Ilmaisia munia

Kanaharrastajien keskuudessa naureskellaan asiaan vihkiytymättömien ajatukselle, että kun on omia kanoja, saa ilmaisia munia. Voi olla, että joku harhautunut sieluparka hankkiikin kanoja mojova säästö mielessään. Muttei kummoista kesätarhaa ja -koppia tarvitse väsätä, kun päänsisäinen laskin alkaa jo antaa vastakkaisia lukuja.

Pagistaanissa, jossa munia pidetään lähinnä iloisena bonuksena kananpidosta, on heinäkuusta asti värkätty talvikanalaa kuin Iisakin… kanalaa. Tai vasara kädessä syntynyt siippahan sitä on pääasiassa rakentanut; allekirjoittanut on tehnyt pieniä avustavia toimia, kuten sullonut villaa kattoon ja telannut maalia seinään.

Kanala tehtiin ulkorakennukseen, jossa on ollut kahden lehmän pikkunavetta, liiteri ja varastotilaa. Se, että mies halusi navettaosiosta itselleen verstaan, toimi ilmeisen hyvänä motivaattorina kanalaprojektille (muutenhan kanat olisi voinut majoittaa sinne). Noin yhdeksän neliön pöksä rakennettiin maalattialla varustetun liiterin paikalle; siihen tehtiin rossipohja ja tuhti eristys, joka on taatusti parempi kuin mökissämme. Kenties talvipakkasilla muutamme kaikki kanojen seuraksi.

Mutta ajatuksena oli, että jos tästä joskus lähdetään, tulevat asukkaat voivat halutessaan hyödyntää tilan lämpimänä varastona tai vaikka nukkuma-aittana. Tehtiin siis kerralla hyvä.

Älkää kysykö, paljonko projekti tuli maksamaan. Ei ole vielä ehditty - tai tohdittu - tehdä loppusottaa. Luultavasti olisimme voineet syödä summalla loppuikämme kaupan luomumunia. Tosin siippa totesi, että helpommaksi ja kenties halvemmaksikin olisi tullut rakentaa erillinen kanalapömpeli; siinä olisi voinut kukaties hyödyntää tehokkaammin kierrätysmateriaalia. Esimerkiksi nuo pikkuikkunat piti ostaa uutena, koska lautaseinää tukenut viistohirsi rajoitti ikkunoiden kokoa, eikä sopivia löytynyt käytettynä. Vaneri, eritoten maatilavaneri, on niin ikään kallista. Reilu villamäärä näkyy toivottavasti sähkönsäästönä talven mittaan.

Koska varsinkin maatiaiskanat tykkäävät ulkoilla leudolla säällä ympäri vuoden, kanalan yhteyteen tehtiin noin 20 neliön tarha. Kuten näkyy, toisen ikkunan ulkolistat ovat vielä tekemättä. Myös vanhan lantalan hapattamien lautojen alaosat menevät ensi kesänä vaihtoon.

Kuluneella viikolla urakka vihdoin valmistui ja Luftwaffe Ost siirtolennätettiin kesätiloista talvihangaariin. Samalla laivueeseen liittyi kaksi täydennyslentäjää, eli nyt parvessa on kahdeksan kanaa ja kaksi kukkoa (ylimmässä kuvassa on nuorempi kukko, Luutnantti Lammio, ja sen takana uudet nuorikot). Parempia kuvia seuraa, kunhan sulkasato on pidetty - nyt osa rouvista näyttää leikkuupuimurin alle jääneiltä. Eikä niitä ilmaisia muniakaan tipahtele mainitun sulkasadon vuoksi kuin yksi, korkeintaan kaksi päivässä.

---

Asiasta toiseen: käykääpä lukemassa Marja-Leenan ja Saaran mainiot tekstit mykkäkoulusta eli vaikenemalla rankaisemisesta ja siitä, miten vahingollista se ihmissuhteille on.

Kylässä toisaalla

Pagistaanissa hiljaisuus jatkuu, koska niin tekee myös hankehakemushelvetti. Pyynnöstä pistäydyin kuitenkin pikaiselti kylässä toisaalla työhön liittyvien asioiden parissa (niitähän en täällä tule juuri puineeksi, vaikka säännöllisesti mietin, että kenties pitäisi).  

Mainittua Rysky Riiheläisen blogia kannattaa muuten seurata; punnittua puhetta ja perusteltuja pohdintoja ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.

Kunhan

Taas pikainen päivitys: talomme myikin itsensä heittämällä viidessä päivässä, jo ennen varsinaista ensiesittelyä. Edellisessä postauksessa olevaa linkkiä ei siis kannata enää klikkailla; välittäjä poisti ilmoituksen saman tien. Jos kaikki menee hyvin, viikon päästä meillä on omistuksessamme yksi kiinteistö vähemmän (ja melkoisesti vähemmän velkaa). Kahden viikon päästä - toivon mukaan - kaikki omaisuutemme sijaitsee yhdessä paikassa.

No, jaeltuna sinne tänne, mutta samassa kunnassa joka tapauksessa.

Huomenna yliopistolla alkavat torstaista lauantaihin kestävät promootiokinkerit. Kunhan niistä, muutosta, sadonkorjuusta, marja- ja sienikaudesta sekä muutamasta aikaa, ajatusta ja symbolista tupakkaa vievästä Akatemia-hakemuksesta on selvitty, Pagistaankin vilkastunee taas - ehkäpä niiden edelleen käsittelemättömien reissukuvien merkeissä, tahikka arbitraaristen höpinöiden. Tarinoiden taso tuskin tästä nousee semminkään, kun vuoden sisään olisi saatava valmiiksi jälleen yksi vuoren kokoiselta näyttävä kirjaprojekti. No rest for the wicked. 

Talo myynnissä

Seuraa hyvin lyhyt päivitys Pagistaanin kuulumisiin kronologisessa järjestyksessä. Paremmalla ajalla paremmin.

Lomareissu Britanniaan oli hyvä, ellei peräti loistava. Kuvia seuraa - joskus. Loppuloma - siis siipan, minähän en varsinaisesti lomaillut - meni lähinnä talvikanalaa rakentaessa ja polttopuita tehdessä.

Siippa sai työpaikan Pohjois-Karjalasta ja aloittaa syyskuun lopulla. Siihen mennessä yritämme sulloa tavaramme puolta pienempään neliömäärään tänne Käsämän torppaan (ja erinäisiin varastoihin; käänteisen varkauden käytäntö on jälleen kerran pakon sanelema elinehto).

Koska laumamme diaspora päättyy tällä erää, talomme Riihimäellä on myynnissä. Nyt on toki huononlainen aika myydä ja saanee olla kiitollinen, jos torpan ylipäänsä kaupaksi saa. Mutta silti toivoisimme, että sen löytäisi joku, joka arvostaisi meidän laillamme alkuperäisiä 60-luvun alun lautalattioita, kaappeja ja ovia, eikä olisi oitis repimässä niitä kaatopaikalle melamiinin tieltä.

Jos siis tiedätte jonkun, jonka veri tai elämäntilanne vetäisi radanvarteen ja joka saattaisi tuollaisesta talosta tykätä, vinkatkaa vapaasti.

Aikaa vai uskallusta

Äiti on maalannut ikoneita nelisenkymmentä vuotta, osapuilleen minun ikäni. Minä olen pikku hiljaa aloitellut; jostain syystä vasta nyt, vaikka aihepiiri on kiinnostanut lapsesta asti ja muistan roikkuneeni usein katsomassa äidin työskentelyä. Riihimäellä ennen Englannin-aikaa ryhdyin työstämään tätä ikonia, jota ohjaaja sanoi Kyproksen Jumalanäidiksi. Juuri kyseisellä nimellä en kyllä vastaavaa ole löytänyt. Se on yhtä kaikki harvinainen malli, koska siitä puuttuu Kristus-lapsi.

Luulen, että ohjaaja oli valinnut sen ryhmäläisten ensimmäiseksi työksi juuri siksi, että maalattavia kasvoja - ne ovat vaikein osuus - on vain yhdet. Huomaavaista sinänsä.

Viimeistelin ikonin tänä kesänä äidin ohjauksessa. Se kuivuu ja odottaa siunaamista ja öljyämistä; pinta on vielä hieman epätasainen (reunaviivan vinous johtuu puolestaan kameran optiikasta).

Ikonimaalauksen tekniikassa on hiukan samaa kuin metalligrafiikassa, josta pidin takavuosina kovasti ja tungin itseni tilaisuuden tullen kansalaisopistojen ryhmiin, jotka osallistujien puutteessa tavattiin pian lakkauttaa. Minä ja kourallinen muita innokkaita jäimme harmistuneena mulkoilemaan posliininmaalaus- ja keramiikkakurssien pitkiä listoja. Toivoisinkin voivani jatkaa ikonimaalauksen opettelua tavalla tai toisella. Jos vain olisi aikaa ja rahaa, menisin Valamoon intensiivikurssille ja jatkaisin sitten jossakin lähiseudun ryhmässä (äidin kanssa totesimme, että kotoisassa kisällinopissa olemisesta jää helposti puuttumaan säännöllisyys, vaikka opettajalla taitoa riittäisikin).

Niin, aika. Olen laskenut tutkimusrahoitukseni riittävyyttä suhteessa siihen, mitä sen puitteissa on vielä tehtävä ja todennut, että tänä(kin) vuonna lomaksi saa riittää viikon irrottautumisreissu. Uusia hakemuksiakin kun on sorvattava syyskuun Akatemia-hakuun - vaikka totuuden nimissä välillä tuntuu, että sama olisi vain täyttää uutterasti lottorivejä.

Mutta tänään jäin pohtimaan Veloenan tuoretta mietettä: "Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia."

Missä määrin kyse lie siitä, etten yksinkertaisesti uskalla päästää kulloisestakin urakastani irti peläten, että katuisin kevytmielisyyttäni myöhemmin ajan käydessä vähiin, tai etten pääsisi enää siihen kiinni tauon jälkeen. Luulen, ettei aivan vähän.

Lapasesta

Pagistaanissa tapaavat kaikenlaiset touhut lähteä niin sanotusti lapasesta.

Tänä keväänä uudella plantaasilla ei ollut aikomusta tehdä oikeastaan mitään. Katsella vain ja tutkailla, mitä nousee ja mistä. Ha!

Vanhasta raparperipenkistä se alkoi. Jos tuon tuosta kuitenkin perkaisi.

Kah, tässä vieressähän on entisen kasvimaan pohja. Ehkä yhden salaattipenkin voisi raparpereiden kaveriksi tehdä. Kun nyt talikkoa joka tapauksessa heiluttaa.

Tai oikeastaan tämän penkin voisi jättää avomaankurkuille ja tehdä salaattipenkin erikseen. Äkkiäkös tässä!

Niitä penkkejä tuli lopulta talikoitua ja kunnostettua pienen kasvimaan verran. Toinen mokoma olisi kai kääntynyt kepeästi, jos vastaan ei olisi tullut rivistö sitkaan ja itsepäisen näköisiä siperianhernepensaita.

Ja yrttimaa. Toin Riihimäeltä ranskalaista rakuunaa ja karjalanminttua ja tupsun ruohosipulia. Niille piti saada jonkinmoinen istutuspaikka. Aivan pieni vain; tänä keväänähän ei ollut tarkoitus tehdä mitään suurellista. Nyt pihalla on nelimetrinen yrttipenkki, anopin puretusta grillistä nyysityillä tiilillä reunustettu. Eikä se tyhjäksi jäänyt. Naapurista tuli lisää rakuunaa sekä lipstikkaa ja piparjuurta. Tuttu antoi ilmasipulinalun, kun kävin muuttotalkoissa laatikoita kantamassa. Ja taimikaupassakin tuli pistäydyttyä kerran jos toisenkin.

Vedin henkeä hetken. Olisiko se nyt tässä?

