Epifyytit

Pari vuotta sitten sain Phalaenopsis-herätyksen havahtuen monen muun tavoin huomaamaan, miten helppohoitoisia ja ahkeria kukkijoita perhoskämmekkähybridit ovat. Toisin kuin kuvittelin, diivailu on niistä kaukana! Sittemmin perhosia on ilmaantunut ikkunalaudoillemme useampikin (odottelemaan seuraa muista orkideoista, joiden aika tulee vielä koittamaan).

Erityisen sympaattista kämmeköissä on se, etteivät ne jalostuksesta huolimatta ole unohtaneet epifyytin eli päällyskasvin ominaispiirteitä. Kun tueksi laitetun kepin ottaa pois, kasvi näyttää huokaisevan helpotuksesta ja alkavan tyytyväisenä kasvattaa kukkavarsiaan, lehtiään ja ilmajuuriaan vaakasuunnassa rönsyten. Ainakin meidän perhoskämmekkämme viihtyvät mainiosti amppeleissa, mitä ei kukkakaupassa sotilaallisesti seisovia Phalaenopsis-rivistöjä katsoessaan arvaisi.

Noli turbare circulos meos

On mielenkiintoista huomata olleensa nuorempana jollain tapaa avoimempi muutoksille kuin nyt. Luulisi, että asia olisi päin vastoin, mutta eipäs vain; huomaan huolestuvani ja käyväni oudon levottomaksi tuttujen ympyröiden vaihtumisesta, vaikka vaihdos olisikin myönteinen ja toivottu.

Tuleva talomme on pikaisesti laskettuna 14. kotini, joten muuttaminen itsessään on rutiinia. Luulenkin tänään koiria lenkittäessäni hoksanneeni, mistä uudenlainen hermostuminen kumpuaa - siis sen lisäksi, että joudun siirtämään sekä kotini että sen myötä työympäristöni toiseen paikkaan kesken väikkärin loppurutistuksen.

Katsellessani taaksepäin tajusin, että olen viimeisten muutaman vuoden aikana ollut rauhallisempi ja elämääni tyytyväisempi kuin koskaan aiemmin. Nuorempana - ja aiemmissa ihmissuhteissani erityisesti - olin kroonisesti levoton ja aina vähintäänkin lievästi ahdistunut, ja lankesin kerta toisensa jälkeen kuvittelemaan, että ulkoisten olosuhteiden muutos muuttaisi tilanteen ja toisi mielenrauhan.

Kovin tavallinen kuvitelma, luulen.

Niinpä kodin vaihtaminen, ulkomaille lähteminen tai naimisiin meneminen tuntuivat olevan täynnä toivoa ja lupauksia ennemmin kuin epämääräistä uhkaa. Halusin koko ajan jotakin tietämättä itsekään, mitä.

Kun eteeni sitten heitettiin muutos, johon en itse voinutkaan vaikuttaa, oli se siihenastisen elämäni kovin paikka. Aloin vähitellen tajuta, että muun maailman sijaan vinossa oli lähinnä suhteeni omaan itseeni. Eikä ihan vähänkään. Nykyisin se on toivoakseni suoristunut jo hiukan. Osaan vetää paremmin rajat itseni ja muiden väliin, enkä enää vaadi itseltäni mahdottomia (paitsi ehkä joskus pikkuisen). Kenties noiden todellisten muutosten seurauksena olen osannut asettua aloilleni omaan elämääni paremmin kuin ennen. Kaiken lisäksi olen ollut onnekas löytäessäni ihmisen, jonka kanssa viihdyn paremmin, kuin olisin uskonut kenenkään kanssa viihtyväni ja joka - hämmästyttävää kyllä - näyttää viihtyvän myös minun kanssani vuodesta toiseen.

En ole oikeastaan aikoihin aktiivisesti halunnut muuta, kuin mitä minulla nyt ja tässä on. Edes vuokra-asuntomme karmea sijainti kehätyömaan vieressä ei ole laukaissut aiemman kaltaista levottomuutta ja tarvetta muuttaa asioita nyt ja heti. Tieto ja toive siitä, että joskus tämäkin muuttuu, on riittänyt.

Tampereelta Espooseen ja samalla miehen kanssa yhteen muuttaessani muistan aivan samanlaisen haikeudensekaisen pelon siitä, että jo olemassa oleva hyvä häviää, kun sitä yrittää omilla toimillaan korskeasti lisätä. Pelko osoittautui turhaksi.

Ehkä tällä kertaa paineita lisää myös muutto omakotitaloon. Aivojeni primitiiviset syöverit kai muistuttavat, miten moisessa projektissa kävi kymmenkunta vuotta sitten: löysin itseni muuttolaatikoiden ja kahden koiran kanssa pienestä vuokra-asunnosta ihmettelemästä, mistä ylitseni ajanut rekka oikein tuli (eikä toinen yritys eri ihmisen kanssa päättynyt juurikaan paremmin, vaikka tapaus oli aivan erilainen ja shokkiefekti paljon pienempi).

Vaikka järki sanoo, ettei menneitä ja nykyistä tilannetta voi verrata toisiinsa oikein millään tasolla, on kai nämäkin tuntemukset vain käytävä läpi.

Peruspuuhakas nisäkäs

Äiti lykkäsi taas matkaani kasan lehtiä. Niistä yhdessä oli tutkija Jaana Venkulan kiintoisa haastattelu*. Se vahvistaa saunan lauteilla sorvattua maallikkoteoriaamme ihmisestä peruspuuhakkaana nisäkkäänä, jonka kohtaloksi ainakin länsimaissa on koitumassa nykytekniikan ja -yhteiskunnan vahvistama ja suosima mukavuudenhalu.

Myös tutkijan mukaan ihmiset ovat sairastuneet "oikean tekemisen" puutteeseen. Ihmislaji ei sopeudu noin vain uuteen, päähän keskittyvään elämäntapaan, josta konkreettinen selviytymisaskarointi puuttuu lähes kokonaan:

"Elämme käsittämätöntä pään ja tiedon ylivallan aikaa, jossa tekniikka hoitaa sen, mikä ennen tehtiin itse.
- Se on paha virhe. Elämä on näennäisesti helpottunut, mutta ovatko ihmiset koskaan olleet niin uupuneita ja masentuneita kuin nyt? Mieli väsyy, kun tekeminen puuttuu."

