Moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma

Ystäväni ja kollegani Ville Kivimäki väitteli eilen Turussa, Åbo Akademissa, suomalaisten sotilaiden psyykkisistä häiriöistä jatkosodan aikana. Väitöskirjan nimi on Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941-44. Väitöstiedote löytyy täältä.

Väitös meni hienosti, eikä kukaan muuta odottanutkaan; väittelijän lahjakkuus ja omistautuneisuus ovat vuosikausia olleet hyvin tutkijayhteisön tiedossa. Kirjaa olen vasta pikaisesti selaillut, mutta kuten vastaväittäjä totesi, se on monella tapaa käänteentekevä teos. Väitöstiedotteen lopussa tiivistyy se, miksi aihe on tärkeä tutkimuskohde; se nostaa esiin sen universaalin, yleisinhimillisen kokemusten ja kärsimysten kirjon, jonka olemassaolosta sodan kokeneet - ja sen jälkeen syntyneet - ovat kyllä tienneet, mutta josta on pitkälti vaiettu.

Sotilaiden kuolema ja fyysiset haavoittumiset voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys. Psyykkisiin häiriöihin liittyi moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Toisen maailmansodan mieleltään järkkyneitä sotilaita on ollut vaikea sisällyttää kansalliseen historiankirjoitukseen aina näihin päiviin saakka. 

Väitöskirjasta ilmestyy myös suomenkielinen versio. Keskustelua se tulee epäilemättä herättämään ja hyvä niin. Mielenkiintoista kyllä, kuulemma itse sodan kokeneet ovat suhtautuneet tutkimukseen myönteisesti ja jopa helpottuneina: vihdoinkin näistä puhutaan. Kriittisiä ääniä on kuulunut lähinnä sieltä, missä syystä tai toisesta halutaan säilyttää kiiltokuvamainen sankarimyytti suomalaisesta sotilaasta - myytti, joka epäilemättä on ollut monelle raskas kantaa.

West Highland Way kera haggiksen ja haamujen

Pari sanaa siitä Skotlannin-retkestä, josta tuntuu olevan jo ikuisuus (kuvien katselu kyllä herätti välittömän kaipuun Brittein saarille). Koska aikaa oli vähänlaisesti, päätimme hyödyntää valmista ja suunnata yhdelle saaren tunnetuimmista pitkän matkan vaellusreiteistä. West Highland Way on kaikkiaan 154 kilometrin pituinen reitti, joka kulkee Glasgow'sta Fort Williamiin. Me kuitenkin lyhensimme matkaa hieman alle 90 kilometriin menemällä bussilla Inverarnaniin ja jalkautumalla vasta sieltä seuraavana aamuna.

Ratkaisu oli sikäli hauska, että vietimme yön 1700-luvun alussa perustetussa Drovers' Inn-majatalossa. Se on tosiaan töröttänyt tien vieressä karjanajajien ja muiden kulkijoiden ilona 300 vuotta, mitä kelpasi pohdiskella pintin ja haggisannoksen* äärellä tunnelmallisessa pubissa. Saimme viimeisen vapaana olevan huoneen, jossa kertomusten mukaan kummitteli, mutta haamut lienevät olleet laillamme lomalla, koska yöllä meitä häiritsivät vain vanhoja ikkunoita rumputtavat tuulenpuuskat.

En nyt selvitä reitin etenemistä sen yksityiskohtaisemmin, mutta mainittakoon, että kumpuilevat nummimaisemat olivat komeita ja muistuttivat vuoroin Suomen Lappia, vuoroin Pohjois-Norjaa. Väylä oli melkein koko matkan vähän liiankin hyvä - meillä oli vuoristovaellukseen tarkoitetut, jäykkäpohjaiset kengät, jotka eivät kovapohjaisella tiellä olleet mikään mukavin ratkaisu. Reputkin olivat keskivertoa painavammat, koska raahasimme mukana paitsi leiriytymisvälineitä, myös muutaman kilon verran kiipeilyrompetta.

Tämän tyyppinen reitti onkin ehdottomasti parhaimmillaan kuljettaessa pehmeissä, lenkkitossutyyppisissä vaelluskengissä pikkurepun kanssa. Tosin silloin yöpymismahdollisuudet ovat rajatummat ja majapaikat pitää varata ainakin sesongin aikana etukäteen. Me saatoimme laittaa teltan pystyyn joko leirintäalueelle tai maastoon; toisin kuin Englannissa, Skotlannissa luontoon leiriytyminen on pääsääntöisesti luvallista, kunhan sen tekee siivosti.

Ne kiipeilyroinat olivat mukana, koska kaavailimme Fort Williamiin ehätettyämme kokeilla Ben Nevisille kiipeämistä mäen pohjoispuolelta. Varsinainen turistireitti ei houkutellut; se on pitkä, loiva ja hyvin monotoninen taival, jolla on järjettömän paljon väkeä. Mutta takaovelle päästyämme totesimme osin odotetusti, että harjanteilla oli vielä liikaa lunta turvalliseen kapuamiseen - sentään olimme jo jättäneet jääraudat ja -hakut matkasta! Siispä palasimme kaupunkiin juomaan lisää olutta, maistelemaan viskiä ja syömään haggista.

Skotlannissa retkeily jäi kyllä hampaankoloon sikäli, että sinne on vielä palattava. Esimerkiksi Glen Coen alue on mainio kohde niin päiväpatikointiin kuin kiipeilyynkin.

*Skotlantilainen perinneruoka, joka paistetaan lampaan mahalaukussa. Täytteenä on kauraryynejä, lampaan maksaa, keuhkoa, sydäntä sekä ihraa, sipulia, mausteita ja suolaa. Mahdottoman maukasta.

Raahattu

Hivenen masentavana tietona ilmoitettakoon, että Pagistaanin jurtta on raahattu taas Cambridgen akateemisten riemujen ja havisevan historian keskeltä Kanta-Hämeen savipeltojen kupeeseen. Kirjaimellisesti raahattu. Lontoon metro- ja junaverkoston läpi sompailtavaa tavaraa kertyi yli sata kiloa: kaksi isoa rinkkaa, yksi suuri kiipeilykassi, kaksi pienempää reppua ja koirankuljetuskoppa, joka tosin kulki mukana tyhjänä pisimmän tetsueen ajan.

Kelpo siippani kunnostautui ottamalla kantoonsa parhaimmillaan noin 80 kiloa - jättikassi selkään, yksi rinkka eteen ja yksi reppu käteen. Metron liukuportaissa ehdin jo pelätä varhaista leskeytymistä, kun kuli huolestuttavasti huojui näkemättä rinkan takaa eteensä. 

Olisi toki auttanut asiaa, jos mukana ei olisi ollut kahta rinkallista retkeily- ja kiipeilyvarusteita. Kaikki rompe ei siis suinkaan ollut minun Englannissa tarvitsemaani tai sieltä hankkimaani tavaraa - no, toki mies oli jo edellisellä reissullaan kotiuttanut kirjojani 23 kilon verran. Mutta halusimme itsepäisesti tehdä samalla reissulla Skotlannin-retken, mistä lisää piakkoin.

Huomenna lähden hakemaan koiranpoikia kotiin Itä-Suomesta vanhempien hoidosta. Poloiset eivät tiedä, mikä niitä odottaa. Jokin, jolla on terävät naskalihampaat, kova ääni, vinttikoiran pitkät koivet ja pentumaisen paljon energiaa.

Hyvät perustelut

Ferris noin kahdeksanviikkoisena. Kuva on kasvattajan, Tish Curranin ottama.

- Kaksi sitoo joka tapauksessa siinä missä kolmekin. Ja jossain vaiheessa se kolmas olisi kuitenkin taas hankittava.

Nämä eivät ole minun sanojani, uskokaa tai älkää. Ne lausahti koira-aiheisessa keskustelussa rakas siippani, joka on siis kahdeksan kuukautta hoitanut kahta koiraa, kolmea akvaariota, kasveja sekä sisällä että ulkona ja lisäksi tietysti vielä taloa lumi- ja pihatöineen.

Vähemmästäkin pääparka pehmenee.

Mutta oikeastaan pääasiallinen syymme hankkia juuri nyt jalkaan kolmas karvainen pallo - vaikka kahdessakin on sinällään riittävästi varsinkin hoitopaikkoja etsiessä - on se, ettei Suomesta löydy sellaista nelijalkaista, johon lopulta pohdinnoissamme päädyimme.

Laumamme vahvistukseksi on siis tulossa peribrittiläinen lurcher, eli tässä tapauksessa bedlingtoninterrierin ja whippetin sekoitus. Tämän suuntaisiahan uhkailin jo alkuvuodesta. Moni pitää meitä varmasti umpihulluina, kun lähdemme vasiten raahaamaan Englannista sekarotuista koiranpentua - miksei saman tien muulin varsaa! - mutta tälle on hyvät perustelut. Siis meidän mielestämme hyvät.

Bedlingtoninterrieri - jollaisen tuontia tietysti jokunen kasvattaja minulta kyseli - on Englannissa pitkälti eriytynyt käyttö- ja näyttelylinjaisiin, jotka eivät juuri ole tekemisissä toistensa kanssa. Jälkimmäiset ovat rekisterissä, ensin mainitut harvoin. Rekisterissä olevien osalta tuonti ei juuri suomalaista geenipohjaa laajentaisi, koska samat geenit kuulemma pyörivät jo suomalaisissa, ruotsalaisissa ja englantilaisissa koirissa (en ole myöskään perehtynyt nykytilanteeseen tarpeeksi osatakseni tehdä parhaan mahdollisen valinnan).

Käyttökoirasta taas ei olisi jalostusmielessä iloa, koska se ei ole rekisterissä, ja siihen on hyvin saatettu sekoittaa esimerkiksi lakelandinterrieriä.

Sitä paitsi liki 40 vuoden bedlingtonkokemuksen jälkeen allekirjoittanutta kiinnostaa kovasti "kokeilla" jotakin muuta (ei sillä, että hyvää olisi sinällään tarvetta vaihtaa). Vinttikoiraharkinnoista unelmarotuni skotlanninhirvikoira putosi pois, koska se on auttamattoman lyhytikäinen. On kovin surullista, jos koira on jo seitsenvuotiaana vanhus. Greyhoundilla on puolestaan hyvin ohut nahka ja ne ovat muutenkin tapaturma-alttiita. Myös kokoero bedlingtoneihin on suuri ja lisää onnettomuusriskiä kaikkien juostessa täyttä vauhtia. Whippet olisi periaatteessa mukava, mutta silläkin on ohut turkki ja nahka.

Bedligton-whippet-lurcher on mainittuja vinttikoiria maastokelpoisempi turkkinsa ja kestävyyttä lisäävän terrieriperimänsä vuoksi. Se on myös potentiaalisesti terve yhdistelmä, jos - kuten tässä tapauksessa - vanhemmat on testattu. Tietysti koskaan ei tiedä, mitä eteen tulee*. Se ei ole myöskään mikään satunnainen roturisteytys tai muodin oikku, vaan pikemminkin vankasti vakiintunut tyyppi. Ja itse asiassa whiplington näyttää minikokoiselta skotlanninhirvikoiralta, mikä ei suinkaan ole huono asia.