Seuraavaksi - kuinka ollakaan - löysin netistä naapurikunnassa myynnissä olevia perunalaatikoita. Siis sellaisia jämäköitä, matalahkoja puulaatikoita. Ei muuta kuin takapenkit alas autosta ja hakemaan. Pellavaöljyllä käsiteltyinä niistä tuli oivia kylvölaatikoita. Puolivahingossa päädyin kylvämään niihin salkoruusua ja maariankelloa, noita kaksivuotisia kukkaihanuuksia, jotka tekevät ensimmäisenä kesänään lehtiruusukkeen ja kukkivat seuraavana.

Vaan hetkinen, niille - kuten ei myöskään mökiltä tuoduille pensasruusujen jakotaimille - ei tule olemaan tilaa vanhassa kukkapenkissä (jonka ehdin jossain välissä myltätä ja perata ja johon jostain ilmestyi muutama kiinanpionin - pioneja on oltava! - ja kuunliljan taimi).

Eipä hätää. Keskellä pihaa on noin aarin verran juolavehnää ja leinikkiä puskevaa kynnöspeltoa, vanha perunamaan pohja, jota saa olla jatkuvasti niittämässä. Siitä kun pari neliötä illassa kääntää, ei mene montakaan viikkoa, kun keskellä pihaa on ihastuttava mullos, tabula rasa, jolle voi tehdä mitä vain.

Mainitsinko jo omenapuut? Vanhoja puitahan täällä on muutama. Nyt on kasvamassa myös pari tainta. Ja tuttavalta saatu luumupuun taimi.

Tästä reuhuamisesta voinee päätellä, että olen kaivannut maan kääntämistä yhdeksän vuoden kasvimaatauon aikana; viimeksi Tampereella minulla oli pieni viljelypalsta vain parinsadan metrin päässä kotoa (ja Riihimäellä kasvihuone, jota tulee kyllä ikävä; uuden pystyttäminen lienee vain ajan kysymys). Onneksi lääniä on hehtaari. On tilaa meltota vielä hyvä tovi. Pysyypähän poissa pahanteosta.

Maatiaiskanoja

Ensin tiedotusluontoinen asia: Valgeissa on pari mustavalkokuvaa Voiton päivästä, kun siitä tuli edellisessä sairaspäivityksessä mainittua.

Sitten viime näkemän Pagistaanin pääluku on kasvanut peräti kahdeksalla. Päät ovat tuollaisia kuin vasemmalla olevassa kuvassa. Siis kananpäitä. Ja kaksi kukonpäätä.

Tuore parvemme - jonka taloutemme ikiteekkari on nimennyt Luftwaffe Ostiksi - edustaa suomalaisia maatiaiskanoja, tarkemmin sanottuna Alhon kantaa. Muiden maatiaiskotieläinten tavoin vanhat kanakannat olivat jäädä tehokkaampien tuotantorotujen jalkoihin viimeistään sotien jälkeen. Niillä on kuitenkin paljon hyviä, nimenomaan pohjoisissa oloissa tarvittavia ominaisuuksia, ja MTT:n säilytysohjelman ansiosta sukupuuton uhka on nyt väistynyt ja geenit turvattu ainakin joidenkin kantojen osalta.

Alhon kannan kanat, joita myös punaisiksi itäsuomalaisiksi kutsutaan, ovat vilkkaita ja uteliaita, kohtalaisia munimaan ja kovia hautomaan. Poikaset hoidetaan hyvin. Haudonta- ja hoitamisvietti ovat esimerkkejä kanaan ohjelmoiduista perusominaisuuksista, jotka on tehokkuuden nimissä karsittu jalostetummilta roduilta pois.

Kuten sanottu, kukkoja on parvessamme kaksi, suoraan vanhan aapiskirjan kannesta oleva pääkukko Hermann - mikäpä muukaan - ja musta pikkukukko Luutnantti Lammio (tosin siipan mielestä Lammio on vasta vänrikki ja epäilen hänen olevan oikeassa; huhtikuussa kuoriutunut kukkopoika piipittää vielä). Munivia kanoja on viisi ja nuorikoita eli Lammion ikätovereita yksi.

Kesäkanalan perustaminenhan on jonkinmoinen trendi nykyään, mutta kyllä tämä poppoo on otettu ihan ympärivuotista kananpitoa ajatellen. Alhojen vinkeet tuntien myös pienimuotoinen poikastuotanto lienee väistämätöntä. Koskaanhan ei tiedä, miten ja minne elämä milloinkin viskelee, mutta tällä kiekuvalla, kotkottavalla ja tietysti haukkuvalla kokoonpanolla mennään eteenpäin ainakin jonkin matkaa.

Minkäpä teet

Terveisiä Pietarista. Tosin palasimme sieltä jo eilen, joten terveiset eivät ole niin sanotusti reaaliaikaisia. Rytyytin muutaman päivän kellon ympäri töitä Venäjän kansalliskirjastossa, ennen kuin siippa tuli viikonlopun viettoon.

Kuvia muun muassa Voiton päivän paraateista ja muusta tättäräästä löytyisi kyllä, mutta ne ovat kamerassa ja kamera työhuoneessa. Allekirjoittanut puolestaan läsii - mikä on varsin harvinaista - kuumeessa olohuoneen sohvalla. Jokin keskivertoa ärhäkämpi lentsuvirus tarttui matkaan viime metreillä ennen kotiinpaluuta. Arvelin sen olevan jotakin Pietarin metrossa 50-luvulta asti muhinutta ja voimia kerännyttä kantaa. Siippa puolestaan epäili, että kiusa hyppäsi nokkaani alkuviikosta jonkin 1700- tai 1800-luvun kirjan välistä ja onnitteli mahdollisuudesta, että minulla saattaisi olla sama flunssapöpö kuin vaikkapa Aleksandr Pushkinilla (lauantaina katsastamamme kirjailijan kotimuseo traagisine tarinoineen teki mitä ilmeisimmin insinööriimme suuren vaikutuksen).

En kiellä, etteikö ajatus virusten ja bakteerien hämmästyttävästä selviytymiskyvystä olisi käynyt itselläkin toisinaan mielessä, kun on selaillut nuhruisia arkistomateriaaleja, joissa on outoja tahroja ja laikkuja. Että miten onnelliseksi sitä jonkun tuperkkelin tekisi, kun tarjoaisi sille tuoreen keuhkon muutaman vuosisadan odottelun jälkeen.

Tekemistä olisi enemmän kuin laki sallii, deadlinet tungeksivat jonossa ja tönivät toisiaan huomiostani kilpaillen. Huomenna pitäisi ehättää päiväksi Helsinkiin kirjastoon ja keskiviikkona tien päälle ja Itä-Suomeen, mutta minkäpä teet. Tauti kun ei käskemällä lähde. Eikä edes kauniisti pyytämällä.

Kristus nousi kuolleista

Totisesti nousi! Ortodoksisen tervehdyksen myötä toivottelen jälleen hyvää pääsiäistä itse kullekin vakaumuksesta riippumatta, vaikka arki jo kolkutteleekin ovella.

Pagistaanissahan tuo arki on allekirjoittaneen ja koirien osalta siirretty nyt Pohjois-Karjalaan. Edes takaisin reissaamiseen ehdin väsyä jo puolessa vuodessa. Pää ei pysynyt muutoksissa mukana, vaan seurasi perässä aina päivän tai pari jäljessä.

Sitä paitsi tutkimustyö on taas siinä vaiheessa, jossa tarvitaan kirjoitusrauhaa ilman kasvavien kirjakasojen säännöllistä retuuttamista puolen Suomen halki.

Siippa pitää vielä taloa Etelä-Suomessa ja pyörittää omaa sorviaan Helsingissä, eli laumamme diaspora jatkuu toistaiseksi. Eihän tämä mikään ihanteellinen tilanne ole, mutta meillä on harjoitusta. Matkaa on yhtä kaikki vähemmän kuin Suomen ja Iso-Britannian välillä; viikonloppuvisiitit puolin ja toisin onnistuvat paremmin.

Uulan pulkka eli eväsretki tunturiin

Pagistaanissa pidettiin kuun vaihteessa reilun viikon talviloma. Lomahan ei ole mikään loma, jos reppuun ei pakata villakalsareita ja otsalamppua. Niinpä suuntasimme taas Koilliskairaan eli UKK-kansallispuiston rauhalliseen erämaaosaan. Jätimme auton Raja-Jooseppiin ja hiihtelimme osin tuttuja reittejä etelään ja sitten toista kautta takaisin ylös.

Aiemmilla yhteisillä tunturireissuillamme olemme hiihtää sytkineet pitkin kairaa rinkat selässä. Viikon muonat, talvimakuupussit, majoittautumisvälineet ja muu välttämätön rompe painavat, eikä ylimääräistä juuri mukaan mahdu. Niinpä olemme liotelleet hartiat särkevinä soijarouhetta ja katsoneet kateellisina, kun ahkion kanssa reissaavat tupakaverit ovat kaivaneet pulkistaan jos jonkinlaisia herkkuja.

Tällä kertaa päätimme, että kärvistely saa riittää. Kävimme kaivamassa Nurmeksesta ladon ylisiltä miehen joskus takavuosina tekemän ahkion. Jo kelpasi! Kokoa "Uulan pulkalla" on reippaasti kaupallisia ahkioita enemmän, mutta mahtuipa matkaan sitten kaikenlaista enemmän ja vähemmän tarpeellista (näin paaston aikaan en edes kehtaa kertoa, mitä kaikkea tunturiin kiskoimme).

Kepeästihän tuo mukana kulki. Tosin tuumasimme, että kaavailemamme pidempi retki Kemihaaran kautta pohjoiseen voisi olla mukavampi tehdä kahdella pienemmällä ahkiolla.

Toisin kuin toissa vuonna, nyt pari viikkoa myöhäisempänä ajankohtana kairassa oli jo enemmän kulkijoita. Suomalaiset olivat vähemmistössä: laskimme kohdanneemme viisi suomalaista ja kymmenen ulkomaalaista hiihtelijää. Etenkin tsekit tuntuvat tykästyneet Pohjois-Suomen erämaihin.

Lajitovereiden ohessa näimme tuttua Lapin-väkeä: poroja, korppeja, riekkoja, kuukkeleita ja lapintiaisia. Toiseksi viimeisenä hiihtopäivänä osuimme hankikantoa hyödyntäneen ahman jäljille.

Giardia koirilla

Ferris täytti vuoden. Sopivasti synttärilahjaksi myös giardiatesti näytti negatiivista.

Meillähän oli tässä talven mittaan sellainenkin riesa, alkueläin nimeltään Giardia lamblia. Ferriksen lievät, mutta sitkeät vatsaongelmat eivät asettuneet ruokavaliolla, joten vein sen eläinlääkäriin. Mokkiainen löytyi sitten ulostenäytteestä. En ollut edes tiennyt, että turistiripulia aiheuttavaa kiusankappaletta voi esiintyä myös koirilla ja kissoilla.

Giardia ei sinällään ole hengenvaarallinen, eikä se välttämättä edes oireile kuin nuorilla, vanhoilla tai muuten huonokuntoisilla eläimillä. Hoitaa se kuitenkin piti imeytymishäiriöiden ja kroonisten vatsavaivojen välttämiseksi. Koko koiralauma söi reilusti tavallista pidemmän eli kymmenen päivän kuurin Axilur-loishäätölääkettä (bedlingtoneillahan ei oireita ollut missään vaiheessa).

Eikä siinä kaikki. Koska giardia leviää sitkeähenkisten kystamuotojen välityksellä, suursiivous oli tarpeen. Tekstiilit ja matot saunotettiin - kystat eivät kestä yli 60 asteen lämpötilaa - ja kahden talon lattiat jynssättiin kloriitilla. Varsinkin isojen ja painavien villamattojen saunottaminen oli oma urakkansa.

Noin kuukausi kuurin loppumisen jälkeen otettiin uusi testi, joka siis oli puhdas. Helpotus!

Giardia leviää koirakansan keskuudessa lähinnä ulosteiden ja seisovan veden välityksellä. Tartunnan alkupisteenä voi olla esimerkiksi veden lopsuttaminen lammikosta tai ojasta. Mistä Ferris sen lie saanut, on arvoitus. Mahdotonta ei ole sekään, että giardia olisi ollut tuominen Britanniasta. Saarivaltakunnan leudot talvet luovat kystille paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä ja levitä, mutta löytyy alkueläintä kotoperäisenä täältäkin. Tyypillistä on juuri vaivojen aaltoilu: yhtenä päivänä koiralla on lievää ripulia, seuraavana ei.

