Kauheuksien kasvot

Kuva piilopaikkaan johtavasta portaikosta on lainattu täältä.

Jos saan valita monenlaisten museoiden joukosta käyntipaikkani, poimin vierailulistalle mieluiten "kotimuseoita" - sellaisia kuin Menshikovin palatsi Pietarissa tai Strangers' Hall, keskiaikainen kauppiaantalo Norwichissa. On aina mielenkiintoisempaa nähdä esineet enemmän tai vähemmän autenttisessa ympäristössään kuin steriileissä lasikaapeissa.

Amsterdamissa kävin niin ikään kotimuseossa. "Anne Frankin talona" tunnettu paikka oli kuitenkin jotain muuta kuin kotoisat porvarisasumukset. Kahden juutalaisperheen piilopaikan pienet ja ahtaat huoneet olivat tyhjiä, kuten joukon ainoana keskitysleireiltä selviytynyt, päiväkirjaa pitäneen Annen isä Otto Frank oli toivonut. Kalustamattomien huoneiden on tarkoitus symboloida tyhjyyttä, jonka miljoonat väkisin pois viedyt ihmiset jälkeensä jättivät.

Muiden museoitujen kotien sijaan mieleen nousivatkin kuvat Majdanekista.

Sattumalta juuri edellisenä päivänä olin jutellut erään sotahistoriaa tutkivan amerikkalaiskollegani kanssa väitteestä, ettei ihminen pysty tuntemaan empatiaa kuin yhtä ihmistä kohtaan kerrallaan (empatian kohde voi toki vaihdella). Suuria kuolleisuuslukuja voidaan kauhistella, mutta samaistuminen edellyttää, että tapahtuma saa tavalla tai toisella kasvot ja henkilöllisyyden.

Tästä tietysti todistavat journalistiset ratkaisut paljon ihmishenkiä vaatineiden tapahtumien yhteydessä.

Vaikka mieleen voi nousta kriittisiä ajatuksia henkilökultteja lähentelevistä, emootioilla ratsastavista historian populaariesityksistä, kasvojen ja tunteiden merkitystä ei tule kyynisesti vähätellä. Niin allekirjoittaneelle kuin miljoonille muillekin Anne Frankin päiväkirjan lukeminen on ollut paitsi ensimmäisiä kosketuksia toisen maailmansodan kaameuksiin, myös suhteellisuudentajun palauttaja ja näkökulman laajentaja teini-iän kipuiluissa.

Teini-ikä on kaukana takanapäin ja historiatietämyskin hieman karttunut, mutta jälkimmäinen rooli menneisyyden kasvoilla on edelleen. Myös historiaa viran puolesta tutkivalle.

Käytännön vinkki Anne Frank-museoon mielivälle: kannattaa olla liikkeellä heti aamusta tai vaihtoehtoisesti ostaa lippu etukäteen. Jo puolilta päivin jonoa on korttelin verran.

Linnuista ja todellisuuksista

Ensin tiedotusluontoinen asia: jostain syystä tieto blogikirjoitusten kommenteista ei enää tule sähköpostilaatikkooni. Niinpä muutama kommentti on jäänyt minulta tyystin huomaamatta, niin paljon kuin kaikkea palautetta ja keskustelua arvostankin. Pahoitteluni!

Sitten päivän epistolaan. Jo muutaman kerran lienen kirjoittanut siitä, miten ihmisten eläminen erilaisissa todellisuuksissa on viime vuosien aikana vähitellen iskostunut tajuntaani. 

Ehkä useimmat kääntävät katseensa pois omasta itsestään ja huomaavat asian jo aikaisemmin, mutta kukin tavallaan.

Esimerkiksi sopii vaikka se, että aikuiselle ihmiselle voi olla työlästä oppia erottamaan toisistaan varis ja harakka. Tällaisen tunnustuksen luin jokin aika sitten sosiaalisesta mediasta. Olin kovin ihmeissäni, mutta aloin ehkä ensimmäistä kertaa todella sisäistää, että yhdelle itsestäänselvät asiat voivat toiselle olla todella enemmän tai vähemmän yhdentekeviä - koska motivaatiostahan asiassa on kyse, ei mistään kyvykkyydestä tai kyvyttömyydestä.

Tai se, etteivät kaikki käytä suurta osaa vuorokaudesta joko elämän tarkoituksen pohtimiseen, katoavaisuuden pyörittelyyn, elävien olentojen kärsimysten märehtimiseen tai huomisesta huolehtimiseen.

Lintutietämys on sinällään toisarvoista (kirjoitinko minä juuri tuon?), mutta jälkimmäisen asian huomaaminen on ollut paitsi hämmentävää, myös oudolla tavalla helpottavaa. Nimittäin tajusin, miten paljon oma ahdistukseni on liittynyt siihen, että olen jollain tapaa olettanut kaikkien olevan samalla tavalla eksistentiaaliseen vellontaan virittyneitä ja myös kärsivän siitä.

Kun siis olen ymmärtänyt, tai ollut ymmärtävinäni, etteivät samat asiat tosiaankaan paina kaikkia ainakaan samalla tavalla, ahdistustasoni on laskenut huomattavasti. On todella paljon helpompaa kantaa vain oma maailmantuskansa sen sijaan, että sitä pyrkisi kantamaan pyytämättä myös läheistensä ja kaikkien muiden enemmän tai vähemmän tiedostavien olentojen puolesta. Kun ei sitä kantamista kuitenkaan pysty - ainakaan pelkällä ajatuksen tasolla - tekemään niin, että todellinen kärsimys maailmasta vähenisi.

Kärsimykseltä sinällään ei siis välty täällä kukaan, mutta on silti helpottavaa tietää, että ihmisillä on tässä(kin) suhteessa päissään erilaiset piuhoitukset. Kuten viisas - ja joskus aiemminkin siteeraamani - sananlasku sanoo, murheen lintuja ei voi estää lentämästä päänsä yli, mutta niiden ei tarvitse antaa tehdä pesää hiuksiin. Nykyisellään luulen - ja uskon ja toivon - että moni onnistuu pesäpaikkaa etsivien siivekkäiden häätämisessä paljon allekirjoittanutta paremmin, sellainenkin, jolla on moninkertaisesti oikeaa murehdittavaa elämässään.

Ja jo se tuntuu pitävän ainakin muutaman loitolla täälläkin (näin palasimme siis kuitenkin lintuihin).

Kuva 1200-luvun käsikirjoituksesta on lainattu täältä.

Amsterdam ja asennekysymys

Pistäydyin Amsterdamissa seminaarimatkalla - ja nimenomaan pistäydyin, vaikken lentänyt. Suomalaiselle keskieurooppalaiset välimatkat ovat silkkaa luksusta, puhumattakaan siitä, että melkein joka paikkaan pääsee junalla.

Myös Englannista Hollantiin olisi voinut matkata raiteita pitkin kanaalin ali. Selviteltyäni eri vaihtoehtoja päädyin kuitenkin yhdistämään junailun ja lauttamatkan. Tai pikemminkin valitsemaan valmiiksi yhdistetyn, hämmästyttävän edullisen Rail & Sail -vaihtoehdon, jossa muutamalla klikkauksella sai varattua netistä koko paketin Cambridgesta Amsterdamiin ja takaisin.

Mikä mukavinta, Lontoon kautta ei tarvinnut kurvata ollenkaan, vaan junalla pääsi suoraan Harwichin satamaan torstai-iltana ja sunnuntaiaamuna takaisin. Hoek van Holland-satamasta oli puolestaan sukkela junayhteys Amsterdamiin.

Jos olisin lentänyt, olisin joutunut järjestämään itseni lontoolaiselle lentokentälle aamuvarhaisella tai vaihtoehtoisesti maksamaan ylimääräisestä hotelliyöstä Amsterdamissa. Nyt nukuin edullisesti ja mukavasti lautalla mennen tullen.

Toki matkanteon nopeutta arvostavalle lentäminen - Lontoosta Amsterdamiin vaivaiset 40 minuuttia - olisi ollut ehdoton valinta, vaikka lentokentillä meneekin aikaa kaikenlaiseen säätämiseen ja Cambridgesta olisi joka tapauksessa pitänyt mennä ensin junalla Lontooseen. Mutta noin ylipäänsä olen pyrkinyt välttämään lyhyitä lentomatkoja ja "säästämään" nekin lentotunnit pidemmille reissuille.

Ottaen huomioon, että juuri nousut ja laskut ovat ympäristön kannalta kuormittavimpia, tuntuu aina vain hullummalta, että esimerkiksi Suomessa lentäminen on usein halvempaa kuin junalla reissaaminen. Mainittakoon, että vaikkapa kaksisuuntainen junalippu Riihimäeltä Joensuuhun on vain 25 euroa halvempi kuin koko Hollannin-retkeni kahden maan junailuineen ja kaksine yöpymisineen lautalla (lentäminen olisi kyllä ollut vielä halvempaa täälläkin). Melko suolaista, sanoisin.

Sitä paitsi on asennekysymys, pitääkö matkustamiseen käytettyä aikaa hukattuna aikana vai ei.

Kapinamieltä koirarintamalla

Jokin aika sitten kirjoitin lyhykäisesti rotukoirien terveysongelmista. Mainio uusi blogilöytöni käsittelee aika ajoin samaa asiaa, johon kuuluu myös pennunostajan vastuu. Kovin usein taivastellaan, miten kasvattajat voivat tuottaa sairaita koiria.

Siksi voivat, että niillä on kysyntää.

Meillähän on ollut sekä rodun että kasvattajan kanssa tuuria. Bedlingtoninterrieri - joita siis perheessämme on ollut vuodesta 1974 - ei ole roduista sairaimmasta päästä, vaikka geenipohja on kapea. Perinnölliset ongelmansa bedlingtoneillakin on, tunnetuimpana kuparitoksikoosi. Tosin se on saatu viimeisen vuosikymmenen aikana melko hyvin hallintaan.

Unohtumattoman koirapersoona Sandyn tultua viime kesänä maallisen vaelluksensa päähän olemme vähitellen alkaneet pohtia koiraluvun nostamista takaisin kolmeen. Kaksi on toki kätevä ja kompakti minilauma, jota on helppo lenkittää ja viedä hoitoon. Eikä asialla ole sinällään kiirettä. Mutta jossain vaiheessa koirakierteen paine kasvaa: ei kahta kolmannetta, koska kun yhdestä aika jättää, toinen jää yksin.

Jälleen uusi bedlingtoninterrieri klaanin jatkoksi olisi tietysti varma valinta. Mutta jo vuosia olen katsellut haikaillen erinäisten vinttikoirien perään (sellainenhan bedlingtonkin on rungoltaan ja juoksunopeudeltaan). Erityisesti skotlanninhirvikoira kiinnostaisi, mutta se on harmillisen lyhytikäinen eläen keskimäärin kymmenvuotiaaksi - sentään nelisen vuotta pidempään kuin raskaaksi jalostettu serkkunsa irlanninsusikoira. 