En halua juosta koiranäyttelyissä, ellei ole "pakko", eikä minusta ole kasvattajaksi, vaikka kurssin olen käynytkin. Vastuu painaisi aivan liikaa. Sekarotuisen hankkimiselle ei siis ole harrastustenkaan puolesta mitään estettä. Sääli vain, ettei Suomessa ole lurchereille omia ratajuoksuja, kuten Englannissa!

Sattui niin sopivasti, että erittäin hyvämaineisella kasvattajalla oli maaliskuussa syntynyt pentue, josta hän paikallisesta jonotuslistasta huolimatta lupautui luovuttamaan pennun kauas pohjoiseen. Kävimme tapaamassa kasvattajaa ja pesuetta paikan päällä ja sovimme, että täältä lähtiessämme käymme kaappaamassa sirutetun, rokotetun ja lemmikkipassilla varustetun pennun matkaan. Toivon mukaan kaikki menee hyvin ja Ferris pääsee kommelluksitta aloittamaan elämänsä Suomen oletettavasti ensimmäisenä tyyppinsä edustajana.

*Terveysasioiden vierestä: on tietysti täysin mahdollista, että kaverissa yhdistyvät somasti vinttikoiran koulutettavuus ja terrierin itsepäisyys; geeneistähän ei koskaan tiedä.

Kokemisesta ja kokemisen havainnoinnista

Palaan vielä C. S. Lewisiin, jonka teosten lukemista lämpimästi suosittelen kaltaisilleni vähemmän sofistikoiduille maallikkopähkijöille; ne ovat paitsi kirkkaan analyyttistä ajatuksenjuoksun raportointia, myös varsin hauskoja brittiläisen kuivakkaalla tavalla. Toki Lewisin filosofisemmisessa teoksissa kulkee punaisena lankana hänen tiensä ateistista kristityksi (jota muun muassa J. R. R. Tolkien omalta osaltaan pyrki vauhdittamaan), joten jos asetelma lähtökohtaisesti tökkii, saattaa lukukokemusta sävyttää ärtymys. Mutta tämä kirjoitukseni ei nyt sinällään liity uskonasioihin.

Eräässä kirjassaan Lewis kertoo filosofi Samuel Alexanderilta saamastaan oivalluksesta: kokeminen ja kokemisen havainnointi sulkevat aina toisensa pois. Ihminen ei voi samanaikaisesti tuntea jotakin tunnetta ja analysoida sitä. Nämä kaksi voivat tosin vaihdella nopeaan tahtiin, mutta se ei ole sama asia.

Heureka.

Tästä tuli mieleen kaksi asiaa. Ahdistuksen ja masennuksen itsehoidossa usein neuvotaan, että mielentila kannattaa pyrkiä "ulkoistamaan" ja tarkastelemaan sitä jonakin itsestä irrallisena ilmiönä. Tämähän perustuu juuri mainittuun havaintoon: analysointi sulkee kokemisen pois. Kun ihminen oppii havainnoimaan tunnetilojaan, tahdoton vellominen niiden armoilla vähenee väistämättä. Sama pätee suuttumiseen, loukkaantumiseen, pelkäämiseen tai mihin tahansa reaktioon tai tunteeseen, joka hallitsemattomana aiheuttaa henkilölle stressiä ja ahdistusta.

Tällä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Paljon puhutaan "nykyhetkessä elämisestä". Nykyisin trenditerminä taitaa olla mindfulness, eli jonkinlainen tietoinen läsnäolo. Olen miettinyt, miksi se on minulle - ja varmasti monelle muullekin - niin vaikeaa; kuriton mieli karkaa väkisin laukkaamaan joko menneeseen tai tulevaan tai muuten vain retuamaan asiasta toiseen, sitten takertumaan johonkin huolenjyvään ja pilaamaan koko fiiliksen.

Väitän, että edellä kuvattu mekanismi toimii tässä yhtä lailla. Kun ihminen yrittää keskittyä nauttimaan hetkestä - semminkin, jos hän tiedostaa jonkin tietyn hetken erityisesti nauttimisen arvoiseksi vaikkapa sen puitteiden tai ainutlaatuisuuden puolesta - nautinto ja ilo karkaavat väistämättä käsistä. Ne eivät mitenkään mahdu samaan hetkeen tuon yrittämisen kanssa. Tämän turhauttavan paradoksin myös Lewis omalta osaltaan huomasi.

Mikä siis ratkaisuksi? Tässä ajaudutaan jo astetta metafyysisemmille vesille, mutta asiaa mietittyäni totesin, että ainakin allekirjoittaneella hetkeen tarttuminen onnistuu silloin harvoin, kun olen tavalla tai toisella päässyt karkuun huomiota kärttävää egoani; kun unohdan toviksi itseni kokonaan ja siirryn johonkin kepeämpään olotilaan, osaksi kokonaisuutta. Tähän on monta polkua. Jokainen tietänee omansa.

Tosin oletan, että monilta hetkessä eläminen käy luonnostaan. Heidän ei tarvitse koskaan miettiä koko asiaa. He vain elävät. Mutta joillekin meistä itsetarkkailu ja omien - ja usein myös toisten - tunnetilojen analysointi on kuin tietokoneessa aina taustalla rouskuttava prosessi, jonka katkaiseminen on vaikeaa. Silloin voi auttaa, jos huomaa juuri liian yrittämisen olevan ongelman ydin.

Kunhan sitä(kään) ei juutu liiaksi pohtimaan.

Screwtapen kirjeet

Olen suuresti nauttien lukenut C. S. Lewisin (1898-1963) kirjaa The Screwtape Letters. Letters from a Senior to a Junior Devil. Lewishan on tunnettu paitsi kirjailijana ja kirjallisuudentutkijana, myös filosofina ja teologina - joskaan viimeksi mainittuun hänellä ei ollut varsinaista koulutusta.

Vuonna 1942 ilmestyneessä kirjassa siis Screwtape-niminen piru kirjoittaa Wormwood-veljenpojalleen ohjeita ihmisten käsittelyyn. Lewis pistää parastaan mustan huumorin saralla ja osoittaa rahkeensa - sanoisinko - pirullisen hyvänä ihmistuntijana.

Tässä pikaisesti kääntämässäni pätkässä Screwtape opastaa Wormwoodia, miten "potilaan" ja tämän äidin keskinäisiä suhteita voi sorkkia huonompaan suuntaan (tämä ei tokikaan ole mikään äitienpäivän kannanotto).

Kun kaksi ihmistä on elänyt saman katon alla vuosikaudet, käy yleensä niin, että molemmilla on äänensävyjä ja ilmeitä, joita toinen pitää liki sietämättömän ärsyttävinä. Työstä tätä eteenpäin. Tuo potilaasi tietoisuuteen hänen äitinsä tietty kulmakarvojen kohotus, jota hän oppi inhoamaan jo lapsena ja anna hänen pohtia tämän inhoamisen syvyyttä. Anna hänen olettaa, että äiti tietää ilmeensä ärsyttävyyden ja käyttää sitä nimenomaan ärsyttääkseen - jos teet työsi hyvin, potilas ei ymmärrä olettamuksensa äärimmäistä epätodennäköisyyttä. Äläkä tietenkään anna hänen epäillä, että hänellä itsellään olisi vastaavia äänensävyjä ja ilmeitä, jotka yhtä lailla ärsyttävät hänen äitiään. Koska hän ei voi nähdä tai kuulla itseään, tämä on helposti hoidettu.

Sivistyneessä elämänmenossa kotoinen viha ilmaistaan yleensä sanomalla asioita, jotka vaikuttaisivat sangen harmittomilta paperilla (sanat itsessään eivät ole loukkaavia), mutta äänensävy tai sanomisen hetki on sellainen, että ne ovat melkein kuin lyönti kasvoihin. Pitääksesi tätä peliä yllä sinun ja Glubosen* tulee huolehtia siitä, että molemmat näistä typeryksistä harjoittavat eräänlaista kaksinaismoralismia. Potilaasi tulee vaatia, että hänen sanomisensa otetaan sellaisina kuin ne ovat samalla, kun hän itse tulkitsee yliherkästi kaikki äitinsä sanomiset niin äänensävyn, viitekehyksen kuin epäiltyjen tarkoitusperienkin osalta. Äitiä tulee kannustaa toimimaan samoin poikansa kanssa. Näin jokainen riita päättyy siihen, että kumpikin on vakuuttunut, tai ainakin melkein vakuuttunut, omasta viattomuudestaan. Tiedäthän: "Kysyin häneltä ainoastaan, koska on päivällinen, ja hän sai raivokohtauksen". Kun tämä tapa on vakiinnutettu, teillä on käsissänne ilahduttava tilanne, jossa ihminen sanoo asioita yksinomaan loukatakseen, mutta kokee toisen loukkaantumisen vääryytenä itseään kohtaan.

*Glubose on piru, joka on "vastuussa" kyseisestä äidistä.

Jota ei koskaan ole luvattu

Miksi kuormittaa itseään asialla, jota kutsutaan elinajanodotteeksi? Mitä merkitystä yksilölle on tuollaisilla tilastoilla? Pitäisikö minun murehtia päivien kiintiöstä, jota minulla ei koskaan ole ollut ja jota ei minulle ole koskaan luvattu? Täytyisikö minun vetää yli elämäni kuluneet päivät, aivan kuin vähentäisin tätä kuvitteellista varastoa? Ei, päin vastoin, lisään jokaisen päivän elettyjen päivien aarteistooni. Ja päivä päivältä aarteeni kasvaa, ei vähene. 

- Robert Brault

Oma huoli huomisesta alkoi tuntua taas joltisenkin nololta, kun tänään yhdeltä istumalta luin suomalaisystävän lainaksi lykkäämän, paljon puhutun kirjan Paljain jaloin, jonka kirjoittajan hän oli itse tuntenut. Kyseessä on "dokumenttiromaani", kertojanaan 28-vuotiaana luusyöpään kuollut lääketieteen opiskelija Laura Save. Rehellisesti, analyyttisesti ja paikoin mustalla huumorilla Save kuvaa karmeaa matkaansa, jonka kansiin päätymistä hän ei ehtinyt itse nähdä. 

Epäröin tuokion kirjan lukemista - en uskalla tällä haavaa hirveästi keikuttaa mentaalista venettäni - mutta turhaan. Nuorempana olisin varmasti ahdistunut sydänjuuriani myöten, mutta nyt, kaikessa sen vääjäämättömyydessä ja tuskallisuudessa, koin kertomuksesta kuultavan läpi jotain valoisaa ja kirkasta.

Jotain, joka syntyy siitä, kun ihminen - vaikka sitten pakon edessä, viimeiseen asti vastaan pantuaan - hyväksyy sen, mitä hänelle on tapahtunut ja tapahtuva.