Kannattaa siis selvittää tämäkin vaihtoehto, jos epäilykset heräävät. Giardiahan on myös zoonoottinen, eli se voi levitä eläimistä ihmisiin tai päinvastoin.

Ole ystävällinen

Sopivasti paaston aikaan silmiin osui taas yllä oleva nettikiertolainen. 

Jokainen tapaamasi ihminen käy taistelua, josta et tiedä mitään. Ole ystävällinen. Aina. 

Yksinkertaista, mutta niin totta. Helposti kuvittelemme, että juuri meillä on syystä tai toisesta elämässä vaikeaa ja muiden pitäisi ymmärtää oikkujamme ja sietää itsekeskeisyyttämme, mielellään rajattomasti. Sama ei tietenkään päde omassa suhtautumisessamme muihin. 

Onneksi myötätuntoa ja ystävällisyyttä voi koettaa harjoitella, vaikka elinikä siihen(kin) kai menee. 

Mainitun neuvon muistaminen auttaa muuten myös kateuden puuskiin.  Niin kuin viisas laulaja ja lauluntekijä Laura Sippola asian esittää:

Kauniimpi, rikkaampi, valtaa pitävä,

vahvempi, kuuluisampi, kaiken tietävä,

viisas ja varma, lyömätön karma,

charmantti, kaikkien pitämä

Ei oo helppoa kellään,

ei oo helppoa, vaikka se helpolta näyttäis

ei vaikka puitteet olisi

suurta ja mahtavaa

Kaipuun keskellä teeskennellään

ettei tarvisi näyttää, kuinka

vanhoja kaunan raunioita

takanamme savuaa 

Normaalia

Pagistaanissa ollaan kyllä hengissä, vaikka pää on palasina pitkin Eurooppaa. Muutaman viikon aikana on ehditty poukkoilla Belgiasta Pietariin ja käydä siinä välissä kääntymässä pari kertaa Itä-Suomessa. Välissä on tyhjennetty reppua, pyykätty ja pakattu taas.

Belgian reissusta pikaiselti sen verran, että kyse oli workshopista eli työpajasta, jonne väkeä tuli eri puolilta Eurooppaa. Suomalaisena sitä aina kadehtii niitä, jotka pääsevät junalla kätevästi muuallekin kuin mainittuun Pietariin. Mutta amsterdamilaiset kollegat tulivat paikalle Ghentin kaupunkiin puoli vuorokautta myöhässä. Alun perin heidän piti saapua noin 300 kilometrin päästä hyvissä ajoin illalla, mutta kuinka ollakaan, kaksi junavuoroa peräkkäin peruttiin. Aamulla uusi yritys - ja roimasti myöhässä ollut vuoro.
- Täysin normaalia täällä. Junat myöhästelevät jatkuvasti, matkalaiset puhisivat.

Tarinan opetus: mikä näyttää auvoisan helpolta, ei sitä aina ole.

Tutkijan urapolusta

Acatiimi-lehdessä (1/2014) oli yliopistoasiamies Hanna Tanskasen artikkeli "Yliopistolaisten urissa on kehitettävää". Siinä oli niin hyvä tiivistys muun muassa allekirjoittaneen niin sanotuista uranäkymistä, että lainaan sen tähän:

Suomen Akatemian urapolku rakentuu tutkijatohtorin, akatemiatutkijan ja akatemiaprofessorin tehtäviin. Tutkijatohtorin paikkaa voi hakea väitöksen jälkeen kolmen vuoden ajan ja akatemiatutkijan paikkaa yhdeksän vuoden ajan väitöksestä. Rahoituksen seula on tiukka. Moni erinomainen, viisi tai jopa täydet kuusi pistettä saanut tutkimus jää vaille rahoitusta.

Mikäli tutkija ei ole saanut näiden hakukelpoisuusaikarajojen jälkeen yliopistolta pysyvää toimea esimerkiksi opetustehtävissä, vaikeutuu tutkimus- ja tutkimusprojektirahoituksen hakeminen merkittävästi. Esimerkiksi Akatemian projektirahoitusta ei voi käyttää projektin johtajan palkkaukseen eikä projektirahoitusta voi edes hakea, jos hakijalla ei ole muuta rahoitusta itselleen projektin keston ajaksi. Tämä tarkoittaa usein sitä, että jos sopivaa tehtävää jonkun toisen hakemassa (professori, yliopistonlehtori) tutkimusprojektissa ei ole, iso osa rahoituskanavista on käytännössä sulkeutunut ja yliopistoura tutkijana voi olla ohi.

Vaihtoehtona on tehdä tutkimusta pienissä pätkissä, välillä projekteissa tutkijana tai apurahan turvin, rakentaen tutkimusmeriittejä mahdollisesti yliopistolta avautuvaa tehtävää varten tai hakeutua ulkomaiseen yliopistoon tai tutkimuslaitokseen. 

Minähän olen yksi niistä onnekkaista, jotka saivat tutkijatohtorin rahoituksen. Aika kuitenkin rientää; tutkimustyö lähteiden parissa on hidasta, artikkeleita pitää julkaista mielellään jatkuvasti ja samalla koettaa raapia kasaan monografia ja saada sekin vielä kustantamolle ja kansien väliin. Kolme vuotta on näillä kinkereillä hyvin lyhyt aika, mutta verrattuna vuoden rahoituspätkiin toki liki lottovoitto. Silti kiire ahdistaa ja turhauttaa, kun tietää, että paljon parempaa ja perusteellisempaa jälkeä saisi aikaiseksi vähän pitkäjänteisemmällä rahoituksella (ilmeisesti kuitenkin ajatellaan, että pidemmät rahoitusjaksot kannustaisivat tutkijoita ottamaan liian rennosti).

Vakituisia toimia tai tenure track- eli urapolkupestejä on tarjolla hyvin vähän, joten niiden varaan ei uraansa kannata laskea. Toisaalta mikään tässä esitetyistä asioista ei tule perus- ja jatko-opinnot läpi kahlanneelle yllätyksenä, joten kyse on myös omasta valinnasta sietää epävarmuutta. Tuohan se mukanaan myös tietynlaisen vapauden. Tavallaan.

Karjala-kuvaa rakentamassa

Männä viikolla ilmestyi monitieteinen artikkelikokoelma Karjala-kuvaa rakentamassa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura), jonka toimittaja on Pekka Suutari. Teos tarkastelee konstruoitua eli mielikuvien tasolla rakennettua Karjalaa sekä sen monia tulkintoja.

Omien tekijänkappaleideni piti tulla jo viime viikolla yliopiston sisäisessä postissa, mutta ne ovat eksyneet jonnekin matkalla - niinpä en nyt voi referoida sisältöä sen tarkemmin. Mutta tarjolla on tuoreita ja mielenkiintoisia näkökulmia Karjalan kieleen, kulttuuriin ja alueellisiin kysymyksiin. Suosittelen lämpimästi tutustumista kirjaan, jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.

Kirjoittajat ovat - lunttasin listankin laitoksemme blogista - professori Seppo Knuuttila, kirjallisuudentutkija Jaan Oispuu, perinteentutkija Tarja Raninen-Siiskonen, lehtori Raija Pyöli, professori Tapio Hämynen, historiantutkija Kati Parppei, suunnittelija Tiina Juurela, historiantutkija Olga Iljuha, historiantutkija Yury Shikalov, yliopistolehtori Niina Kunnas, kirjallisuuden- ja kielentutkija Denis Kuzmin, professori Marjatta Palander, professori Pekka Zaikov, filologi Milla Uusitupa, professori Kimmo Katajala, karjalan kielen spesialisti Timoi Munne, historiantutkija Ismo Björn, professori Pekka Suutari sekä professori Maria Lähteenmäki.

Miten nauttia hetkestä

Perhaps one central reason for loving dogs is that they take us away from this obsession with ourselves. When our thoughts start to go in circles, and we seem unable to break away, wondering what horrible event the future holds for us, the dog opens a window into the delight of the moment.(Jeffrey Moussaieff Masson)

Vapaa käännös: kenties yksi tärkeimmistä syistä rakastaa koiria on se, että ne auttavat meitä unohtamaan omaan itseemme liittyvän pakkomielteisyyden. Kun ajatuksemme alkavat kiertää ympyrää, josta emme tunnu pääsevän irti, ja pohdimme, mitä kamalaa tulevaisuus mahtaakaan tuoda tullessaan, koira näyttää meille, miten nauttia hetkestä.

Viisaat kehomme

Eilen Teemalta tuli kiinnostava dokumentti paastoamisesta. Siinä esitettiin, että ihmiselimistö on sopeutunut kestämään paastoa. Itse asiassa se kestää ajoittaista ravinnon puutetta paljon paremmin kuin nykyistä yltäkylläisyyttä. Tämähän ei sinällään yllätä, kun ajattelee metsästäjä-keräilijän kroppaamme ja sen alttiutta niin kutsuttuihin elintapasairauksiin.

Mutta kyse ei välttämättä ole pelkästä kestämisestä. Monien reumapotilaiden ja muiden kroonikkojen väitetään hyötyvän paastoamisesta. Dokumentin mukaan jopa sytostaattihoitojen sivuvaikutukset näyttäisivät olevan lievempiä silloin, kun hoitoihin liitetään paasto sen sijaan, että kalorinsaantia lisättäisiin, kuten on suositeltu. Ilmeisesti notkahdus ravinnonsaannissa aktivoi jonkinlaisen terveiden solujen puolustusjärjestelmän. Syöpäsolut sen sijaan vaikuttavat kärsivän paastosta.

Liittyisiköhän tähän myös se, että sairaana ruokahalu tuntuu katoavan?

Luulen, että kehomme on paljon "viisaampi" kuin tajuammekaan. Katsoimme viime lauantai-iltana kauhuelokuvan, joka tarjosi muutaman kunnon säikäyksen. En nukkunut kunnolla koko yönä, vaan torkuin jonkinlaista koiranunta. En siksi, että olisin pelännyt räyhähenkien nykivän minua varpaasta (tässä iässä karmeimmatkaan elokuvat eivät enää suoranaisesti pelota), vaan koska kroppani oli jäänyt jonkinlaiseen primitiiviseen valmius- ja valppaustilaan. Olin oitis hereillä pienestäkin äänestä. Nukuin niin sanoakseni toinen silmä auki, vaikka kuinka yritin vakuutella keholleni, että sillä on lupa rentoutua.

Miten hyödyllinen tuollainen valmiustila lieneekään ollut ihmisen kehityshistorian aikana?

Toinen tilanne, jossa olen ollut hämmästynyt kroppani ohjelmoinnista, muistuu mieleen muutaman vuoden takaa. Olimme siipan kanssa kiipeämässä Mont Blancille. Meillä oli teltta noin 3850 metrin korkeudessa. Sieltä lähdimme kapuamaan yhden aikaan aamuyöstä torkuttuamme pari tuntia ja syötyämme hätäisesti vähän retkimysliä "aamupalaksi". Huipulla (4810 m) olimme kuuden aikaan ensimmäisten joukossa ja jälleen teltalla ehkä yhdeksän, kymmenen aikaan aamupäivällä.

Olo oli hienosta ja hyvin sujuneesta retkestä huolimatta kamala: fyysinen rasitus, ohut ilma, valvominen, nestevajaus ja syömättömyys ovat cocktail, jonka yhteisvaikutusta on vaikea kuvailla. Siippa muisteli, että sama fiilis hänellä oli ollut edellisillä Blancin reissuilla, mutta parin tunnin unet teltassa olivat tehneet ihmeitä. Minä taas olin joltisenkin varma, ettemme jaksaisi enää samana päivänä jatkaa matkaa alas laaksoon; edessä oli muun muassa raskas kapuaminen alas jyrkkää Gouterin rinnettä. No, nappasimme pari Buranaa, vähän vettä ja ryömimme makuupusseihin teltassa, jota aurinko lämmitti liki saunaksi.

