Ihmettelen

Sitä minä vain ihmettelen, että kun nyt suurella kohulla aletaan tutkia, mitä tuotantoeläintiloilla kuvattujen videoiden takaa oikein löytyy, eikö mahdollisiin rikkomuksiin syyllistyneillä tiloilla ole reilusti aikaa siivota kuolleet possut nurkista ja puleerata paikat niin, ettei moitteille ole sijaa? Sitten voidaan todeta, että siinäpä näitte. Kyllähän se tiedettiin, että suomalaisilla tiloilla eläimistä pidetään hyvää huolta. Maatalousyrittäjiä vainoavien kettutyttöjen tekaistut todisteet jääkööt omaan arvoonsa.

Sukulaisia

Kuten todettua, Pagistaanin tiedeministeriön empiirisen sosiologian yksikkö on kerännyt ahkerasti todisteita kaamospökkyrän vaikutuksesta havaintokykyyn ja sen myötä sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Eilen illalla pistäydyimme tervehtimässä miehen serkkutyttöä puolisoineen (tälle viikolle on osunut epätavallisen tiheä serkkukeskittymä, yleensä näitä kelpo sukulaisia tulee tavattua turhan harvoin). Vierailun alussa allekirjoittaneen yleispökkyrään yhdistyi tiiviin kirjoituspäivän aiheuttama poissaolevuus*, jota yritin kompensoida hymyilemällä vimmaisesti, koettamalla olla pulauttelematta typeryyksiä ja keskittymällä havainnoimaan ympäristöä.

Huoneen toisella puolella äkkäsin mustavalkoisen valokuvan kehyksissä piirongin päällä. - Kas, sukulaisia, tuumasin itsekseni. - Pitääpä kysyä, keitä siinä on. Kahvipöytään noustessamme menin uteliaana katsomaan vanhaksi luulemaani kuvaa kyselläkseni siitä tarkemmin.

Onneksi menin.

Kuvassa oli kolme virnistävää simpanssia rivissä.

Olisin voinut pitää erehdykseni omana tietonani, mutta katsoin parhaaksi selittää, mikä isäntäväen piirongissa oli niin riemastuttavaa.

*Tunnetaan myös nimellä Out of Brain Experience.

Vilpittömän tiedonhaluisena

Edelliseen lainaukseen viitaten, eräs valekuoleman muodoista on ehdottomasti pohjoinen kaamospökkyrä. Sen oireet ovat moninaiset, ja pökkyrän lieveilmiönä esiintyy alttius sosiaaliselle nolostumiselle etenkin, jos siitä kärsivä joutuu päivittäin pinnistelemään pysyäkseen tolkuissaan ja pystyäkseen esittämään yhteiskunnan vaatimusten velvoittamana edes jossain määrin tuottavaa yksilöä.

Nummelassa asuva serkkuni sulhasineen käväisi toissa iltana kylässä. Saapuessaan pihaamme he soittivat ja kysyivät, minne auton voi jättää. Annoin tarkat ohjeet ja toivotin vieraat tervetulleiksi. Heidän ehdittyään olohuoneeseen pahoittelin asuintienoidemme vieraspaikkapulaa: pihoihin ei autoja mahdu, eikä kadun varteen saa pysäköidä.

Kahvipöydässä pohdimme pääkaupunkiseudun liikenneongelmia.
- Onko teillä autoa, kysyin joviaalisti, vilpittömän tiedonhaluisena.

Seurannut hiljaisuus oli lyhyt, mutta paljon puhuva.

Luolassaan pökertyneenä

"Väitetään, että nisäkkäiden talviuni on valekuolema. Niiden ruumiinlämpö putoaa 35-37 asteesta muutamaan asteeseen. Pulssi harvenee kahdeksanteen osaan. Ne ovat elossa mutta vain heikosti. Jos nisäkkäät herätetään valekuolleisuudesta väkivalloin, niitten on vaikea päästä uuteen alkuun. Jos väkivaltainen herättäminen toistetaan, se murtaa vahvimmankin yksilön. Elämän jatkumiseksi tarvitaan intervallia, salaperäistä hiljaisuutta, yhteistoimintaa luonnon kanssa.

Ihmiselämässäkin on valekuoleman kausia. Ihminen uinuu luolassaan pökertyneenä ja muistaa vain sekavien uniensa kautta. Jos jokin ulkopuolinen taho ravistelee nukkujan hereille, hän ei saa enää ympäristöstään otetta. Herääminen ei tee hyvää. Valekuolleen on saatava nukkua. Ole hyvä ja jätä minut rauhaan."

-Sándor Márai: Mietteiden kirja

Daylight come and he wanna go home

Haluaisinpa tietää, missä ja miksi tuontihedelmiin liimataan niitä pikkuisia tarroja, joita saa nyhjyttää kynnellä omenan kyljestä irti.