Meillä oli jokin aika sitten koulussa vanhuspsykiatriaa, josta välittömästi innostuin oikein kovasti. Luulen, että se osaltaan johtuu siitä, että asia on minulle ajankohtainen. Elän oman elämäni vanhuutta ja käyn läpi samoja asioita kuin vanhukset: kropan raihnaistumista, sairastamista, kuoleman läheisyyttä, elämästä ja asioista luopumista. Minusta on tullut vanhus! --- Koko maailman mittakaavassa tämä vähän lyhyempikin elämäni taitaa olla sieltä parhaimmasta päästä.

Niin ikään käydessäni toissapäivänä lounaalla laitoksen johtajan kanssa hän kertoi opiskelijastaan, joka viime vuonna kuoli syöpään täytettyään 22 vuotta. Poika oli kuulemma viimeiseen asti - kuten Laura Savekin - opiskellut jaksamisensa mukaan, vaikka oli ollut täysin tietoinen tulevasta. "Kenties ystävistäni tulee parempia ihmisiä minun kuolemani ansiosta", hän oli vitsaillut. 

Klishee tai ei, tämän kun muistaisi: jokainen eletty päivä on lahja, ei meille luvattu oikeus tai itsestään selvyys. Ja kuten edellisessä tekstissäni toista klisheetä mukaillen totesin, meillä on aina vain nykyhetki - menneisyyttä ei saa takaisin, eikä tulevaisuudesta ole takeita.

Henkistä siirtymää

Täysiverihevosten kuvat ovat kansallisesta siittolasta Newmarketista.

Enää kolmisen viikkoa jäljellä ennen Suomeen paluuta. Huomaan käyväni jo levottomaksi ja tavallistakin melankolisemmaksi, kuten aina muutosten edellä; tekeväni henkistä siirtymää. Vaikka pitäisi elää hetkessä ja nauttia kaikesta niin pitkään kuin voi - eihän meillä ihmispoloilla ole muuta kuin katoava nykyhetki - mietin jo paluuta ja sen myötä odottavia järjestelyjä ja päätöksiä.

On jollain tapaa helpompaa elää tilanteessa, jonka tietää tilapäiseksi. Ainakin, jos on varustettu pääkopalla, joka jatkuvasti ja pyytämättä pähkii ja problematisoi kaikkea mahdollista ja mahdotontakin. Välitilassa kelluessaan voi tavallaan ottaa lomaa omasta kaoottisesta mielestään - ajatella toki kaikenlaista, mutta unohtaa hetkeksi sen pohtimisen, pitäisikö juuri nyt olla jossain muualla tekemässä jotain muuta ja onko ylipäänsä menossa elämässään oikeaan suuntaan, mikä se sitten onkin. Voi ajatella, että hoidetaan tämä ensin ja katsotaan sitten; nyt tiedetään ainakin reitti seuraavalle rastille, jossa otetaan kompassilla taas uusi suunta.

Se "sitten" vain tapaa tulla vastaan kerta toisensa jälkeen.

Tännekin voisi kyllä jäädä. Historiatyöläiselle, joka rakastaa ulkoilmaelämää, koiria ja hevosia, on vaikea keksiä virikkeellisempää asuinmaata. Siipalle täällä riittäisi kallioita kiivettäväksi ja vanhoja lentokoneita ihailtavaksi. Toki lunta, metsiä ja omaa kieltä on ja olisi hurja ikävä, mutta voisin kuvitella asuvani täällä enemmän tai vähemmän pysyvästi, jos käytännön kuviot järjestyisivät sellaisiksi, että ratkaisujensa kanssa voisi elää edes jossain määrin levollisin mielin (siis sikäli, kuin se tällä piuhoituksella on mahdollista). Ja se on paljon sanottu.

Mutta Suomeen täältä nyt kuitenkin ollaan tulossa reppu selässä ja koiranpentu kainalossa. Sitä ennen suuntaamme vielä siipan kanssa Skotlannin Ylämaille patikoimaan. Siihenkin on pari viikkoa aikaa, joten koetan elää Englannin lempeänvihreää alkukesää kaikilla aisteilla ja tulevaisuuteen luottaen - tai ainakin kovasti yrittäen. 

Sotakuva

Huhtikuun lopulla Puolustusvoimat ja Kansallisarkisto julkistivat liki 170 000 suomalaista sotakuvaa virtuaalisen SA-arkiston muodossa. Hakemalla löytyy kuvia laidasta laitaan; vain kaikkein raaimmat otokset on rajattu julkisesta aineistosta tutkijoiden käyttöön. Valtaosan nyt digitoiduista kuvista ovat tosin ottaneet viralliset TK-kuvaajat, joiden joltisenkin propagandistinen toimenkuva oli muutenkin tarkkaan määritelty. Tavallisten rintamamiesten kuvista on avautunut toisenlainen sotarintaman arki. 

Suomalaisia arkisto kiinnosti kovasti: jo ensimmäisen vartin aikana sivustolle pyrki 100 000 kävijää ja se jouduttiin sulkemaan tilapäisesti ylikuormituksen vuoksi.

En ole vielä ehtinyt itse tutkimaan arkistoa, mutta sen avaaminen toi mieleeni erään täällä Englannissa taannoin näkemäni sotakuvan, joka on kertovuudessaan vertaansa vailla - etenkin, jos sitä vertaa taistelumielen kohottamiseksi otettuihin "virallisiin" otoksiin.

Kuva on otettu Fowlmeren sotilaslentokentällä syksyllä 1940, kun Britannian kuninkaalliset ilmavoimat ja natsi-Saksan Luftwaffe kävivät niin kutsuttua taistelua Britanniasta. Siinä ovat juuri taistelulennolta palanneet hävittäjälentäjät Walter "Farmer" Lawson, Brian "Sandy" Lane ja George "Grumpy" Unwin (vasemmalta oikealle).

Näistä kolmesta Lawson ja Lane kuolivat myöhemmin ilmataistelussa.

Kuva on lainattu täältä.

Vieraita, vuokra-autoilua ja vappulento

Kulunut viikko on ollut sen verran tiivistahtinen, että hyvä jos on päivistä perillä pysynyt. Kyse ei tällä kertaa ollut työkiireistä. Viime viikon torstaina saapuivat kylään vanhempani ja anoppi siipan saattelemina. Perjantaina Cambridgeen tuli myös Koillis-Englannissa asuva serkkuni puolisoineen. Jälkimmäiset - kaltaisinamme makuupussireissaajina - majoittuivat pariksi yöksi asunnolleni, toisin kuin seniorit, joille oli varattu huoneet aamiaismajoituksesta kivenheiton päästä. Kolmen päivän ajan vyörytimme vuokra-autolla lähiseudun nähtävyyksiä sen, mikä oli järkevää jaksamisen kannalta päiväohjelmaan mahduttaa. 

Varhain maanantaiaamuna kyyditsimme seniorit lentokentälle ja jatkoimme miehen kanssa matkaa Lounais-Englantiin katsomaan koiranpentua, joka näillä näkymin liittyy laumaamme, kun palaan kuukauden päästä Suomeen (tästä hullutuksesta lisää myöhemmin). Paluumatkalla piipahdimme katsomaan Stonehengea (kuva siipan), kun se sopivasti tien varrelle osui ja iltapäivän lopulla turistilaumatkin olivat jo harventuneet. 

Kun kurvasimme yhdeksän aikaan illalla kotipihaan, menneet päivät alkoivat tuntua melko hyvin suoritetuilta, joskin toki mukavilta. Jo aiemmin haudattu ajatus jäämisestä vappupatikalle Dartmoorin kansallispuistoon olisi ollut vähän liikaa. Tosin piipahdus aivan Dartmoorin tuntumassa pääsemättä jalkautumaan oli verrattavissa jäätelötötterön kertanuolaisuun.

Mietimme, että jos täällä asuisi pysyvästi, auton vuokraaminen viikonloppuretkille saattaisi olla kannattavampaa kuin oman ostaminen, jos sille ei olisi tarvetta työmatkojen osalta. Vuokraaminen on verrattain edullista ja kätevää, eikä toisaalta kaikkiin mielenkiintoisiin paikkoihin pääse julkisilla kulkuneuvoilla.

Vappuna kuitenkin vaihdoimme taas alle polkupyörät ja ajoimme Grantchesterin kautta jälleen kerran Duxfordiin, jossa mies lunasti joululahjansa eli puolen tunnin lennon 40-luvun kaksitasoisella Tiger Moth-koneella. Teekkarimme vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä perinteitä rikkovaan vappuunsa, etenkin päästyään itsekin kokeilemaan koneen ohjaamista.

Läpeensä moderni ilmiö

Kun ennen tehtiin pitkä matka, se oli myös ajallisesti pitkä. Vaikkapa kahden viikon laivamatkalla elimistö sai sopeutua aikaeroon tolkullisessa tahdissa. Nykyisin tuhansien kilometrien taipaleet taittuvat muutamassa tunnissa, mitä ei kivikautinen kehomme käsitä. Varsinkin lyhytkestoisista reissuista saa maksaa sekä paikan päällä että palattuaan.

On kiintoisaa ajatella, että aikaerorasitus eli jetlag on läpeensä moderni ilmiö. Sitä ei ollut mitään mahdollisuutta kokea ennen toista maailmansotaa, koska matkanteon tahti millä tahansa välineellä oli turvallisen verkkainen. Ensimmäiset yhden pysähdyksen lennot mannerten välillä tehtiin 30-luvulla. Vielä samalla vuosikymmenellä matka esimerkiksi Euroopasta Yhdysvaltojen itärannikolle voitiin jo taittaa yhteen menoon.

Pitkien lentojen lisäksi moni muukin ihmisen rajattomasta puuhakkuudesta juontuva asia tai ilmiö on lopulta huimaavan nuori. Manhattanin kuuluisista pilvenpiirtäjistä vanhimmat ovat niin ikään 30-luvulta. Nyt kuhisevassa kekokeskittymässä elää yli puolitoista miljoonaa ihmistä.

Yhdessä ihmisiässä on ehtinyt tapahtua paljon, samaten jo puolessa siitä, eli osapuilleen allekirjoittaneen elinaikana. Ja miten nopeasti asioista tapaakaan tulla itsestään selvyyksiä joko arjessa tai symboliikan tasolla.

Pagistaanista ei nyt irtoa tämän syvällisempää pohdintaa, koska pää on vielä toisella mantereella. Luulen, että sopeutuminen aikaeroihin korreloi sen kanssa, miten ihminen pärjäisi vuorotyössä. Sehän on hyvin yksilöllistä - ja lyhyestä kokemuksesta tiedän, ettei minusta olisi jälkimmäiseen.

Kaikki haluavat New Yorkiin

Kanssaihmiset olivat innoissaan, kun sanoin lähteväni konferenssireissulle New Yorkiin. Kaikkihan haluavat New Yorkiin! Jos ovat jo käyneet siellä, haluavat uudestaan!