Kun vajaan kahden tunnin päästä heräsimme, olin liioittelematta kuin eri ihminen. Huono olo oli tiessään ja tunsin itseni täysin levänneeksi. Nappasimme muutaman perunalastun (etenkin Pringlesit ovat mainiota kiipeilyevästä) ja vähän suklaata veden kera, kasasimme kamppeemme ja suuntasimme alamäkeen. Koska Gouterin alppimajalta ei saanut mitään lounaantapaista, kuten olimme toivoneet, kapusimme samaa vauhtia alas ja siitä edelleen Chamonixin kylään. Nälkä alkoi oikeastaan tuntua vasta leirintäalueella suihkussa käynnin jälkeen.

Uskon tämän kokemuksen - ja muutaman hieman vastaavan - jälkeen, että meihin on viritetty jonkinlainen "kriisiohjelma", joka osaa maksimoida lyhyestäkin levosta koituvan hyödyn. Esimerkkini on rauhanajan lälläritarina, mutta eiköhän esimerkiksi taistelutilanteissa ole kautta aikojen koettu jotakin vastaavaa: minimiravinnolla ja -levolla pystyy joksikin aikaa palauttamaan täyden toimintakyvyn, jos pohjalla on kova rasitus ja jonkinlainen stressitila. En tiedä, onko todella näin, mutta oletan.

Pidetäänpä siis huolta näistä viisaista kehoistamme; nekin pitävät huolta meistä, miten parhaiten taitavat (mutta älkää uskoko, jos ne väittävät, että parasta olisi vain köllöttää sohvalla ja syödä makeaa).

Muunneltavat muffinsit

Sitten jotakin aivan muuta. Välipalan aika! Hoksasin nimittäin, etten ole tainnut laittaa jakoon parasta muffinsireseptiä ikinä (Pagistaanissahan leivotaan aina 80-lukulaisittain muffinseja, ei mitään muffineita). Jos olenkin, niin laitanpa uudestaan.

En leivo kovin usein - meillä käy vähänlaisesti vieraita, emmekä siipan kanssa ole erityisemmin makean perään - mutta aika ajoin teen pellillisen muffinseja pakastimeen. Olen testannut moniaita ohjeita, mutta palaan aina samaan, joka on yksinkertaisuudestaan huolimatta vertaansa vailla. Leivonnaiset eivät jää kuivakkaiksi tai littanoiksi, vaan niissä on aidon jenkkimuffinsin rouhakka rakenne ja maku.

Tämä aarre reseptiksi on peräisin merkillisestä keittokirjanjärkäleestä nimeltä Herkullista ruokaa. Kirjan kirjoittajaksi on merkitty kokki Ron Kalenuik ja se on painettu vuonna 1994 Yhdysvalloissa. Kääntäjää ei ole mainittu, mutta lopputulos on jotakin häiritsevän, kryptisen ja huvittavan väliltä:

Ollakseen herkkusuu ei se merkitse sitä, että on oltava hapan, täydellisyyden tavoittelija: keittotaito sanoo, mikä on sopivaa oikeaan aikaan tietyille ihmisille. Helpot Herkut sallii sinun tarjoilla poikkeukselliset keittotuotteet, jotka ovat ne juuri oikeat kaiken aikaan. 

En enää muista, mistä tämä käännöskukkatarha on hyllyymme ajautunut - luultavasti vanhempieni keittokirjahyllystä kotoa muuttaessani - mutta olen kokeillut siitä vuosien myötä ohjeen jos toisenkin pettymättä pahemmin. Kenties lievien kielivaikeuksien vuoksi vielä on kuitenkin löytämättä tie "uuteen ilojen maailmaan, joka voi muuttaa sinun keittotaitosi ikiajoiksi". Makeiden ohjeiden sokerimäärän on niin ikään voinut huoletta puolittaa, kuten jenkkiresepteistä yleensä.

Mutta se muffinsiohje. Leivonnaisten nimi on "Pohjois-Ontarion mustikkamuffinsit", mutta olen tehnyt niitä lukuisilla variaatioilla. Sanottakoon niitä siis vaikka

Muunneltaviksi muffinseiksi Kalenuikin kummallisen keittokirjan mukaan

noin 1,5 dl sokeria muista ainesosista ja omasta mausta riippuen (itse tykkään käyttää ruokosokeria)
100 g voita tai margariinia
2 kananmunaa (luomua toki)
vajaa 1 dl maitoa
1 tl vaniljasokeria
5 dl vehnäjauhoja (laitan usein pelkkää spelttijauhoa)
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
noin 4 dl marjoja tai hedelmänpaloja, karkeaksi rouhittuja pähkinöitä, rouhittua (valko)suklaata - oma suosikkiyhdistelmäni on puolukat + saksanpähkinä + valkosuklaa

Sekoita yhteen sokeri, voi, munat, maito ja vaniljasokeri. Seulo yhteen jauhot, leivinjauhe ja suola. Yhdistä jauhoseos ja höysteet nesteeseen ja sekoita nopeasti tasaiseksi taikinaksi. Lusikoi taikina muffinsipellille - minä käytän yleensä pellin koloissa vielä paperivuokia. Kolot saavat tulla melko täyteen ja tulevatkin tällä taikinamäärällä. Paista hieman vajaassa 200 asteessa 20-25 minuuttia.

Se perinteinen vuosikatsaus

Syksyn tietokonekatastrofit veivät sen verran pelimerkkejä, ettei rikka rokassa tuntunut missään. Sain tuttavankaupassa pöytä-Macin hävettävän halvalla, joten nyt Pagistaanissa on kannettavan lisäksi myös pöytäkone ensimmäistä kertaa liki vuosikymmeneen (näköjään kiinnittyminen omenaklaaniin tapahtuu niin ikään hiljakseen ja salakavalasti - allekirjoittaneen arkilaitteistosta enää puhelin edustaa muuta käyttöjärjestelmää).

Kun suuren näytön ääressä on niin messakkaa naputella muutakin kuin töitä, ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa kepeällä kädellä perinteisen - siis Blogistanian mittapuulla perinteisen - vuosikatsauksen kaikkine pöljine kysymyksineen. Raameja en jaksanut kaivella arkistoista, vaan lainasin ne laiskasti Lupiinilta.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2013, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Katselin Manhattania Empire State Buildingin katolta. Kuljin Doverin valkoisilla jyrkänteillä ja kävin Canterburyn katedraalissa. Patikoin Skotlannissa ja Walesissa ja söin haggista. Osallistuin juoksutapahtumaan Suomen ulkopuolella. Toin koiranpennun ulkomailta Suomeen. Ja varmaan kaikenlaista muuta. 

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Teen alvariinsa - ja aina uudelleen - kaikenlaisia päätöksiä ja lupauksia. Eivät ne liity uuteen vuoteen. Siippa tosin valitti pari päivää sitten, että harrastan hänen mielestään liian vähän. Urheilua, ulkoilua ja eläimiä ei kuulemma lasketa - en siis saane ponia tänäkään vuonna - vaan lausunnossa oli kyse jonkinlaisesta terapeuttisesta värkkäilystä koneella istumisen ja pähkäilyn vastapainoksi. Lennokkeja en ryhdy edelleenkään rakentamaan, mutta yritän aktivoitua askartelemaan vaikkapa veikeitä hahmoja vessapaperirullien hylsyistä. Olkoon se lupaus.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Lähipiirini allekirjoittanut mukaan lukien on varsin laiska lisääntymään. Kummipoikakin täytti jo vuoden. Eli ei.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Onneksi ei.

5. Missä maissa kävit?
Englannissa, jossa olin siis vierailevana tutkijana, Skotlannissa (lasketaan se nyt erilliseksi maaksi, vaikka itsenäisyysäänestys on vielä edessä päin), Walesissa (ihan yhtä hyvillä perusteilla), Alankomaissa ja Yhdysvalloissa. Hämmästyttävää kyllä, viime vuonna en käynyt lainkaan Venäjällä. Ainakaan muistaakseni. Vai kävinkö? Saa korjata, jos joku muistaa paremmin. Myös alppimaat jäivät nyt välistä, mutta kaikkea ei voi saada.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2014, jota puuttui vuodesta 2013?
Vakiovastaukseni tähän on aina mielenrauhaa. Luottamusta. Kärsivällisyyttä. Iloa. Oikeastaan tuntuu, että olen pikku hiljaa heräämässä ainakin kolmen vuoden dystyymisestä horteesta, jonka aikana en ole oikein todella osannut iloita mistään. Toivottavasti tuntemukseni pitää kutinsa ja reppu jollain tavalla kevenee. Niin, mukava olisi saada vuoteen myös lisää hevostelua, kiipeilyä ja retkeilyä, jos vain olosuhteet suovat. Ja sitä värkkäilyä. Musisointia ehkä myös jossakin muodossa.

7. Mitkä vuoden 2013 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Ehkä Ferris-koiran syntymäpäivän, joka on 17. maaliskuuta (vain kaksi päivää ennen omaani). Kenties myös Suomeen-paluuni päivämäärän, ensimmäisen kesäkuuta. Mutta jos päivät muistankin, vuotta luultavasti en. Juuri toissa päivänä piti kysyä siipalta, minä vuonna oikein menimme naimisiin. En kerta kaikkiaan muistanut, vaikka päivämäärä mielessä olikin. Hieno ominaisuus historiantutkijalle tämä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Kukaties se, että sain tartuttua härkää sarvista ja ryhdyttyä selvittämään syitä sille, miksi pääni on tällainen paketti kuin on ja samat - useimmille ilmeisen helpot ja yksinkertaiset - asiat vaikeita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. En tosin tiedä, voiko sitä sanoa saavutukseksi. Ennemminkin kyse oli siitä, että jotain täytyi tehdä siltä varalta, että elonpäiviä suodaan vielä toinen mokoma. Muut viime aikojen "saavutukset" - Akatemian kolmen vuoden rahoitus, vierailevan tutkija pesti Cambridgessa ja niin edelleen - ajoittuivat edelliseen vuoteen. Ai niin, ilmestyihän se kirja keväällä. 

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Äh. En kerta kaikkiaan osaa lajitella asioita saavutuksiin ja epäonnistumisiin, ne ovat harvoin niin mustavalkoisia. No, epäonnistuin ainakin omissa odotuksissani siinä, miten toimia ja kommunikoida läheisten kanssa. Toistuvasti.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Taisin olla varsin terve koko vuoden. Yhden lievän flunssanpoikasen muistan.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Koiranpentu. Ei sillä, että kolmannelle koiralle olisi taloudessa varsinaisesti tarvetta ollut.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Koirien. Päivittäin.

13. Kenen käytös masensi?
Oma ja välillä omaisten. Ei ole helppoa taipua siihen, ettei joihinkin asioihin kerta kaikkiaan pysty vaikuttamaan.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asumiseen Englannissa ja Suomessa. Ja tietokonesählinkeihin: uusiin koneisiin ja tiedonpalautukseen. Kai sitä myös reissaamiseen kului.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kuten edellä totesin, en viime vuosina ole tainnut osata olla oikein, oikein, oikein innoissani mistään. Olen ennemminkin harjoittanut elämän varovaista tarkkailua ja harkittuja askeleita intohypähtelyjen sijaan. Kohtalaisen innoissani olin kuitenkin Iso-Britanniassa asumisesta ja reissaamisesta. Ja toki uudesta koirasta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2013?
No tietysti Toy Dollsien klassikko Nellie the Elephant. Trump trump trump!

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) laihempi vai lihavampi?
En kumpaakaan.

b) rikkaampi vai köyhempi?
En kumpaakaan.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Valokuvanneeni (kuten aina), ratsastaneeni, kiipeilleeni, potkineeni itseäni ihmisten ilmoille.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Notkuneeni tietokoneen ääressä etenkin silloin, kun siitä ei ole koitunut mitään järkevää tai edes hauskaa.

