineellistua arvokkaasti esimerkiksi itse tehtyinä villasukkina).
Ajasta onkin tullut aina vain arvokkaampaa valuuttaa. Mitä materiaan tulee, Suomen kaltaisissa maissa ollaan kai saavuttamassa tietty saturaatiopiste. Tavara on kärsinyt inflaation: sitä on tarjolla rajattomasti niille, joilla on edes jonkinlaista ostokykyä. Siitä kertovat kaiken maailman hattarakoneet, omenasorvit ja shiatsuhieromalaitteetkin: uusia tarpeita pitää luoda liki tyhjästä.
Olen myös kuullut lapsiperheistä, joissa lapset istuvat jouluna lahjavuoren keskellä, eikä mikään avatuista paketeista jaksa kiinnostaa muutamaa sekuntia pidempään.
On ilo nähdä, että jonkinlainen vastarintaliike on vahvistumassa myös kansan syvissä riveissä, ei vain niin kutsutun vaihtoehtoväen keskuudessa. Tavaravyöryä kun ei voi pysäyttää muuten kuin ostamalla vähemmän ja harkitummin, olipa taustalla huoli maailman tilasta tai omien ja läheisten komeroiden tilasta.
sunnuntai, joulukuuta 12, 2010
Tentti
Ihmisten tavoille opiskelu ei ole helppoa. Miten voisi ollakaan, kun kullakin on omat tapansa?
Sitä kuitenkin luulee edistyneensä, oppineensa olemaan ja elämään. Ja on varmaan edistynytkin, oppinut jotain.
Mutta sitten eteen tulee taas yksi niistä tilanteista. Kaikki opittu katoaa päästä. Ihan kuin tentti, jota ei vain saa läpi, vaikka kuinka yrittäisi. Ei osaa, ei kykene. Ei pysty, vaikkei edes tarvitsisi tehdä mitään. Riittäisi, kun antaisi olla. Jättäisi sikseen.
Sitten alkaa pelätä, että jos tenttiä ei yrityksistään huolimatta läpäise, ei valmistu koskaan.
Valmistu miksi? Ihmiseksi? Aikuiseksi?
Sitä kuitenkin luulee edistyneensä, oppineensa olemaan ja elämään. Ja on varmaan edistynytkin, oppinut jotain.
Mutta sitten eteen tulee taas yksi niistä tilanteista. Kaikki opittu katoaa päästä. Ihan kuin tentti, jota ei vain saa läpi, vaikka kuinka yrittäisi. Ei osaa, ei kykene. Ei pysty, vaikkei edes tarvitsisi tehdä mitään. Riittäisi, kun antaisi olla. Jättäisi sikseen.
Sitten alkaa pelätä, että jos tenttiä ei yrityksistään huolimatta läpäise, ei valmistu koskaan.
Valmistu miksi? Ihmiseksi? Aikuiseksi?
keskiviikkona, joulukuuta 08, 2010
Ratapihalla mielen takerrun vaihteeseen
Kieliasiaa tämäkin. Sain englanninkielisen käsikirjoituksen jokunen viikko sitten maailmalle ja kuvittelin, että yleistajuisen kirjan kirjoittaminen suomeksi samasta aihepiiristä lähtisi rullaamaan kuin itsestään. Omalla äidinkielellä kirjoittaminen ulkomaaksi ähertämisen jälkeen olisi silkkaa verbaliikan vapaata virtausta ja idiomien riemujuhlaa!
Mistä lienen moista päähäni saanut. Pari viikkoa istuin ja tuskailin ja sain aikaiseksi vasta rungon eli alustavan sisällysluettelon. Kokonaisuuden hahmottelu on tietysti edellytys kirjoittamiselle ja lähtökohta koko projektille. Mutta itse tekstihana oli tähän päivään saakka kiinni niin tiukasti, ettei ollut toivoakaan saada sitä väännettyä auki.
Tänään sain sitten ensimmäiset 500 sanaa tikistettyä näytölle aiheesta, jota olen kalunnut sen seitsemän vuotta. Lennokkuus ja rentous on noistakin vaivalla puserretuista sanoista vielä kaukana.
Ilmeisesti ottaa aikansa saada kielivaihde kääntymään päässä: vaikka teema on tuttu, kirjoituskieli ei muutukaan käden käänteessä edes itselle edulliseen suuntaan. Toisaalta lienen vielä mentaalisesti maitohapoilla syksyn edellisistä rutistuksista. Kokeneemmilta jatkuva julkaiseminen sujunee enemmän tai vähemmän rutiinilla, minulta ei.
Sitä kyllä mietin, että onneksi olen satunnaisten suomenkielisten artikkelien ja lehtijuttujen lisäksi kirjoittanut myös blogia epäsäännöllisen säännöllisesti. Urheilukieltä edelleen käyttääkseni se lienee pitänyt jonkinlaista peruskuntoa yllä; verbaaliverryttelyn nimissähän koko bloggaamisen aloitinkin liki kuusi vuotta sitten.
Mistä lienen moista päähäni saanut. Pari viikkoa istuin ja tuskailin ja sain aikaiseksi vasta rungon eli alustavan sisällysluettelon. Kokonaisuuden hahmottelu on tietysti edellytys kirjoittamiselle ja lähtökohta koko projektille. Mutta itse tekstihana oli tähän päivään saakka kiinni niin tiukasti, ettei ollut toivoakaan saada sitä väännettyä auki.
Tänään sain sitten ensimmäiset 500 sanaa tikistettyä näytölle aiheesta, jota olen kalunnut sen seitsemän vuotta. Lennokkuus ja rentous on noistakin vaivalla puserretuista sanoista vielä kaukana.
Ilmeisesti ottaa aikansa saada kielivaihde kääntymään päässä: vaikka teema on tuttu, kirjoituskieli ei muutukaan käden käänteessä edes itselle edulliseen suuntaan. Toisaalta lienen vielä mentaalisesti maitohapoilla syksyn edellisistä rutistuksista. Kokeneemmilta jatkuva julkaiseminen sujunee enemmän tai vähemmän rutiinilla, minulta ei.
Sitä kyllä mietin, että onneksi olen satunnaisten suomenkielisten artikkelien ja lehtijuttujen lisäksi kirjoittanut myös blogia epäsäännöllisen säännöllisesti. Urheilukieltä edelleen käyttääkseni se lienee pitänyt jonkinlaista peruskuntoa yllä; verbaaliverryttelyn nimissähän koko bloggaamisen aloitinkin liki kuusi vuotta sitten.
keskiviikkona, joulukuuta 01, 2010
Kieliä
Kävin tänään kuuntelemassa kollegan väitöksen. Aamulla tehdessäni lähtöä Helsinkiin tajusin oikeastaan ensi kertaa, että koitos on omalta osalta ohi. Empatiaan sekoittunut helpotuksen tunne oli häpeämättömän riemullinen.
Väitöstilaisuus oli ruotsinkielinen; väittelijä oli suomenruotsalainen vastaväittäjän tullessa Ruotsista. Huomasin pysyväni kutakuinkin kärryillä, kun en päästänyt ajatusta harhailemaan. Puolella korvalla kuunteleminen ei olisi onnistunut, sen verran passiiviseksi kouluaikoina haalittu kielitaito on itäsuomalaisella jäänyt. Mikä on sinänsä sääli. Haluaisin kovasti osata ruotsia paremmin, mutta olen toki tyytyväinen, kun osaan sitä edes tämän verran.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suoraan puoltaisin ns. pakkoruotsia, joka on ollut taas kovasti tapetilla. Minusta ei olisi yhtään hullumpi ajatus kokeilla vaihtoehtoista venäjää itärajan kunnissa, kuten on ehdotettu. Tietysti siinä tulisivat vastaan muut koulutus- ja hallintorakenteeseen tiukasti istutetut kaksikielisyyskysymykset. "Virkamiesruotsi" on ja pysyy vielä hyvän aikaa, luulen.
Pääasia kuitenkin, että kieliä opiskellaan. Jos nyt voisin valita, lukisin koulussa kieliä sen minkä lukujärjestykseen mahtuisi. Mutta 35-vuotiaana katsookin asioita vähän eri kantilta kuin 15-vuotiaana.
Väitöstilaisuus oli ruotsinkielinen; väittelijä oli suomenruotsalainen vastaväittäjän tullessa Ruotsista. Huomasin pysyväni kutakuinkin kärryillä, kun en päästänyt ajatusta harhailemaan. Puolella korvalla kuunteleminen ei olisi onnistunut, sen verran passiiviseksi kouluaikoina haalittu kielitaito on itäsuomalaisella jäänyt. Mikä on sinänsä sääli. Haluaisin kovasti osata ruotsia paremmin, mutta olen toki tyytyväinen, kun osaan sitä edes tämän verran.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suoraan puoltaisin ns. pakkoruotsia, joka on ollut taas kovasti tapetilla. Minusta ei olisi yhtään hullumpi ajatus kokeilla vaihtoehtoista venäjää itärajan kunnissa, kuten on ehdotettu. Tietysti siinä tulisivat vastaan muut koulutus- ja hallintorakenteeseen tiukasti istutetut kaksikielisyyskysymykset. "Virkamiesruotsi" on ja pysyy vielä hyvän aikaa, luulen.
Pääasia kuitenkin, että kieliä opiskellaan. Jos nyt voisin valita, lukisin koulussa kieliä sen minkä lukujärjestykseen mahtuisi. Mutta 35-vuotiaana katsookin asioita vähän eri kantilta kuin 15-vuotiaana.
perjantaina, marraskuuta 26, 2010
Kylmän taju
Lisäsin tuonne sivupalkkiin muutaman blogin, siitä päivittyminen. Mutta kun kerran täällä ollaan, niin kirjoitetaan jokunen sana.
Ulkona on marraskuuksi sangen rapea keli, kiitos suoraan Siperiasta puhaltavan viiman. Mietinkin koirien kanssa lenkille sonnustautuessani, miten paljon aikaa meiltä pohjoisen asukeilta kuluu kaikenlaiseen talvitouhuiluun. On puettava päälle kerros jos toinenkin ja kuorittava ne pois takaisin sisätiloihin tultaessa (lapsellisilla ja koirallisilla nämä tehtävät luonnollisesti kertautuvat). On tehtävä lumitöitä, raaputettava auton ikkunoita ja hoidettava asumuksen lämmitys kuntoon. Talvella liikkuminenkin tapaa olla hitaampaa kaikilla maata pitkin kulkevilla liikennevälineillä polkupyörästä juniin.
Hitaammassa menossa ei tietenkään ole mitään pahaa. Se on suorastaan suotavaa ja näissä oloissa ikiaikainen tosiasia. Mutta onko kukaan miettinyt, mitä se tekee maamme kilpailukyvylle? Suotuisammissa oloissa elävät lajitoverimme saavat takuulla enemmän aikaiseksi, kun aikaa ei kulu samalla tapaa ark(t)iseen selviytymiseen. Eikö tästä pitäisi saada jonkinlaista EU-tason kompensaatiota?
Toisaalta talvessa eläminen opettaa lapsesta saakka erinäisiä kansalaistaitoja. Tämän näkee vaikkapa vuoristossa. Pidempiä vuorikiipeilyreissuja tehnyt siippani on kertonut, että monilla lämpimämmistä oloista tulevilla, suurilla vuorilla vähän liikkuneilla kiipeilijöillä ei kerta kaikkiaan ole tuntumaa siihen, miten kovassa pakkasessa ollaan ja selviydytään viikko toisensa jälkeen. Saatetaan käyttää vaikkapa käsineitä lapasten ja rukkasten sijaan. Senhän tietää, miten siinä käy. Suomalaisilla - jo lapsina pingviineiksi puetuilla - on kantapään kautta opittu kylmän taju; taito torjua kylmää pukeutumisella sekä tunnistaa palelemisen eri asteet ja toimia niiden mukaan.
Se ei tietenkään sulje pois alituista paleltumavaaraa varsinkin korkealla. Nöyryys on syytä pitää mielessä luonnonvoimien kanssa, eikä kuvitella, että tämähän osataan.
Eikä talvipukeutumisen osaaminen taida olla niin selviö enää muutenkaan. Ikänsä kaupungeissa asuneet, autoilla kouluun ja harrastuksiin kuljetetut eivät välttämättä ole koskaan joutuneet kylmän haastamiksi: lämmin sisätila on ollut aina lähellä.
Ulkona on marraskuuksi sangen rapea keli, kiitos suoraan Siperiasta puhaltavan viiman. Mietinkin koirien kanssa lenkille sonnustautuessani, miten paljon aikaa meiltä pohjoisen asukeilta kuluu kaikenlaiseen talvitouhuiluun. On puettava päälle kerros jos toinenkin ja kuorittava ne pois takaisin sisätiloihin tultaessa (lapsellisilla ja koirallisilla nämä tehtävät luonnollisesti kertautuvat). On tehtävä lumitöitä, raaputettava auton ikkunoita ja hoidettava asumuksen lämmitys kuntoon. Talvella liikkuminenkin tapaa olla hitaampaa kaikilla maata pitkin kulkevilla liikennevälineillä polkupyörästä juniin.
Hitaammassa menossa ei tietenkään ole mitään pahaa. Se on suorastaan suotavaa ja näissä oloissa ikiaikainen tosiasia. Mutta onko kukaan miettinyt, mitä se tekee maamme kilpailukyvylle? Suotuisammissa oloissa elävät lajitoverimme saavat takuulla enemmän aikaiseksi, kun aikaa ei kulu samalla tapaa ark(t)iseen selviytymiseen. Eikö tästä pitäisi saada jonkinlaista EU-tason kompensaatiota?
Toisaalta talvessa eläminen opettaa lapsesta saakka erinäisiä kansalaistaitoja. Tämän näkee vaikkapa vuoristossa. Pidempiä vuorikiipeilyreissuja tehnyt siippani on kertonut, että monilla lämpimämmistä oloista tulevilla, suurilla vuorilla vähän liikkuneilla kiipeilijöillä ei kerta kaikkiaan ole tuntumaa siihen, miten kovassa pakkasessa ollaan ja selviydytään viikko toisensa jälkeen. Saatetaan käyttää vaikkapa käsineitä lapasten ja rukkasten sijaan. Senhän tietää, miten siinä käy. Suomalaisilla - jo lapsina pingviineiksi puetuilla - on kantapään kautta opittu kylmän taju; taito torjua kylmää pukeutumisella sekä tunnistaa palelemisen eri asteet ja toimia niiden mukaan.
Se ei tietenkään sulje pois alituista paleltumavaaraa varsinkin korkealla. Nöyryys on syytä pitää mielessä luonnonvoimien kanssa, eikä kuvitella, että tämähän osataan.
Eikä talvipukeutumisen osaaminen taida olla niin selviö enää muutenkaan. Ikänsä kaupungeissa asuneet, autoilla kouluun ja harrastuksiin kuljetetut eivät välttämättä ole koskaan joutuneet kylmän haastamiksi: lämmin sisätila on ollut aina lähellä.
torstaina, marraskuuta 25, 2010
Sairaan kaunis koira
Käytin eilen kosmonauttia alias Juria koirahierojalla. Sille on nyt aikuistuttuaan tullut tapa keventää ravissa toista takajalkaansa "jenkkahypyllä". Hyppelylle ei onneksi löytynyt luusto- tai nivelperäistä syytä. Eläinlääkärin kanssa epäilimmekin, että syynä saattaisi olla pentuajan venähdystapaturmasta jäänyt jumitus, mutta sellaisesta - ainakaan pahemmasta - ei löytynyt hierojan käsittelyssä viitteitä.
Yhä vahvemmat epäilykset kohdistuvatkin koiranpojan haaroväliin: tuon epäonnen soturin sukukalleudet jäivät kovin pieniksi ja hiissaavat edes takaisin ollen välillä piilossa, välillä näkösällä (koirapiireissä puhutaan sangen osuvasti "hissikiveksistä"). Moinen liikehdintä voi hyvin aiheuttaa tuntemuksia, jotka saavat hypähtelyn aikaan. Hierojan mukaan bedlingtoneilla on vinttikoirien tapaan juoksijan kapea lantio, ja itse greyhound-harrastajana hän tiesi kertoa tapauksista, joissa koiran juoksu parani kastroinnin myötä juuri edellä mainitusta syystä.
Vaivaan löytynee siis aika yksinkertainen ratkaisu, semminkin, kun kivesvikaista koiraa ei jalostukseen käytettäisi missään nimessä muutenkaan.