Venkula muistuttaa, että kun teemme käsillä jotakin konkreettista, aivotkin toimivat vilkkaammin. Erilaisista kriiseistä selviämisessäkin tekeminen voi olla vatvomista tehokkaampaa, koska se aktivoi aivojen mielihyväkeskusta ja sitä kautta ongelmia ratkovia aivolohkoja:

"- Keskittyneessä puuhassa aivot saavat yhtäältä levätä, toisaalta uusiutua ja silloin niissä syntyy 'kuin itsestään' yllättäviä oivalluksia. Se tuntuu siltä, kuin odottamatta umpiseinään aukeaisi ovi. Mieli löytää itse tiensä, mutta se vaatii pakotonta tilaa."

Sama pätee, sivumennen sanoen, myös aivotyöhön. Ainakin allekirjoittaneen kokemuksen mukaan tutkijan tai kirjoittajan hommissa on turha jäädä työpöydän ääreen jahkamaan umpikujalta tuntuvia jumituksia. Siitä seuraa vain painetta ja ahdistusta, joka ei taatusti edistä ongelman ratkeamista. Jonkin konkreettisen asian tekeminen sen sijaan rentouttaa ja vapauttaa pääkopan tekemään omaa työtään, ja useimmiten ratkaisu tosiaan ilmestyy kuin itsestään. Ennemmin tai myöhemmin. Kuten olen joskus tainnut kirjoittaakin, ilmiö on toisinaan lähes pelottava; aivan kuin joku toinen olisikin tehnyt työn ja välittäisi valmiin, loogisen ajatusrakennelman telepaattisesti päähäni keskittyessäni johonkin aivan muuhun.

Aivot eivät tosiaankaan toimi kellokortilla.

Mitä tulee teoriaan tekemättömyyden ja masentumisalttiuden välisestä suhteesta, uskon ilmiön liittyvän tyydytykseen, jota ihminen kokee puuhatessaan aivan perusasioiden parissa. Ehkä kyseessä on juuri primitiivinen tarve "selviytymisaskareisiin" ja tunteeseen, että saa tehtyä jotakin konkreettista hyödyksi itselleen ja läheisilleen. Yhä abstraktimmiksi muuttunut työelämä yhdistettynä nykytekniikan helpottamaan arkeen ei noita pieniä tyydytyksen kokemuksia juuri tarjoa. Elämän merkitykselliseksi mieltämisestä jää kukaties puuttumaan jotakin olennaista.

Liekö tällä jonkinlainen yhteys viime aikojen sisustus- ja ruoanlaittoinnostukseen, joka tosin - paradoksaalisesti - näyttää sekin olevan ulkoistettu medialle? Ihmiset jatkavat istumatyöpäivän päätteeksi istumista kotisohvalla ja katsovat, kun muut sisustavat ja laittavat ruokaa, vaikka mielelle olisi terveellisempää touhuta samoja asioita itse. Tai jotakin muuta, mikä itse kullekin parhaiten sopii.

Joltisenkin oudolta on tuntunut myös kasvava into tehdä mökeistä täysin varusteltuja kakkosasuntoja, joissa ei tarvitse eväänsä liikauttaa sen enempää kuin kaupunkikodissakaan. Vanhat, lautarakenteiset kesämökit huusseineen eivät enää kiinnosta, kun tarjolla on hulppeita hirsihuviloita kaikilla herkuilla sähkösaunasta sisävessaan ja astianpesukoneesta keraamiseen lieteen. Puusavotta, saunavesien kantaminen ja astioiden tiskaaminen puuhellalla lämmitetyllä vedellä olisivat kuitenkin aivolepoa parhaimmillaan!

Mutta ehkä monesta nykyihmisestä moinen vaivannäkö tuntuu turhalta, kun saman voi hoitaa helpomminkin ja aikaa säästäen - ja kuinka ollakaan, juuri tuossa päätelmässä taitaa piillä ongelman ydin.

Sitä paitsi - mitä sillä puuhaamiselta "säästyneellä ajalla" oikein tehdään?

Vaikka aika ajoin irvistelenkin lempeästi siipan lennokkiharrastukselle, touhussa piilee suuri viisaus. Kerrostalossa konkreettiset selviytymispuuhat ovat olleet vähissä, mutta luova värkkäily - mikä tahansa - nollaa työpäivän silminnähden tehokkaasti tehden työpaineiden pusertamasta takuupäälliköstä leppoisan ja elämäänsä tyytyväisen kaverin (kuvassa mies esittelee velipojalleen Beaver-pienkoneesta mukailtua Talkeetna Air Taxia, johon hän sai inspiraation vuoden takaiselta Alaskan-reissultaan).




*ET-lehti 5/2009, jutun kirjoitti Anne Karuvuori

Vielä ehdimme

Tuntui oudolta palata etelään, jossa krookukset kukkivat, eikä lumesta ole enää jälkeäkään. Ylä-Karjalassa lunta oli vielä reilusti ja lisääkin tuli, vaikka aurinko jo sulatteli ahtojäiden reunapuikkoja.

Rapein hankiainen osui vasta lähtöaamuksi, mutta vielä ehdimme hiihtämään ja mäkeä laskemaan ennen kevään selkävoittoa. Linnunpöntöt tuli niin ikään puhdistettua sekä Nurmeksen että Liperin mökeillä. Lisäksi ehdimme saunoa perusteellisesti kahden jääkantisen järven rannalla sekä tavata molempien sukulaisia mukavissa merkeissä (enoni luona nautittu pääsiäislounas kesti vaatimattomat viisi tuntia).

Välillä pistäydyimme etelässä laittamassa nimemme moneen paperiin. Takaisin lomanviettoon palasimme pankin torppareina. Kuten jo mainituksi tuli, torppa sijaitsee Riihimäellä. Vielä on reilun kuukauden verran aikaa nauttia YIT:n tarjoamista idyllisistä taustaäänistä, viehättävistä maisemista ja kaikki pinnat peittävästä, herkästä pölykerroksesta.