Entä kuka ne liimaa? Onko sitä varten palkattu vasiten henkilökuntaa satamiin tai varastoihin tai tukkuliikkeisiin? Ottaako reilu kauppa huomioon myös tarranliimaajien työolot ja hyvinvoinnin?

- - -

Pagistaanin kotisohvalla on katseltu mielenkiinnolla Muistikuvaputkea, johon oman lisämausteensa tuo katsojien seitsemän vuoden ikäero. Eilen käsittelyssä olivat lastenohjelmat, joista 60-luvun lopulla syntynyt mies muisti esimerkiksi Kasper-nuken (jota piti edelleen jokseenkin pelottavana), Pertsan ja Kilun sekä Hello, hello, hello-kieliohjelman. Ne olivat tyystin vieraita Pikku Kakkos-sukupolven edustajalle, joka muisteli puolestaan itäsaksalaista Nukkumattia, Joulukalenterin Histamiini-hevosta, Karvakuonoja ja Lasse Pöystin mainioita iltasatuja.

Tuontiohjelmista olimme molemmat katselleet Peukaloisen retkiä sillä erotuksella, että toinen meistä varoi hiiskumasta asiasta kavereilleen.

Niin tai näin, Käytöskukan yli ei ole käynyttä.

Ripaus jeeraa

Terveisiä toisesta todellisuudesta: idässä oli jo lunta ja hiihtolatuja. En ole katkera, mutta kenties hivenen haikea.

Ohjelmassa oli jälleen pari päivää luostarin vanhan kirjavaraston tonkimista höystettynä monokaupoilla ja muulla asiainhoidolla. Sosiaalinen elämöinti jäi tällä kertaa harmittavan vähiin, mutta perjantai-iltana kävimme ystävien kanssa testaamassa Joensuun ensimmäisen ja ainoan intialaisen ravintolan.

Jecika on kai profiloitunut lähinnä lounaspaikaksi, vaikka sieltä saa iltaisinkin oikein maukasta intialaista ruokaa kohtuuhinnalla. Toivottavasti joensuulaiset ottavat kormat, tandoorit ja koftat omakseen; ripaus jeeraa kaupungin pihvi- ja pannupizzapainotteiseen ketjuravintolakulttuuriin on enemmän kuin tervetullut.

Kansanvalistukseen vedoten

Aivan kaikkeahan ei tarvitse julkisesti kertoa. Rajan voisi vetää esimerkiksi ruumiintoimintoihin.

Mainitsenpa silti kansanvalistukseen vedoten (sekä muistuttaen jatkuvan teekkarialtistuksen aiheuttavan normaalin häveliäisyyden peruuttamatonta surkastumista), että ristiselän röntgenkuvaa varten pitää tehdä erinäisiä valmisteluja, joihin kuuluu kahden Metalax-tabletin nieleminen. Tablettien ottamista seuraavaa yötä luonnehtivat tuskalliset kouristukset, jotka saavat irvistelyn lomassa pohtimaan, onko kenties joutunut Agatha Christien romaanin sivuille tai syönyt epätoivottuna vieraana de Medicien pöydässä. Seuraavana päivänä kulkureittinsä kannattaa miettiä tarkkaan ja varmistaa, ettei kahden käymälän välimatka pääse kasvamaan liian suureksi.

Ihan vain vinkkinä, jos asia joskus eteen tulee. Toivottavasti ei tule.

Avartavaa kokemusta enemmän järkytti kuitenkin lääkkeen nimellä googlettaminen. Se nimittäin paljasti useita nettikeskusteluita, joissa syömishäiriöiset tytöt jakavat toisilleen asiantuntevia ohjeita Metalaxin käytössä. Ilmiöhän on sinällään ollut yleisesti tiedossa. Mutta tuntuu äärimmäisen surulliselta ajatella, että nuoret naiset - toki miehiäkin joukosta löytyy - valitsevat vapaaehtoisesti päivittäisen vesiripulin ja kivuliaat vatsakouristukset kuvitellessaan siten pääsevänsä lähemmäksi jonkinlaista harhaista ihanneitseään.

Että muut eivät saa

Ammattiliittopolitiikkaa tuntemattoman, todellisuudesta vieraantuneen humanistin näkökulmasta on kummallista, että kun yksille annetaan, lähestulkoon tärkeintä tuntuukin olevan, että muut eivät saa.

Ei voi mitään, mutta asiasta ilakoinnissa on hieman ikävä sivumaku.

