Koira "puree varoittamatta"?

Kiitos, ystävät hyvät, sekä turismivinkeistä että inspiroivista kuvahaasteista - jälkimmäisten kimppuun käyn niin pian kuin mahdollista (kohta pitää juosta junaan, joten yritän malttaa olla tarttumatta kameraan saman tien). Lisääkin otetaan ilolla vastaan!

Kaikessa kiireessä referoin ja siteeraan eläintenkouluttaja Tuire Kaimion mainiota ja aina ajankohtaista kirjoitusta murisevasta koirasta (Yhteishyvä-lehden lemmikkipalsta 10/2008). Koirien ja lasten kohtaamisellahan on toisinaan ikäviä seurauksia, joista pahimpia puidaan iltapäivämedioissa suurin otsikoin. Moni tapaus olisi varmasti voitu välttää, jos ihmiset olisivat osanneet lukea koiraa ja sen viestejä paremmin.

Ehkä asiallinen ennakkotieto vähentäisi niitäkin tapauksia, joissa - ilmeisesti vahinkojen ennaltaehkäisemiseksi - koiralle etsitään lehti-ilmoituksella uutta kotia "lapsen syntymän vuoksi"?

Kirjoituksessaan Kaimio muistuttaa, että murinalla koira ilmoittaa haluavansa pitää etäisyyttä. Aikuinen voi esimerkiksi murahtaa pennulle halutessaan olla rauhassa. Pentu on oppinut koiran kielen alkeet jo emoltaan, ja osaa yleensä reagoida oikein (jollei osaa, aikuinen koira selventää viestinsä murahtamalla kovemmin tai tarvittaessa näykkäisemällä). Jos aikuista koiraa kielletään murisemasta, siltä viedään keino varoittaa pentua luonnollisella tavalla.

"Koirat käyttäytyvät koiramaisesti myös ihmisiä kohtaan. Siksi lemmikki saattaa yllättäen murahtaa juuri konttaamaan oppivalle, kiljahtelevalle vauvalle. Koiran puolelta ele ei välttämättä ole sen kummempi kuin pennulle murahtaminen. Erona tietenkin on, ettei ihmislapsi synnynnäisesti tajua murinan merkitystä eikä ymmärrä pysähtyä. Siksi tilanne pitää tietenkin keskeyttää."

Kaimion mukaan murinan syy on selvitettävä ja koiralle järjestettävä paikka, jonne se voi vetäytyä turvaan lapselta. Siedätyshoito kannattaa myös: lapsen lähestyminen on liitettävä koiran kannalta miellyttäviin asioihin. Rankaiseminen voi sen sijaan vain pahentaa tilannetta:

"Rankaiseminen ei riitä korjaukseksi. Itse asiassa se saattaa johtaa vaaralliseen lopputulokseen. Koira saattaa kyllä rankaisun pelossa olla niin pitkään murisematta kuin kykenee. Lopulta lapsi yltää tarttumaan koiraan tai kaatuu sen päälle. Jos koira tällaisessa tilanteessa näykkää, sen käytöstä taivastellaan: koira puree varoittamatta!

Tarkalleen ottaen koira kyllä alun perin varoitti, se vain opetettiin hiljaiseksi. Rankaisu ei poista murinan taustalla olevaa epävarmuutta, vaan jopa voimistaa sitä. Koira saattaa yhdistää rangaistuksen lapsen lähestymiseen eikä omaan ääntelyynsä."

Ikävästi paitsioon

Pagistaanissa on kipeästi tiedostettu elämän kiertyminen yhden, alati kasvavana tekstitiedostona konkretisoituvan asian ympärille.

Päivittäinen ulkoilu ja muu liikehdintä on välttämätöntä paitsi koirien vuoksi, myös siksi, että muuten mittari paukahtaisi punaiselle alta aikayksikön. Mutta muu oleminen ja harrastelu ovat jääneet ikävästi paitsioon, mukaan lukien valokuvaaminen ja kaikenlainen värkkäily. Se taas latistaa ja kaventaa elämänpiiriä entisestään.

Jennin ja muutamien muiden vanavedessä asetankin varovaisen toivoni teihin. Haastakaa ja potkikaa minut ottamaan kamera esiin ja kuvaamaan - no, mitä vain keksitte pyytää laillisuuden ja siveellisyyden rajoissa täällä eteläisillä kotikulmilla tai idän työmailla, joille suuntaan pariksi päiväksi taas huomenissa.

Jos kukaan ei pyydä mitään, niin kuvaan pyytämättä. Uhalla ja kiusallakin!

Toinen vetoomus: olisiko jollakulla lyömättömiä vinkkejä, mitä Berliinissä kannattaa nähdä tai tehdä? Mainitussa kaupungissa on tutkijakoulukinkerit lokakuun alkupuolella, ja varasin option pariin ohjelmoimattomaan lisäpäivään, kun siellä kerran ollaan.

Allekirjoittanut tunnustautuu kehnonlaiseksi kaupunkimatkailijaksi; museoita jaksaa korkeintaan yhden päivässä, shoppailu ei suuremmin kiinnosta ja suuren kaupungin hälinä käy nopeasti voimille. Historia, luonto ja tuomiokirkkojen kryptojen kaltaiset paikat ovat kuitenkin kovassa kurssissa.

Se olemme me

Eilen havahduin istuneeni töitteni ääressä lähes kellon ympäri. Siippakin palasi omalta työmaaltaan väsyneenä vasta kahdeksan aikaan illalla. Heräsin yht'äkkiä tosiasiaan, että kahden aikuisen taloudessa ylityöt ovat kääntyneet poikkeuksesta säännöksi.

Se käy niin helposti. Vähitellen. Suorastaan salakavalasti.

Allekirjoittanut vetoaa loppusuoralla olevaan väitöskirjaan lupaillen hurskaasti itselleen ja toiselle, että kun vielä puoli vuotta rutistaa, niin sitten helpottaa. Kotona työskentelevän on sitä paitsi vaikeaa vetää selvää rajaa työaikaan, ja nämä nyt ovat muutenkin tällaisia aikatauluista riippumattomia, luovia töitä... Miehellä taas on omat syynsä tehdä pitkää päivää ja olla usein se, joka sammuttaa valot.

Ahkeruus tunnetusti palkitaan. Vai palkitaanko? Kenen kustannuksella? Millainen on ylistetyn hyveen kääntöpuoli? Mikä on periprotestanttisen työteliäisyytemme ja näennäisen tunnollisuutemme hinta; milloin ja millä tavoin hiljalleen kasvanut lasku erääntyy?

Tätä pohdimme eilen ja muistimme senkin, ettei kyse ole vain meidän jaksamisestamme ja elämästämme.

