Lapissa keskustellaan nyt siitä, missä määrin matkailuyrittäjien pitäisi saada hyödyntää suojeltuja alueita. Kyse on pitkälti moottorikelkka- ja mönkijäsafareiden järjestämisestä; perinteinen hiihto- ja patikkaretkeilyhän ei ole juurikaan ollut ristiriidassa suojelutavoitteiden kanssa. Matkailun kannalta koetaan hankalana myös se, että "koskematon luonto" vaihtuu tuon tuostakin hakkuuaukeisiin ja muihin rytöksiin, joita luontoelämyksistä maksaneet turistit eivät halua menopeliensä selästä katsella.
Onpa ikävää!
Asiaa pohtii myös Veikko Vasama Outoa Taigaa-blogissaan.
"Luultavasti jo lähitulevaisuudessa ehdotetaan, että Lapin kansallispuistot on ainakin osittain avattava motorisoidun elämysmatkailun käyttöön."
Vasaman ja monien muiden tavoin allekirjoittanutkin on kovasti ihmetellyt, miksi metsiin ja tuntureille ylipäänsä halutaan ajaa päräyttää hirmuisella metelillä bensankäryä haistellen. Eikö paradoksi vesitä koko idean erämaassa liikkumisesta ja luonnon rauhasta? Mitä sellaista touhu antaa, että siitä ollaan valmiita maksamaan suuriakin summia (jotka, sitä en toki kiellä, tuovat monelle syrjäseudun nykyasukkaalle ainakin leivänpäällistä, jollei koko leipää - sehän kysymyksestä niin kiperän tekeekin)? Voisiko joku kertoa, jos osaa? En ole koskaan ajanut moottorikelkalla sen enempää kuin mönkijälläkään, joten kukaties olen vain säälittävän tietämätön elämysten kirjosta, joka avautuu kelkan kiitäessä pitkin kinkamia kymmenien kilometrien tuntivauhdilla edelläajavan selän peittyessä lumitupruun ja pakokauhuisten riekkojen pöllähdellessä ulos kiepeistään. Jos joku nipin napin väistämään ehtinyt gummisaapastalebaani heristääkin suksisauvaansa perään, kyse on vain kateudesta ja kiristävästä karvahatusta. Kyllähän luontoon ääntä mahtuu!
Sen kuitenkin tiedän, että jos tyytyy etenemään omin lihasvoimin verkkaisempaan tahtiin, erämaa ei kovin pian kesken lopu. Eikä aika käy taatusti pitkäksi. Katseltavaa, kuunneltavaa ja haisteltavaa kun riittää. Muutakin kuin niitä hakkuuaukeita.
Liikkumista omin jaloin rinkan ja teltan kanssa on tietysti vaikeampi tuotteistaa ja markkinoida kuin motorisoitua elämysmatkailua.
Jos muuten kansallispuistojen historia kiinnostaa, jutunjuurta aiheesta löytyy täältä.
2 kommenttia:
Asiaa.
Jatkokysymyksenä aloin miettiä, pyhittääkö tarkoitus keinot? Eli niin paljon kuin moottorikelkkasafareja paheksunkin, pitäisikö ajatella, että jos se on yksi lisäkeino metsien suojelussa, niin olkoon ja hyvä niin? Olisiko safaritoiminta kuitenkin vähemmän luontoa tuhoavaa kuin metsien hakkuut?
Hyvä kysymys, erittäin hyvä. Ehkä tuo voisikin päteä ei-vielä-suojeltuihin metsiin niiden kohtaloa mietittäessä...
Sen sijaan kansallis- ja luonnonpuistot, eli jo valmiiksi suojelustatuksen alla olevat alueet, voisi minusta pitää rauhoitettuina moottoroiduilta elämyssafareilta ajasta ikuisuuteen. Ei sen pitäisi olla liikaa pyydetty keneltäkään. Kehitys kehittyy, eikä tuohikonttiaikaan ole paluuta - ja sitä kipeämmin tarvitaankin rajojen vetoa.
Lähetä kommentti