Olen vähä vähältä vieraantunut niin koiranäyttelyistä kuin nykypäivän fiksoituneesta rotuajattelustakin. Koirat keritsen - tai tällä haavaa mies keritsee - brittiläiseen, lyhyeen käyttöleikkaukseen. Siinä tassukarvoja ei tarvitse varjella ja silmät saavat näkyä paljastaen sen kipinän ja elämänilon, mikä minusta on bedlingtonin olemuksessa parasta.

Minusta ei olisi myöskään kasvattamaan koiria, vaikka kasvattajakurssin aikoinaan kävinkin. Ajatus pennun maailmalle passittamisen vastuusta on liian vaikea.

Niinpä olen ajautunut miettimään vaihtoehtoa, jossa saattaisi saada kaiken haluamansa (tai sitten jotain aivan muuta): niin bedlingtonin kuin vinttikoirankin ja melko hyvällä todennäköisyydellä terveen* ja pitkäikäisen kumppanin, jonka turkin puunaaminen olisi luultavasti vähätöisempää kuin bedlingtonin kuontalon.

Täältä Britanniasta löytyisi lurchereita, noita perinteikkäitä vinttikoiraristeytyksiä, joissa nopeuteen on yhdistetty muita haluttuja ominaisuuksia kulloisenkin tarpeen mukaan (tuossa suomenkielisessä linkissä puhutaan lähinnä paimenkoirien ja vinttikoirien yhdistelmistä, mutta se on vain yksi "alalaji"). Vaikkapa varsin yleinen bedlingtonin, whippetin ja greyhoundin sekoitus voisi olla jotakin.

Ehkä. Joskus.

*Tässä en suinkaan viittaa myyttiin, jonka mukaan sekarotuinen olisi aina terveempi kuin rotukoira. Mitä esimerkiksi rakenneongelmiin tulee, asiahan riippuu pitkälti siitä, mitä rotuja sekoitukseen on käytetty. Kahden sairaan yhdistelmästä ei liene kovin todennäköistä saada tervettä jälkikasvua.

Menestys on huono tavoite

Kävin tänä aamuna hoitamassa koti-ikävää parin tunnin pyörälenkillä. Vastaan tuli muun muassa varoitusmerkki ihmisiä vainoavista jättiläiskonnista.

Pagistaan on taas siirtänyt jurttansa Englantiin, jossa vietetään näennäistalvea vakaassa plussakelissä ja vihreiden nurmikoiden keskellä. Yllättävän vaikealta tuntui jättää taakseen oma lauma kolmen viikon yhdessäolon jälkeen, oikeastaan vaikeammalta kuin syksyllä. Tuolloinhan siippa tuli matkaan sherpaksi ja muutenkin oli into päällä, kun ei tiennyt, mitä tuleman pitää. Nyt taas lähtö oli joka tavoin arkisempi, ja vaikka täällä oikein hyvin viihdynkin, olivat tuntemukset kovin ristiriitaiset sanoessani koirille, että "keväällä tavataan" ja pistäessäni oven kiinni niiden pettyneiden naamojen edestä.

Ajatuksena on siis tulla Suomeen vasta muuttopakaasien kanssa toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa, ellei jotakin erityistä syytä kotona pistäytymiseen ilmene. Siippa toivon mukaan ehtii täällä jonkin kerran käydä.

---

Selailin joulun aikaan keittiön pöydältä löytynyttä Tiede-lehden lokakuun numeroa. Siinä oli Mikko Puttosen kiintoisa artikkeli, jossa valistetaan menestyksen olevan vaarallinen tavoite:

Huippu-urheilu havainnollistaa menestyksen ja häviämisen draamaa, jota näytellään kilpailuyhteiskunnan muillakin lohkoilla. Kasvatussosiologian professori Hannu Simola puhuu erinomaisuuden eetoksesta. Menestystä palvovassa kulttuurissa vain paras on riittävän hyvää.
Menestys on kuitenkin huono tavoite, uskoo Helsingin yliopistossa opettava professori. Hän viittaa filosofi Tuomas Nevanlinnan esittämään huomioon, että elämässä kaikki arvokas, niin kuin onni ja rakkaus, saavutetaan yleensä jonkin muun toiminnan sivutuotteena. Jos niitä varta vasten tavoittelee, ne pakenevat ulottuvilta.
- Traagista on, että jos pyrit huipulle, todennäköisesti kangistut ja ahdistut, eikä tavoite toteudu. Olet kuin kankea suomalainen jalkapalloilija, jolla on pakonomainen tarve menestyä, Simola varoittelee.

Omasta puolestani olen viime aikoina pohtinut, mitä "menestys" oikein on ja huomannut, etten osaa määrittää sitä tulotason sen enempää kuin maineen tai kunniankaan mukaan. Luulen siis olevani joltisenkin turvassa kangistumiselta ja ahdistumiselta - siis menestyspaineiden osalta, ahdistustahan riittää muuten ihan kotitarpeiksi.

Sitä paitsi ihmisen päämääräkseen asettamien tavoitteiden gloria tapaa himmetä viimeistään silloin, kun ne on saavutettu. Tämä tapahtunee riippumatta noiden päämäärien laadusta tai niiden saavuttamisen vaikeudesta. Voi olla upeaa tulla valituksi esimerkiksi Yhdysvaltain presidentiksi tai huippuyliopiston professoriksi, tai voittaa olympialaisissa, jos tällaiset haaveet ovat siintäneet mielessä jonkinlaisina urakehityksen huippuina (inhoan muuten syvästi sanaa "urakehitys"). Mutta tuskinpa kukaan haluamaansa asemaan päässyt herää kovinkaan monena aamuna menestyksellään herkutellen, vuorenhuipulta alas laaksoihin tähyillen.

Ei, luulen, että huiminkin saavutus käy nopeasti arkiseksi ja asettuu osaksi normaalia elämää ihmisen suunnatessa intentionsa johonkin uuteen päämäärään. Niin kuin kai oikein ja luonnollista onkin. Tietysti tavoitteidensa luonnetta ja niihin liittyviä maailmankäsityksiä voi olla hyvä pohtia aika ajoin, niin ei ainakaan anna epähuomiossa syöttää itselleen muiden tärkeinä pitämiä päämääriä.

Kahdeksan totuutta

Liioliin blogista löysin pitkästä aikaa vanhan kunnon meemin - no, vanhan ja vanhan, mutta kelvatkoon määritys internetmaailmassa. Tämä sopii hyvin aiheeseen, kun työarjen käynnistely takkuaa.

Kahdeksan totuutta minusta ja työstä

1. Joskus varsin pienenä olin ilmoittanut, että "isona maalaan ikoneita ja leikkaan leipää". No, kumpaakin olen kokeillut ja toisessa - arvatkaa kummassa - olen ihan taitavakin, muttei niistä ole elanto irronnut. Mutta ehkä se ei ollut ajatuksenakaan lausuntoa antaessani, mene ja tiedä.

2. Vähän isompana, luettuani ahkerasti muun muassa Gerald Durrellia ja Konrad Lorenzia ja vietettyäni kaikki kesät nenä maassa mökillä, päätin haluavani biologiksi. Noin kymmeneen vuoteen en edes ajatellut mitään muuta vaihtoehtoa.

3. Aloitin palkkatyön tekemisen vähän ennen kuin täytin 14 vuotta. Ilmaisjakelulehtiä ja mainoksia tuli siitä eteenpäin jaettua liki seitsemän vuotta. Joensuun Kanervalan asukkaat kiittänevät ja kironnevat. Lienen ollut myös muutaman tylsistyneen kotikoiran päivän kohokohta kahdesti viikossa.

4. Kävin lopulta biologian pääsykokeessa asti, mutta päädyin kuitenkin opiskelemaan historiaa ja kulttuuriantropologiaa. En oikein vieläkään tiedä, miten siinä niin kävi. Eräs ihmismielen ammattilainen tosin kysyi viime kesänä - valittaessani, miten historiantutkijalla voi olla näin kompleksinen suhde ajan kulumiseen - olenko koskaan miettinyt, että ilmeisen nuorena alkanut aika-ahdistukseni olisi saattanut olla tiedostamaton syy alanvalintaani. Kiinnostava ajatus.

5. Olen ollut siinä mielessä hirveän onnekas, etten ole ollut vielä päivääkään työttömänä kiikkerästä alanvalinnastani huolimatta. Osittain kiitos kuuluu paikallislehdelle, joka "koulutti" minut valokuvaavan uutistoimittajan hommiin virallisten opintojeni ohella, ja jossa työskentelin monet pätkät, viimeksi viime kesänä.

6. Työkseni olen myös siivonnut ja pitänyt siitä, tosin olisin pitänyt vielä enemmän, jos annettu aika ja työmäärä olisivat täsmänneet edes likipitäen niin, että omaan kädenjälkeensä olisi voinut olla tyytyväinen.

7. En pystyisi tekemään vuorotyötä. Kokeilin sanomalehden jakamista yhden opiskelukesän alussa, mutta vuorokausirytmini ei millään asettunut aamuyöllä tehtävään työhön. En pystynyt nukkumaan päivällä enkä yöllä ja olin puolikuollut kahdessa viikossa. Tunsin heikkoudestani jonkinmoista huonoa omaatuntoa, kunnes luin, että osa ihmisistä - edes sairaanhoitajista - ei kerta kaikkiaan kykene vuorotyöhön. Hatunnostoni heille, jotka siihen pystyvät!

8.  En osaa ennustaa, miten työelämäni tästä eteenpäin rullaa, mikä ei liene nykypäivänä mikään uutinen. Pysynkö yliopistomaailmassa tai edes sen liepeillä, vai päädynkö vaihtamaan jossain vaiheessa kokonaan alaa? Jos päädyn, mihin? Voisin kuvitella tekeväni hyvinkin toisenlaisia töitä kuin nyt, enkä ole sinänsä nirso työn suhteen, mutta täysin omien arvojeni vastaiseen pestiin - vaikkapa juorulehden toimitukseen - tuskin suostuisin.

Kuva on lainattu täältä. PhDComics-sivustolta löytyy paljon sellaista, jonka akateeminen (pätkä)työläinen omakseen tunnistaa.
 

Hyvässä ja pahassa

Tapaninpäivän maastolenkillä vanhan ystävän kanssa.

Pagistaanin perinteinen joulutervehdys jäi välistä, ja jos oikein muistan, kyseessä ei edes ollut ensimmäinen kerta. Mutta toivotettakoon sitä lämpimämmin onnellista uutta vuotta ja itse kullekin niitä asioita, joita hän sen haaveilee tuovan.

Vietimme joulun Pohjois-Karjalassa ihmetellen hurjaa väsymystämme, joka ei tuntunut talttuvan edes kymmenen tunnin yöunilla (väsymyksestä puhuessa tekisi aina mieli painottaa, etten suinkaan kuvittele edes tietäväni, mitä todellinen uupumus ja unenpuute ovat, vaikkapa sellaiset, joita öisin huutava koliikkivauva aiheuttaa). Siipalla on ollut tietysti rankka syksy paitsi töiden puolesta, myös talon, eläinten ja kasvien hoitamisen osalta. Minulla kai maanvaihdos on ottanut veronsa, samoin työntäyteinen, sangen vähälomainen kesä ja uuden tutkimusprojektin aloittaminen.

