Rahoitushakemusten kanssa pitää kiirettä, mutta listataanpa vaihteeksi kirjoja. Näitä onkin nyt heinäkuulta asti, kaikkia en mahda enää muistaakaan. Remonttipuuhat ovat tosin pitäneet edelleen huolen vapaa-ajan ohjelmasta niin, että luettuja kirjoja on kertynyt aikaväliin nähden vähänlaisesti.
Jotenkin tuntuu siltä, että kerrostalossa asuessa tuli luettua enemmän. Mutta elämähän on tunnetusti valintoja.
Salman Rushdie: Luka and the Fire of Life (2010)
Tämä tarttui mukaan Frankfurtin lentokentältä, kun etsin grammaviilattuun alppireppuun sopivan ohutta ja kevyttä pokkaria. Se on jatkoa kirjalle Haroun and the Sea of Stories, jota en jostain syystä ole koskaan lukenut. Yhtä kaikki, kaikenikäisille sopivaksi mainostettu, salaviisas fantasiakirja oli hyvällä tavalla outo ja verbaalisesti erinomaisen viihdyttävä. Tuli sellainen olo, että kirjailijallakin on ollut hauskaa teosta kirjoittaessaan.
Heli Krüeger: Olen koskettanut taivasta (Otava, 2005)
Tähän en olisi varmasti tullut tarttuneeksi, jollei joku suomalaiskiipeilijä olisi jättänyt pokkaria 3500 metrin korkeudessa sijaitsevan Cosmiques-majan kirjahyllyyn. Odottelimme majalla sopivaa säätä, ja kun matkashakkia oli pelattu tarpeeksi, kävin tutkimassa mainitun hyllyn. Nuoren naisurheilijan kipuiluista kertova kirja oli luettu yhtenä iltapuhteena, eikä se jättänyt oikein mitään käteen. Kilpaurheilumaailman kuvauksena se oli toki kiinnostava.
Diana Wynne-Jones: Castle in the Air (1990)
Diana Wynne-Jones: House of Many Ways (2008)
En tiedä, miten olin välttynyt näiltä helmiltä, vaikka Wynne-Jones kuului suosikkikirjailijoihini jo teininä. Sisko lykkäsi joskus talvella luettavakseni viiston fantasiatrilogian ensimmäisen osan nimeltään Howl's Moving Castle (1986). Nämä jatko-osat odottivat aikaa parempaa yöpöydälläni hyvän tovin, ennen kuin kesäreissun jälkeen hotkaisin ne hyvällä ruokahalulla. Kuvaannollisesti.
Diana Wynne-Jones: Fire and Hemlock (1985)
Edellisten jälkeen myös tähän ikisuosikkiin piti tarttua pitkästä aikaa. Väljästi Tam Lin- ja Thomas the Rhymer-balladeihin pohjautuva nykyfantasia tuntui yhtä kiehtovalta kuin kolmetoistavuotiaana, tosin aikuisena siitä sai poimittua hieman erilaisia sävyjä ja oivalluksia.
Taina Teerialho: Kesän tunnit Gravelin laskuopin mukaan (WSOY, 2010)
Arkunveistokurssin ohjaajista ja oppilaista kertova, hienosävyinen kirja. Kerronta ei oikein tuntunut lähtevän lentoon kiintoisasta lähtöasetelmasta huolimatta, vaikka taitavaa työtä olikin. Tunne saattoi kyllä olla myös omasta mielialasta kiinni.
Ostrowski, Donald & Poe, Marshall T.: Portraits of Old Russia. Imagined Lives of Ordinary People, 1300-1725 (2011)
Vaikka olen pitänyt työhön liittyvät kirjat poissa niin yöpöydältäni kuin näistä kirjakatsauksistakin, tämä oli poikkeus. Venäjään erikoistuneille huippuhistorioitsijoille on annettu tehtäväksi laatia kuvitteellisia elämäkertoja 1300-1725-luvuilla eläneille venäläisille luostariin hylätystä tsaarittaresta munkkeihin ja sihteereistä maanviljelijöihin ja sotilaisiin. Historiallisesta tarkkuudesta ei kappaleissa ole tingitty, vaikka luovuutta onkin saanut käyttää keskivertoartikkelia vapaammin. Lopputulos on erittäin mielenkiintoinen sekä ideansa että toteutuksensa puolesta.
---
Jotakin oli varmasti vielä, mutta kun en näitä kirjaa järjestelmällisesti ylös, en voi tarkistaa asiaa. Mitäpä tuosta, tulee mieleen, jos on tullakseen.
keskiviikkona, syyskuuta 28, 2011
maanantaina, syyskuuta 19, 2011
Huomiota
Tässä viime aikoina median ja valtakunnanpolitiikan yhteisiä solmuja seuratessa on mieleen tullut periaate, jota koirien - ja ymmärtääkseni lastenkin - kasvatuksessa kannattaa toisinaan soveltaa. Ei-toivottua käytöstä ei noteerata, jolloin se toivottavasti loppuu, ainakin jos rettelöinnin motiivina on alun perinkin ollut huomion hakeminen.
Ongelmia tietysti tuottaa päättäminen, milloin käytökseen on oikeasti syytä ja tuloksekasta puuttua kiellolla tai mittasuhteisiin sopivalla rangaistuksella, ja milloin näkyvä puuttuminen tuo vain rajojen kokeilijalle toivotun palkinnon, eli huomion (ja poliitikon kyseessä ollessa marttyyrin aseman kannattajien keskuudessa).
Vaikeaa on.
Ongelmia tietysti tuottaa päättäminen, milloin käytökseen on oikeasti syytä ja tuloksekasta puuttua kiellolla tai mittasuhteisiin sopivalla rangaistuksella, ja milloin näkyvä puuttuminen tuo vain rajojen kokeilijalle toivotun palkinnon, eli huomion (ja poliitikon kyseessä ollessa marttyyrin aseman kannattajien keskuudessa).
Vaikeaa on.
lauantaina, syyskuuta 10, 2011
Älä ajattele
Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: miten erikoinen kokemus,
kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäätänsä on saanut kokea tämän.
- Eeva Kilpi
Olimme tänään saattamassa hautaan erästä nurmeslaista nuorta miestä. Kilven säkeet tuntuvat oudon lohdullisilta silloin, kun elämä tuntuu päättyneen "ennen aikojaan".
Ajattele: miten erikoinen kokemus,
kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäätänsä on saanut kokea tämän.
- Eeva Kilpi
Olimme tänään saattamassa hautaan erästä nurmeslaista nuorta miestä. Kilven säkeet tuntuvat oudon lohdullisilta silloin, kun elämä tuntuu päättyneen "ennen aikojaan".
maanantaina, syyskuuta 05, 2011
Reippaat ja suorapuheiset
Kun nyt on alkuun päästy, Pagistaan jatkaa yhteiskunnan epäkohtien ruotimista. Tälläkin kertaa yllyke jupinaan löytyi mediasta.
Aamulehti on viime aikoina ollut kritiikin kohteena, mutta eilen Tampereella kyläillessä lehdestä osui silmiin napakka pääkirjoitus opettajien haukkumisesta. Aiheena oli siis uutisointi, jonka mukaan oppilaat kommentoivat toistuvasti opettajien ulkonäköä tuntien aikana:
Kyse on huonosta kotikasvatuksesta, jos lapsille ei opeteta hyviä tapoja. Mitähän nämä keskenkasvuiset huutelijat – ja heidän vanhempansa – sanoisivat, jos opettaja vastaisi arvosteluun samalla mitalla?
Tämä kiinnitti huomion siksi, että siinä mainittiin virkistävän suoraan ja psykologisoimatta hyvät tavat. Sitä ei usein tapahdu. Käytöstavoista tuntuu tulleen jostain syystä jotain epämuodikasta, jonka perään haikailu tarkoittaa kaipuuta ulkokultaiseen pokkurointiin, rapuveitsillä snobbailuun ja neuroottiseen hyväksynnän hakemiseen. Sehän on vain hyvä, että lapsista kasvaa reippaita ja suorapuheisia kansalaisia, jotka uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat, eivätkä suotta kumartele auktoriteetteja!
Puhumattakaan siitä, että huonosta kotikasvatuksesta puhuminen "syyllistää vanhempia".
Kuulemma nuoremman polven reippaus ja suorapuheisuus näkyvät työelämässäkin. Jos nyt kahvihuoneissa ei - toivottavasti - kommentoidakaan päin naamaa toisten liikakiloja, moni nuorista työntekijöistä ei esimerkiksi kysy, saako häiritä työhönsä syventynyttä kollegaa ennen oman asian toimittamista. Pieni asia, joka meille vanhanaikaisesti kasvatetuille kiitos ja anteeksi-neurootikoille on omassa kanssakäymisessä itsestäänselvyys. Kunnioitus esimiehiä kohtaan on niin ikään kivikautinen jäänne - sehän kuulostaakin silkalta nuoleskelulta! - eikä asiakaspalvelussa suotta nöyristellä.
Työkulttuuri lienee tältä osin muuttumassa, eikä se ole yksinomaan paha asia. Tuskin kukaan kaipaa paluuta aikaan, jolloin työläinen täristen odotti omaa vuoroaan Suuren Johtajan tammioven takana. Ongelmia voi kuitenkin tulla, jos työpaikalla liikkuu asiakkaita muualta maailmasta. Käytöstavat, jos mitkä, ovat niin sanottuja kulttuurisia konstruktioita, eli kukin yhteisö luo ja ylläpitää niitä keskuudessaan. On kulttuureita - eikä edes kovin kaukaisia - joissa hyvillä tavoilla ja kohteliaisuudella on suuri merkitys ja töksäyttelyä pidetään moukkamaisena ja loukkaavana.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että kulttuurien välisessä kanssakäymisessä pitäisi harjoittaa kameleonttimaista, ulkokohtaista mielistelyä. Riittää, että lapsena ja aikuisena on opittu luonteva muiden ihmisten huomioiminen ja kunnioittaminen. Ne ja taito mukauttaa kohtuudella käytöstään erilaisiin tilanteisiin kantavat yllättävän pitkälle aina ja kaikkialla.
Allekirjoittanut on tietysti hyvää vauhtia tulossa ikään, jossa kuuluu asiaan taivastella nuorison huonoa käytöstä ja muistella, miten meidän aikanamme opettajia haukuttiin sentään vain selän takana. On paljon asioita, joissa nykyiset parikymppiset pärjäävät sata kertaa ikäisiäni paremmin. Reippaus on oikeasti hyvä asia, samoin se, ettei ensimmäiseksi huolehdi, mitä muut mistäkin ajattelevat.
Eikä mitään sanottua voi yleistää koskemaan koko ikäluokkaa. Kaikkea muuta.
Mutta silti. Väittäisin, että erinäisten kulttuurisidonnaisten käytöstapojen perimmäinen tarkoitus ei ole vaikeuttaa elämää tai pitää yllä elitististä vallankäyttöä, vaan edesauttaa ihmisten toimimista yhdessä. Rapuveitsen käyttäminen on merkityksetön sivuseikka, koska tarpeen tullen voi kysyä neuvoa vierustoverilta. Mutta toisten tahallinen loukkaaminen ruumiillisesti tai sanallisesti on vielä 2000-luvullakin huonoa käytöstä, ja se pitää uskaltaa sanoa ääneen. Huonoa käytöstä on myös näin harvaan asutussa maassa jättää pyytämättä anteeksi, jos tönäisee lajitoveria bussissa. Vieraisilla ei arvostella ääneen tarjoiluja, ei ronkita niitä etukäteen ja kiitetään, kun noustaan pöydästä. On paikkoja ja tilanteita, joissa ollaan siivosti ja aloillaan.
Jos vanhemmat eivät näitä sosiaalista elämää helpottavia asioita lapsilleen opeta, kuka sitten?
P.S. Kuulin tositarinan, jossa opettaja oli kieltänyt koululaista hygieniasyistä pitämästä reppuaan ruokailun aikana pöydällä. Seuraavana päivänä oppilas tuli kouluun mukanaan lappu, jossa kerrottiin, että tällä on vanhempien lupa pitää reppua pöydällä syödessään. Jokohan joku oppilas jossain on tuonut kouluun luvan arvostella opettajan kaksoisleukaa ja kampausta?
Aamulehti on viime aikoina ollut kritiikin kohteena, mutta eilen Tampereella kyläillessä lehdestä osui silmiin napakka pääkirjoitus opettajien haukkumisesta. Aiheena oli siis uutisointi, jonka mukaan oppilaat kommentoivat toistuvasti opettajien ulkonäköä tuntien aikana:
Kyse on huonosta kotikasvatuksesta, jos lapsille ei opeteta hyviä tapoja. Mitähän nämä keskenkasvuiset huutelijat – ja heidän vanhempansa – sanoisivat, jos opettaja vastaisi arvosteluun samalla mitalla?
Tämä kiinnitti huomion siksi, että siinä mainittiin virkistävän suoraan ja psykologisoimatta hyvät tavat. Sitä ei usein tapahdu. Käytöstavoista tuntuu tulleen jostain syystä jotain epämuodikasta, jonka perään haikailu tarkoittaa kaipuuta ulkokultaiseen pokkurointiin, rapuveitsillä snobbailuun ja neuroottiseen hyväksynnän hakemiseen. Sehän on vain hyvä, että lapsista kasvaa reippaita ja suorapuheisia kansalaisia, jotka uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat, eivätkä suotta kumartele auktoriteetteja!
Puhumattakaan siitä, että huonosta kotikasvatuksesta puhuminen "syyllistää vanhempia".
Kuulemma nuoremman polven reippaus ja suorapuheisuus näkyvät työelämässäkin. Jos nyt kahvihuoneissa ei - toivottavasti - kommentoidakaan päin naamaa toisten liikakiloja, moni nuorista työntekijöistä ei esimerkiksi kysy, saako häiritä työhönsä syventynyttä kollegaa ennen oman asian toimittamista. Pieni asia, joka meille vanhanaikaisesti kasvatetuille kiitos ja anteeksi-neurootikoille on omassa kanssakäymisessä itsestäänselvyys. Kunnioitus esimiehiä kohtaan on niin ikään kivikautinen jäänne - sehän kuulostaakin silkalta nuoleskelulta! - eikä asiakaspalvelussa suotta nöyristellä.
Työkulttuuri lienee tältä osin muuttumassa, eikä se ole yksinomaan paha asia. Tuskin kukaan kaipaa paluuta aikaan, jolloin työläinen täristen odotti omaa vuoroaan Suuren Johtajan tammioven takana. Ongelmia voi kuitenkin tulla, jos työpaikalla liikkuu asiakkaita muualta maailmasta. Käytöstavat, jos mitkä, ovat niin sanottuja kulttuurisia konstruktioita, eli kukin yhteisö luo ja ylläpitää niitä keskuudessaan. On kulttuureita - eikä edes kovin kaukaisia - joissa hyvillä tavoilla ja kohteliaisuudella on suuri merkitys ja töksäyttelyä pidetään moukkamaisena ja loukkaavana.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että kulttuurien välisessä kanssakäymisessä pitäisi harjoittaa kameleonttimaista, ulkokohtaista mielistelyä. Riittää, että lapsena ja aikuisena on opittu luonteva muiden ihmisten huomioiminen ja kunnioittaminen. Ne ja taito mukauttaa kohtuudella käytöstään erilaisiin tilanteisiin kantavat yllättävän pitkälle aina ja kaikkialla.
Allekirjoittanut on tietysti hyvää vauhtia tulossa ikään, jossa kuuluu asiaan taivastella nuorison huonoa käytöstä ja muistella, miten meidän aikanamme opettajia haukuttiin sentään vain selän takana. On paljon asioita, joissa nykyiset parikymppiset pärjäävät sata kertaa ikäisiäni paremmin. Reippaus on oikeasti hyvä asia, samoin se, ettei ensimmäiseksi huolehdi, mitä muut mistäkin ajattelevat.
Eikä mitään sanottua voi yleistää koskemaan koko ikäluokkaa. Kaikkea muuta.
Mutta silti. Väittäisin, että erinäisten kulttuurisidonnaisten käytöstapojen perimmäinen tarkoitus ei ole vaikeuttaa elämää tai pitää yllä elitististä vallankäyttöä, vaan edesauttaa ihmisten toimimista yhdessä. Rapuveitsen käyttäminen on merkityksetön sivuseikka, koska tarpeen tullen voi kysyä neuvoa vierustoverilta. Mutta toisten tahallinen loukkaaminen ruumiillisesti tai sanallisesti on vielä 2000-luvullakin huonoa käytöstä, ja se pitää uskaltaa sanoa ääneen. Huonoa käytöstä on myös näin harvaan asutussa maassa jättää pyytämättä anteeksi, jos tönäisee lajitoveria bussissa. Vieraisilla ei arvostella ääneen tarjoiluja, ei ronkita niitä etukäteen ja kiitetään, kun noustaan pöydästä. On paikkoja ja tilanteita, joissa ollaan siivosti ja aloillaan.
Jos vanhemmat eivät näitä sosiaalista elämää helpottavia asioita lapsilleen opeta, kuka sitten?
P.S. Kuulin tositarinan, jossa opettaja oli kieltänyt koululaista hygieniasyistä pitämästä reppuaan ruokailun aikana pöydällä. Seuraavana päivänä oppilas tuli kouluun mukanaan lappu, jossa kerrottiin, että tällä on vanhempien lupa pitää reppua pöydällä syödessään. Jokohan joku oppilas jossain on tuonut kouluun luvan arvostella opettajan kaksoisleukaa ja kampausta?
torstaina, syyskuuta 01, 2011
Liikunta tulee ensin
YLE uutisoi eilen, että liika rakkaus voi laukaista lemmikin stressin. Hassu otsikko toi ensin mieleen koiran, joka joutuu paniikkiin omistajansa tiukassa karhunhalauksessa. Itse juttu pohjautui eläinlääkäri Pilvi Vaajakarin haastatteluun ja oli täyttä asiaa. Eläinlääkärin mukaan lemmikkien - erityisesti koirien - stressi on lisääntynyt ilmiö ja oirehtii ihmisen näkökulmasta "ongelmakäyttäytymisenä", kuten paikkojen tuhoamisena ja yliaktiivisuutena.
- Tänä päivänä ihmisten elämänrytmi on niin hektinen, että se lemmikki jää liian vähälle huomiolle, hän toteaa.
Huomiotakin on monenlaista:
Ensin pitää selvittää, ovatko elämän perusarvot kunnossa. Koira esimerkiksi on hyvin vähään tyytyväinen, mutta asiat pitää ottaa oikeassa järjestyksessä. Ensimmäiseksi pitää tyydyttää koiran liikunnan tarve, se on kaiken A ja O. Mikäli lemmikki ei saa riittävästi toimintaa, se alkaa purkautua jollain muulla tavalla. Toinen asia on se, että tyydytetään ne muut tarpeet, kuten ravinnontarve. Vasta viimeisenä tulee hellyydentarve.
- Meillä ihmisillä on tapana rakastaa lemmikkejä liikaa. Usein tyydytämme ensin koiran hellyydentarpeen ja liikunta tulee viimeisenä. Tämä on yksi seikka, joka aiheuttaa mielestäni paljon ongelmia.