Puottaa hässäyttää

- Syysjiä marmattaa ja varottaa, että elä tule. Kevätjiä se vuan puottaa hässäyttää, valisti nuorempiaan siipan yhdeksättäkymmenettä käyvä isoeno puheen kääntyessä kevätjäillä liikkumiseen.
Pielisen kalastajakonkari oli itse pudonnut jäihin vain kerran, silloinkin onneksi matalikossa. Hevosen alta oli jää pettänyt pariin kertaan, mutta niistäkin tilanteista olivat selvinneet elävien kirjoissa sekä neli- että kaksijalkaiset kulkijat.

Oikeaan suuntaan

On mahdottoman kiinnostavaa havainnoida, miten ihmiset asemoivat itsensä maantieteellisesti. Tarkoitan lähinnä mielikuvatasoa: mitä itse kukin pitää kotiseutunaan ja mitä siihen liittyy, mikä taas tuntuu vieraalta ja kaukaiselta. Se, mikä itselle on itsestäänselvää, voikin toiselle näyttäytyä nurinkurisena - ja päin vastoin.

Esimerkiksi eteläsuomalaiseen multaan juurensa alusta alkaen kasvattanut Veloena kirjoitti, että "on jotenkin raskasta ja ahdistavaa matkustaa pohjoiseen päin. Minusta se tuntuu väärältä suunnalta kaikkina vuodenaikoina".

Kun minä puolestani muutin muutama vuosi sitten Hämeeseen ja sieltä edelleen pääkaupunkiseudulle, pohjoisen ja idän suunta asettuivat "oikeiksi" suunniksi, ja sellaisina ne ovat pysyneet. Lisäksi viihdyin Tampereella niin hyvin, että sekin hahmottuu eräänlaiseksi kotiseuduksi.

Etsiessämme uutta asumusta hieman väljemmiltä vesiltä oli hilkulla, ettemme päätyneet Lohjalle. Vaikka talo oli sympaattinen, lännen ja kaakon suunta tuntuivat alusta alkaen vääriltä ja epämääräisen ahdistavilta. Nyt näyttää siltä, että päädymme Riihimäelle, mikä tuntui alusta alkaen oikealta ja hyvältä (vaikka monelle ajatuskin pienestä kauttakulkukaupungista saattaisi olla kauhistus). Matka Helsinkiin on osapuilleen sama, mutta julkiset liikenneyhteydet ovat Riihimäeltä monin verroin paremmat, mikä painaa vaa'assa paljon. Sekä Itä-Suomeen että Tampereelle - niihin oikeisiin suuntiin - on niin ikään sukkelampi reissata. Sitä paitsi Riihimäki on jo Hämettä!

Suhtautuminen vuodenaikoihinkin riippuu kovasti siitä, missä on kasvanut. Lainaan taas Veloenaa, joka kirjoitti kuuntelevansa "kuin perverssiä kauhutarinaa miehen muistoja, joissa pihaan aurattu lumikinos suli lopullisesti vasta kesäloman jo alettua." Minäkin rakastan Etelä-Suomen varhaisia ja epätodellisen ylenpalttisia keväitä, mutta samalla kaipaan kuitenkin pidempää talvea. Täällä se alkaa myöhään ja loppuu kesken.

Mistä puheen ollen, aivan kohtsillään lähdemmekin oikeaan suuntaan viettämään pääsiäispyhiä ja pitämään pois talvilomiamme (sic!). Suksenkantit on teroitettu, lumikengät pakattu ja metsurinsaappaat rasvattu talven rääppiäisiä varten. Mukavaa pääsiäistä!

Työvoimabyrokratiaa

Tänään Acatiimissa oli kirjoitus tutkijoiden työttömyysturvaongelmien helpottumisesta. On jo aikakin! Sen verran kafkamaisia tarinoita aiheesta on kuultu - ja tuoreessa muistissa ovat omatkin kokemukset työvoimabyrokratian ruosteisissa rattaissa.

Allekirjoittaneen nelivuotinen tutkijakoulukausihan päättyy vuoden lopussa, mikä nousee mieleen aamuyön unettomina hetkinä ja yhä useammin myös päiväsaikaan. Vakaa aikomukseni on rutistaa väitöskirja kielentarkastusvaiheeseen hyvissä ajoin ennen vuoden vaihtumista, mutta tarkastus- ja julkaisuprosessiin kaikkinensa menee oma aikansa. Varmaa on vain se, että vielä tämän vuoden puolella tohtorintutkintoa ei tule plakkarissani olemaan.

Yritän toki haalia jonkinlaista saattohoitorahoitusta viimeistelyvaihetta varten. Post doc-pohdinnan lisäksi itämässä on joitakin pienempiä projekteja, ja toivon mukaan freelance-lehtihommien puolellakin olisi lisäämisen varaa. Silti oli helpottavaa lukea allaoleva pätkä; aivan tyhjän päälle ei väikkärinsä tarkastukseen jättänyt tohtorikokelas joutune, vaikka päätyisikin asioimaan työvoimatoimiston luukulle:

"Omassa työssä työllistymisen päättyminen todetaan ensisijaisesti työnhakijan esittämän luotettavan selvityksen perusteella. Tällainen selvitys voi olla esimerkiksi väitöskirjan jättäminen esitarkastukseen, käsikirjoituksen tai tilaustyön jättäminen tilaajalle tai kustantajalle sekä apurahakauden päättyminen."

Kokonaisuudessaan uudet ohjeet löytyvät Tieteentekijöiden liiton sivuilta.

Itseohjautuva kriittinen banaanipannukakku

Erinäisten jännittävien käänteiden ja kumuloituvan väikkäripaineen valossa on helppoa uskoa uutinen, jonka mukaan aivot toimivat kaaoksen partaalla. Itseohjautuva kriittinen järjestelmä kuulostaa hienolta, mutta ajatus moisesta järjestelmästä omien korvien välissä tuntuu aavistuksen huolestuttavalta.

Lauantaina pakotin itseni pysymään kaukana työpöydän äärestä, vaikka kotosalla olinkin. Ulkoilun lisäksi maanläheiset, riittävän yksinkertaiset askareet ovat omiaan laskemaan pääkopan ylikierroksia. Mullanvaihto yhdistettynä pannukakun paistamiseen on hyvä vaihtoehto.

