Tyyntyy ja hiljenee

"Mielen niin usein täyttävä sisäinen puhe lakkaa hiljaisuuden ja seesteisyyden läsnäolon hetkessä. Tämä vaikutus ulottuu koko juoksijan olemistapaan ja kaikkeen käsilläolevaan, joka tuntuu rauhaisalta ja läsnäolevalta. Maailman seestymisen ja hiljentymisen ymmärrän siten, että oma mieli tyyntyy ja hiljenee."
- Tapio Koski: Juoksemisen filosofia (Tampereen yliopistopaino, 2005).

Lehdestä osui taannoin silmään pikku-uutinen, jonka mukaan juoksemista itsekseen harrastavat eivät ehkä olisikaan yhtä onnellisia ja stressittömiä kuin yhdessä muiden kanssa liikkuvat. Päätelmä oli tehty rottakokeiden perusteella. Porukalla pinttelevät rotat olivat erittäneet vähemmän stressihormonia kuin yksin kipittävät.

Selvähän se. Mahdollisen saalistajan kynnet osuvat laumaeläimen omaan niskaan sitä pienemmällä todennäköisyydellä, mitä enemmän kavereita ympärillä on. Tutkijat myönsivät itsekin, että tulos ei välttämättä ole suoraan sovellettavissa ihmisiin ja lenkkipoluille.

- - -

Viime viikolla junassa juttelin juoksemisesta kollegani kanssa. Hän on kovan tason veteraanimaratoonari ja valmentaa nuoria kestävyysjuoksijoita. Vaikka maratonit ja muut juoksutapahtumat vetävätkin vuosi vuodelta enemmän meitä kuntoliikkujia, nuoria kilpaurheilijoita ei laji juuri houkuttele.
- Nuoria kiinnostaa enemmän joukkueurheilu. Sitäpaitsi tavoitteellinen kestävyysjuoksu on raskasta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Monilla ei riitä kärsivällisyys pitkiin, yksinäisiin lenkkeihin, hän tuumi.

Tavallaan se on kovin ymmärrettävää. Alle parikymppisenä sitä on joka tavalla malttamaton, ja harva nuori viihtyy oman sekasortoisen itsensä seurassa hiljaa pitkiä aikoja. Ehkä nykyään entistäkin harvempi, kun jatkuva häly, viihde ja toiminta tuntuvat täyttävän jo pikkulastenkin elämän; en tiedä.

Pohdimme sitäkin, miten monet tutkijat ja muut omissa oloissaan työtä tekevät tuntuvat harrastavan kestävyyslajeja tai ylipäänsä pitävän yksin ulkoilusta. Minäkin juoksen mieluiten yksin seuran mieleisyydestä riippumatta. Silloin ei tarvitse sopeuttaa omaa vauhtiaan toisen vauhtiin, kuulostella toisen tahtia tai jutella niitä näitä silloin, kun haluaisi vain kuunnella hengitystään ja päästää mielensä irti talutushihnasta.

Toki vaihtelun vuoksi lenkkiseurakin on joskus mukavaa. Silloin juoksemisessa vain on sosiaalisuuden kautta toisenlainen henki, toinen taso.

Jos muutenkin pitää itsekseen puurtamisesta, voi pitkällä lenkillä käyminen olla sekä äärimmäisen rentouttavaa että tuoda työhön uusia oivalluksia. Sitä etätyöläinen on oppinut nopeasti käyttämään hyväkseen kiskomalla juoksutossut jalkaansa kesken päivän ja pidentämällä työrupeamaa vastaavasti illasta.
- Ehkä aivojen ravistelu saa ajatukset järjestykseen, ehdotin selitykseksi ilmiölle, jossa ensin tuskittelee puoli päivää koneensa ääressä saamatta mitään aikaiseksi, mutta juoksulenkin jälkeen pato aukeaa ja ideat tulvivat vuolaina kuin keväinen Kyrönjoki.

Se on oikeasti mielenkiintoista. Ja kokemuksena parhaimmillaan lähes mystinen. Ihan totta, te hurahtaneille hölkkääjille hymyilevät kyynikot.

"Mielen voima ja kehon voima ovat tahdossa läsnä yhtäaikaisena tai niitä ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat sama asia. Harjoittaessamme toista harjoitamme myös toista. Erilaiset kehon harjoitukset, kuten liikunta ja urheilu, voidaan nähdä tahdon laajentamisena kehon alueelle."
- Timo Klemola kirjassa Juoksemisen filosofia.

Monen kerroksen väkeä

Lempäälän Päivääniemen rautakautista kalmistoa ja hautaröykkiöitä. Valtakunnallisestikin tärkeä muinaisjäännös sijaitsee osin hakamaalla, jota hoitavat kesäisin siinä laiduntavat ponit. Myös aholla kasvavat katajat ovat komeita.