Paitsi allekirjoittanut änkyrä. Ei minulla ollut mitään henkilökohtaista kaunaa kaupunkia kohtaan semminkään, kun en ollut siellä aiemmin käynyt. Mutta lähtökohtaisesti suhtaudun epäluuloisesti ihmiskeskittymiin, joiden populaatio on suurempi kuin Suomen väkiluku. Edes Lontoossa en saanut aikaiseksi käydä kuin vasta marraskuussa. Kerta oli muuten ensimmäinen, vaikka asuin maassa jo toistamiseen - mikäli lentokentille laskeutumista ei lasketa.

Joko uskotte? Pagistaan on läpeensä maalainen ja metsittynyt, joskin rauhanomainen virtuaalivaltio, jossa kirveen etsimisen sijaan paetaan luolaan, jos virta tuo yläjuoksulta lastun.

Myönnettävä tosin on, että niin pitkin hampain kuin suurkaupunkeihin reissaankin, yhtäkään en ole lopulta varsinaisesti inhonnut. New York vaikuttaa niin ikään varsin joviaalilta paikalta kokoonsa nähden. Ensivaikutelmaan on hyvä syy. Kun eilen saavuin, sää oli kesäinen, suorastaan helteinen. Niinpä painelin jetlagia pakoon vihreään Keskuspuistoon, jota myös Manhattanin keuhkoiksi kutsutaan. Siellä kuljeskelin yli tunnin ja istuin tovin paljain jaloin kalliolla katselemassa ohi kulkevien koirien - ja ihmisten - kirjoa. Myös aamulla kävin hölköttelemässä puistossa yhden parhaista urbaaniaamulenkeistäni, joita on sivumennen sanoen kertynyt jo melkoinen kokoelma eri puolilta maailmaa; aamuvarhaisella juokseminen on mainio tapa nähdä kaupunkien toisenlaiset, unisemmat ja jotenkin herkemmät kasvot.

Sinänsä hassua, että vaikka olen käynyt Yhdysvalloissa kolmesti aiemmin, monelle suomalaiselle tutuin itärannikko on jäänyt tähän mennessä väliin. Ensimmäinen reissu oli kuukauden "road trip" vuonna 1999 silloisen mieheni ja tämän vanhempien kanssa. Entinen anoppini on amerikkalainen ja iranilaissyntyisen ex-appeni sukua asuu pitkin Yhdysvaltoja, joten yhdistimme samaan kiertomatkaan sukulaisvierailut ja turismin.

Olen rajattoman kiitollinen entisille appivanhemmilleni tuon huikean mahdollisuuden järjestämisestä. Preerian heinikko, joka aaltoili tuulessa kuin järven pinta, Arizonan hiekka-aavikot ja muinaisten luolaintiaanien asumukset Coloradossa, sormien uittaminen Rio Grandessa, Los Angelesin hiekkarannat, Yellowstonen kuumat lähteet, punapuumetsät, intiaanireservaatit ja Wounded Knee, ratsastaminen lännentyyliin Montanassa, hurrikaanit horisontissa... Vieläkin huimaa muistellessa, miten paljon erilaisia kokemuksia kuukauteen mahtui.

Jälkikäteen olen tosin sureksinut, etten pitänyt matkapäiväkirjaa. Pitkään muistin reitin ja ne parikymmentä osavaltiota, joiden kautta kuljimme. Ajan myötä yhtenäinen kuva reissusta on kuitenkin pirstaloitunut yksittäisiksi, joskin edelleen hämmentävän eläviksi muistikuviksi. Ex-appivanhemmilta voisi tietysti kysyä, mutta heille matka tuskin oli yhtä mieleenpainuva kuin minulle, eivätkä he varmasti muista sitäkään, mitä minä (kun pidempi ihmissuhde päättyy eroon, joutuu tekemään tiliä myös muistoistaan - ensinnäkään ei ole enää ketään, jolta kysyä "muistatko"; toisaalta hyviin muistoihin pitää oppia suhtautumaan hyvinä toisesta ja myöhemmistä tapahtumista riippumatta, mikä voi viedä aikaa, eikä ehkä onnistu kokonaan koskaan).

Kaksi seuraavaa, lyhyempää reissua suuntautuivat molemmat luoteisrannikolle ja osin Kanadaan toinen huvin, toinen työn merkeissä. Hyviä nekin, kumpikin omalla tavallaan. Alaska ja etelävaltiot olisi kenties kiintoisaa kokea, mutta toive niissä käymään pääsemisestä tuntuisi silkalta ahneudelta kaiken jo koetun ja nähdyn jälkeen. Joku roti sentään.

Nöyrää mieltä ja varovaisuutta

Näkymä Snowdonin huipulta.

Tuntuu aavistuksen verran pöljältä palata lumisiin maisemiin juuri, kun kevät näyttää vihdoin olevan tuloillaan. Mutta laitettakoon vielä muiden kiireiden lomassa pari kuvaa Snowdonian reissulta, kun siellä nyt oli ajankohtaan nähden - ja ylipäänsä - niin poikkeuksellinen lumitilanne.

Ennen pääsiäistä Walesin Mountain Rescue eli vuoristopelastusyksikkö varoitteli ihmisiä lähtemästä vuorille ilman asianmukaista varustusta mukaan lukien jääraudat ja hakku - sekä taito käyttää niitä. Pääsiäinen on aina sesonkiaikaa, ja auringonpaistetta povannut säätiedotus ennakoi valtavaa määrää retkeilijöitä Snowdon-vuorelle ja sen ympäristöön.

Eikä näin pieniä vuoria läheskään aina oteta niin sanotusti todesta. 

Lumi muutti harjannereitit upean alppimaisiksi.

Huomasimme kyllä heti kättelyssä, etteivät alppivarustus ja talvipukeutuminen olleet ollenkaan hätävarjelun liioittelua. Vuorenrinteitä peitti liukas jääkuori, jolla olisi ollut mahdotonta tai ainakin vaikeaa ja vaarallista edetä ilman jäärautoja. Muutaman asteen pakkanen puolestaan äityi viiman myötä hyytävän purevaksi.

Meidän reittimme olivat melko rauhallisia lajitovereiden kohtaamisen osalta, mutta pelastushelikopteri pörräsi ahkerasti edes takaisin varsinkin pääsiäispäivänä. Niinpä jälkikäteen verkosta luetut uutisetkaan eivät yllättäneet. Pelastajien pääsiäislammas oli epäilemättä ehtinyt jäähtyä kerran jos toisenkin: lukuisia retkeilijöitä oli pitänyt noutaa turvaan näiden loukkaannuttua tai eksyttyä vaarallisille reiteille. Osa ei ollut varautunut ollenkaan kylmyyteen ja viimaan, vaan joutui liian kevyissä vaatteissa hypotermian partaalle kykenemättä palaamaan omin avuin alas. Kuolemantapauksiltakaan ei vältytty.

Ikävän varjonhan onnettomuussuma loi muuten upealle reissulle. Samalla se muistutti taas kerran siitä, miten helposti mukava retki voi muuttua joksikin aivan muuksi. Luontoa ja sen voimia ei kannata koskaan aliarvioida. Varustautuminen ja ennakointi vähentävät riskejä, samoin kuin se, että reppuun muistaa pakata nöyrää mieltä ja varovaisuutta riippumatta siitä, minne suuntaa.

Ei ollut puolivilleillä walesinponeillakaan helppoa.

Ärmättävät ja yyskyttävät

Lukekaapa Mikael Agricolan eli suomen kielen päivän kunniaksi tietokirjailija ja esseisti Tommi Uschanovin* kolumni kadonneista sanoista.

Sanojen kirjoitusasu on myös voinut muuttua: remseä, vähintäin, huipistua, villiytyä. Eräiden sanojen kohdalla voi todeta, ettei kieli vain soinnahda samoin kuin ennen. Tällaisia ovat monet onomatopoeettiset, ääntä jäljittelevät verbit: avannon hyhmäinen vesi meurahti (Veikko Huovinen ), uninen koira voksahteli (Kalle Päätalo ), kiväärinlukot raksasivat (Veijo Meri ).

Koirat ja avannot kuulostavat yhä samalta kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten, mutta kielikorva ei enää synnytä tämän kuuloisia sanoja niiden kuvaamiseen. Ympäristön useimmat äänet ovat nykyään liian mekaanisia ja tasaisia, jotta niitä eroteltaisiin enää yhtä tarkkaan.

Meidän koiramme kyllä vosahtelevat, vuhahtelevat, ärmättävät ja yyskyttävät. Muutenkin meillä käytetään mielellään maukasta kieltä mukaan lukien murresanat. Allekirjoittaneen osalta se on jo Veikko Huovisella ja muilla suomalaisilla sanataitureilla kyllästetyn lapsuudenkodin perua. Onneksi myös kumppanini osaa arvostaa, käyttää ja luoda herkullisia sanoja (vaikkei mikään intomielinen kirjallisuuden harrastaja omasta puolestaan olekaan). Ne kun tuovat arjen aamiaispöytiin mitä parhaimman höysteen.

*En tietenkään malta olla mainitsematta, että myös Tommi on Joensuun Norssin abivuosikertaa 1994.

Viideltä saunaan ja kuudelta aperitiiville

Työ haittaa taas harrastuksia. Neljän päivän konferenssi - sentään täällä kotikulmilla - pitää niin kiireisenä, ettei edes reissukuvia ole ehtinyt sortteerata.

Mainittakoon kuitenkin muuan kuriositeetti pääsiäisturneeltamme.

Sauna. Suomalainen sauna. Keskellä luoteiswalesilaista Snowdonian vuoristoa.

Sellainen ihme löytyi pääsiäispäivänä syrjäisestä Pen-y-Gwryd -hotellista, jonne siirsimme kortteerimme viimeiseksi yöksi nukuttuamme ensin kolme yötä (allekirjoittaneen osalta huonosti) niin sanotussa bunkhousessa eli hostellin tapaisessa joukkomajoituksessa.

Pyynnöstä lämmitettävä sähkösauna oli pikkuinen pöksä pihan perällä pienen lammen rannalla. Se oli varustettu ulkosuihkulla, josta tuli vain jääkylmää vettä. Mutta oikea sauna se oli yhtä kaikki, kiuas suomalaista tekoa ja asianmukaisen ärhäkkä. Jälkimmäinenhän ei maailman saunoissa ole aina niin sanottua.

Muutaman kuukauden saunattomuuden ja kolmen päivän vuoristokönyämisen jälkeen lauteilla istuminen oli ekstaattinen kokemus. Eikä suomalaiselle ollut konstikaan juosta hotellihuoneen suihkuun lumisen pihan yli pyyhe ympärillä.

Ah, pelkkä muistokin löylyistä lämmittää!

Niin, hotelliin emme suinkaan päätyneet sattumalta. Kyseisessä majapaikassa pääsee paitsi saunaan, myös brittiläisen kiipeilyhistorian kovaan ytimeen. Vuonna 1810 kievariksi muutettu maatila on 1800-luvun lopulta saakka majoittanut Snowdoniassa taitojaan hioneita kiipeilijöitä. Se toimi vuoden 1953 Everest-retkikunnan "perusleirinä" sen testatessa varusteitaan ennen suurta koitosta. Myöhemminkin retkikunnan jäsenet pitivät kokoontumisensa juuri Pen-y-Gwrydissa.