Kaikkihan pannarin osaavat tehdä, mutta joskus kannattaa kokeilla banaanin lisäämistä taikinaan. Se parantaa sekä makua että rakennetta, eikä sokeriakaan tarvita kuin nimeksi.

Banaanipannari kahdelle

4 dl maitoa
2 luomumunaa
4 dl spelttijauhoja (tai tavallisia vehnäjauhoja)
vajaa 1/2 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1/2 tl suolaa
1/2 tl leivinjauhetta
1 soseutettu, kypsä banaani
vajaa 1/2 dl sulatettua rasvaa

Sekoita kaikki aineet tasaiseksi. Anna turvota puolisen tuntia, kaada suorakaiteen muotoiseen, voideltuun tai leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan ja paista 200 asteessa noin 30 min. Nauti hitaasti hyvässä seurassa. Lisukkeeksi sopii vaikkapa aroniahillo. Kokonaista pellillistä varten tee kaksinkertainen annos.

Nöyrän kiitollisia

Yöt ovat vielä kylmiä ja rapsakoita, mutta valo tuo yhä lähemmäksi läkähdyttävän vihreyden, mullantuoksun, satakielet ja valkovuokkokentät. Muutaman viikon ajan annan tälle maailmankolkalle paljon anteeksi, enkä hetkeen haluaisi asua missään muualla.

Asumisesta puheen ollen, yksityiskohtiin menemättä todettakoon, että Pagistaanin jurtansiirtoprojekti etenee töyssähdellen, mutta etenee yhtä kaikki. Taas kerran maallikot saavat olla nöyrän kiitollisia siitä, että perhepiirissä on talonrakennustekniikan ja korjausrakentamisen asiantuntija. Siskoni tietämystä on ryöstöviljelty ennenkin, emmekä nytkään ole kaihtaneet neuvojen ja konsultaatiokäyntien kinuamista aina tarpeen tullen.

En tiedä, miten meille näillä markkinoilla kävisi ilman häntä. Ohraisesti, arvaan. Moukan tuuri ei aina riitä kantamaan paattia karikoiden yli, kun asia koskee vaikkapa väärin tehtyjä koolauksia, maanvaraisen betonilaatan ongelmia tai seinärakenteen kosteusteknistä toimintaa kastepisteineen.

Tokihan ihmiset tekevät onnistuneita asuntokauppoja omin nokkineenkin vailla huolia huomisesta. Mutta kenties asiantuntijoilta ja kirjallisuudesta tihkunut tieto mahdollisten ongelmien monimuotoisuudesta lisää maallikon tuskaa?

Koirahierontaa

Käytin tänään koiranpoikaa koirahierojan vastaanotolla. Vinkki tuli koiranäyttelyn tuomarilta, joka eläinlääkärinä osasi epäillä lihasjumitusta koiran liikkeiden perusteella. Äkkiseltään ajatus koirahieronnasta saattaa huvittaa, mutta kun miettii, miten suuri osa koiran liikunnasta tapahtuu ihmisen ehdoilla remmissä ravaten tai muuten kontrolloituna, lihasvaivojen syntyminen ja niiden hoitaminen tuntuvatkin aivan järkeenkäyviltä. Työkoirilla lihashuolto kuuluu perusrutiineihin, ja vielä oma ammattikuntansa ovat hevoshierojat.

Tunnin aikana hieroja kävi huolella läpi koko asiakkaansa kropan, löysi jumituskohdat, pehmenteli niitä, kertoi paljon koiran fysiologiasta ja näytti lopuksi, millaisilla venytyksillä nelijalkaisen lenkkikaverin lihaksia voi vastaisuudessa huoltaa. Jotkut koirat kuulemma venyttelevät itsekin, mutta kaikki eivät sitä tee ainakaan tarpeeksi.

Hieroja mainitsi oman koiransa venyttelevän usein niin, että sohvalta tai sängyltä laskeutuessaan se jättää takapäänsä hetkeksi ylös ja ojentaa takajalkansa suorina taakse. Se on kuulemma mitä tehokkain venytys juuri niille lihaksille, jotka koiranpojallakin tuppaavat jäykistymään. Huvituin kovasti, koska vanhempi assistentti Sandy tekee aivan samaa viihtyen pitkät tovit oudossa kottikärryasennossa. Olemme kummastelleet moista tapaa ja ihmetelleet, eikö se satu selkään, mutta ilmeisesti asia onkin aivan päin vastoin.

Paljossa Rocky on vanhemmasta lajitoveristaan mallia ottanut, muttei - harmillista kyllä - tuossa perusteellisessa venyttelyssä.

Oli hauska seurata koiran reaktioita hierontatilanteessa. Ensin se tietysti häsäsi innoissaan, kun hieroja laskeutui matolle sen kanssa. Venytys- ja hierontaotteet oudoksuttivat aluksi, mutta hyvin pian Rocky rentoutui ja alkoi kuunnella käsittelyä rauhallisena. Välillä se päätti, että homma on tylsää ja yritti nousta, mutta rauhoittui nopeasti uudestaan. Kai lihasten leipominen ja osaavat otteet tuntuvat koirasta aivan yhtä mukavilta kuin ihmisistäkin.

Toisenlaisia asiakkaitakin kuulemma on. Vaikeimpia ovat tapaukset, jotka jännittävät käsittelyä, koska pelosta jäykkää koiraa on täysin mahdotonta hieroa. Joillakin taas on kuonokoppa vakiovarusteena.

Huolenaiheet

On mielenkiintoista, miten todennäköisyydet ja syy- ja seuraussuhteet näyttäytyvät lapselle aivan erilaisina kuin aikuiselle. Kestää aikansa oppia, millaisista asioista maailmassa maksaa vaivan kantaa huolta, jos nyt ylipäänsä jostakin. Noiden "oikeiden" murheiden luonnetta ja määrää ei lapsena onneksi tiedä, elää vain jonkinlaisessa fantasian ja maagisen realismin sävyttämässä todellisuudessa, jossa kummituksiin uskominen on luonnollista (näin siis siinä tapauksessa, että lapsuus on perusturvallinen - aivan liian moni joutuu toki kosketuksiin suurten surujen kanssa liian pian).