Ja muutenkin joulunaika on outo sekoitus rauhaa, levottomuutta, iloa ja haikeutta. Myös surua, määrittelemätöntä ja mihinkään yksittäiseen asiaan - paitsi ehkä ajan kulumiseen - liittymätöntä, mutta hetkittäin yllättävän raskasta. Sekä elävät että kuolleet tuntuvat olevan lähempänä kuin yleensä, hyvässä ja pahassa.

Muutamaa tuntia pidemmän ajan viettäminen lähiomaisten kanssa on toisaalta mukavaa, toisaalta ristiriitaista, kun todelliset ja kuvitellut odotukset, tilanteiden erilaiset tulkinnat ja epämääräiset syyllisyydentunteet kohtaavat kuusentuoksuisessa ilmassa. Voi tietysti olla, etteivät muut koe sitä näin. Jokaisellahan on kuitenkin vain oma subjektiivinen todellisuutensa, josta käsin asioita katsoo. Veloena joka tapauksessa pohtii asiaa niin ikään joulun tiimoilta:

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua.

Mutta summa summarum, joulu oli hyvä ja olen iloinen, että tulin viettämään sitä Suomeen lähi-ihmisten luo. Uuden vuoden vastaanottaminen Tampereella oli niin ikään mukavaa. Mitä se sitten tuokin tullessaan.

O hush the noise, ye men of strife

Yet with the woes of sin and strife
the world has suffered long;
beneath the angel-strain have rolled
two thousand years of wrong;
and man, at war with man, hears not
the love-song which they bring:
O hush the noise, ye men of strife,
and hear the angels sing.

Pidän sekä laulamisesta että vanhoista kirkoista, joten ei liene yllätys, että olen nyt joulun alla innolla osallistunut lähialueen hulppeissa katedraaleissa järjestettyihin carol service-tapahtumiin. Järjestetään niitä pienemmissäkin kirkoissa, mutta Elyn ja Norwichin keskiaikaisten katedraalien ohjelmat ovat osuneet sopivasti yksiin allekirjoittaneen aikataulujen kanssa.

Käytännössä tapahtumat ovat vähän niin kuin "Kauneimmat joululaulut"-sessiot Suomessa, mutta kappaleiden välissä luetaan pätkiä evankeliumista ja mukana on myös pappi. Joitakin lauluja esittää vain kuoro, mutta enimmäkseen kaikki saavat päästellä sen mikä keuhkoista lähtee.* Onhan se juhlavaa ja virittää mielen jouluisaksi maailman synkistä uutisista huolimatta.

Sinänsä hauskaa, että carol tulee vanhan ranskan sanasta carole, ja on tarkoittanut lähinnä piiritanssia. Nykyisin se on vakiintunut tarkoittamaan pääosin hengellisiä joululauluja, tosin mahtuu mukaan kepeämpääkin ainesta. Tanssi on tainnut kuitenkin pudota matkasta pois.

Suuntaan ensi viikolla Suomeen, mutta jos viettäisimme joulun täällä, pitäisi ehkä vyöttää kupeensa ja valmistautua Cambridgen joulurituaaliin, eli jonottamiseen legendaarisen King's Collegen legendaarisen kuoron legendaariseen Nine Lessons and Carols-joulukonserttiin - tai palvelushan sekin on. Jonottaminenkin on legendaarista, koska jos haluaa paikan kappelin etuosasta, on paikalla syytä olla jo kolmelta jouluaaton vastaisena yönä - itse palvelus on kolmelta iltapäivällä. Jos paikka taaempaa kelpaa, yleensä riittää, jos jonottamaan menee ennen aamuyhdeksää.

Israelilainen ystäväni viettää joulun täällä ja koska hänelle kyseessä on ensimmäinen kosketus kristillisiin jouluperinteisiin, aikoo hän tiedonhaluisena myös tehdä kaikkensa päästäkseen konserttiin avomiehensä kanssa. Tulee olemaan mielenkiintoista kuulla, miten kävi.

Meille muille löytyy maistiaisia vaikkapa täältä. Ja itse tapahtumahan radioidaan ympäri maailman; en tosin ole varma, esitetäänkö se Suomessa televisiossa vai radiossa.

*Osallistuminen tutulla kielellä on mukavaa vaihtelua siksikin, että syksyn mittaan olen käynyt - silloin kun olen käynyt - lähinnä kreikankielisissä palveluksissa, enkä ymmärrä lauletusta muuta kuin Kyrie eleison. Moskovan patriarkaatin alainen seurakunta järjestää kyllä englanninkielisiäkin vigilioita ja liturgioita, pitänee suunnata kevätpuolella niihin.

Zingiber officinale

Mitä eilen moittimaani ilmastokokouksen antiin tai sen puutteeseen tulee, Ville Niinistö on näemmä keskimääräistä optimistisempi tulevaisuuden suhteen, ainakin, jos moniin muihin analyyseihin vertaa. No niin. Aika näyttää. Toki soisi, että Suomessakin osattaisiin nyt hypätä uuden energiateknologian kehittämisen kelkkaan (ja saataisiin kenties samalla työpaikkojen määrä nousuun).

Allekirjoittaneen äreys ihmiskuntaa kohtaan selittynee osin lentsuisella ololla. En edes muista, koska viimeksi olen flunssan pitänyt  - yli vuosi sitten joka tapauksessa - joten osaan lienee tyytyminen nurisematta ja kiitollisena siitä, että on taas saanut olla pitkään rauhassa niistämiseltä.

Pagistaanin suosikkihoito alkavaan flunssaanhan on nukkuminen: jos vain mahdollista, kannattaa vuorokauteen mahduttaa unta ja lepoa niin paljon kuin pystyy (koiranlenkitystä raskaampi liikunta saa samaten jäädä tauolle). Jos on jomotuksia tai kurkkukipua, illalla napattu särkylääke tainnuttaa tehokkaasti yöksi, jolloin kropan oma puolustusjärjestelmä saa työskennellä häiriöttä. Hyvin usein pöpö talttuu tällä reseptillä kehittymättä edes kunnon nuhaksi.

Tällä haavaa kirjantekeleen oikoluku ja pari muuta urakkaa painavat kuitenkin päälle niin, ettei mitään kolmen tunnin päiväunia ole vara ottaa, vaikka työhuoneelle jättäisikin menemättä. Niinpä uutena kotikonstina Pagistaanissa on kokeiltu inkivääriä (Zingiber officinale). Maistuu se ainakin hyvältä ja lisää nesteiden saantia, vaikkei rhinoviirukselta kokonaan kärsää taittaisikaan. Juomaohje, josta mukailin oman versioni, löytyy täältä.

Otetaan siis tuoretta inkivääriä, sitruuna, hunajaa, kattila ja litran verran vettä. Raastetaan tai paloitellaan inkivääriä parin sentin pala kattilaan, lisätään vesi, kiehautetaan ja annetaan hautua kymmenisen minuuttia kannen alla. Sitten tiristetään sekaan noin puolen sitruunan mehu, maustetaan hunajalla ja annetaan seistä vielä tovi.

Lopuksi liemi siivilöidään vaikkapa termospulloon, jos sellainen on saatavilla. Särvitään päivän mittaan, lämmitetään tarvittaessa ja kun loppuu, tehdään lisää.

Kun nyt keittelyn makuun on päästy, voi lisäksi kiehauttaa reilun kattilallisen tomaattipohjaista linssisoppaa ja lisätä siihen runsaalla kädellä valkosipulia, jos ei ole seuraavana päivänä hammaslääkärikäyntiä tai muuta lähikontaktia lajitovereihin. Siitä riittää evästä useammaksikin päiväksi, jos lentsu kaikesta huolimatta iskee eikä ruoanlaitto nappaa.

Kuva on lainattu täältä.

Arpa on heitetty

No niin. Arpa on heitetty. Dohan ilmastokokous on pidetty, eikä oikeastaan mitään konkreettisia päätöksiä saatu aikaan. Kävi kuten kuvassa: "Se on sovittu... Allekirjoitamme päätöksen pitää uusi kokous, jossa pohditaan suunnan muuttamista, ajankohtana, jota ei ole vielä määritetty."

Ihmettelin, miten vähän huomiota kokous sai, kun ajattelee sen merkitystä koko maapallon elämän kannalta. Linnan juhlat ja Englantiin odotettava kuninkaallinen vauva ovat toki inhimillisesti kiinnostavampia aiheita. Ja hauskempia. Ei kukaan - en minäkään - haluaisi ajatella ihmistä suurempia, ikäviä asioita, vieläpä näin joulun alla. Talouskriisi menee sillä rajalla; sen osalta media onkin tehnyt tunnollista raportointityötä.

Sitä paitsi ainahan voi toivoa, että tutkijat ovat väärässä ja koko ilmastonmuutos pelkkää propagandaa, suuri salaliitto, jolla viherdespootit ajavat maailmanhallituksen perustamista. Ainakin keskustelupalstojen nojatuolitiedemiehet tuntuvat olevan vankasti sitä mieltä. Ennemmin tulee uusi jääkausi. Nytkin on mittarissa pakkasta, eh eh.

Mutta tutkijayhteisössä vallitsee ymmärtääkseni vahva konsensus siitä, että Dohan lepsuilun myötä peli on käytännössä menetetty: näillä eväillä ei tule olemaan mahdollista rajoittaa maapallon keskilämpötilan nousua kriittiseen kahteen asteeseen. Mitä tästä seuraa, jää nähtäväksi. Osmo Soininvaaran skenaario on yksi näkemys siitä, mihin Suomessa olisi nykytietämyksen valossa syytä varautua.

Paholaisen ahteri jäi näkemättä

Niin vaihtui marraskuu joulukuuksi hiljaa ja huomaamatta. Vaikea uskoa, että syksy on kohta mennyt, ja jo kahden viikon päästä lähden Suomeen joululomalle. Tai eihän tuo liki kolmiviikkoinen reissu pelkkää lomailua ole. Luvassa on kaikenlaista kuohuttavaa, kuten julkisen opetusnäytteen antaminen Venäjän historian dosentuuria varten.

En tosin tiedä, kannattaako näistä dosentuuriasioista näinä päivinä huudella, etenkään, jos ne jotenkin liittyvät itänaapuriin. Eikä dosentti muutenkaan enää niin merkittävä titteli ole. Mutta onpahan sitten matkassa sekin - siis olettaen, että opetusnäyte hyväksytään.