Hotellin omaperäistä viehätystä lisää se, että siellä on tietoisesti ja tyylikkäästi vaalittu menneen maailman tunnelmaa. Pubin nurkassa ei pauhaa jalkapalloselostus taulutelevisiosta, eikä viihde-elektroniikkaa löydy hotellihuoneistakaan. Haarukoidessaan ruokasalissa paahtopaistia luukahvaisilla aterimilla voi hyvin kuvitella olevansa 50-luvulla. Illallisen jälkeen kelpaa nautiskella tilkkanen hyvää viskiä takkatulen ääressä ja tutkailla seinille ripustettuja valokuva-aarteita ja kiipeilymuistoja.

Mikä mukavinta, kokonaisvaltaisen elämyksen hinta jää vielä kauas kaupunkien ökyhotelleista. Jopa Pagistaanin pihi retkikunta raaski sijoittaa yhteen luksusyöhön, vaikka sanastossamme luksus tarkoittaa yleensä kahta päällekkäistä retkipatjaa yhden sijaan (teltassa muuten nukkuu paljon paremmin kuin hostelleissa; oma rauha on aina oma rauha, vaikka ulkomaailmasta erottaisi vain kangas).

Atgyfododd Crist! Yn wir atgyfododd!

Otsikossa on ortodoksinen pääsiäistervehdys kymrin eli walesin kielellä. Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Me teimme vaatimattomamman pääsiäisaamun ylösnousemuksen Tryfan-vuorelle. Kerron "keväisestä" reissustamme Snowdonian kansallispuistoon lisää myöhemmin. Keväinen on lainausmerkeissä siksi, että pääsiäinen oli Brittein saarilla kylmin miesmuistiin. Poikkeuksellisesti myös Snowdonian vuorilla oli täysin talviset olosuhteet. Allekirjoittaneellehan se sopi: pääsin näin nauttimaan kevättalven hohtavista hangista edes muutaman päivän, vaikka hiihtelyt ja mäenlaskut tältä talvelta väliin jäivätkin. 

Memento mori, osa X

As you are now, so once was I; As I am now, so you will be.

 

En malttanut enää odotella Hilary Mantelin Wolf Hallin jatko-osan pokkariversiota, jonka on ilmoitettu ilmestyvän seitsemäntenä toukokuuta. Eräänä iltana tartuin toimeen ja tilasin Bring Up the Bodies -romskun täppäriini eli iPadiini. Kirja lävähti näytölle minuutissa ja siirryin tyytyväisenä täkin alle kokeilemaan, miten elektroninen iltalukuhetki onnistuu.

Onnistuihan se. Toisin kuin nukkuminen. Puoli yötä aivoissani välkkyivät valot ja tekstit. Uni, jos sitä uneksi voi sanoa, oli vähintäänkin levotonta. Ilmeisesti kirkkaan näytön tuijottaminen juuri ennen nukahtamista jätti pääkopan viretilaan. Sosiaalisessa mediassa käyty pohdinta aiheesta vahvisti epäilyni: tämä tosiaan on yksi e-kirjojen varjopuolista.

Kirja siirtynee siis matkalukemiseksi; ensi kuussa edessä olevalla New Yorkin konferenssireissulla siitä voi olla iso ilo. Tiedän myös olla haalimatta täppärille sähköisiä romaaneja tilaamisen helppoudesta huolimatta, koska fiktiota luen lähinnä iltaisin sängyssä. Perinteiset paperisivut eivät yleensä häiritse yöunia. Ainakaan, jos aihevalinnat ovat sopivan rentouttavia.

Pagistaanista ei ehkä ole tässä esimerkiksi. Riippuu tietysti itse kunkin mieltymyksistä.

Vaikka Cromwellin seikkailut Tudorien hovissa siirtyivät edelleen tuota tuonnemmaksi, lähikirpparilta tarttui mukaan vähintään yhtä morbidia luettavaa. Andrew Millerin Pure (2011) kertoo kalmanhajuisen, mutta kiehtovan tarinan insinööristä, joka saa vuonna 1786 tehtäväkseen niin sanotusti ylikansoitetun Les Innocents -hautausmaan poistamisen pariisilaisten ilmaa pilaamasta. Tarina perustuu sikäli tositapahtumiin, että kyseinen hautausmaa todella poistettiin käytöstä ja vainajien jäänteet siirrettiin muualle.

Nyt työn alla on niin ikään kirpputorilta löytynyt Markus Zusakin The Book Thief (2006). Romaani sijoittuu natsi-Saksaan charmanttina kertojanaan itse kuolema. Sain siskolta suomennoksen lainaksi jo hyvän aikaa sitten, mutta se hautautui johonkin työn alla olevien kirjojen pinoon. Aivan erityisesti pidän kertojan lakonisista reunahuomautuksista.

A Small but Noteworthy Note.
I've seen so many young men
over the years who think they're
running at other young men.
They are not.
They are running at me.

Sieniperinnettä ja muuttomuistoja

Pagistaanissa tunnetusti kannatetaan inhimillisen pääoman kartuttamista mammonan sijaan. Niinpä mainostettakoon kahta meneillään olevaa keruuprojektia, joista molemmat liippaavat läheltä myös allekirjoittaneen elämää: sienihulluus iskee syksyisin ja jurttaa on muutettu nopeasti laskettuna kolmetoista kertaa, jos mukaan ei lasketa näitä tilapäisiä ulkomaanvisiittejä (muutot ja sienet eivät kyllä sikäli sovi yhteen, että muuttaessaan paikkakuntaa menettää myös vaivalla oppimansa sienipaikat).

Ensimmäinen on siis Sienet ennen ja nyt -keruu, jossa joensuulainen perinteentutkimuksen opiskelija kokoaa tietoa sieniperinteestä pro gradu-työtään varten.

Mitä sieniä ennen vanhaan syötiin? Mitä muita käyttötapoja sienillä oli? Millä nimillä sieniä kutsuttiin? Muistatko sieniin liittyviä uskomuksia, kaskuja tai tarinoita? Onko suhtautuminen sieniin ja sienilajeihin sinusta muuttunut? Mikä on oma suhteesi sieniin ja sienestykseen? Mikä on paras sienestysmuistosi?

Vastausaikaa on toukokuun loppuun ja vastaukset tallennetaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Joensuun perinnearkistoon.

Kun muisti ja sormet ovat vertyneet itiöemien parissa, voi seuraavaksi haasteekseen ottaa  SKS:n Elämää muuttolaatikoissa -keruukilpailun. Aikaa on syyskuun loppuun saakka ja paras kirjoitus palkitaan kirjapalkinnolla. Myös kaikkien osallistujien kesken arvotaan kirja. Sen voi sitten taas pakata johonkin muuttolaatikkoon lajitovereidensa seuraan.

Keräämme muuttamiseen liittyviä kertomuksia, kokemuksia ja muistoja. Tavoitteenamme on monipuolinen ja runsas aineisto. Jokainen vastaus on tärkeä, sillä vastauksia käytetään opetus- ja tutkimusaineistona. Kirjoitukset arkistoidaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon ja sähköisessä muodossa saapuvat kirjoitukset lisäksi Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon. 

---

Lisäys konehuoneen puolelta: Pagistaanissa on harvemmin tekstejä poistettu, koska itsesensuuri toimii pääsääntöisesti hyvin, mutta nyt tein poikkeuksen ja poistin parin päivän takaisen postauksen. Aihe, joka kirjoittaessa tuntui yksinomaan yleisesti(kin) kiinnostavalta huomiolta ihmismielen syövereistä, alkoi sulatellessa tuntua asialta, jota pureksii kuitenkin mieluummin itsekseen. Joskus ehkä vielä siihen palaan tai sitten en. Sääli, että myös hyvät kommentit hulahtivat pesuveden mukana, mutta eivät ne hukkaan menneet.

Yhdeksän vuotta

Kuva on lainattu täältä.

Muun muassa Peilikirjoitusta-blogissa on viime aikoina pohdittu blogin merkitystä omassa elämässä. Aika ajoin Pagistaanissakin on metablogattu aiheesta, mutta linkkien etsiminen tuntuisi kovin työläältä. Tietysti olisi mielenkiintoista verrata nykytuntemuksia siihen, mitä ennen on asiasta ajatellut.

Pagistaan siis täytti tammikuussa huimat yhdeksän vuotta. Paljon kertonee se, etten kertaakaan ole ajatellut lopettaa bloggaamista, vaikka hiljaisempia kausiakin on mukaan
mahtunut.

En ole toisaalta saanut näiden vuosien aikana hahmoteltua kirjoittelulleni mitään tiettyä linjaa. Pagistaan ei ole historia-, kirja-, kulttuuri-, koira-, valokuvaus-, luonto- tai huumoriblogi. Ei se ole myöskään virtuaalinen päiväkirja. Tämä määrittelemättömyys on varmasti pitänyt lukijakunnan melko pienenä; ei ole ollut sellaista aiheenmukaista verkostoa, johon blogi olisi sujuvasti liittynyt (eikä minulla ole turhan suuria luuloja tarinoideni tasosta muutenkaan).

Toisaalta juuri hajanaisuus on tehnyt bloggaamisesta muun elämän suorittamisesta irrallaan olevaa, täysin stressitöntä verbaaliverryttelyä. Toki aiheet ovat joskus kevyitä, joskus raskaampia ja toisinaan varsin henkilökohtaisia, mutta blogin kirjoittamista toimintana leimaa tietty kepeys ja irrottautuneisuus. Heti, jos olen yrittänyt ryhtyä kirjoittamaan määrätietoisemmin tai rajatummin, bloggaamisesta on kadonnut ilo.

Henkilökohtaisesta puheen ollen, kerran vaihdoin nimellä bloggaamisen nimimerkkiin. Mutta ei se tuntunut omalta - miksi, sitä en osaa oikein sanoa. Kirjoitin aivan samalla tavalla samoista asioista silloinkin.

Omista viistouksistani ja solmukohdistani olen ollut usein melko avoin, mutta se on osin tietoinen valinta; en ole koskaan halunnut luoda itsestäni virheetöntä virtuaaliversiota, korein värin maalattua viehettä työnantajille, vaikka imagonrakennus internetissä onkin nykypäivää. Toisaalta juuri elämän varjopuolet ovat niitä, jotka yhdistävät ihmisiä ja saavat aikaan keskustelua. Omat avautumiseni ovatkin olleet sellaisia, että olen uskonut aiheen jollain tapaa kiinnostavan tai koskettavan muitakin.

On silti asioita, joita en suurin surminkaan repostelisi blogissani. Usein ne liittyvät muihin ihmisiin. Myös jotkut elämänvalinnat koen yksityisiksi tai ainakin sellaisiksi, etten koe blogia luontevaksi foorumiksi niiden yksityiskohtaisempaan puimiseen.

