keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008

Kaikessa järjettömyydessään

Niin, ne nuket. Mikä niissä nyt niin kammottavaa on?

Kun olin kahdeksanvuotias, muutimme Kuopion keskustaan vanhaan jugendkerrostaloon. Siinä oli valtavan suuri, hämärä ja rähjäinen ullakko. Sieltä siskoni jossain vaiheessa löysi vanhan, hylätyn ja huonokuntoisen nuken. Käsistään näppäränä hän kunnosti sen hienosti ja teki sille tyyliin sopivat, vanhanaikaiset vaatteet. Se laitettiin istumaan olohuoneen tuoliin koristeeksi.

Samoihin aikoihin minulla oli pari vuotta vanhempi, hyvällä mielikuvituksella ja erinomaisilla kertojankyvyillä varustettu kaveri, jonka suurinta huvia oli keksiä toinen toistaan karmeampia kummitusjuttuja ja syöttää ne tosina minulle. Hyväuskoinen kun olin - ja olen yhä - kaikki osuivat ja upposivat (kerrankin kaveri oli pelotellut minut lähes hysteeriseksi seinälle ripustetulla isoäitinsä kuvalla; sitten hän napsautti valot sammuksiin ja telkesi minut pimeään huoneeseen kuvan kanssa - reaktiotani hän taisi kyllä pelästyä pahanpäiväisesti itsekin).

En pienempänäkään ollut leikkinyt nukeilla oikeastaan lainkaan, joten suhteeni siskoni "pelastamaan" nukkeen oli jo valmiiksi etäisen epäluuloinen. Mainittu kaverini onnistui muuttamaan epäluulon aidoksi kauhuksi kuvailemalla pahaenteisesti ja elävästi tapauksia, joissa hyväuskoiset ihmiset olivat ottaneet kotiinsa vanhoja nukkeja, jotka olivat osoittautuneet kirotuiksi ja ryhtyneet turhan liikkuvaisiksi ja omatoimisiksi.

Sen jälkeen pelkäsin nukkea kuin ruttoa. Yksin ollessani saatoin jähmettyä tuijottamaan sitä lamaantuneena, varmana siitä, että se alkaisi liikkua hetkenä minä hyvänsä. Asiaa pahensi se, että eteisessämme oli vanha peilipöytä kupruilevine hopeanitraattipeileineen. Kun nukkea katsoi oikeasta kulmasta peilin kautta, se todella näytti liikahtelevan. Jos olin illalla yksin kotona, en uskaltanut lähteä huoneestani pois, koska nukke olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä kävellyt minua vastaan pahoin aikein.

Muuten ymmärtäväinen perheeni ei tainnut koskaan tajuta, miten paljon nukkea oikeasti pelkäsin. Lähinnä kammoni taisi huvittaa heitä. Joskus isä kurillaan peitti nuken villashaalilla selittäen, että nyt se ei ainakaan pääse lähtemään liikkeelle. Minä olin tietysti varma siitä, että moinen temppu sinetöi tuomiomme suututtamalla kapineen kostamaan meille kaikille jollain karmealla tavalla.

Aikuisiällä sitten huomasin, että elokuvat, televisiosarjat tai kirjat, joissa viitataan kirottuihin tai muuten oudosti käyttäytyviin nukkeihin saivat minussa aikaan täysin suhteettoman paniikkireaktion. Jotakin elokuvaa katsoessani aloin jopa täristä ja itkeä (!) tajuamatta ollenkaan, mitä minulle oikein tapahtui. Näen myös aika ajoin painajaisia tuosta lapsuuteni kauhunukesta, joka ainakin jossain vaiheessa oli mökin ullakolla säilössä - vannotin tosin vanhempiani toimittamaan sen sieltä jonnekin, jossa en varmasti törmää siihen. Noissa painajaisissani olen yksin mökillä ja alan kuulla yläkerrasta pieniä, muovisia askeleita. Enkä pääse pakoon.

Naurakaa vain. Minuakin naurattaisi makeasti, jos nuo tuntemukset eivät olisi niin voimakkaita ja vastaansanomattomia kaikessa järjettömyydessään.

5 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Hyi KAMALA noita pieniä, muovisia askeleita! Eläväksi muuttuneita ja pahantahtoisia nukkejahan esiintyy viljalti kauhutarinoissa. Karmein (ja rasistisin, kuten kauhutarinat usein ovat) nukkestoori kertoo entisestä upseerista ja noitatohtorin loitsimasta nukesta, jolla upseerin pieni tytär leikkii ja juttelee. Lopussa käy tietysti ohraisesti, kuten arvata saattaa.

Suhteettomilta tuntuvat ja vähän naurettavatkin pelot kuuluvat vissiinkin lapsuuteen. Itse pelkäsin ET-elokuvaa niin paljon, että nukuin valot päällä puoli vuotta (enkä edes ollut pikkulapsi vaan 11-vuotias). Muutenkin kaikki ihmisenkaltaiset avaruuden asukit ovat aina olleet kammolistani ykkösenä. Ehkäpä nukkekammossa onkin jotain samaa, se ihmisenKALTAISUUS karmii!

Kaura kirjoitti...

Mistään saa niin pelottavia, groteskeja ja muuten karmeita kuvia kuin nukeista! Olen koklannu. Joka tapauksessa tämäkin tarina on arvokas muistutus meille kaikille maailman vanhemmille, että otamme lastemme pelot tosissamme, koska ne voivat todellakin haitata elämistä monin tavoin.

Päivi H-K kirjoitti...

No niin, mistä vetoa, että nyt kun nukeista tulee mulle ensimmäisenä mieleen arvoisa Pagistanian hallitsijatar, niin jatkossa tuliaisia miettiessä mä pohdin, että nukeista on ollut jotain juttua - vienpä hieeeenon nuken!! :-p

Kati Parppei kirjoitti...

Lupiini, minä taas olin aivan lääpälläni ET-elokuvaan; perustin ekaluokalla fanikerhonkin... Tosin muista pelänneeni avaruusolioita minäkin, niitä harmaita ja suurisilmäisiä nutipäitä nimenomaan. Tuo ihmisenkaltaisuus, sepä se kai nukeissakin tuntuu karmivimmalta.

Kaura, totta, vanhempien olisi hyvä muistaa, että lapsen maailma on erilainen kuin aikuisen; ei ole vielä elämänkokemusta kertomassa, mitä voi olla ja tapahtua ja mitä ei.

Päivi, uskallakin :P.

Veloena kirjoitti...

No eihän nukkejen pelkäämisessä ole mitään omituista! En minäkään niillä ole ikinä pystynyt leikkimään. Barbit olivat tarpeeksi pieniä ollakseen ei-kammottavia (mutta nekin olivat barbinhevosten vähemmän tärkeä kylkiäinen - jonkunhan hevoset piti ruokkia, sukia ja liikuttaa :P) mutta kyllä siskoni nukkeinnostus kylmäsi sydäntäni vielä yli kymmenvuotiaanakin.

Pelkääköhän muuten joku lelueläimiä?