Tämän kaiken Jurin intiimielämästä te varmasti halusittekin tietää.
Yhtä kaikki, hierojan kanssa tuli juteltua jos jostakin koiriin liittyvästä hänen käsitellessään aluksi vastahakoista, sitten yhä rennommaksi käyvää koiranpoikaa. Pohdituttamaan jäivät muun muassa ulkomuotoon painottuva rodunjalostus ja sen tuottamat sairaat koirat - asia, josta viime vuosina on alkanut olla puhetta myös valtamedioissa.
Koirarotujen hallittu risteyttäminen tuntuisi aina vain järkevämmältä varsinkin pienten ja geenipohjaltaan kapeiden rotujen osalta. Vastustus "puhdasrotuisuuden" nimissä on kuitenkin kovaa. Allekirjoittaneen on tuota vastustusta mahdoton käsittää: eihän mikään koirarotu ole ilmestynyt tyhjästä, vaan ihminen on alun alkaen jalostanut ne valikoiden omien käyttötarpeidensa mukaan.
Mikä puhdasrotuisuudessa on nykypäivänä niin pyhää, että sen alttarille uhrataan ihmisen armoilla olevien eläinten hyvinvointi? Ymmärtääkseni rekisterin avaamisessa ei ole kyse siitä, että aletaan holtittomasti sekoittaa kaikennäköisiä ja -kokoisia koiria keskenään, vaan nimenomaan hallitusta uuden veren tuonnista kantaan käyttämällä niitä koiria, joista kyseinen rotu on alun perinkin "koottu".
Rotukoirapiireissä tuntuu usein vallitsevan jonkinlainen kollektiivisen kieltämisen tila: ei edes haluta nähdä, mihin jamaan rotu ja sen edustajat ovat terveysmielessä joutuneet tai joutumassa. Kuka haluaisi omalle koiralleen esimerkiksi jatkuvia hengitysvaikeuksia ja kroonista hapenpuutetta? Ei varmasti kukaan. Silti hyvin moni haluaa koiran, jolla niitä rakenteensa vuoksi on.
Jostain merkillisestä sosiaalipsykologisesta syystä koiranäyttelyistäkin on tullut elämää suurempi bisnes. Jos näyttelyiden kaunis tarkoitus olikin alun perin olla kasvatustyön tukena, on tilanne kääntynyt päälaelleen: rotukoiria kasvatetaan ja jalostetaan näyttelyitä varten. Samalla etäännytään yhä kauemmaksi koirarotujen alkuperäisistä käyttötarkoituksista. Ihmisten kirottu kilpailuvietti!
Hierojan kanssa jutellessa esiin nousi myös näkökohta, että eläinlääketieteen kehittyminen on kaksiteräinen miekka. Toisaalta on toki hienoa, että pieneläimiäkin voidaan ja halutaan hoitaa yhä paremmin. Mutta toisaalta alati kehittyvät hoitomenetelmät (ja ihmisten vaurastuminen) mahdollistavat yhä sairaampien lemmikkien tuottamisen ja hengissä pitämisen.
Hyvä onkin noin ylipäänsä kysyä, missä vaiheessa eläimen hoitaminen muuttuu ihmisen hoitamiseksi. Toisin sanoen, milloin ihminen lääkitsee ja hoitaa parantumattomasti sairasta eläintä välttääkseen oman kärsimyksensä suostumatta näkemään, että toiminnallaan lisää rakastamansa eläimen kärsimystä?
Kysymys on syytä pitää alati mielessä etenkin, kun lemmikeille tulee ikää ja vanhuudenvaivoja. On tunnettava nelijalkainen kumppaninsa ja suostuttava näkemään sen todellinen tilanne: milloin elämä ei enää ole sille mukavaa? Silloin on aika kantaa se raskain vastuu, johon on sitoutunut ottaessaan kanssakulkijakseen itsestään riippuvaisen olennon.
Toivottavasti se päivä ei tule Pagistaanissa vielä pitkään aikaan.
Yhä vahvemmat epäilykset kohdistuvatkin koiranpojan haaroväliin: tuon epäonnen soturin sukukalleudet jäivät kovin pieniksi ja hiissaavat edes takaisin ollen välillä piilossa, välillä näkösällä (koirapiireissä puhutaan sangen osuvasti "hissikiveksistä"). Moinen liikehdintä voi hyvin aiheuttaa tuntemuksia, jotka saavat hypähtelyn aikaan. Hierojan mukaan bedlingtoneilla on vinttikoirien tapaan juoksijan kapea lantio, ja itse greyhound-harrastajana hän tiesi kertoa tapauksista, joissa koiran juoksu parani kastroinnin myötä juuri edellä mainitusta syystä.
Vaivaan löytynee siis aika yksinkertainen ratkaisu, semminkin, kun kivesvikaista koiraa ei jalostukseen käytettäisi missään nimessä muutenkaan.
Tämän kaiken Jurin intiimielämästä te varmasti halusittekin tietää.
Yhtä kaikki, hierojan kanssa tuli juteltua jos jostakin koiriin liittyvästä hänen käsitellessään aluksi vastahakoista, sitten yhä rennommaksi käyvää koiranpoikaa. Pohdituttamaan jäivät muun muassa ulkomuotoon painottuva rodunjalostus ja sen tuottamat sairaat koirat - asia, josta viime vuosina on alkanut olla puhetta myös valtamedioissa.
Koirarotujen hallittu risteyttäminen tuntuisi aina vain järkevämmältä varsinkin pienten ja geenipohjaltaan kapeiden rotujen osalta. Vastustus "puhdasrotuisuuden" nimissä on kuitenkin kovaa. Allekirjoittaneen on tuota vastustusta mahdoton käsittää: eihän mikään koirarotu ole ilmestynyt tyhjästä, vaan ihminen on alun alkaen jalostanut ne valikoiden omien käyttötarpeidensa mukaan.
Mikä puhdasrotuisuudessa on nykypäivänä niin pyhää, että sen alttarille uhrataan ihmisen armoilla olevien eläinten hyvinvointi? Ymmärtääkseni rekisterin avaamisessa ei ole kyse siitä, että aletaan holtittomasti sekoittaa kaikennäköisiä ja -kokoisia koiria keskenään, vaan nimenomaan hallitusta uuden veren tuonnista kantaan käyttämällä niitä koiria, joista kyseinen rotu on alun perinkin "koottu".
Rotukoirapiireissä tuntuu usein vallitsevan jonkinlainen kollektiivisen kieltämisen tila: ei edes haluta nähdä, mihin jamaan rotu ja sen edustajat ovat terveysmielessä joutuneet tai joutumassa. Kuka haluaisi omalle koiralleen esimerkiksi jatkuvia hengitysvaikeuksia ja kroonista hapenpuutetta? Ei varmasti kukaan. Silti hyvin moni haluaa koiran, jolla niitä rakenteensa vuoksi on.
Jostain merkillisestä sosiaalipsykologisesta syystä koiranäyttelyistäkin on tullut elämää suurempi bisnes. Jos näyttelyiden kaunis tarkoitus olikin alun perin olla kasvatustyön tukena, on tilanne kääntynyt päälaelleen: rotukoiria kasvatetaan ja jalostetaan näyttelyitä varten. Samalla etäännytään yhä kauemmaksi koirarotujen alkuperäisistä käyttötarkoituksista. Ihmisten kirottu kilpailuvietti!
Hierojan kanssa jutellessa esiin nousi myös näkökohta, että eläinlääketieteen kehittyminen on kaksiteräinen miekka. Toisaalta on toki hienoa, että pieneläimiäkin voidaan ja halutaan hoitaa yhä paremmin. Mutta toisaalta alati kehittyvät hoitomenetelmät (ja ihmisten vaurastuminen) mahdollistavat yhä sairaampien lemmikkien tuottamisen ja hengissä pitämisen.
Hyvä onkin noin ylipäänsä kysyä, missä vaiheessa eläimen hoitaminen muuttuu ihmisen hoitamiseksi. Toisin sanoen, milloin ihminen lääkitsee ja hoitaa parantumattomasti sairasta eläintä välttääkseen oman kärsimyksensä suostumatta näkemään, että toiminnallaan lisää rakastamansa eläimen kärsimystä?
Kysymys on syytä pitää alati mielessä etenkin, kun lemmikeille tulee ikää ja vanhuudenvaivoja. On tunnettava nelijalkainen kumppaninsa ja suostuttava näkemään sen todellinen tilanne: milloin elämä ei enää ole sille mukavaa? Silloin on aika kantaa se raskain vastuu, johon on sitoutunut ottaessaan kanssakulkijakseen itsestään riippuvaisen olennon.
Toivottavasti se päivä ei tule Pagistaanissa vielä pitkään aikaan.
tiistaina, marraskuuta 23, 2010
Biotooppi olohuoneessa
Ainakin yksi ikuisuusprojekti on nytkähtänyt vähän eteenpäin viime viikkojen aikana: mökiltä kärräämmämme 200-litrainen akvaario on huolellisesti tarkastettu, koeponnistettu (saumasilikoneista ei koskaan tiedä yli 15 vuoden varastoinnin jälkeen) sekä täytetty kypsymään siipan rakentamalle, taatusti kestävälle jalustalle.
Ala- ja yläasteikäisenä olin suorastaan fanaattinen akvaarioharrastaja, kuten yleiseen eläin- ja kasvihulluuteen sopi. Jossain vaiheessa akvaario muutettiin sukkanauhakäärmeen terraarioksi. Kun muutin kotoa vuonna 1996, allas vietiin mökille odottamaan aikoja parempia. Ne koittivat vasta nyt, sopivan paikan ja itsekin akvaariotouhuja harrastaneen asuinkumppanin myötä.
Pessimismiin taipuvaisena käyn vähän väliä tarkistamassa, tihkuuko jostain vettä, vaikkei sellaisesta mitään merkkejä useamman päivän koetäytössä ollutkaan. Mielessä on kollegan taannoinen, katastrofaalinen kertomus omasta lapsuudestaan: heidän 500-litrainen akvaarionsa oli särkynyt kerrostalon viidennessä kerroksessa valuttaen vettä aina ensimmäiseen kerrokseen saakka. Oli kuulemma ollut kaikkea muuta kuin mukavaa käydä soittamassa alakerran naapureiden ovikelloja tapahtuneen jälkeen.
Ei tällaisista silloin nelitoistavuotiaana huolehtinut. Minulle - toisin kuin epäilemättä vanhemmilleni - ei kai juolahtanut mieleenkään, mitä tapahtuisi, jos viidenneskuutio vettä leviäisi rintamamiestalon yläkertaan. Tieto lisää tuskaa. Ja ikä. Ja ihan itse otettuun pankkilainaan sidottu omaisuus.
Ennen altaan täyttämistä vedellä tarkistimmekin kotivakuutuksen kattavuuden suurennuslasin kanssa: kyllä, jos akvaario särkyy, meillä oleva laajennettu vakuutus kattaa kaikki vahingosta koituvat seuraukset mahdollisine lattian avaamisineen.
Olettaen, että pänikkä ei yllättäen ryhdy vuotamaan, siitä on tarkoitus rakentaa väljästi Kaakkois-Aasian puroja mukaileva biotooppiakvaario (näen jo sieluni silmin koko olohuoneen muuttuneen riisipelloksi - tai ehkei nyt sentään). Mitään kovin herkkää tai vaikeahoitoista lajistoa emme ole hankkimassa; akvaarion on syytä pärjätä aika ajoin omillaan viikko tai kesällä jopa pari.
Ala- ja yläasteikäisenä olin suorastaan fanaattinen akvaarioharrastaja, kuten yleiseen eläin- ja kasvihulluuteen sopi. Jossain vaiheessa akvaario muutettiin sukkanauhakäärmeen terraarioksi. Kun muutin kotoa vuonna 1996, allas vietiin mökille odottamaan aikoja parempia. Ne koittivat vasta nyt, sopivan paikan ja itsekin akvaariotouhuja harrastaneen asuinkumppanin myötä.
Pessimismiin taipuvaisena käyn vähän väliä tarkistamassa, tihkuuko jostain vettä, vaikkei sellaisesta mitään merkkejä useamman päivän koetäytössä ollutkaan. Mielessä on kollegan taannoinen, katastrofaalinen kertomus omasta lapsuudestaan: heidän 500-litrainen akvaarionsa oli särkynyt kerrostalon viidennessä kerroksessa valuttaen vettä aina ensimmäiseen kerrokseen saakka. Oli kuulemma ollut kaikkea muuta kuin mukavaa käydä soittamassa alakerran naapureiden ovikelloja tapahtuneen jälkeen.
Ei tällaisista silloin nelitoistavuotiaana huolehtinut. Minulle - toisin kuin epäilemättä vanhemmilleni - ei kai juolahtanut mieleenkään, mitä tapahtuisi, jos viidenneskuutio vettä leviäisi rintamamiestalon yläkertaan. Tieto lisää tuskaa. Ja ikä. Ja ihan itse otettuun pankkilainaan sidottu omaisuus.
Ennen altaan täyttämistä vedellä tarkistimmekin kotivakuutuksen kattavuuden suurennuslasin kanssa: kyllä, jos akvaario särkyy, meillä oleva laajennettu vakuutus kattaa kaikki vahingosta koituvat seuraukset mahdollisine lattian avaamisineen.
Olettaen, että pänikkä ei yllättäen ryhdy vuotamaan, siitä on tarkoitus rakentaa väljästi Kaakkois-Aasian puroja mukaileva biotooppiakvaario (näen jo sieluni silmin koko olohuoneen muuttuneen riisipelloksi - tai ehkei nyt sentään). Mitään kovin herkkää tai vaikeahoitoista lajistoa emme ole hankkimassa; akvaarion on syytä pärjätä aika ajoin omillaan viikko tai kesällä jopa pari.
maanantaina, marraskuuta 22, 2010
Glögikauden kynnyksellä
Käsikirjoitus on lähtenyt maailmalle ja olen siirtynyt vähitellen elämään sitku-aikaa, jolloin työn ohella ehditään järjestää kaappeja, ulkoiluttaa koirien lisäksi myös kameraa, opiskella kieliä, kirjoittaa lehtijuttuja ja blogeja, kiipeillä, ratsastaa ja suunnitella ties mitä muuta, josta ei ikinä toteudu kuin murto-osa. Töitä riittää ainakin joksikin aikaa eteenpäin ja hyvä niin, mutta hurjin höökä hellitti toistaiseksi.
Ritarinkukat puskevat sipuleistaan nuppuja ennakoiden glögikauden alkamista. Sen - sekä jälleen kerran aktivoitumassa olevan saksanopiskelun - kunniaksi Pagistaan tarjoaa kullanarvoisen vinkin. Se on hyvin voitu julkistaa täällä ennenkin, kenties jopa vuosittain, mutta mitäpä tuosta. Se kun on ihan oikeasti hyvä vinkki.
Sitä paitsi elämässä tarvitaan perinteitä.
Mutta siihen glögiasiaan. Ainakin allekirjoittaneesta suomalaiset, mehupohjaiset glögit tuntuvat kovin imeliltä. Alkoholilliset valmisglögit tapaavat myös olla prosenteiltaan hurjan väkeviä. Hyvin lähelle keskieurooppalaista hehkuviiniä (glühwein) kuitenkin pääsee vähällä vaivalla, kun kippaa kattilaan yhden osan Marlin glögitiivistettä (en tiedä, onko muilla valmistajilla vastaavia, en ole ainakaan nähnyt) ja kolme osaa punaviiniä.
Osan punaviinistä voi hyvin korvata vedellä. Tai vaikka kaiken ainakin, jos glögiä tykkää lipitellä pitkin viikkoa. Mutta se viini on yhtä kaikki homman juju. Hehkuviiniä on vaikeaa tehdä ilman sitä. Eikä viinin tarvitse olla hyvää. Alun perin koko hehkuviinin ideana oli huonolaatuisen viinin säätäminen maukkaammaksi mausteilla, joilla ajateltiin myös olevan jos jotakin terveysvaikutusta.
Wienin lumetonta joulumarkkinatunnelmaa muutaman vuoden takaa.
Ritarinkukat puskevat sipuleistaan nuppuja ennakoiden glögikauden alkamista. Sen - sekä jälleen kerran aktivoitumassa olevan saksanopiskelun - kunniaksi Pagistaan tarjoaa kullanarvoisen vinkin. Se on hyvin voitu julkistaa täällä ennenkin, kenties jopa vuosittain, mutta mitäpä tuosta. Se kun on ihan oikeasti hyvä vinkki.Sitä paitsi elämässä tarvitaan perinteitä.
Mutta siihen glögiasiaan. Ainakin allekirjoittaneesta suomalaiset, mehupohjaiset glögit tuntuvat kovin imeliltä. Alkoholilliset valmisglögit tapaavat myös olla prosenteiltaan hurjan väkeviä. Hyvin lähelle keskieurooppalaista hehkuviiniä (glühwein) kuitenkin pääsee vähällä vaivalla, kun kippaa kattilaan yhden osan Marlin glögitiivistettä (en tiedä, onko muilla valmistajilla vastaavia, en ole ainakaan nähnyt) ja kolme osaa punaviiniä.
Osan punaviinistä voi hyvin korvata vedellä. Tai vaikka kaiken ainakin, jos glögiä tykkää lipitellä pitkin viikkoa. Mutta se viini on yhtä kaikki homman juju. Hehkuviiniä on vaikeaa tehdä ilman sitä. Eikä viinin tarvitse olla hyvää. Alun perin koko hehkuviinin ideana oli huonolaatuisen viinin säätäminen maukkaammaksi mausteilla, joilla ajateltiin myös olevan jos jotakin terveysvaikutusta.
Wienin lumetonta joulumarkkinatunnelmaa muutaman vuoden takaa.
sunnuntai, marraskuuta 14, 2010
Mandoliini
Kaivoin mandoliinin kuuden vuoden jälkeen sängyn alta. Myös viritysmittari löytyi pienen haeskelun jälkeen, joten sain soittimen vireeseenkin.
Isänpäivään tällainen puuhastelu sopi erityisen hyvin. Kun noin kahdeksan vuotta sitten kesällä olin pois tolaltani, murheen murtama, maani myynyt - miten nyt mielentilan haluaakin ilmaista - isä lykkäsi mandoliinin ja Kansanmusiikki-instituutin Mandoliinioppaan kouraani, että saisin muuta ajattelemista.
Se toimi. Sormet hellinä opettelin kappaleen toisensa perään. Monivuotiset pianotunnit olivat hyvä pohja itseopiskelulle, mutta aivan erityisesti nautin siitä, etten harjoitellut ketään tai mitään varten - en soitonopettajaa, en konserttia, en kurssitutkintoa. Paineiden välttämiseksi pidin jopa visusti huolen, ettei kukaan kuullut soittamistani.
Jonkin muuton jälkeen mandoliini sitten jäi koteloonsa sängyn alle: elämään tuli muuta, sormien paksuuntunut nahka oheni taas, alusta aloittaminen tuntui aina vain nihkeämmältä ja lopulta aikomuskin unohtui.
Monista asioista olen isälleni kiitollinen, ja mandoliinin ojentaminen oikealla hetkellä on yksi niistä. Meillä ei ehkä ole ollut kaikkein helpoin suhde - luulen, että olemme liian samanlaisia sellaisissa asioissa, joissa samankaltaisuus lisää jännitteitä ennemmin kuin poistaa niitä - mutta samassa veneessä tässä on koko ajan oltu.
Mandoliiniaankaan isä ei ole pyytänyt pois, vaikka on tiennyt, etten sitä ole aikoihin ehtinyt soittaa.
Isänpäivään tällainen puuhastelu sopi erityisen hyvin. Kun noin kahdeksan vuotta sitten kesällä olin pois tolaltani, murheen murtama, maani myynyt - miten nyt mielentilan haluaakin ilmaista - isä lykkäsi mandoliinin ja Kansanmusiikki-instituutin Mandoliinioppaan kouraani, että saisin muuta ajattelemista.
Se toimi. Sormet hellinä opettelin kappaleen toisensa perään. Monivuotiset pianotunnit olivat hyvä pohja itseopiskelulle, mutta aivan erityisesti nautin siitä, etten harjoitellut ketään tai mitään varten - en soitonopettajaa, en konserttia, en kurssitutkintoa. Paineiden välttämiseksi pidin jopa visusti huolen, ettei kukaan kuullut soittamistani.
Jonkin muuton jälkeen mandoliini sitten jäi koteloonsa sängyn alle: elämään tuli muuta, sormien paksuuntunut nahka oheni taas, alusta aloittaminen tuntui aina vain nihkeämmältä ja lopulta aikomuskin unohtui.
Monista asioista olen isälleni kiitollinen, ja mandoliinin ojentaminen oikealla hetkellä on yksi niistä. Meillä ei ehkä ole ollut kaikkein helpoin suhde - luulen, että olemme liian samanlaisia sellaisissa asioissa, joissa samankaltaisuus lisää jännitteitä ennemmin kuin poistaa niitä - mutta samassa veneessä tässä on koko ajan oltu.
Mandoliiniaankaan isä ei ole pyytänyt pois, vaikka on tiennyt, etten sitä ole aikoihin ehtinyt soittaa.
torstaina, marraskuuta 11, 2010
keskiviikkona, marraskuuta 10, 2010
Idiomaattista ilmaisua etsimässä
Menneistä viisastuneena varasin tämän nykyisen käsikirjoituksen viimeistelyyn reilusti aikaa. Kielentarkastastamisenkin osalta tehtiin työsuunnitelma jo syyskuussa.
Sitten kuitenkin kävi niin, että freelancerina toiminut kielentarkastajani sai kokopäivätöitä juuri ennen tätä urakkaa. En olisi ehtinyt hankkia ketään muuta tilalle, ja hän vakuutti pystyvänsä hoitamaan homman, joten näillä eväillä mentiin - lopulta liki tuntiaikataululla. En tiedä, nukkuiko kielentarkastajaparka viikonloppuna ollenkaan.
En kuitenkaan halunnut vinkua kustantamolta joustoa sovittuun määräaikaan, ellei olisi aivan pakko. Mutta myönnetään, lievää huolestumista ja ennen eletyn tuntua alkoi olla ilmassa.
Eilen sitten sain kustannustoimittajalta hyväntuulisen viestin. Hän ilmoitti lähtevänsä työmatkalle, joten saisin viikon lisäaikaa tekstin viimeistelyyn.
Ehh! Mutta parempi toki näin, kuin toisin päin.
Vieraalla kielellä julkaiseminen on siinä mielessä kiperämpää kuin äidinkielellään, että tekstin kieliasun tarkastamiseen on syytä paneutua kunnolla (toki myös äidinkielinen teksti on hyvä tarkastuttaa, jos niikseen tulee). Ensinnäkin on löydettävä ammattitaitoinen, mielellään kyseistä kieltä äidinkielenään puhuva tarkastaja, joka osaa muokata ilmaisua idiomaattiseksi (idioottimaisuudesta voi jokainen huolehtia itse, ei ole vaikeaa). Toisekseen on löydettävä rahaa työn teettämiseen. Se ei nimittäin ole halpaa lystiä. Huolimatta siitä, että yliopistoissa kannustetaan julkaisemaan kansainvälisesti, ei rahoituksen löytyminen ole mikään selviö. Monet apurahoja myöntävät säätiötkään eivät jostain syystä tue kielentarkastuksia.
Lisäksi, kuten edellä kävi ilmi, tähänkin työvaiheeseen on varattava oma aikansa. Ei siis voi ajatella huolettomasti viilaavansa tekstiä deadline-päivän aamuun asti. Ei ole reilua kielentarkastajaa kohtaan, jos kirjoittaja lähettelee hänelle kesken tarkastusprosessin päivitettyjä tekstiversioita uusine lisäyksineen.
Voi olla, että aiheesta on ollut puhetta jossain jatkokoulutusseminaarissamme tai muussa koulutustilaisuudessa. Etätyöläisen osallistuminen kinkereille on ollut kuitenkin harmillisen rajallista, joten kantapään kautta nämä(kin) perusasiat on pitänyt käydä läpi. Elämä opettaa ja maailman tahko laahaa, sanovat.
Sitten kuitenkin kävi niin, että freelancerina toiminut kielentarkastajani sai kokopäivätöitä juuri ennen tätä urakkaa. En olisi ehtinyt hankkia ketään muuta tilalle, ja hän vakuutti pystyvänsä hoitamaan homman, joten näillä eväillä mentiin - lopulta liki tuntiaikataululla. En tiedä, nukkuiko kielentarkastajaparka viikonloppuna ollenkaan.
En kuitenkaan halunnut vinkua kustantamolta joustoa sovittuun määräaikaan, ellei olisi aivan pakko. Mutta myönnetään, lievää huolestumista ja ennen eletyn tuntua alkoi olla ilmassa.
Eilen sitten sain kustannustoimittajalta hyväntuulisen viestin. Hän ilmoitti lähtevänsä työmatkalle, joten saisin viikon lisäaikaa tekstin viimeistelyyn.
Ehh! Mutta parempi toki näin, kuin toisin päin.
Vieraalla kielellä julkaiseminen on siinä mielessä kiperämpää kuin äidinkielellään, että tekstin kieliasun tarkastamiseen on syytä paneutua kunnolla (toki myös äidinkielinen teksti on hyvä tarkastuttaa, jos niikseen tulee). Ensinnäkin on löydettävä ammattitaitoinen, mielellään kyseistä kieltä äidinkielenään puhuva tarkastaja, joka osaa muokata ilmaisua idiomaattiseksi (idioottimaisuudesta voi jokainen huolehtia itse, ei ole vaikeaa). Toisekseen on löydettävä rahaa työn teettämiseen. Se ei nimittäin ole halpaa lystiä. Huolimatta siitä, että yliopistoissa kannustetaan julkaisemaan kansainvälisesti, ei rahoituksen löytyminen ole mikään selviö. Monet apurahoja myöntävät säätiötkään eivät jostain syystä tue kielentarkastuksia.
Lisäksi, kuten edellä kävi ilmi, tähänkin työvaiheeseen on varattava oma aikansa. Ei siis voi ajatella huolettomasti viilaavansa tekstiä deadline-päivän aamuun asti. Ei ole reilua kielentarkastajaa kohtaan, jos kirjoittaja lähettelee hänelle kesken tarkastusprosessin päivitettyjä tekstiversioita uusine lisäyksineen.
Voi olla, että aiheesta on ollut puhetta jossain jatkokoulutusseminaarissamme tai muussa koulutustilaisuudessa. Etätyöläisen osallistuminen kinkereille on ollut kuitenkin harmillisen rajallista, joten kantapään kautta nämä(kin) perusasiat on pitänyt käydä läpi. Elämä opettaa ja maailman tahko laahaa, sanovat.
torstaina, marraskuuta 04, 2010
Sukkahousut ja lehtiharavat
Odottelen käsikirjoitusta takaisin kielentarkastajalta, joten olen ehtinyt muun muassa siivota työpöydän ja trimmata koirat. Molemmat olivat odottaneet vuoroaan aivan liian pitkään. Koirat olivat hyvää vauhtia siirtymässä vaiheesta Chewbacca vaiheeseen Karl Marx. Työpöydästä emme edes puhu - siitä ei tarkasti ottaen voikaan puhua, koska käsite oli laajentunut kirja- ja paperipinojen muodossa lattialle, tuoleille ja siipan työpöydälle.
Samalla mietiskelin taas kerran ikuisuuskysymystä, miksi maailmassa tuotetaan niin paljon huonoa, muutaman käyttökerran jälkeen pois heitettävää tavaraa. Se nyt ei liittynyt mitenkään mainittuun pöydän siivoukseen, mutta yleinen ärtymys asiaa kohtaan on hiljakseen kumuloitunut.
Ja tiedän kyllä noin periaatteessa miksi. Kysymys on siis lähinnä retorinen lähtölaukaus asiaintilasta valittamiselle.
Vaatteet ovat oma lukunsa - halpaketjut suoltavat markkinoille luvattoman huonoja, hikipajoissa kursittuja rytkyjä, joita ei ole tarkoituskaan pitää yhtä sesonkia pidempään, jos edes sitä. Eivätkä nyppyyntyneet, saumoistaan kiertyneet ja virahtaneet vaatteet parane siitä, että ne viedään "kierrätettäväksi" kirpputorille (ja saadaan lisää kaappitilaa uusille ostoksille).
Sukkahousut - hinnakkaatkin - tuppaavat rikkoontumaan ja rei'ittymään alta aikayksikön, vaikka miten huolellisesti niitä käsittelisi. Kiusa!
Ja lehtiharavat. Onko liikaa vaadittu, että metalliset lehtiharavat kestäisivät enemmänkin kuin kahden syksyn lehdet? Mökillä on haravoitu samoilla haravilla kolmekymmentä vuotta - ja haravoidaan yhä. Me hankimme pari haravaa viime syksynä ja jo nyt ne sanoivat sopimuksen irti.
Aina voi tietysti yrittää ostaa vähemmän, mutta laadukasta ja maksaa vähän enemmän, mutta usein laatu tai laaduttomuus näkyy vasta käytössä. Sitä paitsi ihan liian usein sitä itsekin sortuu halpaketjujen tarjontaan, jos jokin tietty vaate on löydettävä nopeasti, eikä sen hetkinen budjetti salli ostaa kerralla hyvää.
Näen sieluni silmin, miten maailman kaatopaikat täyttyvät sukkahousuista ja lehtiharavista. Jo niiden potentiaalinen määrä on päätä huimaava, kaikkea muuta jätettä ei kykene edes ajattelemaan.
Samalla mietiskelin taas kerran ikuisuuskysymystä, miksi maailmassa tuotetaan niin paljon huonoa, muutaman käyttökerran jälkeen pois heitettävää tavaraa. Se nyt ei liittynyt mitenkään mainittuun pöydän siivoukseen, mutta yleinen ärtymys asiaa kohtaan on hiljakseen kumuloitunut.
Ja tiedän kyllä noin periaatteessa miksi. Kysymys on siis lähinnä retorinen lähtölaukaus asiaintilasta valittamiselle.
Vaatteet ovat oma lukunsa - halpaketjut suoltavat markkinoille luvattoman huonoja, hikipajoissa kursittuja rytkyjä, joita ei ole tarkoituskaan pitää yhtä sesonkia pidempään, jos edes sitä. Eivätkä nyppyyntyneet, saumoistaan kiertyneet ja virahtaneet vaatteet parane siitä, että ne viedään "kierrätettäväksi" kirpputorille (ja saadaan lisää kaappitilaa uusille ostoksille).
Sukkahousut - hinnakkaatkin - tuppaavat rikkoontumaan ja rei'ittymään alta aikayksikön, vaikka miten huolellisesti niitä käsittelisi. Kiusa!
Ja lehtiharavat. Onko liikaa vaadittu, että metalliset lehtiharavat kestäisivät enemmänkin kuin kahden syksyn lehdet? Mökillä on haravoitu samoilla haravilla kolmekymmentä vuotta - ja haravoidaan yhä. Me hankimme pari haravaa viime syksynä ja jo nyt ne sanoivat sopimuksen irti.
Aina voi tietysti yrittää ostaa vähemmän, mutta laadukasta ja maksaa vähän enemmän, mutta usein laatu tai laaduttomuus näkyy vasta käytössä. Sitä paitsi ihan liian usein sitä itsekin sortuu halpaketjujen tarjontaan, jos jokin tietty vaate on löydettävä nopeasti, eikä sen hetkinen budjetti salli ostaa kerralla hyvää.
Näen sieluni silmin, miten maailman kaatopaikat täyttyvät sukkahousuista ja lehtiharavista. Jo niiden potentiaalinen määrä on päätä huimaava, kaikkea muuta jätettä ei kykene edes ajattelemaan.
tiistaina, marraskuuta 02, 2010
Joustava mieli
Hankin blogikaverin vinkistä Arto Pietikäisen kirjan Joustava mieli - vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta (Duodecim 2010). Kirjoittaja on työterveyspsykologi, joten kirjan näkökulmana on erityisesti työhyvinvointi, vaikka siinä käsitellyt asiat pätevätkin koko elämään.
Ihan vielä nuo kolme - stressi, uupumus ja masennus - eivät ole minusta yliotetta saaneet, mutta tänä hektisenä syksynä olen tajunnut, etteivät ne tällä menolla ole kaukana. Kyse ei ole niinkään ulkoisista olosuhteista, vaan omien korvieni välistä. Pääongelmani - kirjaimellisesti - on tämä:
"Olet hyvä ihminen vain, kun teet erinomaisia suorituksia."
Toisin sanoen suoritan elämää hartiavoimin. Olemassaolon oikeutus on ostettava kalliilla kerta toisensa jälkeen. Virheisiin ei ole yksinkertaisesti varaa.
