keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006

Jokaisella on hetkensä

Joulutorttuja rakastava urosvahvistus haikailee aamukahvilla herkkujensa perään. Minä tuumailen, ettei torttuja kai joka päivä tarvitse olla. Vastahan niitä viikonloppuna syötiin.
- Mutta joulutorttu sijaitsee ravintoketjun huipulla, perustelee mies.
Tajuan toki rakkaan elämänkumppanini tarkoittavan jotakin ravintopyramidin tapaista. Räjähdän silti armottomaan nauruun kuvitellessani jättikokoista, meritähtimäisesti matavaa lihansyöjätorttua, joka vaanii lähimetsässä varomattomia lenkkeilijöitä.

Evakkokuormassa Karjalasta tuotuihin, äidin verhoilemiin nojatuoleihin pitää muuton jäljiltä kiinnittää käsinojat. Koska olen onnistunut hukkaamaan toisen tuolin ruuvit maailman turuille, mainitsen illalla pistäytyväni seuraavana päivänä rautakaupassa.
- Ruuvien pituus on kahdeksan senttiä, eli 80 millimetriä, muistuttaa mies.
Naurahdan ylemmyydentuntoisesti; ei humanistiakaan sentään mittayksiköissä tarvitse opastaa.
- Eli nolla pilkku kahdeksan metriä, jatkan hieman ivalliseen sävyyn.

Kyllä tappajatorttu silti 80-senttisen ruuvin päihittää, sano.

4 kommenttia:

Ellinoora kirjoitti...

Voi, että! Näin meille käy. Kiitos hauskasta päivän aloituksesta!

pagisija kirjoitti...

Eipä kestä - jaettu ilo ja niin edelleen...:D

Klaus Majava kirjoitti...

Klausin mielestäpä jättimäisiä torttuja on olemassa. Kun ui tarpeeksi kotipadolta itään, niin niitä näkee korkeiden rakennusten katolla punaiseksi maalattuna!

pagisija kirjoitti...

Ja jättitortut on epäilemättä kiinnitetty jättiruuveilla!