Myös ehto tuottavuuden parantamisesta korotusten vastineeksi kuulostaa epäilyttävältä ja himmentää iloa rahansa ansainneiden hoitajien puolesta. Toivon mukaan parempi palkka saa jaksamaan, kun hoidettavia tulee ovista ja ikkunoista ja lisäväen värvääminen on kortilla. En kyllä tiedä, miten paljon se lämmittää vanhuksia vaipoissaan. Mutta ehkä ajatus tuottavuuden kasvusta lohduttaa, kun katselee leppoisaksi lääkittynä sairaalahuoneen valkoista kattoa päivästä toiseen.

Ich brauche ein Huilaviikko

Tänään saksan tunnilla opettaja ohjeisti, ettei harjoiteltavia dialogeja ole tarkoitus kirjoittaa sana sanalta vihkoon luntattavaksi.
- Kaivakaa omasta päästä!
- Mutta jos siellä ei ole mitään, kysyi eräs vanhempi rouva koko visakalloisen katraamme puolesta.
- Kaivakaa syvemmältä!

Ach so.

Saksalainen opettajamme puhuu sujuvaa suomea hauskoin höystein. Sana-ahmattina sieppasin oitis omaan käyttööni sanan huilapäivä.

Marraskuisessa kaamoksessa huilaviikolla on kyllä kaikessa saavuttamattomuudessaan vielä herkullisempi kaiku.

- - -

Varoitus! Seuraava tiedotus sisältää aineistoa, joka voi järkyttää karhuja, sikoja ja muita herkkiä lukijoita.

Sen jälkeen, kun Pagistaanin virallinen maahanmuuttajakarhu Bamse oli varotoimista huolimatta vähällä kohdata matkansa pään sudensukuisen suurpedon hampaissa, hallitus teki eettisesti arveluttavan päätöksen ja hankki kirpputorikierrokselta pari sijaisuhria (terriereillä näyttää olevan sitkeä viehtymys pehmeisiin leluihin - ja urheilusukkiin - jotka voi ravistaa hengiltä kerta toisensa jälkeen). Viikossa toinen kovaonnisista tulokkaista oli saatettu sellaiseen kuntoon, että valtakunnan valantehnyt puoskari kaivoi esille neulan ja lankaa ja ilmoitti kokeilevansa taitojaan kosmeettisen kirurgian vaativalla alalla.

Silmää ei kuulemma pystytty enää pelastamaan, mutta pitkäkestoisen terapian avulla potilas voisi vähitellen oppia hyväksymään muuttuneen ulkonäkönsä.

Noitapilli huraa

Siitä onkin aikaa, kun allekirjoittaneella on viimeksi ollut rätkähepuli eli täysin tolkuton huutonaurukohtaus, jonka syy ei ole millään tavoin yhteismitallinen seurausten kanssa.

Iltana muutamana katsoimme dokumenttia amerikkalaisesta avaruusturistista, joka oli isolla rahalla lyöttäytynyt venäläisten kosmonauttien matkaan. Ruudussa näytettiin lähtölaskentaa Kazakstanin autiomaassa ja todettiin dramaattisella äänellä, miten tukitelineet oli nyt poistettu, ja raketti seisoi itsensä varassa.

Yht'äkkiä silmieni eteen kohosi visio raketista, joka pöksähtäisikin kriittisessä vaiheessa kyljelleen maahan. Mies kuvitteli edelleen, miten tötterö syöksähtelisi tulta syösten pitkin aroa ja suuntaisi sitten noitapillimäisesti vinkuen kohti Kiinaa ja Tyyntä valtamerta.

Ei se nyt niin hauskaa ollut. Mutta räkätin ajatukselle henkeä haukkoen varmaan varttitunnin, ja vielä senkin jälkeen ajatus kirvoitti satunnaisia, vatsalihaksia tuskallisesti kouristavia pärskähdyksiä noin tunnin ajan (itse asiassa se hytkäyttelee vieläkin, kaksi päivää tapahtuneen jälkeen).

Hikipinko

Puolivuotias Rocky on ehta hikipinko. Siitähän näkyi oireita jo pentukurssilla. Eilen alkaneella jatkokurssilla se malttaa, keskittyy, hoksaa ja kuuntelee, vaikka meteli ympärillä saa ihmisenkin korvat soimaan. Kun tehtävät on tehty, se istuu hiljaa ja tarkkailee kiinnostuneena muiden harjoittelua. Toisille koirille ja ihmisille herrasmiehenalku heiluttaa kohteliaasti häntäänsä.
- Onpa se pikkuvanha, nauraa ohjaaja.

Mielessä käy, pitäisikö moisesta peräti huolestua, kun ikätoverit heittävät intovolttia hihnan päässä ja huutavat kurkku suorana. Eipä kai, kun elämänilosta ei näytä puutetta olevan. Ehkä koiranpoika vain pitää asioiden oppimisesta ja tehtävien suorittamisesta, niin terrieri kuin onkin.

