Ystävä ehdottaa viikonlopputreffejä Sinebrychoffin taidemuseoon. Ajatus kuulostaa mukavalta, juuri sopivalta sunnuntai-iltapäivän piristykseltä.
Paikka on niin pieni, ettei museoähky iske. Katsastamme muutaman huoneellisen maisemia Provencesta. Suuri osa on sitä, mitä odottaa saattaa: romanttisia esityksiä paimenista, kalastajista ja oliivilehdoista. Venäläiset tsarkat - hopeiset ryyppykupit - vilkaisemme kohteliaisuudesta läpi ja suuntaamme yläkertaan ihmettelemään Sinebrychoffin suvun kotimuseota pompööseine salonkeineen, juhlavine muotokuvineen ja kullattuine tuoleineen, joiden ei kai ole tarkoituskaan olla mukavia.
Komeaa on, mutta ajatus moisen ylenpalttisuuden keskellä asumisesta tuntuu epätodelliselta, suorastaan kaamealta. Ja silti täällä on eletty; huoneisto on palautettu mahdollisimman lähelle 1910-luvun asuaan.
Ainoat ihmisen kokoiset sopet löytyvät syrjäisistä ikkunaerkkereistä, joihin mahtuu pikkuinen pöytä ja pari tuolia. Niihin voisi kuvitella pesiytyvänsä hyvän kirjan kanssa, pakenevansa villapeiton alle uhkaavan raskaita kristallikruunuja, tammikaappien veistettyjä kerubinkasvoja ja kymmenien maalattujen peruukkipäiden arvioivia katseita.
Lieneekö kyseessä sama vähemmän on enemmän-ilmiö kuin kotikemuissa - vaikka tilaa olisi riittämiin, kaikki päätyvät loppujen lopuksi sulloutumaan pieneen keittiöön? Ja että jaettu korvapuusti maistuu paremmalta kuin yksin syöty kokonainen (mikä pätee etenkin Cafe Esplanadin leipomuksiin)?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti