tiistaina, marraskuuta 21, 2006

Sitä sumeammin

Hurina kirjoittaa eri tavoista, joilla toista ihmistä voi katsoa: kriittisesti ja arvioivasti tai välittäen ja avoimena sille, mitä toinen omimmillaan on.

"Arvioivat katseet ovat pelottavia. Niissä ihminen katsoo itse asiassa itseään ja omia toiveitaan ja pelkojaan heijastellen niitä toisen ihmisen kautta. Mitä tuo toinen on minulle? Mitä hän voisi antaa minulle? Onko hän sellainen kuin minä haluan, kuin minä vaadin."

Samankaltaisia asioita olen minäkin aika ajoin miettinyt, pohtinut muun muassa itsekriittisyyden vaikutusta siihen, millaisin silmin lähimmäistään katsoo. Aiemmin sitä kai ajatteli, että perfektionismin pirulliset vaatimukset kohdistuvat vain itseen, eivät muihin. Ajatteli siitäkin huolimatta, että aina sanotaan armollisuuden muita kohtaan edellyttävän armollisuutta itselleen.

Huomaan sen ehkä selvimmin, kun katson omaa elämääni taaksepäin. Joistakin elämänvaiheista alkaa olla jo niin kauan, että syy- ja seuraussuhteet näyttäytyvät kirkkaampina tunnekuonan kuluttua pois. Niitä voi tarkastella ja käännellä tyynesti, nostaa hetkeksi nykyisyyttä vasten, tehdä uusia oivalluksia.

Lieneekö se yksi iän karttumisen siunauksista?

Yhtä kaikki olen vähitellen tajunnut, että mitä enemmän itseltäni vaadin ja mitä tyytymättömämpi olen omaan elämänsuoritukseeni, sitä sumeammin todella näen ihmiset, tuntemattomat siinä missä kaikkein lähimpäni. Kanssakulkijoista tulee epämääräisen, kohdettaan hakevan ärtymykseni ja huolieni heijastuspintoja, enkä enää osaa katsoa heitä sillä inhimillisellä ymmärryksellä ja rakkaudella*, joka on kylmän kriittisyyden kääntöpuoli. Katson heitä oman, sisäänpäin kiertyneen ahdistukseni läpi, eikä sen kapeampaa katsantoa ole.

Tuskallista - mutta myös tervettä - on se, että nykyisin sen jo tiedostaa. Tuskallista siksi, että tajuaa itsekeskeisyydessään lastaavansa naurettavia odotuksia niiden niskoille, joista välittää eniten. Tervettä siksi, että tiedostamisen myötä voi tehdä välittömän korjausliikkeen, venyttää pipoaan väljemmäksi, syödä leivoksen, tehdä muutaman jenkkahypyn ja muistaa, että elämä on paitsi tragediaa ja draamaa, myös kerrassaan koominen ja hilpeä esitys, usein vieläpä kaikkia yhtä aikaa (siksipä Chaplin olikin nero).

Voi myös palauttaa pikaisesti mieleensä, mitä voi seurata, jos korjausliikkeen jättää tekemättä.

Sitten voi taas opetella katsomaan lähimmäisiään sellaisina kuin he ovat; itsenäisinä olentoina omine piirteineen, kolhuineen ja omituisuuksineen. Raivostuttavina ja rakastettavina, epätäydellisyydessään täydellisinä.

Ja itseään myös. Ehdottomasti myös itseään.

*Mitähän kertoo sekin, että rakkaus-sanan käyttäminen tuntuu minusta niin mahtipontiselta, inflaation syömältä klisheeltä, amerikkalaisten self help-oppaiden maailmojasyleilevältä hattaralta; kaipaus soi kauniimpana totta vieköön. Tätäkin olisi ehkä syytä tykönään mietiskellä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä pohdinta, jota luki mielellään. Kiinnostava aihe.

pagisija kirjoitti...

Kiitos aiheen alkuperäiselle mieleen juohattajalle, eli Hurinalle. Monesti sitä tarvitsee jonkin ulkopuolisen virikkeen, että pääkopassa pyörinyt pohdinta lähtee purkaantumaan sanoiksi.

En tiedä, minkä verran niistä muille on iloa, mutta ainakin itselle ajatusten auki kirjoittaminen tuottaa tervetulleita oivalluksia.