- - -

Käyn lääkärillä näyttämässä koko syksyn kipuillutta alaselkää. Hän tutkii, kyselee ja ottaa sitten pöytälaatikostaan muovisen selkänikaman (ajatelkaa, jossain on tehdas, jossa niitäkin valmistetaan). Kuuntelen arvailuja fasettinivelestä, nivellukosta ja iskiashermosta ja otan vastaan lähetteet röntgeniin ja reumakokeeseen.
- Entä liikunta, kysäisen varovasti.
- Kaikki liikkuminen on hyvästä, kunhan se ei kipeytä selkää enempää, lääkäri vakuuttaa ja lisää, että jos hänen arvauksensa pitää paikkansa, parasta hoitoa ovat täsmävenytykset.

Askel tuntuu heti kevyemmältä.

- - -

Teen ensimmäistä kertaa ruokaa tofusta ja olen myyty. Arkisessa kasviswokissa se päihittää lihan mennen tullen sekä makunsa (annoin tofupalojen viettää laatuaikaa marinadissa muutaman tunnin ennen paistamista) että rakenteensa puolesta. Turhaanpa tuli tuotakin kokeilua lykättyä.

Härkäsammakkoa, kiitos

Taannoisten pohdintojen myötä Pagistaanissa on pyritty jättämään tehomarinadimuovitetut possunfileet ja broilerisuikaleet kaupan hyllylle ja keskittymään sekä ekologisesti, eettisesti että kulinaarisesti laadukkaampiin appeisiin. Erityisen hauskaa allekirjoittaneesta on ollut kokkaustaitojen päivittäminen uusilla kasvisruoilla, vaikka kasviksia, sieniä ja palkokasveja on lapettu runsain käsin pöytään ennenkin.

Ennen viikonloppuvieraiden saapumista suunnistin toiseen Espoon Leppävaaran suurista marketeista, joka mainostaa laajaa luomuvalikoimaansa ja yleistä ekologisuuttaan. Lihatiski on pitkä ja runsas kuin renessanssiruhtinaan pitopöytä, joten olin luottavaisella mielellä ottaessani vuoronumeron.
- Mitä luomulihaa teiltä löytyy, kysyin.
Myyjä näytti siltä, kuin olisin pyytänyt saada puoli kiloa härkäsammakkoa. Fileinä, kiitos.
- Luomua? Ei, ei meillä kyllä ole mitään. Ei todellakaan. Ellei sitten pakastealtaassa ole jotakin.
Silmäys altaaseen kertoi, että poroa, lammasta ja tarhattua saksanhirveä löytyi kyllä, mutta kaksi viimeksi mainittua oli tuotu toiselta puolen maapalloa.

Hieman pienemmän, silti hyvin varustetun kaupan lihamyyjä pahoitteli niin ikään luomun puuttumista ja selitti, ettei kysyntää kerta kaikkiaan ole.
- Kerran otimme myyntiin puolikkaan luomusian, ja käsiinhän se oli jäädä. Ei sellainen kannata.

Ilmeisesti naapurikaupungissa käydessään on otettava ohjelmaan kauppahallivisiitit, jos mieli jatkaa valitsemallaan tiedostavan sekasyöjän tiellä.

Uteliaisuuttani kävin selvittämään, miten kokemukseni - vielä kovin vähäiset ja satunnaiset - suhteutuvat kokonaistilanteeseen. Finfoodin tekemän kartoituksen mukaan luomulihaa on pysyvästi valikoimissa noin puolella ruokakaupoista.

"Useimmin vastauksena oli, että tuotteelle ei ole kysyntää tai luomuliha ei kuulu ketjun valikoimaan. Lisäksi sanottiin, että liha ei mahdu valikoimaan hyllytilan puutteen vuoksi, ja että luomulihaa ei ole saatavilla tarjonnan puutteen vuoksi.
- Millaista kysyntää kaupassa pitää olla, että se muuttuu kysynnäksi johon vastataan? En myöskään ymmärrä väitettä tarjonnan puutteesta. Luomulihaa jalostavia yrityksiä on Suomessa noin 25 kpl ja luomulihaa tuottavia tiloja on jo lähes viisisataa. Ennakkoarvioiden mukaan tilojen määrä on vuonna 2007 lisääntynyt jopa 15 %. Tarjontaa siis kyllä löytyy, kunhan luomulihaa halutaan valikoimiin ottaa, Pitkänen muistuttaa."

Finfoodin lokakuussa julkaistussa tiedotteessa todetaan lisäksi, että voidakseen tehdä valintoja kuluttaja tarvitsee vaihtoehtoja. Kumpi tulee siis ensin, luomukana vai -muna?