20. Kuinka vietit joulua?
Joensuussa osin omien vanhempien, osin anopin luona. Kaikki perinteiset kuviot mukaan lukien tuttu sekoitus angstia ja auvoa, melankoliaa ja mielihyvää. Sisko ja lanko olivat käymässä, samoin siipan veli avovaimoineen. Mukavaa oli sekin, että tänä vuonna meillä porvareilla oli oma pesäkolo, joten toisten nurkissa pyörimistä ja kassista elämistä oli vähemmän. Ystäviä ehdimme nähdä yllättävän paljon. Glögiä olisi pitänyt kyllä juoda enemmän. Eikä siippaparka edelleenkään kuullut radiosta Nisse-polkkaa.

22. Rakastuitko vuonna 2013?
Haggikseen, katso kohta 1.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Koska edelleen ymmärrän kysymyksen tarkoittavan, moniko lehtijuttu vei koko yön tullakseen valmiiksi, ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Downton Abbey taisi olla ainoa sarja, jota seurasin. Vuoden ensimmäinen puolisko meni ilman telkkaria, eikä sitä tullut juuri katsottua toisellakaan.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En edelleenkään vihaa ketään (ah, näitä teinikysymyksiä). Yritän opetella myös ärtymään ihmisiin vähemmän. Mukaan lukien itseni.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Saako listata kolme? Ainakin ensimmäisinä vaikutuksen tehneistä mieleen tulevat Hilary Mantelin Bring Up the Bodies, Robert MacFarlanen Mountains of the Mind sekä Rakkauden haavoittama. Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Teinkö musiikillisia löytöjä? En muista. En kai. Entisillä mentiin.

28. Mitä halusit ja sait?
Tukikohdan Pohjois-Karjalassa. Lurcherinpennun.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Kanoja ja islanninhevosen. Haha. No oikeasti tenure track-pesti olisi ollut mukava. Mutta halutahan aina saa.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Eipä leffojakaan tullut kovasti katseltua. Life of Pi oli aika hieno (itse asiassa katsoin sen äsken siipan kanssa uudestaan). Semminkin, kun muita en muista. 

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Näytän ainakin kirjoittaneeni blogia. Siippa taisi olla käymässä Cambridgessa, joten epäilemättä istuimme The Eaglessa tuopposella jos toisellakin parantamassa maailmaa. Vuosia tuli mittariin 38.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Ihanko "mittaamattomasti"? Mistäpä tuon tietäisi? Aina voi tahtoa jotakin, mutta tahdon läpi saamisen seuraukset voivat olla aivan muuta kuin mitä odotti.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2013?
Tämä kysymys naurattaa aina yhtä paljon. Verkkarit ja villapaita? No, keväällä piti olla enemmän ihmisten ilmoilla, joten farkut ja villapaita. Käytännöllistä ja säänkestävää yhtä kaikki. Paitsi että ostin syksyllä 2012 pikkumustan Cambridgen dinnereitä varten ja kekkelehdin siinä jonkin kerran.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Armo Taivainen? Ja tummapaahtoinen kahvi.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Jos ilmastonmuutoksen ja ylipäänsä ympäristönsuojelun ympärillä käytävät väännöt lasketaan poliittisiksi, niin ainakin ne. Myös kysymys perustulosta on kiinnostava; perusturvan uudistus on vääjäämättä edessä, koska maailma on muuttunut hurjasti niistä ajoista, kun ihmiset olivat joko töissä kahdeksasta neljään tai sitten työttöminä.

37. Ketä ikävöit?
Siippaa ja koiria, kun olin Englannissa.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Paras ja paras. Ei ihmisiä voi laittaa järjestykseen. Tapasin paljon uusia ihmisiä syksyllä 2012, mutta sitten taas vähemmän. En tiedä. Kaikissa kohtaamisissa on oma ainutkertaisuutensa ja hohtonsa ja yritän aina muistaa sen.

Ettei teitä tuomittaisi

Taas jäi perinteinen joulutoivotus väliin kaiken juoksentelun lomassa. Ehkä joulutoivotuksettomuudesta on tullut uusi perinne? Ja jatkuuhan joulu loppiaiseen asti. Yhtä kaikki, toivottavasti itse kullakin oli rentouttava joulunaika, johon kuului juuri niitä asioita, joita siihen halusi kuuluvan, mitä ikinä ne sitten ovatkin.

Pagistaanissahan yritetään kovasti opetella elämään ihmisiksi. Yritykseksi se tuppaa myös jäämään, kuten läheiseni hyvin tietävät. "Paljon sanoja, vähän tekoja" voisi olla henkilökohtainen mottoni.

Joka tapauksessa kuluneena syksynä olen miettinyt tavallista enemmän erityisesti sitä, millaisin silmin lajitovereitani katson.

Pohdinta lähti oikeastaan siitä, kun Helsingin Sanomissa joku filosofi mainitsi jossakin yhteydessä - jota en nyt muista - että pahan puhuminen ja ajatteleminen muista ihmisistä muuttaa meitä. Tästä jäin miettimään ensinnäkin ajattelemista ja toisekseen muuttumista. Pahan puhumisen näen ylipäänsä muiden ihmisten tekemisten reposteluna negatiiviseen sävyyn. Siitä olen koettanut tietoisesti opetella pois jo pari vuosikymmentä (reposteluksi en laske aidosti ratkaisukeskeistä pohdintaa, jota joskus jokainen joutuu tekemään niin sanotusti "selän takana").

Hyvin vaihtelevalla menestyksellä tietenkin.

Mutta ajatteleminen? Aloin asiakseni seurata, miten usein päähän vilahtaa jokin ikävä ajatus muista ihmisistä ja näiden tekemisistä ja yllätyin. Jos pitäisin vilahduksista tukkimiehen kirjanpitoa paperille, jälki ei olisi kaunista.

Samoihin aikoihin satuin kuulemaan esitelmän, jossa viitattiin erääseen Siinain Pyhän Katariinan luostarin ohjaajamunkkiin. Tältä oli kysytty, mikä on ihmisen pahin synti. Vanhuksen vastaus oli tuomitseminen. "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", sanotaan toki ainakin yhdessä tunnetussa kirjassa. Mutta liekö niin, ettei tuomitsemista seuraavalla tuomiolla tarkoitetakaan metafyysistä oikeudenkäyntiä, jossa muiden heikkouksia sormilla osoitelleet saavat kurmuutusta ja kosmista raippaa? Ehkä tuomio onkin itse itsellemme langettama ajatusmaailman kiertyminen ja kutistuminen kielteisten asioiden ja toisten tekemisten tarkkailun ympärille? Kenties me toisia tuomitessamme todella muutumme - emmekä suinkaan hyvään suuntaan?

Koska aihe on perin kiinnostava paitsi itsekasvatuksellisessa, myös keittiöpsykologisessa mielessä, olen koettanut tutkailla, mistä muita koskevat negatiiviset ajatukset ja puheet kumpuavat. Nopea vastaus olisi tietysti se, että niitä saavat aikaan muiden ajattelematon toiminta, ilkeys ja yleinen törttöily. Mutta meidän omassa päässämmehän ne syntyvät ja on ihmisiä, jotka pystyvät sivuuttamaan surkeatkin sattumukset kitkeröitymättä ja muita syyttelemättä. Niinpä on syytä tarkastella omien korviensa väliä kanssaeläjien syntiluetteloiden sijaan.

Ainakin seuraavan listan toisiinsa kietoutuvista, tuomitseviin ajatuksiin johtavista tunnetiloista tai tilanteista allekirjoitan omassa elämässäni ja väitän samalla niiden olevan enemmän tai vähemmän yleisinhimillisiä:

1) Uhattuna olemisen tunne/menettämisen pelko. Kun epävarma ihminen näkee toisen uhkana vaikkapa omalle asemalleen töissä tai harrastuksissa, rakkaudelle, ystävyydelle ja niin edelleen, on tästä helppo äityä ajattelemaan tai puhumaan pahaa. Onhan aina mahdollista, että muut liittyvät arvostelijoiden rintamaan ja uhka väistyy. Ainakin se pienenee hiukan omassa mielessä. Kunnes kasvaa taas, tai tilalle tulee uusi mörkö. No rest for the wicked.

2) Kateus. Liittyy edelliseen. Kateuden pistos vaikkapa toisen saavutusten tai tämän saaman kiitoksen tai huomion johdosta saattaa sukkelasti poikia ikävän ajatuksen ikään kuin vastapainoksi harmitukselle.  Toisen epäonnistumisten tai vikojen muistaminen on palsamia ja kirvely hellittää - hetkeksi. Kateus voi toki kummuta myös yleisestä tyytymättömyydestä omaan elämään sekä tunteesta, että muilla menee paremmin (tässä on hyvä muistaa, että luultavasti ei mene; vaikeudet vain ovat jokaisella omanlaisensa).

3) Loukatuksi tai kaltoin kohdelluksi tulemisen tunne. Aika ajoin tulee lunta tupaan itse kullekin. Mutta siitä seurauksena olevat, katkeroittavat tunnetilat lienevät usein sidoksissa uhriutumiseen eli ajatteluun, että juuri minun torppaani räntää rätkii erityisen paljon (ja tietysti tyystin ilman omaa myötävaikutusta).

Meillä ihmisrievuilla on lisäksi tavattoman vahva taipumus ajatella, että muiden ihmisten sanomiset tai tekemiset koskevat tavalla tai toisella meitä silloinkin, kun ne eivät millään muotoa sitä tee. Tämä antaa hyvän maaperän tulkinnoille ja asioiden ottamiselle henkilökohtaisesti. Ja kukapa ajattelisi mukavia asioita ikävistä, toisia loukkaavista ihmisistä? Jos ei muuten voi kostaa kärsimäänsä todellista tai kuviteltua vääryyttä, aina voi kertoa kurjan tapauksen eteenpäin ja/tai vatuloida sitä mielessään ad infinitum.

4) Oman hännän nostaminen. Kun kerron eteenpäin toisen tekemän munauksen tai vertailen sitä omaan onnistuneeseen suoritukseeni, itsetunto tuntuu kohoavan. Mutta kaikkihan tiedämme sanonnan housuun laskemisesta pakkasella. Näennäisesti itselle suotuisa asetelma ruokkii vertailun henkeä, joka on mahdollisimman huono seuralainen: seuraavalla kerralla se puukottaa selkään.

Harvoinpa myöskään muiden morkkaaminen saa kuulijan arvostamaan morkkaajan omia tekemisiä. Pikemminkin se saa aikaan myötähäpeää. Lisäksi se nostaa idulleen ikävän epäilyksen siitä, että kuulijan omat virheet ja munaukset joutuvat samanlaisen repostelun kohteeksi silloin, kun tämä ei itse ole paikalla.

5) Sosiaalinen paine/tarve/palkkio. Tämä onkin mielenkiintoinen juttu. Kuinka usein kollektiivinen pahan puhuminen jostakin tuttavasta tai vaikkapa julkkiksesta luo seurueeseen yhteenkuuluvuuden tunnetta? Miten usein tulee lähdetyksi reposteluun mukaan - tai peräti aloittaneeksi sen - vain tullakseen hyväksytyksi joukkoon tai ollakseen osaltaan luomassa näennäisen luottamuksellisuuden ja toveruuden ilmapiiriä? Myös tähän pätevät useimmat edellisen kohdan ongelmat.

No niin. Listaa saa jatkaa. Tällaiset mietteet on tietysti helppo luokitella osastoon idealistiset haihattelut. Ihminen on ihmiselle - ei susi, vaan ihminen. Miksi pitäisi hymistellä ja opetella ajattelemaan toisista hyvää, kun he eivät kuitenkaan vastaa samalla mitalla? On parempi turvata selustansa ja kovettaa luontonsa. Maailma on ikävä paikka ja ihmiset ilkimyksiä ja tolloja.

Niinhän se on ja niinhän me olemme. Mutta tässä tullaan taas tuohon muuttumisasiaan ja siihen, mitä meillä on ylipäänsä täällä valta muuttaa joko hyvään tai pahaan suuntaan. Kovin vähäiset ovat valtuudet, kun asiaa pohtii: mitä muiden ihmisten tekemisiin, sanomisiin ja ajattelemisiin tulee, niille emme kerta kaikkiaan mahda mitään. Sen sijaan omillemme voimme. Kielteisyys ruokkii kielteisyyttä, tuomitsevuus tuomitsevuutta. Tuoko toisten vikojen ja mokien miettiminen ja niistä puhuminen kenenkään elämään tyytyväisyyttä ja mielenrauhaa? Sitä en jaksa millään uskoa.