"Mielesi arvioinnit pohjautuvat tekoihin ja muilta saamaasi palautteeseen. Niinpä sinun täytyy yhä uudelleen ansaita myönteiset arvioinnit ja hyvä itsetunto. Sinun on oltava valppaana, ettei kukaan pääse moittimaan sinua. Hyvän työntekijän todistamistaakka on omilla harteillasi, ja se voi olla raskas taakka."
Hullua on, että jopa silloin, kun saan hyvää palautetta, epäilen väärinkäsitystä. Totuuden - perimmäisen kelvottomuuteni - paljastuminen kaikilla elämänalueilla on vain ajan kysymys. Tunnen itseni oman elämäni Raskol'nikoviksi, joka hermostuneena odottaa karmean salaisuutensa julki tulemista.
Järjetöntähän tällainen on. Muttei ilmeisesti mitenkään harvinaista, jos työterveyspsykologia ja mediaa on uskominen. Siksi tästä tohdin täälläkin kirjoittaa, vaikka asia sinällään henkilökohtainen onkin.
Itse oivalluksessa ei ole mitään uutta; ongelman olen kyllä tunnistanut vuosia sitten. Mutta nyt joudun hakemalla hakemaan keinoja, joilla voisin muuttaa tiukkaan juurtuneita ajattelutapojani. Havahduin tajuamaan, että jos aion yrittää jatkaa akateemista polkua eteenpäin (tai työelämää ylipäänsä), joudun kääntämään kurssia, mitä tulee suhtautumiseen itseeni ja tekemisiini. Nykyinen, projektihenkinen yritysyliopistomylly puristaa kyllä viimeisetkin mehut jokaisesta, joka sellaiseen suostuu. Eikä kukaan jaksa elämää, jossa rynnitään potentiaalisesta katastrofista toiseen adrenaliini tirskuen ja epäonnistumisia peläten.
Semminkin, kun niitä epäonnistumisia ja virheitä tulee väistämättä kaikille, ennemmin tai myöhemmin. Silloin on huonompi juttu, jos pelissä on koko itsetunto ja toimintakyky.
Mainitun blogikaverin kanssa tuli puhetta siitäkin, miten helposti tällaisen kirjan lukemisesta ja harjoitusten tekemisestä tulee vain suoritus muiden joukossa. Kuten tekijäkin varoittaa, ongelmia käy helposti korjaamaan tavoilla, jotka vain lisäävät niitä. Sisäistä kontrolloinnin tarvetta ei lievitetä sillä, että lisätään kontrollia. Pitää myös miettiä, mitä oikein haluaa: onko tässä viime kädessä vain varmistelemassa, että jaksaa suorittaa samaan tahtiin jatkossakin, vai hakeeko jotain aitoa, pysyvää muutosta?
Kiperää.
Ihan vielä nuo kolme - stressi, uupumus ja masennus - eivät ole minusta yliotetta saaneet, mutta tänä hektisenä syksynä olen tajunnut, etteivät ne tällä menolla ole kaukana. Kyse ei ole niinkään ulkoisista olosuhteista, vaan omien korvieni välistä. Pääongelmani - kirjaimellisesti - on tämä:
"Olet hyvä ihminen vain, kun teet erinomaisia suorituksia."
Toisin sanoen suoritan elämää hartiavoimin. Olemassaolon oikeutus on ostettava kalliilla kerta toisensa jälkeen. Virheisiin ei ole yksinkertaisesti varaa.
"Mielesi arvioinnit pohjautuvat tekoihin ja muilta saamaasi palautteeseen. Niinpä sinun täytyy yhä uudelleen ansaita myönteiset arvioinnit ja hyvä itsetunto. Sinun on oltava valppaana, ettei kukaan pääse moittimaan sinua. Hyvän työntekijän todistamistaakka on omilla harteillasi, ja se voi olla raskas taakka."
Hullua on, että jopa silloin, kun saan hyvää palautetta, epäilen väärinkäsitystä. Totuuden - perimmäisen kelvottomuuteni - paljastuminen kaikilla elämänalueilla on vain ajan kysymys. Tunnen itseni oman elämäni Raskol'nikoviksi, joka hermostuneena odottaa karmean salaisuutensa julki tulemista.
Järjetöntähän tällainen on. Muttei ilmeisesti mitenkään harvinaista, jos työterveyspsykologia ja mediaa on uskominen. Siksi tästä tohdin täälläkin kirjoittaa, vaikka asia sinällään henkilökohtainen onkin.
Itse oivalluksessa ei ole mitään uutta; ongelman olen kyllä tunnistanut vuosia sitten. Mutta nyt joudun hakemalla hakemaan keinoja, joilla voisin muuttaa tiukkaan juurtuneita ajattelutapojani. Havahduin tajuamaan, että jos aion yrittää jatkaa akateemista polkua eteenpäin (tai työelämää ylipäänsä), joudun kääntämään kurssia, mitä tulee suhtautumiseen itseeni ja tekemisiini. Nykyinen, projektihenkinen yritysyliopistomylly puristaa kyllä viimeisetkin mehut jokaisesta, joka sellaiseen suostuu. Eikä kukaan jaksa elämää, jossa rynnitään potentiaalisesta katastrofista toiseen adrenaliini tirskuen ja epäonnistumisia peläten.
Semminkin, kun niitä epäonnistumisia ja virheitä tulee väistämättä kaikille, ennemmin tai myöhemmin. Silloin on huonompi juttu, jos pelissä on koko itsetunto ja toimintakyky.
Mainitun blogikaverin kanssa tuli puhetta siitäkin, miten helposti tällaisen kirjan lukemisesta ja harjoitusten tekemisestä tulee vain suoritus muiden joukossa. Kuten tekijäkin varoittaa, ongelmia käy helposti korjaamaan tavoilla, jotka vain lisäävät niitä. Sisäistä kontrolloinnin tarvetta ei lievitetä sillä, että lisätään kontrollia. Pitää myös miettiä, mitä oikein haluaa: onko tässä viime kädessä vain varmistelemassa, että jaksaa suorittaa samaan tahtiin jatkossakin, vai hakeeko jotain aitoa, pysyvää muutosta?
Kiperää.
perjantaina, lokakuuta 22, 2010
Kiirettä ja kesäkurpitsakeittoa
Sitä jotenkin kuvitteli elämän rauhoittuvan edes vähän väitöksen jälkeen. Mutta vauhti vain kiihtyy vuoden loppua kohti. Kaikki tärkeät määräajat ovat kasaantuneet loka- ja marraskuulle limittäin, lomittain ja osin päällekkäin.
En edes muista, koska viimeksi olisin tehnyt arki-iltana jotain muuta kuin töitä. Viikonloputkin ovat menneet lähinnä tietokoneen ääressä ainakin kesästä saakka.
Jos en muuta ole tässä hulinassa oppinut, ainakin sen, etten halua ilta- ja viikonlopputöiden muuttuvan pysyväksi asiaintilaksi (se muuten käy hyvin salakavalasti; ihminen on sopeutuvainen eläin). Vaikka työllistyisin jatkossakin näihin yhä kilpailu- ja projektihenkisemmiksi käyviin akateemisiin ympyröihin, jollain tavalla on pystyttävä turvaamaan muukin elämä. En totisesti halua olla olemassa pelkkänä julkaisuluettelona!
Se on tietysti myös omien korvien välistä kiinni, tasapainon löytäminen. On pidettävä kiinni arjen mukavista asioista, kuten hyvästä ruoasta; etätyöläisen olisi niin kovin helppoa liukua kahvi- ja voileipälinjalle.
Tällä viikolla tein Pastanjauhajien julkistamalla ohjeella vallan erinomaista kesäkurpitsakeittoa. Aiemmat kokemukseni kesäkurpitsasta keitoissa ovat olleet vähän hengettömiä, mutta tämä sopii syksyyn ja tuo juusto- ja valkoviinilisäyksineen hohdokkuutta arkeen.
Tässä siis ohje vielä suoraan lainattuna pienin lisäyksin. Kasviskeittojahan voi tehdä sen mukaan, mitä vihanneslokerosta löytyy, mutta tässä maut ovat niin kohdallaan, että suosittelen ainakin kokeilemaan ohjetta tällaisenaan.
Kelpo kurpitsakeitto
1 iso tai 2 pienempää kesäkurpitsaa
(itse lisäsin yhden nahistumassa olevan paprikan väriä antamaan)
1-2 sipulia (laitoin pätkän purjoa ja yhden sipulin)
2-3 valkosipulinkynttä
kasvisliemikuutio
1 dl valkoviiniä
100 g Aura- tai vuohenjuustoa
n. 1 tl kuivattua rakuunaa
suolaa, sokeria
(persiljaa)
Pilko sipulit ja valkosipulinkynnet. Kuullota sipulia kattilanpohjalla öljyssä. Pilko samalla kesäkurpitsat karkeiksi kuutioiksi ja lisää kuullotuksen loppupuolella. Anna kuullottua hetki ja lisää kattilaan sitten vettä sen verran, että kasvikset melkein peittyvät. Lisää myös valkosipuli, valkoviini ja kasvisliemikuutio. Anna kiehua parisenkymmentä minuuttia ja lisää sitten juustoa pilkottuna. Anna kiehautella vielä 10 minuuttia, soseuta ja mausta. Maista ja säädä kohdilleen, silppua päälle tuoretta persiljaa ja tarjoile lämpimänä (seuraavana päivänä lämmitettynä soppa on, mikäli mahdollista, vieläkin parempaa).
En edes muista, koska viimeksi olisin tehnyt arki-iltana jotain muuta kuin töitä. Viikonloputkin ovat menneet lähinnä tietokoneen ääressä ainakin kesästä saakka.
Jos en muuta ole tässä hulinassa oppinut, ainakin sen, etten halua ilta- ja viikonlopputöiden muuttuvan pysyväksi asiaintilaksi (se muuten käy hyvin salakavalasti; ihminen on sopeutuvainen eläin). Vaikka työllistyisin jatkossakin näihin yhä kilpailu- ja projektihenkisemmiksi käyviin akateemisiin ympyröihin, jollain tavalla on pystyttävä turvaamaan muukin elämä. En totisesti halua olla olemassa pelkkänä julkaisuluettelona!
Se on tietysti myös omien korvien välistä kiinni, tasapainon löytäminen. On pidettävä kiinni arjen mukavista asioista, kuten hyvästä ruoasta; etätyöläisen olisi niin kovin helppoa liukua kahvi- ja voileipälinjalle.
Tällä viikolla tein Pastanjauhajien julkistamalla ohjeella vallan erinomaista kesäkurpitsakeittoa. Aiemmat kokemukseni kesäkurpitsasta keitoissa ovat olleet vähän hengettömiä, mutta tämä sopii syksyyn ja tuo juusto- ja valkoviinilisäyksineen hohdokkuutta arkeen.
Tässä siis ohje vielä suoraan lainattuna pienin lisäyksin. Kasviskeittojahan voi tehdä sen mukaan, mitä vihanneslokerosta löytyy, mutta tässä maut ovat niin kohdallaan, että suosittelen ainakin kokeilemaan ohjetta tällaisenaan.
Kelpo kurpitsakeitto
1 iso tai 2 pienempää kesäkurpitsaa
(itse lisäsin yhden nahistumassa olevan paprikan väriä antamaan)
1-2 sipulia (laitoin pätkän purjoa ja yhden sipulin)
2-3 valkosipulinkynttä
kasvisliemikuutio
1 dl valkoviiniä
100 g Aura- tai vuohenjuustoa
n. 1 tl kuivattua rakuunaa
suolaa, sokeria
(persiljaa)
Pilko sipulit ja valkosipulinkynnet. Kuullota sipulia kattilanpohjalla öljyssä. Pilko samalla kesäkurpitsat karkeiksi kuutioiksi ja lisää kuullotuksen loppupuolella. Anna kuullottua hetki ja lisää kattilaan sitten vettä sen verran, että kasvikset melkein peittyvät. Lisää myös valkosipuli, valkoviini ja kasvisliemikuutio. Anna kiehua parisenkymmentä minuuttia ja lisää sitten juustoa pilkottuna. Anna kiehautella vielä 10 minuuttia, soseuta ja mausta. Maista ja säädä kohdilleen, silppua päälle tuoretta persiljaa ja tarjoile lämpimänä (seuraavana päivänä lämmitettynä soppa on, mikäli mahdollista, vieläkin parempaa).
maanantaina, lokakuuta 11, 2010
Kerjäämisestä ja muutoksesta
Suomen Kuvalehdessä oli silmiä avaava reportaasi Intian kastittomista. Tuntuu käsittämättömältä, miten perustavanlaatuisesti syntyperä voi määrätä ihmisen elämänkulun - ja miten järjestelmällisesti ja tietoisesti yhteiskunta edelleen moista tukee.
Suomessa ihmetellään romanikerjäläisiä ja mietitään, kieltääkö kerjääminen vai ei. Kerjuukieltoa on vastustettu, koska kerjäämisen perimmäisenä syynä on köyhyys, eikä sitä kieltämällä poisteta.
Kysymys on hirmuisen kiperä. Itse olen yrittänyt lähestyä asiaa kysymällä, mikä on kieltämisen vaihtoehto. Käytännössä se on hyväksyminen. Mitä silloin hyväksytään? Se, että Suomeen vakiintuu uusi "ammattikunta". Hyväksytään, että osa ihmisistä kerää elantonsa istumalla kadulla muiden heitellessä heille ropoja. Hyväksytään, että he ovat käytännössä sosiaaliturvan, työterveyshuollon ja eläkejärjestelmän ulkopuolella. Kerjäämisen hyväksymisellä hyväksytään myös se, että kaupunkien liepeille syntyy ensin leirejä, sitten slummeja omine ongelmineen.
Ennen muuta hyväksytään, että kerjäläisten lapset kasvavat samanlaiseen elämään. Vai onko tosissaan kuviteltu, että leireistä lähdettäisiin reppu selässä kouluun vanhempien lähtiessä kadulle kerjäämään?
Suoraan sanottuna minusta kerjäämisen hiljainen hyväksyminen kuulostaa tylymmältä kerjääviä ihmisiä kohtaan kuin se, ettei tällaista elannonhankkimistapaa haluta rakenteellisesti tukea. En nyt suoraan lähde vertaamaan asiaa Intian kastittomien tilanteeseen - se olisi aika kestämätöntä - mutta hieman samansukuisesta kollektiivisesta villaisella painamisesta tässäkin on kyse.
Romanikysymys noin ylipäänsä on ehdottomasti Euroopan yhteinen. Sitä ei EU:n ja vapaan liikkuvuuden aikana kukaan voine kieltää. Eikä kerjäämisen kieltäminen Suomessa tarkoita minusta sitä, että ongelmalle käännetään selkä. Ainakaan sen ei tarvitsisi, tai pitäisi, tarkoittaa sitä.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Pelkällä rahan syytämisellä tuskin päästään puusta pitkään. Ei myöskään sillä, että muutosta aletaan ohjata ylhäältä päin.
En tunne itäeurooppalaisia romanikulttuureja likikään tarpeeksi pystyäkseni pohtimaan, mitkä olisivat konkreettisesti parhaita tapoja ryhtyä rakentamaan pysyvää muutosta (takavuosina olen kyllä käynyt romanikylässä Romanian maaseudulla ja kokenut pyyteetöntä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta - ja olen myös nähnyt, millaista romanien elämä on saman maan kaupunkien kaduilla). Mutta syy- ja seuraussuhteet pitäisi ainakin selvittää juurta jaksaen. Miksi tilanne on se, mikä on - esimerkiksi sietämättömän köyhät olot? Mitä ihmiset elämältään haluavat? Mitkä tekijät estävät sen, etteivät he elä sellaista elämää kuin haluaisivat? Missä määrin kyse on ulkopuolisten harjoittamasta syrjinnästä, missä määrin omista perinteistä, tottumuksista ja niin edelleen?
Perinteet ja tottumukset ovat jännä juttu. Niiden voimaa ei minusta pitäisi aliarvioida ikinä, kun pohditaan inhimillisen muutoksen mahdollisuuksia ja väyliä. Juttelin joskus lestadiolaisen opiskelukaverini kanssa pitkään ja hartaasti. Hän kertoi, että sekä hän että hänen puolisonsa olivat kasvaneet lestadiolaisissa kodeissa. He tiedostivat, että monilla tavoilla elämäntapa - kuten rajaamaton lapsimäärä - oli jotain muuta, kuin mitä he henkilökohtaisesti olisivat valinneet. Kaverini omien sanojen mukaan koko asia tuntui monella tavalla "järjettömältä". Mutta koska he olivat siihen kasvaneet ja olivat osa yhteisöä, tuntui toisenlainen valinta täysin mahdottomalta. He olivat lestadiolaisia, pysyisivät sellaisina ja kasvattaisivat omat lapsensa kaltaisikseen.