Blogistan, blogosfääri - sosiaalisena ympäristönä se on edelleen tärkeä, vaikka "huippuvuosien" kommenttiketjut ovat enää muisto ainakin Pagistaanin osalta. Muun sosiaalisen median myötä moni vanha tuttu siirtyi toisille foorumeille tai vähensi kirjoitteluaan minuakin enemmän, enkä ole ollut kovin ahkera hakemaan uusia blogituttavuuksia.

Nyt Englannissa ollessani virtuaalisen juttuseuran tarve lienee kasvanut, koska olen urakalla etsinyt uutta lukemista ja koettanut aktivoitua muiden kommenttilaatikoissa. Pagistaan on myös päivittynyt ahkerammin kuin pitkään aikaan, osin varmaankin siksi, että asun täällä (enimmäkseen) yksin. Suomeksi kirjoittaminen on niin ikään rentouttavaa englanniksi työskentelyn lomassa.

Pagistaan siis näillä näkymin jatkaa olemassaoloaan itsenäisenä ja joskus itsepäisenäkin pikkuvaltiona Blogistanin kirjavassa kansainyhteisössä. Anarkia aiheiden suhteen jatkunee: juttu luistaa, silloin kun luistaa, niistä aiheista, mistä kulloinkin huvittaa kirjoittaa. Jos joku jorinoitani lukee ja kenties kommentoikin, aina hauskempaa.

Halvalla ja nopeasti

Kuvan koirat eivät liity juttuun. Eivätkä ole tehtaasta.

Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen mukaan pentutehtailua ei tarvitse kriminalisoida, koska nykyinen lainsäädäntö antaa riittävästi työkaluja puuttua asiaan.

Asiasta nousi nettikeskusteluissa kova virtuaalimeteli. Syystäkin. Vastenmielinen ilmiö on juurtunut huolestuttavan tiukasti suomalaisen koirakulttuurin aluskasvillisuuteen. Mutta jotkut kommentoijat vetosivat siihen, että helppoahan niillä on, joilla on varaa ostaa oikea, rekisteröity rotukoira. Toiset joutuvat "tyytymään" näihin mahdollisesti taustaltaan epämääräisiin koirahankintoihin.

Väitän, että näissä kommenteissa ollaan ongelman ytimessä. Ydin ei suinkaan ole ministerin nihkeys tai viranomaisten kyvyttömyys narauttaa pentutehtailijat. Ei, se on ihmisten halu saada koira halvalla ja nopeasti. Niin kauan kuin kysyntää "tuotteille" löytyy, myös tarjonta tulee löytämään väylänsä. Valitettavasti.

Onko nykyihmiselle jotenkin mahdoton ajatus ottaa aikaa ja säästää rahaa koiraan, jonka taustat ovat kunnossa ja jonka kasvattajalla on puhtaat paperit? Pitääkö koira tosiaan saada heti hankintapäätöstä seuraavalla viikolla? Onko tonni todellakin paljon jopa viidentoista vuoden ilosta - jos huolestakin?

Sitä paitsi jos jo koiran hankintahinta arveluttaa, saattavat eläinlääkärikulut tuottaa ikävän yllätyksen. Ne kun eivät välttämättä jää pelkkiin rokotuksiin (vaikkapa narttukoiran pyometraleikkaus maksaa monta sataa euroa, eikä sitä voi suunnitella etukäteen; koira voi myös loukkaantua tai saada suolitukoksen - ja taas on tarvetta sekä kirurginveitselle että euroille).

Tällä en suinkaan tarkoita, että vain rotukoira on rahan arvoinen hankinta. Mietteitäni aiheesta voi lukea vaikkapa täältä. Mutta niin kauan kuin toimitusnopeus ja halpa hinta ovat kriteereitä koiraa hankittaessa, pentutehtailla riittää hyväuskoisia asiakkaita.

Surullisinta on, että erotuksen hinnassa maksavat koirat.

Alkukieli paras kieli

Tämä kiersi tänään sosiaalisessa mediassa, alkuperä tuntematon.

Mainion kirjablogin pitäjä (ja entinen opiskelutoverini) Salla Brunou perusteli osuvasti, miksi kannattaa lukea suomeksi kirjoitettuja kirjoja. Nimenomaan kirjoitettuja, ei käännettyjä. Olen täysin samaa mieltä siitä, että tuskin mikään kehittää ja ylläpitää kielen tajua paremmin kuin itsensä ahkera altistaminen monipuoliselle kirjallisuudelle. Sallaa lainaten:

Jos omaan kielenkäyttöönsä ei kiinnitä huomiota, ryhtyy helposti käyttämään epäselviä ja monimutkaisia ilmauksia. Sinä-passiivi, tulla-futuuri ja muut kömpelyydet uhkaavat pesiytyä lukijan omaankin kirjoitettuun tekstiin, mikäli lukija ei huolla suomen kieltään lukemalla kaunista, eloisaa ja kielellisesti tarkkaa suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta.

Hyvä näkökohta on myös se, että taitavalla kääntäjällä pitää olla laaja yleissivistys ja kulttuurista ymmärrystä. Niinpä yhdessä Sallan esimerkeistä Pyhän Marian kirkko on suomennettu Pyhän Maryn kirkoksi. Tällaisiin hampaita vihloviin kömpelyyksiin harvemmin törmää suomeksi kirjoitetuissa teoksissa.

Puhumattakaan suomen kielen rikkaudesta ja ilmaisuvoimaisuudesta murteineen ja maukkaine sanontoineen. Ne ansaitsevat tulla viljellyiksi kirjallisuudessa - jos toki puheessakin - monipuolisesti ja taajaan. Itse manailin taannoin pyöräkorjaamolla sitä, ettei vaihteiden rönksähtelyä polkiessa voi kääntää englanniksi. Yanking, jerking, jolting... eivät ne ole sama asia! Eivät ainakaan (itä)suomalaisen suussa.

Jatko-opintoina kannattaa lukea Sallan teksti siitä, mitä hyvää koituu englanniksi kirjoitettujen kirjojen lukemisesta. Pätee toki muihinkin kieliin, jos lukija niitä osaa. Intuitiivisen kielen tajun kehittyminen kirjallisuutta lukemalla koskee myös vieraita kieliä - alkukieli paras kieli. Esimerkiksi allekirjoittaneelle venäjänkielisen kaunokirjallisuuden lukeminen on hidasta takkurointia, mutta palkitsevaa. Hitaudessa on toki puolensa sikäli, että kirja kestää yöpöydällä pidempään.

Cambridgen puolimaraton

Cambridgen puolimaraton eli 21 kilometrin lenkki hölköteltiin tänään. Viime viikko oli suomalaisittain suorastaan toukokuinen, joten haaveissa oli leppeä juoksu shortseissa auringon paistaessa ja narsissien kukkiessa.

Haaveilla toki saa, mutta Englannin kevät on yllätyksiä täynnä. Säätiedotus valutti lämpölukemia armotta alaspäin, kunnes ne sunnuntain osalta näyttivät kahta lämpöastetta.

Ei koleus vielä mitään, mutta aamulla kotoa lähtiessä itätuuli räiski vaakasuoraan räntää. Kisan alkua mutaisella ja sohjoisella nurmikentällä odottelevat juoksijat näyttivät yhtä surkeilta kuin jokirannan narsissit. Monilla oli todella yllään shortsit ja t-paita. Allekirjoittanut oli sentään pohjoisen kasvattina virittänyt päälleen pitkää lahjetta ja hihaa, mutta hypellä sai yhtä kaikki pysyäkseen lämpimänä ennen starttia.

Juoksijoita oli - jos nyt oikein ymmärsin - kolmisen tuhatta, mutta pelkäämiäni sumppuja syntyi paljon vähemmän kuin vaikkapa Helsingin City Runilla, vaikka paikoin reitti meni kapeita katuja ja kujia pitkin. On aina mukavampi juosta, jos pääsee hakemaan alusta alkaen oman tahtinsa ja säätelemään vauhtia omien tuntemustensa, ei edellä menevien mukaan.

Ajan saa tietää huomenna, muttei se kovin paljon yli kahden tunnin venynyt. Yhtä kaikki, olin varsin tyytyväinen juoksuun. Erityisen iloinen olen siitä, että polvet ja muut ongelmakohdat kulkivat mukana ilman reklamointeja, vaikka koko matka juostiin asfaltilla. Toki toisella puoliskolla väsymys alkoi tuntua jaloissa, mutta lihasten jomottelu on toisenlaista kuin vaikkapa polven rasituskipu - ensin mainittu kuuluu asiaan ja menee ohi, kun urakka päättyy.

Tosin luulen, että vielä huomenna tietää jotain tehneensä. 

Mukavaa oli sekin, että katujen varsilla oli paljon kannustajia kurjasta säästä huolimatta. Tuttuja ei näkynyt, mutta numerolappuun painettu etunimi varmisti, että ystävälliset sivulliset kannustivat juoksijoita myös nimeltä. Tunnelma oli siis koleudesta huolimatta lämmin. Meille punaisessa Camfed-liivissä juokseville löytyi lisäksi omia kirittäjiä pitkin matkaa.

Panin merkille, että täällä "hyväntekeväisyysurheilu" eli varainkeruun yhdistäminen johonkin kuntourheilutapahtumaan on hyvin tavallista, vaikka suomalaisia se saattaa oudoksuttaa. Ainakin puolella juoksijoista oli jonkin yleishyödyllisen yhdistyksen paita tai liivi. Kuka juoksi syöpätutkimuksen, kuka silmättöminä syntyneiden lasten hyväksi (jonkin aikaa edelläni hölkötti kaveri, joka edusti jonkinlaista hedelmöityshoitoja edistävää järjestöä; hänen juoksupaitaansa koristi parvi viriilin näköisiä siittiöitä). 

Täkäläisethän saavat laittaa järjestöille tehdyt lahjoitukset verovähennykseen, mikä saattaa toimia lisäporkkanana kupeen kaivamiselle.

Vielä kerran lämmin kiitos kaikille lahjoittajille! Oli hienoa huomata, että niin moni lähti mukaan huolimatta kenties hieman vieraan oloisesta toimintamallista. Henkilökohtaisen kampanjani tavoite täyttyi ja enemmänkin. Kerron vielä myöhemmin, mikä oli tiimin kokonaistulos ja mitä rahalla saa tehtyä afrikkalaistyttöjen koulutien tasoittamiseksi.

Äläkä ikinä kuvittele

Kaarina Davis oli liittänyt blogiinsa lainauksen, joka tällaisesta tulevaisuuden kanssa tuskailijasta ja menneiden haikailijasta tuntui aivan erityisen rohkaisevalta ja lempeältä.

Olen oppinut, että jos ihmisen täytyy lähteä paikasta, jossa hän on elänyt ja rakastanut, jonne kaikki hänen eilisensä ovat syvälle haudattuina - silloin on lähdettävä: vaikka verkalleen, lähdettävä on niin nopeasti kuin mahdollista. Älä ikinä käänny katsomaan taaksesi äläkä ikinä kuvittele, että muistamasi hetki on muita parempi vain siksi, että se on mennyt. 