Koirien suosio lemmikkeinä kasvaa koko ajan. Kennelliiton mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 600 000 koiraa. Olen miettinyt, miten koiramäärän kasvu suhteutuu siihen, että suomalaiset liikkuvat aina vain vähemmän, monet eivät käytännössä ollenkaan. Minkä verran lienee Suomessa koiria, joita kyllä rakastetaan perheenjäseninä, mutta jotka eivät kiireisen arjen keskellä saa liikuntaa - ainakaan riittävästi? Ilmeisesti paljon, päätellen siitä, että koirillakin diagnosoidaan yhä enemmän "elintapasairauksia".
Surullista on tietysti se, että ihminen voi valita itse oman elintapansa, hänen kumppaninaan elävä koira ei. Hää o sus, sitä ei pitäisi kenenkään meistä koiranomistajista unohtaa, vaikka lemmikki olisikin ulkonäöltään lähempänä sohvatyynyä ja tykkäisi nukkua kainalossa.
- Tänä päivänä ihmisten elämänrytmi on niin hektinen, että se lemmikki jää liian vähälle huomiolle, hän toteaa.
Huomiotakin on monenlaista:
Ensin pitää selvittää, ovatko elämän perusarvot kunnossa. Koira esimerkiksi on hyvin vähään tyytyväinen, mutta asiat pitää ottaa oikeassa järjestyksessä. Ensimmäiseksi pitää tyydyttää koiran liikunnan tarve, se on kaiken A ja O. Mikäli lemmikki ei saa riittävästi toimintaa, se alkaa purkautua jollain muulla tavalla. Toinen asia on se, että tyydytetään ne muut tarpeet, kuten ravinnontarve. Vasta viimeisenä tulee hellyydentarve.
- Meillä ihmisillä on tapana rakastaa lemmikkejä liikaa. Usein tyydytämme ensin koiran hellyydentarpeen ja liikunta tulee viimeisenä. Tämä on yksi seikka, joka aiheuttaa mielestäni paljon ongelmia.
Koirien suosio lemmikkeinä kasvaa koko ajan. Kennelliiton mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 600 000 koiraa. Olen miettinyt, miten koiramäärän kasvu suhteutuu siihen, että suomalaiset liikkuvat aina vain vähemmän, monet eivät käytännössä ollenkaan. Minkä verran lienee Suomessa koiria, joita kyllä rakastetaan perheenjäseninä, mutta jotka eivät kiireisen arjen keskellä saa liikuntaa - ainakaan riittävästi? Ilmeisesti paljon, päätellen siitä, että koirillakin diagnosoidaan yhä enemmän "elintapasairauksia".
Surullista on tietysti se, että ihminen voi valita itse oman elintapansa, hänen kumppaninaan elävä koira ei. Hää o sus, sitä ei pitäisi kenenkään meistä koiranomistajista unohtaa, vaikka lemmikki olisikin ulkonäöltään lähempänä sohvatyynyä ja tykkäisi nukkua kainalossa.
maanantaina, elokuuta 29, 2011
Etätöissä
Laskin, että olen tehnyt etätöitä yhtäjaksoisesti seitsemän vuoden ajan. En tosin ole varma, voidaanko nykyistä tietokirjan kirjoittamista laskea etätöiksi. Ehkä voi, koska minulla on vielä jonkinlainen apurahatutkijan status ja olisin periaatteessa voinut kinuta alma materistani työhuoneen, jos asuisin samalla paikkakunnalla.
Hyvin usein tuntuu, että erakkoelämä alkaisi jo riittää. Jotain olisi ehkä pelastettavissa, kun pienen harjoittelun jälkeen kykenen yhä kommunikoimaan melkein ymmärrettävästi lajitovereiden kanssa. Toisaalta tiedän, että lähitöissä ollessani kaipaisin työpäivääni monia asioita, joihin olen näiden vuosien aikana tottunut.
Juohtuikin mieleen näin töitä vältellessä listata etätyöläisyyden hyvät ja huonot puolet akateemisen, pienituloisen pätkätyöläisen näkökulmasta. Nämä on kirjoitettu sitä mukaa, kun ne ovat tajuntaan nousseet sen kummemmin järjestelemättä.
Englanninkielen taitoisille suosittelen kyllä Oatmealin sarjakuvaversiota, joka kertoo suurin piirtein samat asiat huomattavasti värikkäämmin:
Why Working from Home is both Awesome and Horrible
Huonot puolet:
- työyhteisö puuttuu
- työ- ja vapaa-ajan erottaminen on vaikeaa: jos päivällä ei koe tehneensä tarpeeksi, on helppo jumittua koneen ääreen illaksi
- itsekuria tarvitaan enemmän kuin lähitöissä (kotona on aina loputtomiin vaihtoehtoista - ja usein mielekkäämmältä tuntuvaa - tekemistä)
- ihmiskontaktit ovat niin vähissä, että niitä alkaa tottumuksesta vältellä vapaa-ajallakin
- edelliseen liittyen: parisuhteelle voi olla rasite, jos puoliso on jatkuvasti se viikon ainoa ihmiskontakti, jolle vertaistuen puutteessa puretaan myös työperäiset ahdistukset
- verkostoituminen ja työasioihin vaikuttaminen ovat kotoa käsin hankalia
- kirjastot ovat kaukana
- kopioiminen, skannaaminen ja muut vastaavat toimitukset vaativat etukäteissuunnittelua, aikaa ja rahaa
- lounas on valmistettava itse
- jääkaappi on liian lähellä
- jos unenpuute vaivaa, hiljaisuus voi olla turmiollista
Hyvät puolet:
- työyhteisö puuttuu
- rauha ja hiljaisuus (toki asuinpaikasta riippuen; edellisen asunnon vieressä oli valtava tunnelityömaa, joten käytin kuulosuojaimia)
- työaika on joustava
- työmatkaan ei kulu aikaa
- naaman tai tukan laittamiseen ei kulu aikaa (ei kyllä juuri muutenkaan)
- vaatteisiin kuluu vähemmän rahaa, kun voi käyttää yhdet verkkarit kerrallaan puhki
- jos tulee ajatus- ja kirjoitusjumi, voi käydä lenkillä aivoja hölskyttämässä
- voi ottaa nokoset kesken päivän
- lounaan voi valmistaa itse
- koirista on kivaa, kun kotona on joku, jolle tuputtaa kumikanaa
- työkoneen ääressä voi röhnöttää ja jumpata naamaa hurjilla ilmeillä, kun ei ole huonetoveria pelästymässä
- ihmisten ilmoille - vaikkapa lähikauppaan - lähteminen on aina jännittävää vaihtelua
- jos on huono päivä, siitä kärsii vain itse (ja kotiin palattuaan puoliso)
Jos Pagistaanin lukijoissa on kohtalotovereita, lukisin mielelläni teidän näkemyksiänne aiheesta.
Hyvin usein tuntuu, että erakkoelämä alkaisi jo riittää. Jotain olisi ehkä pelastettavissa, kun pienen harjoittelun jälkeen kykenen yhä kommunikoimaan melkein ymmärrettävästi lajitovereiden kanssa. Toisaalta tiedän, että lähitöissä ollessani kaipaisin työpäivääni monia asioita, joihin olen näiden vuosien aikana tottunut.
Juohtuikin mieleen näin töitä vältellessä listata etätyöläisyyden hyvät ja huonot puolet akateemisen, pienituloisen pätkätyöläisen näkökulmasta. Nämä on kirjoitettu sitä mukaa, kun ne ovat tajuntaan nousseet sen kummemmin järjestelemättä.
Englanninkielen taitoisille suosittelen kyllä Oatmealin sarjakuvaversiota, joka kertoo suurin piirtein samat asiat huomattavasti värikkäämmin:
Why Working from Home is both Awesome and Horrible
Huonot puolet:
- työyhteisö puuttuu
- työ- ja vapaa-ajan erottaminen on vaikeaa: jos päivällä ei koe tehneensä tarpeeksi, on helppo jumittua koneen ääreen illaksi
- itsekuria tarvitaan enemmän kuin lähitöissä (kotona on aina loputtomiin vaihtoehtoista - ja usein mielekkäämmältä tuntuvaa - tekemistä)
- ihmiskontaktit ovat niin vähissä, että niitä alkaa tottumuksesta vältellä vapaa-ajallakin
- edelliseen liittyen: parisuhteelle voi olla rasite, jos puoliso on jatkuvasti se viikon ainoa ihmiskontakti, jolle vertaistuen puutteessa puretaan myös työperäiset ahdistukset
- verkostoituminen ja työasioihin vaikuttaminen ovat kotoa käsin hankalia
- kirjastot ovat kaukana
- kopioiminen, skannaaminen ja muut vastaavat toimitukset vaativat etukäteissuunnittelua, aikaa ja rahaa
- lounas on valmistettava itse
- jääkaappi on liian lähellä
- jos unenpuute vaivaa, hiljaisuus voi olla turmiollista
Hyvät puolet:
- työyhteisö puuttuu
- rauha ja hiljaisuus (toki asuinpaikasta riippuen; edellisen asunnon vieressä oli valtava tunnelityömaa, joten käytin kuulosuojaimia)
- työaika on joustava
- työmatkaan ei kulu aikaa
- naaman tai tukan laittamiseen ei kulu aikaa (ei kyllä juuri muutenkaan)
- vaatteisiin kuluu vähemmän rahaa, kun voi käyttää yhdet verkkarit kerrallaan puhki
- jos tulee ajatus- ja kirjoitusjumi, voi käydä lenkillä aivoja hölskyttämässä
- voi ottaa nokoset kesken päivän
- lounaan voi valmistaa itse
- koirista on kivaa, kun kotona on joku, jolle tuputtaa kumikanaa
- työkoneen ääressä voi röhnöttää ja jumpata naamaa hurjilla ilmeillä, kun ei ole huonetoveria pelästymässä
- ihmisten ilmoille - vaikkapa lähikauppaan - lähteminen on aina jännittävää vaihtelua
- jos on huono päivä, siitä kärsii vain itse (ja kotiin palattuaan puoliso)
Jos Pagistaanin lukijoissa on kohtalotovereita, lukisin mielelläni teidän näkemyksiänne aiheesta.
perjantaina, elokuuta 26, 2011
Verbaaliset rimanalitukset ovat hännän alta
Eilen tohtorikoulutettava Jemima Repo kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla rasismin ja naisvihan yhteydestä. En ole perehtynyt äärioikeistolaiseen ajatusmaailmaan tarpeeksi sanoakseni aiheesta mitään painavaa.
Tosin - ikävä sanoa - kommenttiosastossa esitetyt vasta-argumentit tuntuivat vahvistavan kirjoittajan väitettä.
Olen kyllä monen muun ohella pannut merkille virtuaalisen raivon, joka tuntuu kohdistuvan anteliaasti ja estoitta paitsi maahanmuuttajiin (jotka tekevät aina väärin joko loisimalla verovaroilla tai vieden suomalaisilta työ- tai opiskelupaikat), myös naisiin (jotka tekevät aina väärin, olivatpa kotona lapsia hoitamassa tai töissä), epäisänmaallisiin vihervasureihin, muihin viherpiipertäjiin, akateemisesti koulutettuihin (varsinkin "nollatutkimuksia" tekeviin humanisteihin), Euroopan Unioniin, kreikkalaisiin, ruotsinkielisiin, opettajiin (jotka ovat järjestään epäpäteviä, vallanhimoisia laiskureita) sekä tietysti kakkiviin koiriin ja niiden omistajiin.
Olisi mielenkiintoista tietää, minkä kokoinen joukko sappeaan keskustelupalstoilla vuodattaa. Ovatko kyseessä aina samat "kansalaisaktivistit" - tämä on taloutemme toisen, optimistisemman osapuolen teoria - vai onko takana laajempi ilmiö? Oli mitä oli, kyynistymistä on vaikea välttää muuten kuin jättämällä pahimmat oksennukset lukematta.
Tätä tympeän mouhuamisen lisääntymistä ja sen taustalla olevia syitä ovat monet pohtineet. Lukekaa vaikka Johanna Korhosen kolumni Valistuksen vastaliike tai Tuukka Tomperin kirjoitus Yksikulttuurisuuden ihanteella ei ole pohjaa.
Tuntuu tosiaan siltä, että mielipiteestä on tullut samanarvoinen tiedon kanssa, ja mielipidehän on tunnetusti sitä vahvempi, mitä vähemmän sen taustalla on tietoa. Etenkin kovaäänisimmälle "maahanmuuttokriittisyydelle" tuntuu olevan tyypillistä myös se, että analyyttiset ja ratkaisukeskeiset kirjoitukset - esimerkiksi edellä mainittu Tomperin teksti - leimataan oitis epäisänmaalliseksi maahanmuuttopropagandaksi, "epätieteelliseksi" jaaritteluksi ja suvaitsevaisuusläyryämiseksi, vaikka tekstissä nimenomaan sanottaisiin, että pelkällä hymistelyllä ei eteenpäin päästä. Aivan kuin koko tekstiä ei olisi edes luettu, ainakaan ajatuksella, tartuttu vain otsikkoon ja tuohon kirottuun monikulttuurisuus-sanaan.
Mistä on tullut sekin käsitys, että kriittisyys olisi synonyymi ja oikeutus räyhäämiselle ja ihmisten ja ihmisryhmien estottomalle haukkumiselle vailla rakentavuuden häivääkään?
Ei, en osaa sanoa tähän mitään, mitä joku muu ei olisi sanonut paremmin. Sananvapaus on kiistämätön arvo, mutta paljon vahinkoa silläkin aikaan saadaan, jos ei muisteta yhdistää oikeuteen velvollisuutta olla ihmisiksi ja käyttäytyä silloinkin, kun ei tarvitse allekirjoittaa tuotoksiaan omalla nimellä.
Teineiltä tunnepitoisen rähjäämisen ja käytöstapojen puutteen vielä ymmärtää. Silloin vasta haetaan niitä elämisen ja ihmisenä olemisen rajoja. Mutta aikuisten ihmisten verbaaliset rimanalitukset ovat vielä enemmän "hanurista" - tai hännän alta, kuten meillä päin sanotaan - kuin tuo vihattu ja pelätty, harvoin kuitenkaan asianmukaisesti määriltelty monikulttuurisuus. Luulisi elämän jo itse kullekin opettaneen, että maailma ei ole mustavalkoinen paikka ja että totuuksien julistelussa kannattaisi harjoittaa jonkinlaista harkintaa.
Mutta se taitaa olla liikaa vaadittu nyky-yhteiskunnassa, jossa ajatustensa kultajyväset saa ripoteltua hetkessä näytölle ja napin painalluksella maailmalle.
Näin.
Tosin - ikävä sanoa - kommenttiosastossa esitetyt vasta-argumentit tuntuivat vahvistavan kirjoittajan väitettä.
Olen kyllä monen muun ohella pannut merkille virtuaalisen raivon, joka tuntuu kohdistuvan anteliaasti ja estoitta paitsi maahanmuuttajiin (jotka tekevät aina väärin joko loisimalla verovaroilla tai vieden suomalaisilta työ- tai opiskelupaikat), myös naisiin (jotka tekevät aina väärin, olivatpa kotona lapsia hoitamassa tai töissä), epäisänmaallisiin vihervasureihin, muihin viherpiipertäjiin, akateemisesti koulutettuihin (varsinkin "nollatutkimuksia" tekeviin humanisteihin), Euroopan Unioniin, kreikkalaisiin, ruotsinkielisiin, opettajiin (jotka ovat järjestään epäpäteviä, vallanhimoisia laiskureita) sekä tietysti kakkiviin koiriin ja niiden omistajiin.
Olisi mielenkiintoista tietää, minkä kokoinen joukko sappeaan keskustelupalstoilla vuodattaa. Ovatko kyseessä aina samat "kansalaisaktivistit" - tämä on taloutemme toisen, optimistisemman osapuolen teoria - vai onko takana laajempi ilmiö? Oli mitä oli, kyynistymistä on vaikea välttää muuten kuin jättämällä pahimmat oksennukset lukematta.
Tätä tympeän mouhuamisen lisääntymistä ja sen taustalla olevia syitä ovat monet pohtineet. Lukekaa vaikka Johanna Korhosen kolumni Valistuksen vastaliike tai Tuukka Tomperin kirjoitus Yksikulttuurisuuden ihanteella ei ole pohjaa.
Tuntuu tosiaan siltä, että mielipiteestä on tullut samanarvoinen tiedon kanssa, ja mielipidehän on tunnetusti sitä vahvempi, mitä vähemmän sen taustalla on tietoa. Etenkin kovaäänisimmälle "maahanmuuttokriittisyydelle" tuntuu olevan tyypillistä myös se, että analyyttiset ja ratkaisukeskeiset kirjoitukset - esimerkiksi edellä mainittu Tomperin teksti - leimataan oitis epäisänmaalliseksi maahanmuuttopropagandaksi, "epätieteelliseksi" jaaritteluksi ja suvaitsevaisuusläyryämiseksi, vaikka tekstissä nimenomaan sanottaisiin, että pelkällä hymistelyllä ei eteenpäin päästä. Aivan kuin koko tekstiä ei olisi edes luettu, ainakaan ajatuksella, tartuttu vain otsikkoon ja tuohon kirottuun monikulttuurisuus-sanaan.
Mistä on tullut sekin käsitys, että kriittisyys olisi synonyymi ja oikeutus räyhäämiselle ja ihmisten ja ihmisryhmien estottomalle haukkumiselle vailla rakentavuuden häivääkään?
Ei, en osaa sanoa tähän mitään, mitä joku muu ei olisi sanonut paremmin. Sananvapaus on kiistämätön arvo, mutta paljon vahinkoa silläkin aikaan saadaan, jos ei muisteta yhdistää oikeuteen velvollisuutta olla ihmisiksi ja käyttäytyä silloinkin, kun ei tarvitse allekirjoittaa tuotoksiaan omalla nimellä.
Teineiltä tunnepitoisen rähjäämisen ja käytöstapojen puutteen vielä ymmärtää. Silloin vasta haetaan niitä elämisen ja ihmisenä olemisen rajoja. Mutta aikuisten ihmisten verbaaliset rimanalitukset ovat vielä enemmän "hanurista" - tai hännän alta, kuten meillä päin sanotaan - kuin tuo vihattu ja pelätty, harvoin kuitenkaan asianmukaisesti määriltelty monikulttuurisuus. Luulisi elämän jo itse kullekin opettaneen, että maailma ei ole mustavalkoinen paikka ja että totuuksien julistelussa kannattaisi harjoittaa jonkinlaista harkintaa.
Mutta se taitaa olla liikaa vaadittu nyky-yhteiskunnassa, jossa ajatustensa kultajyväset saa ripoteltua hetkessä näytölle ja napin painalluksella maailmalle.
Näin.
maanantaina, elokuuta 22, 2011
Mont Blancin vieressä, alla ja päällä
Niin, se kesäreissu. Olimme siis tuttuun tapaan Alpeilla päätä nollaamassa. Yllättyikö joku? Yritän olla menemättä yksityiskohtiin, vaan pitäytyä jonkinlaisessa yleiskatsauksessa. Seuraavan matkaselostuksen voi joka tapauksessa hyvällä omallatunnolla sivuuttaa, jos kuvaukset kivikoissa ja jäätiköillä könyämisestä eivät kiinnosta.
Tällä kertaa kohteenamme oli Mont Blancin massiivi Ranskan ja Italian rajalla. Niinpä suuntasimme Geneven lentokentältä Ranskan Chamonix'iin, jossa viritimme "perusleirin" leirintäalueelle.