Pagistaan hiljeni taas tuokioksi, kun sain miehen kylään puoleksitoista viikoksi. Eihän se kirjoittamista estä, mutta kun niin sanottu vapaa-aika on muutenkin kortilla, hyvä seura voittaa koneella istumisen. Viikonloppuna tuli lisääkin vieraita Tampereelta ja kivaa oli. Kiitos Joensuuhun koirainhoidosta, joka mahdollisti nämä(kin) kinkerit.

Tätä lyhyttä yleiskatsausta seuraa virallinen retkiraportti. Edellisenä viikonloppuna pakkasimme siipan kanssa reput ja suuntasimme Peak Districtin kansallispuistoon Keski-Englantiin. Parin päiväretken yhteissaldoksi kertyi noin 35 kilometriä. Teltan jätimme suosiolla kotiin; telttailulle on aikansa ja paikkansa, mitkä eivät ole marraskuu ja Englanti. Bed and Breakfast-majoitus on sesongin ulkopuolella halpaa, eikä voi kieltää, etteikö oikeassa sängyssä nukkuminen tuntuisi ylelliseltä patikkapäivän päätteeksi.

Peak Districtin alue muistuttaa hauskasti niin Alppeja kuin Lappiakin. Jälkimmäinen tulee mieleen jänkämäisistä kanervanummista ja käkättävistä riekoista, ensin mainittu taas laaksojen pikkukylistä. Alppien jyhkeät vuoristosolat sekä toisaalta tuntureiden syrjäinen karuus kuitenkin puuttuvat; näkymät on kesytetty kulttuurimaisemaksi vuosisatoja sitten. Alueelta löytyy rautakautisia linnoituksia, ja jo roomalaiset hoksasivat rinteiden lyijyvarannot.

Brittiläisissä kansallispuistoissa on kuitenkin paljon mukavia ominaispiirteitä. Yksi on se, ettei pubiin ole koskaan pitkä matka. Paitsi ehkä Skotlannissa.

Koska syksy oli sateinen, ei alueen lukuisiin luoliin ollut asiaa. Pyrkiydyimme uteliaina tutkimaan kuuluisaa Paholaisen ahteria - paikallisittain Devil's Arse - mutta sinne ei ollut menemistä tulvimisen vuoksi. Kuten siippa totesi, Luojan painepesurissa ei kuitenkaan ollut vikaa. Sunnuntaina saimme tuta sen voiman, kun aamupäivän satoi ja tuuli vaakasuoraan. Puolilta päivin kuitenkin kirkastui - tuuli tosin jatkui niin navakkana, että siihen saattoi mukavasti nojata - ja muutenkin sää oli ajankohtaan nähden mitä kelpoisin.

Vihtahousun peräpuolen lisäksi hampaankoloon jäivät kiipeilyasiat: Peak Districtin alueella on noin 10 000 kalliokiipeilyreittiä, mikä on suomalaisittain aivan käsittämätön määrä. Tuumasimme kuitenkin, että ajankohdan ja todennäköisesti sangen vaihtelevan sään vuoksi on parempi keskittyä patikointiin ja jättää köysi teltan kaveriksi kotiin. Tällä kertaa.

Muuttuvat merkitykset

Täällä Cambridgessa on koko ajan tarjolla toinen toistaan kiinnostavampia esitelmiä, luentoja ja seminaareja. Yleensä ne järjestetään iltaisin, mikä on työtehon kannalta hyvä; toisaalta niiden vuoksi päivät yliopistolla tuppaavat venymään järjestään seitsemään ja joskus ylikin. Esimerkiksi collegessa, jossa olen Visiting Fellow'ina eli vierailevana tutkijana - tuo Fellow on liki mahdoton kääntää, koska sellainen instituutio puuttuu Suomesta - järjestetään joka toinen tiistai vartin yli iltakahdeksan alkava kollokvio. Sehän on melkein nukkumaanmenoaikani. Tosin tuskaa lievittää ja keskustelua siivittää viinitarjoilu...

Yksi meneillään olevista "suurelle yleisölle" suunnatuista luentosarjoista on 30 vuoden uran Metropolitan Museum of Art'in johtajana tehneen Philippe de Montebellon The Multiple Lives of the Work of Art, eli suomeksi taideteoksen moninaiset elämät. Pääajatuksena on lyhyesti, että taideteosta on mahdotonta ymmärtää sen tekijän tai syntyaikakauden lähtökohdista käsin.

Miten hengellisen teoksen merkitys muuttuu, kun se siirretään vaikkapa kirkosta museoon? Tai egyptiläisen obeliskin, kun se erotetaan vastakappaleestaan ja kuljetetaan ranskalaiselle aukiolle? Milloin käyttöesineestä tuleekin taideteos? Miten kulloisetkin arvostukset muokkaavat sitä, miten arvokkaana teosta pidetään - sen lisäksi, että iän katsotaan liki poikkeuksetta olevan jonkinlainen itseisarvo?

Näitä(kin) mietin, kun lauantaina pistäydyin British Museumissa Lontoossa. Tutkailin tarkemmin muun muassa rautakauden ja roomalaisajan Britanniaa sekä Euroopan keskiaikaa koskevia kokoelmia - tuon kokoisessa museossahan on pakko valita, mihin keskittyy - mutta käydessäni ennen lähtöäni tervehtimässä egyptiläisiä veistoksia muistin de Montebellon kiehtovan sivuhuomautuksen valon merkityksestä. Miten erilainen onkaan museotilan valo verrattuna siihen valaistukseen, johon teos on aikanaan tehty?

Kamera ei ollut matkassa, joten kuva on lainattu täältä.

Aikapommi

Sarjassamme "kuohuttavia uutisia kotimaasta": YLE:n sivusto kertoi eilen, että puolet kakkostyypin diabeetikoista ei tiedä sairastavansa diabetesta. Uutisen mukaan Suomessa on noin 500 000 diabeetikkoa, joista siis noin puolet on autuaan tietämättömiä taudistaan. Se voi tehdä liki oireettomana tuhojaan jopa 15 vuoden ajan. Kysehän ei edes ole vain lääkkeillä hoidettavasta sokeritasapainon häiriöstä, vaan kaikenlaisista liitännäisongelmista: diabetes voi viedä niin näön, munuaiset kuin jalatkin. Mikä ikävintä, kakkostyypin diabetesta tavataan yhä nuoremmilla.

Suomalaisten elimistöissä tikittää siis karmea kansanterveydellinen aikapommi. Eikä toki vain suomalaisten: metabolinen oireyhtymä ja sen myötä diabetes yleistyvät nopeasti kaikkialla, missä ihmiset lihovat länsimaisen ruokavalion ja liikkumattomuuden seurauksena.

Ei ole lääkäreillä ja sairaanhoitajilla helppoa, kun valistaa pitäisi, mutta pelotella tai syyllistää ei saa.

Uutinen jäi pohdituttamaan myös sikäli, että tapasin Cambridgessa erään suomalaisen sosiaalipsykologin, joka on täällä niin ikään vierailevana tutkijana. Hän on mukana eurooppalaisessa tutkimusprojektissa, jossa selvitetään motivaatiokysymyksiä elämäntapamuutosten taustalla. Mistä löytyvät ne mentaaliset viisastenkivet, jotka saavat ihmiset tekemään päätöksiä ja ennen muuta pysymään niissä? Toivottavasti saan tilaisuuden kysellä häneltä lisää, koska aihe on maallikollekin huiman kiinnostava - ja itse kullekin tärkeä.

Lopullisesti

Välillä tosiaan toivoisin, että minulla olisi enemmän aikaa ja energiaa sekä pysyä jyvällä maailman menosta että kirjoittaa siitä silloin, kun jotain järjellistä sanottavaa tuntuisi olevan. Yleensä tyydyn lukemaan muiden järjellisiä sanottavia ja toteamaan itsekseni, että juuri noinhan se on.

Viime aikoina olen seurannut Suomen kuulumisia tyrmistyneenä. En pidä ylisanoista, mutta nimenomaan tyrmistyksestä on ollut kyse. Minne suomalaisilta on kadonnut kaukonäköisyys? Onko sen syönyt kvartaalitalouden aikakäsitys? Vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Ensinnäkin tapaus Talvivaara. Minusta on käsittämätöntä, miten lyhytaikaisen hyödyn toivossa on voitu tehdä päätöksiä ja toimenpiteitä, joilla on saatettu vaaraan suomalaisten tärkein pääoma: puhdas luonto. Kaivostoimintaa vastaan minulla ei ole sinällään mitään - vaikka kiristäisinkin kiireesti nykyistä kaivoslakia! - mutta pelissä on niin paljon, ettei minkäänlaisia oikopolkuja, kepeää päätöksentekoa, hätäilyä tai epämääräisiä kytkentöjä pitäisi sallia.

Ja vaikka kaikki suunniteltaisiin viimeisen päälle, riski on silti olemassa: ihminen voi kuvitella hallitsevansa käynnistämänsä prosessit täydellisesti, mutta yllätykset ja odottamattomat tekijät ovat nimensä mukaisia (esimerkiksi voitaneen ottaa vaikkapa Fukushiman ydinvoimala).

Jos oikein huonosti käy, tussaroinnin ja virhearviointien seurauksena ympäristö voi pilaantua lopullisesti. Ainakin ihmisolennon aikaperspektiivistä katsottuna. Lopullisesti.

Toinen käsittämättömyys on Joensuussa taas vaihteeksi virinnyt hinku purkaa vanhoja rakennuksia. Täällä Englannissa on huimaa, kun tavallisten asuintalojen seinissä saattaa olla vuosilukuja vaikkapa 1500- tai 1600-luvulta. Muuhun Eurooppaan verrattuna Suomen rakennuskanta onkin varsin nuorta. En löytänyt tähän hätään tarkkaa lukua tai lähdettä, mutta muistan nähneeni jossain prosentin, joka kertoi ennen viime sotia rakennettujen talojen määrän Suomen nykyisessä rakennuskannassa. Se oli hyvin pieni. Niin pieni, että kaikkien nenänvarttaan pidemmälle katsovien voisi kuvitella pyrkivän vaalimaan viimeisiä vanhoja rakennuksia silloinkin, kun se ei näytä "taloudellisesti järkevältä".

Kun ne tuhotaan, ne - ja samalla niiden säilömä paikallishistoria - ovat poissa. Lopullisesti. 

Rannikolla

Välillä olen miettinyt, pitäisikö Pagistaania muuttaa hivenen ammatillisempaan suuntaan, kirjoittaa enemmän työhön liittyvistä asioista. Tai sitten aloittaa toinen historia-aiheinen blogi. Mutta ei, jotenkin nautin juuri siitä, että voin kirjoittaa juuri siitä, mikä mieleen juolahtaa ja jättää tutkijantyöt sivummalle, jos siltä tuntuu. Niiden kanssa sitä telkkuaa muutenkin valtaosan päivästä - ja maailmassa on paljon muutakin mielenkiintoista elämän sekakäyttäjälle, jolle menneisyys ei koskaan ole ollut se ainoa kutsumus, tuskin edes tärkein.