Samalla tavalla me kaikki olemme kiinni omissa taustoissamme, tiedostimme sitä tai emme. Tavalla tai toisella tausta ja kasvuympäristö ovat ohjailleet elämänvalintojamme. Tärkeä, ehkä epäkorrektiksi koettu kysymys onkin myös se, miten romaniyhteisöissä suhtaudutaan vaikkapa juuri kerjäämiseen. Onko se sinällään hyväksytty tapa hankkia elanto, työ muiden joukossa? Vaikka suomalaisen valtaväestön edustajaa hävettäisi jo pelkkä ajatus istumisesta muki kourassa kadunkulmassa, ei omaa häpeäänsä pitäisi automaattisesti projisoida koskemaan kaikkia muitakin.
Onkin inhimillistä realismia kysyä, että jos koulutetut, nuoret, maailmaa nähneet ihmiset ajattelevat henkilökohtaisen muutoksen mahdollisuudesta (tai mahdottomuudesta) opiskelukaverini tavoin, mitä siitä voi odottaa ajattelevan ihmisten, jotka ovat kenties lukutaidottomia eivätkä ole nähneet juuri muuta kuin kotikylänsä, ehkä hyvinkin vahvan sukuyhteisön sekä edeltävät sukupolvet, jotka ovat toimineet jollain tietyllä tavalla? Etenkin, jos tähän yhdistetään vielä valtaväestön harjoittama avoin tai näkymättömämpi syrjintä ja pyrkimys pitää porukka "omalla paikallaan"? Tässä valossa esimerkiksi muualle kerjäämään lähteminen voi ihan oikeasti näyttäytyä järkevämpänä valintana toimeentulon turvaamiseksi kuin ryhtyminen rimpuilemaan olosuhteita vastaan.
Itse näen asian jotenkin niin, että on turha toivoa kokonaisten ihmisyhteisöjen lähtevän muutoksen tielle isollakaan rahalla, holhoamisella tai ulkoa ohjailluilla päätöksillä. Jos sellaista tapahtuu, se on poikkeus. Mutta "muutoshakuisemmille" yksilöille (joita löytyy aina joka yhteisöstä) on turvattava esteetön ja syrjimätön polku toisenlaisiin valintoihin ennen muuta koulutuksen kautta: lapset kouluun, jossa he myös pysykööt riittävän pitkään. Mahdollisuus - ja sopiva paine - kouluttautua on vajavaisen ymmärrykseni mukaan paras ja käytännössä ainoa tie pysyvään, ihmisyhteisön sisältä lähtevään muutokseen. Tietysti kouluttautumisen pitäisi myös johtaa johonkin, kuten parempaan työllistymiseen.
Me ihmiset olemme samaa lajia ja kulttuurieroista huolimatta monissa asioissa hyvin samanlaisia. Ainakin valtaosa meistä haluaa syntyperästä, kielestä tai kulttuurista huolimatta elää elämänsä joltisenkin mukavasti ja turvattuina, vailla suuria tai pysyviä uhkia. Tähän tavoitteeseen itse kukin pyrkii keinoilla, jotka kaiken opitun valossa tuntuvat järkeviltä. Mitä vaikkapa Euroopan romaneihin tulee, mahdollisuudet ja kannustimet turvattuun elämään on luotava muualle kuin eurooppalaisten kaupunkien kaduille tai rikollisuuteen. Se ei ole minusta syrjintää tai välinpitämättömyyttä, vaan inhimillisyyttä kaikkia asianosaisia kohtaan.
(Ja näin Pagistaanissa on ratkaistu jälleen yksi suuri kysymys. Ei kestä kiittää.)
Suomessa ihmetellään romanikerjäläisiä ja mietitään, kieltääkö kerjääminen vai ei. Kerjuukieltoa on vastustettu, koska kerjäämisen perimmäisenä syynä on köyhyys, eikä sitä kieltämällä poisteta.
Kysymys on hirmuisen kiperä. Itse olen yrittänyt lähestyä asiaa kysymällä, mikä on kieltämisen vaihtoehto. Käytännössä se on hyväksyminen. Mitä silloin hyväksytään? Se, että Suomeen vakiintuu uusi "ammattikunta". Hyväksytään, että osa ihmisistä kerää elantonsa istumalla kadulla muiden heitellessä heille ropoja. Hyväksytään, että he ovat käytännössä sosiaaliturvan, työterveyshuollon ja eläkejärjestelmän ulkopuolella. Kerjäämisen hyväksymisellä hyväksytään myös se, että kaupunkien liepeille syntyy ensin leirejä, sitten slummeja omine ongelmineen.
Ennen muuta hyväksytään, että kerjäläisten lapset kasvavat samanlaiseen elämään. Vai onko tosissaan kuviteltu, että leireistä lähdettäisiin reppu selässä kouluun vanhempien lähtiessä kadulle kerjäämään?
Suoraan sanottuna minusta kerjäämisen hiljainen hyväksyminen kuulostaa tylymmältä kerjääviä ihmisiä kohtaan kuin se, ettei tällaista elannonhankkimistapaa haluta rakenteellisesti tukea. En nyt suoraan lähde vertaamaan asiaa Intian kastittomien tilanteeseen - se olisi aika kestämätöntä - mutta hieman samansukuisesta kollektiivisesta villaisella painamisesta tässäkin on kyse.
Romanikysymys noin ylipäänsä on ehdottomasti Euroopan yhteinen. Sitä ei EU:n ja vapaan liikkuvuuden aikana kukaan voine kieltää. Eikä kerjäämisen kieltäminen Suomessa tarkoita minusta sitä, että ongelmalle käännetään selkä. Ainakaan sen ei tarvitsisi, tai pitäisi, tarkoittaa sitä.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Pelkällä rahan syytämisellä tuskin päästään puusta pitkään. Ei myöskään sillä, että muutosta aletaan ohjata ylhäältä päin.
En tunne itäeurooppalaisia romanikulttuureja likikään tarpeeksi pystyäkseni pohtimaan, mitkä olisivat konkreettisesti parhaita tapoja ryhtyä rakentamaan pysyvää muutosta (takavuosina olen kyllä käynyt romanikylässä Romanian maaseudulla ja kokenut pyyteetöntä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta - ja olen myös nähnyt, millaista romanien elämä on saman maan kaupunkien kaduilla). Mutta syy- ja seuraussuhteet pitäisi ainakin selvittää juurta jaksaen. Miksi tilanne on se, mikä on - esimerkiksi sietämättömän köyhät olot? Mitä ihmiset elämältään haluavat? Mitkä tekijät estävät sen, etteivät he elä sellaista elämää kuin haluaisivat? Missä määrin kyse on ulkopuolisten harjoittamasta syrjinnästä, missä määrin omista perinteistä, tottumuksista ja niin edelleen?
Perinteet ja tottumukset ovat jännä juttu. Niiden voimaa ei minusta pitäisi aliarvioida ikinä, kun pohditaan inhimillisen muutoksen mahdollisuuksia ja väyliä. Juttelin joskus lestadiolaisen opiskelukaverini kanssa pitkään ja hartaasti. Hän kertoi, että sekä hän että hänen puolisonsa olivat kasvaneet lestadiolaisissa kodeissa. He tiedostivat, että monilla tavoilla elämäntapa - kuten rajaamaton lapsimäärä - oli jotain muuta, kuin mitä he henkilökohtaisesti olisivat valinneet. Kaverini omien sanojen mukaan koko asia tuntui monella tavalla "järjettömältä". Mutta koska he olivat siihen kasvaneet ja olivat osa yhteisöä, tuntui toisenlainen valinta täysin mahdottomalta. He olivat lestadiolaisia, pysyisivät sellaisina ja kasvattaisivat omat lapsensa kaltaisikseen.
Samalla tavalla me kaikki olemme kiinni omissa taustoissamme, tiedostimme sitä tai emme. Tavalla tai toisella tausta ja kasvuympäristö ovat ohjailleet elämänvalintojamme. Tärkeä, ehkä epäkorrektiksi koettu kysymys onkin myös se, miten romaniyhteisöissä suhtaudutaan vaikkapa juuri kerjäämiseen. Onko se sinällään hyväksytty tapa hankkia elanto, työ muiden joukossa? Vaikka suomalaisen valtaväestön edustajaa hävettäisi jo pelkkä ajatus istumisesta muki kourassa kadunkulmassa, ei omaa häpeäänsä pitäisi automaattisesti projisoida koskemaan kaikkia muitakin.
Onkin inhimillistä realismia kysyä, että jos koulutetut, nuoret, maailmaa nähneet ihmiset ajattelevat henkilökohtaisen muutoksen mahdollisuudesta (tai mahdottomuudesta) opiskelukaverini tavoin, mitä siitä voi odottaa ajattelevan ihmisten, jotka ovat kenties lukutaidottomia eivätkä ole nähneet juuri muuta kuin kotikylänsä, ehkä hyvinkin vahvan sukuyhteisön sekä edeltävät sukupolvet, jotka ovat toimineet jollain tietyllä tavalla? Etenkin, jos tähän yhdistetään vielä valtaväestön harjoittama avoin tai näkymättömämpi syrjintä ja pyrkimys pitää porukka "omalla paikallaan"? Tässä valossa esimerkiksi muualle kerjäämään lähteminen voi ihan oikeasti näyttäytyä järkevämpänä valintana toimeentulon turvaamiseksi kuin ryhtyminen rimpuilemaan olosuhteita vastaan.
Itse näen asian jotenkin niin, että on turha toivoa kokonaisten ihmisyhteisöjen lähtevän muutoksen tielle isollakaan rahalla, holhoamisella tai ulkoa ohjailluilla päätöksillä. Jos sellaista tapahtuu, se on poikkeus. Mutta "muutoshakuisemmille" yksilöille (joita löytyy aina joka yhteisöstä) on turvattava esteetön ja syrjimätön polku toisenlaisiin valintoihin ennen muuta koulutuksen kautta: lapset kouluun, jossa he myös pysykööt riittävän pitkään. Mahdollisuus - ja sopiva paine - kouluttautua on vajavaisen ymmärrykseni mukaan paras ja käytännössä ainoa tie pysyvään, ihmisyhteisön sisältä lähtevään muutokseen. Tietysti kouluttautumisen pitäisi myös johtaa johonkin, kuten parempaan työllistymiseen.
Me ihmiset olemme samaa lajia ja kulttuurieroista huolimatta monissa asioissa hyvin samanlaisia. Ainakin valtaosa meistä haluaa syntyperästä, kielestä tai kulttuurista huolimatta elää elämänsä joltisenkin mukavasti ja turvattuina, vailla suuria tai pysyviä uhkia. Tähän tavoitteeseen itse kukin pyrkii keinoilla, jotka kaiken opitun valossa tuntuvat järkeviltä. Mitä vaikkapa Euroopan romaneihin tulee, mahdollisuudet ja kannustimet turvattuun elämään on luotava muualle kuin eurooppalaisten kaupunkien kaduille tai rikollisuuteen. Se ei ole minusta syrjintää tai välinpitämättömyyttä, vaan inhimillisyyttä kaikkia asianosaisia kohtaan.
(Ja näin Pagistaanissa on ratkaistu jälleen yksi suuri kysymys. Ei kestä kiittää.)
perjantaina, lokakuuta 08, 2010
Ohi
Ihmisten yksityisyyttä suojatakseni käytin taiteilijan vapautta ja PhotoShopia ja lisäsin karonkkatunnelmiin hieman impressionistista häivettä.Aivan aluksi haluaisin kiitt... tai ehken sittenkään. Mutta viikon toipumisaika on laannuttanut pahimmat traumat niin, että voin kuvitella palaavani varovasti viime lauantaihin.
Ei tässä ole kyllä ollut aikaakaan kirjoittaa. Eikä olisi nytkään. Mutta jos jotain.
Viime viikon Nyt-liitteessä kirjailija Riikka Pulkkinen totesi kaivaneensa kolmen vuoden ajan itselleen häpeäkuoppaa: "Mun kaltaiset neurootikot näkevät asioiden kääntöpuolet ja varautuvat pahimpaan". Sielunsisar! Minäkin olen suhtautunut suurella epäluulolla kommentteihin, joiden mukaan väitöstilaisuuteni meni hyvin. Itse näen vain takeltelut ja kompuroinnit. Jälkikäteen olen vielä hoksannut pari mokaa - ehei, en kerro, mitä ne ovat - jotka ovat saaneet minut luisumaan toviksi kuopan pohjalle ripottelemaan savea ylleni.
On tosiaan totta, ettei väitöstilaisuuteen voi oikein valmistautua. Olin itse varautunut perustelemaan väitöskirjassani tekemiäni valintoja, kun vastaväittäjä yllättikin minut kyselemällä aivan muita asioita. Ihmismielen toiminta on mielenkiintoista: stressaavassa tilanteessa voi käydä niin, että muistin yläkerroksiin nostetut asiat osaisi selittää etuperin ja takaperin, kun taas kaikki muu sinänsä tuttu aineisto on hautautunut alemmas, josta siihen on yllättävän vaikeaa päästä käsiksi.
Mutta ohi se on joka tapauksessa. Enkä voi sanoa, etten olisi nauttinut siitä jollain tasolla. Vastoin odotuksiani en jännittänyt juuri lainkaan. Väitös itse oli keskustelua enemmän kuin tenttaamista. Vastaväittäjäni oli sangen huomaavainen, eikä jättänyt minua pulaan silloinkaan, kun pääni löi tyhjää. Karonkassa oli mukavaa, etenkin, kun myös vieraat näyttivät viihtyvän - arvon vastaväittäjäni niinkin hyvin, että lähti vasta pikkutunneilla toiseksi viimeisenä vieraana.
Mutta ne kiitokset. Julkisesti kiitin jo avainhenkilöitä, mutta perheenjäseniä ei virallisissa puheissa sovi liikoja ylistää. Siispä kiitän ennen muuta siskoani hienosti onnistuneista karonkkajärjestelyistä. Kuten muutamaan kertaan totesin, ilman häntä olisin päätynyt viemään vastaväittäjän ja kustoksen torigrillille makkaraperunoita syömään. Vaikka karonkka ei ollut mitenkään mittava tai pompöösi, olisi siinäkin ollut järjestelemistä yli omien voimavarojeni ja käytettävissä olevan aikani. Jälki oli tyylikästä ja toimivaa, kuten odottaa saattoi sisareni ollessa kyseessä.
Kiitokset kuuluvat myös kaikille vieraille, jotka tunnetusti tekevät juhlan. Olin iloinen ja liikuttunut siitä, miten moni kollega ja ystävä tuli pitkienkin matkojen päästä juhlistamaan päivää, joka oli pieni askel ihmiskunnalle, mutta allekirjoittaneelle vuosien työn huipentuma.
Lämmin kiitos kuuluu toki myös teille virtuaalikannustajille.
Ja nyt leuka rintaan ja kohti uusia nöyryytyksiä.
torstaina, syyskuuta 30, 2010
Hetken häpeä, ikuinen kunnia?
Olen viime päivinä kuullut jo väitelleiltä kollegoilta kosolti hyviä neuvoja ja kannustavia toivotuksia höystettyinä omilla kokemuksilla.
- Hyvin se menee!
- Hetken häpeä, ikuinen kunnia.
- Yritä nauttia siitä!
- Muista, että yleisö on väittelijän puolella.
- Hyvin se menee!
- Muista, ettet saa itse kysyä vastaväittäjältä mitään. Tarkennuspyynnön saa toki esittää, jos ei ymmärrä kysymystä.
- Muista hengittää.
- Osta tarvittaessa aikaa esittämällä tarkennuspyyntö. Niin poliitikotkin tekevät.
- Muista, että kyseessä on vain seremonia. Sillä ei ole loppuviimeksi mitään väliä jatkon kannalta.
- Hyvin se menee!
- Harmi, että sinulla on lyhyet hiukset, joihin ei saa nutturaa. Nuttura toisi ihmeesti itsevarmuutta!
- Muista, että tässä tilaisuudessa voit loistaa.
- Anna vastaväittäjän loistaa.
- Hyvin se menee!