Tällaisena päivänä sitä tuntee nöyrää kiitollisuutta alanvalinnasta*, joka sallii ajoittaisen karkaamisen kirjojen äärestä keväiseen luontoon. Tämänkertaisena alibina olivat lähiseudun muinaisjäännökset. Huonoa omaatuntoakaan ei retkestä tarvinnut kantaa, koska oman alan artikkelien väsääminen - ja, kuten asian tulkitsen, kuvittaminen - katsotaan osaksi allekirjoittaneen työnkuvaa. Humanisti nautti siis estoitta auringosta, maalaismaisemista, peippojen laulusta, nokkosperhosista ja koskessa sukeltelevista telkistä.

Kuokkalankosken pohjoisrannalla Lempäälässä on 1400-luvulta peräisin olevia myllyjen kivirakenteita.

Niin kutsuttuja kiinteitä muinaisjäännöksiä - maaperässä tai vesistöissä säilyneitä merkkejä ihmiselämästä 10 000 vuoden ajalta - on Pirkanmaalta löytynyt yli tuhat. Niitä ovat esimerkiksi asuinpaikat, kalmistot, uhripaikat ja puolustusvarustukset. Uusia löytöjä tehdään vuosittain. Nykyihmisen asuinpaikkatoiveet eivät näytä juuri eroavan esi-isien ja -äitien mieltymyksistä; asutus on tupannut keskittymään samoille alueille jo vuosituhansien ajan.

Monet muinaisjäännöksistä sijaitsevat yksityisillä tonteilla, eivätkä inventoinnin jälkeen vaadi mitään erityistoimenpiteitä. Se on jotenkin sympaattinen, jatkuvuuden tunnetta antava ajatus.
- Juu, tämän narsissipenkin alta alkaa rautakautinen hautapaikka. Se ulottuu tuonne puutarhavajan tuntumaan.

*"Alalle ajautuminen" voisi olla allekirjoittaneen tapauksessa osuvampi ilmaisu.

Kontiaiset ja supiaiset

Sanoista pitävälle maailma tarjoaa rajattomasti ilmaista hupia. Ilahduin kovasti kuullessani, että maamyyrän viralliseksi nimeksi hyväksyttiin sen vanha nimitys kontiainen. Sana kuvaakin otusta paremmin - eihän se kuulu myyriin lainkaan, vaan on hyönteissyöjä.

Niin ovat myös päästäiset, joita ensi kerran kuulin kutsuttavan supiaisiksi viettäessäni pääsiäislomaa Ylä-Karjalassa. Urosvahvistuksemme tosin arveli, että perin osuvaa sanaa tavataan maaseudulla käyttää kaikenlaisista tarkemmin määrittelemättömistä, hiirtä muistuttavista pikkuotuksista.

Supiainen. Se hymyilyttää vieläkin.

Odotuksia ja pettymyksiä

Olipa mukavaa polkaista aamupäivän juttukeikalle talviteloilta nostetulla pyörällä. Miten nopeasti matka kaupunkialueella taittuukaan verrattuna kävelemiseen, ja miten pehmeältä lämmin kevättuuli tuntuu katupölystä huolimatta.

Viime aikoina parissakin tutussa blogissa on pohdittu maallemuuton mahdollisuutta tai puitu pienellä paikkakunnalla asumista. Asia on nostettu pöydälle myös Pirkanmaan liitossa, joka teetti vuoden alkajaisiksi kyselytutkimuksen kolmessa kasvavassa kylässä eri puolilla Pirkanmaata. Tavoitteena oli selvittää, millaisia motiiveja ja odotuksia ihmisillä on maallemuuttoa kohtaan ollut, miten ne ovat täyttyneet ja millaisia toiveita asukkailla ylipäänsä asuinseutuaan kohtaan on.

Raporttia tässä yksityiskohtaisemmin referoimatta - se juttukin kun pitäisi kirjoittaa - mielenkiintoista oli se, että maalle muutettaessa uuden paikkakunnan palvelutaso oli nähty usein toisarvoisena seikkana luonnonläheisyyden ja rauhallisuuden rinnalla. Muutaman vuoden kuluessa palveluiden vähäisyys oli kuitenkin kohonnut suurimmaksi ongelmakohdaksi ja tyytymättömyyden aiheeksi. Se sai monet jopa harkitsemaan poismuuttoa (joskin mukana kyselyssä olivat myös iäkkäämmät kanta-asukkaat, joille esimerkiksi terveyspalvelujen läheisyys oli vuosien karttuessa yhä tärkeämpää).

Sama koski harvaan asuttujen alueiden julkista liikennettä ja tieverkon kuntoa; monelle tuntui tulleen ikävänä yllätyksenä, ettei ilman omaa autoa pärjännytkään, tai ettei lasten koulutiellä ollut kevyen liikenteen väylää. Toisaalta nimenomaan itse maalle muuttaneet halusivat rajoittaa tulomuuttoa ja kotikylänsä kaavoittamista, että elinympäristö säilyisi maaseutumaisena.

Tutkimuksen teettäjät tuumivat, olisiko tarvetta koota jaettavaksi jonkinlainen maallemuuttajan opas. Kyselyyn vastanneilla kun tuntui olleen maalla asumisesta kaiken kaikkiaan melko idealistinen kuva ja korkeat, osin ristiriitaisetkin odotukset. Seurauksena oli ollut pettymyksiä, pienempiä ja suurempia, vaikka monet odotuksista olivat toki myös täyttyneet.