Karmaisevaa, mutta totta on, että hektinen, yhä epätervee(llise)mmäksi käyvä (ihmisten)kulutusyhteiskunta pyörii juuri meidän kaltaistemme ja meitä ahkerampien työn näennäissankareiden varassa. Yrityksissä pidetään työntekijöiden määrä minimissään: kun pienemmällä joukollakin työt hoituvat, miksi jakaa työmäärää useammalle ja vähentää taloudellista voittoa? Kiristyneillä työmarkkinoilla ylitöihin ja muihin myönnytyksiin suostuvat taas polkevat niin sanotusti hintoja ja nostavat suorittamisen rimaa yhä korkeammalle. On toki työnantajan etu valita tehtävään se joustavampi ja aikaansaavampi työntekijä.

Perheettömät ottavat riskin lähinnä omasta loppuunpalamisestaan ja mahdollisista ihmissuhdeongelmista. Mutta sydäntä kylmäävät ne vanhemmat, jotka joutuvat kilpailemaan samoista työpaikoista. Millaista korkoa ylisuorittamisella otettu sosiaalinen velka kasvaa perheissä? Minkälaista elämisen mallia se näyttää?

Millaista asenteita ja ilmapiiriä se ylipäänsä yhteiskunnassa luo ja ylläpitää?

Näitä voi itse kukin tykönään mietiskellä ja hakea lisäpontta pohdinnoilleen vaikkapa mediasta ja erinäisistä tutkimustuloksista.

Yhteiskunta. Se totta vieköön olemme me. Hyvässä ja pahassa, halusimme tai emme.

Kaukana

Perjantaina tuntia ennen lähtöä olin vielä kahden vaiheilla, tohdinko irrota työpöydän äärestä edes viikonlopuksi. Järki voitti. Sitä paitsi tiistaina olisin joka tapauksessa joutunut kyöräytymään Joensuuhun.

Nurmeksessa kerättiin talven puolukat, tehtiin polttopuita, väisteltiin hirvikärpäsiä, käännettiin vene, saunottiin pitkään ja hartaasti sekä katseltiin ruskaa ja tähtitaivasta. Kaukana kavala - ja yhä kavalammaksi käyvä - maailma.

Paheksuttavaa

Asiaansa lujasti uskovissa on hehkua, jonka edessä heikompi mieli hiljenee ja nöyrtyy.

Kuten tänään siinä sedässä, joka pyöräili aamulenkillä vastaan jalkakäytävän vasenta laitaa. Minä hölkkäsin samaisen jalkakäytävän oikeaa laitaa pysyäkseni poissa niiden lukuisten muiden pyöräilijöiden tieltä, joille ajoradan toisella puolen oleva pyörätie ei jostain syystä kelvannut.

Suu tiukkana viivana polkeva herra näytti koko olemuksellaan, ettei senttiäkään väistetä. Eikä väistetty, paitsi minä piennarnurmikolle.

Ilmeestä päätellen kävelytiellä juokseminen oli sedästä tuiki paheksuttavaa.

Joku ehkä jo arvasikin, että olen taas vaihteeksi Joensuussa.

Näkökulmasta riippuen

"Maailma on kovin erilainen vuonna 2007 kuin se oli vuonna 1954 tai toisen maailmansodan aikaan. Tästä faktasta lähdetään, että maailma on toinen, peruuttamattomasti toinen tänään kuin ennen."
- Kristian Smeds

Varsin avoimin mielin ja uteliaina kävimme katsomassa Kansallisteatterin Tuntemattoman sotilaan.

Kannatti. Ehdottomasti.

Taidehan saa merkityksensä vasta kokijan korvien välissä, vuorovaikutuksessa kaiken muun ennen koetun, uskotun ja ajatellun kanssa. Minusta se parhaimmillaan haastaa ihmisen tutkimaan ennakkokäsityksiään ja omaksumiaan ajatuksia uusista näkökulmista, oivaltamaan jotakin olennaista, joka ilman taideteosta olisi jäänyt pimentoon. Prosessi ja sen laukaissut kokemus eivät välttämättä ole kovin kauniita tai miellyttäviä, mikä kai saa monet potkimaan taiteen herättämiä tuntemuksia vastaan ja julistamaan tuomioitaan huonosta ja hyvästä taiteesta*.

Kaipa tähänkin pätee se, että kun huomaa jonkin asian herättävän itsessään tuohtumusta tai ahdistusta, on ainakin periaatteessa paljon kiinnostavampaa pohtia, miksi niin käy, kuin jäädä tunteeseen vellomaan ja tuohtumaan tai ahdistumaan lisää.

Mitä "uuden sukupolven" Tuntemattomaan tulee, koko esityksessähän voi näkökulmasta riippuen nähdä hengästyttävän täyslaidallisen symboliikkaa ja suoraan maaliinsa osuvia (sic!) rinnastuksia - tai sitten pelkkää typerää, kyynistä uhoamista ja puberteettista kuvainraastamista.

En kyllä itse ymmärrä, miten tarkoitushakuisten lasien läpi näytelmää pitäisi jälkimmäisessä tapauksessa katsoa. Toisaalta pidin kovasti myös Uralin perhosesta, mikä joissakin piireissä tekee minustakin epäisänmaallisen kuvainraastajan (epäisänmaallisuutta en tunnusta ja kuvienkin osalta kannatan haastamista ennemmin kuin raastamista).

Itse havahduin pohtimaan näkökulma-asioita viimeistään näytelmän kohutun loppukohtauksen myötä. Oma tulkintani - näin luulisin - nousee paitsi kokopäiväisestä askaroimisesta aatehistorian parissa, myös kokemuksista karjalaissiirtolaisen jälkeläisenä. Koin nimittäin lopun kaikessa osoittelevuudessaan ennen muuta loogiseksi, tylyksi ja osuvan allegoriseksi rinnastukseksi aikakausien välillä.

"Suomi on kuollut". Eivätkö juuri kansakunnan kaapinpäällyksen vertauskuvallinen tuhoutuminen ja siitä nouseva hämmennys välitä meille nousu-Suomen kasvateille edes hivenen niistä yleisinhimillisen toivottomuuden, voimattomuuden ja vihan tunteista, jotka sotien jälkeen ovat monen mielessä kyteneet? Entiset elämänkehykset olivat kadonneet, mutta eteenpäin oli mentävä. Miten muuten tuon tunnetason ahdistuksen olisi voinut yrittää välittää kuin kajoamalla tietynlaista ideologista vakautta ja hyvinvointiyhteiskuntaa kuvittaviin ikoneihin, tähän päivään? Kuvat ruumisarkuista, evakoista, poltetuista taloista ja sotaorvoista ovat jo muuttuneet moneen kertaan nähdyiksi klisheiksi, osaksi institutionalisoitua ja museoitua sotakuvastoa.