Lomallahan ei lepäillä, joten heti ensimmäisinä päivinä teimme akklimatisoitumisretken Aiguille de Midille ja Cosmiques-majalle 3600 metrin korkeuteen. Akklimatisoituminen tarkoittaa kehon sopeutumista ohueen, vähähappiseen ilmaan. Ilman vähittäistä totuttelua korkealla oleskeluun vaarana on vuoristotauti.
Suunnittelimme samalla retkellä Mont Blanc du Taculille kiipeämistä (4248 m), mutta sää oli mahdoton: lumipyryä, tuulta ja olematon näkyvyys, kuten Aiguille du Midin harjanteelta otetusta kuvasta näkyy. Niinpä palasimme yön majalla nukuttuamme takaisin alas.
Seuraavaksi laitoimme teltan kasaan ja reppuun ja lähdimme patikoimaan Tour du Mont Blanc-reittiä Italian puolelle Courmayeuriin. Kyseinen reittihän kiertää Mont Blancin massiivin. Sen taivaltaminen kokonaan kestää pari viikkoa. Me kuljimme siitä tällä kertaa noin puolet.
Taivaalta tuli vettä kaikissa olomuodoissaan aina oleskelukorkeudesta riippuen. Siinä ei ollut mitään uutta aiempiin alppireissuihin nähden, jos ei oteta lukuun sitä, että tällä kertaa aurinko ei paistanut kuin satunnaisesti hetkittäin. Sää oli niin kolea, ettei pitkiä kalsareita tarvinnut juuri riisua.
Kuuntelimme siis sateen/jäätävän sateen/rännän/lumen ropinaa teltassa, söimme juustoa ja luimme tekstiviestejä, joissa kerrottiin Suomea hellivistä 30 asteen helteistä. Kesälomaidylli Pagistaanin tapaan!
Courmayeurissa odottelimme pari päivää sään paranemista syöden pizzaa ja juoden cappuccinoja (syöminen, sen suunnittelu ja raportointi ovat tärkeä osa tällaisia reissuja, kuten matkapäiväkirjoistakin käy ilmi). Vakaana aikomuksenamme oli yrittää kiivetä Mont Blancille (4810 m) niin kutsuttua Italian perusreittiä pitkin. Opaskeskuksessa tiesivät kuitenkin kertoa, ettei kukaan ollut kiivennyt kyseistä reittiä ainakaan kymmeneen päivään lumentulon vuoksi. Sama päti niin kutsuttuun kolmen huipun reittiin (Mont Blanc du Tacul-Mont Maudit-Mont Blanc).
Mitäs teimme? Kun ei pääse yli, mennään ali: hyppäsimme bussiin ja körötimme Mont Blancin alittavaa tunnelia pitkin takaisin Chamonix'iin. Säätiedotukset lupasivat paranevaa säätä loppuviikosta - juuri ennen Suomeen paluutamme - ja laskimme, että voisimme ennättää Blancille Ranskan puolen perusreittiä. Siipalle ns. "Gouterin reitti" olikin tuttu kahdelta kerralta, mikä oli yksi syy sille, että alun perin suunnittelimme Italian puolta. Allekirjoittaneelle kerta oli ylipäänsä ensimmäinen Blancilla, joten reitti kuin reitti kelpasi hyvin.
Chamonix'iin ehdittyämme löimme teltan pystyyn tutulle leirintäalueelle. Säätä odotellessamme teimme päiväretken Petite Aiguille Vertelle (3512 m). Vuoren kallioharjanne oli etenkin allekirjoittaneelle oivaa harjoitusta niin sanotussa mikstakiipeilyssä, eli reitillä, jossa on niin kalliota, jäätä kuin luntakin.
Mainion "treenivuoren" ainoa kelju puoli oli ruuhkaisuus, jonka vuoksi ensimmäisellä yrityksellä viimeinen kalliohuippu jäi kiipeämättä. Liikaa väkeä touhuamassa kapealla reitillä on tilanne, jota on viisainta välttää. Palasimme takaisin, söimme eväät ja väen vähetessä lähdimme könyämään harjannetta uudestaan. Toisella kerralla saimme puuhata vuorella aika lailla omin nokkinemme, käydä rauhassa huipulla ja palata takaisin.
Viime tinka on todistetusti hyvä tinka. Lento Genevestä Helsinkiin oli ohjelmassa sunnuntaina. Aurinkoisena perjantaiaamuna suuntasimme romppeinemme kohti Mont Blancia. Säätiedotus lupasi vihdoin hyvää säätä muutamaksi seuraavaksi päiväksi.
Ensimmäisen päivänä vinssauduimme konevoimin - hissillä ja hassulla pikkujunalla - melkein 2400 metrin korkeuteen (Italian reitillä tätä apua ei olisi ollut; siellä taitetaan jokainen nousumetri jalan). Sieltä taivalsimme edelleen ylämäkeen ja Gouterin majalle (3800 m) niin kutsuttua Gouterin kiviharjannetta pitkin. Lunta oli rinteessä tavallista enemmän, minkä ansiosta pahamaineisen "Gouterin rännin" ylittäminen oli tavallista helpompaa: lumi sitoi ylärinteen kiviä niin, että vaarallisia kivivyöryjä oli vähemmän.
Ruuhkat aiheuttivat muutaman kiperän tilanteen: ei ole mukavaa tasapainotella kapeassa paikassa, kun kuuden hengen opastettu ryhmä tunkee mistään piittaamatta päälle ottaen tukea jopa ohitettavan repusta.
Läntisen Euroopan korkeimman vuoren ongelmanahan on juuri sen yletön suosio yhdistettynä suhteelliseen helppouteen. Helppous tarkoittaa, etteivät perusreitit ole teknisesti erityisen vaikeita kiivettäviä. Varsinkin Gouterin reitillä on sesonkiaikana heinä- ja elokuussa tolkuttomasti väkeä, josta osa on ensikertalaisia kiipeilyssä ja jäätiköllä liikkumisessa. Helikopteripelastusten määrä on ollut tasaisessa kasvussa, ja vaaratilanteita syntyy yhtenään.
On jopa pohdittu, pitäisikö kiipeily tehdä luvanvaraiseksi, mutta toistaiseksi niin radikaaleihin toimenpiteisiin ei ole ryhdytty. Ihmisiä kyllä valistetaan ja ohjeistetaan harjoittelemaan ensin muilla reiteillä - sekä ottamaan opas, jos kokemusta on vähän. Yhtä kaikki, kapeissa ja ilmavissa paikoissa tungeksiminen on Gouterin reitillä arkipäivää ja onnettomuuksia sattuu aika ajoin.
Leiriytyminen on vuorella periaatteessa kiellettyä, mutta majan tolkuttoman ruuhkaisuuden vuoksi siivoa telttailua on toistaiseksi katsottu läpi sormien (valitettavasti kaikki eivät ole kovin siivoja). Mekin laitoimme pienen telttamme pystyyn lumikoperoon ja yritimme olla näkymättömiä. Ilta meni lunta sulatellessa ja - yllätys! - syödessä.
Aamuyöllä vähän yhden jälkeen nousimme, säädimme valjaat, jääraudat ja köyden kuntoon ja suuntasimme otsalamppujen valossa ylämäkeen. Alppinousuthan tehdään pääsääntöisesti aikaisin aamulla, kun lumi on kovaa ja vaarallisten railojen ylitys turvallisempaa. Ihmisiä tuli tuvalta letkatolkulla, mutta kahden hengen hyvin akklimatisoituneena köysistönä pääsimme etenemään sen verran ripeästi, että pahin ruuhka jäi taakse.
Pakkasta oli varmasti yli kymmenen astetta. Tuuli ei ollut erityisen kova, mutta viima tuntui sen verran vihlovalta, ettei pidempiä taukoja tehnyt mieli pitää.
Päivä alkoi sarastaa, kun pääsimme Bosses-harjanteelle ja sitä seuraavalle huippuharjanteelle. Mont Blancin huipulle ehdimme kuudeksi yhtä aikaa auringon ensimmäisten säteiden ja muutaman ranskalaisen kanssa. Hieno hetki Alppien katolla, horisontissa silmänkantamattomiin Ranskaa ja Italiaa. Erityisen vaikuttava oli Mont Blancin varjo, joka ilmestyi taivaanrantaan vuoren länsipuolelle.
Laskeutuminen sujui odotettua helpommin - pelkäsin etukäteen vastaantulevien ohituksia kapeilla harjanteilla - ja teltalla olimme vähän ennen yhdeksää. Siinä vaiheessa väsymys alkoi toden teolla painaa. Ryömimme pesäämme ja nukuimme kuin porsaat puolitoista tuntia ennen lähtöä alaspäin.
Siinäpä ne tärkeimmät. Seuraavana päivänä körötimme Geneveen ja sieltä Frankfurtin kautta Suomeen. Reissu oli taas kerran monin verroin odotuksia hienompi oikullisesta säästä huolimatta. Ylisanoja välttääkseni jätän hehkutuksen tähän.
Mitä säähän tulee, lämmin ja aurinkoinen ilmavirtaus saapui Alpeille lähtöämme seuranneeksi viikoksi. Sateet ja koleus siirtyivät Suomeen. Mutta sellaista elämä on.
Tällä kertaa kohteenamme oli Mont Blancin massiivi Ranskan ja Italian rajalla. Niinpä suuntasimme Geneven lentokentältä Ranskan Chamonix'iin, jossa viritimme "perusleirin" leirintäalueelle.
Lomallahan ei lepäillä, joten heti ensimmäisinä päivinä teimme akklimatisoitumisretken Aiguille de Midille ja Cosmiques-majalle 3600 metrin korkeuteen. Akklimatisoituminen tarkoittaa kehon sopeutumista ohueen, vähähappiseen ilmaan. Ilman vähittäistä totuttelua korkealla oleskeluun vaarana on vuoristotauti.
Suunnittelimme samalla retkellä Mont Blanc du Taculille kiipeämistä (4248 m), mutta sää oli mahdoton: lumipyryä, tuulta ja olematon näkyvyys, kuten Aiguille du Midin harjanteelta otetusta kuvasta näkyy. Niinpä palasimme yön majalla nukuttuamme takaisin alas.
Seuraavaksi laitoimme teltan kasaan ja reppuun ja lähdimme patikoimaan Tour du Mont Blanc-reittiä Italian puolelle Courmayeuriin. Kyseinen reittihän kiertää Mont Blancin massiivin. Sen taivaltaminen kokonaan kestää pari viikkoa. Me kuljimme siitä tällä kertaa noin puolet.
Taivaalta tuli vettä kaikissa olomuodoissaan aina oleskelukorkeudesta riippuen. Siinä ei ollut mitään uutta aiempiin alppireissuihin nähden, jos ei oteta lukuun sitä, että tällä kertaa aurinko ei paistanut kuin satunnaisesti hetkittäin. Sää oli niin kolea, ettei pitkiä kalsareita tarvinnut juuri riisua.
Kuuntelimme siis sateen/jäätävän sateen/rännän/lumen ropinaa teltassa, söimme juustoa ja luimme tekstiviestejä, joissa kerrottiin Suomea hellivistä 30 asteen helteistä. Kesälomaidylli Pagistaanin tapaan!
Courmayeurissa odottelimme pari päivää sään paranemista syöden pizzaa ja juoden cappuccinoja (syöminen, sen suunnittelu ja raportointi ovat tärkeä osa tällaisia reissuja, kuten matkapäiväkirjoistakin käy ilmi). Vakaana aikomuksenamme oli yrittää kiivetä Mont Blancille (4810 m) niin kutsuttua Italian perusreittiä pitkin. Opaskeskuksessa tiesivät kuitenkin kertoa, ettei kukaan ollut kiivennyt kyseistä reittiä ainakaan kymmeneen päivään lumentulon vuoksi. Sama päti niin kutsuttuun kolmen huipun reittiin (Mont Blanc du Tacul-Mont Maudit-Mont Blanc).
Mitäs teimme? Kun ei pääse yli, mennään ali: hyppäsimme bussiin ja körötimme Mont Blancin alittavaa tunnelia pitkin takaisin Chamonix'iin. Säätiedotukset lupasivat paranevaa säätä loppuviikosta - juuri ennen Suomeen paluutamme - ja laskimme, että voisimme ennättää Blancille Ranskan puolen perusreittiä. Siipalle ns. "Gouterin reitti" olikin tuttu kahdelta kerralta, mikä oli yksi syy sille, että alun perin suunnittelimme Italian puolta. Allekirjoittaneelle kerta oli ylipäänsä ensimmäinen Blancilla, joten reitti kuin reitti kelpasi hyvin.
Chamonix'iin ehdittyämme löimme teltan pystyyn tutulle leirintäalueelle. Säätä odotellessamme teimme päiväretken Petite Aiguille Vertelle (3512 m). Vuoren kallioharjanne oli etenkin allekirjoittaneelle oivaa harjoitusta niin sanotussa mikstakiipeilyssä, eli reitillä, jossa on niin kalliota, jäätä kuin luntakin.
Mainion "treenivuoren" ainoa kelju puoli oli ruuhkaisuus, jonka vuoksi ensimmäisellä yrityksellä viimeinen kalliohuippu jäi kiipeämättä. Liikaa väkeä touhuamassa kapealla reitillä on tilanne, jota on viisainta välttää. Palasimme takaisin, söimme eväät ja väen vähetessä lähdimme könyämään harjannetta uudestaan. Toisella kerralla saimme puuhata vuorella aika lailla omin nokkinemme, käydä rauhassa huipulla ja palata takaisin.
Viime tinka on todistetusti hyvä tinka. Lento Genevestä Helsinkiin oli ohjelmassa sunnuntaina. Aurinkoisena perjantaiaamuna suuntasimme romppeinemme kohti Mont Blancia. Säätiedotus lupasi vihdoin hyvää säätä muutamaksi seuraavaksi päiväksi.
Ensimmäisen päivänä vinssauduimme konevoimin - hissillä ja hassulla pikkujunalla - melkein 2400 metrin korkeuteen (Italian reitillä tätä apua ei olisi ollut; siellä taitetaan jokainen nousumetri jalan). Sieltä taivalsimme edelleen ylämäkeen ja Gouterin majalle (3800 m) niin kutsuttua Gouterin kiviharjannetta pitkin. Lunta oli rinteessä tavallista enemmän, minkä ansiosta pahamaineisen "Gouterin rännin" ylittäminen oli tavallista helpompaa: lumi sitoi ylärinteen kiviä niin, että vaarallisia kivivyöryjä oli vähemmän.
Ruuhkat aiheuttivat muutaman kiperän tilanteen: ei ole mukavaa tasapainotella kapeassa paikassa, kun kuuden hengen opastettu ryhmä tunkee mistään piittaamatta päälle ottaen tukea jopa ohitettavan repusta.
Läntisen Euroopan korkeimman vuoren ongelmanahan on juuri sen yletön suosio yhdistettynä suhteelliseen helppouteen. Helppous tarkoittaa, etteivät perusreitit ole teknisesti erityisen vaikeita kiivettäviä. Varsinkin Gouterin reitillä on sesonkiaikana heinä- ja elokuussa tolkuttomasti väkeä, josta osa on ensikertalaisia kiipeilyssä ja jäätiköllä liikkumisessa. Helikopteripelastusten määrä on ollut tasaisessa kasvussa, ja vaaratilanteita syntyy yhtenään.
On jopa pohdittu, pitäisikö kiipeily tehdä luvanvaraiseksi, mutta toistaiseksi niin radikaaleihin toimenpiteisiin ei ole ryhdytty. Ihmisiä kyllä valistetaan ja ohjeistetaan harjoittelemaan ensin muilla reiteillä - sekä ottamaan opas, jos kokemusta on vähän. Yhtä kaikki, kapeissa ja ilmavissa paikoissa tungeksiminen on Gouterin reitillä arkipäivää ja onnettomuuksia sattuu aika ajoin.
Leiriytyminen on vuorella periaatteessa kiellettyä, mutta majan tolkuttoman ruuhkaisuuden vuoksi siivoa telttailua on toistaiseksi katsottu läpi sormien (valitettavasti kaikki eivät ole kovin siivoja). Mekin laitoimme pienen telttamme pystyyn lumikoperoon ja yritimme olla näkymättömiä. Ilta meni lunta sulatellessa ja - yllätys! - syödessä.
Aamuyöllä vähän yhden jälkeen nousimme, säädimme valjaat, jääraudat ja köyden kuntoon ja suuntasimme otsalamppujen valossa ylämäkeen. Alppinousuthan tehdään pääsääntöisesti aikaisin aamulla, kun lumi on kovaa ja vaarallisten railojen ylitys turvallisempaa. Ihmisiä tuli tuvalta letkatolkulla, mutta kahden hengen hyvin akklimatisoituneena köysistönä pääsimme etenemään sen verran ripeästi, että pahin ruuhka jäi taakse.
Pakkasta oli varmasti yli kymmenen astetta. Tuuli ei ollut erityisen kova, mutta viima tuntui sen verran vihlovalta, ettei pidempiä taukoja tehnyt mieli pitää.
Päivä alkoi sarastaa, kun pääsimme Bosses-harjanteelle ja sitä seuraavalle huippuharjanteelle. Mont Blancin huipulle ehdimme kuudeksi yhtä aikaa auringon ensimmäisten säteiden ja muutaman ranskalaisen kanssa. Hieno hetki Alppien katolla, horisontissa silmänkantamattomiin Ranskaa ja Italiaa. Erityisen vaikuttava oli Mont Blancin varjo, joka ilmestyi taivaanrantaan vuoren länsipuolelle.
Laskeutuminen sujui odotettua helpommin - pelkäsin etukäteen vastaantulevien ohituksia kapeilla harjanteilla - ja teltalla olimme vähän ennen yhdeksää. Siinä vaiheessa väsymys alkoi toden teolla painaa. Ryömimme pesäämme ja nukuimme kuin porsaat puolitoista tuntia ennen lähtöä alaspäin.
Siinäpä ne tärkeimmät. Seuraavana päivänä körötimme Geneveen ja sieltä Frankfurtin kautta Suomeen. Reissu oli taas kerran monin verroin odotuksia hienompi oikullisesta säästä huolimatta. Ylisanoja välttääkseni jätän hehkutuksen tähän.
Mitä säähän tulee, lämmin ja aurinkoinen ilmavirtaus saapui Alpeille lähtöämme seuranneeksi viikoksi. Sateet ja koleus siirtyivät Suomeen. Mutta sellaista elämä on.
tiistaina, elokuuta 09, 2011
Tavallistakin nopeammin
Olimme reissussa. Tulimme reissusta. Reissu oli hyvä. Kirjoittanen siitä lisää vähän myöhemmin. Reissun jälkeen olemme reissunneet lisää, tosin vain Itä-Suomeen. Allekirjoittanut on yrittänyt välissä tehdä töitä. Kuten viimeiset kaksi päivää siipan ja koirien jatkaessa lomailua Pielisen rannalla. Mustikoitakin on kerätty nyt, kun niitä on.
Lyhyesti todettakoon vain, että kesä meni vielä tavallistakin nopeammin. Miten se nyt niin? Illat pimenevät jo, aamuissa on syksyinen viileys. Heinäkuun helteitähän emme ehtineet kokemaankaan; niiden aikana vietimme kesäistä laatuaikaa pitkissä urheilukerrastoissa ja kuoriasuissa lumen ropistessa huppuun.