Mitä sen sijaan menettää, jos yrittää - edes yrittää! - opetella suhtautumaan hankaliinkin kanssaihmisiin myötätunnolla ja ystävällisyydellä, ei vain kasvokkain, mutta myös omassa päässään? En ole vielä keksinyt - tai sitten en ole edennyt alkeellisissa harjoituksissani niin pitkälle, että olisin löytänyt varsinaisesti miinuspuolia. Jos siihen ei koe pystyvänsä, ei ehkä silti kannattaisi jäädä katkeruuksiinsa kiinni, vaan mennä eteenpäin.

(Toisin sanoen, jos ihmisestä ei voi ajatella mitään hyvää, ehkä häntä ei kannattaisi ajatella ollenkaan ja jatkaa sillä oman mielensä myrkyttämistä. Jos tähänkään ei pysty, ongelma lienee syvemmällä ja apu tarpeen.)

Ettei elämä liian helpoksi kävisi, oman tuomitsevuutensa tiedostamiseen sisältyy erityisen kiusallinen kompastuskivi. Samalla, kun omiin sanomisiinsa ja ajatuksiinsa kiinnittää tarkempaa huomiota, olisi opittava jättämään vastaavasti huomiotta muiden harjoittama tuomitseminen. Muutenhan syyllistyy itse juuri siihen, mitä koettaa välttää. Pirullista!

Kaamos nukuttaa

Meitä kaikkia nukuttaa tämä kaamos, kuten kuvasta näkyy. Koirat sentään saavat pötkötellä päivät läpeensä. Eivät mokomat tienaa edes omia appeitaan.

Olen taas karvaisen kansanosan kanssa Pohjois-Karjalassa ja joulua kohti mennään ketkaravia kaarteissa sutien. Välillä suditaan ihan kirjaimellisesti. Ilman lauhtuminen teki tiet liukkaiksi kuin mateen selkä. Mutta kuutamo on ollut joinakin iltoina upea ja muistan taas, miksi aikoinaan viihdyin niin hyvin maalla myös kaamoksen aikaan.

Myös hyvin vetävä leivinuuni on iso ilo; jonkinlaista primitiivistä tyydytystä tuottaa se, että lämmön kaltaisen perustarpeen eteen joutuu näkemään hieman vaivaa (on meillä täällä sähköpatteritkin, mutta kyllähän puulämmityksellä säästää, vaikka tämä talvi ostopuulla mennäänkin).

Nyt pitää palata leipätekstien pariin, mutta kenties Pagistaanissakin tormistaudutaan, kun päivä alkaa taas pidetä.

Hiljaiseloa

Phalaenopsiksen poikanen itsenäistyi
ja pääsi omaan ruukkuunsa.

Pagistaanissa vietetään näennäistä kaamoksen hiljaiseloa huojuvien kirjakasojen keskellä. Kaksi tieteellistä artikkelia pitäisi saada viimeisteltyä viikon sisällä, että pääsisi pikimmiten kolmannen luvatun kimppuun - ja sitä perustutkimustakin olisi ehdittävä tehdä.

Töiden lomassa olen muun muassa tehnyt kaksi hedelmäkakkua ja hajamielisesti pistellyt hyvän määrän rommissa mehustumassa olleita kuivahedelmiä, ennen kuin ne ehtivät taikinaan. Olen mennyt kuntosalille ja ottanut mukaan kaksi oikean jalan kenkää. Päästänyt ulos kolme koiraa ja ottanut sisään kaksi; onneksi pihalle jäi se paksuturkkisin. Keittänyt kahvia kahdesti samoista puruista ja unohtanut kolme asiaa yhtä muistamaani kohti.

Olen tavannut vanhan ystävän ja onnitellut tätä Tieto-Finlandiasta. Tärkeä, mutta aiemmin sivuutettu teema sai huomiota ja kollega ansaitun tunnustuksen hienosta ja pitkäjänteisestä työstään.

Olen myös miettinyt - jälleen kerran - ettei ainakaan meidän alallamme hyvää saa aikaiseksi nopeasti, vaikka ajan henkenä tuntuukin olevan "huippulaatua hetkessä". Arkistomateriaalin seulominen ja analysointi on hidasta, vanhat tekstit avautuvat omaan tahtiinsa (etenkin, jos ne ovat vieraskielisiä), ajatusprosesseja ei pysty keinotekoisesti nopeuttamaan tai tehostamaan, vaikka rahoitusruuvia kuinka kiristettäisiin.

Mutta ei niitä ehdoin tahdoin hidastaakaan pidä. Siispä takaisin töihin kahvinkeittimen kautta. Ja se vanha suodatinpussi ensin pois.

Pyssyt pois pölvästeiltä

Kävin marraskuun alussa tekemässä lehtijuttua Sotkamosta siipeen ammuttuna löydetystä maakotkasta, joka on toipumassa viinijärveläisen lintuhoitajan hoivissa. "Maunolla" näyttää käyneen tuuri, vaikka tilanne näytti alussa huonolta: siipi on luutunut hyvin ja palautus luontoon joskus keväällä yhä todennäköisempi.

Useita kotkia - rauhoitettuja lintuja - on vuoden mittaan löytynyt ammuttuina eri puolelta Suomea. Kuluneella viikolla Suonenjoelta otettiin talteen huonokuntoinen merikotka, joka niin ikään oli ottanut osumaa jonkun Luojan mieliharmin haulikosta.

Voi miettiä, miten paljon tapauksia jää pimentoon. Vaaditaanhan melkoista sattumaa, että joku löytää kituvan linnun korvesta ja vie sen hoitoon.

Mikä lienee tämän petovihan uuden aallon käyttövoima? Tahallisia tekojahan nuo ovat; ei kukaan kotkaa teerenä ammu. On myös sääli, että niin tarkkaan kuin aselupien saajat nykyisin seulotaankin, todella toimivaa pölvästitutkaa ei ole onnistuttu kehittämään.

Tilaa ja aikaa lentää

Yritin etsiä linkkiä parin päivän takaiseen uutiseen. Sen mukaan yhdeksäsluokkalaisten oppimisen taidot ovat heikentyneet tavalla, jota ainakin jotkut tahot luonnehtivat hälyttäväksi. Ehkä jotakin uutistuotannon rytmistä kertoo, etten löytänyt sitä.

Yhtä kaikki, opetusministeri Krista Kiuru tarjosi lääkkeeksi uusia välineitä opetukseen, tai ainakin jo olemassa olevien välineiden tehokkaampaa käyttöä: kirjat eivät enää nykynuoria jaksa kiinnostaa, joten oppi on tarjoiltava paremmin sulavassa muodossa.

Tähän lausuntoon - ja muihin vastaaviin - esitettiin jo kriittisiä vastineita muun muassa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla. Jo alkuperäisen uutisen yhteydessä huomautettiin, että koulu ylipäänsä on heikoilla kilpailtaessa nuorten ajasta, kun niin paljon viihdyttävämpää toimintaa on koko ajan käden ulottuvilla.

En ota aiheeseen sen kummemmin kantaa, mutta väitän, että kyse ei ole pelkästään mitattavissa olevasta ajasta. Hankin reilu vuosi sitten älypuhelimen ja kyllä, elämäni on muuttunut sen myötä. Siinä, missä ennen istuin paikallisjunassa tai autokyydissä lukien, katsellen ikkunasta ulos ja miettien niitä näitä (tai jutellen, jos oli seuraa), nykyisin rassaan kännykkääni. Huomaan, että kykyni sietää tylsyyttä on selvästi alentunut, kun aina voi tarkistaa sähköpostilaatikon, uutiset tai Facebookin päivitykset. Twitterin käyttöä en ole saanut vielä kunnolla edes alkuun, enkä välitä peleistä; silti saan ajan kulumaan rattoisasti sipomalla puhelimeni kosketusnäyttöä.

En pidä tästä kehityksestä ollenkaan ja yritän suitsia sitä. Aivoni tarvitsevat tyhjäkäyntiä ilman virikkeitä. Ne tarvitsevat tylsiä hetkiä jaksaakseen keskittyä asioihin silloin, kun tarve on. Alitajuntani kaipaa niin ikään työrauhaa. Veikko Huovisen sanoin ajatus on hiirihaukka ja sillä on oltava tilaa ja aikaa lentää.

Noin yleisesti en halua demonisoida mitään välinettä tai sen käyttötapaa. Mutta on hivenen kylmäävää miettiä, että jos keski-ikää vankasti lähestyvä lankapuhelinajan lapsi virittyy näin helposti uudenlaiseen, itselleen tunnistamattomaan lyhytjänteisyyteen, minkä verran virikkeiden ja viihteen jatkuva virta on vaikuttanut ja vaikuttaa diginatiiveiksi ylistettyjen lasten ja nuorten keskittymis- ja ajattelukyvyn kehittymiseen?

Meneillään on taas kerran suuri ihmiskokeilu.

Miten nopeasti

Moni on taas ihmetellyt, miten nopeasti kaamos alkaa laskeutua, kun lokakuu kääntyy marraskuuksi. Jonakin päivänä sitä vain pistää nenänsä ulos neljältä iltapäivällä ja huomaa, että on hämärää.

Toissa ja viime viikolla Pohjois-Karjalassa ollessa päivä oli tietysti vielä lyhyempi kuin täällä etelämpänä. Lyhyempi siksikin, että tekemistä oli paljon - siviilitöiden ohessa vielä lehtihommia ja koira-aidan tekoa. Maaseudun syvä syyspimeys on vanha tuttu vuosien takaa; on omalla tavallaan mukavaa kulkea teillä ja metsäpoluilla otsalampun valossa. Hyvä niin, koska ei sitä välttääkään voi, jos mieli ulkoiluttaa koirat ja itsensä. Ja päivän piteneminen keväällä tuntuu kahta hienommalta, jos pimeän on kokenut pohjia myöten.

Ai niin, aiemmin syksyllä alkanut tietokonedraama päättyi lopulta niin, että toiselta levyltä tiedot saatiin kuin saatiinkin talteen. Pari kuukautta siihen meni ja lysti lohkaisee veronpalautuksistani ison osan (onneksi niitä tuli), mutta hyvä toki näin.

Haravaraivo

Ainakin nettimediassa on yleistynyt raivo-sanan liittäminen milloin mihinkin impulsiiviseen käytökseen. On rattiraivoa ja nettiraivoa.

Pagistaanissa iskee syksyisin haravaraivo.

Meillä on mökillä lehtiharavia, jotka ovat palvelleet moitteettomasti useita vuosikymmeniä ja palvelevat yhä. Niillä on ikää osapuilleen saman verran kuin allekirjoittaneella.

Mutta kun nykyisin ostaa rautakaupasta metallipiikkisen haravan, se röksähtää jo ensimmäisen syksyn rapsutusurakassa. Yleensä ensimmäisenä alkaa liikkua se tukilista, joka pitää piikit harallaan. Toisena syksynä harava on jo täysin rempula: metalliosa heiluu ja tukilistaa pitää kiristää noin kolmen minuutin välein, että työskentely on ylipäänsä mahdollista. Myös piikit alkavat irrota.

Kiukku ja turhauma!

On tunnettua, että elektronisten laitteiden ja kodinkoneiden käyttöikä on nykyisin lähinnä vitsi, jos vertailukohteena ovat vanhemman polven vehkeet. Esimerkiksi meillä on edelleen lujassa käytössä pesukone, joka on nopeasti laskettuna noin 25 vuotta vanha. Mikroaaltouuni ei taida paljon jälkeen jäädä. Luulenpa, etteivät nykypäivän hankinnat tule yltämään samaan. Katkera kokemus on myös osoittanut, että kaksivuotias kannettava tietokone saattaa olla tiensä päässä tai ainakin hyvää vauhtia lähestymässä loppuaan.

Mutta ettei lehtiharavan kaltaista, yksinkertaista tarvekaluakaan voi enää tehdä kestämään käyttöä. Sitä ei ihminen käsitä.

Ajasta irrallaan

Kävin läpi kirjahyllyä ja juutuin lukemaan Eeva Kilven kirjaa Elämän evakkona (WSOY, 1983). Siinä äiti pohti suhdettaan aikuistuneisiin lapsiin:

Kun oli kaikkensa koittanut ja saanut ne aikuisiksi ja luuli, että nyt oli urakka viimeinkin ohi, olisi pitänyt jaksaa ruveta arvostelemaan itseään, havaita mitä virheitä kenenkin kanssa oli tehnyt, kehittyä heidän mukanaan näkemään itsensä kuin sivusta ja olla heidän kanssaan samaa mieltä kaikesta itseään koskevasta. 

Tähän en taida tohtia lisätä mitään.

Mutta asiasta eteenpäin: Kilvestä tuli mieleen, miten hän jossain lehtijutussa - olisiko ollut 80-vuotishaastattelu - totesi katsovansa edelleen maailmaa nuoren tytön silmin. Taisin omalta äidiltäni joskus kysyä, miltä tuntuu, kun elettyjä vuosikymmeniä on takana jo yli seitsemän. Tuntuuko se ikä jossakin? Kuulemma ei ainakaan mielen tasolla; ihan sama ihminen sitä on kuin nuorempanakin.

Vastaavia kommentteja olen kuullut ja lukenut muiltakin. Ja kun itselläkin on jo elämää koettuna muutama vuosikymmen, on kiintoisaa huomata, miten tosiaan on aivan sama ihminen kuin silloin, kun alkoi ensimmäisinä elinvuosinaan tiedostaa ja muistaa asioita. Minuus ei siis ole missään vaiheessa vaihtunut, kuten käärmeellä nahka, vaikka ymmärrys todellisuudesta on kasvanut ja uusia asioita kerrostunut kokemusten varastoon. En tiedä, osaanko selittää tätä likimainkaan selkeästi, mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Luulenkin, että ihmisen sielu - tai tietoisuus, tai minuuden ydin, miksi sitä itse kukin haluaa nimittää - on jollain tapaa ajasta irrallaan. Iätön. Toki ihminen kasvaa ja muuttuu muutenkin kuin ruumiiltaan, mutta varsinainen vanheneminen koskee, niin uskon, vain kehoa ja tietysti esimerkiksi muistisairaiden osalta myös mieltä, tai jonkinlaista todellisuuden hahmottamisen kykyä. Mutta onko se sama kuin tuo minuuden ydin? Epäilen suuresti.

Kuten tunnettua, antiikin kreikkalaisilla oli kaksi käsitettä ajalle, kronos ja kairos. Kronos on lineaarinen (tai sellaiselta tuntuva), mitattava ja määrällinen aika. Kairos taas kuvaa ajan laadullista puolta. Se on läsnäolon ja jonkin oikealla hetkellä tapahtumisen käsite.

Ehkä ihmisen sielu elää kairos-aikaa kehon taipuessa kronoksen kaareen. Tässä mielessä tuntuu loogiselta, että jos jokin osa ihmisolennosta koskettaa ikuisuutta ja siirtyy kenties aikanaan kronoksesta joihinkin toisiin aikaulottuvuuksiin tai ajattomuuteen, tuntemiemme käsitteiden ulottumattomiin, se on juuri tuo iätön, merkillisesti vanhenematon ydinminuus.

Sinulla ei ole sielua. Sinä olet Sielu. Sinulla on ruumis. - C. S Lewis

Kakkosjurtta

Ystävä kysyi taannoin, mikä on hurttajurtan tilanne viitaten tähän jutaamiseemme tukikohdasta toiseen.

Niin. Kun joka tapauksessa vietän enemmän aikaa lähitöissä Joensuussa, asumiskysymykset on pitänyt ottaa pohdintaan. Vanhempien nurkissa ei viitsi alvariinsa pyöriä. Vuokrataso on Joensuussa niin ikään järjetön, minkä lisäksi kolmen koiran kööri hankaloittaa vieraalla asumista.

Niinpä siippa laski osakerahansa ja tuumi, että eiköhän kuitenkin kannata ostaa jokin käyttökuluiltaan edullinen kakkospaikka Joensuun lähiympäristöstä ja maksaa omaa pois korkean vuokran sijaan. Kun tulevaisuudessa luultavasti joudumme siirtämään jurtan kokonaisuudessaan Itä-Suomeen, olisi tukikohta jo valmiina. Jos tai kun sitä ei enää tarvitsisi, sen voisi joko myydä tai laittaa vuokralle. Mahdollisiin ulkomaankomennuksiinkaan kakkosasunto tuskin vaikuttaisi.

Vaikka noin periaatteessa pidän ajatuksesta, että maallisia kiinnityksiä ja omaisuutta olisi mahdollisimman vähän ja nekin tarpeen tulleen mukaan pakattavissa, aikani puntaroituani myönsin, että perin porvarillisessa ehdotuksessa oli järkeä.

Mutta ei meitä taida laumoinemme enää kerrostaloon saada kuin pakon edessä. Rivitalokin on vähän siinä ja siinä. Niinpä perjantaina teimme hartaan vääntämisen jälkeen kaupat liperiläisestä mummonmökistä, jota ympäröi hehtaarin maatilkku, pieni navetta, maakellari ja liuta omenapuita. Matkaa vanhempien kesäpaikalle ja sen myötä Kuorinka-järven rantaan tulee pari kilometriä, mistä epäilemättä koituu erinäisiä synergiaetuja, kuten ajanmukainen kapulatermi kuuluu. Lisäksi eno puolisoineen asuu noin kilometrin päässä.

Vuonna 1956 rakennettu 50 neliön mökki on alun alkaen hyvin tehty ja kohtalaisesti pidetty, tosin riskinsä vanhoissa rakenteissa toki on. Niitä syynäsimme taas kerran rakennustekniikan lähiammattilaisen eli siskoni kanssa sen, minkä ilman sorkkarautaa selville sai. Mutta tuskinpa tuo on ainakaan läpeensä hapan. Ja kaikkein synkimmässä skenaariossakin tontti on hyvä ja halutulla paikalla.

Reilun viikon päästä on - jälleen kerran - luvassa kahden hengen koira-aitatalkoot ja puusavottaa kolmessa paikassa. Sitten katsellaan, miten tämä kuvio lähtee toimimaan.

Koiranpojat varautuvat talveen

Olen aina suhtautunut hieman epäluuloisesti koirien vaatettamiseen. Nelijalkaisillamme on toki ollut sade- ja talviloimet, muttei mitään muita hipleitä. Olen ajatellut, että koiran garderoobin laajentaminen palvelee enemmän ihmisen kuin eläimen tarpeita. Vähän niin kuin sivustakatsojan silmin hurjaksi yltynyt lasten vaatekomeroiden kilpavarustelu lienee enemmän vanhemman kuin lapsen itsensä huvi.

Viime vuosina on kuitenkin tullut aika ajoin tunne, että koiruudet saattaisivat arvostaa lisävillakerrosta. Esimerkiksi viimaisella kevätjäällä kulkiessamme tai talvenkylmää mökkiä lämmittäessämme bedlingtonit ovat olleet vähän viluisia. Niiden turkkihan ei ole kovin arktista sorttia ja me pidämme sen vielä varsin lyhyenä.

Joka tapauksessa tänä syksynä piti hankkia koko laumalle uudet sademanttelit. Tilasin ne mittojen mukaan eräältä bedlingtonharrastajalta. Jälki oli erinomaista.

Samoihin aikoihin kävin paikallislehden juttukeikalla viinijärveläisen trimmaus- ja käsityöyrittäjän luona, joka tekee muun muassa ekologisia koiranpetejä ja neuleita koirille. Hän mainitsi tulevasta "vinttikoiramallistostaan". Sen neuleet sopivat suurta liikkumavaraa tarvitseville koirille, joilla on kapea vyötärö ja syvä rintakehä.

Siitä se ajatus sitten lähti sadeloimitilauksen jälkimainingeissa. Miksipä ei tukisi pienyrittäjää sen sijaan, että vinkuisi käsityötaitoisilta omaisilta taas kerran palvelusta ja työläästi etsisi sopivaa mallia ohjeineen?

Nyt on bedlingtonpojilla mittatilauksena tehdyt villapaidat, jotka sopivat vaikkapa talvimanttelin alle tai lämmittäjiksi sellaisenaan. Äiti halusi kustantaa neuleet koiranpoikien joululahjoina, joten sponsorikin löytyi.

Ferris-lurcher ei vielä saanut neuletta. Sillähän on paksunpuoleinen villapusero omasta takaa; se näyttää olevan usein kuumissaan tavallisessa huoneenlämmössä ja luulen, että brittiherra pärjää pakkasellakin pelkällä tuulenpitävällä talviloimella. Mutta se jää nähtäväksi.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta kiinnostuneille tiedoksi, että neuleyrittäjä on Eveliina Eronen.

Sekin synkkää ja ikävää

Rohanin turnajaisnäytös Tuusulassa.

Väliaikatietoja tiedostojeni kohtalosta: se varmuuskopiolevy osoittautui niin pehmeäksi, ettei siitä saatu laboratoriossa mitään irti. Nyt yritetään kaivella tietoja alkuperäisestä levystä, mutta toiveet eivät ole kovin korkealla.
- Kyllähän se olisi mahdottoman huonoa tuuria, jos saman asiakkaan kaksi levyä osoittautuisivat kelvottomiksi, lohdutteli tiedonpalautusfirman kaveri.

Nii-in.

Allekirjoittaneen ristiksihän on annettu suistokaismainen* elämänasenne, jota voinee kuvata myös joululaulun sanoin hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Tätä sisäsyntyistä molliviritystä vastaan taistelen hellittämättä ja yritän vakuutella itselleni, että jokainen elettäväksi suotu päivä on riemun raikkahin aika ja että kaikki järjestyy ja jostain löytyvät voimat - niin itselle kuin muillekin - kantaa ne asiat, joita kannettavaksi tulee. Que sera, sera. Ja niin edelleen.

Luulen, että melankolisesta pohjavireestäni ja toisaalta tietystä rutiinihakuisuudesta johtuu, että siedän huonosti elämän pienempiä epävarmuuksia. Niitä on tänä syksynä ollut ilmassa ehkä keskimääräistä enemmän. Lähinnä kyse on arjen ja asumisen järjestämisestä sekä tietokoneongelmien kaltaisista vastoinkäymisistä. Ei siis mitään suurempia murheita (ainakaan vielä, muistuttaa oitis sisäinen Rapanhapakkoni). Mutta kun jonkinlainen perusstressitaso on korkeahko silloinkin, kun kaikki on järjestyksessä, ei tarvita kummoista turbulenssia, kun Pagistaanissa jo ryntäillään seinille. Hei, tonttu-ukot, hyppikää.

Mutta näillä eväillä mennään taas tovi eteenpäin kohti (vielä) tuntemattomia uhkia ja kamaluuksia.

*Niille, jotka eivät ole lukeneet C. S. Lewisin Narnia-sarjaa, mainittakoon, että suistokaiset (engl. marshwiggle) ovat suomailla asuvia apeita otuksia, joiden pessimismi kykenee kääntämään parhaimmatkin uutiset huonoiksi. Hyvät ajat ovat vain merkki siitä, että synkemmät ovat tulossa.

Kierrätystä brittiläisittäin

Jatkan vielä väljästi edellisen kirjoituksen teemoista. Taisi olla kansanedustaja Oras Tynkkynen, joka joskus linjasi, että ympäristönsuojelun pitäisi olla ihmisille helppoa, hauskaa ja halpaa.

Toisin sanoen ei ole realistista odottaa, että suuret ihmisjoukot aatteen palosta uhraisivat joko mukavuuttaan tai varojaan jonkin abstraktilta ja etäiseltä tuntuvan tavoitteen vuoksi.

Tätä mietin taas, kun veimme farmarin takakontillisen paperia, pahvia, lasia ja säilyketölkkejä kierrätyspisteeseen puolen kilometrin päähän. Että onhan se jonkinmoinen vaiva ensin lajitella ja sitten vielä kuljettaa. Entä autottomat, joilla tulee pisteelle sama matka tai pidempikin?