Viikonloppuretkelläni mietin kyllä historiaakin, kun katselin Norfolkin rannikolla Atlantin vellontaa ja kuuntelin pikkukivien rupatusta ranta-aallokossa. Tuumailin muun muassa viikinkejä, jotka 700-luvun lopulta alkaen ensin vierailivat ryöstöretkillä nykyisessä Englannissa ja sitten asettuivat taloksi. Millaista lie ollut matkanteko avomerellä noihin aikoihin? Etenkin viikinkien navigointitaidot hämmästyttävät, vaikka osa rantautumisista lienee ollut myös sattuman satoa.

Kun vuonna 1999 tulimme silloisen mieheni kanssa Englantiin, päätimme lentämisen sijaan valita autolautan Göteborgista Newcastleen. Muistan, miten haltioituneena seisoin kannella ja katsoin lähestyvää Englannin rannikkoa - ja pian näkyivät aamuauringossa ensimmäiset luostarinrauniotkin. Sittemmin rannikolla retkeillessä mietin usein, miten monet luostarit oli epäonnisesti rakennettu kuin tarjottimelle viikinkien tulla ja korjata parempaan talteen kaikki arvokas omaisuus.

Jos olivat viikingit aikaansaavia, puuhakas on kyllä nykyihminenkin. Illan pimetessä horisonttiin syttyi jos jonkinlaista valoa: tuulipuiston valot välkähtelivät punaisina, laivat näkyivät liikkuvina pisteinä ja öljynporauslautoiksi olettamani valotihentymät pysyivät paikoillaan. Taivaalla risteilivät lentokoneet, sattuipa silmään satelliittikin. Majakan valoviipale vilahti pään yli tasaisin väliajoin. Tähtitaivas näytti tässä tivolissa kovin valjulta, enkä voinut olla kuvittelematta, miten paljon paremmin se pääsi oikeuksiinsa viikinkien aikana (nyt muuten muistan, että Thor Heyerdahl kirjoitti Kon-Tiki-kirjassaan - yhdessä lapsuuteni kestosuosikeista! - henkeäsalpaavasta tähtitaivaasta, joka kaartui Tyynen meren ja balsalautallaan matkaa tekevien miesten ylle).

Kroonisesti hämmentäviä

En ole koskaan pitänyt kohteliaana vänöttää suureen ääneen vierailumaan epäkohdista. Eihän kyläillessäkään haukuta isäntäväen asumusta ja elintapoja. Joitakin kroonisesti hämmentäviä arkisia outouksia Iso-Britanniassa kuitenkin on, olkoon vaikka miten vanha sivistysmaa ja entinen mahti-imperiumi.

Ensimmäinen on sekoittajien puute. Ajattelin, että toki vuoden 1999 jälkeen vesihanapolitiikka olisi ehtinyt järkeistyä täälläkin, mutta eipäs vain. Enimmäkseen törmää edelleen lavuaareihin, joiden toiselle laidalle on asemoitu kylmä- ja toiselle kuumavesihana. Tarkoituksena lienee, että esimerkiksi käsienpesua varten lavuaariin pannaan tulppa, lasketaan vesi ja pestään kädet siinä - mutta eihän sellaista viitsi varsinkaan julkisissa vessoissa tehdä. Niinpä saa valita, polttaako vai kohmettaako saippuaiset näppinsä.

Toinen on kaasulämmitys yhdistettynä talojen hataraan eristyspolitiikkaan. Britit valittavat kovasti kaasun nousevasta hinnasta ja kasvavista lämmityskuluista, mutta enimmäkseen taloissa on edelleen yksinkertaiset ikkunat. Ainakin vanhemmissa asumuksissa - itse asun 30-luvulla rakennetussa talossa, mikä ei täkäläisittäin edes ole kovin vanha - ikkunoiden sisäpuolelle kertyy yöllä kosteutta. Vuokraemäntäni neuvoikin, että aamulla kotoa lähtiessä kannattaa jättää ikkunat raolleen, että kosteus pääsee haihtumaan. Ikkunoiden alla on tietysti patterit, joten kallis kaasu karkaa hukkalämpönä taivaalle edistämään niin ilmastonmuutosta kuin asukkaan lompakon laihtumistakin.

Kolmas ovat liikennevalot. Risteyksessä kaikki jalankulkijoiden vihreät vaihtuvat yhtä aikaa - ja vain hetkeksi. Silloin pitää juosta kuin viimeistä päivää, jos ei halua odottaa toista viittä minuuttia uutta vaihtumista. Jos leveämpi katu on jaettu niin, että sen ylityksessä on kahdet jalankulkuvalot - napilla toimivat - ei niissä ole minkäänlaista koordinointia. Yleensä se itsestä kauempi vaihtuu vihreäksi ensin, mikä vähintään kaksinkertaistaa lopullisen odotteluajan.

(Luokkayhteiskunnan puimisen jätämme ehkä suosiolla tuonnemmaksi. Loppuviikosta vierailulla ollut siippa innostui tutkimaan oikein urakalla englantilaisen nobiliteetin kiemuroita markiiseista herttuoihin; näihin saatetaan Pagistaanissakin vielä palata.)

Muutenhan täällä on mahdottoman kiva asua, tuhansien vuosien historia vyöryy päälle joka puolelta ja luonto tarjoaa toisenlaista ihmeteltävää kuin pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Turismia onkin edelleen harjoitettu tutkimustyön vastapainoksi. Viime viikonloppuna mylttäsin maastopyörälläni noin 30 kilometriä koilliseen sijaitsevalle luonnonsuojelualueelle nimeltään Wicken Fen.

Vuonna 1899 perustettu suojelualue on yksi Englannin vanhimmista ja koostuu kuivattamattomasta turvemaasta kosteikkoineen. Sitä halkovat jo keskiajalla kaivetut kanavat ja vesiväylät. Muutenhan hyväkasvuiset maat on kuivatettu aikaa sitten viljelykäyttöön; reitti alueelle kulki vilja- ja sokerijuurikaspeltojen läpi.

Suomalaisiin suomaisemiin tottuneeseen Wicken Fen ei tehnyt mitenkään jyrähtävää vaikutusta - se on lähinnä kaislikkoinen rääseikkö, jonka poikki vedetyt suorat ojat tuovat mieleen Vapon valjastamat turvesuot. Mutta sen arvo onkin muualla kuin näyttävyydessä: kulttuurimaisemaksi kesytetyssä Etelä-Englannissa linnuille ja muulle eläimistölle ei ole liikoja pusikoita ja koskemattomia kosteikkoja. Sama koskee tietysti kasvillisuutta.

Turismia, teehetkiä ja siivekkäitä

Brittein saarilla syyskesä venyy pidemmälle kuin Suomessa. Vielä lokakuussa sää muistuttaa suomalaisen elokuun loppupuolta parhaimmillaan viileine öineen ja kirkkaine päivineen. Hyvää tuuriakin on ollut mukana; yhtään täyttä sadepäivää ei ole kolmessa viikossa kohdalle osunut.

Takaisinmaksun aika koittanee kyllä pian talven lumettoman ja vetisen irvikuvan muodossa. Aamut ovat jo varsin kylmiä ja välillä sataa tihuuttaa juuri sillä sumumaisella tavalla, jonka muistan edelliseltä Englannin-jaksoltani. Toisaalta kevät tuleekin jo helmikuussa.

Myös viikonloppuisin on ollut kelpo pyöräily- ja retkeilysää. Viikko sitten lauantaina pistäydyin Grantchesterissa Cam-joen rantaa pitkin. Suosittu kävelyreitti kulki luonnonsuojelualueen ja laidunniittyjen läpi. Pitkästä aikaa tuli asiakseen ulkoilutettua myös kameraa. Niin paljon kuin koiria ja niiden lenkitystä kaipaankin, kaksi remmin päässä kekkelehtivää, energistä otusta ovat valokuvaamiselle tehokas vasta-aihe.

Mainittu kylänen - siis Grantchester - on tunnettu ennen muuta The Orchard-hedelmätarhakahvilastaan. Siellä viettivät 1910- ja 20-luvuilla englantilaista boheemielämää muun muassa Rupert Brooke, Virginia Woolf, Bertrand Russell, Maynard Keynes ja Ludwig Wittgenstein - kaikki oman aikansa kirjailijoita tai älyköitä. Sittemmin siitä tuli suosittu käyntipaikka Cambridgen opiskelijoiden keskuudessa varsinkin kevätaikaan. Sitä se on kuulemma edelleen; jokea pitkin punt-veneellä matkaten on kätevä piipahtaa teellä tai shampanja-aamiaisella.

Seuraavana päivänä - kahvilan toffeekakun energisoimana - pistäydyin pyörällä katsastamassa Anglesey Abbey-nimisen kartanon. Se edusti 1920-luvulta 60-luvulle täysiverisesti englantilaisen yläluokan elämäntapaa hulppeine puutarhoineen, taidekokoelmineen ja aistikkaasti sisustettuine salonkeineen ja vierashuoneineen. Erityisesti ruokasali teki vaikutuksen: siellä oli nähtävissä vielä paikalla aiemmin sijainneen keskiaikaisen augustinolaisluostarin holvirakenteet.

Omistaja, lordi Fairhaven, teki sittemmin kulttuuriteon testamenttaamalla kokonaisuuden National Trustille, joka on täällä suuri(n) kulttuuriperintöä ja historiallisia rakennuksia suojeleva säätiö. Sen haltuun Anglesey Abbey siirtyi vuonna 1966.

Viime sunnuntaina osa-aikainen turisti viritti pyöräilykypärän päähänsä, etsi edelliskertaa vähemmän ruuhkaisen reitin ja polkea sytkytteli jälleen Duxfordiin, jossa oli luvassa syksyn viimeinen lentonäytös. Hieman kirpaisi ajatella lentokonehullua siippaa, joka samaan aikaan haravoi lehtiä ja keritsi koiria koti-Suomessa. Sitä paitsi ainahan olisi hauskempaa olla liikkeellä hyvässä seurassa kuin yksin (tosin ainakin allekirjoittaneen tapauksessa yksin liikkuminen päihittää vähemmän samanhenkisen seuran, jonka viihtyminen huolettaa jatkuvasti, vaikka tietääkin, että jokainen kantaa vastuun omista tuntemuksistaan - no, tämä pätee ainakin retkeilyyn, miksei muuhunkin).

Mutta näytös oli yhtä kaikki komea: tarjolla oli toisen maailmansodan aikaisia koneita Mustangeista "Lentävään linnoitukseen" ja Spitfiresta Dakotaan uudempia taitolentokoneita ja koptereita unohtamatta. Aurinko paistoi, väkeä oli liikkeellä laumoittain, paistorasva kärysi ja ilmassa oli suuren ilmailujuhlan tuntua höystettynä ripauksella brittiläistä patriotismia.

Liki kahdeksan vuoden siedätys on tehnyt tehtävänsä; seuraan tätä nykyä moottoroituja lentäväisiä - etenkin historiallisia sellaisia - aidolla mielenkiinnolla. Mutta eiköpähän mieskin tunne muutaman linnun enemmän kuin ennen minun matkaani lähtemistään.