Ei niillä enää postmodernismissa marinoitua nykyihmistä herätetä.

Eivätkö meitä edeltäville sukupolvillekin tietyt elämän peruselementit ja reunaehdot olleet jollain tapaa itsestäänselvyyksiä, ehkä tylsiä ja pönöttäviäkin, kunnes suuremmat voimat laittoivat palikat kokonaan uuteen järjestykseen? Eikö samaa tapahdu ihmisille jatkuvasti ympäri maailmaa?

Itse jäin miettimään, millaisiin pysyvyyttä ja turvaa kuvastaviin asioihin ja ikoneihin oma maailmankäsitykseni ankkuroituu, ja mitä tuntemuksia niiden väkivaltainen tuhoutuminen herättäisi. Millaisiin asioihin oma perusturvallisuuteni perustuu, se mielenterveydelle välttämätön, lempeään itsepetokseen pohjautuva tunne, että maailmassa on "kaikki kohdallaan", vaikkei realistisesti ajateltuna olekaan (mitähän kertoo se, että Ransu-koira oli ainoa hahmo, jonka "ampuminen" allekirjoittanutta hieman henkilökohtaisesti hytkäytti)?

Sitä paitsi esitys oli visuaalisesti upea.

*Sivulauseessa todettakoon, että maallikkona vedän oman rajani siihen, ettei eläviä olentoja vahingoiteta taiteen nimissä. Ymmärryskykyni on eri asia: se on sikäli rajallinen, että suuresta osasta nykytaidetta en yksinkertaisesti saa irti noita kaipaamiani oivalluksia. Eikä minun tarvitsekaan, jos joku muu saa.

Piinattu eläin

Karvainen yliassistenttini (josta ohessa mitä epäimartelevin kuva) on koira parhaasta päästä, mutta sillä on muuan heikkous.

Se inhoaa syvästi sadetta. On aina inhonnut, vaikka olen huomauttanut, että koillisenglantilaiselta metsästyskoiralta saattaisi odottaa vähintään kohtalaista säänsietokykyä.

Onhan koirilla hienot sadeloimet (joista kiitos äidilleni). Mutta Sandy tuntuu inhoavan ennen muuta vatsan alle ja takareisiin roiskuvaa rapaa. Kurakelillä se kulkee aluksi tuskaisen näköisenä jalat harallaan. Sitten se alkaa hyppiä eteenpäin kolmella jalalla pitäen jompaa kumpaa takajalkaa ilmassa.

Olen ennenkin siteerannut Gerald Durrellia, jonka mukaan mikään koirarotu ei kriisihetkellä osaa näyttää kaltoin kohdellummalta kuin bedlingtoninterrieri. Durrell ei erityisemmin pitänyt bedlingtoninterriereistä, joten lausuntoa voisi pitää puolueellisena.

Ei se ole sitä. Päin vastoin, se on harvinaisen osuva. Niinpä koirien lenkittäminen sadesäällä on sosiaalisesti kiusallista, kun ihmiset katselevat säälivästi takanani kolmella jalalla raahautuvaa, piinattua eläintä. Toisinaan joku ystävällinen sielu kysyy, olenko huomannut koirani ontuvan.

Selitä siinä sitten, että juu, se tekee sitä sateella. On aina tehnyt. Muulloin se on iloinen ja kulkee kepeästi kuin arabianhevonen, näkisittepä vain.

Joku voisi tietysti kysyä, onko koira pakko viedä sateeseen, jos se ei pidä siitä. Satunnaisina sadepäivinä voisikin tehdä lyhyemmän lenkin ja jättää pidemmät poutapäiviin. Mutta esimerkiksi viime "talvena" satoi lähes koko ajan. Mikäli aina sadepäivänä tyytyisimme kiertämään korttelin tai pari, ikääntyvän koiran liikunta jäisi jo epäterveellisen vähiin. Joten vastaus on kyllä, se on pakko viedä sateeseen.

Lahjontakaan ei Sandya piristä, kun sateessa kulkeminen on niin kerta kaikkisen kurjaa ja emäntä julma diktaattori pakottaessaan vanhan koiraparan kahlaamaan kurassa päivä toisensa jälkeen.

Pagistaanin väellä on monta syytä toivoa lumista talvea. Tai sitten Sandylle pitää hankkia kurahaalari - tosin luulen, että kahisevan kokohaalarin myötä joutuisimme vain ojasta allikkoon.

Suomi-neidon stailaajat

Värkkäämme erään Taideteollisen korkeakoulun jatko-opiskelijan kanssa yhteistä metodiartikkelia historiallisen kuvatutkimuksen soveltamisesta Venäjän tutkimukseen. Olin juuri viilannut omaa osuuttani ja lähettänyt sen luettavaksi, kun silmään osui uutinen, jonka mukaan Suomelle aletaan työstää uutta brändiä.

En oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa. Toisaalta moisessa patrioottisessa puuhakkuudessa ja avoimessa markkinahenkisyydessä on jotakin liikuttavaa. Että oikein valtuuskunta "brändiä" suunnittelemaan! Voin jo nähdä sieluni silmin fläppitaulut, powerpoint-esitykset ja työryhmän jäsenten innosta punehtuneet posket.

Uutinen liippaa kuitenkin turhan läheltä omia askareita, jotka liittyvät mielikuvien muotoutumisen prosesseihin ja niiden yhteyteen kulloisiinkin valtarakenteisiin ja aatteisiin. En osaa suhtautua asiaan aivan niin viattomana hankkeena, kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Useimmitenhan varsinkin kansallisten mielikuvien taustalla on ajatus meistä ja muista. Yritykset luoda myönteistä kuvaa meistä tarkoittavat aina sitä, että kuvalle on olemassa vastakohta - jotain, mitä me emme ole, mutta jota jotkut muut ovat. Näennäisen myönteisillä pyrkimyksillä maakuvan kirkastamiseen - vaikkapa markkinointimielessä, kuten nyt - on aina olemassa kääntöpuolensa, sellainen, joka ei kriittisesti tarkasteltuna ainakaan edistä ihmislajin edustajien keskinäistä solidaarisuutta ja yhteistyöhenkeä.

Puhumattakaan siitä, minkä verran katetta "maabrändeillä" on globaalin maailmantalouden ja kansainvälisen omistuksen aikana. Toisaalta juuri siitähän mielikuvien luomisessa on kyse - kuvista, ei todellisuudesta.

Jokin tuossa uutisessa viekin ajatukset 1800-luvulle ja kansallisromanttisiin hankkeisiin, joissa kukin kansakunta - sekin vielä tuolloin uutuuttaan hohtava käsite - pyrki kilpaa todistelemaan erityisasemaansa ja hyveitään muiden joukossa. Mieleen tulee myös taannoinen yleisönosastokirjoitus, jossa osuvasti arvosteltiin hanakkuuttamme nostaa rehellisyys aivan erityisen suomalaiseksi hyveeksi. Kirjoittaja - joka ei itse ollut suomalainen - muistutti, että rehellisyydellä elämöinnillä on juuri tuo mainitsemani kääntöpuoli: se luo implisiittisen oletuksen, että muut eivät ole yhtä rehellisiä. Sitä paitsi - aivan rehellisesti tarkasteltuna - onko väite niin hyvin perusteltu, että sitä kannattaa tuoda joka käänteessä esille? Maailmanlaajuiset korruptiotilastot tuskin kertovat aivan kaikkea, vaikka niihin usein vedotaankin.

Mielenkiinnolla jäämme odottamaan, millaiseksi arvovaltainen valtuuskuntamme Suomi-neidon stailaa (voisin lyödä vetoa, että "rehellisyydellä" tulee olemaan sijansa muodossa tai toisessa). Kuten neuvostoajan valokuvia ja niiden propagandakäyttöä tutkiva kirjoitustoverini totesi, mallia brändin luomiseen voisi ottaa vaikkapa itänaapurista muutaman vuosikymmenen takaa. Omasta puolestani voisin suositella taustalukemistoksi Hannes Sihvon toimittamaa kirjaa Toisten Suomi: mitä meistä kerrotaan maailmalla (2001). Tuosta mainiosta opuksesta kirjoitinkin pari vuotta sitten saatuani sen divarista käsiini.

Tuntemattoman taiteilijan postikorttikuva vuodelta 1906 on lainattu täältä.

Syyllistämisestä ja syyllistymisestä

Jo etukäteen pahoittelen, jos kuulostan tavallista ärhäkämmältä ja raaemmalta. Laitettakoon se vaikka harmaan maanantaiaamun ja tavallista huonommin nukuttujen öiden tiliin.

Pari päivää sitten uutisissa käsiteltiin taas kerran ilmastonmuutosta ja ihmisten asenteita. Joku haastatelluista valitti, että ihmisiä - varsinkin autoilijoita - syyllistetään jo liikaa.

Tulihan se sieltä.

Ottamatta varsinaisesti kantaa siihen, onko ihmisille esitettyjen vaatimusten ja kehotusten määrä jo kohtuuton, tartun itse syyllistämisen käsitteeseen. Jostain syystä se saa allekirjoittaneen näkemään punaista. Syyllistämisestä syyttäminen tuntuu olevan kortti, joka vedetään esiin aina, kun ihmisten toimintaa ja sen seurauksia rohjetaan julkisesti kyseenalaistaa. Jos yhä suurempi osa kansasta kärsii vaivoista, jotka johtuvat liikkumattomuudesta ja liian runsaasta energiansaannista, sen ääneen sanominen - ja varsinkin käsistä karkaavista terveydenhoitokuluista vihjaaminen - on ylipainoisten syyllistämistä. Yksityisautoilun päästöistä puhuminen on autoilijoiden syyllistämistä. Lasten kotihoidon esiin nostaminen on työssäkäyvien vanhempien syyllistämistä. Ahdistaa, ei saa!

Syyllistämisestä valittamisessa tökkii kai eniten ajatuskulku, jossa yksilöstä tehdään uhri ja vastuu epämukavista tuntemuksista ulkoistetaan. Ajatuskulku tuntuu menevän jotenkin näin: jostakin asiasta puhuminen saa minut ahdistumaan, joten ikävä oloni on puhujan syy. Jos asiasta ei puhuta, minulle ei tule ikävä olo. Niinpä siitä ei tulisi puhua.

Eikö syyllistymisessä ole kuitenkin kyse siitä, että ihminen kokee itsekin jonkinlaista epävarmuutta oman toimintansa mielekkyydestä, mutta onnistuu enimmäkseen olemaan ajattelematta asiaa, kunnes joku taho ottaa sen puheeksi? Tai pikemminkin siitä, että elämässä on tehty tiettyjä valintoja mieltämättä niitä valinnoiksi, saati tiedostamatta niistä koituvia seurauksia?

En missään nimessä ole sitä mieltä, että kenellä tahansa tulisi olla oikeus osoitella sormella toisten elämänvalintoja ja nostaa niiden epäkohtia esille. Se on vastenmielistä kyttäystä, josta tuskin koituu mitään hyvää. Eiköhän jokaisella ole omassa elämässään tarpeeksi tekemistä. Mutten toisaalta ymmärrä sitäkään, että yhteiskuntaa syytellään suureen ääneen holhousyhteiskunnaksi silloin, kun yksilön omia velvollisuuksia ja vastuuta uskalletaan nostaa esille edes sivulauseessa. Samalla kuitenkin rajattomia lääkäripalveluja, halpoja lääkkeitä, edullisia polttoaineita ja uusien teiden rakentamista pidetään itsestäänselvyyksinä.

Mikä siis on holhousta ja mikä ei? Missä menee holhouksen ja palveluiden raja?

Minusta yksinkertainen ratkaisu syyllistämistuntemuksiin on se, ettei syyllisty. Se taas edellyttää sitä, että tekee suoraselkäisesti omat elämänvalintansa sen sijaan, että kelluu veltosti virran mukana. Silloin voi iloisesti todeta, että itsepä kiloni kannan ja veroni maksan, nämä ovat minun valintojani ja elämääni ja olen niihin riittävän tyytyväinen. Tai että käytän työmatkoihin omaa autoa päästöistä huolimatta, koska se on minulle välttämätöntä tai muuten tärkeää. Vien lapseni hoitoon, koska kaipaan työelämää hiekkalaatikon reunalla istumisen sijaan. Olen punninnut haitat ja hyödyt, tehnyt valinnat ja kannan niiden seuraukset mukaan lukien sen, etteivät kaikki ole valintoihini tyytyväisiä koskaan. En voi myöskään yksin pelastaa maailmaa, vaan teen sen, minkä omalla kohdallani järkeväksi koen.

Kuten sanottu, syyllistyminen ja siitä naukuminen ovat minusta oireita siitä, ettei ihminen ole itsekään tyytyväinen valintoihinsa ja niiden seurauksiin. Se taas tuskin on sen tahon syy, joka niistä valinnoista yleisellä tasolla puhuu (nimenomaan yleisellä tasolla, tuskin kenestäkään ollaan sitä ainoaa syntipukkia tekemässä). Syyllistymisensä voisikin ottaa rakentavana tuntemuksena. Se voisi olla herätys siihen, että istuisi kerrankin alas ja pohtisi varta vasten omaa olemistaan sen sijaan, että antaisi ajattelemisen muiden tehtäväksi ja elämänsä muiden päsmäröitäväksi.

Tekeepä huomioillaan sitten mitä tekeekin. Ratkaisuja ja valintoja on yhtä paljon kuin ihmisiäkin.

Tämä on tietysti teoreettista ja osin todellisuudesta vieraantunutta paasausta, koska kukapa meistä olisi koskaan kaikilta osin tyytyväisiä valintoihinsa tai täysin immuuneja niiden kyseenalaistamiselle. Kaikilla meillä taitaa olla myös taipumus heittäytyä ajopuuksi, vaikka ainakin periaatteessa voisi itse valita oman reittinsä.

Siitä huolimatta olen vakuuttunut, että mahdollisista syyllistymistuntemuksistaan voisi koettaa rakentaa muutakin kuin marttyyrin identiteettiä tai perfektionistin neurooseja siitä, ettei koskaan kykene tekemään tarpeeksi tai olemaan kaikille mieliksi. Silloin ei tarvitsisi itkeä syyllistäjien fasistista raakuutta sen enempää kuin holhousyhteiskunnan tukahduttavaa otettakaan.

Saa viedä

Tänään lenkillä tuli hyvä mieli, kun erään talon portinpielessä oli laatikollinen punakaneliomenoita ja pahvikyltti, jossa luki Omenoita saa viedä, vaikka koko laatikon! En vienyt, kun omenalasti taskuissa olisi ollut hankala juosta, mutta toivottavasti joku toinen puuton otti matkaansa sose- tai piirakkaomput.

Monet kerrat olen surumielisenä silmäillyt pihakomposteihin sankoittain kumottuja priimaomenoita, joille isäntäväellä ei ole ollut käyttöä, eivätkä tuttavatkaan ole niitä huolineet - jos heiltä on edes tullut mieleen kysyä.

Neuloa vai kutoa

Allekirjoittaneella on puolentoista vuoden ajan ollut ilo viettää torstaisin ulkoilu- ja kahvihetki erään haagalaisrouvan kanssa. Visiitistä on hyötyä molemmille: se katkaisee mukavasti etätyöläisen erakkoarjen ja antaa huonosti yksin liikkuvalle rouvalle mahdollisuuden kävelylenkkiin.

Eilen meille tuli puhetta syksystä ja käsitöistä. Tuumasin, miten näihin aikoihin minulle aina iskee into neuloa jotakin, vaikken sitten saakaan aikaiseksi sukanvartta kummempaa.
- Neuloa? Siis kutoa?
- Ei, kun neuloa - tai siis kutoa, juu.

Rouva on kotoisin Hämeestä ja minä Itä-Suomesta, joten hänelle neulominen tarkoittaa käsin ompelua neulalla. Puikoilla ja langalla kudotaan. Minulle taas kutominen tarkoittaa kangaspuiden tai vastaavien käyttöä, kun neulomiseen tarvitaan puikot ja lankaa. Käsin ompelu on käsin ompelua - tai mahdollisesti parsimista.

Sama kieli, eri sanat.

Jonkinmoista hupiakin

En olekaan pitkään aikaan jupissut kehätyömaasta, tuosta maailmanlopun kaivannosta, joka meitä tällä hetkellä ympäröi muistuttaen itsestään lähes taukoamatta niin näkö- kuin kuuloaistinkin kautta. Ja tuntoaistin, jos räjäytykset lasketaan mukaan.

Tällä viikolla työmaalla on paiskittu pidempää päivää: aloitettu kuuden jälkeen aamulla ja jatkettu ryskettä kymmeneen asti illalla. Jyrinää, tömähdyksiä, pauketta, jyskettä, raastamista, kolinaa ja piippausta. Kotona töitä tekevä saa ilokseen kokea koko työmaan audiaalisen kirjon kellon ympäri.

Luulen olevani keskimääräistä herkempi melulle. Olen hävettävän huono sietämään edes kerrostalon normaaleja ääniä. Enkä tiedä, oppisinko koskaan tekemään tehokkaasti töitä vilkkaassa avokonttorissa. Esimerkiksi siippani pystyy sulkemaan ympäristön hälyäänet varsin rennosti pois, kun minä saatan kokea ne lähes fyysisenä epämukavuutena ja reagoida niihin tavoilla, joista yllätyn itsekin (joskus olen miettinyt muistuttavani tässä monia autisteja, heillä on kai usein vaikeuksia sietää varsinkin yllättäviä ääniä).

Saapa siis nähdä, siedätynkö vai sairastunko, ennen kuin meille tulee järkevä tilaisuus häipyä täältä. Uskon kyllä ensinmainittuun. Ihminen on aika sopeutuvainen otus, ja huomaan jo nyt tottuneeni työmaan "normaaliin" perusmöyrintään.

Onhan kaivannosta jonkinmoista hupiakin. Kun ennen katselimme keittiön ikkunasta rusakoita ja oravia, seuraamme nyt Rautapihan vilinää. Esimerkiksi tiistaina montussa saapasteli ilmetty Saruman pitkässä viitassaan seuraamassa arvioivin silmin örkkiensä rehkintää. Kun loppukesästä kaivinkone halkaisi ikkunamme alla suuren vesiputken, vedenpaisumus ja yleinen hälinä kävivät keskinkertaisesta toimintaviihteestä - joskin koko helteisen päivän kestänyt, yllättävä vesikatkos oli kaikkea muuta kuin viihdyttävä.

Sitä paitsi - kuten mies hilpeästi totesi - tämän jälkeen Ämmässuon kaatopaikalla asuminenkin saattaisi tuntua parannukselta entiseen.

Lentäen olisit ehkä jo perillä jossain, jonne et edes tiennyt olevasi menossa

Lentoliikenne ja sen aktiivikäyttäjät joutuvat väistämättä suurten muutosten eteen tulevina vuosina ja vuosikymmeninä, ellei joku yllättäen keksi lentopetrolille päästötöntä, uusiutuvaa ja halpaa vaihtoehtoa. Lomalennot ovat asia erikseen - niitä on helppo karsia - mutta koko nykypäivän markkinataloushan perustuu ihmisten ja varsinkin tavaroiden nopeaan, maailmanlaajuiseen ja suhteellisen edulliseen siirtelyyn. Siinäpä onkin sumplimista.

Mahdottomalta ei tunnu, että vähitellen painopiste siirtyisi globaaleista tavaravirroista takaisin kohti paikallisuutta ja lähellä tapahtuvaa tuotantoa. Ehkä tulee aika, jolloin halvan tavaran tuottaminen Kiinassa ei enää olekaan niin kannattavaa.

Apropos Kiina, Pagistaanissa on viime aikoina päästy seuraamaan lentoliikenteen käytännön takkuilua. Turussa asuva langontekele - joka työkseen suunnittelee ja huoltaa kuntoutuslaitteita - yöpyi residenssissämme viime torstaina. Hän aikoi lentää aamulla Luxemburgiin aikataulultaan tiukalle huoltoreissulle.

Myöhään perjantai-iltana mies sai tekstiviestin veljeltään - Sveitsistä. Alkuperäinen aamulento oli peruttu ja korvattu lennolla Geneveen, josta jatkolentoa Luxemburgiin ei ollut vieläkään järjestynyt. Sunnuntaina urakan olisi pitänyt olla jo valmis ja kavereiden matkalla takaisin Suomeen.

Eilen urosvahvistus oli lähdössä niin ikään työn puolesta Kiinan Nanchangiin. Lennon piti lähteä kahdeksan aikaan illalla. Kymmeneltä mies viestitti olevansa edelleen kentällä odotellen tietoa, koska koneen huoltotyöt saadaan valmiiksi. Puoli kahdelta yöllä heräsin lukon rapsahdukseen. Lento oli loppujen lopuksi peruttu kokonaan, joten reissaaja oli lähtenyt tarjotun lentokenttähotellin sijaan kotiin nukkumaan. Seitsemän tuntia lentokentällä oli ollut jo tarpeeksi.

Aamulla jokseenkin ryytynyt mies soitti lentoyhtiön maksulliseen palvelunumeroon, josta seuraavia yhteyksiä oli kehotettu selvittämään (minun puhelimestani, koska firman työpuhelimissa on soittoesto maksullisiin numeroihin). Sieltä oli kehotettu soittelemaan säännöllisesti uudestaan, kunnes tilanne selviäisi.

Reissu oli sen verran tärkeä, ettei sitä oikein väliinkään voinut jättää.

Tällä haavaa näyttää siltä, että korvaava lento Hong Kongiin lähtee viideltä iltapäivällä. Jatkolennon järjestyminen Nanchangiin on vielä epävarmaa. Lentokentällä tulee myös olla "erittäin hyvissä ajoin", käytännössä kolme tuntia ennen koneen lähtöä.

Psykologisesti mielenkiintoista havainnoitavaa on tarjonnut eräänlainen aikavääristymä, johon siippa joutui. Tänään hänen olisi pitänyt olla jo Kiinassa, mutta hän onkin sateisessa Espoossa viettämässä kokonaisuudestaan irrallista päivää, outoa silmukkaa näennäisessä ja keinotekoisessa, suunnitelmien ja kalenterin luomassa aikajatkumossa. Mennäkö muutamaksi tunniksi työpaikalle vai ollako kotona? Tehdäkö kotona töitä vai ottaako tarpeelliset nokoset?

Lisää havainnoitavaa on luvassa lauantaina iltapäivällä, kun mies palaa kotiin (jos siis palaa, inshallah). Matka olisi ollut joka tapauksessa rankka ja aikataulultaan tiukka, eikä vuorokauden pakkolyhennys sitä ainakaan helpota. Puhumattakaan siitä, miten älytöntä on suhata lentokoneella toiselle puolen maapalloa viettääkseen siellä kaksi päivää.

No, kyllä kolmekin on likimain yhtä älytöntä.

Kuten tänään tuumimme, pienimuotoisetkin sählingit saavat miettimään, kuinka haavoittuvasta systeemistä lentoliikenteessä kokonaisuudessaan on kyse, ja missä määrin sen varaan on laskettu asioiden sujuminen aivan ruohonjuuritasolta lähtien.

Elämme mielenkiintoisia aikoja, jo vain.

Aroniavarkaissa

Tuo nimeltä mainitsematon, loppua kohden kiihtyvä urakka oheisprojekteineen ei jätä juuri aikaa, tilaa tai energiaa muulle kirjoitus- ja ajatustoiminnalle (erityisen ikävää on huomata laiminlyövänsä myös ystävyyssuhteita ja muuta sosiaalista kanssakäymistä). Yhteiskunnallinen aktiivisuuteni rajoittuu lähinnä päivälehden lukemiseen ja Soininvaaran blogin seuraamiseen. Keskittymiskykyni riittää juuri ja juuri arkirutiineihin, ulkoiluun ja kotoisiin toimiin.

Oikeastaan parhaiten - metsän ja lenkkipolkujen jälkeen - rentoudunkin keittiössä. Huomaan paneutuvani ruoanlaittoon sitä suuremmalla innolla, mitä kovemmilla kierroksilla pääparkani muuten käy. Niin ikään leipoisin vaikka joka päivä, jos tuotoksia olisi syömässä muutkin kuin me kaksi.

Mutta ainahan voi säilöä.

Kerrostalomme pihassa kasvaa runsain mitoin mustamarja-aroniaa, jonka ylenpalttista marjasatoa olen parina syksynä ihaillut tohtimatta kajota yhteiseen omaisuuteen. Myös liikenteen päästöt ovat arveluttaneet, ja kehätyömaan myötä koko tienoo on peittynyt pölyyn.

Eräänä aamuna näin kuitenkin aroniapuskien heiluvan tarmokkaasti. Marjoja poimi urakalla kaksi rouvaa naapuritalosta, mistä rohkaistuneena kävin itsekin hakemassa sisältä sangon. Sain hetkessä kokoon nelisen litraa ja luikahdin sivuilleni pälyillen saaliini kanssa kotiin. Huuhtelin marjat huolella ja päättelin kepeästi, että aroniahilloa tuskin tulee syötyä sellaisia määriä, että raskasmetallijäämät tai muut myrkyt aiheuttaisivat suurempia ongelmia.

Aroniahan on siitä veikeä marja, ettei se tuoreena maistu oikein miltään, tai maistuu lähinnä pahalta. Oikeuksiinsa se pääsee vasta mehuna, hillona tai - niin väittävät - viininä. Itse jaoin marjat kahteen osaan ja tein kokeilumielessä kahdenlaista hilloa, joihin osviittaa ja inspiraatiota hain Henriette Kressiltä. Molemmista tuli herkullisia, joskin seuraavalla kerralla hillosokerin voisi vaihtaa tavalliseen; aroniassa on pektiiniä omastakin takaa niin, että varsinkin jälkimmäisellä ohjeella hillosta tuli marmeladia. Eipä silti, että se olisi haitannut, päin vastoin.

Ainoa ongelma on, että hillojen keittäminen on yleensä ottaen hauskempaa kuin niiden syöminen. Hillomenekki ei pakastemarjoja suosivassa Pagistaanissa ole kovin kummoinen. Talossamme ei ole myöskään kylmäkellaria, joten jääkaappiamme kansoittaa nyt komea komppania aroniahillopurkkeja. Tämä tuttaville ja kyläilypaikkoihin ennakkovaroituksena ilmoitettakoon.

Marja-aroniahillo

2 l aronian marjoja
5 dl (hillo)sokeria
4 rkl hyvää konjakkia (antaa todella pikantin aromin; Kressin mukaan muutkin hyvät viinakset käyvät)

Keitä marjoja ja sokeria 20-30 minuuttia. Jos käytät hillosokeria, jäähdytä ohjeen mukaan. Kuori vaahto, lisää konjakki ja tölkitä steriloituihin purkkeihin.

Aronia-omenamarmeladi

2 l aronian marjoja
6 kotimaista omenaa lohkoina (näitä en sentään varastanut)
2 dl vettä
800 g (hillo)sokeria
kanelitanko tai jauhettua kanelia

Keitä noin puolen tunnin ajan miedolla lämmöllä välillä hämmentäen. Poista kanelitanko, soseuta hillo sileäksi sauvasekoittimella ja tölkitä steriloituihin purkkeihin.

Hinku

Lupiini kirjoitti sattuvasti trendikkyydestä niin pukeutumisessa kuin sisustamisessakin.

Minullekin tulee kausia, jolloin tunnen verkkarivetelehtimisen vastapainoksi epämääräistä halua vaatettaa itseäni jotenkin tietoisemmin; jollei nyt suoranaisesti performatiivisemmin, niin ainakin esteettisemmin. Tuo satunnainen haikailu ei koskaan jaksa kantaa tekoihin asti. Mukavuus ja säänmukainen toimivuus vetävät aina pidemmän korren, enkä viitsi asiakseni paneutua aiheeseen, joka kuitenkin tuntuu niin turhalta ja toisarvoiselta kaiken muun elämän rinnalla.

Sitä paitsi olen pihi ja verrattain vähävarainen, ja huolestuttavasti erakoituvana etätyöläisenä näyttäydyn harvoin ihmisten ilmoilla kirjastoja, uimahallia, lenkkipolkuja ja ruokakauppaa lukuun ottamatta. Tuntuisi joltisenkin typerältä laittautua mennäkseen ostamaan luontaistuotekaupasta herajauhetta.

En myöskään nauti vaateshoppailusta oikeastaan muualla kuin kirpputoreilla, joilla edullisiin tarvehankintoihin saa liitettyä metsästämisen jännityksen ja löytämisen ilon. Sitkeästi pintansa pitävässä, säkkimäisessä tunikamuodissa onkin se hyvä puoli, että mieliteko halpoihin, huonolaatuisiin ja epäeettisiin heräteostoksiin vaatekaupoissa on hiipunut entisestään. Paitsi vaatteiden leikkaukset (joista taannoin raskaana ollut ystäväni ymmärrettävästi iloitsi), myös niiden värit tuntuvat jotenkin holtittomilta ja perin epäimartelevilta. Tankotolkulla sameanharmaata, fuksianpunaista, kirkuvan keltaista ja sitä vihreää, joka sopii omilta väreiltään vahvalle, mutta tuo perisuomalaiseen talvinaamaan sämpylätaikinan kelmeyden. Missä ovat murretut värit? Viininpunaiset, sinivihreät, malvan ja kanervan sävyt?

Sitä paitsi empiretyylinen leikkaus saa lyhytselkäisen ja pitkäkoipisen näyttämään jalkalampulta. Niin kauan, kuin en erityisemmin halua näyttää sammakonvihreältä retrovalaisimelta, jätän ostokset hyvillä mielin väliin.

Koska en kuitenkaan ole millään muotoa immuuni materialistisille mieliteoille, minulle iski ties mistä hinku saada pitkä, tyköistuva neuletakki. Se voisi olla samantyyppinen kuin käsityöguru Mielityn suunnittelema slaavilaishenkinen ihanuus (siinäkin vyötärö on minun makuuni aavistuksen korkeahko, muttei liian). Tai sitten sellainen, jossa on neulottu vyö.

Kaupoista kai niitäkin saisi, halpoina akryylisekoitteisina tai budjettini ylittävinä laatutuotteina. Mutta haluaisin tehdä villatakin itse, etsiä sopivan mallin ja valita laadukkaat langat. Koska itse neulontaurakka ylittäisi moninkertaisesti vaatimattomat taitoni ja vielä vaatimattomamman kärsivällisyyteni, toiseksi paras vaihtoehto on, että joku tekisi minulle sellaisen.

Olen täysin häpeämätön. Soitin äidille.

Jos hän ei olisi suostunut, olisin soittanut siskolle. Rakas siippani ei kuulemma osaa neuloa, vaikka ompelukonetta käyttääkin monin verroin minua näppärämmin.

Pojista porsaita ja muuta ruokapohdintaa

Kaupunkilehden yleisönosastolla erään varusmiehen opettajaäiti kertoi, kuinka pojan kauniit pöytätavat olivat kadonneet palvelukseen astumisen myötä. Nuori mies ahmi, maiskutti ja röyhtäili. Aina hän ei tullut edes yhteiseen ruokapöytään, vaan toi lomille tullessaan mukanaan omat roskaruoat.

Pojan selitys oli, että armeijassakin annoksen joutui ahtamaan sisäänsä ennätysajassa. Röyhtäily oli puolestaan välttämätöntä, että mahalaukun sai nopeasti mahdollisimman täyteen.

Tuohtuneen äidin syyttävä sormi osoitti puolustusvoimia. Vapaasti siteerattuna kasvatustyö oli valunut hukkaan, kelpo pojista tehtiin armeijassa porsaita (taas näitä kohtuuttomia eläinvertauksia, esitän pahoitteluni sikojen oivalle sukukunnalle).

Tällä viikolla toisen, samassa varuskunnassa palvelevan varusmiehen äiti - niin ikään ammattikasvattaja - vastasi kirjoitukseen. Hän oli kysynyt omalta pojaltaan armeijan ruokailukäytännöistä. Pojan mukaan ateriointiin oli varsinkin alussa turhan vähän aikaa, mutta sitä mukavampaa oli kotona käydessä saada syödä kotiruokaa kaikessa rauhassa. Yletöntä röyhtäilyä tai muuta mesomista ei valtion pöydässäkään sallittu.

Kirjoittaja kysyikin - jälleen vapaasti siteerattuna - oliko pöytätapansa isänmaalle uhrannut poikaparka omaksunut yhtä innokkaasti muitakin armeijan käytäntöjä, kuten sänkynsä tarkan petaamisen tai nousemisen kello kuudelta.