Lapsen huolenaiheet ja niihin liittyvät tuntemukset ovat silti kokijalleen aivan yhtä aitoja ja todellisia kuin aikuisen vastaavat.

Siippa kertoi isällään olleen aikoinaan kokoparran, jonka tämä ajoi silloin tällöin pois. Pari kertaa sattui niin, että samoihin aikoihin joku sukulainen kuoli. Perheessä tuumailtiinkin, että isän ei kannata ajaa partaansa. Pikkupojan mielessä tuo huumorilla ilmaan heitetty syy- ja seuraussuhde näyttäytyi aivan todellisena ja ahdistavana huolenaiheena: jos isä ajaa parran, joku kuolee.

Minä luin alle kymmenkesäisenä ahkerasti muuatta lintukirjaa, jossa oli osio linnuista kansanperinteessä. Sielulinnut ja viestintuojat tuntuivat kiehtovan karmivilta, etenkin tarina, jossa eräs pariskunta oli istunut tuvassa, kun miehen takana ollutta ikkunankarmia oli tullut takomaan merkillisen peloton tikka. Pian sen jälkeen mies oli tullut huonovointiseksi, sairastunut ja kuollut. Nainen arveli tikan tuoneen viestin tulevasta.

Kun mökillä eräänä aamuna äiti kertoi, että heidän makuuhuoneensa ikkunankarmia oli naputellut tikka, olin aivan varma, että jompikumpi vanhemmistani kuolee pian. Muistan elävästi pelkoni, jota kesti ainakin viikon, ennen kuin asia vähitellen häipyi mielestä (ja itseni tuntien peittyi luultavasti jonkin uuden, aikuisen näkökulmasta yhtä omituisen huolen alle).

Kotikasvatus

Menneiden haikailu ja nykymenon taivastelu lienevät lähestyvän keski-iän merkkejä, jotka eivät sinällään paljoa kerro siitä, olivatko asiat ennen "paremmin" vai "huonommin".

Yhtä kaikki, kun allekirjoittanut oli yläasteikäinen, sana kotikasvatus yhdistyi johonkin aivan muuhun kuin järeisiin kasvilamppuihin.

Lentovene

Lienenkö maininnut, että työhuoneessamme valmistellaan hartaasti ja antaumuksella paitsi historian väitöskirjaa, myös toisen maailmansodan aikaista Sunderland-lentovenettä? Hetkittäin hankkeiden edut ovat olleet ristiriidassa keskenään - solumuovin hiominen hiekkapaperilla on melko dadaistinen taustaääni venäläisten pyhimyselämäkertojen lukemiselle - mutta enimmäkseen lentokonetehtaan ja tutkijankammion yhdistäminen on sujunut ongelmitta.

Tänään kuulin lentoveneen lopulliset mitat. Sen pituudeksi tulee noin metri ja kuusikymmentä senttiä. Siipien kärkiväli on kaksi metriä (lieventävänä asianhaarana mainittiin, että kapine on sentään koottavaa mallia).

Panokset siis kovenevat. Minä ilmoitin haluavani ponin. Ja sille karsinan työhuoneeseen.

Nöyrin ja avoimin

Onko olemassa pyyteettömämpää ja vaatimattomampaa olentoa kuin poliitikko tai muu päättäjä, jolta mediassa tiedustellaan mahdollista kiinnostusta juuri auenneeseen johtotehtävään?
- Niin, kyllähän sekin on mielessä käynyt, kun tilanne on tällaiseksi kääntynyt, mutta kuunnellaan nyt rauhassa kentän mielipidettä; tietysti hyvin nöyrin ja avoimin mielin aihetta lähestyn, ja jos niin todella toivotaan, voisin kukaties olla käytettävissä tämän yhteisen asian hyväksi, niin että katsellaan nyt.
Samalla olemuksesta huokuu pidätelty innostus:
- No totta hemmetissä kiinnostaa! Tuhannen taalan paikka!

Kristalloitumisesta ja kaksipäisestä kotkasta

Palattuani perjantaina Pietarista pidin viikonlopun mittaisen pyykkäys- ja huilitauon. Sitten jatkoin kierrostani parin päivän pikavisiitillä Heinäveden Valamon arkistoon, joka on vuosien mittaan ehtinyt tulla varsin tutuksi.

Tutkimusurakan vähittäinen tiivistyminen - vai pitäisikö sanoa kapulaisesti kristalloituminen - heijastuu hauskasti perustyöskentelyyn lähteiden parissa. Alussa hamusin sitä sun tätä ja turasin hartaasti sittemmin toissijaiseksi osoittautuneiden aineistojen parissa. Nyt kokoonkirjoitus- ja viimeistelyvaiheessa tiedän enemmän tai vähemmän tarkasti, mitä haen, ja pystyn tekemään suunnitelmallisia täsmäiskuja (on syytäkin, mieli saada opus tarkastuskuntoon vuoden loppuun mennessä). Mielenkiintoisia yllätyksiä löytyy silti edelleen, kuten nytkin.

En malta olla palaamatta viime viikkoon, joka, kuten todettua, kului pitkälti tilattuja asiakirjoja odotellessa. Venäjällä käydessä - jos aikaa on vähänkin enemmän katsella ympärilleen - tulee tehtyä kosolti pieniä arkihuomioita katukuvasta ja käytännöistä. Kaikki tuntuu elävän ja muuttuvan nopeammin kuin täällä kotomaassa. Muutoksen havainnointi ja tunnistaminen on tietysti kovin subjektiivista. Ehkä samankaltaisia muutoksia näkisi joku säännöllisesti, kuitenkin riittävän harvakseltaan Suomessa käyvä? Kaikkihan muuttuu. Koko ajan. Kaikkialla.

Yhtä kaikki, tällä reissulla huomasin muun muassa sen, että lastenvaunut ovat vyöryneet ruuhkaiseen katukuvaan aivan eri mittakaavassa kuin aiemmin. Itse asiassa en edes muista kiinnittäneeni huomiota siihen, miten venäläisvanhemmat ovat natiaisiaan aiemmin kuljettaneet - kainalossa ja käsipuolessa kai? Leveät ja raskaat vaunut näyttävät aiheuttavan ongelmia muun muassa metrossa, jonka kapeat ja jyrkät liukuportaat soveltuvat mahdollisimman huonosti ylimääräisten kuormien kuljettamiseen.

