Tekopyhyyden määritelmä

Tekopyhyyden määritelmäksi voisi sopia seisominen laatikkopino sylissään Ikean jonossa muristen ketjukalustamojen persoonattomuudesta ja siitä, miten koko systeemi haisee. Napisen, kuinka ihmisille markkinoidaan trendikkyyden varjolla hatarasti tehtyjä kermitinvihreitä sohvantekeleitä ja epämääräistä liukuhihnaroinaa, johon on tarkoituskin kyllästyä kahden vuoden sisällä. Mielellään nopeammin.
- Puhu vielä hiukan kovempaa, toteaa mies huvittuneena vierestä.
- Ihan totta, minä vänkään. - Ei ole sisustusbisneksen etujen mukaista, että ihmiset viihtyvät kodeissaan liian hyvin.

Ikea-neitsyyden menettäminen vaatii tärpätinhuuruisia katumusharjoituksia. Huomattavaa omahyväisyyttä tuntien maalaan uudelleen rakkaan, täyspuisen työpöytäni, jonka äitini osti aloittaessaan omat opintonsa 50-luvulla. Tuolloin huonekalut tehtiinkin vielä kestämään äidiltä tyttärelle. Kuin kapitalismin ja markkinatalouden kiusalla sudin pöydän punaisemmaksi kuin Vladimir Iljitsin sielu. Meit valhein ruokkii tyrannit, mut rauha meille koittakoon! Ähäpiti!

Uhoani hieman latistaa kiusallinen tietoisuus sen onttoudesta, joka ei juuri kestä tarkastelua päivänvalossa. Sitä paitsi sama markkinatalous myllyää väestörakenteen muutoksen myötä humanistis-tekniseksi muuttuneeseen Pagistaaniinkin ainakin puolet leivästä (ja niistä Ikean tavaroista), jos tähän saakka olenkin voinut väittää tutkijakoululaisen palkkapussin olevan pieni, mutta edes verrattain riippumaton kvartaalitalouden rattaiden raskaista pyörähdyksistä.*

*Uskoin pääsiäispupunkin olemassaoloon niin pitkään, etten edes kehtaa kertoa.