Olen itse asunut maaseudulla useampaan otteeseen ja viihtynyt varsinkin haja-asutusalueella. Kirkonkylässä asumisesta tuntuivat puuttuvan juuri ne tärkeimmät: luonto, hiljaisuus ja väljyys. Miksi muuttaa kaupungista maaseututaajamaan katselemaan katuvaloja ja naapurin naamaa vastakkaisessa ikkunassa?

Maalla elämisen suurin miinuspuoli oli minustakin riippuvuus omasta autosta. Sen sijaan enempää palveluita en juuri kaivannut. Kauppa- ja virastoasioiden hoidon joutui vain keskittämään ja suunnittelemaan huolellisesti etukäteen, minkä perilaiskana asioijana teen joka tapauksessa, asuinpa kaupungissa tai maalla (kokemuksen äänellä voin sanoa, että ostoslistojen tekemisessä harjaantuu varsin taitavaksi parin kriittisen unohduksen myötä). Iltaviihteen perään en ole koskaan ollut, vaan valinnut ilomielin revontulet ja valosaasteettoman tähtitaivaan diskovälkkeen sijaan ja nostanut sienimetsän shoppailun edelle sen kummempia miettimättä. Elokuviin ja konsertteihin taas pääsee maaltakin, kun haluaa.

Kenties suhtautumiseni esimerkiksi palveluihin olisi perheellisenä erilainen, mutta asuinpaikkakysymyksessä ylipäänsä lienee kyse ennen muuta asenteista ja valinnoista, jotka puolestaan pohjautuvat pitkälti mielikuviin*. Omakotitalo järven rannalla maalaismaisemassa kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta on kovin harvan ulottuvilla, ja asioiden tärkeysjärjestyksen ratkaisee jokainen itse. On tosiasia, että maalla on vähemmän palveluita kuin kaupungissa, ja että niiden määrä on suorassa suhteessa asukkaiden määrään. Eikä ole missään nimessä reilua tai ekologista, että joukkoliikenne maaseudulla vähenee vähenemistään, mutta se on yhtä kaikki realiteetti, jonka muuttoa miettivä joutuu ottamaan huomioon.

Elämä on heitellyt allekirjoittanutta sinne ja tänne, mutta maalle olisin kyllä valmis palaamaan koska vain. Luulenkin, että maaseutuasumisen sopivuuden oman elämänsä kuvioihin joutuu jokainen kokeilemaan aivan itse; ottamaan riskin ja tarttumaan tilaisuuteen, jos sellainen tulee ja siltä tuntuu. Maallemuuttajan opasvihkoset ja muu valistus voivat ehkä antaa suuntaviivoja, mutta usein omat arvostuksensa oppii tunnistamaan vasta joutuessaan tosielämässä niiden kanssa vastakkain.

Itsetuntemus prosessissa ainakin karttuu, jos omaa unelmaa ei lopulta maaseudulta löydykään.

*Mielikuvista puheen ollen jututin kerran Pohjois-Karjalassa kaavoitusarkkitehtiä, joka analysoi nykysuomalaisten innokkuutta rakentaa ympärivuotista asutusta suurten vesistöjen rannoille. Hänen mukaansa ihmisillä oli sitkeä mielikuva sinisestä järvenselästä ja tyynestä kesäilmasta lämpimine laitureineen. Syysmyrskyjä, vaakasuoraan lentävää räntää ja talven viimoja harva tuli ajatelleeksi kysellessään rantatonttia omakotitalolleen hinnalla millä hyvänsä.
- Ei entisinä aikoinakaan rakennettu kyliä aivan rantaan. Silloin osattiin ottaa olosuhteet ja vuodenaikojen vaihtelut huomioon paremmin kuin nykyisin, hän totesi.

Tarjolla tänään

Laitoksen sähköpostilista on etätyöläisellekin oiva tapa pysyä ajan tasalla työpaikan asioista. Aivan kaikkea ei silti haluaisi tietää.

Kuten sitä, että neljänsadan kilometrin päässä sijaitsevassa kahvihuoneessa olisi tänään tarjolla kahvila Houkutuksen kirsikkakakkua.

Kiirettä pitämättä

Eilen rymytessäni järven rannassa koiran kanssa näin jään reunalla ruskean pallon, joka ei näyttänyt linnulta sen enempää kuin puunpalaseltakaan. Arvaukseni osui oikeaan: piisamihan se siinä. Välittämättä ohi kulkevista pyöräilijöistä ja kävelijöistä se istui selin tiehen ja söi ruokoa. Syödessään se vilkaisi meitä hyvin välinpitämättömästi, nautiskeli eväänsä rauhassa loppuun ja pesi sitten käpälillään naamansa kiirettä pitämättä.

Piisamien puuhia olen toki seuraillut ennenkin, joskaan näin rohkeisiin yksilöihin en ole aiemmin törmännyt. Mökkimme matalavetisessä saunarannassa piisameita on asunut vuosikymmenet. Lähinnä niitä näkee iltaisin uimassa ruokonippu suussa viiltäen veteen kaunista vanaa. Tarkkailijan huomatessaan ne vaihtavat oitis suuntaa tai sukeltavat.