- Vaikka lektion aikana jännittäisikin, jännitys helpottaa kyllä.
- Jos joudut hakemaan sanoja, voit rentouttaa tilanteen toteamalla suoraan, että joudut hakemaan sanoja ja miettimään vähän.
- Olet väittelijänä vahvoilla: tiedät asiasta joka tapauksessa vastaväittäjää enemmän.
- Hyvin se menee!
Omat kommenttini jätän esitettäväksi lauantain jälkeen. Siiheksi.
- Hyvin se menee!
- Hetken häpeä, ikuinen kunnia.
- Yritä nauttia siitä!
- Muista, että yleisö on väittelijän puolella.
- Hyvin se menee!
- Muista, ettet saa itse kysyä vastaväittäjältä mitään. Tarkennuspyynnön saa toki esittää, jos ei ymmärrä kysymystä.
- Muista hengittää.
- Osta tarvittaessa aikaa esittämällä tarkennuspyyntö. Niin poliitikotkin tekevät.
- Muista, että kyseessä on vain seremonia. Sillä ei ole loppuviimeksi mitään väliä jatkon kannalta.
- Hyvin se menee!
- Harmi, että sinulla on lyhyet hiukset, joihin ei saa nutturaa. Nuttura toisi ihmeesti itsevarmuutta!
- Muista, että tässä tilaisuudessa voit loistaa.
- Anna vastaväittäjän loistaa.
- Hyvin se menee!
- Vaikka lektion aikana jännittäisikin, jännitys helpottaa kyllä.
- Jos joudut hakemaan sanoja, voit rentouttaa tilanteen toteamalla suoraan, että joudut hakemaan sanoja ja miettimään vähän.
- Olet väittelijänä vahvoilla: tiedät asiasta joka tapauksessa vastaväittäjää enemmän.
- Hyvin se menee!
Omat kommenttini jätän esitettäväksi lauantain jälkeen. Siiheksi.
keskiviikkona, syyskuuta 22, 2010
Eväsretki paalipellolle
Sattuneesta syystä ammatti-identiteettiin liittyvät asiat ovat olleet kovasti mielen päällä. Saatan toistaa itseäni, mutta minkäs teet: viidentoista vuoden opinnot ovat takana, ikävuosimittari näyttää neljännenkymmenen puoltaväliä ja tutkintopaperit saatuaan pitäisi päättää, mitä isona aikoo tehdä.
Paitsi ettei se nykypäivänä taida enää olla omasta päätöksestä kiinni. Ainakaan yksinomaan. Tai tehdähän voi, mitä haluaa, mutta jos toivoo jonkun maksavankin tekemisestä, asiat käyvät monimutkaisemmiksi.
Viikonloppuna Nurmeksessa aihe hyppäsi esiin sarjakuvalaatikosta. Mies kaivoi nimittäin ladon vintiltä ison arkun, joka oli täynnä vanhoja sarjakuvalehtiä: Aku Ankkoja, Hopeanuolia, Korkeajännityksiä, mitä nyt veljekset olivat vuosien saatossa lukeneetkaan.
Laatikossa oli myös isot niput Jippo-lehtiä. Siippa selitti, että kyseessä oli 70- ja 80-lukujen vaihteessa ilmestynyt lasten ja nuorten lehti. Joka numerossa oli jokin koottava vimpain. Sarjakuvissa ja artikkeleissa käsiteltiin tiedettä sivuavia asioita laidasta laitaan. Kaikenlaisista vempeleistä ja värkkäämisestä pitävä poika oli ollut "jippoilusta" kovin innoissaan ja tehnyt tunnollisesti kokoamistehtävät.
Lehtiä selatessani naureskelin aiheille. Kyllähän minäkin Sudenpentujen käsikirjani osasin kannesta kanteen, mutta vaikkapa hissin toiminnan yksityiskohtainen kuvaus tuntui aika paksulta lastenlehden aiheeksi. Silloin mies kertoi lehdestä tulleen joskus puhetta työpaikan lounaspöydässä. Kävi ilmi, että liki jokaiselle insinööreistä oli lapsena tullut Jippo. Siitäkös riemua riitti.
Jaahas. Seuraavaksi silmiini osuikin lukijakysymys, jossa "Kari Varkaudesta" kyseli Jippo-kengurulta, mistä voisi lukea lisää sähköelektroniikasta, kun se häntä äärettömästi kiinnosti. Kuulemma koulussa oli ollut sähköelektroniikkakerhokin, mutta hän oli ollut ainoa jäsen, joten toiminta oli lopahtanut.
- Älä huoli, hän on luultavasti iso kiho jossain kansainvälisessä yrityksessä, virnuili siippa päivitellessäni ääneen pikku Karin kivikkoista polkua harrastuksensa parissa.
Eipä minulla olisi ollut varaa hihitellä tulevien insinöörien elektroniikkakerhoille ja gyroskoopeille. Olin itse lapsena rajattoman kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä (ja olen sitä vieläkin). Luin huvikseni kasvien, hyönteisten ja lintujen määritysoppaita uudestaan ja uudestaan. Piirsin tunnontarkasti luontokappaleita ja keräsin "näytteitä" kesät pitkät mökillä ollessamme. Gerald Durrellin ja Konrad Lorenzin kirjat osasin suurin piirtein ulkoa. Ja luettuani Asko Kaikusalon kirjoja sain pakkomielteen paalipellosta, koska olkipaalien alta lukemani mukaan saattoi löytää hiiriä ja muita jyrsijöitä. Paaleja olisi pitänyt päästä kääntelemään aina, kun auton ikkunasta näkyi sopiva pelto.
- Isä, paalipelto! Tuolla oli paalipelto!
Historiasta en ollut koskaan kiinnostunut samalla intensiteetillä, jos nyt en sitä vieroksunutkaan. Miksi tutkia kuolleita asioita, kun maailma on täynnä kaikkea elävää? Lukion jälkeen se kuitenkin alkoi kiinnostaa. Uskon edelleen, että historia saattoi olla biologiaa viisaampi alavalinta. Mutta jollain tasolla pelkään koko ajan, koska suuri huijaus paljastuu: ei tuo mikään historiantutkija ole. Ajakaa se takaisin hiirtensä ja kovakuoriaistensa pariin!
Taannoin kollega esitti hauskan ajatusleikin: jos koulussa olisi pitänyt kirjoittaa aine aiheesta "Eväsretki", millaisen aineen itse kukin olisi kirjoittanut? Hän itse arveli, että olisi kertonut retkestä kartanon mailla 1800-luvulla tai jotakin muuta vastaavaa. Minä totesin heti, että olisin luultavasti kirjoittanut muurahaisista eväsleivissä. Tai sitten siitä paalipellosta.
Kysyin samaa siipalta homeelta haiskahtavien Jippo-lehtien äärellä. Vastaus tuli oitis: hänen eväsretkensä olisi tehty lentokentälle koneita katselemaan. Lentokonemekaniikka kun oli se, joka koululaista kiinnosti yli kaiken.
Kannattaa kokeilla. Minne olisit eväsretkesi tehnyt - ja minne sen lopulta teit?
Paitsi ettei se nykypäivänä taida enää olla omasta päätöksestä kiinni. Ainakaan yksinomaan. Tai tehdähän voi, mitä haluaa, mutta jos toivoo jonkun maksavankin tekemisestä, asiat käyvät monimutkaisemmiksi.
Viikonloppuna Nurmeksessa aihe hyppäsi esiin sarjakuvalaatikosta. Mies kaivoi nimittäin ladon vintiltä ison arkun, joka oli täynnä vanhoja sarjakuvalehtiä: Aku Ankkoja, Hopeanuolia, Korkeajännityksiä, mitä nyt veljekset olivat vuosien saatossa lukeneetkaan.
Laatikossa oli myös isot niput Jippo-lehtiä. Siippa selitti, että kyseessä oli 70- ja 80-lukujen vaihteessa ilmestynyt lasten ja nuorten lehti. Joka numerossa oli jokin koottava vimpain. Sarjakuvissa ja artikkeleissa käsiteltiin tiedettä sivuavia asioita laidasta laitaan. Kaikenlaisista vempeleistä ja värkkäämisestä pitävä poika oli ollut "jippoilusta" kovin innoissaan ja tehnyt tunnollisesti kokoamistehtävät.
Lehtiä selatessani naureskelin aiheille. Kyllähän minäkin Sudenpentujen käsikirjani osasin kannesta kanteen, mutta vaikkapa hissin toiminnan yksityiskohtainen kuvaus tuntui aika paksulta lastenlehden aiheeksi. Silloin mies kertoi lehdestä tulleen joskus puhetta työpaikan lounaspöydässä. Kävi ilmi, että liki jokaiselle insinööreistä oli lapsena tullut Jippo. Siitäkös riemua riitti.
Jaahas. Seuraavaksi silmiini osuikin lukijakysymys, jossa "Kari Varkaudesta" kyseli Jippo-kengurulta, mistä voisi lukea lisää sähköelektroniikasta, kun se häntä äärettömästi kiinnosti. Kuulemma koulussa oli ollut sähköelektroniikkakerhokin, mutta hän oli ollut ainoa jäsen, joten toiminta oli lopahtanut.
- Älä huoli, hän on luultavasti iso kiho jossain kansainvälisessä yrityksessä, virnuili siippa päivitellessäni ääneen pikku Karin kivikkoista polkua harrastuksensa parissa.
Eipä minulla olisi ollut varaa hihitellä tulevien insinöörien elektroniikkakerhoille ja gyroskoopeille. Olin itse lapsena rajattoman kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä (ja olen sitä vieläkin). Luin huvikseni kasvien, hyönteisten ja lintujen määritysoppaita uudestaan ja uudestaan. Piirsin tunnontarkasti luontokappaleita ja keräsin "näytteitä" kesät pitkät mökillä ollessamme. Gerald Durrellin ja Konrad Lorenzin kirjat osasin suurin piirtein ulkoa. Ja luettuani Asko Kaikusalon kirjoja sain pakkomielteen paalipellosta, koska olkipaalien alta lukemani mukaan saattoi löytää hiiriä ja muita jyrsijöitä. Paaleja olisi pitänyt päästä kääntelemään aina, kun auton ikkunasta näkyi sopiva pelto.
- Isä, paalipelto! Tuolla oli paalipelto!
Historiasta en ollut koskaan kiinnostunut samalla intensiteetillä, jos nyt en sitä vieroksunutkaan. Miksi tutkia kuolleita asioita, kun maailma on täynnä kaikkea elävää? Lukion jälkeen se kuitenkin alkoi kiinnostaa. Uskon edelleen, että historia saattoi olla biologiaa viisaampi alavalinta. Mutta jollain tasolla pelkään koko ajan, koska suuri huijaus paljastuu: ei tuo mikään historiantutkija ole. Ajakaa se takaisin hiirtensä ja kovakuoriaistensa pariin!
Taannoin kollega esitti hauskan ajatusleikin: jos koulussa olisi pitänyt kirjoittaa aine aiheesta "Eväsretki", millaisen aineen itse kukin olisi kirjoittanut? Hän itse arveli, että olisi kertonut retkestä kartanon mailla 1800-luvulla tai jotakin muuta vastaavaa. Minä totesin heti, että olisin luultavasti kirjoittanut muurahaisista eväsleivissä. Tai sitten siitä paalipellosta.
Kysyin samaa siipalta homeelta haiskahtavien Jippo-lehtien äärellä. Vastaus tuli oitis: hänen eväsretkensä olisi tehty lentokentälle koneita katselemaan. Lentokonemekaniikka kun oli se, joka koululaista kiinnosti yli kaiken.
Kannattaa kokeilla. Minne olisit eväsretkesi tehnyt - ja minne sen lopulta teit?
perjantaina, syyskuuta 17, 2010
Syksy
Syksy tuli taas varkain. Kirskuttava ja raksuttava räkättirastasparvi tyhjensi pihapihlajan jättämättä tilhille mitään. Oravilla on kiire: on haettava tammesta terhoja ja piilotettava ne kätköihin, joista taatusti valtaosa unohtuu.
Tammentaimia nouseekin mitä oudoimmista paikoista.
Nyt on jo kolmas syksy, kun en ole ehtinyt kunnolla sienestämään. Kerran kävin katsastamassa lähikuusikon tilanteen. Keräsin tunnissa kopallisen liki täydellisiä herkkutatteja, jotka eivät olleet kantahämäläisille kelvanneet. Ei ymmärrä itäsuomalainen tällaista.
Tänään suuntaamme pariksi päiväksi sateiseen Nurmekseen. Sieltä allekirjoittanut jää taas reppuineen Joensuuhun lähitöihin ja asioita hoitamaan. Puolukoita ei kuulemma ole edes Pielisen saarissa, mutta ehkä rantasauna ja hiljaisuus lataavat akkuja sen verran, että syksystä selvitään.
Tammentaimia nouseekin mitä oudoimmista paikoista.
Nyt on jo kolmas syksy, kun en ole ehtinyt kunnolla sienestämään. Kerran kävin katsastamassa lähikuusikon tilanteen. Keräsin tunnissa kopallisen liki täydellisiä herkkutatteja, jotka eivät olleet kantahämäläisille kelvanneet. Ei ymmärrä itäsuomalainen tällaista.
Tänään suuntaamme pariksi päiväksi sateiseen Nurmekseen. Sieltä allekirjoittanut jää taas reppuineen Joensuuhun lähitöihin ja asioita hoitamaan. Puolukoita ei kuulemma ole edes Pielisen saarissa, mutta ehkä rantasauna ja hiljaisuus lataavat akkuja sen verran, että syksystä selvitään.
maanantaina, syyskuuta 13, 2010
Omalla nimellä
Taannoiseen keskusteluun blogeista, kirjoittamisesta ja kirjoittamista ylläpitävistä tekijöistä unohtui lisätä, että joskus kaipaan anonyymia blogielämää. Usein mielen päällä on jotakin, jota voisi puida ja pähkäillä blogissa ja toivon mukaan keskustella siitä myös kommentoijien kanssa. Omalla nimellä kirjoittaminen nostaa kuitenkin kynnystä niin aihevalinnoissa kuin syömmennousujen raportoinnissa muutenkin. Ei sillä, etten voisi allekirjoittaa kaikkea, mitä nettiin naputtelen, mutta vedän avautumisiini ehkä himpun verran tiukemman rajan nimellä kirjoittaessani.
Toki olen ruotinut täällä esimerkiksi sielunelämääni melko avoimesti ja tavoilla, jotka eivät kaikilta osin luo kuvaa vaikkapa ihanteellisesta työntekijästä. Kirjoittajana pidän kuitenkin suurempana saavutuksena, jos joku lukija edes joskus kokee saavansa jonkinlaista kaikupohjaa omille kokemuksilleen ja kenties tuntee hetken, ettei ole yksin. Tuskin edes haluaisin ehdoin tahdoin töihin työnantajalle, joka olettaisi minun olevan teflonpintainen ja suorituskyvyltään rajaton kyborgi.
Nyt kun tuli puheeksi, en itse asiassa muista, miksi aloin kirjoittaa omalla nimelläni. Muistaakseni en aivan alussa edes muusta tiennyt. Sitten kokeilin jonkin aikaa anonyymina kirjoittamista, mutta jostain syystä tunsin kuitenkin nimen käytön paremmaksi ratkaisuksi.
Sen verran kylmää laskelmointia ja työminän rakentamista olen viime aikoina harrastanut, että hankin domain-nimen ja avasin työsivut (toivon mukaan muiden kiireiden hellitettyä saan käännettyä nuo myös ulkomaan kielelle/kielille ja viilattua niitä vähän muutenkin). Aiemminhan pidin jonkinlaista esittäytymissivua yliopiston palvelimella, mutta sen ylläpitäminen kävi sen verran mutkikkaaksi, että tein pienen muutto- ja remonttioperaation. Akateemiselle sekakirjoitustyöläiselle käyntikortti verkossa on kuitenkin tarpeen, vaikka kammoaisikin ajatusta itsensä tuotteistamisesta.
Toki olen ruotinut täällä esimerkiksi sielunelämääni melko avoimesti ja tavoilla, jotka eivät kaikilta osin luo kuvaa vaikkapa ihanteellisesta työntekijästä. Kirjoittajana pidän kuitenkin suurempana saavutuksena, jos joku lukija edes joskus kokee saavansa jonkinlaista kaikupohjaa omille kokemuksilleen ja kenties tuntee hetken, ettei ole yksin. Tuskin edes haluaisin ehdoin tahdoin töihin työnantajalle, joka olettaisi minun olevan teflonpintainen ja suorituskyvyltään rajaton kyborgi.