Kuluneet vuodet tuntuvat turvallisilta, voitetuilta vuosilta, kun taas tulevaisuus piilee pilvessä, joka etäältä näyttää pelottavalta. Pilvi haihtuu sitä mukaa, kun tunkeudut siihen. Olen oppinut tämän, mutta kaikkien muiden tavoin opin sen myöhään.
- Beryl Markham

Tämän viisauden myötä Pagistaan toivottaa hyvää naistenpäivää kaikille sukupuoleen katsomatta.

Doverin linnasta ja kulttuuriperinnön vaalimisesta

Niin, siitä Doverin linnastahan minun piti jokunen sana kirjoittaa. Se on yksi parhaiten säilyneistä keskiaikaisista linnoista Englannissa ja mainio esimerkki siitä, millaisia kerrostumia ja merkityksiä yhteen ainoaan paikkaan voi kertyä.

Hyvä sijainti kanaalin kapeimmalla kohdalla houkutteli paikalle roomalaiset. Heidän 100-luvulla rakentamansa pharos-majakan rauniot näkyvät yllä olevassa kuvan vasemmassa laidassa. Sen vieressä oleva korkeampi rakennus on kirkko, jonka vanhimmat osat ovat 1000-luvulta.

Itse linna - joka häämöttää takana - on Vilhelm "Valloittajan" alulle panema tukikohta. Hän aloitti sen rakennuttamisen hetimiten saavuttuaan saarelle vuonna 1066. Päälinna torneineen on kuitenkin pitkälti Henrik II:n aikaansaannosta 1180-luvulta eteenpäin. Hänen seuraajansa jatkoivat urakkaa lisäämällä kokonaisuuteen uusia muureja ja valleja ja laajentamalla sitä.

Doverin linnan alue pysyi sotilaallisesti tärkeänä tukikohtana aina toiseen maailmansotaan asti. Silloin sieltä johdettiin muun muassa operaatio Dynamoa, jolla brittisotilaat evakuoitiin Dunkirkista kanaalin yli vuonna 1940 saksalaisten miehitettyä Ranskan. Linnoitusten alla on mailikaupalla tunneleita, jotka olivat sodan aikana kiivaassa tukikohtakäytössä.

Nykyisin Doverin linnan valtaavat päivittäin turistit. Meneillään on jatkuva operaatio Elämys. Britit, jos ketkä, taitavat menneisyyden leipomisen makoisaan ja helposti sulavaan muotoon. Tutkimaan pääsee niin tunneleita, linnaa kuin vallejakin ja jos oma mielikuvitus loppuu kesken, apua löytyy jos jonkinlaista.

Päälinna on jo itsessään vaikuttava paikka. Vaikuttavuutta lisää, että se on sisustettu osin 1100-luvun asuun. Yksi oikean takan ääressä lämmitelleistä vapaaehtoistyöntekijöistä kertoi, että seinävaatteiden värit ja kuosit sekä huonekalujen mallit on poimittu huolellisesti vanhoista käsikirjoituksista. Takana on siis pitkä tutkimusprojekti ja jälki sen mukaista.

Eikä siinä kaikki. Kurkistellessamme näkymiä linnan tuuliselta katolta viereemme tuli turkiksiin pukeutunut nuori mies, joka manaili "tätä helvetin kylmää maata". Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen palatessamme linnan pääsaliin, jossa keskiaikaisittain pukeutunut pariskunta kävi kiivasta riitaa. Henrik II ja Eleonoora Akvitanialainenhan siinä ottivat yhteen perintökysymyksistä ja maiden hallinnasta. Turkisviittainen kaveri oli tietysti heidän poikansa Rikhard "Leijonamieli". Näistä valtakuvioista kävijöitä oli luonnollisesti valistettu lyhyellä ja humoristisella multimediaesityksellä ennen siirtymistä itse linnaan. 

Tapaan suhtautua hieman epäluuloisesti kaikenlaisiin "historian elävöittämisiin", olivatpa kyseessä näytellyt kohtaukset tai lasten puuhanurkkaukset. Ne ovat helposti muovisia ja mutkat suoriksi vetäviä (ja toisinaan kiusaannuttavia, jos pahaa aavistamatonta yleisöä vedetään väkisin mukaan leikkiin). Mutta Doverissa kaikki napsahteli nautittavasti kohdalleen. Tosin - jos nyt jotakin huomautettavaa haluaa hakea - näyttelijöiden olisi pitänyt puhua nykyenglannin sijasta muinaisranskaa.

Oma näkökohtansa tietysti on, mitä tällaisella historiallisen perinnön vaalimisella haetaan, millaisia muotoja se ottaa ja onko siinä kenties jotain ongelmakohtia. Tämä ei koske pelkästään elävöittämisyrityksiä, vaan ylipäänsä historiallisia paikkoja, rakennuksia, muistomerkkejä, kirjallisia esityksiä... Historiaa, maantiedettä, maisemaa ja muistin merkitystä tutkinut David Lowenthal on hienosti purkanut heritage -käsitettä, joka kääntyy suomeksi perinnöksi, ehkä tarkentaen kulttuuriperinnöksi.

Hänen mukaansa kulttuuriperintöä vaalitaan nykyisin vimmaisemmin kuin koskaan. Sen arvoa ei kukaan kyseenalaista. Yhtenä syynä on nykyihmisen irrallisuus ja tarve hakea "omia" juuriaan, eikä markkinatalouskaan ulkona kuviosta ole. Tässä innossa on toki puolensa, mutta myös ongelmansa.

Ensinnäkin kulttuuriperinnön määrittely ja rakentaminen ovat osaltaan tekemässä menneisyydestä esitystä, jossa asiat seuraavat toistaan siistissä kronologisessa järjestyksessä. Historian esittämistä ja kertomista sävyttää aina tietynlainen "jälkiviisaus": me - toisin kuin tuolloin eläneet - tiedämme, mitä tietyn hetken jälkeen tapahtui, eikä se voi olla värittämättä käsityksiämme kyseisestä hetkestä. Taaksepäin katsottuna asiat näyttävät aina selkeämmiltä kuin tapahtuessaan:

Historical hindsight tidies chaos into order, often into predestined sequence, as though things could not have happened otherwise. 
(Lowenthal: The Heritage Crusade and the Spoils of History)

Menneestä laadittu esitys on niin ikään väistämättä vajavainen. Se, mitä historiasta päätyy kerrottavaksi ja toistettavaksi, on vain murto-osa tapahtuneesta, puhumattakaan puhutusta, ajatellusta, kaikesta siitä, mistä ei ole jäänyt jälkiä. Edelleen se, mitä kerrottavaksi on valikoitunut ja yhä valikoituu, ei suinkaan aina ole sattumanvaraista.

Historian yksinkertaistamisessa helposti sulavaan muotoon piileekin se ongelma, että yksipuolisuudessaan se kertoo vain yhden tarinan, yhden näkökulman. Kun tuon näkökulman tavoitteena on tietyn yhteisön tai ryhmän identiteetin vahvistaminen, mennään jo aavistuksen verran vaarallisille vesille historian hyväksikäytön suhteen. Englannissa heritage -ajattelu ei ole ehkä niin selvästi patriotismin leimaamaa kuin monessa muussa paikassa (jätän esimerkit nyt tässä mainitsematta), mutta kyllähän sekin perustuu enemmän tai vähemmän viralliseen ja "lukkoon lyötyyn" historiantulkintaan, eräänlaiseen menneisyyskaanoniin.

Metahistoriallisten pohdintojen ohella käytännön kysymyksiä ovat Lowenthalin mukaan muun muassa se, miten esimerkiksi historiallisesti arvokkaaksi koetut paikat määritellään - mikä on tarpeeksi arvokasta tai vanhaa, mihin raja vedetään - ja miten menneen merkkejä sivuavaa kulttuuripolitiikkaa tehdään. Mikä on se taho, joka sitä tekee? Entä irrottaako museointi paikan, rakennuksen tai muun jäänteen asiayhteydestään? Kuka saa hyötyä taloudellisesti kulttuuriperinnöstä? Ja niin edelleen.

Mutkikas ja monitahoinen aihe kaiken kaikkiaan. Mutta äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeämpi kuin päältä arvaisi, väitän.

Kana ja tuulihaukka

Ei, otsikko ei viittaa englantilaiseen pubiin. Mahdollista se kyllä olisi.

Olin jo iltapuhteenani naputtelemassa tarinaa Doverin linnasta, kun osuin lukemaan Jukka Kemppisen pakinointia puhetaidosta tai pikemminkin -taidottomuudesta. Se sattui niin makeasti yksiin viime aikojen mietteideni kanssa, etten malttanut olla tarttumatta aiheeseen. Kemppistä lainaten:

Roomalainen perinne tuntee ja ylistää useitakin huonoja puhujia, ja Kreikassa oli kokonainen maakunta, Lakedaimon eli Sparta, jonka asukkaat olivat kuuluisia vähäsanaisuudestaan. Samaa ominaisuutta muuten ylistetään myös viikinkikirjallisuudessa.

Omassa historiassamme henkilöitä, joita kirjallisten muistiinpanojen mukaan ei ympäröinyt seurallinen puheensorina, olivat esimerkiksi Mannerheim ja Ryti. Lisäisin mielelläni Tannerin, mutta en ole aivan varma. Kaikki mainitut olivat ainakin jokseenkin kehnoja puheen pitäjiä, eikä ole tietoa, että he olisivat koskaan puhuneet ketään pyörryksiin.

Täällä Cambridgessa olen yllättynyt siitä, miten moni lukee esitelmän tai luennon suoraan paperista. Hyvin moni. Enkä puhu nyt opiskelijoista. Vain kerran olen osunut kuuntelemaan sarjaa, jossa luennoitsija kuljeskeli yleisön edessä kuin olohuoneessaan ja piti kolme briljanttia esitelmää - ilman paperin paperia ja silmin nähden esiintymisestä nauttien. Jos hänellä jotain muistiinpanoja oli, ei niistä vilaustakaan näkynyt ainakaan auditorion takariveille.

Entä allekirjoittanut? Oikeastaan täällä olen taas tullut pohtineeksi sitä tosiasiaa, etten ole luontainen puhuja. En millään kielellä, en missään tilanteessa. Ajattelen kirjoittamalla, en puhumalla. Suullisesti muotoilen asiat hitaasti ja tarvitsen siihen kiireettömyyden tunnetta. Usein lopputulos tuntuu jäävän räpistelyksi. Kirjoittamalla taas pääsen lentoon saman tien. Ja se lento on enimmäkseen helppoa, kepeää ja nautinnollista. Ero on kuin kanalla ja tuulihaukalla.

En jännitä esiintymistä yleisön edessä, enkä kammoksu esimerkiksi luentojen pitämistä. En myöskään lue sanottavaani paperista yleisöön katsomatta, mutta tarkan kirjallisen konseptin etenemiselleni tarvitsen. Niin ikään koen aina alisuoriutuvani tilanteissa, joissa joudun reagoimaan kysymyksiin ilman miettimisaikaa, vaikka aihe olisi läpeensä tuttu. Esimerkkeinä mainittakoon haastattelut ja yleisön kysymyksiin vastaaminen esitelmän päätteeksi. Selviän niistä miten kuten, mutta tunnen itseni hyvin kiusaantuneeksi ja kankeaksi. Se ei kuulemma päälle päin näy - ainakaan aina - mutta kokemusta se ei miksikään muuta.