Majavaa muistuttava, mutta sitä paljon pienempi piisamihan on alunperin pohjoisamerikkalainen jyrsijälaji, jota alettiin istuttaa Eurooppaan turkiseläimeksi 1900-luvun alussa. Suomeen se tuli vuonna 1919 ottaen nopeasti erilaiset vesistöt omakseen.

Minusta piisamin olemuksessa on jotakin hyvin porvarillista, vaikka näin sanomalla sorrunkin eläinten inhimillistämiseen.

Arkiselle mallilleen

Taannoisella valtiovierailulla Pagistaanin puolustusministeri pääsi tutustumaan isäntämaan ilmavoimiin.

Menee jonkin aikaa, että parin viikon reissusta palattuaan saa järjestettyä arkensa mallilleen. Tietokone huusi viruspäivitystä ja kasvit vettä, vaikka sisko olikin kiltisti käynyt kastelemassa jälkimmäisiä. Jääkaappi oli yhtä tyhjä kuin sähköpostilaatikko täysi. Paperipostitkin vaativat osansa huomiosta, puhumattakaan auringonpaisteesta ja lumettomasta maasta, jotka houkuttelivat katsastamaan muuttolintutilannetta heti sunnuntaiaamuna (naurulokkeja, telkkiä, isokoskeloita ja nokikanoja, peippoja ja västäräkkejä; sokerina pohjalla antaumuksella laulanut punarinta, joka päästi kuuntelijan aivan lähelle).

Huolestuttavat mittasuhteet saanut muurahaiskysymys ratkesi poissaollessani tavalla, josta en ole erityisen ylpeä. Ennen lähtöäni kävin vastahakoisesti ostamassa kaksi viattoman näköistä rasiaa, jotka sijoitin miehittäjien kulkureittien varrelle. Tuomion temppelit olivat tehneet tehtävänsä kahden viikon aikana; marssivien joukkojen sijaan pöydiltä löytyi enää muutama kuivettunut vainaja.

Surullista, mutta mitäpä muutakaan olisin voinut.

Luiden päällä

"Kun sun luo tullaan
luiden päällä astellaan
ja jos vesi nousee
jalat kastellaan.

Palatsien hohto häikäisee
kun niitä kesäyö valaisee
voi kuinka ootan
kun sillat taas nousee.

Tää voi olla tarinaa
kaupungin josta laulun kirjoitin
tää voi olla tarinaa
mutta sanat sun yöhön kadotin"

- Folkswagen: Kaupunki


Joka tavalla antoisan, tiivisohjelmaisen seminaarireissun ja monituntisen junamatkan jälkeen oli mukavaa kävellä myöhäisenä kevätiltana asemalta kotiin, avata ovi (kas, seinän vierellä kukkivat jo sinililjat) ja pudottaa painava rinkka lattialle; ottaa kengät jalasta, istahtaa sängylle ja huokaista syvään. Sulateltavaa riittää taas pitkäksi aikaa, ja toivon mukaan inspiraatio jatkuu kotisorvinkin ääressä.

Olen käynyt Pietarissa sen verran harvakseltaan, että jokaisella kerralla luiden päälle rakennettu kaupunki on tuntunut muuttuneen edellisestä. Reilun kolmen vuoden takaiseen visiittiin verrattuna päällimmäiseksi vaikutelmaksi nousi nyt liikennemäärien kasvu. Pääkaduilla tungeksii entistä enemmän autoja ja pakokaasut hunnuttavat ilman likaisenharmaaksi. Parkkipaikoista on huutava pula, joten järkälemäiset citymaasturit* tukkivat jo jalkakäytäviäkin.

Ahtaan keskustan aamu- ja iltapäiväruuhkat ovat omaa luokkaansa; metrolla ja muilla julkisilla kulkuvälineillä pääsisi taatusti perille monta kertaa nopeammin. Mutta auto on aina auto, varsinkin oma.
- Autot tappavat tämän kaupungin, murisi itse Neuvostoliitossa syntynyt, sittemmin suomalaistunut kollegani.

Hölkötellessäni aamulenkillä pitkin Neva-joen rantakatua pohdiskelin, paljonko Pietarin ruuhkissa mahtaa ruttaantua peltiä. Melkein saman tien näin, kuinka sivukadulta kääntyi vauhdikkaasti kalliin näköinen auto, jota pääkadulla kulkevan Ladan kuljettaja yritti väistää polkaisemalla jarrut pohjaan. Aivan Ladan takana tuli kuitenkin toinen auto - ja lopun voikin arvata. Rysähdys oli komea ja sitä seurannut suma tukki koko kadun, mutta ihmiset näyttivät onneksi selvinneen säikähdyksellä.

Vanhan keskustan ilmettä ovat viime vuosien mittaan muuttaneet myös alati lisääntyvät mainoslakanat, joita vedetään rakennusten päälle jopa kokonaisten seinien mitalta. Oivallista mainostilaa, joka täytyy toki hyödyntää! Lopputulos on absurdiudessaan yhtä aikaa huvittava ja kammottava.