- - -

Mitä ruokaan tulee, tänään Helsingin Sanomissa käsiteltiin taas kouluruokailun kustannusongelmia. Saman aiheen tiimoiltahan on valiteltu etenkin lihan kallistumista ja - jos oikein olen ymmärtänyt - väläytelty jopa kasvisruokavaihtoehdon karsimista säästösyistä.

Olenko ainoa, jonka mielestä logiikka ontuu hieman?

Miksei kukaan ole nostanut esiin ehdotusta yhdestä tai kahdesta viikoittaisesta kasvisruokapäivästä, jolloin kaikki söisivät esimerkiksi pavuista, linsseistä tai soijasta tehtyä ruokaa? Onhan koulujen ruokalistoilla perinteistä hernekeittoa ja ohrapuuroa, mutta maailma on täynnä muitakin herkullisia, täyttäviä ja täysipainoisia kasvisreseptejä. Vuoden mittaan säästö olisi melkoinen, koska esimerkiksi pavut ovat lihaan nähden hämmentävän halpoja.

Samalla kokonainen sukupolvi oppisi, ettei lihaa tarvitse syödä aivan joka aterialla tai joka päivä - asia, johon ilmastonmuutoksen myötä jouduttaneen totuttelemaan myös länsimaissa.

Liekö kyse vain asenteista? Nähdäänkö kasvisruoka edelleen ravitsemuksellisesti huonompana tai muuten vähäarvoisempana vaihtoehtona, jonka säännöllinen tarjoaminen koululaisille olisi törkeää säästöpolitiikkaa? Tekisikö moista ehdottava päättäjä poliittisen itsemurhan?

Jokin aika sitten lounaalle mennessämme ystäväni - sekasyöjä, kuten minäkin - osoitti huvittuneena yliopiston ravintolan ruokalistaa, jossa vaihtoehdot oli jaoteltu normaalilounaaseen, kasvislounaaseen ja kevytlounaaseen.

Niinpä. Kasvisruoan - tai kevyemmän vaihtoehdon - valitseminen taidetaan yhä nähdä poikkeuksena "normaalista". Vieläköhän tulee aika, jolloin kasvislounas on normaalilounas ja lihalounaasta joutuu pulittamaan pari lisäeuroa?

Harro Koskisen sikavaakuna on lainattu täältä.

Viirupöllö

Ehdin metsään vasta hieman kuuden jälkeen, kun aurinko oli jo matalalla. Kuljeskellessani hämärtyvässä kuusikossa näkökenttäni rajalla häilähti jokin äänetön ja vaalea. Pöllö, arvasin, ja pysähdyin niille sijoilleni.

Lehahtajan lajista kiinnostuneena lähdin liikkumaan varovasti kohti suurta kuusta, johon lintu näytti lentäneen. Aikani hiivittyäni ja kurkittuani huomasin, että minulle tehtiin samaa. Viirupöllöksi osoittautunut lintu lennähteli puusta toiseen yhä lähemmäksi pysähtyen välillä oksalle kurkistelemaan minua arvioivasti.

Pian olimme naamakkain välissämme vain pieni aukio. Pöllö istui männyn oksalla ja minä seisoin sammalikossa. Katselimme toisiamme tovin ja jatkoimme sitten molemmat matkaamme.

Ihmettelin pöllön rohkeutta, kun pesintäaikakin on jo ohi - viirupöllön pesistä ja maastopoikasistahan kannattaa pysyä kaukana, jollei halua liittyä valkoisen kepin käyttäjiin. Muistelin kuitenkin lukeneeni, että viirupöllöt katsovat poikastensa perään useamman kuukauden pesästä lähdön jälkeen. Niinpä arvelin, että jossain lähistöllä oli itsenäistymisen partaalla olevia teinipöllöjä, joista emo kantoi vielä huolta.

Tai sitten olin linnun mielestä muuten vain epäilyttävä kulkija, josta piti ottaa hieman mittaa.

Hakiessani varmistusta arveluilleni törmäsin Yliopistolehdessä vuosia sitten ilmestyneeseen, varsin hauskaan ja informatiiviseen juttuun viirupöllöistä ja niiden tutkijasta. Kannattaa lukaista.

Pölypunkkina

Eilen haikailin jälleen kerran teleporttia. Miten kätevää, nopeaa ja ekologista olisikaan siirtyä muutamassa sekunnissa puolentuhannen kilometrin päähän! Koti-insinöörini muistutti, että laite saattaisi mennä kesken kaiken epäkuntoon.
- Niin, tai mukaan voisi sujahtaa kärpänen.
- Entäs pölypunkit?

Visio materialisoitumisesta seminaarisaliin jättikokoisena pölypunkkina jaksoi kiehtoa vielä tänäänkin, kun tein siirtymää määränpäähäni kaikkea muuta kuin kätevästi, nopeasti ja ekologisesti.

Suhteellisuudentajua

Se tuli yllättäen ja pyytämättä, kuten sanonta kuuluu.

Syyskuu nimittäin. Puren nyrkkiäni, etten puhkeaisi lohduttomaan, mutta täysin hyödyttömään huutoon sen tosiasian edessä, että aika kuluu ja viikot vaihtuvat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi, joita väitöskirjan tekijällä on jäljellä enää yksi kokonainen, eikä sitäkään oikeasti ottaen huomioon kielentarkistuksen, esitarkastuksen, painatusajan ja niin edelleen, ja että tuohon vuoteen pitäisi vielä mahduttaa yhtä sun toista.

Eilen hain hieman suhteellisuudentajua aikakysymykseen pistäytymällä siipan kanssa Hämeen linnassa ja Hakoisten linnavuorella. Ensimmäiset vierailuni mainittuihin paikkoihin tein pari vuotta sitten Glossan syysretken merkeissä. Tuumailin tuolloin, että reissu pitäisi uusia joskus paremmalla ajalla.

Varsinkin linnavuori sieltä avautuvine kulttuurimaisemineen on vaikuttava paikka, jossa kannattaa piipahtaa, jos sattuu olemaan liikkeellä Janakkalan seudulla. Tasalakinen, noin 60 metriä korkea kallio näkyy valtatie kolmoselle varsin hyvin, vaikka sinne onkin mentävä vanhan tien kautta Hakoisten kartanon viitoitusta seuraten.

Tiestä puheen ollen, tänään on taas pakattava matkaan koirat, kirjat ja kannettava ja suunnattava kohti itää. Muutamaan päivään pitäisi mahduttaa ainakin tutkijakoulutapaaminen, muita lähitöitä, arkistovisiitti, mullan lapioimista ja - tästä ei neuvotella - jokunen tunti metsänpeitossa syksyn hajua hengittäen.