Lyhyesti todettakoon vain, että kesä meni vielä tavallistakin nopeammin. Miten se nyt niin? Illat pimenevät jo, aamuissa on syksyinen viileys. Heinäkuun helteitähän emme ehtineet kokemaankaan; niiden aikana vietimme kesäistä laatuaikaa pitkissä urheilukerrastoissa ja kuoriasuissa lumen ropistessa huppuun.
keskiviikkona, heinäkuuta 13, 2011
Pula-ajan lapset
Viime viikonloppuna lähipiirissä vietettiin kahdet hautajaiset. Niiden vastapainoksi pääsimme sunnuntaina juhlistamaan pienimuotoisesti vanhempieni 50-vuotishääpäivää. Lämmin kiitos vielä tätäkin kautta kaikille juhlapäivän mahdollistaneille ja siihen osallistuneille - sekä onnittelut kultahääparille myös virtuaalisesti. Saavutus on hieno!Pitkän liiton salaisuus kuulemma on, että pula-ajan lapset käyttävät kaiken loppuun. Meillä helppoon kierrätykseen opetetuilla voi olla tässä pohtimisen paikka. Kulta- tai timanttihääparit lienevät paljon harvinaisempia ikäpolvemme ehtiessä seitsenkymppisiksi. Toki myös avoliittojen yleisyys lyhentää avioliittoja, jos pysytään liiton keston laskemisessa hääpäivästä alkaen.
tiistaina, heinäkuuta 05, 2011
Bluesia ja ratajuoksua
Kävimme viikonloppuna perinteiseen tapaan Puistobluesissa, jossa oli tällä kertaa vähän liian helteistä nautinnolliselle livemusiikki- ja piknikhengailulle. Kun mittari näyttää yli 30 astetta, ei jaksa tehdä muuta kuin juoda (vettä). Ihme, ettei kukaan esiintyjistä töllännyt lavalle, jonne aurinko porotti suoraan ja armotta. Monilla muusikoista oli vielä farkut ja tummat paidat yllään. Maanantaina - pahimman helteen laannuttua - veimme koiranpojat niiden ensimmäisiin ratajuoksuharjoituksiin Hyvinkään vinttikoiraradalle. Näille vinttikoirahtaville terriereille räätälöityjä juoksuja järjestää Suomen bedlingtonkerho. Ohjaajana toimi koira- ja liikunta-alan moniosaaja Lotta Vuorela, jolla muuten käytin Juria hieronnassa viime talvena.
Sekä Rocky että Juri hoksasivat homman ja ajoivat heti viehettä, tosin Rocky ajaessaan vilkuili radan reunalla vuoroaan odottavia tyttöjä. Vieheen "tappamiseen" ei vielä intoa riittänyt, mutta se kuulemma löytyy usein jo toisella kerralla, kun asiaa on muhiteltu jonkin aikaa karvaisten korvien välissä.
Kuvia ei ratajuoksusta valitettavasti ole, kun ensikertalaisina keskityimme itse asiaan. Ehkä tilanne korjaantuu seuraavalla kerralla.
Apropos urheilu: kotisohvalla mietittiin, mihin ihmisten mielikuvitus on jäänyt kehiteltäessä yleisurheilulajeja. Miksei ole kilpakonttausta ja -ryömintää? Yhdellä jalalla hyppelyä (pidemmillä matkoilla jalan vaihtaminen olisi sallittua)? Etenemistä kuperkeikoilla tai kärrynpyörillä? Takaperin juoksua?
Älkääkä nyt esittäkö syyksi, ettei moisia lajeja tiettävästi tunnettu antiikin olympialaisissa. Ei siellä taatusti harrastettu ampumahiihtoa, pyörätuolikelausta tai syöksylaskuakaan.
keskiviikkona, kesäkuuta 29, 2011
Lomista ja lantuista
Tänä keväänä olen ollut väsyneempi kuin aikoihin, ehkä koskaan. Aamut ovat touko- ja kesäkuussa tuntuneet samanlaisilta kuolleista heräämisiltä kuin syvimmän kaamoksen aikaan. Normaalistihan en keväisin ja kesäisin pysty nukkumaan juuri kuutta, seitsemää pidempään. Nyt voisin nukkua miten pitkään vain, mikä tuntuu oudolta.
Ehkä osin tästä syystä olen myös ollut hieman tavallista happamampi, kun ihmiset ovat kyselleet, koska aion pitää lomani. Alun perin olin ajatellut, että tänä kesänä, väitöskirjaurakan jälkeen, minulla olisi niin sanotusti varaa pitää se "oikea" loma, jota en ole vuosikausiin - no, oikeastaan koko aikuisiällä - pitänyt. Mutta jotenkin tässä on käynyt taas niin, että tietyt asiat on saatava tehtyä tiettyyn aikaan mennessä, meneillään oleva rahoitusjakso ei kanna pitkälle, heti syksyllä ovat edessä tärkeät jatkohaut - ja lopputuloksena on, että ajatus kuukauden totaalitauosta on liki mahdoton. Menetetty aika kun pitäisi maksaa jotenkin takaisin.
Älytöntähän tämä tavallaan on. Ihan kuin minun työni olisivat oleellisen tärkeitä yhteiskunnan toiminnan kannalta. Mutta juuri se, etteivät ne sitä ole, ajaa tilanteeseen, jossa on herkeämättä taktikoitava ja yritettävä varmistaa mahdollisuus noiden töiden tekemiseen myös tulevaisuudessa.
Ehkä ne, jotka lopulta pärjäävät näissä kisoissa, ovatkin niitä, jotka ovat riittävän organisointikykyisiä ja kovapäisiä pitääkseen lomansa tilanteessa kuin tilanteessa?
Tai päinvastoin - ehkä pärjääjät eivät pidä vapaata edes viikonloppuisin tai iltaisin, vaikka olisi talo maalattavana ja muu elämä elettävänä?
Ehkä. Ehkä siirryn jossain vaiheessa viljelemään lanttuja. Joskin luulen, että lanttupelloillakin rehottavat nykyisin byrokratian juolavehnä ja markkinatalouden savikat. No rest for the wicked.
Toisaalta on niinkin, että kotona työskentelevänä tutkija-kirjoittajana pystyn itse säätelemään ajankäyttöäni arjessa keskimääräistä paremmin. Se tietysti auttaa - voi liu'uttaa työaikaansa tai hoitaa päivän muita asioita. Esimerkiksi siippani lienee monin verroin loman tarpeessa - ja luvalla sanoen alkaa näyttääkin siltä.
Yhtä kaikki, kaksi viikkoa repun kantamista Alpeilla saa taas toimittaa kesäloman virkaa. Ja hyvin se sitä toimittaakin, ei silti (asioita suhteuttaa myös se, että esimerkiksi Amerikassa tai Japanissa kahdenkin viikon loma on harvinaista luksusta). Nimittäin se, mitä tarvitsisin, olisi loma omasta päästäni, ja se olisi vähän vaikeammin toteutettavissa oleva juttu ainakin tällä mentaalisella kokoonpanolla. Lähimmäksi tavoitetta pääsee juuri vaellusreissun tapaisella fyysisellä rutistuksella.
Tosin tänä kesänä myös ajatus alppipatikasta sisältää haaveen, että sitä ennen voisi nukkua viikon. Ja sen jälkeen voisi käyttää vielä toisen mokoman toipumiseen.
Ehkä osin tästä syystä olen myös ollut hieman tavallista happamampi, kun ihmiset ovat kyselleet, koska aion pitää lomani. Alun perin olin ajatellut, että tänä kesänä, väitöskirjaurakan jälkeen, minulla olisi niin sanotusti varaa pitää se "oikea" loma, jota en ole vuosikausiin - no, oikeastaan koko aikuisiällä - pitänyt. Mutta jotenkin tässä on käynyt taas niin, että tietyt asiat on saatava tehtyä tiettyyn aikaan mennessä, meneillään oleva rahoitusjakso ei kanna pitkälle, heti syksyllä ovat edessä tärkeät jatkohaut - ja lopputuloksena on, että ajatus kuukauden totaalitauosta on liki mahdoton. Menetetty aika kun pitäisi maksaa jotenkin takaisin.
Älytöntähän tämä tavallaan on. Ihan kuin minun työni olisivat oleellisen tärkeitä yhteiskunnan toiminnan kannalta. Mutta juuri se, etteivät ne sitä ole, ajaa tilanteeseen, jossa on herkeämättä taktikoitava ja yritettävä varmistaa mahdollisuus noiden töiden tekemiseen myös tulevaisuudessa.
Ehkä ne, jotka lopulta pärjäävät näissä kisoissa, ovatkin niitä, jotka ovat riittävän organisointikykyisiä ja kovapäisiä pitääkseen lomansa tilanteessa kuin tilanteessa?
Tai päinvastoin - ehkä pärjääjät eivät pidä vapaata edes viikonloppuisin tai iltaisin, vaikka olisi talo maalattavana ja muu elämä elettävänä?
Ehkä. Ehkä siirryn jossain vaiheessa viljelemään lanttuja. Joskin luulen, että lanttupelloillakin rehottavat nykyisin byrokratian juolavehnä ja markkinatalouden savikat. No rest for the wicked.
Toisaalta on niinkin, että kotona työskentelevänä tutkija-kirjoittajana pystyn itse säätelemään ajankäyttöäni arjessa keskimääräistä paremmin. Se tietysti auttaa - voi liu'uttaa työaikaansa tai hoitaa päivän muita asioita. Esimerkiksi siippani lienee monin verroin loman tarpeessa - ja luvalla sanoen alkaa näyttääkin siltä.
Yhtä kaikki, kaksi viikkoa repun kantamista Alpeilla saa taas toimittaa kesäloman virkaa. Ja hyvin se sitä toimittaakin, ei silti (asioita suhteuttaa myös se, että esimerkiksi Amerikassa tai Japanissa kahdenkin viikon loma on harvinaista luksusta). Nimittäin se, mitä tarvitsisin, olisi loma omasta päästäni, ja se olisi vähän vaikeammin toteutettavissa oleva juttu ainakin tällä mentaalisella kokoonpanolla. Lähimmäksi tavoitetta pääsee juuri vaellusreissun tapaisella fyysisellä rutistuksella.
Tosin tänä kesänä myös ajatus alppipatikasta sisältää haaveen, että sitä ennen voisi nukkua viikon. Ja sen jälkeen voisi käyttää vielä toisen mokoman toipumiseen.
maanantaina, kesäkuuta 27, 2011
Nauravat koirat
Jokseenkin kunnianhimottomassa räpsäyksessä nauravat iloiset juhannuskoirat, joista nuorempi (oikealla) on toipunut hienosti taannoisesta miehuutensa menetyksestä. Kuuma näyttää olevan, mutta uimaan näitä kavereita ei kyllä taida saada. Sandykin - nelijalkainen uimahyppymestarimme - on jo niistä hommista eläkkeellä, eikä voi näyttää mallia.Päivitin lajitovereiden listaa, joka löytyy tuosta oikealta sivupalkista. Lisäsin sinne myös tuon kauan odotetun opuksen, jonka tekijänkappaleet ovat pari viikkoa Hollannista matkattuaan vihdoin pöydällä. En taida uskaltaa avata.
keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2011
Juhannuspioni
Viime kesänä pihassamme innostui kukkimaan oudon varhainen ja rönsyillä leviävä pioni, joka pienen selvittelyn jälkeen osoittautui vuoripioneihin (Paeonia humilis) kuuluvaksi juhannuspioniksi. Juhannuspioni on vanha maatiaislajike, joka näyttää säilyneen vain Suomessa, mutta jääneen komeampien kiinanpionien varjoon. Se on nyt "löydetty uudelleen", ja kiinnostus tätä sitkeää perennaa kohtaan näyttää olevan suurta.
Meillä on kaksi muutakin pionipusikkoa, fuksianpunaista, joista toisen kukat tuoksuvat aivan minttusuklaalta. Istutin viime keväänä niiden seuraksi Haikalan puutarhalta hakemani valkoisen pionin taimen; minusta pionit ovat parhaimmillaan, kun ne ovat suuria ja valkoisia tai mansikkajäätelön värisiä. Juuri sellaisia kasvoi Tampereen-yksiöni oven pielessä Iidesrannassa. Kun pari kukkaa toi sisälle maljakkoon, koko huone tuoksui sanoinkuvaamattomalle. Pitääköhän nykyinen vuokralainen pioneista huolta?
Pagistaan toivottaa hyvää kesäpäiväntasausta - päivän myöhässä - ja leppoisaa juhannusta. Tehkää halutessanne taikoja, mutta älkää tätä sosiaalisessa mediassa tänään kiertänyttä:
Juhannustaika miehille: Kun juhannusyönä juo itsensä känniin, soutaa järvelle ja nousee sepalus auki seisomaan veneen reunalle, voi rannalla nähdä tulevan leskensä.
keskiviikkona, kesäkuuta 15, 2011
Itsesääli
Itsesääli on muuten erikoinen juttu. Itseään syystä tai toisesta säälivähän odottaa, että muut yhtyisivät myötätuntoon. Mutta empiiriset kokeet osoittavat, että syyhyn nähden suhteettomalta vaikuttava itsesääli saa kanssaihmisissä aikaan juuri päinvastaisen reaktion: turhautuneen ärtymyksen ja tarpeen potkia ihminen tekemään elämälleen jotain rakentavaa surkeilun sijaan. Sääli- ja paapomiskiintiö kun näyttää olevan täynnä ihan omastakin takaa.
Läheisten reaktio taas saa itsesäälissä vellovan käpertymään loukkaantuneena nurkkaansa: "kukaan ei ymmärrä eikä välitä".
Tässä on jotain samaa kuin ilmiössä, josta olen jonkin kerran kirjoittanutkin: mitä enemmän yrittää olla ärsyttämättä kanssaihmisiään, sitä varmemmin heidän leukapielensä saa kiristymään. Jostain syystä siis yritykset saada ihmiset reagoimaan jollain tietyllä tavalla omiin tunnetiloihin tapaavat johtaa juuri päinvastaisiin tuloksiin. Saako vastareaktion aikaan manipulointiyrityksen - tietoisen tai tiedostamattoman - vaistomainen tunnistaminen? Aavistus siitä, että toinen ei halua kantaa täyttä vastuuta omista valinnoistaan ja tunteistaan, vaan yrittää sälyttää niitä sivullisten niskoille?
Kysehän ei ole siitä, etteikö edellä mainituilla tavoilla ärsytyshermoa tökkivästä ihmisestä välittäisi, tai ettei kanssaihmisten heikkouksia ylipäänsä sietäisi. Päin vastoin, luulen ärtymyksen olevan suoraan verrannollinen välittämisen määrään. Turhautuminen syntyy osin siitä, että tietää - tai ainakin haluaa kovasti uskoa - toisen kykenevän kantamaan itseään pystypäisemminkin ja elämään siten täydemmin omaa elämäänsä.
Kyllä, molempia esimerkki-ilmiöitä on havainnoitu sekä sisältä että ulkoa päin.
Läheisten reaktio taas saa itsesäälissä vellovan käpertymään loukkaantuneena nurkkaansa: "kukaan ei ymmärrä eikä välitä".
Tässä on jotain samaa kuin ilmiössä, josta olen jonkin kerran kirjoittanutkin: mitä enemmän yrittää olla ärsyttämättä kanssaihmisiään, sitä varmemmin heidän leukapielensä saa kiristymään. Jostain syystä siis yritykset saada ihmiset reagoimaan jollain tietyllä tavalla omiin tunnetiloihin tapaavat johtaa juuri päinvastaisiin tuloksiin. Saako vastareaktion aikaan manipulointiyrityksen - tietoisen tai tiedostamattoman - vaistomainen tunnistaminen? Aavistus siitä, että toinen ei halua kantaa täyttä vastuuta omista valinnoistaan ja tunteistaan, vaan yrittää sälyttää niitä sivullisten niskoille?
Kysehän ei ole siitä, etteikö edellä mainituilla tavoilla ärsytyshermoa tökkivästä ihmisestä välittäisi, tai ettei kanssaihmisten heikkouksia ylipäänsä sietäisi. Päin vastoin, luulen ärtymyksen olevan suoraan verrannollinen välittämisen määrään. Turhautuminen syntyy osin siitä, että tietää - tai ainakin haluaa kovasti uskoa - toisen kykenevän kantamaan itseään pystypäisemminkin ja elämään siten täydemmin omaa elämäänsä.
Kyllä, molempia esimerkki-ilmiöitä on havainnoitu sekä sisältä että ulkoa päin.
torstaina, kesäkuuta 09, 2011
Ulitskaja ja Saisio
Viimeiset pari viikkoa Pagistaanissa on paitsi opiskeltu latinaa kuusi tuntia päivässä, koetettu saada myös muita työhommia aikaan sekä maalattu taloa. Lukeminen on jäänyt auttamatta vähemmälle; saatan sängyssä saada luettua ruhtinaalliset kolme sivua, ennen kuin tajunta alkaa hämärtyä. Yöpöydällä on kuitenkin kasa siskolta lainassa olevia kirjoja, joiden kimppuun toivon mukaan ehdin vielä kesäkuun aikana. Kirjastoon en ole edes uskaltautunut muutamaan viikkoon.
Людмила Улицкая: Сквозная линия (Moskova 2011)
Kiitetyn moskovalaiskirjailijan Ljudmila Ulitskajan teos Skvoznaja linija on juuri suomennettu nimellä "Naisten valheet". Sanatarkka käännös voisi luullakseni olla "häilyvä viiva", tai jotain sinne päin. Herkullinen teos on jotakin romaanin ja novellikokoelman väliltä; päähenkilö Zenjan tarkkaileva hahmo yhdistää kertomuksia, joiden teemana on tavalla tai toisella valehteleminen ja sen moninaiset syyt. Kirja kuitenkin kysyy enemmän kuin vastaa. Urakoin teoksen läpi alkukielellä, mikä oli Ulitskajan hienovivahteisen kielenkäytön kanssa hitaahkoa, mutta palkitsevaa (ja yksi syy siihen, miksi alkukesän luettujen kirjojen lista on kovin lyhyt).
Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998)
Olen jotenkin hassusti päätynyt lukemaan Saision omaelämäkerrallisen trilogian lopusta alkuun - Punaisen erokirjan ja Vastavalon luin jo vuosia sitten, mutta enkö sitten löytänyt tätä ensimmäistä osaa kirjastosta, vai miksi se oli jäänyt lukematta... En tosiaan ole mikään järjestelmällinen lukija siinä mielessä, että ryhtyisin käymään jonkun mieleisen kirjailijan tuotantoa systemaattisesti läpi. Yhtä kaikki, pidän hurjasti Saision tyylistä.
Людмила Улицкая: Сквозная линия (Moskova 2011)
Kiitetyn moskovalaiskirjailijan Ljudmila Ulitskajan teos Skvoznaja linija on juuri suomennettu nimellä "Naisten valheet". Sanatarkka käännös voisi luullakseni olla "häilyvä viiva", tai jotain sinne päin. Herkullinen teos on jotakin romaanin ja novellikokoelman väliltä; päähenkilö Zenjan tarkkaileva hahmo yhdistää kertomuksia, joiden teemana on tavalla tai toisella valehteleminen ja sen moninaiset syyt. Kirja kuitenkin kysyy enemmän kuin vastaa. Urakoin teoksen läpi alkukielellä, mikä oli Ulitskajan hienovivahteisen kielenkäytön kanssa hitaahkoa, mutta palkitsevaa (ja yksi syy siihen, miksi alkukesän luettujen kirjojen lista on kovin lyhyt).
Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998)
Olen jotenkin hassusti päätynyt lukemaan Saision omaelämäkerrallisen trilogian lopusta alkuun - Punaisen erokirjan ja Vastavalon luin jo vuosia sitten, mutta enkö sitten löytänyt tätä ensimmäistä osaa kirjastosta, vai miksi se oli jäänyt lukematta... En tosiaan ole mikään järjestelmällinen lukija siinä mielessä, että ryhtyisin käymään jonkun mieleisen kirjailijan tuotantoa systemaattisesti läpi. Yhtä kaikki, pidän hurjasti Saision tyylistä.
keskiviikkona, kesäkuuta 01, 2011
Linssikvinotto
Pagistaanissa pitää taas kiirettä muun muassa latinan intensiivikurssin kanssa. Niinpä lounasasiatkin on hoidettava sukkelasti. Tässä tulevat hätiin nopeasti kypsyvät punaiset linssit ja kvinoa, joka on eteläamerikkalainen, riisiä tai tavallisia viljoja proteiinipitoisempi ruokakasvi. Muinaisten inkojen ape on nyt löytänyt tiensä suomalaisiin ruokakauppoihin - ja allekirjoittaneen lounaspöytään. Kvinoa muistuttaa hyvin paljon couscousia, mutta on reippaasti vehnäpalleroita ravintopitoisempaa.
Ohje on siinä määrin mukailtu erinäisistä nettiohjeista, että laitan sen tähän omanani. Tästä reseptistä riittää kahdelle, mutta sen voi halutessaan tuplata, koska lämmittäminen vain parantaa makua.
Intialaisehko linssikvinotto
1 iso sipuli
1 iso porkkana
4 dl vettä
1 dl punaisia linssejä
1 dl kvinoaa
1/2 kasvisliemikuutio
1 rkl curryjauhetta (lisää tarpeen mukaan)
1 tl kuivattua inkivääriä, ripaus chiliä, mitä nyt kaapista löytyykin
suolaa, jos tarvitaan
(1 pkt Valion tai Ingmanin kotijuustoa kuutioituna)
öljyä paistamiseen
Silppua sipuli ja raasta porkkana, kuullota tovi öljyssä curryjauheen ja inkiväärin kanssa. Lisää vesi, liemikuutio, linssit ja kvinoa. Kiehauta ja anna kiehua hiljakseen kannen alla välillä sekoittaen noin 15 minuuttia, kunnes kvinoa muuttuu läpikuultavaksi. Tarkista ja säädä maku.
Ruoka on täyttävää tällaisenaankin, mutta jos haluat, lisää mukaan kotijuustokuutiot; itse olen joskus nakannut sekaan tähteeksi jääneet kasvispullat ja hyvää on ollut. Tarjoile maustamattoman jogurtin kanssa, jos et jaksa raitaa valmistaa.
Ohje on siinä määrin mukailtu erinäisistä nettiohjeista, että laitan sen tähän omanani. Tästä reseptistä riittää kahdelle, mutta sen voi halutessaan tuplata, koska lämmittäminen vain parantaa makua.
Intialaisehko linssikvinotto
1 iso sipuli
1 iso porkkana
4 dl vettä
1 dl punaisia linssejä
1 dl kvinoaa
1/2 kasvisliemikuutio
1 rkl curryjauhetta (lisää tarpeen mukaan)
1 tl kuivattua inkivääriä, ripaus chiliä, mitä nyt kaapista löytyykin
suolaa, jos tarvitaan
(1 pkt Valion tai Ingmanin kotijuustoa kuutioituna)
öljyä paistamiseen
Silppua sipuli ja raasta porkkana, kuullota tovi öljyssä curryjauheen ja inkiväärin kanssa. Lisää vesi, liemikuutio, linssit ja kvinoa. Kiehauta ja anna kiehua hiljakseen kannen alla välillä sekoittaen noin 15 minuuttia, kunnes kvinoa muuttuu läpikuultavaksi. Tarkista ja säädä maku.
Ruoka on täyttävää tällaisenaankin, mutta jos haluat, lisää mukaan kotijuustokuutiot; itse olen joskus nakannut sekaan tähteeksi jääneet kasvispullat ja hyvää on ollut. Tarjoile maustamattoman jogurtin kanssa, jos et jaksa raitaa valmistaa.
sunnuntai, toukokuuta 29, 2011
Kahteen kertaan
On tavallaan ylellistä, että voi elää kevään kahteen kertaan: haistella ensin tuomenkukkia Kanta-Hämeessä ja lähteä sitten Itä-Suomeen, jossa saniaisenlehdet ovat vasta avautumassa kippuralta. Mutta iloon liittyy haikeus, sama kuin jo lapsena: miksei ihminen voi asua monessa paikassa yhtä aikaa, miksi aina täytyy valita?
Siivosimme äidin kanssa rantasaunan ja teimme pihatöitä. Enolasta saimme raparperintaimia, joille kaivoin kohopenkin uuteen paikkaan. Valkonarsissit ja pikkuiset suo-orvokit kukkivat, kirjosiepot tekivät pesää pihapönttöön ja kalalokki hautoi vesikivellä saunarannassa puuhistamme välittämättä.
maanantaina, toukokuuta 23, 2011
Varikset
Pistäydyimme viime viikolla toukokuisessa Pietarissa. Alibina oli anopin myöhästynyt synttärimatka - syntymäpäivät olivat viime syyskuussa - jolle saimme mukaan myös siipan veljen ja tämän tyttöystävän. Viisihenkisestä seurueestamme kolme oli ensikertalaisia Venäjän-kävijöitä, joten oli erityisen mukavaa, että säät olivat kohdallaan ja kaikki sujui muutenkin kommelluksitta.Laskin, että minulle kyseessä oli yhdestoista Pietarin-reissu. Ellei peräti kahdestoista. Mielenkiintoista sinänsä, että vasta viime vuosina suhteeni kaupunkiin on muuttunut aidon lämpimäksi. Sellaiseksi, että tuntuu aina vähän kurjalta lähteä pois, ja että lähtiessään jo miettii, koska pääsisi takaisin. Syy hitaaseen lämpenemiseen ei ole ollut Pietarissa itsessään, vaan siinä, etten ole oppinut erityisemmin pitämään minkään valtakunnan suurkaupungeista.
Ehkä jotain selittää se, että Pietarhovin ylenpalttisten suihkulähteiden keskelläkin allekirjoittanut riemastui eniten variksista, jotka taitavasti kalastivat rantavedestä kutemaan nousevia kuoreita.
sunnuntai, toukokuuta 15, 2011
Takinkäännöistä ja lipstikasta
Allekirjoittaneella on hieman vaikeuksia ymmärtää porua takinkäännöistä politiikassa. Epäilemättä kaikki poliitikot osaavat taktikoida äänestäjiä miellyttääkseen, mutta ei jokaisessa kannanmuutoksessa ja tilanteen uudelleen arvioinnissa ole kyse siitä. Politiikka on kompromisseja ja reagointia muuttuviin tilanteisiin, eikä se, että joskus on sanottu jotain tai oltu jotain mieltä tarkoita sitä, ettei jossakin toisessa tilanteessa voitaisi sanoa jotain muuta.
Taannoin luin eräästä aikakauslehdestä mielenkiintoisen jutun ihmisten arkiajattelusta. Siinä oli otettu esimerkiksi juuri tämä kysymys: keskimäärin ihmiset ovat paljon hanakampia peräämään poliitikoilta järkähtämättömiä "periaatteita" kuin kykyä reagoida ja tehdä mahdollisimman tolkullisia päätöksiä silloinkin, kun tilanteet ja reunaehdot muuttuvat. Tästä seuraa se, että hyvätkin päättäjät saavat helposti lunta tupaan tehdessään uusia päätöksiä silloin, kun tarjolla on uutta, mahdollisesti entisen kumoavaa tietoa.
Itse kunkin olisi hyvä muistaa, että asiat harvoin ovat niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät silloin, kun niistä tietää vain sen, mitä lehdet ja lööpit kertovat. Mielipiteet tapaavat tosin olla kaikkein vankimmalla pohjalla niistä asioista, joista tiedetään tai ymmärretään vähiten.
Tämä ei ole tarkoitettu aasinsillaksi, mutta vaihdettakoon aihetta ja todettakoon, että lukuisten ryytimaiden nurkissa rehottava lipstikka eli liperi (Levisticum officinale) on väärinymmärretty kasvi. Usen sitä suositellaan käytettäväksi varovaisesti lihakeiton mausteena, vaikka tosiasiassa se toimii loistavasti keiton päätähtenä. Etenkin alkukesän nuoret, pehmeät lehdet sopivat hyvin soppaan.
Tämä ohje on Mysi Lahtisen käsialaa ja lainattu täältä, suluissa kommentit.
Mysi Lahtisen lipstikkakeitto
voita tai öljyä
4-5 sipulia
runsaasti tuoretta lipstikkaa (noin 1/2 l)
2 l vettä
3-4 kasvisliemikuutiota (kannattaa laittaa kolme ja lisätä suolaa, jos on tarvetta)
2-3 raastettua perunaa
2 dl kermaa (oikaisin ja käytin 2,5 dl ruokakermaa, hyi minua)
3 rkl vehnäjauhoja
Kuullota hienoksi pilkottu sipuli kattilan pohjalla rasvassa, lisää silputtu lipstikka ja sekoittele tovi. Lisää vesi, liemikuutiot ja raastetut perunat. Anna kiehua hiljalleen kannen alla puolisen tuntia. Lisää suurus - kylmään vesitilkkaan sekoitetut vehnäjauhot - ja noin puolet kermasta. Keitä vielä puolisen tuntia (minä maltoin vartin), lisää loput kermasta ja kuumenna kertaalleen.
Kuva on lainattu täältä.
Taannoin luin eräästä aikakauslehdestä mielenkiintoisen jutun ihmisten arkiajattelusta. Siinä oli otettu esimerkiksi juuri tämä kysymys: keskimäärin ihmiset ovat paljon hanakampia peräämään poliitikoilta järkähtämättömiä "periaatteita" kuin kykyä reagoida ja tehdä mahdollisimman tolkullisia päätöksiä silloinkin, kun tilanteet ja reunaehdot muuttuvat. Tästä seuraa se, että hyvätkin päättäjät saavat helposti lunta tupaan tehdessään uusia päätöksiä silloin, kun tarjolla on uutta, mahdollisesti entisen kumoavaa tietoa.
Itse kunkin olisi hyvä muistaa, että asiat harvoin ovat niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät silloin, kun niistä tietää vain sen, mitä lehdet ja lööpit kertovat. Mielipiteet tapaavat tosin olla kaikkein vankimmalla pohjalla niistä asioista, joista tiedetään tai ymmärretään vähiten.
Tämä ei ole tarkoitettu aasinsillaksi, mutta vaihdettakoon aihetta ja todettakoon, että lukuisten ryytimaiden nurkissa rehottava lipstikka eli liperi (Levisticum officinale) on väärinymmärretty kasvi. Usen sitä suositellaan käytettäväksi varovaisesti lihakeiton mausteena, vaikka tosiasiassa se toimii loistavasti keiton päätähtenä. Etenkin alkukesän nuoret, pehmeät lehdet sopivat hyvin soppaan. Tämä ohje on Mysi Lahtisen käsialaa ja lainattu täältä, suluissa kommentit.
Mysi Lahtisen lipstikkakeitto
voita tai öljyä
4-5 sipulia
runsaasti tuoretta lipstikkaa (noin 1/2 l)
2 l vettä
3-4 kasvisliemikuutiota (kannattaa laittaa kolme ja lisätä suolaa, jos on tarvetta)
2-3 raastettua perunaa
2 dl kermaa (oikaisin ja käytin 2,5 dl ruokakermaa, hyi minua)
3 rkl vehnäjauhoja
Kuullota hienoksi pilkottu sipuli kattilan pohjalla rasvassa, lisää silputtu lipstikka ja sekoittele tovi. Lisää vesi, liemikuutiot ja raastetut perunat. Anna kiehua hiljalleen kannen alla puolisen tuntia. Lisää suurus - kylmään vesitilkkaan sekoitetut vehnäjauhot - ja noin puolet kermasta. Keitä vielä puolisen tuntia (minä maltoin vartin), lisää loput kermasta ja kuumenna kertaalleen.
Kuva on lainattu täältä.
keskiviikkona, toukokuuta 11, 2011
Kukkasipulit
Olen aloittanut muutaman kerran kirjoittamisen aiheesta jos toisestakin, huomannut paasaavani suuta suuremmalla ja jättänyt asian sikseen. Jotenkin maailma on nyt sellaisella tolalla, että sitä tarkkailee mieluummin sivusta turhia kärjistyksiä ja kohkaamista välttäen. Kevät tuo onneksi tullessaan vaarattomampia aiheita, joiden pariin paeta odotellessaan hetkeä, jolloin tuntee saaneensa edes jotakin tolkkua maailmanmenosta (sen odottaminen voi kyllä olla turhaa optimismia).
Tänä aamuna ihmettelin ulkona tuntuvaa vahvan hunajaista tuoksua. Ajattelin jo nenäni kuvittelevan omiaan. Sitten hoksasin, että tuoksua levitti täyteen kukkaan yön aikana puhjennut pihavaahtera. Sieltä kuului myös tasainen humina - kimalaiset töissään.
Meden tuoksua en muista edellisiltä keväiltä. Ehkä kukinta on nyt voimakkaampi tai sää suotuisampi hajumolekyylien kulkeutumiselle satunnaisen nuuhkijan nokkaan?
Kukkapenkistä taas kohosi aurinkoa tervehtimään kymmenittäin punaisia tulppaaneja, joita en muistanut sinne istuttaneeni. Toisenlaisten tulppaanien sipuleita kyllä, mutta ne ovat vasta nousemassa. En keksinyt muuta selitystä kuin puutarhaliikkeen sipulilaareissa vaihtuneet nimikyltit: luulin poimineeni paperipussiin jotain muuta kuin mitä sinne oikeasti päätyi.
Tai sitten kyseessä olivat toissasyksynä istutetut kasvitieteelliset tulppaanit, jotka viime keväänä kieltäytyivät johdonmukaisesti nousemasta. Ulkonäkö kyllä täsmäisi. Kauniita ne ovat yhtä kaikki.
Yllätyksellisyys on oikeastaan puutarhanhoidon suola. Kukkasipuleiden kanssa se vielä korostuu: enemmän tai vähemmän toistensa näköisiin, ruskeisiin murkuloihin on ohjelmoitu juuri tietynlainen koodi, jonka paljastaa vasta sen mukaan muotoutunut kukinto.
Ehkä sama pätee moniin ajankohtaisiin ilmiöihin. Vasta aika näyttää, millaisia kukkia pussiin valitut sipulit todella tuottavat. Sitä odotellessa.
keskiviikkona, toukokuuta 04, 2011
Huhtikuun kirjoja
Pistetäänpä tähän väliin taas luettujen kirjojen listaa. Pienehköjen paikkakuntien kirjastoissa on se hyvä puoli, että uutuudet löytyvät usein suoraan hyllystä ilman varailua. Niinpä niitä tulee poimittua helposti mukaan.
Toisaalla tuli lyhykäisesti pohdittua kirja-alan nykymenoa. Kustantamoilla peli tuntuu olevan yhä raaempaa. Tuotot tai ainakin omien takaisin saaminen tulee varmistaa jo ennen painatusta. Miten siitä saadaan takeet? Näin maallikon näkökulmasta olisi ylipäänsä mielenkiintoista tietää, miten kirjan potentiaalinen myyvyys määritellään. Millä perusteilla kirjakaupat ja muut teoksia levittävät tahot tekevät varauksiaan tai ennakko-ostojaan?
No, joka tapauksessa nämä onnekkaat ovat ilmestyneet ja luettavissa.
Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (WSOY 2011)
Näistä novelleista tulee mieleen taitavasti tehty metalligrafiikka: viivat, sävyt ja sommittelu ovat kohdallaan ja kokonaisuus on tasapainossa. Novellien punaisena lankana kulkee musiikki tavalla tai toisella. Huomasin muuten suosivani nykyisin iltalukemisena novelleja siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat nautittavissa sopivina palasina. Romaanin parissa vaihtuu helposti vuorokausi, jolloin aamulla herääminen on tuskaista.
Jan Saxell: Unenpäästäjä Florian (Avain 2010)
Romanikulttuuria, maahanmuuttoa ja nykyajan arvoja peilaava romaani vie ajankohtaiset kysymykset ruohonjuuritasolle. Päähenkilönä on helsinkiläistynyt Romanian romani, valelääkäri, joka vapauttaa ihmisten lukkiintuneita unia. Tyylilaji lienee jonkinlainen maagis-humaani realismi, joka vie lukijaa niin sodanjälkeisiin evakkomustalaisten leireihin kuin nykypäivän Romaniaankin. Monella tasolla liikkuminen enimmäkseen toimii, vaikka välillä tuntuu, että soppaan olisivat riittäneet niukemmatkin ainekset.
Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai (Tammi 2010; suom. Liisa Ryömä)
Kirja lähti lainaksi liki sattumalta vanhempien kirjahyllystä; en ollut noteerannut sen ilmestymistä syksyllä, vaikka Tikkasen kirjoista olenkin pitänyt. Kirjailija on tarttunut isovanhempiensa erikoiseen tarinaan ja tyylitellyt siitä pieteetillä ja herkkävainuisella ajankuvalla kauniin romaanin. Taas kerran toivoin, että ruotsini riittäisi kirjallisuuden suvereeniin lukemiseen alkukielellä; kyllähän sitä tankkaa, mutta lennokkuus puuttuu ja sävyt jäävät helposti uupumaan lukijan vajavaisen sanaston vuoksi. Märta Tikkanenhan sai kirjasta eilen kirjallisuuden valtionpalkinnon.
Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (Schildts 2010, suom. Jaana Nikula)
Wahlströmin uutuus oli mielenkiintoista lukea heti Tikkasen teoksen jälkeen, molemmissa kun on otettu romaanin lähtökohdaksi elävät henkilöt. Kärpäsenkesyttäjä repostelee häpeämättä - ja kuitenkin empatialla ja ymmärtäen - kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin ristiriitaista hahmoa ja tämän lähipiiriä. Allekirjoittanutta riemastutti erityisesti se, miten Runebergin elämää sivunneille eläimille on annettu oma äänensä. Kuka kiittää, kuka moittii:
"Köhöm. Me porsaat haluaisimme myöskin puheenvuoron. Kansallisrunoilijamme ei ole kirjoittanut meistä ainoassakaan runossaan. Ei yhdessäkään! Kun ajattelee, mitä hän teki veljellemme Immanuelille, haaveilemme seuraavasta: Istumme joukolla joulupöydässä, sisään kannetaan valtava hopeakannella peitetty vati. Immanuel nostaa dramaattisesti kantta ja vadilla makaa Runeberg, kypsäksi paistettuna ja omena suussa. Ja sitten me kaikki tanssimme hänen ympärillään laulaen Porsaita äidin oomme kaikki."