*Vuoden turhakkeeksi valittujen, Suomessakin hurjaa vauhtia yleistyneiden muskeliautojen suosio on allekirjoittaneelle sitkas pala nieltäväksi, minkä lähipiirinikin saa aika ajoin todistaa spontaanien jupinapurkausten myötä (eikä kyseessä ole perisuomalainen kateus naapurin hienompaa autoa kohtaan). Maastoautot toki ymmärtää silloin, kun niille on todellista tarvetta hankalakulkuisilla taipaleilla, mutta mikä ihmeen itu on kaupunkimaasturissa? Usein bensasyöppöjen hankintaa perustellaan kai oman perheen turvallisuudella, mutta sekään ei taida olla kulkuneuvon mittasuhteista huolimatta mikään itsestäänselvyys.

Tietysti voisi todeta, että niin kauan kuin itse ylipäänsä omistan auton ja lisään osaltani liikenteen päästöjä, olisi viisaampaa olla hiljaa muiden valinnoista.

Lempeät

Kevään ensimmäiset löylyt tutussa rantasaunassa olivat lempeät, vaikka talvenkolea takkahuone saikin kylpijät riisuutumaan ripeästi ja jättämään saunanjälkeisen istuskelun lyhyeen. Lähistöltä kuului teerien soidinkukerrus, lokit katsastelivat jo pesäpaikkoja jään ympäröimiltä rantakiviltä. Vajan nurkalla oli käynyt ilves jättäen hupenevaan hankeen suuret ja pyöreät kissanjäljet.

Aamukuudelta ulkona pistäytyessä peipot lauloivat täyttä kurkkua ja järven päällä leijui sakea usva.

Tänään nypitään neulasia hiuksista, tarkastetaan vaatteet lintukirppujen varalta ja siirrellään laiskasti aanelosia kansiosta toiseen. Huomenna matka jatkuu junalla Pietariin, miljoonakaupungin metrotunneleihin ja kiireisille kaduille. Koira lähtikin jo siskon mukana Tampereelle, sukset, mökkivermeet ja kirjat miehen matkassa Espooseen.

- - -

Pääsiäisaikaan lehdestä osui silmiin otsikko Puusuksen uusi tuleminen. Ensimmäinen hajamielinen ajatus oli, kuka kumma Puusus mahtaa olla, ja odottavatko jotkut häntäkin messiaana tulevaksi.

Valtiovierailulla

Pagistaanin diktaattori (ajatusten Tammerkoski, Pispalanharjun partaveitsi, äiti Aurinkoinen) ja puolustusministeri (Kalevankankaan kauhu, Iidesrannan rautahammas) tekivät viiden päivän virallisen vierailun erääseen ystävällismieliseen vapaavaltioon Pielisen rannalle.

Monipuolisen ohjelman ja diplomaattisuhteiden vahvistamisen jälkeen delegaatio palasi tyytyväisenä entiseen emämaahansa nauttimaan perinteistä pääsiäisateriaa. Huomisaamuna vapaavaltion edustaja saapuu vastavierailulle Pagistaanin itäiseen siirtomaahan, jossa perehdytään muun muassa paikallisiin ympäristökysymyksiin.

Toisin sanoen vietimme Sandyn kanssa muutaman virkistävän päivän urosvahvistuksemme perheen mökillä Ylä-Karjalassa saunomisen, halonhakkuun ja pilkkimisen merkeissä. Tänään syötiin tuttuun tapaan luomulammasta ja pashaa Joensuussa (verkkaista jutustelua, espanjalaista punaviiniä ja iltapäivän aurinkoa; pöydässä pajunkissoja ja keltaisia tulppaaneja), ja tarpeeseen tullut loma jatkuu huomenna allekirjoittaneen vanhempien mökillä. Luvassa on muun muassa linnunpönttöjen puhdistusta ja muuta ulkoilua, josta tähän vuodenaikaan on vaikea saada tarpeekseen.

Nauttikaahan tekin viiveellä vauhtiin päässeen kevään valosta, tuoksuista ja äänistä. Tämä aika on ohi niin kovin pian.

Ja hyvää pääsiäistä!

Mie ja sie

Nykyajan karjalaissiirtolainen on kai jo niin hämäläistynyt, että kääntyy vaistomaisesti katsomaan kuullessaan jonkun sanovan mie ja sie.

Joensuussa siitä tulee nopeasti aika typerä olo.

Mustarastas

Joensuussa kevät on pidemmällä kuin Tampereella, jonne viime viikot toivat aina vain lisää räntää, jäätä ja sohjoa. Täällä ojanpientareilla tuoksuu jo multa, koivun latvassa mustarastas laulaa laskevalle auringolle.

Peltoaukeiden yllä näkyi eilen töyhtöhyyppäparvia sulaa maata etsimässä.

Kevätaurinkoa

Vakituinen urosvahvistuksemme toi tullessaan ruukutetun palan kevätaurinkoa. Sitä on toivon mukaan luvassa myös idässä, jonne Pagistaanin asujaimisto suuntaa huomenna suksineen, seminaariesitelmineen ja kasvinpistokkaineen.