Ehkä vaunuilmiö korreloikin suoraan automäärän lisääntymisen kanssa? En tiedä, miten paljon Pietarin kokoiseen kaupunkiin voi autoja mahtua, mutta aina niitä tuntuu olevan enemmän kuin edellisellä visiitillä. Katku, melu ja autoilijoiden anarkistinen asenne ovat jotain sanoinkuvaamatonta. Autot tosiaan tappavat kaupungin.

Ja varomattomat, liikennevaloihin lapsellisesti luottavat jalankulkijat siinä sivussa.

Ei liene sattumaa, että turisteille myytävissä, idyllisissä akvarelleissa ja grafiikanlehdissä esitellään aina seesteistä mielikuvien Pietaria, jossa kiireettömät ihmiset käyskentelevät autioilla prospekteilla ja ulitsoilla. Ehkä joskus parinkymmenen vuoden päästä - pahimman autohuuman toivon mukaan laannuttua - havahdutaan ajatukseen autottomasta keskustasta ja muistetaan taas arvostaa paitsi Pietarin omaleimaista ilmapiiriä ja rakennuskantaa, myös sen upeaa joukkoliikenneverkostoa?

Turkiksia näkyy myös paljon enemmän kuin kymmenkunta vuotta sitten. Hyvään kaupunkipukeutumiseen näyttää naisilla kuuluvan vähintään pörheä turkiskaulus. Turkkeihin ja nahkavaatteisiin keskittyneitä kauppoja riittää.

Mitä politiikkaan tulee, kirjakauppojen hyllyt kertovat joskus enemmän kuin uutiset. Menemättä nyt itse kirjoihin - niistäkin voisi muutaman päivän nuuskimisen perusteella sanoa yhtä sun toista - mainittakoon toisenlaiset painotuotteet. Juliste- ja karttaosastollahan on perinteisesti ollut tarjolla poliittisten johtohahmojen kuvia kehyksiin ja seinälle pantaviksi. Entä nyt? Dmitrij Medvedevin kuvaa löytyy kyllä, mutta näkyvämmällä sijalla useimmissa kaupoissa on toinen versio. Siinä presidentti poseeraa yhdessä pääministeri Vladimir Putinin kanssa.

Yhteispotretti saa median taannoisen irvistelyn kaksipäisestä kotkasta tuntumaan sekä huvittavan että karmivan osuvalta.

Ymmärtämisen vaikeus

Pushkinin ja D'Anthesin kaksintaistelua esittävä kuva (1800-luvun lopulta) on lainattu täältä.

Kuten lienen maininnut, olen jo hyvän aikaa sitten ajautunut auttamattomasti historiallisen mielikuvatutkimuksen pariin. Sen kiinnostavuus nousee osaltaan haasteesta yrittää ymmärtää kulloisenkin aikakauden maailmankäsityksiä, mentaliteetteja ja arvoja. Yritykseksihän se aina jää, mutta historiallisia totuuksia ei kuvatutkijan tarvitse onneksi julistaakaan.

Semminkään, kun niitä - siis totuuksia - löytyisi joka tapauksessa joka lähtöön.

Joskus ymmärtämisen vaikeus konkretisoituu merkillisiin asioihin. Koluttuani eilen venäläisen taiteen museota sekä työn että huvin merkeissä istuin teekupin äärelle miettimään seuraavaa siirtoani. Jostain mieleeni juolahti Aleksandr Pushkinin (1799-1837) kotimuseo, jossa en ollut koskaan käynyt.

Pushkinhan on Venäjällä lähes pyhänä pidetty runoilija ja kirjailija, johon kukaan täkäläisen kulttuurin kanssa tekemisissä oleva ei voi olla törmäämättä (venäläisopettajani pistivät aikoinaan minutkin lukemaan ääneen Pushkinin runoja ääntämisen harjoittelemiseksi, vaikken niiden korkealentoisesta kielestä mitään tajunnutkaan - ja ääntämiseni on edelleen korkeintaan välttävää). Kirjallisuuden kieltä uudistaneen kirjoittajan ura oli tuottelias, mutta lyhyt: hän kuoli vain 38-vuotiaana haavoituttuaan kaksintaistelussa. Museossa esiteltiin sentimentaalisesti ja lähes vaivaannuttavan tarkasti kuolevan Pushkinin viimeiset vaiheet - kesken jäänyt kirje, ovi, josta haavoittunut runoilija kannettiin sisään, kuolinsohva, tuttavien huolestuneet viestit ja niin edelleen.

Kaikki tuo sopii tietysti runoilijan romanttiseen kuvaan ja lyö löylyä kulttikiukaalle. Mutta seistessäni Pushkinin työpöydän ääressä ihmettelin lähinnä, miten niin luova ja ilmeisen älykäs mies saattoi mennä päättämään päivänsä niin typerällä tavalla. Minusta on ollut aina käsittämätöntä, että terveet ja elämänsä kukoistuksessa olevat ihmisurokset ovat ryhtyneet moiseen pelleilyyn. Pushkinhan oli saanut nimettömän kirjeen, jossa vihjattiin hänen vaimollaan olevan salainen suhde. Siinäpä oiva syy haastaa huhujen toinen osapuoli, tarttua pistooliin ja jättää jälkeensä nuori leski ja lauma puoliorpoja.

En ymmärrä - mutta minä en elänytkään 1800-luvun alussa, en kokenut tuon ajan seurapiirien sosiaalisia ympyröitä, pelejä ja paineita. Kysehän on joistakin nykyihmiselle vaikeasti avautuvista, aikasidonnaisista kunnian ja häpeän käsityksistä. Sellaisista, jotka saavat "turhan" hengenmenon tuntumaan järjelliseltä ja loogiselta vaihtoehdolta siinä ajassa ja todellisuudessa.

