Sitä voisi luulla, että päivätöikseen sanoja pyörittelevä velloisi kielessä kuin kala vedessä. Osaisi valita oikeat sanat, taituroisi täsmällisin sanakääntein ja vireyttäisi vuorovaikutusta inspiroimalla muita samaan.
Vaan ei. Joskus sitä onnistuu manaamaan verbaalivenheensä ympärille sellaisen semanttisen myrskyn, ettei hukkumakuolo ole kaukana. Jos asiansa osaisikin kirjoittaa kutakuinkin selkeästi, voi suullinen esitys muistuttaa tulvivaa sadevesiviemäriä sujuvasti soljuvan purosen sijaan.
Niinpä kehittäväksi aiottu keskustelunavaus kotisohvalla voi yht'äkkiä omissakin korvissa kuulostaa joltakin aivan muulta. Sävy onkin suunniteltua syyttävämpi, kiitos muistuttaa moitetta, ajatuksen kulku viiraa väärälle polulle tai katkeaa kriittisellä hetkellä umpikujaan.
Sitten sitä yrittää hätäpäissään paikata puheitaan vajoten selityksissään yhä syvemmälle sanojen suohon. Väinämöinen laulaa ja Joukahainen uppoaa samassa persoonassa. Kasvava paniikki pyörittää puhemyllyä yhä kovemmalla kolkkeella, vaikkei viljasta ole enää tietoakaan. Se, että tajuaa toisen pudonneen kärryiltä jo kymmenen minuuttia sitten, ei hiukkaakaan helpota pajattajan piinaa.
Kun kone lopulta leikkaa kiinni, on se helpotus molemmille.
2 kommenttia:
Olipa hieno kirjoitus! Luin joka sanan nautiskellen, vaikka tapanani on yleensä muutamalla silmäyksellä katsoa jutun juoni. Olen toki ennenkin havainnut verbaalisen lahjakkuutesi.
Kiitos, Obeesia. Verbaalinen lahjakkuus, kuten todettua, tuntuu kyllä olevan kortilla elämän eteen heittämissä tositilanteissa! Miten kirjoittaminen voikin olla niin paljon helpompaa kuin puhuminen...?
Lähetä kommentti