Matka jatkuu pääsiäisen jälkeen työreissun merkeissä Pietariin, jossa kadut ovat kenties jo kuivuneet ja lehmusten silmut lupailevat vihreää.

- - -

Viikko sitten pikkujouluissa allekirjoittanut pääsi pitkästä aikaa Plevnan bratwurstien makuun. Makkaraa tulee Pagistaaniin harvemmin hankittua, mutta tänään uunissa hautui kunnon hapankaalipata. Useammaltakin reseptisivustolta löytynyttä perusohjetta on muunneltu hieman; kokeilkaapa, jos kiinnostaa.

Hapankaali on muuten kaikkinensa varsin mainio eväs. Se sopii syötäväksi niin kylmänä salaattina kuin kypsennettynäkin.

Hapankaalipata (neljä annosta, nälkäisille ulkoilijoille kaksi)

300-350 g bratwurstia
200 g hapankaalia (jos syöjiä on enemmän kuin kaksi, voi laittaa enemmänkin)
1 suuri sipuli
3 valkosipulinkynttä
1 paprika
1/2 tl pippuria
ripaus suolaa
1 rkl hunajaa
2 tl meiramia
1 tl basilikaa
2 dl valkoviiniä
3 dl kasvislientä

Paloiteltuja makkaroita ja silputtuja sipuleita pyöritellään jonkin aikaa paistinpannulla rasvatilkassa. Paprika paloitellaan. Sekoitetaan viini, kasvisliemi ja mausteet. Laitetaan kaikki ainekset uunivuokaan, kaadetaan liemi päälle ja kypsennetään 200 asteessa tunnin verran.

Luonnon ihmeitä

Aivokoralli, kuva lainattu täältä.

Uimalakki on sympaattinen esine. Siitä tulee mieleen tervehenkinen ruumiinliikunto, kuviokellunta ja muu harmiton vedessä puljaaminen, joka pitää ihmisen kumilakkeineen poissa pahanteosta.

Täti-ihmisten hyväntuuliset uimalakit ovat luku erikseen. Niistä on kilpauimarin virtaviivainen askeettisuus kaukana. Esimerkiksi tänään eräällä vesijuoksijalla oli päässään valkoinen, poimuinen lakki, joka muistutti erehdyttävästi aivokorallia. Viereisellä radalla eteni uimari, jonka ruskean uimalakin pinta toi mieleen kartiohuhtasienen.

Olisipa lakki ollut vielä sienen tapaan suippo.

Vielä en ole onnistunut näkemään uimalakkia, jollainen siskollani oli pienenä. Valokuvien mukaan siinä oli sileällä, sinisellä pohjalla valkoisia kumikukkia. Kolmiulotteisia, terälehtineen kaikkineen.

Kartiohuhtasieni, lainattu täältä.

Epäilyksiä

Miehittäjäjoukkojen vilkkaat liikkeet ovat herättäneet jälleen huolta Pagistaanin kriisihallituksessa. Niinpä sotaministeriön edustaja seurasi eilen vastarakennettua valtatietä ja raportoi, että joukot olivat perustamassa laajaa siirtokuntaa leivänpaahtimeen.

Leivänpaahtimeen!

Nyt riitti.

Sanojen synty

Pilvikerros oli jo tänään hieman ohuempi, eikä kaduilla ollut enää kahdenkymmenen sentin sohjopatjaa. Arkista torstaipäivää kirkasti myös Herkullinen kahvihetki. Olipa mukavaa tavata vanha tuttu monen vuoden ja mutkaisten polkujen takaa ja pagista niin ilmoitusluontoisista kuin muistakin asioista.

- - -

Tarpoessani sosiaalisesti virkistyneenä takaisin töihini kävin ilman sen kummempaa syytä miettimään sanaa vetonaula. Mistä se oikein tulee? Tietääkö joku?

Kotona hyllystä kaivettu Veijo Meren etymologinen sanakirja Sanojen synty ei ottanut asiaan kantaa. Mutta kävi, kuten sanakirjojen kanssa aina käy. Ainakin silloin, kun pitäisi tehdä jotakin muuta.

Olisitteko arvanneet, että vinttikoiran nimitys voidaan jäljittää muinaisgermaaniseen nimeen vendiy, jolla viitattiin nykyisin jo kadonneeseen vendien kansaan? Tai että paniikki tulee kreikan kielestä, jossa sillä tarkoitettiin metsänjumala Panin aiheuttamaa silmitöntä pelkoa sotajoukoissa tai eläinlaumassa? Kapakka on laina venäjän vastaavasta kabak-sanasta, mikä onkin järkeenkäypää. Mutta kirjan mukaan venäjään sana on lainattu turkin kielestä, missä se tarkoittaa kurpitsaa.

Istua nyt iltaa kurpitsassa.

Näin pääsiäisen alla on hyvä tietää myös se, että mämmi-sanalla on sukulaisia germaanisissa kielissä, joissa sillä on tarkoitettu lasten puuroa tai velliä (memme). Tanskan murteissa maem on puolestaan ollut seos, joka syntyy kaadettaessa kiehuvaa vettä maltaille tai leseille.