Englannissahan kierrätys hoituu niin, että talojen pihassa on kolme roskapönttöä: kierrätys-, seka- ja kompostijätteelle kullekin omansa. Kierrätyspänikkään nakataan niin paperit, pahvit, tölkit, lasipullot, peltipurkit kuin valtaosa muovisesta pakkausjätteestäkin. Kierrätysjäte lajitellaan keskitetysti. Kansalaisen tarvitsee huolehtia vain koteihin jaetun, selkeän kierrätysohjeistuksen noudattamisesta ja siitä, että kassit menevät pihalla oikeisiin pönttöihin.

Helppoa se oli, halpaakin kenties - ainakin, jos aika on rahaa - ja hetkittäin jopa hauskaa, kun hoikka sekajätepussi nauratti.

Suomeen palattuani tuskailin monta kertaa, kun muoviset purkit ja kaiken maailman kaukalot piti laittaa sekajätteeseen, kun ne oli tottunut pistämään kierrätykseen. Myös kierrätysjätteen hamstraaminen lavuaarin allaskaappiin ja keittiönnurkan lehtikoppaan keskitettyä kuljetusta odottamaan tökki jonkin aikaa, ennen kuin siihen taas tottui.

Kyytipojalla töihin

Menin tänään siipan kyydissä Helsinkiin. Siinä aamuruuhkassa Hämeenlinnan moottoritiellä lipuessamme tulin kurkkineeksi sivusilmällä autojen matkustajalukuja. Jos nyt luvuista voi puhua, kun lähes kaikissa autoissa istua törötti vain kuljettaja. Ilmeisesti kimppakyyti-ideologia - jota muun muassa Yhdysvalloissa tuetaan tietyin helpotuksin - ei ole ottanut tulta suomalaisten työmatkalaisten parissa.

Täysin järjetöntähän tällainen on.

Mutta joukkoliikenne ei ole sekään kaikkien juttu, niin suositeltavaa kuin sen käyttäminen onkin. On oltava realisti. Jos kotoa on matkaa rautatieasemalle tai rautatieasemalta työpaikalle, kynnys junaan hyppäämiselle kasvaa. Linja-autot ovat usein hitaita ja niidenkin pysäkit voivat olla pyörä-, ratikka- tai paikallisbussimatkan päässä. Vaatii jo vakaumusta sytkytellä pakkasaamuisin kohmeisella fillarilla kuusi kilometriä asemalle ja iltahämärissä takaisin. Liityntäparkkipaikat ovat kuulemma monilla paikkakunnilla niin täynnä, että auton ratissa jo valmiiksi istuessa on sama hurauttaa suoraan työpaikalle.

Edestakaiselle junalipulle välillä Riihimäki-Helsinki tulee hintaa reilu pari kymppiä. Mietimme, eikö osapuilleen samaan hintaan olisi mahdollista järjestää kyytipoika-tyyppisiä kuljetuksia. Ainakin Pohjois-Karjalassa tuolla nimellä ovat liikennöineet pienet reittibussit, jotka hakevat asiakkaat tilauksesta kotoa, vievät heidät asioille ja tuovat asioinnin päätteeksi takaisin.

Jos vaikkapa Riihimäeltä keräiltäisiin kahdeksan hengen pikkubussi täyteen työmatkalaisia ja kuljetettaisiin heidät päivän päätteeksi kotiovilleen, olisi se paljon ekotehokkaampaa kuin yksityisautoilu, vaikkei varsinaisen joukkoliikenteen päästösäästöihin yltäisikään.

Toki kyytipoikayrittäjällä pitäisi olla mielekästä ja tuottavaa tekemistä myös asiakkaiden työpäivän aikana. Mutta luulisi, että tällainen kokeilu olisi järjestettävissä.

Polttopuita ja puolukkaa

Syksyä. Lauman nuorin lienee kaivamassa multaa maakaapelityömaalla.

No niin. Näyttää - siis vasta näyttää - siltä, että ainakin osa tiedostoista saadaan kaivettua levy(i)ltä esiin. Ilmaista se ei kuitenkaan ole.

Tiedonpelastuksiin erikoistuneesta firmasta sanoivat, että kahden kovalevyn särkyminen ilman syytä samalla viikolla on huonoa tuuria, muttei täysin ainutlaatuista. On kuulemma tapahtunut ennenkin.

Tällä välin kävimme Pohjois-Karjalassa muun muassa juhlistamassa enon 70-vuotispäiviä, hakemassa polttopuita ja keräämässä puolukkaa. Allekirjoittanut jäi sinne viikoksi lähitöihin, siippa palasi etelään ja tuli seuraavaksi viikonlopuksi takaisin. Minulla on nyt pitkästä aikaa työnurkkaus yliopistolla, ja jatkossa olisi tarkoitus viettää laitoksen uumenissa aiempaa enemmän aikaa. On siinä omat hyötynsä, lähitöissä käymisessä, jos on etätöissäkin.

Nomadielämä siis jatkuu. Onneksi tuli kesällä ostettua Globe Hopelta jämerä kirjakassi, joka entisessä elämässään oli tiemmä Unkarin armeijan varustesäkki.

Murphyn rinnakkaistodellisuus

Pagistaanissa on näemmä siirrytty johonkin vinksahtaneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa Murphyn lakien pätemisaste on noussut potenssiin kymmenen.

Eilen sain uuden kannettavan, johon sivumennen sanoen menivät kaikki säästöni. Ei niitä tosin Cambridgen asumiskulujen jälkeen huimasti ollutkaan. Viritettyäni kalliin ja toivottavasti vähän edellistä kestävämmän läppärin käyttökuntoon ryhdyin siirtämään varmuuskopioituja tiedostoja ulkoiselta kovalevyltä koneelle. Varmuuskopiot olin ottanut huhtikuussa (sentään), joten valtaosa särkyneellä levyllä olleesta tiedoista oli tallessa huolimatta muutamista kirvelevistä menetyksistä.

Piti olla.

Vielä viime viikolla moitteettomasti toiminut ulkoinen kovalevy ei käynnistynyt.

Se ei käynnistynyt myöskään siipan kotikoneella. Eikä hänen työkoneellaan. Kokeiltiin toista johtoa. Ei elonmerkkejä.

Älkää nyt sanoko, että olisi kannattanut ottaa varmuuskopioista varmuuskopiot heti, kun kiintolevy meni rikki. Tai että valokuvia olisi kannattanut aika ajoin poltella dvd-levyille. Tai että olisi kannattanut  tutustua pilvipalveluiden mahdollisuuksiin varmuuskopioinnin tukena jo pari vuotta sitten, vaikka ajatus omien tiedostojen levittelystä virtuaaliavaruuteen arveluttikin.

En tällä hetkellä tohdi toivoa suuria tiedonpalautuspalveluilta. Jos työ onnistuu, menee siinä helposti humanistin kuukausipalkka. Jos taas ei, menevät - muun muassa - vuoden työt ja kahden vuoden kuvat.

Viikko ja kaksi kovalevyä. Taidan ryömiä sängyn alle odottamaan paiseruton oireita tai meteoriittia. Molempia ehkä.

Talteen

Pyörittelin eilen käsissäni muuatta tärkeää paperia.
- Mitähän tälle tekisi?
- Laita talteen, kehotti siippa.

Mietin hetken.
- Ei ole.
- Mitä ei ole?
- Taltta.
- Ei ole talsia?
- Ei ole.

Kaksi ikivanhaa kotikansiotani ovat olleet ahtaen täynnä jo muutaman vuoden, joten tärkeät paperini on välivarastoitu erilaisiin nippuihin ja kasoihin. Miehen hyllyssä on kansioita pitkät, siististi numeroidut rivit (osassa tosin lukee hämmentävästi Veronkierto ja kiristys). Hän ehdottikin, että voisi perustaa omiin arkistoihinsa alaosaston "Katin tärkeät paperit". Ilahduin kovasti.

Apropos, vanha kaverini Sandy on taannoin liittynyt ammattijärjestäjien kunniakkaisiin riveihin. Ottakaatte vaarin te kanssakasaajat, joilla ei ole yhtä säntillisiä siippoja henkilökohtaisina avustajina.

Disk read error

Tämän piti olla se viikko, jonka aikana saisin erään tilausartikkelin viimeisteltyä ja pois käsistäni. Ensi viikolla kaavailin siirtyväni taas pääprojektin pariin.

Ihminen päättää, tietotekniikka säätää. Kesken työteliäähkön tiistaipäivän tietokoneeni lävähti pimeäksi ja ilmoitti sitten yksitotisesti: Disk read error.

Disk read error.

Disk read error.

Naapurin bittivelhon tuomio oli karu: kiintolevy oli niin soosina, ettei tiedostojen palautusta edes kannattaisi yrittää. Kuukauden urakoinnilla pelastuisi vain rippeitä.

Koska edellisestä konekriisistä on vaivaiset kaksi vuotta, luottamukseni läppärin suorituskuntoon ja tuleviin yhteisiin vuosiin oli ollut luja. Niin luja, ettei esimerkiksi mainitusta tilausartikkelista ollut varmuuskopiota. Eikä muutamasta muustakaan tekeleestä. Valokuvista menetettiin onneksi vain huhtikuun otokset, kiitos laiskuuteni tyhjentää ja formatoida kameran muistikorttia.

Ei ota ihminen opikseen, ei. On se kumma.

Hyvä puoli asiassa on, että tietojenpalautuksesta säästyneet sataset voi nyt sijoittaa - toivottavasti - himpun verran kestävämpään koneeseen. Sekä johonkin systeemiin, joka ottaa varmuuskopiot automaattisesti, säännöllisesti, lupia kyselemättä.

Kaikki säästynyt aika

Taas kerran Pagistaanissa tultiin pohtineeksi, miten helppoa nykyihmisen elämä on. Tai kaikesta päättäen pitäisi olla.

Pohdinta sai alkunsa kahvimukin ääressä, kun siippa muisteli käyneensä 15-vuotiaana - siis kolmisenkymmentä vuotta sitten - lennokkikerhon ohjaajakurssin Räyskälässä. Räyskälä sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Riihimäeltä Forssan suuntaan. Joensuusta pääsi Riihimäelle junalla. Sitten oli hypättävä linja-autoon.
- Kuinka tuolloin selvitettiinkään bussikyytien reitit ja aikataulut?
- Käytiin kai Matkahuollossa. Tai ehkä asia selvisi soittamalla?

Ennen - aivan tuokio sitten - aikataulut kyseltiin ja liput ostettiin asemien palveluluukuilta. Ulkomaanmatkat varattiin matkatoimistosta. Opinnäytteet naputettiin kirjoituskoneella (minäkin muistan tehneeni niin vielä lukiossa). Haettiin tietoa tietosanakirjoista. Selattiin kirjastossa pahvisia kortistoja. Tavoiteltiin ihmisiä lankapuhelimella. Kirjoitettiin kirjeitä ja vietiin niitä postiin. Istuttiin pankissa odottamassa omaa vuoroa. Otettiin valokuvia ja vietiin filmi liikkeeseen kehitettäväksi. Kaikki, mitä talouteen ostettiin, oli etsittävä ihan oikeista kaupoista. Hintavertailut oli tehtävä niin ikään jalkapelillä. Jos halusi katsoa jonkin televisio-ohjelman, oli oltava kotona sen lähetysaikaan (videonauhuri tuli meille joskus 1980-luvun viimeisinä vuosina).

Listaa saa jatkaa. Mutta miksi, ihmettelimme, ihmiset tuntuvat olevan kiireisempiä ja stressaantuneempia kuin ikinä, vaikka niin monen asian hoitaminen on nopeutunut ja helpottunut hurjasti? Sellaisen kuvan ainakin saa mediasta ja osin myös omasta tuttavapiiristä. Ja tietysti omasta arjesta. Ei ole muka aikaa siihen tai tuohon.

Mihin kaikki säästynyt aika siis menee? Sosiaaliseen mediaan? Sähköpostien tarkisteluun? Tietokonepeleihin? Television katseluun? Blogien kirjoittamiseen?