Finfoodin Luomusivuilta kannattaa lukea myös, millä tavoin luomuliha on hintansa arvoinen.

"Valinnoilla on hintansa - myös halvan tuotteen valinnalla."

Kanalja

Sanakirjat ovat hauskoja. Tänään aivan muuta sanaa etsiessä osui silmään huomio, että kanalja on suora laina venäjästä. Mitä se kirjaimellisesti tarkoittaa, ei opus kertonut. Seuraavaksi pitikin tarttua venäjän selittävään sanakirjaan, joka antoi selitykseksi veijarin tai puijarin.

Kanaljaa ovat tainneet käyttää ainakin Aleksis Kivi ja Aku Ankan mainiot suomentajat.

- - -

Kuva Mannerheimista Chevalierkaartin kornettina vuonna 1892 on lainattu täältä.

Apropos itänaapuri, tänään Helsingin Sanomat uutisoi venäläisen Juri Falikin säveltäneen uskonnollissävyisen kantaatin C. G. E. Mannerheimin kunniaksi. Toissaviikolla Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa oli Mannerheim-aiheinen näyttely. En itse ehtinyt näkemään sitä, mutta samassa keskusteluryhmässä oleva mies kertoi näytteillepanon olleen vähintäänkin mielenkiintoinen.
- Mannerheimin kuvat oli laitettu esille lähes ikonimaisesti, osan edessä paloi jopa kynttilä.

Venäläisten Mannerheim-innostus kertonee osaltaan jonkinlaisesta tsaarinajan glorifioinnista. Onhan Venäjän ortodoksinen kirkko julistanut keisari Nikolai II:n
perheineen peräti pyhiksi, joten Venäjän armeijan menestyksekkään ja vallankumousta vastustaneen kenraaliluutnantin kohottaminen jalustalle sopii kokonaiskuvaan.

Hivelee ja rauhoittaa

Lumen Valon konsertti sateisena ja tuulisena perjantai-iltana tekee kireälle kaamosmielelle samaa, kuin lämmin viinimarjamehu kipeälle kurkulle. Vanhan, säestyksettömän kirkkomusiikin lempeä sointi silittää, lievittää, hivelee ja rauhoittaa, saa hengittämään hitaammin, pitkin vedoin. Myös vierailulle tulleet vanhemmat ovat enemmän kuin mielissään illan ohjelmasta. Etenkin musiikinharrastajaisäni on tohkeissaan lauluyhtyeen moniäänisestä taituroinnista.

Lauantai-illan Carmen on niin ikään arjesta kohottava kokemus. Nyt jos koskaan kannattaa harkita oopperassa piipahtamista, vaikkei kyseisen taidemuodon suurimpiin ihailijoihin kuuluisikaan (ei Pagistaanissakaan kuuluta, vaikka silloin tällöin saatetaankin käydä hihittämässä perusteellisille keuhkotautikuolemille; Carmenissa ei tosin niitä nähdä, ja hyvä niin). On ollut loistoidea sijoittaa 1800-luvun teos 1930-luvulle karunharmaine puvustuksineen ja lavastuksineen. Ohjaaja perusteli ratkaisuaan tilan antamisella pääasialle. Punaiset flamencohelmat ja muu korea folklorismi on helposti liikaa, kun Bizet'n musiikkikin on värikkyydessään ja dramaattisuudessaan lähes visuaalista.

On hullua, että näen oopperan ensimmäistä kertaa kokonaan katsomosta, vaikka olen aikoinani osannut libreton käytännössä ulkoa. Kaksitoistakesäisenä annoin nimittäin oman, erittäin vaatimattoman kontribuutioni korkeakulttuurille lallattamalla Carmenin lapsikuorossa yhden syksyn ja kevään. Koska meitä tarvittiin aivan oopperan alussa ja lopussa, tuli teos kuultua ja osin nähtyäkin aika monta kertaa eväiden syömisen, kortinpeluun ja yleisenä maanvaivana pyörimisen lomassa.

Ah, ne eväät. Jokin välisoitto nosti kielelle sen tietyn jogurtin maun, kun taas Habanera tuoksui aivan selvästi klementiineille.

Vuosien viisaus

Joskus sitä tuntee olevansa hieman hukassa itseltäänkin. Allekirjoittaneelle viime viikot ovat - ilman mitään selvästi osoitettavaa syytä - olleet juuri sellaista aikaa; rämpimistä itse-epäilysten, kyynisyyden, levottomuuden ja uupumuksen märässä, marrakselta lemahtavassa tureikossa.

Kultahohteiset onnittelukorttiviisaudet ja jonkinlaista pseudohengellisyyttä julistavat kiertoviestit tapaavat joko ärsyttää tai naurattaa. Usein molempia. Joskus ne kuitenkin osuvat kohdalleen.

Eilen pöytälaatikkoa tonkiessa käteen osui joltakin hengennostatuskurssilta mukaan tarttunut aanelosprintti, jossa oli otsikko Vuosien viisaus. Viitteen mukaan käännös olisi "ote St. Paulin katedraalista Baltimoresta v. 1952 löytyneestä käsikirjoituksesta vuodelta 1692". Lähdekriittisyydellä pumpattu historiantutkija suhtautuu tietoon lievän skeptisesti, mutta se on sivuseikka. Itse teksti on nimittäin kaunis ja eleettömällä tavalla viisas. Olo seestyi, ainakin hetkeksi. Siltä varalta, että vaikutus on sama muillakin, lainaan mietteen tähän:

Vaella vakaasti melun ja kiireen keskellä
ja muista, mikä rauha vaitioloon kätkeytyy.
Mikäli se on antautumatta mahdollista,
pysy hyvissä väleissä kaikkien ihmisten kanssa.
Ilmaise totuutesi hiljaa ja selkeästi
ja kuuntele muita
yksinkertaisia ja oppimattomia myöten,
sillä heilläkin on sanottavansa.

Vältä äänekkäitä ja riidanhaluisia henkilöitä,
he ovat mielen vaiva.
Jos vertailet itseäsi muihin, tulee sinusta sekä turhamainen että katkera,
sillä aina on oleva sinua suurempia ja vähäisempiä.
Iloitse saavutuksistasi, kuten myös suunnitelmistasi.

Säilytä kiinnostus uraasi, vaikka mitättömäänkin;
se on tosi omaisuutesi ajan vaiheissa.
Liiketoimissasi ole varovainen,
sillä maailma on petosta täynnä.
Mutta älä anna sen sokaista sinua näkemästä hyvettä;
korkeat ihanteet ohjaavat monia,
ja elämä on urhea kaikkialla.

Ole oma itsesi.
Älä koskaan teeskentele kiintymistä.
Rakkautta älä vähättele,
sillä kaiken autiuden ja pettymysten keskellä
se on ikuinen kuin ruoho.

Seuraa alttiisti vuosien viisautta
ja hylkää kevyesti se, mikä lapsen on.
Kasvata hengen voimaa kilveksi onnettomuuksia vastaan.
Mutta kuvitelluista seikoista älä masennu.
Väsymys ja yksinäisyys kasvattavat monia pelkoja.
Kuri on terveellistä, mutta myös hellyys on tarpeen.

Sinä olet kaikkeuden lapsi kuten puut ja tähdet,
sinulla on olemassaolon oikeus.
Näyttäköön se sinusta siltä tai ei, kaikkeus kulkee epäilemättä
omaa sopivaa rataansa.

Siispä ole rauhassa Jumalasi kanssa,
miksi hänet kuvitteletkin.
Mitkä lienevätkään toimesi ja toiveesi,
säilytä sydämessäsi rauha elämän melskeessä.
Viekkauden, turtumuksen,
särkyneiden haaveiden keskellä
maailma on silti kaunis.
Ole valpas.
Yritä pysyä onnellisena.

Ensimmäinen

Tuleekohan ihmisestä tiettävästi ensimmäinen eläinlaji, joka tosiaan syö ja juo itsensä sukupuuttoon? Jokohan ylipainoisten määrä ylittää aliravittujen määrän?

Tämä kommentti ei sisällä terveysfasismiksi kutsuttuja piilomerkityksiä, vain puhdasta biologista ihmetystä. On oikeastaan aika hämmästyttävää, miten kivikautinen kehomme (ja mielemme?) kääntyy vääjäämättä itseään vastaan himoitsemalla ja varastoimalla sokeria ja rasvaa pahan päivän varalle - päivän, jota ei luultavasti koskaan tule. Miksi energiansaannin säännöstely on niin vaikeaa tilanteessa, jossa ravintoa on saatavilla periaatteessa rajattomasti? Entä muut eläimet? Mihin muihin lajeihin on ohjelmoitu teoreettinen mahdollisuus syödä itsensä kuoliaaksi?

Entä alkoholi? Evoluutiobiologi Jared Diamond on esittänyt mielenkiintoisen, joskin maallikon näkökulmasta hieman kaukaa haetulta tuntuvan ajatusrakennelman. Sen mukaan terveydelle haitallisten aineiden käyttö olisi lisännyt teoriassa yksilön mahdollisuuksia lisääntymismarkkinoilla, koska jos tämä selviytyy niiden aiheuttamasta lisärasitteesta, on hänen geeniensä oltava vähintäänkin kilpailukykyiset.

Harmillista kyllä, tässäkin mopo karkasi viisaan ihmisen karvattomista käsistä aikaa sitten (joku koiranleuka voisi tähän heittää, että siksi naiiiiset aina rakastuvat renttuihin, mutta koska en ole oikein vakuuttunut Diamondin teoriasta, se koiranleuka en ole minä).

Aurinkoa ja aubergiineja

Jos palloilu- ja kiekkoilulajeissa molemmilla joukkueilla olisi oma peliväline, tappeluita ja taklauksia tulisi paljon vähemmän, ja kaikki saisivat leikkiä.

Periaatteessa ainakin.

- - -

Munakoison, mozzarellan ja tomaatin pyhä kolminaisuus nousi muuten raketin lailla Pagistaanin munakoisoherkkujen ykköseksi. Taakse jäivät täytetyt koisot ja kreikkalainen moussaka, ja se on jo paljon se. Kun seuraavan kerran näette vihannestiskillä köllöttävän violetinkiiltävän, viekoittelevan aubergiinin, tiedätte, mitä tehdä. Alla on Pastanjauhajien välittämä resepti sovellettuna Pagistaanin tapaan. Alkuperäinen löytyy linkin takaa; kiitos ja kunnia kaikille asianosaisille.

Munakoisopaistos (4 annosta)

2 pulskaa munakoisoa
suolaa
oliiviöljyä paistamiseen

Tomaattikastike:
2 purkkia tomaattimurskaa tai säilöttyjä tomaatteja
1 sipuli
3 valkosipulin kynttä
(yrtti)suolaa, mustapippuria, oreganoa ja ripaus sokeria
noin 50 g tomaattisosetta
(reilu kourallinen kuivattuja herkkutatteja/muita sieniä liotettuna, voi käyttää myös pakastettuja tai tuoreita)
(1-2 dl valko- tai punaviiniä, jos jääkaapista löytyy pullonpohjia)

250 g mozzarellaa (kevytversiokin uppoaa hyvin)
basilikanlehtiä
1 luomukananmuna
50 g parmesaania
(juustoraastetta)

Viipaloi munakoisot ohuiksi viipaleiksi. Ripota niille suolaa ja jätä tunniksi seisomaan, jotta neste irtoaa. Taputtele viipaleet kuiviksi talouspaperilla. Paista viipaleet kuumassa oliiviöljyssä molemmin puolin, vähän kerrallaan. Munakoisot imevät ahnaasti öljyä itseensä, joten sen kanssa voi olla aika säästeliäs. Valuta tarvittaessa talouspaperilla.

Silppua sipuli ja valkosipulinkynnet ja kiehauta ne tilkassa öljyä. Lisää tomaattimurska, suola, mustapippuri, oregano, sokeri ja tomaattisose sekä sienet ja viini, jos käytät niitä. Keittele kokoon sen minkä viitsit, ainakin vartin verran. Pitempi aika ei tee pahaa ainakaan, jos viinilisäys teki kastikkeesta kovin juoksevaa. Tomaattimurskaa voi myös halutessaan valuttaa hieman. Tarkista maku.

Viipaloi mozzarella. Vatkaa kananmuna ja sekoita joukkoon parmesaani. Voitele uunivuoka öljyllä ja lado siihen ainekset seuraavassa järjestyksessä: munakoisoviipaleita, tomaattikastiketta, mozzarellaa, munakoisoja, tomaattia, mozzarellaa, munaparmesaaniseosta (päällimmäiseksi kerrokseksi neuvotaan laittamaan munakoisoja, mutta itse laitoin ohuen kerroksen tomaattikastiketta ja kevytemmentalraasteen jämät). Revi kerrosten väleihin tuoretta basilikaa. Paista noin tunti 175 asteessa.

Alkuperäisessä ohjeessa neuvotaan tarjoamaan ruoka kylmänä, mutta meillä se syötiin heti kuumana, ja taivahaista oli. Eikä jäänyt nälkä.

Parasta

Kävimme pitkästä aikaa äkeentymässä SkiExpo-messuilla. Parasta - kuten yleensä vastaavissa tapahtumissa - oli exit-kyltti.

Syitä meluisessa ja ruuhkaisessa tavarativolissa vierailemiseen oli kaksi: kohdalle osuneet halvat liput ja hento toive, että käytettyjen varusteiden pörssistä löytyisi allekirjoittaneelle sekä hiihtovaellukseen että laskemiseen sopivat telemarksukset ja -monot. Ei löytynyt, mutta jos jollakin joutavia nurkista löytyy - tai tietää tuttavaltaan löytyvän - niin vinkata saa.

Ensimmäiset lumihiutaleet muuttuivat odotetusti rännäksi, mutta jospa tästä vielä talvi tulisi. Jollei tule, niin talviurheilun vaihtuminen vesihiihdoksi lienee suomalaisillakin huolista pienimpiä.