Laiska lienee balttilaina.

Nyt ja heti

Massys, Quentin: The Moneylender and his Wife 1514. Oil on panel, 71 x 68 cm. Musée du Louvre, Paris. Web Gallery of Art.

Kuluttavassa elämässä sivuttiin tänään uutista, jonka mukaan velkaneuvojia huolestuttaa pikaluottojen sumeilematon markkinointi. Moni sieltä täältä otetuilla lainoilla talouttaan paikanneista päätyy lopulta heidän asiakkaakseen.

Pagistaanissakin on ihmetelty kulutusluottomainosten kepeää asennetta velanottoon. Hiekkarantojen ja palmujen lomassa kysellään, tekeekö mielesi etelänmatkalle juuri nyt? Haluaisitko hemmotella itseäsi ostamalla heti jotakin kivaa? Et voi koskaan tietää, mitä huomenna tekee mieli hankkia; parempi varautua jo tänään ottamalla pieni käyttövippi! Korkoa nyt tulee päälle jonkin verran, mutta sitä ehtii murehtia myöhemminkin.

On aika merkillistä, että lainan ottaminen - joka on oikeasti iso ja vakava asia - on tehty kärsimättömälle nykyihmiselle yhtä helpoksi kuin lähikaupassa käynti. Oikeastaan helpommaksi; tonninhan voi vipata vaikka tekstiviestillä.

Allekirjoittaneella ei ole onneksi niskoillaan kovin suuria opintolainoja, mutta vähäistenkin maksaminen pienestä palkasta on melkoista puurtamista. Pelkkä ajatus kevyesti otetuista lisäveloista saa aikaan puistatuksia ja vision valvotuista aamuöistä. Ei, tässä asiassa luotan säästöpossuuni enemmän kuin lipeviin lainamiehiin. Matkakuume on toki aikaa sitten kroonistunut, mutta matkustelua ja vähemmän tärkeitä hankintoja varten yritän siirtää sivuun edes pienen summan joka kuukausi. Harmillisen usein sekin hupenee auton kuluihin tai muihin pakkomenoihin, mutta harmia lievittää helpotus siitä, että sukanvarressa oli niiden parin satasen verran säästöjä.

Entä jos ei olisi ollut?

Ylivelkaantuminen ei ole leikin asia, eivätkä kaikki kurimukseen joutuneet ole suinkaan eläneet kuin Aisopoksen heinäsirkka huvitellen ja tuhlaten. Elämässä voi tulla eteen ikäviä yllätyksiä. Talosta saattaa löytyä hometta. Sairastumisia ei voi ennakoida. Vähävaraisessa perheessä pesukoneen tai polkupyörän rikkoutuminen voi olla oljenkorsi, joka katkaisee budjettikamelin selän. Sormella osoittelu, hurskastelu ja jälkiviisastelu on turhaa.

Sitä suuremmalla syyllä ainakin laihalompakkoinen humanisti jättää mieluummin lainanotot tilanteisiin, joissa muita vaihtoehtoja ei ole. Pitäkää palmunne!

Tappajaksi

Näinkö lempeästä, elämää rakastavasta humanistista kovettuu armoton tappaja?

Kirotut muurahaiset ovat jatkaneet keittiöni keväistä miehitystä. Erityisen hyvin ne viihtyvät tiskipöydällä, mikä on toisaalta käytännöllistä.

Aluksi huiskin muurahaisia ohimennen rievulla. Seuraavaksi aloin pyyhkiä niitä määrätietoisesti tiskirättiin ja huuhdella sen kylmällä vedellä.

Sitten aloin käyttää kuumaa vettä.

Nykyisin sohin tiskipöydällä kipittäviä otuksia vimmaisesti tiskiharjalla ja huuhtelen ne säälimättä viemäristä alas. Sitten otan tiskirätin, silmäilen keittiötä saalistajan katsein ja vetelen seinillä ja pöydillä näkemäni muurahaiset samaan, höyryävään kadotukseen. Mitä useampi yhdellä vedolla, sen parempi.

Myönnetään. Se ei ole enää yksinomaan tuskallista.

Pönttöjen pavarotit

Talitiaisten laulurepertuaari on muuttunut. Titityytä kuulee enää harvoin, tityy on tavallisin värssy. Jotkut erikoisuudentavoittelijat laulavat tityyti.

Mutta entä tänään kuulemani tiitittidittidittidyy? Ei, se ei ollut kenenkään kännykkä. Se oli nimenomaan talitiainen; kovin pullea, keltainen ja keväisen täynnä omaa erinomaisuuttaan.

On tutkittu, että talitiaisten viisut ovat yleensä ottaen lyhentyneet. Pääsyyksi on arvailtu liikenteen melua; lyhyt säe kuuluu hälyn yli paremmin. Onkohan pitkää dittidittidyytä laulava lintu siis konservatiivi, kapinallinen* vai uuden innovaation edelläkävijä? Ja mikä tärkeintä, käykö lurittelevalla uroolla sittenkin parempi flaksi kuin lyhytsanaisemmalla laulajalla?