Nyt kun tuli puheeksi, en itse asiassa muista, miksi aloin kirjoittaa omalla nimelläni. Muistaakseni en aivan alussa edes muusta tiennyt. Sitten kokeilin jonkin aikaa anonyymina kirjoittamista, mutta jostain syystä tunsin kuitenkin nimen käytön paremmaksi ratkaisuksi.
Sen verran kylmää laskelmointia ja työminän rakentamista olen viime aikoina harrastanut, että hankin domain-nimen ja avasin työsivut (toivon mukaan muiden kiireiden hellitettyä saan käännettyä nuo myös ulkomaan kielelle/kielille ja viilattua niitä vähän muutenkin). Aiemminhan pidin jonkinlaista esittäytymissivua yliopiston palvelimella, mutta sen ylläpitäminen kävi sen verran mutkikkaaksi, että tein pienen muutto- ja remonttioperaation. Akateemiselle sekakirjoitustyöläiselle käyntikortti verkossa on kuitenkin tarpeen, vaikka kammoaisikin ajatusta itsensä tuotteistamisesta.
perjantaina, syyskuuta 10, 2010
Seitsemän
Ihan siitä ilosta, että Blogistanissa kiertelee vielä meemintapaisia, tartun ystävän yksityisestä blogista saamaani haasteeseen. Beautiful Blogger-palkintoon - kiitos ja kumarrus! - kuuluu kehotus tunnustaa itsestään seitsemän asiaa ja heittää pallo eteenpäin. Tässäpä siis introspektiota Pagistaanin taattuun tapaan.
1) Numeromuistini on surkea. Joudun alvariinsa tarkistamaan vuosilukuja. Nimiä ja kasvojakaan en tahdo muistaa, joskin kyky vaihtelee kovasti muun mentaalisen kuormituksen mukaan.
2) Sotken ja hukkaan tavaroita huomattavasti enemmän kuin puolisoni. Usein käy niin, että luulen kadottaneeni jonkin tärkeän esineen ja mekastan siitä suureen ääneen, jolloin siippa rauhallisesti toteaa laittaneensa sen sinne, minne se kuuluukin. Näin kävi taannoin eräälle kameran objektiiville, jota epäilin jo varastetuksi, hyvä etten itkua tingannut. Se löytyi kamerakaapista "oikealta paikaltaan".
3) Olen joskus hirveän armoton inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Suutun kerta toisensa jälkeen esimerkiksi siitä, että liikunta- ja toimintakykyiset ihmiset ehdoin tahdoin syövät purkkitolkulla lääkkeitä ja makaavat sohvalla kuuntelemassa sivuvaikutuksia ja odottamassa lisää vaivoja, vaikka voisivat pienillä elintapojen korjausliikkeillä parantaa omaa oloaan huomattavasti enemmän. Minussa on siis raivostuttavan terveysnatsin vikaa.
4) Toisaalta olen jollain tasolla yliempaattinen: suren jatkuvasti ja syvästi sitä, että niin monilla elävillä olennoilla - eläimillä siinä missä ihmisilläkin - on elämässään kurjaa, asiat menevät pieleen ja kärsimystä tulee aina olemaan (tämä liittyy ehkä vähän myös edelliseen). Ajatus tekee niin kipeää, että torjun sen aina kun voin.
5) Poden kroonista alemmuudentunnetta ja alan nyt keski-ikää lähestyessäni alistua siihen, etten tule koskaan pääsemään siitä eroon, teinpä mitä tahansa. Ennen ajattelin, että kaikki muuttuu "vielä joskus".
6) Kiinnostun hyvin monenlaisista asioista, mutten ole tarpeeksi pitkäjänteinen selvittääkseni tai harrastaakseni niitä alkua pidemmälle.
7) Rakastan ruokaa ja voisin syödä melkein mitä vain, missä vain, milloin vain. Jos unohdan syödä, tilanne on jo hälyttävä.
Heitän pallon ja palkinnon muutamalle kestosuosikeistani: Lupiinille, Jennille, Taviokuurnalle ja Marjutille. Muitakin löytyy, enkä ole viime aikoina ehtinyt lukea blogeja niin aktiivisesti, että muistaisin, kuka on tähän jo vastannut - mutta ottakaa tai jättäkää oman inspiraationne mukaan, muutkin kuin tässä mainitut. Olette kauniita kaikki.
maanantaina, elokuuta 30, 2010
Odotuksia
Ei, minulla ei edelleenkään ole mitään omaa, saati viisasta sanottavaa. Lainaan Veloenaa, jonka pohdinnat väärinymmärryksistä ja siitä, miten toiset itsen näkevät, osuivat taas kerran yksiin omien mietteideni kanssa:
"Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi."
Juuri näin. Esimerkiksi tuleva tohtorintutkinto tuntuu minusta hurjan epätodelliselta ja ehkä vähän kiusalliseltakin. Näiden kaikkien vuosien aikana en ole tullut ajatelleeksi, että saan taas yhden leiman otsaani, leiman, joka voi tuottaa tiettyjä odotuksia (se, että tohtorius on akateemisessa maailmassa kärsinyt vakavan inflaation, ei tähän välttämättä auta). Enkä ole ollenkaan varma, että minusta on niitä odotuksia täyttämään millään tasolla.
Ehkä kyse on myös siitä, mistä taannoin kahvilla juttelin kollegalle: työidentiteettini historiantutkijana on vielä kovasti hakusessa, vaikka nykyisistä hommistani pidänkin. Luin jostain lehdestä sairaanhoitajasta, joka eläkepäivillään oli ryhtynyt kirjailijaksi. Hän oli yli 30-vuotisella hoitajanurallaan nauttinut työstään ja tehnyt sen hyvin, mutta omien sanojensa mukaan odottanut koko ajan, koska muut hoksaavat, ettei hän mikään hoitaja oikeasti ole.
Minusta tuntuu ihan samalta. Tuntuukohan vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin, siis olettaen, etten välillä vaihda alaa?
"Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi."
Juuri näin. Esimerkiksi tuleva tohtorintutkinto tuntuu minusta hurjan epätodelliselta ja ehkä vähän kiusalliseltakin. Näiden kaikkien vuosien aikana en ole tullut ajatelleeksi, että saan taas yhden leiman otsaani, leiman, joka voi tuottaa tiettyjä odotuksia (se, että tohtorius on akateemisessa maailmassa kärsinyt vakavan inflaation, ei tähän välttämättä auta). Enkä ole ollenkaan varma, että minusta on niitä odotuksia täyttämään millään tasolla.
Ehkä kyse on myös siitä, mistä taannoin kahvilla juttelin kollegalle: työidentiteettini historiantutkijana on vielä kovasti hakusessa, vaikka nykyisistä hommistani pidänkin. Luin jostain lehdestä sairaanhoitajasta, joka eläkepäivillään oli ryhtynyt kirjailijaksi. Hän oli yli 30-vuotisella hoitajanurallaan nauttinut työstään ja tehnyt sen hyvin, mutta omien sanojensa mukaan odottanut koko ajan, koska muut hoksaavat, ettei hän mikään hoitaja oikeasti ole.
Minusta tuntuu ihan samalta. Tuntuukohan vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin, siis olettaen, etten välillä vaihda alaa?
torstaina, elokuuta 26, 2010
Samoin eväin
Mielenkiintoista. Siinä, missä moni tuttu bloggaaja on vaivihkaa lopettanut ja kadonnut kommenttilaatikoista (heitä on ikävä!), uutinen kertoo blogien tuottavan rahaa yhä useamman taskuihin. Ilmeisesti blogosfäärissä on tapahtunut kolmen vuoden sisällä suuri rakennemuutos.
Itse sitä vain roikkuu täällä vuodesta toiseen samoin, vanhoin eväin, vaikka suuri osa arkisista päähänpälkähdyksistä tuleekin nykyisin raportoitua muissa sosiaalisissa medioissa (vahinko ei ehkä ole blogin kannalta suuren suuri). Mutta Pagistaanin muotiblogi olisi kovin minimalistinen, neuloa en juuri osaa, enkä ole niin paneutunut ruoanlaittajakaan, että tuotoksia kannattaisi säännöllisesti raportoida suurelle yleisölle.
Mukava olisi kyllä pohtia ja kirjoittaa niin kutsuttua oikeaa asiaa enemmän. Onneksi jotkut tekevät sitäkin. Ehkä myös Pagistaanissa ryhdistäydytään jossain vaiheessa, kun päänsisäiselle kovalevylle vapautuu edes vähän tilaa.
Tuosta viimeisestä lauseesta tuli huolestuttavan vahva ennenkin sanottua-tunne. Mitä siitä pitäisi päätellä - no, sitäkin voi miettiä joskus myöhemmin. Paremmalla ajalla. Tuoreemmalla päällä.
Itse sitä vain roikkuu täällä vuodesta toiseen samoin, vanhoin eväin, vaikka suuri osa arkisista päähänpälkähdyksistä tuleekin nykyisin raportoitua muissa sosiaalisissa medioissa (vahinko ei ehkä ole blogin kannalta suuren suuri). Mutta Pagistaanin muotiblogi olisi kovin minimalistinen, neuloa en juuri osaa, enkä ole niin paneutunut ruoanlaittajakaan, että tuotoksia kannattaisi säännöllisesti raportoida suurelle yleisölle.
Mukava olisi kyllä pohtia ja kirjoittaa niin kutsuttua oikeaa asiaa enemmän. Onneksi jotkut tekevät sitäkin. Ehkä myös Pagistaanissa ryhdistäydytään jossain vaiheessa, kun päänsisäiselle kovalevylle vapautuu edes vähän tilaa.
Tuosta viimeisestä lauseesta tuli huolestuttavan vahva ennenkin sanottua-tunne. Mitä siitä pitäisi päätellä - no, sitäkin voi miettiä joskus myöhemmin. Paremmalla ajalla. Tuoreemmalla päällä.
keskiviikkona, elokuuta 25, 2010
Inttäjäiset
Ohjaaja/kustos kehotti allekirjoittanutta värväämään paikalle väkeä, joten tässä Pagistaaninkin lukijoille tiedoksi ja tervetulotoivotukseksi:
Yleisen historian väitöstilaisuus
2.10. klo 12.00
Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen Metria-rakennus, sali M101.
Tarkastetaan FL Kati Parppein väitöskirja "Saints, Legends and Forgeries. The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery". Vastaväittäjänä professori Ludvig Steindorff (Christian-Alberts-Universität zu Kiel) ja kustoksena professori Jukka Korpela.
Yleisen historian väitöstilaisuus
2.10. klo 12.00
Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen Metria-rakennus, sali M101.
Tarkastetaan FL Kati Parppein väitöskirja "Saints, Legends and Forgeries. The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery". Vastaväittäjänä professori Ludvig Steindorff (Christian-Alberts-Universität zu Kiel) ja kustoksena professori Jukka Korpela.
tiistaina, elokuuta 17, 2010
Sokeria, sisaret
Kuten lähipiirini hyvin tietää, sorrun aika ajoin paasaamaan maailman epäkohdista, suurista ja pienistä. Taannoin mökillä intouduin sättimään uusia leivontaohjeita, joissa tuntuu järjestään olevan huimat määrät sokeria. Ennen riitti, jos sokerimäärää vähensi amerikkalaisista ohjeista, nykyisin sama on tehtävä yhä suuremmalle osalle suomalaisia reseptejä. Joskus sokerimäärän tarkistus unohtuu ensimmäistä kertaa ohjetta kokeiltaessa, mutta harvemmin enää toiste.
Kuvittelenkohan vain? Vai olemmeko me suomalaiset tosiaan siedättäneet itsemme yhä runsaampiin sokerimääriin? Sekä makeaan että suolaiseen kun tottuu niin, että käytetty määrä lisääntyy vaivihkaa. Sama pätee toisin päin: käytön vähentäminen saa aikaan sen, että vähempikin riittää ja mielitekoja tulee harvemmin. Siedättymiset molempiin suuntiin on kokeiltu itse, joten ainakin tältä osin paasaamisellani on pohjaa.
Nyt on näköjään herätty huomaamaan, että sokeri ja niin kutsutut "huonot hiilihydraatit" on syytä ottaa paremmin huomioon myös ravintosuosituksissa. Rasvattomuuskaan ei paljoa lämmitä, jos se on kompensoitu ylimakeuttamisella.
Ei sillä, etteikö Pagistaanissakin herkkuja arvostettaisi, makeita siinä missä suolaisia. Viime viikolla spontaanissa kokeilussa oli helppo, nopea ja tavallista mehevämpi raparperipiirakka (alkukesästä uudelleen istutetut raparperimme intoutuivat kasvamaan vielä loppukesästä). Raparperi ja muut kirpeät tai happamat ainesosat vaativat tietysti seurakseen enemmän sokeria kuin muut, mutta tässä piirakassa kaikki tuntui olevan kohdallaan. Ohje on vähän mukailtu versio tästä (toinen hyvä, joskin vähän työläämpi on Maisemakahvilan raparperipiirakka, johon raparperin lisäksi sopivat vaikkapa punaherukat).
Raparperipiirakka
Pohja:
1 luomumuna
1 dl sokeria
100 g margariinia tai 1 dl pullomargariinia
3 dl vehnäjauhoja (tai spelttijauhoja, grahamjauhoja...)
1 tl leivinjauhetta
Täyte:
7 dl raparperipaloja
1 dl hillosokeria
1/2-1 tl kanelia
0,5 dl vettä
Keitä raparperipaloja, vettä ja hillosokeria hiljalleen kattilassa noin 5 minuuttia. Anna jäähtyä.
Vatkaa pehmeä margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää muna hyvin vatkaten, sitten vehnäjauho-leivinjauheseos nopeasti sekoittaen. Kaada taikina voideltuun, pyöreään piirasvuokaan. Levitä hieman jäähtynyt hilloke taikinan päälle.
Paista piirasta 200 asteessa noin 30 minuuttia. Peitä tarvittaessa foliolla, ettei pinta tummu liikaa. Seuraksi sopii jäätelöpala tai vaniljakastike.
Kuvittelenkohan vain? Vai olemmeko me suomalaiset tosiaan siedättäneet itsemme yhä runsaampiin sokerimääriin? Sekä makeaan että suolaiseen kun tottuu niin, että käytetty määrä lisääntyy vaivihkaa. Sama pätee toisin päin: käytön vähentäminen saa aikaan sen, että vähempikin riittää ja mielitekoja tulee harvemmin. Siedättymiset molempiin suuntiin on kokeiltu itse, joten ainakin tältä osin paasaamisellani on pohjaa.
Nyt on näköjään herätty huomaamaan, että sokeri ja niin kutsutut "huonot hiilihydraatit" on syytä ottaa paremmin huomioon myös ravintosuosituksissa. Rasvattomuuskaan ei paljoa lämmitä, jos se on kompensoitu ylimakeuttamisella.
Ei sillä, etteikö Pagistaanissakin herkkuja arvostettaisi, makeita siinä missä suolaisia. Viime viikolla spontaanissa kokeilussa oli helppo, nopea ja tavallista mehevämpi raparperipiirakka (alkukesästä uudelleen istutetut raparperimme intoutuivat kasvamaan vielä loppukesästä). Raparperi ja muut kirpeät tai happamat ainesosat vaativat tietysti seurakseen enemmän sokeria kuin muut, mutta tässä piirakassa kaikki tuntui olevan kohdallaan. Ohje on vähän mukailtu versio tästä (toinen hyvä, joskin vähän työläämpi on Maisemakahvilan raparperipiirakka, johon raparperin lisäksi sopivat vaikkapa punaherukat).
Raparperipiirakka
Pohja:
1 luomumuna
1 dl sokeria
100 g margariinia tai 1 dl pullomargariinia
3 dl vehnäjauhoja (tai spelttijauhoja, grahamjauhoja...)
1 tl leivinjauhetta
Täyte:
7 dl raparperipaloja
1 dl hillosokeria
1/2-1 tl kanelia
0,5 dl vettä
Keitä raparperipaloja, vettä ja hillosokeria hiljalleen kattilassa noin 5 minuuttia. Anna jäähtyä.
Vatkaa pehmeä margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää muna hyvin vatkaten, sitten vehnäjauho-leivinjauheseos nopeasti sekoittaen. Kaada taikina voideltuun, pyöreään piirasvuokaan. Levitä hieman jäähtynyt hilloke taikinan päälle.