Pyhä sota

Jyväskylän yliopistossa on tarkasteilla kiinnostava valtio-opin väitöstutkimus (väitöstiedote löytyy täältä). Jouni Tilli on pureutunut suomalaisen papiston retoriikkaan jatkosodan alusta sen loppuun:

Jatkosota näytettiin papiston puheissa ja kirjoituksissa lopun aikojen taisteluna hyvän ja pahan välillä. Bolsevismi kuvattiin antikristuksen symbolina ja primitiivisenä kaaoksena.
- Suomalaiset olivat Kristuksen sotureita vyöryvää pahaa vastaan. Pyhä sota taas on vahvaa puhetta - sehän tarkoittaa sitä, että sota oli Jumalan johtama ja tahtoma sota Jumalan vihollisia vastaan. Se tietenkin tulisi päättymään vääjäämättömään voittoon, Tilli toteaa.

Allekirjoittaneen silmään tietysti pisti, että täsmälleen samat dualistiset argumentit olivat käytössä esimerkiksi 1400- ja 1500-luvun moskovalaisteksteissä, jotka kuvasivat taisteluja ja niiden merkitystä. Havainto ei sinällään yllätä, koska kyse on aika yleiseurooppalaisesta retoriikasta, mutta kiintoisa tilaisuus rinnastukseen yhtä kaikki.

Sotilaallisista koettelemuksista ja etenkin epäonnistumisista otetaan slaaviteksteissä syy kansan ja sen ruhtinaiden kontolle: "...syntiemme tähden päätti Jumala antaa tataaripakanoiden hyökätä pyhälle Rus'in maalle..." Myös suomalaispapisto nosti tappioiden syyksi kansalaisten synnit:  

- Jo hieman ennen Stalingradia papisto otti käyttöön jeremiadin eli valitusvirren. Sillä voitiin osoittaa syyllisyys epäonnistumisesta sotilaiden ja kansalaisten moraalittomuuteen. Paavaliin nojaten kerrottiin miten jokaisen yksilön sisällä käytävä kamppailu paholaista vastaan tulisi ratkaisemaan myös jatkosodan lopputuloksen. Kansalaiset jäivät vajaiksi Kristuksen sotilaitten siveellisyyden ja puhtauden normista, Tilli toteaa. 

Oma lukunsa on se, miten taistelukentillä koetut kärsimykset ja vääryydet on myöhemmin on käännetty kansallistunnon rakennusaineiksi voittojen ohella. Esimerkiksi serbeillehän Kosovo pol'en taistelu vuonna 1389 on merkinnyt kansallista käännekohtaa - siitä huolimatta tai sen vuoksi, että serbit hävisivät sen osmaneille.

Näihin teemoihin palannen vielä täälläkin, kunhan saan vietyä omaa urakkaa eteenpäin.

Suruja ja iloja

Gargoyleja katselemassa Elyn katedraalin korkeuksista.

Lapsuudenkotirintamalta kuului toive, että edes blogi päivittyisi, kun yhteydenpito on muuten vähän takkuista maasta toiseen (ainakin ennen Skypen asentamista senioreiden koneelle). Mutta välillä on sanottavaa, välillä ei - ainakaan, jos ei aivan päiväkirjamaiseen raportointiin halua ryhtyä - ja toisinaan on aikaa enemmän, toisinaan vähemmän.

Siippa lähti varhain eilisaamuna koti-Suomeen: "Nähdään joskus marraskuussa". Niinpä. Nyt seuranani ovat vain runsaslukuiset hämähäkit, jotka eivät ehkä aivan korvaa kumppania ja koiria. Mutta kuten todettua, elämä on valintoja, eikä kaikkea voi saada.

Surullinen uutinen on niin ikään vetänyt vähän siipeä maahan hiljaisempina hetkinä: Selma-koiruus lähti Sandy-siskonsa luo heti Englantiin saapumistamme seuranneena yönä. Eihän sekään kesken ikiään kuollut; joulukuussa sille olisi tullut 14 vuotta täyteen. Se oli myös loppuun asti varsin virkeä ja hyväkuntoinen. Siksi lähtö tulikin jonkinmoisena yllätyksenä kaikille. Varsinkin, kun Sandystakin jouduimme luopumaan vasta muutama kuukausi sitten.

Selman osalta olen vielä kantanut lievää huonoa omaatuntoa aina siitä asti, kun luovuin siitä kuusi vuotta sitten. Tokihan sillä oli vanhempieni luona mainiot oltavat, mutta silti koin jollain tapaa toimineeni periaatteitani vastaan - vaikka ratkaisu varmasti oikea olikin. Tietysti luopumisen tuska on vanhemmille nyt kahta kovempi, mutta niinhän se menee.

Kolmitaso-Fokker eli Punaisen Paronin kone oli ulkoilemassa naapurikentältä.

Mutta palatakseni iloisempiin asioihin: viikonloppuna ehdimme pyöräillä noin sata kilometriä; jotakin riemua on siis siitä, että on järjestänyt itsensä Iso-Britannian Tanskanmaalle. Retkeilymielessähän tämä osa saarta ei ole likikään niin inspiroiva kuin esimerkiksi Koillis-Englanti, jossa vietin syksyn vaihto-opiskelijana vuonna 1999.

Lauantain vietimme Duxfordissa, eli museoksi muutetulla sotilaslentokentällä, jossa kävimme lentonäytöksessä pari kesää sitten. Nähtäväähän siellä riitti, ja riittää edelleen. Loistavan sään riehakoittamina heittäydyimme peräti hurjiksi ja maksoimme itsemme 30-luvun kahdeksanpaikkaisen, kaksitasoisen matkustajakoneen kyytiin*.

Sunnuntaina suuntasimme fillarimme pohjoiseen, eli Elyn kaupunkiin, jossa pällistelimme kuuluisaa katedraalia kelpo turistien tavoin ja mietiskelimme sitä puuhakasta 1500-luvun piispaa, joka reformaatioinnossaan käski särkeä kirkostaan niin pyhimysten patsaat kuin lasimaalauksetkin. Noin 30 kilometrin menomatka oli sukkela polkea myötätuuleen, mutta takaisin tullessa peltojen yli Pohjanmereltä tohottava tuuli pisti pohkeet töihin.

Ja nyt on siis palattu arkeen - kumpikin tahoillaan. Tänään oli ohjelmassa muun muassa tutustuminen yliopiston kirjaston käsittämättömän sekavaan luokitusjärjestelmään. En enää ihmettele yhtään, miksi laitoksen johtaja kehotti ottamaan yhteyttä slaavilaisen osaston vastaavaan ja pyytämään tältä kokoelmien ja tietokantojen henkilökohtaista esittelyä.
 
Jotenkin systeemi toi mieleen omat tiedostoni ja sen sumean logiikan, jolla niitä kulloinkin on kansioihin tallenneltu. Tosin luulen, että tietokoneeltani on aavistuksen verran helpompaa löytää etsimänsä kuin - kirjastonhoitajan sanoin - "varsin omaperäisestä" kirjastojärjestelmästä.

*de Havilland Dragon Rapide

Viisausitiöitä

Pagistaan on vaihtanut menestyksellä päämajaansa. Tai ainakin toistaiseksi kommelluksilta on vältytty. Siippa toimi allekirjoittaneen sherpana - hän kantoi sankarillisesti huimat kaksi rinkallista rompetta - ja jäi tänne etätöihin viikoksi. Käytetyt maastopyörät ostettiin viime hetkellä: opiskelijat tulevat kaupunkiin ensi viikolla ja sen jälkeen fillareita on turha kysellä. Vasemmanpuoleinen liikenne vaatii erityistarkkuutta, mutta muuten polkupyörä on Cambridgen tasaisessa maastossa oiva kulkupeli.

Asettuminen ja vierailevan tutkijan statuksen realisoiminen ovat vaatineet omat byrokraattiset mutkansa, joihin on mennyt lähes koko viikko. Sävelet alkavat olla selvillä, joten ensi viikosta alkaen täällä väännetään huippututkimusta - luotan siihen, että jo pelkkä oleilu kunnianarvoisassa akateemisessa ympäristössä siivittää keskinkertaisenkin tekeleen huimaan lentoon. Ehkä kannattaa myös hengitellä ahkerasti keskiaikaisten kirkkojen ja historiallisten pubien ilmaa; siinä kenties leijuu vuosisataisia viisausitiöitä, jotka riittävänä pitoisuutena jalostavat aivoja.

Ahvenat

Meillähän on ollut keväästä asti 700-litrainen hietikkolajien malawiakvaario. Valinta on osoittautunut mitä parhaimmaksi. Alun perin kaavailin tuohon hetken mielijohteesta hankittuun ammeeseen kiekkokaloja tai vaihtoehtoisesti afrikkalaista jokigeotooppia, mutta malawilassa on monta hyvää puolta.

Ensinnäkään Malawijärven biotooppiin eivät kuulu kasvit, mikä helpottaa kovasti akvaarion hoitajan elämää. Noin suuren altaan kasvien hoidossa tarvittaisiin jo maskia ja snorkkelia tai ainakin keittiötikkaita.

Toisekseen malawiahvenet ovat kestävää ja perustervettä sakkia. Vesiarvot on helppo säätää sopiviksi - Malawijärven tapauksessa vesi on emäksistä ja melko kovaa - valmiina hankittavalla "malawisuolalla". Sen lisääminen vedenvaihtojen yhteydessä käy yhtä kätevästi kuin minkä tahansa vedenparannusaineen.

Kolmanneksi kalat ovat hämmästyttävän pelottomia ja seuraavat kiinnostuneina elämää akvaarion ulkopuolella. Usein tulee miettineeksi, kuka oikein tarkkailee ja ketä. Etenkin ruokapurkin näkeminen saa kalat riehaantumaan.

Malawiahvenet ovat myös hyviä syömään. Erittäin hyviä syömään. Esimerkiksi kiekkokalat saattavat äityä nirsoiksi ja kuihtua ja sairastella silkkaa syömättömyyttään (usein nirsouden syynä ovat kyllä sisäloiset). Malawien ruokinta on ongelmatonta, kunhan lajistoksi valitsee joko kasvin- tai lihansyöjiä; näitä kahta ryhmää ei kannata yhdistää.

Tosin eilen ongelma oli lähellä, kun annoimme kaloille iltaruoaksi pakastettuja krillejä. Ajattelimme, että kaipa ahnekin ahvena älyäisi paloitella suuren saaliin ennen nielemistä. Mutta ei. Ahmatit hotkivat krillit kokonaisina ja luulimme jo muutaman tukehtuvan löytöönsä. Yhdellä krillinjalat harottivat suusta kuin viktoriaaniset viikset, toisella pisti pyrstö suupielestä piipun tavoin, kolmas ui muuten vain vaikean näköisenä saamatta suutaan kiinni.