Kituliaasti etenevä kevät on muuttolinnuille silkkaa kurjuutta, kuten Aamulehtikin tänään toteaa. Lumiset pellot eivät juuri tarjoa lepopaikkoja, saati apetta. Ja kieltämättä itse kukin kuuntelisi jo mieluummin kiurua ja peipposta farkkutakki päällä kuin rahjustaisi räntäsateessa villapompassa, nyt kun hiihtokelitkin alkavat olla menneen talven lumia.

Mutta eläkäämme toivossa.

*Kapinallisuudesta puheen ollen, huomenna kannattaa katsoa YLE2:lta mainio musiikkidokumentti Ramones: End of the Century. Kiinnostipa kolmen soinnun punk tai ei, kyseessä on hienosti raportoitu pala populaarikulttuurin historiaa.

Tekoviherpeukalo

Maanantai on taas niin kovin - maanantai.

Oletteko huomanneet, että keinotekoisia viherkasveja myydään nykyisin elävien kanssa samoilla hyllyillä, ja että niiden valikoima kasvaa koko ajan?

Tulipa tänään kaupassa mieleen, että entä jos vilpittömin mielin ja hyvässä uskossa ostaisi marketista kauniin kasvin, veisi kotiin, kastelisi ja lannoittaisi parhaansa mukaan, juttelisi sille mukavia.

Ja sitten joku kyläilevä tuttu huomauttaisi, että onpa sinulla nätti silkkifiikus tuossa ikkunalla. Melkein kuin oikea.*

Ajatus nauratti typeryydessään vielä kassallakin. Sitä repii huvinsa sieltä, mistä voi.

Varsinkin maanantaisin.

*Vielä nolompaa tietysti olisi, jos kasvista ottaisi pistokkaita ja lahjoittelisi niitä tuttavilleen.

Oleellista

The Canterbury Tales pilgrims having dinner at The Tabard. A Feast for the Eyes.

Ainakin allekirjoittaneen elämässä sosiaaliset tapahtumat jakaantuvat kahteen päälajiin: niihin, jotka syövät virtaa ja niihin, jotka antavat sitä. Ennestään tuntemattomien ihmisten joukkotapaaminen kuuluu usein ensin mainittuun. Vaikkei yrittäisikään olla muuta kuin on, jo kankeat tutustumisriitit joviaaleine hymistelyineen ja naamalle liimattuine kohteliaine hymyineen tyhjentävät joskus akut.
- On säitä pidellyt.

Eiliset pikkujoulut olivat hilpeä poikkeus. Virtaa tuli ehdottomasti enemmän kuin meni.

Vielä Plevnan ovella jännitti kuin ensitreffeille mennessä, mutta hetimiten pöytään päästyä kankeus katosi palaamatta koko iltana. Lepo! Kyllähän nämä jo tietävät jotakin oleellista siitä, mitä olen, eikä sen tarvitse olla oikea nimi, elämänhistoria, syntymäpaikka saati ansioluettelo. Ja päin vastoin. Ei tarvitse tunnustella kepillä jäätä ja keskustella ilmavasti myöhäisestä kevääntulosta varoen sanojaan, kun juuri sanat ovat olleet se yhteinen loimilanka, joka on yhdistänyt koko kirjavan joukon ilman tapaamistakin (joskin Veeran kanssa saimme huvittua jälleen kerran huomiosta, että yhdistäviä lankoja voi löytyä historian hämäristä enemmänkin).

Merkillinen tunne.

Harmittamaan jäi vain se, ettei kaikkien liki parinkymmenen paikalle tulleen kanssa ehtinyt millään jutustella, ja että pitkässä pöydässä oli aina samaan aikaan meneillään useampikin kiinnostava - tai illan edetessä muuten vain hervoton - sananvaihto. Kiitos ja kumarrus kaikille tasapuolisesti - ja lisäpokkaus Kauralle oivallisena organisaattorina ja olkipukin emäntänä.

Kaikki olomuodot

Yksi epäystävällisimmistä säistä on sellainen, jossa itätuuli kyydittää lähes vaakasuoraan lumen, rännän, jään ja veden sakeaa sekoitusta, joka sekä pistelee silmiä ja kasvoja että kastelee kulkijan läpikotaisin. Viima viimeistelee kurjuuden kohmettamalla märälle naamalle tihruisen irvistyksen.

Juuri tuollaisessa tuprakassa tarvoin eilen kotiin päin pistäydyttyäni kurkkimassa salsamenoa Campari Clubissa. Mielessä oli telakoitua matkan varrella kuuntelemaan Pohjannaulaa, mutta ajatuskin matkan jatkamisesta kertaalleen kuivuttuani ja lämmettyäni tuntui ylivoimaiselta. Siispä sinnittelin saman tien kotiin, jossa eteisen peilistä vastaani katsoi likomärkä, räntäkuorrutteinen ja kostealta villalta lemuava olento.

Sellaiset hyvästit heitti maaliskuu. Tervemenoa.