Paista piirasta 200 asteessa noin 30 minuuttia. Peitä tarvittaessa foliolla, ettei pinta tummu liikaa. Seuraksi sopii jäätelöpala tai vaniljakastike.
keskiviikkona, elokuuta 11, 2010
Edes vähän
Vaikken nykyisin ehdikään tai tohdikaan istua nenä kirjassa tuntikausia - huvikseni siis, työperäistä lukutoimintaa ei lasketa - en osaa käydä nukkumaan lukematta edes vähän. Tosin viime aikoina olen iltaisin ollut niin poikki, että usein pääsen eteenpäin vain pari sivua, ennen kuin tajunta pimenee. Esimerkiksi eräässä lukemassani kirjassa on tehty Normandian maihinnousua sitkeästi jo toista viikkoa. Kirja on hyvä ja huippukohta asiaankuuluvan jännittävä, mutta minkäs teet.
Jostain syystä yöpöydälleni on eksynyt taas kirjoja, joissa työstetään edellisessä postauksessa mainittuja erilaisuuden ja erillisyyden teemoja (tarkemmin ajatellen vaikeampaa olisi löytää kirjoja, joissa niitä ei työstettäisi tavalla tai toisella). Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max (2009) on tässä joukossa huima saavutus. Ei se suotta saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa vuoden parhaana esikoisteoksena. Myös Pagistaan suosittelee (ja sehän se vasta jotakin on).
- - -
Tämä nyt ei liity kirja-asiaan mitenkään, mutta muistaessa pitää mainita, että kasvihuone on lunastanut kaikki odotuksemme huolimatta järjettömän kuumasta kesästä sekä kastelun ja sadonkorjuun delegoimisesta naapureille kolmeksi viikoksi. Tomaattien ja kurkkujen kilohintaa ei edelleenkään kannata laskea, mutta niitä tulee vähintäänkin riittävästi, samoin salaattia ja yrttejä kasvihuoneen vieruspenkeistä.
Jostain syystä yöpöydälleni on eksynyt taas kirjoja, joissa työstetään edellisessä postauksessa mainittuja erilaisuuden ja erillisyyden teemoja (tarkemmin ajatellen vaikeampaa olisi löytää kirjoja, joissa niitä ei työstettäisi tavalla tai toisella). Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max (2009) on tässä joukossa huima saavutus. Ei se suotta saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa vuoden parhaana esikoisteoksena. Myös Pagistaan suosittelee (ja sehän se vasta jotakin on).
- - -
Tämä nyt ei liity kirja-asiaan mitenkään, mutta muistaessa pitää mainita, että kasvihuone on lunastanut kaikki odotuksemme huolimatta järjettömän kuumasta kesästä sekä kastelun ja sadonkorjuun delegoimisesta naapureille kolmeksi viikoksi. Tomaattien ja kurkkujen kilohintaa ei edelleenkään kannata laskea, mutta niitä tulee vähintäänkin riittävästi, samoin salaattia ja yrttejä kasvihuoneen vieruspenkeistä.
maanantaina, elokuuta 02, 2010
Häiritsen
"Syvin tunne, jonka tiedän, on tunne siitä, ettei kuulu joukkoon. Se on se tunne, jonka kanssa minä olen varttunut. Se ei ole mikään mukava tunne, enkä minäkään tiedä, mistä se oikeastaan tulee. Siitä saakka kun olen osannut ajatella, minusta on tuntunut siltä, että minä häiritsen. Aivan kuin kaikki olisivat onnellisempia ilman minua, eikä tämä koske vain perhettäni vaan myös ystäviäni, ylipäätään kaikkia, aina. Minusta tuntuu, kuin en oikein sopisi joukkoon. Kuin kaikki muut olisivat pyöreitä ja minä kulmikas tai toisin päin. Kukaan ei rakasta minua, minua ei voi rakastaa: olen siitä täysin vakuuttunut ja samalla pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta, ja kun seuraan tätä ajatusta aivan loppuun saakka, se johtaa minut tunteeseen, joka on minulle tutumpi kuin mikään muu: minä olen aivan yksin."
- Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat (Otava 2010)
Aivan kuten kirjoittaja ilahtuu tajutessaan, että hänen unkarinjuutalainen isoäitinsä oli jakanut hänen kanssaan tuon tunteen, minäkin ilahduin löytäessäni toisen taitavasti kuvailemana oman perustunteeni. Aivan kuin tuo yksinäisyys olisi hetkeksi laantunut. Ehkä emme olekaan neurooseinemme ja suruinemme niin ainutlaatuisia kuin oman päämme ahtaudessa kuvittelemme.
- Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat (Otava 2010)
Aivan kuten kirjoittaja ilahtuu tajutessaan, että hänen unkarinjuutalainen isoäitinsä oli jakanut hänen kanssaan tuon tunteen, minäkin ilahduin löytäessäni toisen taitavasti kuvailemana oman perustunteeni. Aivan kuin tuo yksinäisyys olisi hetkeksi laantunut. Ehkä emme olekaan neurooseinemme ja suruinemme niin ainutlaatuisia kuin oman päämme ahtaudessa kuvittelemme.
Lomaltapaluuahdistamattomuus (tai ehkä lomaltapalaamattomuusahdistus)
Alkukesällä lehdet olivat täynnä näin vältät lomastressin-juttuja. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi neuvotaan, miten vältät lomaltapaluuahdistuksen ja miten tehdään pehmeä lasku töihin.
Allekirjoittaneen mielestä paras tapa välttää sekä lomastressi että lomaltapaluuahdistus on olla pitämättä lomaa. Ei ahdista yhtään palata työpaikalle, kun ei ole sieltä pois lähtenytkään. Väsyttää vähän, mutta väsyttäisi se lomankin jälkeen.
Kiitos vihdoin selvinneiden kustantamokuvioiden, syksystä on tulossa odotettua vaiheikkaampi. Elokuun alussa on viimeisteltävä yksi kirja painokuntoon ja kirjoitettava sitten samasta käsikirjoituksesta versio kaksi marraskuun puoliväliin mennessä (oikeastaan aikaisemmin, koska englanninkielinen teksti pitää huoltaa idiomaattiseksi ennen kustantamolle lähettämistä). Samalla on hoidettava pari aikaisempaa kirjoitusvelvoitetta sekä järjestettävä väitöstilaisuus, jota ei tällä menolla taida ehtiä jännittää ainakaan kovin paljon etukäteen.
Mutta on toki hyvä, että töitä riittää ja työnantajalta löytyy joustavuutta muuttuviin kuvioihin.
Pagistaanissa on ollut edellä mainituista syistä hieman hiljaista. Valgeista löytyy sentään joitakin kuvallisia välähdyksiä allekirjoittaneen kesäliikehdinnöistä Englannissa ja Pohjois-Karjalassa.
Allekirjoittaneen mielestä paras tapa välttää sekä lomastressi että lomaltapaluuahdistus on olla pitämättä lomaa. Ei ahdista yhtään palata työpaikalle, kun ei ole sieltä pois lähtenytkään. Väsyttää vähän, mutta väsyttäisi se lomankin jälkeen.
Kiitos vihdoin selvinneiden kustantamokuvioiden, syksystä on tulossa odotettua vaiheikkaampi. Elokuun alussa on viimeisteltävä yksi kirja painokuntoon ja kirjoitettava sitten samasta käsikirjoituksesta versio kaksi marraskuun puoliväliin mennessä (oikeastaan aikaisemmin, koska englanninkielinen teksti pitää huoltaa idiomaattiseksi ennen kustantamolle lähettämistä). Samalla on hoidettava pari aikaisempaa kirjoitusvelvoitetta sekä järjestettävä väitöstilaisuus, jota ei tällä menolla taida ehtiä jännittää ainakaan kovin paljon etukäteen.
Mutta on toki hyvä, että töitä riittää ja työnantajalta löytyy joustavuutta muuttuviin kuvioihin.
Pagistaanissa on ollut edellä mainituista syistä hieman hiljaista. Valgeista löytyy sentään joitakin kuvallisia välähdyksiä allekirjoittaneen kesäliikehdinnöistä Englannissa ja Pohjois-Karjalassa.
tiistaina, heinäkuuta 27, 2010
Syyllisyys
"Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Ja pyytää syyllisyys:
'tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo.'
'Ei, en tule, pahasta puhdas oon!'
'Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.'
Tarhan pihamaalla pienokainen.
Kovin viaton,
räkänokkainen,
kiikkuu
eikä aavistaa saata,
kuinka suuri voima liikkuu,
nurkan takaa sinua tarkkailee tuo
ja mustaa maalia juo.
Se tulee tuttavaksi tänään,
et toisin päättää vois.
Se päättää, milloin tulee,
eikä lähde pois.
Nurkkiin nukkumaan kipuaa,
mustaa maalipurkkia kuljettaa,
ja juuri kun kaikki oli, kuten pitikin olla
se suhersi seinään: mitäpä nolla?
Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
pyytää syyllisyys:
'tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo.'
'Ei, en tule, pahasta puhdas oon!'
'Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.'"
YUP: Syyllisyys
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Ja pyytää syyllisyys:
'tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo.'
'Ei, en tule, pahasta puhdas oon!'
'Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.'
Tarhan pihamaalla pienokainen.
Kovin viaton,
räkänokkainen,
kiikkuu
eikä aavistaa saata,
kuinka suuri voima liikkuu,
nurkan takaa sinua tarkkailee tuo
ja mustaa maalia juo.
Se tulee tuttavaksi tänään,
et toisin päättää vois.
Se päättää, milloin tulee,
eikä lähde pois.
Nurkkiin nukkumaan kipuaa,
mustaa maalipurkkia kuljettaa,
ja juuri kun kaikki oli, kuten pitikin olla
se suhersi seinään: mitäpä nolla?
Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
pyytää syyllisyys:
'tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo.'
'Ei, en tule, pahasta puhdas oon!'
'Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.'"
YUP: Syyllisyys
keskiviikkona, heinäkuuta 21, 2010
Excuse me
Olen jo aiemmin tullut johtopäätökseen, että Englanti on henkinen kotini. Tai ehkä pitäisi sanoa sosiaalinen kotini, etten kuulostaisi anglofiililta, jollainen en kuitenkaan tunnusta olevani.
Kuten aiemmin kirjoitin, olen saanut aika ajoin palautetta ärsyttävyyteen yltävästä kohteliaisuudestani. Kursailu on tietysti oma juttunsa. Myös vähän tönäistessäni toista pyydän salamannopeasti anteeksi, vaikka kyseessä olisi oma puoliso, jota tapani riepoo huomattavasti enemmän kuin nuo arkiset pikku törmäilyt keittiössä tai eteisessä. Mutten voi sille mitään.
Niinpä esimerkiksi Venäjällä joudun helposti altavastaajan asemaan. Siellä kun ei turhia pokkuroida, vaikka tiettyjä kohteliaisuusfraaseja tiukasti noudatetaankin. Parissa päivässä totun kyllä pitämään puoliani ja suuttumaankin tarvittaessa, mutta tunnen olevani yhtä kaikki vieraissa nahoissa.
Yhdysvalloissa taas ihmiset tulevat liikaa iholle kysellen kaikenlaista odottamatta vastauksia. Ahdistun, jos joudun esittämään jotenkin rempseämpää ja joviaalimpaa kuin olen.
Englannissa sen sijaan liu'un täysin vaivatta siihen sosiaaliseen menuettiin, jota britit ahtaalla saarellaan ovat harrastaneet ties mistä saakka ja jolle muu maailma vähän naureskelee. Excuse me, I'm so sorry, thank you very much, could you please. Ihmiset hymyilevät ja puhuttelevat toisiaan ystävällisesti, mutta pitävät sen utelemattoman etäisyyden, jonka tarvitsen tunteakseni oloni mukavaksi.
Niinpä palatessani takavuosina kotiin Englannista opiskelijavaihdosta olin aluksi aidon järkyttynyt suomalaisten suoraviivaisuudesta ja kylkiluitani tökkivistä mykistä kyynärpäistä. Meillä kun ei edes ole excuse me-fraasia vastaavaa sanaa! Taannoisen lyhyen reissun jälkeen tuota käänteistä kulttuurishokkia ei sentään tullut, vaikka matkan aikana tiedostinkin tuon hassun "kotiin tulemisen" tunteen ja siitä suuresti huvituin.
Kuten aiemmin kirjoitin, olen saanut aika ajoin palautetta ärsyttävyyteen yltävästä kohteliaisuudestani. Kursailu on tietysti oma juttunsa. Myös vähän tönäistessäni toista pyydän salamannopeasti anteeksi, vaikka kyseessä olisi oma puoliso, jota tapani riepoo huomattavasti enemmän kuin nuo arkiset pikku törmäilyt keittiössä tai eteisessä. Mutten voi sille mitään.
Niinpä esimerkiksi Venäjällä joudun helposti altavastaajan asemaan. Siellä kun ei turhia pokkuroida, vaikka tiettyjä kohteliaisuusfraaseja tiukasti noudatetaankin. Parissa päivässä totun kyllä pitämään puoliani ja suuttumaankin tarvittaessa, mutta tunnen olevani yhtä kaikki vieraissa nahoissa.
Yhdysvalloissa taas ihmiset tulevat liikaa iholle kysellen kaikenlaista odottamatta vastauksia. Ahdistun, jos joudun esittämään jotenkin rempseämpää ja joviaalimpaa kuin olen.
Englannissa sen sijaan liu'un täysin vaivatta siihen sosiaaliseen menuettiin, jota britit ahtaalla saarellaan ovat harrastaneet ties mistä saakka ja jolle muu maailma vähän naureskelee. Excuse me, I'm so sorry, thank you very much, could you please. Ihmiset hymyilevät ja puhuttelevat toisiaan ystävällisesti, mutta pitävät sen utelemattoman etäisyyden, jonka tarvitsen tunteakseni oloni mukavaksi.
Niinpä palatessani takavuosina kotiin Englannista opiskelijavaihdosta olin aluksi aidon järkyttynyt suomalaisten suoraviivaisuudesta ja kylkiluitani tökkivistä mykistä kyynärpäistä. Meillä kun ei edes ole excuse me-fraasia vastaavaa sanaa! Taannoisen lyhyen reissun jälkeen tuota käänteistä kulttuurishokkia ei sentään tullut, vaikka matkan aikana tiedostinkin tuon hassun "kotiin tulemisen" tunteen ja siitä suuresti huvituin.
lauantaina, heinäkuuta 03, 2010
Ahdistavan kaunista
Luin taannoin, että elämän ikävät käänteet lyövät usein leimansa siihen vuodenaikaan, jona ne ovat tapahtuneet. Luulen sen selittävän, miksi keskikesä on jo monta vuotta ollut allekirjoittaneelle epämääräisen hankalaa aikaa. Outoa ahdistusta, epävarmuutta, painajaisia, liiankin eläviä muistikuvia ja määrittelemätöntä pelkoa siitä, että jotain odottamatonta tapahtuu. Juuri silloin, kun kesä on kauneimmillaan.
Ehkä juuri siksi on ollut niin helpottavaa lähteä viime vuosina kesäreissuun, vaihtaa maisemaa juuri heinäkuun alussa. Palatessa pahin on ollut jo ohi ja hengittäminen helpompaa.
Alitajunta ja keho kai muistavat ja yhdistävät menneisiin tapahtumiin tietyn vuodenajan elementtejä - valoa, tuoksuja ja ääniä - vaikka järjen näkökulmasta itse asia on jo aikaa sitten jäänyt taakse ja tuonut varmasti tullessaan enemmän hyvää kuin huonoa. Olemme omituisia ja monimutkaisia olentoja - ja samalla kuitenkin jollain tapaa niin yksinkertaisia ja ennalta arvattavia.
Ehkä juuri siksi on ollut niin helpottavaa lähteä viime vuosina kesäreissuun, vaihtaa maisemaa juuri heinäkuun alussa. Palatessa pahin on ollut jo ohi ja hengittäminen helpompaa.
Alitajunta ja keho kai muistavat ja yhdistävät menneisiin tapahtumiin tietyn vuodenajan elementtejä - valoa, tuoksuja ja ääniä - vaikka järjen näkökulmasta itse asia on jo aikaa sitten jäänyt taakse ja tuonut varmasti tullessaan enemmän hyvää kuin huonoa. Olemme omituisia ja monimutkaisia olentoja - ja samalla kuitenkin jollain tapaa niin yksinkertaisia ja ennalta arvattavia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)