Moni kollega on sanonut nauttineensa väitöstilaisuudestaan täysin siemauksin vauhtiin päästyään. Minä olen luonut puhujaan sivusilmäyksen ja pysynyt hiljaa.

Toki kyseessä on taito, joka jonkin verran kehittyy kokemuksen ja ajan myötä. Monen vuoden etätyöt eivät liene suullista ilmaisua parantaneet, mitä tulee kykyyn käydä spontaania keskustelua oman alan asioista. Mutta uskon yhä vakaammin, että se on myös taipumuskysymys. Yksi ilmaisee itseään paremmin tekstillä, toinen puheella. Joiltakin onnekkailta molemmat onnistuvat yhtä hyvin.

Kysymisessä olen kyllä taitava. Ehkä siksi toimittajan työt luonnistuvat. Olen myös mielelläni niiden joukossa, jotka esittävät kysymyksiä luennon päätteeksi. Mutta poliitikkona olisin surkea tapaus. Jos sanottavaa joskus löytyisikin, vakuuttavan sanomisen kyvyn kanssa olisi niin ja näin - ainakin, jos puhetta ei olisi aikaa muotoilla huolella etukäteen. Kemppisen sanat vahvistavat ajatustani, että järjestys on juuri päinvastainen suhteessa siihen, mitä nykyään vaaditaan:

Sujuvuuden ihanne ei ole ongelmaton. Silti jotenkin tuntuu, että tämän hetken politiikassa ja muussa julkisessa elämässä sanojensa punnitsija ei potkisi pitkälle. Elämmekö puppupuheiden korkeasuhdanteessa?

Pidän kyllä tuosta ystävällisestä kuvauksesta "sanojen punnitsija". Synkempinä hetkinä olen määritellyt kaltaiseni kankeakielisen puhujan suorasanaisemmin.

Toki mielessäni vain. Tai kenties kirjaimin.

Juustoa ja juoksutreeniä

Varoitus: sisältää yksityiskohtaisia liikunta- ja ravintoasioita.

Kävin tänään juosta remputtamassa melkein kahden tunnin lenkin pitkin joenrantoja ja pellonlaitoja. Eiköhän tässä yksi puolimaraton saada hölköteltyä, olettaen, ettei viikossa ehdi iskeä lentsu tai muu riesa.

Edellisen kerran juoksin puolimaratonin huimat kuusi vuotta sitten. Piti tarkistaa asia Pagistaanin arkistoista, kun en ollut uskoa, että siitä on niin kauan...! En silloinkaan asettanut aikatavoitteita, mutta tällä kertaa aion olla vielä varovaisempi. En ole hakenut harjoitellessani vauhtia juuri ollenkaan. Suomessa ollessanikin teen niin sanottuja intervallitreenejä vain uima-altaassa vesijuosten, koska asfaltilla kovaa pinkominen on osoittautunut hyvin huonoksi ajatukseksi. Suurin piirtein yhtä huonoksi kuin yritykset treenata täyspitkälle maratonille näillä ylipronaation ja Mortonin neuroomien kiusaamilla kintuillani. Säästän koipia ja selkää mieluummin alppiretkille ja muuhun hauskanpitoon.

Mutta puolimaraton on mukava matka. Siinä on jo himpun verran tavoitteellisuutta, mutta todennäköisyys itsensä hajottamiseen melko pieni (jos siis välttää kirjaimellisesti kantapään kautta opittuja hölmöyksiä).

Jotain on kyllä kuudessa vuodessa muuttunutkin. Nimittäin aineenvaihdunta. Se ruokailujen ja hieman tehostetun harjoittelun kuvio, jolla aiemmin paino pysyi samassa tai putosi hiukan, onkin nyt tuonut vaa'an kertoman mukaan lisää liki kolme kiloa. En ole juuri harrastanut makeaa tai muita tuhteja herkkuja, enkä edes popsinut suuria annoksia tavallista ruokaa. Pubissa tulee käytyä vain harvakseltaan. Kunto- ja hyötyliikuntaa on kertynyt aina vähintään tunti päivässä, useimmiten enemmän.

Oikeastaan ainoat elintarvikkeet, joita olen viime aikoina syönyt määrällisesti enemmän, ovat hedelmät ja juusto. Edellisiä siksi, että lähikaupassa on vastustamattomia "kilo punnalla"-tarjouksia. Tuleehan siitä hedelmäsokeria, jos päivän mittaan närppii vaikkapa kolme päärynää, kolme omenaa ja kaksi appelsiinia... ai niin, olikos siellä korissa klementiinejäkin? Kuivattuja goji-marjoja - joiden väitettyihin terveysvaikutuksiin en ole kuitenkaan hurahtanut - tuli jossain vaiheessa tavaksi ropsauttaa kourallinen aamupuuroon, kun täältä ei metsämarjoja saa.

Juustoa kuluu enemmän lähinnä siksi, että täkäläinen laatu murenee höylällä vedellessä. Niinpä sitä on pitänyt leikata leivälle veitsellä, mikä on tietysti tehnyt viipaleista reilusti paksumpia (tässä saattaa olla selityksen makua; pidän kyllä juustosta vähän liikaakin, mikä tekee pienestä ruotuunpalaamisjaksosta ihan tervetulleen).

Aika lailla oman ruokavalioni kaltainen pyramidi on lainattu täältä. Toimii  enimmäkseen loistavasti.

Mutta cheddariakaan en ole urakalla lohminut, joten ainoaksi selitykseksi näiden pienten purojen lisäksi jää aineenvaihdunnan hidastuminen keski-ikään tullessa - tai pysähtyminen, kuten joku jossain painonhallintaan liittyvässä keskustelussa katkerana totesi. Kaloreita en ole laskenut, vaan syönyt vanhan treenituntuman mukaan. Tuohon tuntumaan ei näköjään olekaan enää täysin luottamista.

Tällainen heilahtelu hoituu vielä pienillä korjausliikkeillä. Mutta pienikin nousujohteisuus pistää taas kerran pohtimaan, miten vaikeaa painonhallinta ylipäänsä on nyky-yhteiskunnassa, kun kaikenlaista hyvää syötävää (ja juotavaa) on tarjolla paljon ja liikuntaa vähän. Kohtuullinen liikuntamääräkään kun ei tarkoita sitä, että "voi syödä mitä vain lihomatta". Ei ainakaan enää 35 ikävuoden paremmalla puolella. Istuvan ihmisen päivän kaloritarpeen saa huiman nopeasti täyteen ja ylikin niin sanotuilla turhilla eväillä, eli sellaisilla, joista ei juuri ravintoaineita irtoa, mutta energiaa sitäkin enemmän. Suotta ei kasviksia suositella vatsantäytteeksi. Ja niitä hedelmiä - kohtuudella.

---

Tämän taivastelun jälkeen tuntuu irvokkaalta ja jopa mauttomalta muistuttaa varainkeruukampanjastani, joka on komeasti loppusuoralla (vielä ehtii mukaan). Oletettavasti Afrikan köyhillä alueilla päivittäiset huolenaiheet ovat jotain muuta kuin liian paksut juustoviipaleet. Mutta jo tähän mennessä Camfed-juoksutiimimme on saanut haalittua kokoon summan, jolla saa hankittua esimerkiksi koulupuvut 72 tytölle. Kiitos, ystävät!

Sarvekkaat ystävämme

Pagistaanissa on ehkä havaittavissa lievää taisteluväsymystä, kun mitään erityisen järkevää ja analyyttistä ei jaksa eikä ehdi kirjoittaa. Jatketaan siis vanhalla, tutulla silppulinjalla - vähän sitä sun tätä.

Sitä paitsi nyt on perjantai ja kevennyksen paikka.

Jotain allekirjoittaneen mielentilasta - kenties myös aivokapasiteetista - kertonee sekin, että jo monena päivänä olen käynyt töiden lomassa nauramassa tälle videolle, jossa vuohet huutavat kovin inhimillisillä äänillä (ja taas nauratti hirveästi, kun katsoin sen linkitystä varten).

Pagistaanissahan on aina pidetty vuohista. Minulla on ollut kunnia omistaakin kaksi perin persoonallista sorkkaeläintä parin vuoden ajan. Viime aikoina kontakteja sarvekkaisiin ystäviimme on kuitenkin ollut lähinnä Alpeilla.

Viime kesänä mieltä lämmitti erityisesti muuan sattumus wallisinvuohien parissa. En tiedä, miten tuon vuohirodun nimi kääntyisi oikeaoppisesti suomeksi; saksaksi se on Walliser Schwarzhalsziege ja englanniksi Valais Blackneck goat. Joka tapauksessa kyseessä on hyvin kaunis eteläsveitsiläinen vuohirotu, joka oli jo häviämässä tuottoisampien lypsyrotujen tieltä. Sen ominaispiirteenä on pitkä turkki, joka jakautuu kuin viivottimella vedettynä mustaan etupäähän ja valkoiseen takapäähän. Kuten kuvista näkyy, aikuisilla on myös hieno otsatukka.

Olimme siipan kanssa laskeutumassa sateisena aamuna vuorilta laaksoon, kun polku meni - kuten ne usein menevät - eläinaitauksen läpi. Niityn toisella puolella näkyi laiduntamassa iso kööri wallisinvuohia. Joku niistä huomasi meidät porttia avatessamme ja kohta koko lauma - noin kolmekymmentä mustavalkoista liuhupartaa - tuli täyttä laukkaa meitä kohti. Vaikuttava näky!

En tiedä, mitä vuohet satunnaisilta kulkijoilta halusivat. Jotain syötävää oletettavasti. Yhtä kaikki ne asettuivat ympärillemme tiiviiseen, toiveikkaaseen piiriin ja katsoa nakottivat meitä odottavasti. Pienimmät kilit kipaisivat viereisen ladon kiviseinälle nähdäkseen paremmin. Jotain ryysiksestä ehkä kertoo se, ettei tungeksivasta vuohilaumasta saanut vasemmanpuoleista otosta parempaa kuvaa.

Aikansa ne meitä katselivat ja kuuntelivat pahoittelujamme, ettei meillä ollut mukana mitään vuohia kiinnostavaa tarjottavaa. Rapsuteltavaksi sarvipäät eivät suostuneet, vaan väistivät kättä. Sitten ne kyllästyivät, palasivat omiin laidunnuspuuhiinsa ja me jatkoimme matkaamme. Kulkiessamme huomasimme kyltin, jossa kerrottiin lauman olevan osa EU:n tukemaa alkuperäisrotujen elvytysprojektia.

Sentään vuohet eivät lähteneet seuraamaan meitä, kuten miehelle jonkin kerran on Alpeilla käynyt. Ehkä emme vielä parin maastoyöpymisen jälkeen haisseet tarpeeksi vahvasti ollaksemme potentiaalisia johtajapukkeja.