Aihe voi tuntua hassulta ja triviaalilta, mutta ainakin allekirjoittaneelle siinä riittää ihmettelemistä paitsi ihmisyyden, myös viran puolesta. Väikkärissäni olen sotkeutunut samaiseen aikakauteen ja joutunut pohtimaan muun muassa samoissa piireissä liikkuneen pietarilaiskeräilijän ja väärentäjän Aleksandr Sulakadzevin (1771-1839) sielunelämää ja toiminnan motiiveja. Ne taas osaltaan limittyvät niihin kunniakäsityksiin ja mentaliteetteihin, jotka veivät Pushkinin ja monen hänen aikalaisensa hengen.

Moika-joen rannalla sijaitsevassa huoneistossa kulkiessani mietin sitäkin, miten runoilijan vaimo Natalia - ja muut vastaavissa olosuhteissa leskeytyneet naiset - asian itselleen selvitti. Oliko aviomiehen kuolema kaksintaistelussa kunniakas asia myös vaimolle, ja missä määrin siihen sekoittui syyllisyyttä ja häpeää? Aiheutuiko kuuluisan runoilijan leskelle tapahtumasta jonkinlaisia sosiaalisia seurauksia; ei välttämättä näkyviä, mutta aikakauden atmosfäärin ja kuviot tunteneiden aistittavia? Pidettiinkö häntä syyllisenä ja miten se annettiin ymmärtää (mainittakoon, että rouva synnytti kuuden avioliittovuoden aikana neljä lasta, mikä jo itsessään saa epäilemään salasuhteen mahdollisuutta)?

Zen-harjoitus

Siinä näette! Vieläkö joku ilkeää väittää, etteivät arkistot olisi vaarallisia paikkoja? Liukuhyllyjen väliin litistyminen on pientä, jos koko pytinki voi romahtaa niskaan.

Arkistojen piileviin vaaroihin taas kuuluvat erinäiset terveysriskit, mukaan lukien verenpaineen nousu haitallisen korkeaksi. Kärsivällisyyshän ei, toisin kuin monet puolitutut tuntuvat luulevan, kuulu allekirjoittaneen hyveisiin. Venäjän arkistomatkoihin voisi kenties suhtautua jonkinlaisena zen-harjoituksena, jollei jo oleskelu suurkaupungissa - sijaitsipa se idässä tai lännessä - nostaisi stressimittarini viisaria punaiselle ja tekisi harjoituksesta ylivoimaista (olen yrittänyt urheasti siedättyä muun muassa kaupunkilomailemalla aika ajoin, mutta jos lomalta palatessaan on väsyneempi ja kireämpi kuin lähtiessään, ei touhu ole kovin mielekästä).

Kokemukseni suomalaisarkistoista on vielä vähäisempi kuin venäläisistä, mutta pääsääntöisesti asiat näyttävät sujuvan niissä tehokkaasti ja ilman ylimääräisiä mutkia. Toisin on ollut niissä pietarilaisarkistoissa, joissa minulla on ollut ilo asioida. Palvelu on ollut verrattain ystävällistä, mutta byrokratian betonimuuria ei hymyllä murreta. Asiat etenevät omaan tahtiinsa, mihin on vain nöyrryttävä.

Esimerkiksi otettakoon tämä viikko. Saavuin Pietariin maanantain aamujunalla, minkä tiesin olevan jonkinlainen riski ehtimisen kannalta. En kuitenkaan halunnut käyttää sunnuntaita reissaamiseen. Juna-asemalta painelin rinkka rytkyen metrolla majapaikkaani ja sieltä edelleen arkistoon. Tuolloin sen sulkeutumiseen oli tunnin verran aikaa. Selitettyäni asiani, näytettyäni hakemuksen ja henkilötodistuksen ja täytettyäni pari lomaketta sain mukaani kulkuluvan leimoineen. Ensimmäinen vaihe menestyksekkäästi suoritettu!

Tiistaiaamuna säntäsin arkistoon heti sen auettua. Kokonaan uudistetussa systeemissä arkistoluettelot on digikuvattu elektroniseen muotoon, mutta suuri osa sivuista on suttuisia ja vaikeasti luettavia. Luetteloita tihrustaessa vierähtikin useampi tunti, vaikka suurin piirtein tiesin, mitä hain.

Seuraavaksi suuntasin lukusaliin jättämään asiakirjatilaukset. Uskalsin toivoa tarvitsemani aineiston olevan käytössäni jo torstaina, mutta turhaan: sen kerrottiin olevan lukusalissa perjantaina puolenpäivän jälkeen. Juna Suomeen lähtee perjantaina iltapäivällä puoli viideltä, mutta ehtinen käydä asiakirjat läpi.

Toivottavasti.

Koska olin jo saanut tarvitsemani tilaukset sisään, eikä ajatus luetteloiden umpimähkäisestä selailusta sen enempää kuin kahdesta turismipäivästäkään oikein innostanut, katsoin kelloa ja lähdin painelemaan toiseen arkistoon kaupungin vastakkaiselle laidalle. Siellä kävin jo marraskuussa, mutta aika loppui kesken, joten pari asiakirjayksikköä jäi odottamaan seuraavia reissuja. Laskin, että oikein hyvällä onnella ja arkistoväen ymmärtäväisyydellä ehtisin saada tarvitsemani kirjeet tutkittavakseni sopivasti torstaiksi (yleensä toimittamiseen tarvitaan kolme arkipäivää, ja keskiviikkoisin kyseinen arkisto on suljettu).

Mutta kuinka ollakaan, kulkulupia myönnetään tätä nykyä vain maanantaisin aamupäivällä ja torstaisin iltapäivällä kahden tunnin ajan kerrallaan, eikä ketään siihen valtuutettua ollut nyt arkistossa paikalla. Marraskuisella kulkuluvalla ei tietenkään ollut mitään virkaa, minkä tietäen olin varannut mukaan uuden, ohjaajan allekirjoituksella ja laitoksen leimalla varustetun hakemuksen myös tähän arkistoon. Mutta siitähän ei nyt ollut apua. Intin hieman vastaan muodon vuoksi ja nielin sitten tappioni. Toisen visiitin onnistuminen olisikin ollut yhdelle reissulle silkkaa bonusta ja liian hyvää tuuria. Sitä paitsi olin jo suunnitellut käyväni Pietarissa vielä kerran kevään mittaan, joten vahinko ei ollut suuri.

