Odotuksia ja pettymyksiä

Olipa mukavaa polkaista aamupäivän juttukeikalle talviteloilta nostetulla pyörällä. Miten nopeasti matka kaupunkialueella taittuukaan verrattuna kävelemiseen, ja miten pehmeältä lämmin kevättuuli tuntuu katupölystä huolimatta.

Viime aikoina parissakin tutussa blogissa on pohdittu maallemuuton mahdollisuutta tai puitu pienellä paikkakunnalla asumista. Asia on nostettu pöydälle myös Pirkanmaan liitossa, joka teetti vuoden alkajaisiksi kyselytutkimuksen kolmessa kasvavassa kylässä eri puolilla Pirkanmaata. Tavoitteena oli selvittää, millaisia motiiveja ja odotuksia ihmisillä on maallemuuttoa kohtaan ollut, miten ne ovat täyttyneet ja millaisia toiveita asukkailla ylipäänsä asuinseutuaan kohtaan on.

Raporttia tässä yksityiskohtaisemmin referoimatta - se juttukin kun pitäisi kirjoittaa - mielenkiintoista oli se, että maalle muutettaessa uuden paikkakunnan palvelutaso oli nähty usein toisarvoisena seikkana luonnonläheisyyden ja rauhallisuuden rinnalla. Muutaman vuoden kuluessa palveluiden vähäisyys oli kuitenkin kohonnut suurimmaksi ongelmakohdaksi ja tyytymättömyyden aiheeksi. Se sai monet jopa harkitsemaan poismuuttoa (joskin mukana kyselyssä olivat myös iäkkäämmät kanta-asukkaat, joille esimerkiksi terveyspalvelujen läheisyys oli vuosien karttuessa yhä tärkeämpää).

Sama koski harvaan asuttujen alueiden julkista liikennettä ja tieverkon kuntoa; monelle tuntui tulleen ikävänä yllätyksenä, ettei ilman omaa autoa pärjännytkään, tai ettei lasten koulutiellä ollut kevyen liikenteen väylää. Toisaalta nimenomaan itse maalle muuttaneet halusivat rajoittaa tulomuuttoa ja kotikylänsä kaavoittamista, että elinympäristö säilyisi maaseutumaisena.

Tutkimuksen teettäjät tuumivat, olisiko tarvetta koota jaettavaksi jonkinlainen maallemuuttajan opas. Kyselyyn vastanneilla kun tuntui olleen maalla asumisesta kaiken kaikkiaan melko idealistinen kuva ja korkeat, osin ristiriitaisetkin odotukset. Seurauksena oli ollut pettymyksiä, pienempiä ja suurempia, vaikka monet odotuksista olivat toki myös täyttyneet.

Olen itse asunut maaseudulla useampaan otteeseen ja viihtynyt varsinkin haja-asutusalueella. Kirkonkylässä asumisesta tuntuivat puuttuvan juuri ne tärkeimmät: luonto, hiljaisuus ja väljyys. Miksi muuttaa kaupungista maaseututaajamaan katselemaan katuvaloja ja naapurin naamaa vastakkaisessa ikkunassa?

Maalla elämisen suurin miinuspuoli oli minustakin riippuvuus omasta autosta. Sen sijaan enempää palveluita en juuri kaivannut. Kauppa- ja virastoasioiden hoidon joutui vain keskittämään ja suunnittelemaan huolellisesti etukäteen, minkä perilaiskana asioijana teen joka tapauksessa, asuinpa kaupungissa tai maalla (kokemuksen äänellä voin sanoa, että ostoslistojen tekemisessä harjaantuu varsin taitavaksi parin kriittisen unohduksen myötä). Iltaviihteen perään en ole koskaan ollut, vaan valinnut ilomielin revontulet ja valosaasteettoman tähtitaivaan diskovälkkeen sijaan ja nostanut sienimetsän shoppailun edelle sen kummempia miettimättä. Elokuviin ja konsertteihin taas pääsee maaltakin, kun haluaa.

Kenties suhtautumiseni esimerkiksi palveluihin olisi perheellisenä erilainen, mutta asuinpaikkakysymyksessä ylipäänsä lienee kyse ennen muuta asenteista ja valinnoista, jotka puolestaan pohjautuvat pitkälti mielikuviin*. Omakotitalo järven rannalla maalaismaisemassa kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta on kovin harvan ulottuvilla, ja asioiden tärkeysjärjestyksen ratkaisee jokainen itse. On tosiasia, että maalla on vähemmän palveluita kuin kaupungissa, ja että niiden määrä on suorassa suhteessa asukkaiden määrään. Eikä ole missään nimessä reilua tai ekologista, että joukkoliikenne maaseudulla vähenee vähenemistään, mutta se on yhtä kaikki realiteetti, jonka muuttoa miettivä joutuu ottamaan huomioon.

Elämä on heitellyt allekirjoittanutta sinne ja tänne, mutta maalle olisin kyllä valmis palaamaan koska vain. Luulenkin, että maaseutuasumisen sopivuuden oman elämänsä kuvioihin joutuu jokainen kokeilemaan aivan itse; ottamaan riskin ja tarttumaan tilaisuuteen, jos sellainen tulee ja siltä tuntuu. Maallemuuttajan opasvihkoset ja muu valistus voivat ehkä antaa suuntaviivoja, mutta usein omat arvostuksensa oppii tunnistamaan vasta joutuessaan tosielämässä niiden kanssa vastakkain.

Itsetuntemus prosessissa ainakin karttuu, jos omaa unelmaa ei lopulta maaseudulta löydykään.

*Mielikuvista puheen ollen jututin kerran Pohjois-Karjalassa kaavoitusarkkitehtiä, joka analysoi nykysuomalaisten innokkuutta rakentaa ympärivuotista asutusta suurten vesistöjen rannoille. Hänen mukaansa ihmisillä oli sitkeä mielikuva sinisestä järvenselästä ja tyynestä kesäilmasta lämpimine laitureineen. Syysmyrskyjä, vaakasuoraan lentävää räntää ja talven viimoja harva tuli ajatelleeksi kysellessään rantatonttia omakotitalolleen hinnalla millä hyvänsä.
- Ei entisinä aikoinakaan rakennettu kyliä aivan rantaan. Silloin osattiin ottaa olosuhteet ja vuodenaikojen vaihtelut huomioon paremmin kuin nykyisin, hän totesi.