Olin jo varautunut siihen, että aamulla joku onneton löytyisi uimasta selkää roomalaisten pitojen päätteeksi, mutta niinpä vain äyriäiset oli sulateltu ja lisää apetta odoteltiin.

Kyselin siipalta kesällä, pitäisikö akvaarioita vähentää talveksi, kun hän on niistä yksin vastuussa. Ei kuulemma tarvitse. Syy selvisi, kun kävin kotona: insinööri oli hankkinut puutarhaletkua ja vesipumpun, jolla vedenvaihto hoituu minimivaivalla. Ihaillen olen myös seurannut tarkkuutta, jolla hän mittaa vesiarvot ja merkitsee ne taulukkoon. En ole itse kyennyt samaan säntillisyyteen hyvästä aikomuksesta huolimatta.

Yläkuvassa on etualalla kaksi Eclectochromis labrosusta, joista oikeanpuoleinen on pikku hiljaa värejä saava koiras. Taka-alalla on Copadichromis borleyi. Alakuvassa on kaksi Cyrtocara mooria. Kaikki ahvenet ovat vielä nuoria; lopulliset värit kehittyvät vasta kalojen aikuistuessa. 

Malawiahvenillahan on harvemmin suomenkielisiä nimiä. Jos on, ne ovat melko sekavia ja vaihtelevia. Siksi malaweista käytetään yleensä tieteellisiä nimiä. Eivätkä nekään kaikkea kerro; lajeja ja alalajeja löydetään jatkuvasti lisää, eikä määritys ole helppoa ammattilaisillekaan.

Läppäri, täppäri, kännykkä ja Skype

Kuten pitkäaikaiset lukijat ehkä muistavat, Pagistaanissa ei pidetä shoppailusta. Pakolliset ostoksetkin hoidetaan pitkin hampain vasta, kun niitä ei enää voida välttää (farkut hiutuvat puhki tai tietokone kuukahtaa lopullisesti kesken artikkelin kirjoittamisen).

Vastoin tapojani tein kuitenkin erinäisiä teknillisiä hankintoja lähestyvää reissua ajatellen - ja vähän muutenkin. Pitkään asiaa arvottuani menin ja korvasin vanhan, vuosia hyvin palvelleen puhelimeni niin sanotulla älypuhelimella.

Eikä siinä edes kaikki. Kahden viikon lisäharkinnan jälkeen ostin vielä tabletin, eli täppärin, eli sormitietokoneen näppäimistötelakalla. 

Tällaista riihattomuutta ei tässä virtuaalivaltakunnassa ole kuunaan nähty. Kyllä moinen mietityttikin - sekä ennen että jälkeen. Ei pelkkinä investointeina, vaan myös kysymyksenä, mikä on oikeasti ihmisrievulle hyötyostos ja mikä pelkkää ajautumista markkinayhteiskunnan virrassa, jossa ostetaan asioita, joita ei oikeasti tarvita, rahalla, jota ei oikeastaan olisi.

Miksi sitten tein nuo ristiriitaisia tunteita herättävät hankinnat? Jo usean vuoden ajan olen toivonut, että voisin tarvittaessa lukea ja kirjoittaa sähköpostia myös tien päällä, eli ollessani poissa kotikoneen ääreltä. Siis tarvittaessa, odotellessani jotakin tärkeämpää viestiä tai halutessani lähettää sellaisen.

Toisekseen lukuisilla arkistoreissuilla hienosti palvellut minikokoinen kannettavani Sputnik on alkanut osoittaa väsymisen merkkejä. Tuttavat - ja osin siippani - saivat ylipuhuttua pohtimaan, voisiko niin kutsuttu tabletti korvata uuden reissukoneen, vaikkei se kirjoitusominaisuuksiltaan perustietokoneelle pärjääkään. Mutta siihen voi ladata kaikenlaista kirjoista lehtiin myös ulkomailla ollessa. Ja se netissä piipahtaminen on helppoa.

Niin sanotun kehityksen vauhtia kuvaa sekin, että kun ostin Sputnikin viisi vuotta sitten, minikannettava oli uusinta uutta. Nyt tilalle ovat tulleet vain kolmanneksen siitä painavat tabletit ja kannettavat, joiden paksuus on ehkä neljäsosan matkakumppanini pyylevästä olemuksesta.

No niin. Pagistaan on siis siirtynyt pronssikaudelta nykypäivään. Mitä tällaisesta seuraa? Kulttuurishokki tietysti.

Otetaan esimerkiksi älypuhelin, koska sitä olen ehtinyt käyttää enemmän kuin tablettia. Sen käytöstä kosketusnäyttöineen pääsi kyllä jyvälle melko nopeasti, mutta aivan yhtä nopeasti tajusin, miten paljon pulikkaan on ladattu mahdollisuuksia, joita en tarvitse - ja miten paljon enemmän viihdyttäviä lisäsovelluksia siihen on ladattavissa ilmaiseksi tai rahalla. Se erilaisten pelien ja muiden vitkuttimien määrä! Millä ajalla ihmiset noita käyttävät ja miksi? Tunsin olevani kotoisin jostain aivan eri planeetalta kuin kapulan oletetut käyttäjät.

Toinen - ja kenties vakavampi - huomio oli se, miten salavihkaa uusi värkki alkoi vaikuttaa ajankäyttööni. Siinä, missä ennen olin istunut lähijunassa katsellen ikkunasta ulos tai lukien kirjaa, tai odotellut asemalla junaa taivaalle tuijotellen, huomasin nyt ronkkivani tuon tuostakin puhelintani: tarkistavani niitä sähköposteja tai lukevani tai kirjoittavani Facebook-päivityksiä tai hiplaavani asetuksia muuten vain.

Samaa tekivät muuten ympärillä useimmat muut.

Toisin sanoen pienet joutilaisuuden tai satunnaisen mietiskelyn lokerot päiväohjelmassa alkoivat salakavalasti täyttyä puuhastelusta puhelimen parissa. Entä jos pitäisin pelaamisesta? Siihen katoaisivat viimeisetkin virikkeettömät hetket.

En tiedä muista, mutta ainakin minä tarvitsen kipeästi ne ikkunasta tuijottelun tuokioni. En halua tilannetta, jossa voin sujuvasti olla yhteydessä kaikkiin koko ajan, mutta sisältö puuttuu, kun sitä ei koskaan ehdi muodostua siellä kaikkein tärkeimmässä prosessorissa. En tahdo, että välineet, joiden tarkoitus olisi taata suurempi "vapaus" toimia arjessa, muuttuvatkin vähitellen alituista huomiota vaativiksi orjuuttajiksi.

Tässä voinen onneksi käyttää tahdonvoimaani ja tietoisuuttani, ettei niin pääse käymään. Hyvä renki, mutta huono isäntä pätee myös nykyajan virtuaaliseen todellisuuteen ja sen mahdollistaviin välineisiin. 

Alan olla jo siinä iässä, että voin varovasti nostalgisoida omaa lapsuuttani ja nuoruuttani ja lievästi päivitellä nykymenoa, jossa markkinatalouden vauhdittama virikevirta näyttää loputtomalta. Jollain tapaa olen kiitollinen siitä, että sain rauhassa tylsistyä automatkoilla takapenkillä ilman elokuvia, pelejä tai muuta musiikkia kuin vanhempien kasetilta soittamat 50-luvun iskelmät. Enkä harmittele yhtään, ettei meillä ollut kännyköitä, vaan ystävää tavoitellessa piti soittaa kotipuhelimeen ja toivoa, ettei sieltä ainakaan vastaa se hiukan pelottava isoveli, vaan kaveri itse tai edes tämän äiti.

Ja vielä 18 vuotta sitten, kun vietin syksyn Petroskoissa, ainoat sähköllä toimivat arjen helpottajat olivat valot ja matkaradio (liesikin toimi kaasulla). Jos kotiin halusi soittaa, piti mennä kaupungin pääpostiin ja tilata ulkomaanpuhelu. Iltaisin kirjoitin pitkiä kirjeitä radiota kuunnellen tajuamatta edes kaivata helpompaa yhteydenpitoa Suomessa oleviin ystäviin, saati muita virikkeitä. Vuonna 1998, ollessani Moskovassa kieliharjoittelussa, jonkinlainen sähköpostimahdollisuus oli jo yliopistolla olemassa, mutta vaati jonottamista ja erinäisten käytännön hankaluuksien sietämistä.

Nyt olen siis lähdössä ulkomaille mukanani läppäri, täppäri, älypuhelin ja digikamera. Yhteyttä voi pitää kätevästi vaikkapa Skype-ohjelmalla, joka suoltaa juttukaverista reaaliaikaista videokuvaa oman koneen näytölle.

Muutos on ollut käsittämättömän nopea. Uusista innovaatioista tulee pian itsestäänselvyyksiä ja seuraavaksi jotakin, jota ilman ei koe tulevansa toimeen. Ei ihme, jos ihmispää ei pysy vauhdissa mukana.

Koteja ja siirtymiä

Olen ollut kotona kaksi viikkoa, vaikka toisaalta olin - ja olen - paljon enemmän kotonani Pohjois-Karjalassa. Ei siitä taida päästä mihinkään, ei enää tämän kesän jälkeen.

Mies oli rakentanut poissa ollessani polttopuukatoksen ja askarrellut kaikenlaista muutakin. Kesäkurpitsa kompostin päällä on ollut viihtyväinen ja satoisa, samoin kasvihuoneen vihreä väki. Kalat voivat mainiosti.

Olenko koskaan sanonut, että minulla on hyvä puoliso? Niin hyvä, että sääli on hänet jättää tänne talveksi - sääli, ja toisaalta huoletonta.

Vuokraemäntä lähetti seuraavan kotini avaimet postissa, koska on matkoilla saapumispäivänäni. Tuossa ne nyt ovat, työpöydän tutun kaaoksen keskellä. Puolentoista viikon päästä nähdään, sopivatko ne sovittuun oveen englantilaisessa yliopistokaupungissa.

Nähtäneen paljon muutakin.

Muuan Keski-Eurooppaan professoriksi päätynyt tutkija naurahti kerran, että ainakin akateeminen ura tapaa olla silkkaa ajautumista tilanteesta ja mahdollisuudesta toiseen. Juuri siltä minustakin tuntuu - eikä vain uran, vaan koko elämän suhteen. Ne mahdollisuuksien joukot ja mitkä niistä valikoituvat realisoituviksi - paljonko siihen lopulta itse vaikutamme? Tietysti pelkkä passiivinen odottaminen kaventaa tarjolle tulevia mahdollisuuksia, kun taas kepeästi, kokeilumielessä tehty haku saattaa tuoda polkuun uuden haaran ja valinnan paikan (juuri näin oli mainitulle tutkijallekin käynyt).

En tiedä. Eikä ehkä tarvitsekaan. Eletään, katsotaan ja luotetaan siihen, että elämä kantaa eteenpäin sinne, minne kantaa ilman jatkuvaa potkiutumista ja räpistelyäkin.

