torstaina, marraskuuta 09, 2006

Helppoja ja vaikeita

- Omituista, naureskelen miehelle keskiviikkoiltana kotiin palattuani. - Moni kai taantuu vanhempiensa kanssa mieleltään murrosikäiseksi, mutta minulla taantuminen näkyy myös nahassa.

Näkyy kuin näkyykin. Ihoni äityy aina vanhassa kotikaupungissa kukkimaan kuin viisitoistakesäisellä.

Paluumatkalla tuumailin ihmisten välistä kanssakäymistä ja sen ääneen lausumattomia rivienvälejä. Monesti niitä tulee pohdittua juuri omien vanhempien tapaamisen jälkeen ja peilattua sitten ihmissuhteisiin yleisemminkin. Jotkut perusjännitteet kun ovat ja pysyvät, vaikka sukupolvien välit jollain tapaa seestyvät ja tasoittuvatkin vuosien (ja vuosikymmenten) myötä.

Ei, en päätynyt mihinkään elämää suurempiin oivalluksiin. Mutta mietin noin ylipäänsä, miten tärkeää olisi oppia eräänlaista hyväntahtoista irrottautuneisuutta. En tarkoita sillä etäisyyttä tai välinpitämättömyyttä, vaan jonkinlaista kykyä nousta pikkuasioiden yläpuolelle tarttumatta jokaiseen sanaan tai äänensävyyn; sen lempeää tiedostamista, että me ihmiset olemme kömpelöitä ja loukkaamme toisiamme sekä tahallamme että varsinkin tahattomasti, ja että noiden kömpelyyksien herättämiin tunnetiloihin ei pitäisi jäädä kiinni. Ei ole kovin terveellistä juuttua vaalimaan omaan herkkään itseen osuneita todellisia tai kuviteltuja tölväyksiä ja muhittamalla muhittaa niitä itsesäälin ravinteikkaaksi kasvualustaksi.

On toki silloin tällöin nautinnollista tuntea itsensä väärinymmärretyksi ja kaltoin kohdelluksi, mutta liian ahkerasti nuolluilla haavoilla on taipumus tulehtua. Vaaransa on siinäkin, että oman elämän epäkohdille oppii aina etsimään ulkopuolisen syntipukin. Ruikuttaminen on rasittavaa kuulijoille, mutta myös ruikuttajalle itselleen.

Uskokaa pois, tiedän mistä puhun.

Hieman ilmavamman suhtautumisen oppiminen helpottaisi kovasti kaikenlaista kommunikaatiota ja estäisi mieltä myrkyttävän kaunakuonan kasaantumista. Kenen iloksi tai hyödyksi lopultakaan koituu menneiden sanomisten ja tekemisten hautominen*? Tekeekö se kenenkään elämästä parempaa, omasta tai lähimmäisten?

Helppoja asioita oivaltaa, vaikeampia sisäistää. Paljon vaikeampia.

*Eri asia on selvittää itselleen, miten nuo menneet ovat kenties omaan mieleen ja elämään vaikuttaneet; ei niitä maton alle pidä lakaista, muttei ehkä asettaa hopeamaljassa sohvapöydällekään.

3 kommenttia:

Arkiterapeutti Kops kirjoitti...

Viisaasti puhuttu! On kuin kivi putoiaisi harteilta kun nousee vaivaavien asioiden yläpuolelle. Joskus vapautuminen on niin yhtäkkistä ja oivalluksenomaista että melkein kaatuu selälleen kun se kivi putoaa :D

-t kirjoitti...

Hyvin lausuttu, jälleen.

pagisija kirjoitti...

Hmm. Näitä sitä miettii kerta toisensa jälkeen - ja kuitenkin aina putoaa samoihin, itse kaivamiinsa kuoppiin.

Ehkä jos tarpeeksi monta kertaa...