Toisaalla tuli lyhykäisesti pohdittua kirja-alan nykymenoa. Kustantamoilla peli tuntuu olevan yhä raaempaa. Tuotot tai ainakin omien takaisin saaminen tulee varmistaa jo ennen painatusta. Miten siitä saadaan takeet? Näin maallikon näkökulmasta olisi ylipäänsä mielenkiintoista tietää, miten kirjan potentiaalinen myyvyys määritellään. Millä perusteilla kirjakaupat ja muut teoksia levittävät tahot tekevät varauksiaan tai ennakko-ostojaan?
No, joka tapauksessa nämä onnekkaat ovat ilmestyneet ja luettavissa.
Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (WSOY 2011)
Näistä novelleista tulee mieleen taitavasti tehty metalligrafiikka: viivat, sävyt ja sommittelu ovat kohdallaan ja kokonaisuus on tasapainossa. Novellien punaisena lankana kulkee musiikki tavalla tai toisella. Huomasin muuten suosivani nykyisin iltalukemisena novelleja siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat nautittavissa sopivina palasina. Romaanin parissa vaihtuu helposti vuorokausi, jolloin aamulla herääminen on tuskaista.
Jan Saxell: Unenpäästäjä Florian (Avain 2010)
Romanikulttuuria, maahanmuuttoa ja nykyajan arvoja peilaava romaani vie ajankohtaiset kysymykset ruohonjuuritasolle. Päähenkilönä on helsinkiläistynyt Romanian romani, valelääkäri, joka vapauttaa ihmisten lukkiintuneita unia. Tyylilaji lienee jonkinlainen maagis-humaani realismi, joka vie lukijaa niin sodanjälkeisiin evakkomustalaisten leireihin kuin nykypäivän Romaniaankin. Monella tasolla liikkuminen enimmäkseen toimii, vaikka välillä tuntuu, että soppaan olisivat riittäneet niukemmatkin ainekset.
Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai (Tammi 2010; suom. Liisa Ryömä)
Kirja lähti lainaksi liki sattumalta vanhempien kirjahyllystä; en ollut noteerannut sen ilmestymistä syksyllä, vaikka Tikkasen kirjoista olenkin pitänyt. Kirjailija on tarttunut isovanhempiensa erikoiseen tarinaan ja tyylitellyt siitä pieteetillä ja herkkävainuisella ajankuvalla kauniin romaanin. Taas kerran toivoin, että ruotsini riittäisi kirjallisuuden suvereeniin lukemiseen alkukielellä; kyllähän sitä tankkaa, mutta lennokkuus puuttuu ja sävyt jäävät helposti uupumaan lukijan vajavaisen sanaston vuoksi. Märta Tikkanenhan sai kirjasta eilen kirjallisuuden valtionpalkinnon.
Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (Schildts 2010, suom. Jaana Nikula)
Wahlströmin uutuus oli mielenkiintoista lukea heti Tikkasen teoksen jälkeen, molemmissa kun on otettu romaanin lähtökohdaksi elävät henkilöt. Kärpäsenkesyttäjä repostelee häpeämättä - ja kuitenkin empatialla ja ymmärtäen - kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin ristiriitaista hahmoa ja tämän lähipiiriä. Allekirjoittanutta riemastutti erityisesti se, miten Runebergin elämää sivunneille eläimille on annettu oma äänensä. Kuka kiittää, kuka moittii:
"Köhöm. Me porsaat haluaisimme myöskin puheenvuoron. Kansallisrunoilijamme ei ole kirjoittanut meistä ainoassakaan runossaan. Ei yhdessäkään! Kun ajattelee, mitä hän teki veljellemme Immanuelille, haaveilemme seuraavasta: Istumme joukolla joulupöydässä, sisään kannetaan valtava hopeakannella peitetty vati. Immanuel nostaa dramaattisesti kantta ja vadilla makaa Runeberg, kypsäksi paistettuna ja omena suussa. Ja sitten me kaikki tanssimme hänen ympärillään laulaen Porsaita äidin oomme kaikki."
maanantaina, toukokuuta 02, 2011
Kevätyön konsertti
Seitsemisen kansallispuisto oli yhtä mukava vappuretkikohde kuin kuusi vuotta sitten. Todettakoon, että nyt mukana oli eri koira kuin viimeksi. Mies, teltta ja lettupannu olivat samat. Huhti- ja toukokuun vaihdehan on jo edellisten reissujen myötä osoittautunut mitä parhaimmaksi metsäretkiajaksi. Luonto on täynnä elämää ja ääniä, joita ei enää kevään edetessä kuule. Näköhavaintoihin pääsimme listaamaan muun muassa kurjet ja pelottoman pohjantikan. Teltassa saimme kuunnella kevätyön konserttia, jossa sooloja esittivät laulujoutsenet, teeret, riekko, helmipöllö sekä härkälintu.
Erityisesti jälkimmäisen soidinkiljahtelu aamunkoitteessa oli vinkeä kokemus. Epäilin rääkyjää jo yöllä härkälinnuksi (Podiceps grisegena); en keksinyt mitään toista lajia, joka voisi päästellä yhtä karmivia ääniä (kenties ihtiriekkoa lukuun ottamatta). Kotiin palattuamme sain vahvistettua arvauksen oikeaksi.
Tuoltapa löytyy ääninäyte.
torstaina, huhtikuuta 28, 2011
Pesästä lähtö
Vietän viimeisiä päiviä projektitutkijana - ainakin tällä haavaa. Toukokuun alusta siirryn vuodeksi Koneen säätiön tietokirja-apurahalle. Tuon vuoden aikana pitäisi saada aikaiseksi vielä yksi kirja väitöskirjan teemoja sivuten, suomeksi tällä kertaa.Toisaalta hauskaa, toisaalta haluaisin jo lähteä luostarista ja siirtyä eteenpäin.
Mitä lähtemiseen tulee, ehdin olla alma materini opiskelijana tai leivissä yhtäjaksoisesti viisitoista ja puoli vuotta. Miten aika juokseekaan! Tuskin yhteinen taipaleemme kokonaan tähän päättyy, vaikka ammatillinen tulevaisuuteni onkin ensi keväästä alkaen taas avoin.
Tai mistäpä sitä koskaan tietää, mihin elämä viskaa.
Kirjoittaa aion joka tapauksessa muutakin nyt tulevan vuoden aikana, toivon mukaan myös blogia hieman paneutuneemmin. Ja kuvata enemmän.
Tuo ulkomaailmaa ihmettelevä sinitiaisen poikanen on pihapönttömme asukki viime kesältä. Kuva on vähän epätarkka; poikaset lähtivät maailmalle niin nopeasti, etten ehtinyt virittää jalustaa kuistille.
torstaina, huhtikuuta 21, 2011
Tietoa mielipiteiden sijaan
"Irvileuat sanovat demokratian ongelmaksi sitä, että kansa äänestää väärin eikä kansaa saa millään vaihdettua. Se ei ole aivan tuulesta temmattu ajatus. Demokratian ongelma on tasa-arvo, joka nostaa mielipiteet tiedon korvikkeeksi."
Kannattaa käydä lukemassa Esko Valtaojan puheenvuoro (Turun Sanomat). Viisasta pohdintaa demokratian olemuksesta.
Kannattaa käydä lukemassa Esko Valtaojan puheenvuoro (Turun Sanomat). Viisasta pohdintaa demokratian olemuksesta.
sunnuntai, huhtikuuta 17, 2011
Loma
Pagistaanissa oli suuret suunnitelmat talviloman varalle. Ehkä hiihtovaellus Lapissa pitkästä aikaa. Kenties jääkiipeilyä Posion Korouoman rotkolaaksossa tai metsäsuksivisiitti Tiilikkajärven kansallispuistoon. Jonkinlaisia retkeilyaktiviteetteja yhtä kaikki, sellaiset kun ovat tupanneet talonhankinnan jälkeen jäämään vähän paitsioon. Miten kävi? Ensinnäkin talviloma siirtyi siirtymistään molempien asianosaisten kiireiden vuoksi. Lopulta sitä päästiin viettämään huhtikuun puolen välin tienoilla. Toisekseen lomantekele lyheni lyhenemistään niin, että lopulta reissuun lähdettiin maanantaina ja kotiinpaluu oli jo lauantaina.
Mentiin sitten Nurmekseen. Kaadettiin lepikkoa, ennakkoäänestettiin, saunottiin, pilkittiin ja hiihdettiin päivänä muutamana Lörsä-saaren ympäri uveavantoja väistellen. Tehtiin kynsitulet rantakivikkoon ja pistettiin makkarat tikunnokkaan. Aurinko paistoi ja kaksi joutsenta lensi lahden yli toinen toiselleen töräytellen.
Yksi yö vanhempien luona Joensuussa, vierailun ohessa pitkän kaavan illastus Ravintola Kielossa, kotimatkalla vielä piipahdus Liperissä puhdistamassa linnunpöntöt.
Kävi se lomasta näinkin.
perjantaina, huhtikuuta 08, 2011
Jos siemenperunat syödään
Pagistaanissa on aina pyritty pysymään käsivarren mitan päässä puoluepolitiikasta sekä henkilökohtaisista että työperäisistä syistä. En ole kuitenkaan koskaan osannut äänestää kuin yhtä puoluetta (presidentinvaaleja ei lasketa), vaikken sen kaikkia nykylausuntoja sellaisenaan allekirjoitakaan.
Olen lapsesta asti ollut jotenkin tietoisempi luonnosta kuin ihmisistä. Luonto ja ympäristö ovat minulla luissa ja ytimissä niin, etten osaa olla nostamatta niiden varjelua ja säilyttämistä omassa mielessäni kärkeen silloin, kun puntaroidaan yhteiskunnan kehityssuuntia - semminkin, kun ne tahtovat jäädä poliittisessa keskustelussa aina vain sivuun tai hengettömiksi keppihevosiksi (eikä tämä tarkoita sitä, että kuvittelisin itse eläväni täydellistä ekoelämää, josta käsin olisi varaa osoitella muita; kaikkea muuta).
Totta kai kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä yhtä kysymystä voi erottaa muista, mutta ajan henki on yhtä kaikki edelleen kovin utilitaristinen, mitä luonto- ja ympäristökysymyksiin tulee. Kaikkein kärjekkäimmät äänet puhuvat ympäristöministeriön lakkauttamisesta tai muuttamisesta "luonnonvaraministeriöksi". Ihminen on tärkein!
Mutta mitä meille jää, jos siemenperunat syödään? Lyhyessä ajassa, välittömän edun ja talouskasvun nimissä voidaan tehdä valtavasti vahinkoa, joka ei enää ole korjattavissa. Ihmiskunnalta toivoisi hieman nöyryyttä omia ja muiden luontokappaleiden elinehtoja kohtaan.
Kukin valitkoon äänestettävänsä sen mukaan, mitä tärkeänä pitää. Jos kuitenkin haluaa katsoa, miten oma ehdokas on ympäristöasioissa toiminut tai haluaa etsiä "omasta" puolueestaan ympäristökysymyksistä kiinnostuneita ehdokkaita, kannattaa käydä kurkistamassa Suomen Luonnonsuojeluliiton Ei pöllöjä eduskuntaan-vaalisivut.
tiistaina, huhtikuuta 05, 2011
Ryhtymistä
Alkuviikon paras lainaus löytyi Näkymättömältä tytöltä: "Loppupäivän yritin päättää mitä tekisin. Siihen sai hyvin käytettyä koko päivän." Tuohan on Pagistaanissa varsin normaali asiaintila. Pitää hartiavoimin suunnitella, päättää ja pysyä päätöksissään, jos mieli saada jotakin aikaiseksi.
Joskus jonkin asian tekeminen vaatii ensin toista asiaa, jota ennen pitää tehdä jokin muu, jota... Silloin pitää vain kääriä hihansa ja ryhtyä purkamaan vyyhtiä.
Motivaatio ryhtymiseen voi joskus tulla yllättävästä suunnasta. Taannoin esittelemäni Projekti Amazon on riippuvainen erinäisistä muista toimenpiteistä, joista yksi on olohuoneen ison seinän tapetointi (toki sama operaatio on tarkoitus tehdä muillekin seinille, tosin eri tapetilla). Kun kuutio vettä on paikoillaan, sitä ei tee mieli heti siirrellä.
Noin ylipäänsähän meillä on ollut ajatuksena säilyttää talossa alkuperäisenä mahdollisimman paljon: keittiön täyspuiset kaapistot, lautalattiat, lakatut sisäovet ja komerot ja niin edelleen. Jonkinlainen energiaremontti tehtäneen pieteetillä jossain vaiheessa, mutta mitään maanista uudistus- ja ikeointivimmaa tuskin tässä torpassa tullaan meidän aikanamme näkemään.
Mutta se aloittaminen. Kun kerran ryhtyy vanhaa tapettia nyhtämään irti, ei paluuta ole. Oli iskeä rimakauhu; muutakin kiirettä elämässä on, eikä remontin keskellä eläminen ole koskaan erityisen riemastuttavaa. Sitä paitsi epäilimme, että vanhan tapetin nylkeminen irti lastulevyseinästä olisi vähintään viikon tuskainen urakka.
Vaan sattuipa niin hyvin, että sisko kävi perjantaina virkansa puolesta tekemässä talossamme lämpökuvauksen ja testaamassa mökin ilmanpitävyyden. Sen takia piti siirtää ja tyhjentää kirjahyllyjä. Eikä niitä ole järkeä siirtää takaisin vain tyhjentääkseen ne uudelleen sitten hamassa ja epämääräisessä tulevaisuudessa, kun aika tuntuu kypsältä tapetointiprojektille.
Niinpä viikonloppuna tartuimme toimeen. Kuinka ollakaan, vanha tapetti lähti siististi irti. Noin kymmenen tuntia ja seinä oli paljas. Jos saamme tällä viikolla tehtyä pohjatyöt, pääsemme laittamaan uutta seinään jo lauantaina.
Kun kerran saa aloitettua, on helppo jatkaa. Tänään tulee muurari katsastamaan, millaisen varaavan tulisijan saisi 60-luvun avotakan tilalle - tuollaisen, joita muurailtiin tunnelmantuojiksi silloin, kun öljy oli halpaa, ja joista ei ole lämmitysmielessä yhtään mitään iloa (tämä on niitä poikkeuksia, jota ei ole niin väliksi säilyttää alkuperäisestä sisustuksesta). Jos oikein hyvin käy, tormistaudumme jatkamaan samaan tahtiin muissakin huoneissa, jotka kaipaavat pientä pintasiistimistä lattian hiomisineen ja tapetointeineen. Tai sitten toivumme tästä rutistuksesta seuraavat kaksi vuotta.
Pala Birger Kaipiaisen "Kiurujen yö"-tapettia on lainattu hovihankkijamme Tapettitehdas Pihlgren & Ritolan sivulta.
maanantaina, huhtikuuta 04, 2011
"The Oldest One in Russia"
Ilmoitusluontoinen asia: allekirjoittaneen kirjallinen tekele 'The Oldest One in Russia' - The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery (Brill Academic Publishers) näkee päivänvalon toukokuun lopussa. Kirja pohjautuu siis taannoiseen väitökseeni. Tekijän vinkki: kannattaa lukea tämä mieluummin kuin väitöstilaisuuteen painatettu versio. Asia on toki sama, mutta kakkosversio on viimeistellympi, erinäisiä "tekevälle sattuu" -kiiremokia on korjattu ja taustoitusta lisätty.
Tuolta kustantamon linkistä kirjaa voi jo tilata (kohtalaisen suolaiseen) 110 euron hintaan. Opuksesta kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä myös allekirjoittaneeseen.
perjantaina, maaliskuuta 25, 2011
Annapurna, Vermeer ja hullu parturi
Kirjoittaa pitäisi jotain ihan muuta, mutta kun ei irtoa, niin ei. Jospa viime aikoina luettujen kirjojen listaaminen auttaisi.
No, "listaamisesta" tuskin voi puhua, kun kirjoja on vain kolme.
Maurice Herzog: Annapurna: The Conquest of an 8000-Metre Peak (1952)
Jatkoin siipan kiipeilykirjaston läpi käymistä lukemalla alan varsinaisen klassikon. "Annapurna" kertoo ranskalaiskiipeilijä Herzogin johtamasta retkikunnasta, jonka kaksi jäsentä ensimmäisinä maailmassa pääsivät 8000-metrisen vuoren huipulle.
Tämä kirjahan on se, jonka maailman huippukiipeilijät (mukaan lukien Ed Viesturs ja Veikka Gustafsson) mainitsevat usein ensimmäiseksi innoittajakseen. Kiintoisaa sikäli, että loppupuolisko kirjasta kuvaa lähinnä paleltuneita ja kuolion uhkaamia raajoja, lääkintätoimenpiteiden aiheuttamia sietämättömiä tuskia ja mitä merkillisimmissä oloissa tehtäviä sormien ja varpaiden amputaatioita retkikunnan vetäytyessä vuorilta (yksi viimeisistä kenttätoimenpiteistä tehtiin intialaisella rautatieasemalla, josta sherpat sitten lakaisivat irtovarpaat pois ihmisten tuijottaessa vieressä).
Siipalle totesinkin, että tämä kirja karsinee jyvät akanoista, mitä vuorikiipeilyyn tulee. Se, joka kokee teoksen yhtenä inspiroivimmista retkikuvauksista ja haluaa ehdottomasti päästä kulkemaan Herzogin ja kumppaneiden (varpaattomia) jalanjälkiä, lienee mentaalisesti sopivaa ainesta kapuamaan vaikka kaikki neljätoista kasitonnista. Ne meistä, jotka lukevat sitä epäuskoisen huvituksen ja kauhun sekaisin tuntein, tyytyvät matalampiin huippuihin.
Tracy Chevalier: Girl with a Pearl Earring (1999)
Annapurnan jälkeen halusin lukea jotain sellaista, jossa mätä ei tirsku ja raajat pysyvät ihmisissä kiinni. Koska en kiireiltäni ollut vieläkään ehtinyt kirjastoon, koetin kaivella omista varastoista jotain ennen lukematonta. Käteen osui siskolta lainassa oleva pokkari, joka jostain syystä oli unohtunut hyllyyn ties miten pitkäksi aikaa.
Fiktiivinen tarina on rakennettu hollantilaistaiteilija Jan Vermeerin (1632-1675) "Tyttö ja helmikorvakoru"-maalauksen ympärille. Ehdottoman viihdyttävää ja harmitonta, taitavasti ja tunnelmallisesti kirjoitettua luettavaa. Juuri sellainen kirja, jonka ahmii junamatkalla havahtuen vasta määränpäässä. Minä en tosin ahminut, kun reissuja ei ollut, vaan paloittelin iltalukemiseksi.
Jarkko Laine: Räävelinkadun hullu parturi (1996)
Kun tällä viikolla lopulta ennätin käymään kirjastossa, tarttui mukaan muun muassa tämä Laine-vainaan novellikokoelma, jota en ainakaan muistanut lukeneeni. Olisi ollut mahdotonta olla ottamatta lainaksi kirjaa, jolla on tuollainen nimi, kun se kerran silmiin sattui.
Pettyä ei tarvinnut: viistoa tajunnanvirtaa ja teräviä havaintoja - ja hetkittäin hervottoman hauskaa tekstiä. Kovin ajankohtaista myös, vaikka onkin jo viidentoista vuoden takaa.
No, "listaamisesta" tuskin voi puhua, kun kirjoja on vain kolme.
Maurice Herzog: Annapurna: The Conquest of an 8000-Metre Peak (1952)
Jatkoin siipan kiipeilykirjaston läpi käymistä lukemalla alan varsinaisen klassikon. "Annapurna" kertoo ranskalaiskiipeilijä Herzogin johtamasta retkikunnasta, jonka kaksi jäsentä ensimmäisinä maailmassa pääsivät 8000-metrisen vuoren huipulle.
Tämä kirjahan on se, jonka maailman huippukiipeilijät (mukaan lukien Ed Viesturs ja Veikka Gustafsson) mainitsevat usein ensimmäiseksi innoittajakseen. Kiintoisaa sikäli, että loppupuolisko kirjasta kuvaa lähinnä paleltuneita ja kuolion uhkaamia raajoja, lääkintätoimenpiteiden aiheuttamia sietämättömiä tuskia ja mitä merkillisimmissä oloissa tehtäviä sormien ja varpaiden amputaatioita retkikunnan vetäytyessä vuorilta (yksi viimeisistä kenttätoimenpiteistä tehtiin intialaisella rautatieasemalla, josta sherpat sitten lakaisivat irtovarpaat pois ihmisten tuijottaessa vieressä).
Siipalle totesinkin, että tämä kirja karsinee jyvät akanoista, mitä vuorikiipeilyyn tulee. Se, joka kokee teoksen yhtenä inspiroivimmista retkikuvauksista ja haluaa ehdottomasti päästä kulkemaan Herzogin ja kumppaneiden (varpaattomia) jalanjälkiä, lienee mentaalisesti sopivaa ainesta kapuamaan vaikka kaikki neljätoista kasitonnista. Ne meistä, jotka lukevat sitä epäuskoisen huvituksen ja kauhun sekaisin tuntein, tyytyvät matalampiin huippuihin.
Tracy Chevalier: Girl with a Pearl Earring (1999)
Annapurnan jälkeen halusin lukea jotain sellaista, jossa mätä ei tirsku ja raajat pysyvät ihmisissä kiinni. Koska en kiireiltäni ollut vieläkään ehtinyt kirjastoon, koetin kaivella omista varastoista jotain ennen lukematonta. Käteen osui siskolta lainassa oleva pokkari, joka jostain syystä oli unohtunut hyllyyn ties miten pitkäksi aikaa.
Fiktiivinen tarina on rakennettu hollantilaistaiteilija Jan Vermeerin (1632-1675) "Tyttö ja helmikorvakoru"-maalauksen ympärille. Ehdottoman viihdyttävää ja harmitonta, taitavasti ja tunnelmallisesti kirjoitettua luettavaa. Juuri sellainen kirja, jonka ahmii junamatkalla havahtuen vasta määränpäässä. Minä en tosin ahminut, kun reissuja ei ollut, vaan paloittelin iltalukemiseksi.
Jarkko Laine: Räävelinkadun hullu parturi (1996)
Kun tällä viikolla lopulta ennätin käymään kirjastossa, tarttui mukaan muun muassa tämä Laine-vainaan novellikokoelma, jota en ainakaan muistanut lukeneeni. Olisi ollut mahdotonta olla ottamatta lainaksi kirjaa, jolla on tuollainen nimi, kun se kerran silmiin sattui.
Pettyä ei tarvinnut: viistoa tajunnanvirtaa ja teräviä havaintoja - ja hetkittäin hervottoman hauskaa tekstiä. Kovin ajankohtaista myös, vaikka onkin jo viidentoista vuoden takaa.
torstaina, maaliskuuta 24, 2011
Asiamiehiä otamme ostamaan puoloja
Olen taas viime päivinä kolunnut viran puolesta 1800-luvun sanomalehtiä. Ongelmana ajankäytön kannalta on, että niitä selatessa juuttuu aina lukemaan kaikenlaista muuta kuin sitä, minkä vuoksi niitä käy läpi. Etenkin mainokset ja ilmoitukset ovat todellisia aikakoneita muillekin kuin mentaliteettien ja aatteiden historiaa työkseen tonkivalle. Katsokaa vaikka, miten vasemmalla olevista Mikkelin Sanomien ilmoituksista vuoden 1899 syksyltä aukeaa kokonainen maailma ja aikakausi.
Wiborg-lehdessä taas tarjottiin keväällä 1861 kesäasuntoa vuokralle Viipurin läheltä. Ilmoitus oli lehdessä kolmella kielellä. Miten paljon sekin kertoo (kuten myös se, ettei yksikään noista kielistä ole suomi)!
Onneksi jokin tolkku on pakko säilyttää ja keskittyä siihen, mitä on tekemässä. Muuten voisin uppoutua näihin - itse artikkeleista puhumattakaan - päiväkausiksi. Aarreaittaanhan pääsee käsiksi Kansalliskirjaston Historiallisen sanomalehtiarkiston kautta. Siellä on digitoituna valtaosa vuosina 1771-1900 Suomessa ilmestyneistä sanomalehdistä.
perjantaina, maaliskuuta 18, 2011
Yllättävää toimeliaisuutta
Tämänkertainen syy Pagistaanin hiljaiseloon on oikoluku-urakka yhdistettynä hakemiston laatimiseen tiukalla aikataululla. Mutta toivon mukaan vaivat palkitaan kesällä kovissa kansissa.Lisäksi olen yrittänyt vapaa-ajalla kiskoa itseni pois koneen äärestä. Miehen kanssa ennätimme jonkin kerran jääkiipeilemään, ennen kuin etelän jääputoukset alkoivat suhinalla sulaa. Jääkiipeily kuuluu niihin taitoihin, joita on hyvä osata edes jonkin verran, jos liikkuu Alpeilla merkittyjen polkujen ulkopuolella. Varsinainen putouskiipeily on tietysti oma lajinsa; kovin hurjiin suorituksiin ei tavallisen alppipatikoijan ja sunnuntaikiipeilijän tarvitse yltää. Riittää, että perustekniikka ja välineet ovat hallussa.
Eikä siinä kaikki! Pagistaanissa on tosiaan oltu yllättävänkin toimeliaita: kävimme viime lauantaina muutaman hevosteluhenkisen idäntutkijatoverin kanssa kolmituntisella islanninhevosretkellä. Edellisestä issikoinnista olikin allekirjoittaneella vierähtänyt yli vuosi. Oli huiman hauskaa painella pitkin Kytäjän lumisia maalismaisemia, vaikka jälkikäteen irvistelimmekin toisillemme yli-ikäisestä ponityttöilystä.Kuvassa on pieni, musta ja karvainen Númi frá Dalsmynni. Islanninhevosten nimissähän on perinteisesti frá-osio; se ja paikannimi kertovat, mistä hevonen on kotoisin. Olen tiennyt, että tuhanteen vuoteen ei Islantiin ole saanut viedä hevosia oman kannan suojelemiseksi, mutta se oli uutta, että kerran Islannista pois vietyä hevosta ei enää saa viedä sinne takaisin. Niinpä esimerkiksi muualla Euroopassa kilpailevat islantilaisratsastajat myyvät hevosensa pois kilpailun jälkeen tai pitävät mantereella kilpatallia. Aina oppii uutta.
tiistaina, maaliskuuta 08, 2011
Räkä poskella
Viime sunnuntain hiihtolenkillä siippa mainitsi ihmetelleensä jo pidempään, miksi ihmiset hiihtävät niin kovaa.
Hyvä kysymys. Toden totta, suuri osa kanssahiihtäjistä painelee tiukoissa pöksyissä räkä poskella kuin piru olisi suksenkannoilla. Vähemmistössä olemme me leppoisaa matkavauhtia etenevät maisemien ja eläinten jälkien katselijat.
Ei siinä mitään. Kukin menee sitä vauhtia, jonka itselleen hyväksi näkee.
Mutta jatkokysymyksenä pohdimme, minne nuo kaikki latujen Schumacherit katoavat kesäisin. Kyllähän silloinkin lenkkeilijöitä näkyy, mutta jos talvimeiningin suhteuttaisi kesään, pitäisi metsäpolkujen ja kevyen liikenteen väylien olla täynnä urheilusuorittavia pikajuoksijoita. Vaan harvoinpa meistäkään juoksulenkillä kukaan ohi painelee, vaikka etenemme - kuten hiihtäessämmekin - sellaista matkaa voittavaa perusvauhtia, emme mitään kiitoravia.
Mikä vimma siis suomalaisiin talvisin iskee? Vai onko kyse harhasta: siitä, että himohiihtäjät pakkaantuvat tiettyihin paikkoihin - lähinnä valmisladuille - himojuoksijoiden hajaantuessa pitkin poikin tantereita, jolloin heitä näkee vain harvakseltaan?
Tämän älyllisempiä ei Pagistaanissa olekaan pohdiskeltu. Tai jos onkin, ei niitä ehdi raportoimaan.
Hyvä kysymys. Toden totta, suuri osa kanssahiihtäjistä painelee tiukoissa pöksyissä räkä poskella kuin piru olisi suksenkannoilla. Vähemmistössä olemme me leppoisaa matkavauhtia etenevät maisemien ja eläinten jälkien katselijat.
Ei siinä mitään. Kukin menee sitä vauhtia, jonka itselleen hyväksi näkee.
Mutta jatkokysymyksenä pohdimme, minne nuo kaikki latujen Schumacherit katoavat kesäisin. Kyllähän silloinkin lenkkeilijöitä näkyy, mutta jos talvimeiningin suhteuttaisi kesään, pitäisi metsäpolkujen ja kevyen liikenteen väylien olla täynnä urheilusuorittavia pikajuoksijoita. Vaan harvoinpa meistäkään juoksulenkillä kukaan ohi painelee, vaikka etenemme - kuten hiihtäessämmekin - sellaista matkaa voittavaa perusvauhtia, emme mitään kiitoravia.
Mikä vimma siis suomalaisiin talvisin iskee? Vai onko kyse harhasta: siitä, että himohiihtäjät pakkaantuvat tiettyihin paikkoihin - lähinnä valmisladuille - himojuoksijoiden hajaantuessa pitkin poikin tantereita, jolloin heitä näkee vain harvakseltaan?
Tämän älyllisempiä ei Pagistaanissa olekaan pohdiskeltu. Tai jos onkin, ei niitä ehdi raportoimaan.
keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2011
Parsakaali-herkkusieni-tofuwokki
Uskon edelleen eettiseen sekasyöntiin: siihen, että ihminen voi syödä kohtuudella muita eläimiä, jos niitä on ennen ruoaksi joutumista kohdeltu asianmukaisen kunnioittavasti ja ne ovat saaneet elää lajinomaista elämää.
Tämä kaunis ihannehan ei nyky-yhteiskunnassa toteudu. Kuten joku kolumnisti taannoin totesi, on hurskastelua paasata siitä, etteivät nykylapset tiedä, mistä ruoka tulee, kun samalla lihan tehotuotantoprosessi ja sen yksityiskohdat pyritään pitämään kuluttajilta pimennossa. Kansalle markkinoiduissa mielikuvissa mummon kanaset nokkivat matosia maatalon pihalla ja onnelliset possut paistattelevat auringossa lätin seinustalla.
Tosiasiassa äärimmilleen viedyssä lihatehtailussa kärsivät niin eläimet kuin ihmisetkin. Kuluttaja saa halpaa lihaa, mutta kokonaishinta on hurja.
Jo hyvän aikaa sitten Pagistaanissa tuli mitta täyteen, jolloin syntyi päätös lihansyönnin rajoittamisesta; lihaa käytetään, muttei rutiininomaisesti joka päivä. Se on pitänyt. On itse asiassa ollut helppo vetää raja siihen, tuoko liha jotain lisäarvoa valmistettavaan ruokaan vai ei. Poronkäristys on hyvää, samoin kunnon pihvi silloin tällöin. Mutta marinadiliejussa uitetun suikalelihan voi hyvin korvata tofulla tai soijasuikaleilla häviämättä mitään. Pikemminkin maussa ja ravintoarvoissa voittaa. Kannattaa kokeilla.
Tällaista peruswokkia teimme sunnuntaina jääkiipeilyretken jälkeen. Helppoa ja hyvää, sopii vaikka ensikokeiluksi tofulla.
Parsakaali-herkkusieni-tofuwokki
250 g marinoitua tai marinoimatonta tofua*
200 g herkkusieniä
parsakaali
puolikas purjo
3-4 kynttä valkosipulia
täysjyvänuudeleita
inkivääriä
soijakastiketta (Ketjap Manis tai tavallinen)
makeaa chilikastiketta
Parsakaalinnuput höyrytetään, keitetään tai kypsennetään mikrossa al dente. Tofu kuutioidaan, tarvittaessa marinoidaan ja paistetaan kuumalla pannulla öljyssä kullanruskeaksi. Siirretään sivuun ja laitetaan pannulle suikaloitu purjo, silputut valkosipulit ja paloitellut herkkusienet. Paistellaan tovi, maustetaan inkiväärillä, soijakastikkeella ja chilikastikkeella. Lisätään parsakaalit ja tofukuutiot, sekoitetaan ja maistetaan. Lisätään mausteita tarvittaessa. Lopuksi lisätään pannulle esikeitetyt nuudelit, sekoitetaan ja tarkistetaan vielä kerran maku.
Jos haluaa, sekaan voi nakata kookosmaitoa tai vaikkapa cashew-pähkinöitä. Vihanneksia voi toki vaihdella aivan mielensä mukaan. Ja parsakaalin kannasta on näppärää tehdä sosekeittoa.
*Marinoimattoman voi kuutioida muutamaksi tunniksi muhimaan vaikkapa teriyakimarinadiin: valmista teriyakikastiketta vedellä laimennettuna.
Tämä kaunis ihannehan ei nyky-yhteiskunnassa toteudu. Kuten joku kolumnisti taannoin totesi, on hurskastelua paasata siitä, etteivät nykylapset tiedä, mistä ruoka tulee, kun samalla lihan tehotuotantoprosessi ja sen yksityiskohdat pyritään pitämään kuluttajilta pimennossa. Kansalle markkinoiduissa mielikuvissa mummon kanaset nokkivat matosia maatalon pihalla ja onnelliset possut paistattelevat auringossa lätin seinustalla.
Tosiasiassa äärimmilleen viedyssä lihatehtailussa kärsivät niin eläimet kuin ihmisetkin. Kuluttaja saa halpaa lihaa, mutta kokonaishinta on hurja.
Jo hyvän aikaa sitten Pagistaanissa tuli mitta täyteen, jolloin syntyi päätös lihansyönnin rajoittamisesta; lihaa käytetään, muttei rutiininomaisesti joka päivä. Se on pitänyt. On itse asiassa ollut helppo vetää raja siihen, tuoko liha jotain lisäarvoa valmistettavaan ruokaan vai ei. Poronkäristys on hyvää, samoin kunnon pihvi silloin tällöin. Mutta marinadiliejussa uitetun suikalelihan voi hyvin korvata tofulla tai soijasuikaleilla häviämättä mitään. Pikemminkin maussa ja ravintoarvoissa voittaa. Kannattaa kokeilla.
Tällaista peruswokkia teimme sunnuntaina jääkiipeilyretken jälkeen. Helppoa ja hyvää, sopii vaikka ensikokeiluksi tofulla.
Parsakaali-herkkusieni-tofuwokki
250 g marinoitua tai marinoimatonta tofua*
200 g herkkusieniä
parsakaali
puolikas purjo
3-4 kynttä valkosipulia
täysjyvänuudeleita
inkivääriä
soijakastiketta (Ketjap Manis tai tavallinen)
makeaa chilikastiketta
Parsakaalinnuput höyrytetään, keitetään tai kypsennetään mikrossa al dente. Tofu kuutioidaan, tarvittaessa marinoidaan ja paistetaan kuumalla pannulla öljyssä kullanruskeaksi. Siirretään sivuun ja laitetaan pannulle suikaloitu purjo, silputut valkosipulit ja paloitellut herkkusienet. Paistellaan tovi, maustetaan inkiväärillä, soijakastikkeella ja chilikastikkeella. Lisätään parsakaalit ja tofukuutiot, sekoitetaan ja maistetaan. Lisätään mausteita tarvittaessa. Lopuksi lisätään pannulle esikeitetyt nuudelit, sekoitetaan ja tarkistetaan vielä kerran maku.
Jos haluaa, sekaan voi nakata kookosmaitoa tai vaikkapa cashew-pähkinöitä. Vihanneksia voi toki vaihdella aivan mielensä mukaan. Ja parsakaalin kannasta on näppärää tehdä sosekeittoa.
*Marinoimattoman voi kuutioida muutamaksi tunniksi muhimaan vaikkapa teriyakimarinadiin: valmista teriyakikastiketta vedellä laimennettuna.
maanantaina, helmikuuta 28, 2011
Maaliskuuhun
Toveri Taviokuurna listasi asioita, joista tuntee helmikuun. Itse voisin jatkaa listaa helmi- ja maaliskuun vaihteen huomioilla.
Päivän ja yön lämpötiloissa alkaa olla huimia eroja. Aurinko sulattaa etelään päin olevat ulkoportaat ja räystäistä tippuu vesi.
Työhuoneesssa aurinko paistaa taas silmiin paljastaen järkyttävän likaisen ikkunan.
Aamu- ja iltalenkit voi juosta ilman heijastinliiviä, hämärästä valoon tai valosta hämärään katsellen taivaanrannan murrettujen värien kirjoa.
Iltapäivien valo alkaa olla kevättalven kuulasta pastellia.
Tiaiset hurjistuvat aurinkoisina päivinä, pensasaidasta kuuluu pikkuvarpusten tauoton silputus.
Viherkasvit heräävät ja alkavat työntää uutta lehteä muistuttaen mullanvaihdosta.
Uroskoirat villiintyvät, kun lähiseudun nartut lähettävät lemmenkutsuja. Paremman kohteen puutteessa tunteita puretaan vanhaan, leikattuun narttuun tai kanssakoiraaseen.
Päivän ja yön lämpötiloissa alkaa olla huimia eroja. Aurinko sulattaa etelään päin olevat ulkoportaat ja räystäistä tippuu vesi.
Työhuoneesssa aurinko paistaa taas silmiin paljastaen järkyttävän likaisen ikkunan.
Aamu- ja iltalenkit voi juosta ilman heijastinliiviä, hämärästä valoon tai valosta hämärään katsellen taivaanrannan murrettujen värien kirjoa.
Iltapäivien valo alkaa olla kevättalven kuulasta pastellia.
Tiaiset hurjistuvat aurinkoisina päivinä, pensasaidasta kuuluu pikkuvarpusten tauoton silputus.
Viherkasvit heräävät ja alkavat työntää uutta lehteä muistuttaen mullanvaihdosta.
Uroskoirat villiintyvät, kun lähiseudun nartut lähettävät lemmenkutsuja. Paremman kohteen puutteessa tunteita puretaan vanhaan, leikattuun narttuun tai kanssakoiraaseen.
tiistaina, helmikuuta 22, 2011
Helmikuussa luettua
Pidänpä kiinni päätöksestäni ja jatkan luetun listaamista. Nyt ei ole ollut juna- tai lentoreissuja, joten lyhyiden iltalukupätkien varassa on menty.
Elizabeth Kostova: The Swan Thieves (2010)
Kostova kirjoitti muutama vuosi sitten menestysromaanin The Historian, joka oli vinkeä yhdistelmä fantasiaa, kauhua, historiaa ja dekkaria. Järeä "Joutsenvarkaat" on erityyppinen, mutta yhtä kaikki viihdyttävä sekoitus taidehistoriaa, psykologiaa - ja dekkaria. Kostovan kerronta oli juuri niin maukasta, kuin muistinkin.
Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)
Joel Haahtelan teoksista olen niin ikään pitänyt kovasti. Hän on taitava tunnelmakuvaaja. "Perhoskerääjäkin" on eräänlainen dekkari, viipyilevä kertomus miehestä, joka oudon perinnön saatuaan lähtee jäljittämään sen taustoja läpi Euroopan.
Juha Seppälä: Takla Makan (WSOY, 2010)
Seppälän romaanissa on kaksi näennäisen erillistä kertomusta, jotka kansitekstin mukaan "kuvaavat matkaa maailmasta pois ja ihmisen sisimpään". Synkähköä nykyproosaa, tarkkanäköistä ja oivaltavaa kerrontaa. En ole oikein varma, pidinkö tästä vai en. Pitänee sulatella asiaa vielä tovi.
Elizabeth Kostova: The Swan Thieves (2010)
Kostova kirjoitti muutama vuosi sitten menestysromaanin The Historian, joka oli vinkeä yhdistelmä fantasiaa, kauhua, historiaa ja dekkaria. Järeä "Joutsenvarkaat" on erityyppinen, mutta yhtä kaikki viihdyttävä sekoitus taidehistoriaa, psykologiaa - ja dekkaria. Kostovan kerronta oli juuri niin maukasta, kuin muistinkin.
Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)
Joel Haahtelan teoksista olen niin ikään pitänyt kovasti. Hän on taitava tunnelmakuvaaja. "Perhoskerääjäkin" on eräänlainen dekkari, viipyilevä kertomus miehestä, joka oudon perinnön saatuaan lähtee jäljittämään sen taustoja läpi Euroopan.
Juha Seppälä: Takla Makan (WSOY, 2010)
Seppälän romaanissa on kaksi näennäisen erillistä kertomusta, jotka kansitekstin mukaan "kuvaavat matkaa maailmasta pois ja ihmisen sisimpään". Synkähköä nykyproosaa, tarkkanäköistä ja oivaltavaa kerrontaa. En ole oikein varma, pidinkö tästä vai en. Pitänee sulatella asiaa vielä tovi.
maanantaina, helmikuuta 21, 2011
Projekti Amazon
Sanonta lähteä lapasesta on hauska. Ja käyttökelpoinen.
Meillä on ollut nyt pari viikkoa autotallissa reilun 700 litran lasisammio jalustoineen. Se tuli käytettynä, mutta hyväkuntoisena Forssasta. Ihan noin suurta akvaariota emme olleet hakemassa, mutta kun läheltä löytyi, kotiin tuotiin ja halvalla sai...
Lapasesta siis lähti.
Ennen ostopäätöstä sentään tarkistin rakennustekniikkaa työkseen tutkivalta siskolta, pitäisikö lattian kantavuudesta huolestua, jos moisen ammeen olohuoneeseen virittää ja vedellä täyttää. Kuulemma voinemme nukkua sen osalta yömme rauhassa etenkin, jos rakennamme altaan alle sokkelin pistekuormitusta estämään.
Allas on hyvämaineisen valmistajan työtä ja himpun verran tavallista paksumpaa lasia. Siis vielä paksumpaa, kuin mitä tuon kokoluokan akvaarioissa tavallisesti käytetään. Ehkä se ei siis hajoa. Pitää vain toivoa, etteivät ulkosuodattimet ala vuotaa tai tapahdu muuta jännittävää, josta pienempien akvaarioiden omistajat jäävät helposti paitsi.
Tiedossa on - tämän riehakkaan startin jälkeen - rauhallisesti etenevä projekti tuon nykyisen 200-litraisen Aasia-altaan rinnalle. Tällä hetkellä tuumailemme tekniikkaa (varsinkin mainitun ulkosuodatuksen kanssa aiomme pelata varman päälle) ja alumiinijalustan viritystä olohuonekelpoiseksi. Paikkakunnan vesiarvot näyttäisivät kiekkokalojen lajialtaalle sopivilta, mutta saisihan tuohon hienon Amazon-biotoopin - vaikkapa lehtikaloja ja viivakirjoahvenia - ilman niitäkin.
Katsotaan.
Mitä mahdollisiin ulkomailla oleskeluihin tai muihin elämän käänteisiin tulee, asioista murehdittakoon sitä mukaa, kun ne eteen ilmaantuvat. Tämähän on filosofia, jota optimistisiippani on yrittänyt pessimistinpäähäni takoa vaihtelevin tuloksin.
Mietin jo, pitäisikö perustaa akvaarioasioille oma blogi, muttei ehkä vielä. Saattaa olla, että Projekti Amazonin edetessä muutan mieltäni: koti-insinööri ottaa mielellään erilaisia työvaihekuvia, joista voi olla iloa kanssa-akvaristeille tai sellaisiksi aikoville, muttei ehkä muille Pagistaanin lukijoille.
Meillä on ollut nyt pari viikkoa autotallissa reilun 700 litran lasisammio jalustoineen. Se tuli käytettynä, mutta hyväkuntoisena Forssasta. Ihan noin suurta akvaariota emme olleet hakemassa, mutta kun läheltä löytyi, kotiin tuotiin ja halvalla sai...
Lapasesta siis lähti.
Ennen ostopäätöstä sentään tarkistin rakennustekniikkaa työkseen tutkivalta siskolta, pitäisikö lattian kantavuudesta huolestua, jos moisen ammeen olohuoneeseen virittää ja vedellä täyttää. Kuulemma voinemme nukkua sen osalta yömme rauhassa etenkin, jos rakennamme altaan alle sokkelin pistekuormitusta estämään.
Allas on hyvämaineisen valmistajan työtä ja himpun verran tavallista paksumpaa lasia. Siis vielä paksumpaa, kuin mitä tuon kokoluokan akvaarioissa tavallisesti käytetään. Ehkä se ei siis hajoa. Pitää vain toivoa, etteivät ulkosuodattimet ala vuotaa tai tapahdu muuta jännittävää, josta pienempien akvaarioiden omistajat jäävät helposti paitsi.
Tiedossa on - tämän riehakkaan startin jälkeen - rauhallisesti etenevä projekti tuon nykyisen 200-litraisen Aasia-altaan rinnalle. Tällä hetkellä tuumailemme tekniikkaa (varsinkin mainitun ulkosuodatuksen kanssa aiomme pelata varman päälle) ja alumiinijalustan viritystä olohuonekelpoiseksi. Paikkakunnan vesiarvot näyttäisivät kiekkokalojen lajialtaalle sopivilta, mutta saisihan tuohon hienon Amazon-biotoopin - vaikkapa lehtikaloja ja viivakirjoahvenia - ilman niitäkin.
Katsotaan.
Mitä mahdollisiin ulkomailla oleskeluihin tai muihin elämän käänteisiin tulee, asioista murehdittakoon sitä mukaa, kun ne eteen ilmaantuvat. Tämähän on filosofia, jota optimistisiippani on yrittänyt pessimistinpäähäni takoa vaihtelevin tuloksin.
Mietin jo, pitäisikö perustaa akvaarioasioille oma blogi, muttei ehkä vielä. Saattaa olla, että Projekti Amazonin edetessä muutan mieltäni: koti-insinööri ottaa mielellään erilaisia työvaihekuvia, joista voi olla iloa kanssa-akvaristeille tai sellaisiksi aikoville, muttei ehkä muille Pagistaanin lukijoille.
perjantaina, helmikuuta 18, 2011
Monitiijolline tutkimusprojektu
Olen viimeisen vuoden aikana ollut pätkittäin tutkimusassistenttina monitieteisessä EU-projektissa nimeltä ELDIA (European Linguistic Diversity for All). Se, miten alun perin jouduin kieli- ja oikeustieteilijöiden seuraan, on oma tarinansa, mutta ajoittaisesta työläydestään huolimatta pesti on ollut mielenkiintoista vastapainoa omille tutkijantöille.
Projektissahan tutkitaan Euroopan pienten, suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten nykytilaa. Sen yhtenä tapaustutkimuskohteena ovat Suomen karjalankieliset. Tietoa kerätään muun muassa ryhmähaastatteluilla, joiden käytännön järjestäminen on ollut allekirjoittaneen vastuulla (olen kaikkea muuta kuin synnynnäinen organisaattori, mutta uskon vakaasti, että ihmiselle tekee hyvää ylittää aika ajoin oman mukavuusalueensa rajat). Kävimme juuri tekemässä kolmen päivän kiertueen Itä-Suomessa varsinaisen haastattelijan kanssa.
On mielenkiintoista huomata, että paikoittain karjalaa puhutaan vielä hyvinkin aktiivisesti, ja että kielitaito on siirtynyt myös nuoremmalle polvelle - ei mitenkään laajalti, mutta kuitenkin.
Lienee syytä teroittaa, että kyse on nimeomaan karjalan kielestä, ei murteista, vaikka usein näitä arkipuheessa sekoitetaankin keskenään. Kielen ja murteen raja on toki veteen piirretty viiva ja määrittelykysymys, mutta karjalan saatua taannoin vähemmistökielen aseman Suomessa se on yhtä kaikki kieli, ei murre.
Minähän en karjalaa puhu, vaikka ymmärränkin melko hyvin (iče en pagize karjalakse, a vähäzen ellendän). Vaikka äidin puolen sukuni on kotoisin Raja-Karjalasta ja pääosin ortodoksista, karjalaa sen edustajat eivät ole varsinaisesti puhuneet ainakaan lähimpien sukupolvien aikana. Osasyy lienee se, että suku on vilissyt opettajia, jotka virkansa puolesta ovat vieneet eteenpäin yleiskielisyyttä; aiemminhan karjalaa pidettiin vain suomen murteena. Toisaalta esimerkiksi Ilomantsi ei muutenkaan ole ollut varsinaista karjalan kielen aluetta.
Pagistaanissakin raportoitaneen ainakin jotakin ELDIA:n tutkimustuloksista, kunhan projekti on saatu kunnialla päätökseen.
Projektissahan tutkitaan Euroopan pienten, suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten nykytilaa. Sen yhtenä tapaustutkimuskohteena ovat Suomen karjalankieliset. Tietoa kerätään muun muassa ryhmähaastatteluilla, joiden käytännön järjestäminen on ollut allekirjoittaneen vastuulla (olen kaikkea muuta kuin synnynnäinen organisaattori, mutta uskon vakaasti, että ihmiselle tekee hyvää ylittää aika ajoin oman mukavuusalueensa rajat). Kävimme juuri tekemässä kolmen päivän kiertueen Itä-Suomessa varsinaisen haastattelijan kanssa.
On mielenkiintoista huomata, että paikoittain karjalaa puhutaan vielä hyvinkin aktiivisesti, ja että kielitaito on siirtynyt myös nuoremmalle polvelle - ei mitenkään laajalti, mutta kuitenkin.
Lienee syytä teroittaa, että kyse on nimeomaan karjalan kielestä, ei murteista, vaikka usein näitä arkipuheessa sekoitetaankin keskenään. Kielen ja murteen raja on toki veteen piirretty viiva ja määrittelykysymys, mutta karjalan saatua taannoin vähemmistökielen aseman Suomessa se on yhtä kaikki kieli, ei murre.
Minähän en karjalaa puhu, vaikka ymmärränkin melko hyvin (iče en pagize karjalakse, a vähäzen ellendän). Vaikka äidin puolen sukuni on kotoisin Raja-Karjalasta ja pääosin ortodoksista, karjalaa sen edustajat eivät ole varsinaisesti puhuneet ainakaan lähimpien sukupolvien aikana. Osasyy lienee se, että suku on vilissyt opettajia, jotka virkansa puolesta ovat vieneet eteenpäin yleiskielisyyttä; aiemminhan karjalaa pidettiin vain suomen murteena. Toisaalta esimerkiksi Ilomantsi ei muutenkaan ole ollut varsinaista karjalan kielen aluetta.
Pagistaanissakin raportoitaneen ainakin jotakin ELDIA:n tutkimustuloksista, kunhan projekti on saatu kunnialla päätökseen.
maanantaina, helmikuuta 14, 2011
Ystävänpäivänä
"Ajattelin kaikkia ihmisarkistoja, jotka alkoivat hitaasti kerrostua meihin: Ihmisiä, jotka olimme nähneet vain kerran, sen jälkeen emme koskaan. Ihmisiä, joita olimme pelänneet koulumatkalla. Ihastuksia. Lapsuuden ystäviä. Ihmisiä, jotka haluaisimme vielä nähdä. Ihmisiä, joiden luokse olimme luvanneet mennä, mutta emme koskaan menneet. Ihmisiä, joihin törmäsi aina sattumalta. Ihmisiä, jotka ilmestyivät vuosien jälkeen, muuttuivat parhaiksi ystäviksi ja katosivat taas. Lehtikuvien ihmisiä. Ihmisiä rullaportaissa, linja-autojen ikkunoissa. Kirjeystäviä. Opiskelutovereita. Kaukaisia sukulaisia, joista emme tienneet. Ystävällisiä tarjoilijoita ulkomaanmatkoilla. Kasvoja ilman nimiä. Ihmisiä, jotka halusimme unohtaa. Ihmisiä, jotka olivat unohtaneet meidät."
- Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)
- Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)
tiistaina, helmikuuta 08, 2011
Ne toiset
Katsoimme sunnuntaina - saamelaisten kansallispäivänä - YLE:n dokumentin Suomi tuli Saamenmaahan. Se kertoi saamelaislasten koulutaipaleesta 70-luvulla; vielä tuolloin jopa kuusivuotiaat lapset muuttivat sisäoppilaitokseen ja pääsivät käymään kotonaan ehkä kerran puolessa vuodessa. Koulukielenä oli suomi. Rivien välistä annettiin ymmärtää, että saamelaisten oma etu olisi muuttua suomalaisten kaltaisiksi ja unohtaa oman kulttuurinsa erityispiirteet, jotka esitettiin takapajuisina ja menneeseen maailmaan kuuluvina.
Saamelaisten - ja yhtä lailla romanien - ponnekkaat suomalaistamisyrityksethän ovat olleet osa pitkää projektia, suomalaisuuden määrittämistä ja vakiinnuttamista. Kulttuuri-identiteetit muodostuvat pitkälti poissulkevuuden periaatteella: olemme jotain, mitä muut eivät ole. Kuten muualla, myös Suomessa omaa erityisyyttä on peilattu ja rakennettu lähinnä suhteessa naapureihin, ennen muuta venäläisiin ja ruotsalaisiin.
Suomalaisuuden näkökulmasta saamelaiset ja romanit ovat kuitenkin olleet ongelmallinen kysymys: he edustavat etnistä, kielellistä ja kulttuurista toiseutta, joka erilaisuudestaan huolimatta asuttaa samaa tilaa yhtenäisenä "kansana" nähtyjen suomalaisten kanssa. Tuota toiseutta onkin sitten yritetty sulauttaa kansallisen yhtenäisyyden ihanteeseen koululaitoksen ja lastenkotien avulla.
Karjalaissiirtolaisten osalta sama ongelma näyttäytyi lievempänä: vaikka Raja-Karjalan alueelta tulleet olivat pitkälti "ryssänuskoisia" ja puhuivat outoa karjalan kieltä, oli karjalaiset jo Maamme-kirjan myötä otettu osaksi Suomen suurta kertomusta. Tämä johtui osaltaan Kalevalan roolista suomalaisuuden rakentamisessa, samaten rajaseudun strategisesta merkityksestä sekä sittemmin karjalaisten asemasta suomalaisuuden ja venäläisyyden välissä - molemmat osapuolet pyrkivät todistamaan, että karjalaiset "kuuluivat" juuri heidän kulttuuripiiriinsä.
Suomalaisten kannalta ortodoksinen usko nähtiin tietysti ongelmallisena, koska se sitoi karjalaisia venäläisyyteen. Sotien jälkeen melkoinen osa ortodoksikarjalaisia vaihtoikin uskontonsa luterilaisuuteen. Myös karjalan kielestä pyrittiin tietoisesti eroon. Toisin kuin saamelaiset ja romanit, karjalaiset eivät jääneet etnisiksi toisiksi suomalaisuuden laitamille. Hinta kantasuomalaisuuteen sulautumisesta oli kuitenkin omintakeisten kulttuuripiirteiden hiipuminen.
Kulttuuri-identiteetteihin liittyvät kysymykset ovat sekä mielenkiintoisia että vaikeita - ja henkilökohtaisesti kipeitä niille, jotka ovat joutuneet tasapainoilemaan kahden kulttuurin välillä tuntematta kuuluvansa kunnolla kumpaankaan. Toisen polven maahanmuuttajillahan ongelmat ovat pitkälti samanlaisia, joskin erilaisesta ajallisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta nousevia.
Saamelaisten - ja yhtä lailla romanien - ponnekkaat suomalaistamisyrityksethän ovat olleet osa pitkää projektia, suomalaisuuden määrittämistä ja vakiinnuttamista. Kulttuuri-identiteetit muodostuvat pitkälti poissulkevuuden periaatteella: olemme jotain, mitä muut eivät ole. Kuten muualla, myös Suomessa omaa erityisyyttä on peilattu ja rakennettu lähinnä suhteessa naapureihin, ennen muuta venäläisiin ja ruotsalaisiin.
Suomalaisuuden näkökulmasta saamelaiset ja romanit ovat kuitenkin olleet ongelmallinen kysymys: he edustavat etnistä, kielellistä ja kulttuurista toiseutta, joka erilaisuudestaan huolimatta asuttaa samaa tilaa yhtenäisenä "kansana" nähtyjen suomalaisten kanssa. Tuota toiseutta onkin sitten yritetty sulauttaa kansallisen yhtenäisyyden ihanteeseen koululaitoksen ja lastenkotien avulla.
Karjalaissiirtolaisten osalta sama ongelma näyttäytyi lievempänä: vaikka Raja-Karjalan alueelta tulleet olivat pitkälti "ryssänuskoisia" ja puhuivat outoa karjalan kieltä, oli karjalaiset jo Maamme-kirjan myötä otettu osaksi Suomen suurta kertomusta. Tämä johtui osaltaan Kalevalan roolista suomalaisuuden rakentamisessa, samaten rajaseudun strategisesta merkityksestä sekä sittemmin karjalaisten asemasta suomalaisuuden ja venäläisyyden välissä - molemmat osapuolet pyrkivät todistamaan, että karjalaiset "kuuluivat" juuri heidän kulttuuripiiriinsä.
Suomalaisten kannalta ortodoksinen usko nähtiin tietysti ongelmallisena, koska se sitoi karjalaisia venäläisyyteen. Sotien jälkeen melkoinen osa ortodoksikarjalaisia vaihtoikin uskontonsa luterilaisuuteen. Myös karjalan kielestä pyrittiin tietoisesti eroon. Toisin kuin saamelaiset ja romanit, karjalaiset eivät jääneet etnisiksi toisiksi suomalaisuuden laitamille. Hinta kantasuomalaisuuteen sulautumisesta oli kuitenkin omintakeisten kulttuuripiirteiden hiipuminen.
Kulttuuri-identiteetteihin liittyvät kysymykset ovat sekä mielenkiintoisia että vaikeita - ja henkilökohtaisesti kipeitä niille, jotka ovat joutuneet tasapainoilemaan kahden kulttuurin välillä tuntematta kuuluvansa kunnolla kumpaankaan. Toisen polven maahanmuuttajillahan ongelmat ovat pitkälti samanlaisia, joskin erilaisesta ajallisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta nousevia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)