Viime keväänä Pallaksella myötätuuli tuuppasi reppuselkiä niin, ettei kuvassa näkyvällä suoralla tarvinnut lykätä kertaakaan lisävauhtia. Vieläkin naurattaa, kun kyytiä muistelee.

Kahden heinätukon välissä

Eilen olivat vastakkain henki ja aine, kun arvoin kahden samanaikaisen kokoontumisen välillä aivan viime tinkaan saakka. Mennäkö pohtimaan Jorge Bucayn parantavia tarinoita Dodon kirjapiiriin, vai kuuntelemaan Kunlun-retkikunnan matkakertomusta Suomen Alppikerhon kerhoiltaan? Klassinen aasi kahden heinätukon välissä-probleema siis - ja nuo heinätukot vielä sijaitsivat vaivaisen puolen kilometrin päässä toisistaan.

Tällä kertaa vuoret voittivat, koska passiivinen kuunteleminen tuntui pitkän päivän päätteeksi keskustelua helpommalta. Semminkin, kun Bucay oli jäänyt muun touhakan vuoksi keskenlukuiseksi ja ennen muuta keskenajatelluksi.

Mietittävää tarttui taas mukaan vuoritarinoistakin. Jostain syystä aihe - savannielämään kehittyneen kädellisen hinku hiissata itsensä korkeille, kylmille paikoille tai muuten hankaliin olosuhteisiin ilman varsinaista pakkoa - jaksaa aina vain kiinnostaa. Sitä enemmän nyt, kun on saanut vähän omakohtaisiakin maistiaisia vuorikiipeilyn vetovoimasta sivusta seuraamisen lisäksi.

Ja ihmisissä, jotka kertovat asiastaan innoissaan, kaiken laskelmoinnin unohtaen, on aina jotakin sympaattista ja peräti liikuttavaa (paitsi ehkä silloin, jos kyse on aatteesta ja kertoja koettaa väkisin vääntää kuulijan päätä katsomaan maailmaa juuri hänen asiansa kautta, mutta se onkin eri asia, eikä kuulu tähän, onneksi).

Kasvisapetta

Spinach; from the Theatrum Sanitatis, Library Casanatense, Rome. A Feast for the Eyes.

Palaan vielä taannoiseen kasvissyöntikirjoitukseeni esittämällä vetoomuksen, joka on jo pitkään ollut mielessä, mutta aina unohtunut.

Olisin kovin kiitollinen, jos te, ystävät hyvät, kaivaisitte arkistoistanne parhaat kasvisruokareseptinne ja toimittaisitte ne Pagistaanin ravintoministeriölle joko kommenttilaatikkoon tai sähköpostitse (etunimi.sukunimi(at)joensuu.fi). Ohjeitahan on internet täynnä, mutta nyt kaipaankin nimenomaan kotikeittiöissä koeteltuja ja hyviksi havaittuja appeita. Proteiinipitoisuus on plussaa, ja aina parempi, jos lopputuloksen voi kuvitella uppoavan perinteistä kotiruokaa arvostaville lihansyöjillekin.

Myös vinkkejä valmistuotteista ja niiden käytöstä - tofu, soija ja niin edelleen - otetaan vastaan. Soijarouhe on varsin tuttua tavaraa, mutta muuten kyseinen maaperä on joltisenkin vieras.

Kiitos ja kumarrus!

Poliittinen turvapaikka

Pagistaan on myöntänyt ensimmäisen poliittisen turvapaikan. Sen sai norjalainen Bamse, jota uhattiin kuolemantuomiolla ja kidutuksella.

Bamse jäi matkasta - kyseessä saattoi olla myös tahallinen loikkaus - Pagistaaniin hyvissä suhteissa olevan Rumbalandian edustajiston diplomaattisella vierailulla. Asianmukaista maahanpalautusta tarjottaessa mainitun valtion emohallitsija ilmoitti, ettei karhuista ole maassa pulaa, ja että kansalainen Bamsen voi luovuttaa järjestäytynyttä rikollisuutta edustavan Rocky "Rubber Chicken Killerin" käsittelyyn. Ehdotuksen poikkeuksellisen julmuuden vuoksi Pagistaanin maahanmuuttovirasto myönsi turvapaikan erityisluvalla ilman asianmukaista hakemusta liitteineen. Myös henkilöllisyyden muuttamista harkittiin, mutta se todettiin tarpeettomaksi.

Maahanmuuttajan kotouttaminen on edennyt hyvin, joskin suomen kielen oppiminen on hidasta. Taipumus velttouteen saattaa niin ikään haitata tulevia työllistämissuunnitelmia.