Edellä kerrottu tarkoittaa, että kahden asiakirjayksikön odotteluun ja tutkimiseen joutuu käytännössä varaamaan koko viikon. Sen pidempään en ehdi enkä viitsi täällä kerrallaan kökkiä. Jos tutkittavaa olisi enemmän, useamman viikon kertarutistus voisi olla järkevämpi ratkaisu, vaikka luppoaikaa kertyisi silloinkin enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoittaa voi tietysti missä vain – kiitos Sputnikin – mutta oman työhuoneen kirjahyllyä tulee nopeasti ikävä. Museoitakaan ei jaksa määräänsä enempää koluta, yksi päivässä riittää hyvin.

Loppuajan voi vaikkapa ajatella tekevänsä sitä zen-harjoitusta. Ja kirjoittaa blogia.

Jaetulla ykkössijalla

Pagistaanin kansa vietti mitä viihtyisimmän viikonlopun Turussa siipan velipojan kestitettävänä. Lauantaipäivä vierähti Turun linnassa, jossa urosvahvistuksemme (se kaksijalkainen siis, joskaan ei nelijalkainenkaan) ei koskaan ollut käynyt. Oli siis aikakin!

Museoissa tulee aina hirmuinen nälkä, joten noheva ja kaukonäköinen lankomies oli varannut illaksi pöydän Ravintola Teinistä. Kelpo atrian ja pitkäksi venähtäneen istuskelun kruunasi tuopponen Koulun tummaa vehnäolutta. Sunnuntaiaamun pakkaskävely Ruissalossa viimeisteli viikonlopun ja lepytti lauantaina keskenään tylsistyneen karvaisen kansanosan.

Kutsuimme itsemme - no, kyllä meidätkin kutsuttiin - uudestaan kylään kesällä, jolloin Luostarinmäki ja Kakolan vankila (kiitos Veeralle jälkimmäisestä vinkistä) avaavat taas porttinsa uteliaille turisteille.

Turku on jo pitkään ollut Tampereen kanssa jaetulla ykkössijalla allekirjoittaneen suosikkikaupunkilistalla. Sitä enemmän harmitti, kun huomasimme keskustan vanhojen puutaloasuntojen olevan Pagistaanin asuntoministeriön budjetin sisällä. On kovin kieroa, että elannon hankkiminen sitoo ihmisrievut niille ankeimmille ja kalleimmille asuinseuduille, jotka ovat tietysti ankeita ja kalliita juuri siksi, että ihmisrievut joutuvat keskittymään sinne.

Tänä aamuna junailin itseni vielä mittavampaan ihmiskeskittymään itärajan taakse arkistoloppukirin merkeissä. Tiedossa on viikon tongintasessio vasta uudelleen avatussa historiallisessa valtionarkistossa, jonne kävin jo puhumassa itseni sisään ja hankkimassa hienon lupaproopuskan leimalla ja valokuvalla.

Ja mikä parasta, ensimmäinen rasiallinen merikaalia on nautiskeltu. Välimatka ja harvat tapaamiset pitävät kulinaarisen lemmensuhteen kiihkeänä.

Piirtely auttaa keskittymään

Historiantutkijoiden työllistymistä käsitellyt seminaari tammikuussa oli mitä kiinnostavin, vaikkei ehkä jäljestä uskoisi.

Nuo aina puuhakkaat ja ihmiselämän ilmiöitä väsymättä luotaavat tutkijat ovat nyt todenneet saman, minkä allekirjoittanut jo lapsena huomasi: piirtely auttaa keskittymään tylsiin töihin.

Esimerkiksi palaverissa tai luennolla - jossa ei tarvitse tehdä muistiinpanoja - pystyn keskittymään monin verroin paremmin käsillä olevaan asiaan, jos samalla piirrän. Usein olen kyllä miettinyt, vaikutanko raapustellessani välinpitämättömältä ja epäkohteliaalta puhujaa kohtaan, vaikka asia on aivan päinvastainen.

Tahallaanko

Lienen aiemminkin avautunut koirien fleksi-kelataluttimista, joista huolimattomasti käytettyinä koituu riesaa kanssaihmisille ja vaaranpaikkoja koirille itselleen. Se hihnan uloskelautumisen pysäyttävä jarrunappula kun tuntuu monille koiranulkoiluttajille olevan joko liian vaikeakäyttöinen tai tyystin tuntematon kapine.

Ilmiössä ei ole sinällään mitään uutta. Pyöräillessä on jo tottunut varomaan väylän poikki sinkoilevia eläimiä, eikä omien koirien kanssa kulkiessaan enää ylläty siitä, että ihmiset päästävät fleksin päässä olevat sessensä esteettä hyökkimään päin (tee siinä nyt sitten hallittu ja hyväkäytöksinen ohitus kahden tulisieluisen terrierin kanssa).

Silti ihmisten tollous - anteeksi vain, mutten jaksa nyt asiaa tämän kauniimmin muotoilla - ihmetyttää kerta toisensa jälkeen. Otan toisinaan koiranpojan mukaan juoksulenkille, jolloin hölkkäämme hyvässä järjestyksessä ja lyhythihnaisessa muodostelmassa kevyen liikenteen väylän oikeaa laitaa. Usein - liian usein - käy niin, että fleksikoirakkoa ohittaessamme omistaja antaa juoksevasta lajitoverista intoutuneen lemmikkinsä singahtaa suoraan meitä päin.

Voin vakuuttaa, että omista ja vieraista koirista ja näiden hihnoista koostuva vyyhti on jotakin, jota ei jalkoihinsa reippaassa juoksuvauhdissa halua. Vielä en ole lentänyt päistikkaa naamalleni tai rämähtänyt rähmälleni koirien päälle, mutta hyvin lähellä se on ollut.

Ymmärrän toki asian, jos lähestymisemme on jäänyt koiranomistajalta huomaamatta. Lähes kaikissa tapauksissa se on kuitenkin pantu merkille jo pitkän matkan päästä. Monesti meitä pysähdytään oikein odottamaan.

Tahallaanko ne siis sen tekevät? Joskus sekin vaihtoehto on käynyt mielessä.