Nahkasiipiset ystävämme

Pohjanlepakon kuva on lainattu Suomen Luonnonsuojeluliiton lepakkokartoitusta koskevasta verkkoartikkelista. 

Yksi kesän hauskimmista juttukeikoista oli Keski-Karjalan Luonnon järjestämä lepakkoluento ja -retki Rääkkylän Koivuniemessä, vaikka siellä venähtikin lähemmäs puoltayötä ja aamulla töissä haukotutti. Olen jo vuosikaudet suunnitellut jollekin vastaavalle retkelle osallistumista, mutta aina on sattuma puuttunut peliin (tai niin kutsuttu kehtuutus yhdistettynä iltaunisuuteen).

Meillähän täällä Liperin kesäpaikalla on lennellyt iät ja ajat lepakoita. Luennon myötä nahkasiipisille ystävillemme löytyi lajinimikin, eli pohjanlepakko (Eptesicus nilssonii). Suomen yleisimmälle lepakolle on tyypillistä lentäminen korkealla ympyrän tai kahdeksikon muotoista rataa.

Varmaan lepakkomme nytkin - illan hämärtyessä - valmistautuvat ullakon tai ulkovajan kolosissa yön urakkaan, haukottelevat ja oikovat siipiään.

Nurmeksen mökillä asustelevat siivekkäät taas ovat mitä ilmeisimmin viiksisiippoja (Myotis mystacinus). Ne lehahtelevat paljon matalammalla ja kiertelevät rakennuksia. Anoppi manailee välillä papanoita, joita saa lakaista savuhormin juurelta liki päivittäin, mutta mitään muuta haittaahan ei näistä kavereista ole. Päin vastoin, niiden suuhun katoaa hyönteinen jos toinenkin.

Siksi harmittaa, kun lepakoista toisinaan puhutaan "tuhoeläiminä" ja kysellään, miten ne saisi hävitettyä rakennuksesta. Näissä hävitystoiveissa taitaa puhua lähinnä ihmisen kontrollinhalu ja vieraantuminen luonnosta; lepakot koetaan lähtökohtaisesti inhottaviksi ja ihmisasumuksiin kuulumattomiksi.

Erityisen vinkeää oli tutustuminen lepakkoilmaisimeen eli detektoriin. Se muuttaa lepakoiden ultrakimeät kirkaisut äänet ihmiskorvin kuultaviksi ratinoiksi. Pohjanlepakko pitää harvempaa ja matalampaa papatusta, siippojen ja korvayökköjen ääni kuuluu korkeampana ritinänä.

Tavoitteeksi

Voisikohan ihmisenä kasvamisensa mittapuuksi asettaa sen, millaisia spontaaneja tunteita herättää "omalta" sieniapajalta täyden sangon kanssa palaava ventovieras? Tuskin menisi pahasti metsään, jos tavoitteekseen ottaisi vilpittömän ilon lähimmäisen puolesta.

Haasteita, niitä elämässä tarvitaan.

Eipä muuta tällä kertaa. Yöt ovat kylmiä, syksy tulee.

Vielä kuukausi

Jotain kertonee se, että muistelen kirjoittaneeni blogia ahkerimmin sinä syksynä, jona siivosin Tampereen Työväen Teatteria.

Näköjään laiskimmin kirjoitan silloin, kun teen täyspäiväisesti toimittajan töitä. En ole tehnyt niitä tällä intensiteetillä sen jälkeen, kun aloitin bloggaamisen, joten yhdistelmä on uusi.

Tutkijan hommissa mennään jossakin keskivaiheilla: bloggaan innokkaammin silloin, kun töissä on aineiston keräämistä enemmän kuin kirjoittamista.

Loogista sinällään.

Kesätöitä on jäljellä vielä kuukausi. Aamuisin kömmin koirien kanssa mökkiaitasta kuuden pintaan, nuuhkin ilmaa, käyn ehkä juoksemassa ja suihkussa (olen ollut aamu-uintien suhteen hävettävän laiska), keitän kaurapuuroa kolmelle - itselleni ja vanhemmille, joiden nurkissa siis notkun - ja täyden pannullisen kahvia termoskannuun. Syön oman puuroni pellavansiemenöljyn kanssa ja kuorin jälkiruoaksi appelsiinin.

Kahvin juon yleensä vasta töissä. Kirkonkylälle ajan laina-autolla kymmenessä minuutissa metsien ja peltojen läpi mutkittelevaa maantietä pitkin. Päivän juoksen monenkirjavilla keikoilla navetoissa, virastoissa, metsissä, kodeissa ja pellonlaidoilla, kirjoitan, ideoin, kuvaan, käsittelen kuvia ja opettelen kaiken sivussa vähän taittamista. Illallakin voi olla töitä, samoin viikonloppuisin, mutta se kuuluu toimenkuvaan.

Paikallislehtityötä ei kuulemma oikein toimittajapiireissä arvosteta. En ymmärrä, miksi. Se on kuitenkin monipuolisinta, mitä tällä alalla voi tehdä. Olen aina miettinyt, että tuskastuisin, jos en saisi esimerkiksi kuvittaa ollenkaan omia juttujani, tai jos aiheet annettaisiin ylhäältä päin, tai jos joutuisin kirjoittamaan vain jostakin tietystä aihepiiristä.

Kun intoilin siskolleni, että arvelisin olevani tyytyväisin, jos voisin asua jälleen maalla - Pohjois-Karjalassa vieläpä - tehden tutkijantöitä talvet ja toimittajantöitä kesät, hän katsoi hieman vinosti ja kysyi, koska sitten lomailisin.

Niin. Kysymys on toki aiheellinen. Yhtä kaikki, ainakin tämän kesän jaksan näin. Saa nähdä, miten käy syksyllä. Iskeekö väsymys, kun pitäisi taas luoda nahkansa tutkijaksi ja ryhtyä luomaan toisenlaista, työläämpää, hitaammin muotoutuvaa ja hautuvaa uutta?

Mutta siihen on vielä aikaa.   

Hetkessä

Miten lyhyitä ovatkaan kesän eri vaiheet. Kielot kukkivat alkukesällä vain tuokion, kissankäpälien kukinta on ohi muutamassa päivässä, pihassa vanhat pensasruusut antavat parastaan viikon ja palaavat sitten vihreyteen. Koiranputket ja kurjenpolvet ovat juhannuskukkia, niiden jälkeen alkukesä on taittunut keskikesäksi.

Nyt on päivänkakkaroiden, harakankellojen, ruusuruohojen ja metsämansikoiden aika. Mesiangervot aloittelevat kukintaansa, mustikat kypsyvät. Heinäkuu, sekin hetkessä ohi.

Motivaatio kohdallaan

Bedlingtoninterrierin rotukuvauksessa sanotaan, että "bedlingtonissa on älykkyyttä, joka voi yllättää kokeneenkin omistajan". Ainakin kekseliäisyyttä löytyy, kun vain motivaatio on kohdallaan.

Ostin joskus viime viikolla ison pussillisen puruluita. Kaupasta tultuani jätin ne keittiön lipaston päälle. Siitä Juri ne itse hoksasi, eikä sen jälkeen malttanut keskittyä mihinkään muuhun, vilkuili vain lipastoa, kunnes sai haluamansa. Jossain vaiheessa puruluupussi siirrettiin olohuoneen kaappiin - koirien sitä ilmeisesti huomaamatta. Olemme siis vanhempien kesäpaikalla, missä puruluita ei säilytetä missään määrätyssä paikassa, toisin kuin kotona Riihimäellä.

Tänä iltana istuin keittiön pöydän ääressä lukemassa. Huomasin, että Juri toimitti kovasti jotakin asiaa: se tarjosi minulle kerta toisensa jälkeen ikivanhaa, virkaheittoa puruluunnysää, jonka oli kaivanut lelukopasta ja katsoa tapitti herkeämättä. Jossain vaiheessa kysyin siltä, mitä se oikein halusi. Innoissaan se meni ja hyppäsi lipastoa vasten kurkkien sen päälle (missä ei siis säilytetä vakituisesti mitään koiria kiinnostavaa). Sitten se palasi tuijottamaan minua. Toistin kysymyksen: sama reaktio.

Siinä vaiheessa tajusin, mistä oli kyse. Kun menin olohuoneen kaapille ja otin puruluupussin esiin, riemu oli rajaton. Selvästi olin osunut arvauksessani oikeaan.

Ilmeisesti koira siis muisti, että viime viikolla lipaston päällä oli ollut puruluupussi. En usko, että se kuvitteli enää siinä sellaista olevan - näkihän se asianlaidan itsekin. Mutta yrittäessään välittää tärkeänä pitämäänsä viestiä minulle se mitä luultavimmin osasi hyödyntää muistikuvaansa.

Ihan hyvä saavutus pieneltä koiraeläimeltä.

Alkukesän alppiretki

Domin (4545 m) rinteillä, jossain himpun alle 4000 metrissä. Nousun "kruksikohta" selvitettiin, mutta päätettiin sitten jättää huiputusyritys seuraaville reissuille: liikaa uutta lunta kahlattavana, ja sää oli kääntymässä huonommaksi.

Melkein kuukausi on vierähtänyt edellisestä päivityksestä, joka olikin sieltä surullisemmasta päästä. Pientä suurta koirapersoonaa ikävöidään vielä pitkään.

Elämä menee kuitenkin eteenpäin. Kesäkuun alussa, allekirjoittaneen "loman" aikana, ehdimme tehdä liki jokakesäisen alppireissumme. Ajankohta oli tavallista aikaisempi, mistä seurasi sekä iloa että harmia. Ensin mainittuja olivat kanssaihmisten vähäisyys, lintujen äänekkyys sekä komeat vesiputoukset. Harmitusta aiheutti lähinnä se, että ylempänä oli vielä turhan paljon lunta kiipeilytouhuihin.

Toisaalta säät ja kelit ovat aina arvoitus, olipa vuodenaika mikä tahansa. Siihenhän retkeilyn viehätys osin perustuukin: koskaan ei tiedä, mitä tuleman pitää, joten on parempi pitäytyä liioista odotuksista ja ottaa vastaan, mitä annetaan.

Vuorilla tai tuntureilla könytessä oppii myös positiivista ajattelua: jos sataa kaatamalla ja vesi alkaa tihkua kuorivaatteiden läpi, voi aina ajatella, että ainakaan mihinkään ei satu. Jos sataa ja edellispäivänä kivikossa kolhittua kinttua särkee, voi lohdukseen todeta, ettei ole ainakaan eksyksissä. Jos taas sataa, sattuu ja reitti on hukassa, voi iloita siitä, ettei kärsi vaikkapa ripulista. Ja niin edelleen, ad infinitum.

Kaiken kaikkiaan hieno reissu taas kerran. Aurinkokin paistoi anteliaasti muutamana päivänä vesi-, räntä- ja lumisateiden vastapainoksi. Rhonen laaksossa (alempi kuva) oli suorastaan välimerellinen tunnelma viiniköynnöksineen ja sirittävine kaskaineen.