Pitkään pimeään

Joka ainoa syksy luulen viikon verran olevani sairastumassa, kun olo käy niin uneliaaksi, raihnaiseksi ja piestyksi ilman selvää syytä. Sitten tajuan kalenterin näyttävän jo lokakuun loppua ja pimeyden ahmivan päivää lyhyemmäksi molemmista päistä.

Huomaan, että vuosi vuodelta suhtaudun jotenkin ymmärtäväisemmin pitkään pimeään ja omaan - näköjään väistämättömään - hidastumiseeni sen myötä. Olen vain eläin, joka hakeutuu pohjoisen luonnon ikiaikaiseen rytmiin kvartaalitaloudesta piittaamatta. Ja kevät tulee yhtä vääjäämättä kuin syksykin.

Tosin täällä etelärannikolla syksy ja talvi tuntuvat vielä vähän raskaammilta, kun pimeys yhdistyy märkyyteen ja lumettomuuteen.

Vastarintaa

Alun perin Missale Aboense-teoksessa vuonna 1488 esiintynyt kuva on lainattu täältä.

Osmo Soininvaara on viime päivinä kirjoittanut maahanmuuttokysymyksistä asiallisella tavalla, jonka toivoisi yleistyvän tunnepitoisen kohkaamisen ja toisaalta hyssyttelyn sijaan. Mustavalkoisuus (sic!) on näistä asioista kaukana, vaikka jostain syystä juuri kyseinen aihe tuntuu suorastaan yllyttävän kärjistyksiin puolin ja toisin.

Ystävän kanssa pohdimme hieman kyynisesti, kuvittelevatko suomalaiset todella voivansa poimia rusinat pullasta, kuten viimeksi alkuviikosta päivälehden nettikeskustelussa esitettiin. Viimeistään siinä vaiheessa, jos ja kun ilmastonmuutos kuivattaa suuret ja ennestäänkin kituliaasti elantoa antavat alueet käytännössä elinkelvottomiksi, leivän tähden tulee olemaan liikkeellä aika paljon muitakin kuin lääkäreitä ja insinöörejä (joille nytkin tuntuu olevan tarjolla lähinnä mopinvartta ja autonrattia). Tuskinpa silloin voimme todeta, ettei kyseessä ole meidän ongelmamme - semminkään, kun itsekin olemme olleet sitä luomassa.

Jokin järkevä ja kaikille osapuolille edes kohtuullisen oikeudenmukainen linja tähänkin kysymykseen olisi löydettävä. Helpommin toki sanottu kuin tehty.

Muutosvastarinta ja taipumus pään pensaaseen pistämiseen taitavat olla ihmiseen sisäänrakennettuja ominaisuuksia, kuten olen vahvasti epäillytkin. Olen iltaisin lueskellut Seppo Turusen esseitä ihmisen biologiasta kirjasta Paviaaneja, punaviiniä ja puutarhanhoitoa (2007):

"Fundamentalismi symbolisoi niitä ihmisen ominaisuuksia, joiden vuoksi reagoimme hitaasti maailman muuttumiseen. Ilmaston lämpeneminen, energialähteiden ehtyminen ja sukupuuttojen nopea lisääntyminen saavat meidät ensi kädessä miettimään, että asiaa suurennellaan, että tilanne ei varmaankaan ole vielä kovin paha. Vanhassa vara parempi-asenne näkyy muutenkin: omien elintapojen muuttaminen saattaa vaatia sairastumista ennen kuin päätämme ottaa tutkimustiedon todesta. Tässä voisi puhua jonkinlaisesta tuttuun turvautumisen vaistosta, joka näkyy käyttäytymisessämme pohjavireenä, niin kuin se toki näkyy muidenkin eläinten käyttäytymisessä."

Lööperiä

Toimitin juuri melkoisen määrän tekstiä tulostettavaksi voidakseni lähettää sen edelleen luettavaksi viisaammille. Aikanaan siitä pitäisi saada palautetta, joka toivon mukaan auttaa viimeistelemään lisensiaatintyöksi tituleeratun tekeleen väitöskirjaksi.

Ellei sitä sitten joudu kirjoittamaan alusta alkaen uudestaan. Juuri nyt minusta nimittäin tuntuu, että olen saattanut maailmaan kolmattasataa sivua silkkaa lööperiä. Toivon hartaasti, että kiusallinen tunne on ennemmin perfektionismipirun kuin intuitioni tuote.

Lokakuista päivää valaisi eilen paitsi hetkittäin näyttäytyvä aurinko, myös rakkaan ystävän tapaaminen. Tapaamista tosin varjosti tieto, että kyseinen ystävä on koht'sillään muuttamassa puolisoineen töihin Kanadaan. Siis kovin kauas!

Onneksi joidenkin ihmisten kanssa sitä vain on veistetty niin samasta puusta, ettei etäisyys tai vuosien väli tapaamisessa tunnu haittaavan, vaan yhteys on ja pysyy. Aina tavatessa voi sitten keittää teetä, istua alas ja järjestellä maailman asiat kerralla kuntoon.

Hengissä ja järjissään

Kyllä täällä vielä hengissä ja osapuilleen järjissään ollaan, vaikka Pagistaan onkin ollut tavallista hiljaisempi. Kirjoittamista on riittänyt muutenkin, ja kaikki aivoperäiset voimavarat on jouduttu keskittämään - no, tiedätte kyllä mihin.

Urosvahvistus palasi maailmalta kotiin eilen, ja nyt on luvassa pieni hengähdystauko ennen seuraavia reissuja. Itse kullakin.

Mitä muuhun maailman menoon tulee, niin tämähän nyt on tiedetty. Eiväthän ne siellä lännessä syöneet sieniäkään, ennen kuin karjalaiset menivät ja opettivat. Ennemmin kuolivat vaikka nälkään.

Tiu tau

Kun syyskuun lopulla olimme Nurmeksessa puolukkareissulla, tilhien kilinä elävöitti muuten hiljaista syysmetsää. Muutama viikko sitten Joensuussa ollessani tilhet olivat valuneet sinne ja tekivät urakalla selvää pihlajanmarjoista.

Viikonloppuna töyhtöpäät saapuivat sankkoina parvina Espooseen. Minä tulin taas vuorostani Joensuuhun.

Linnuista puheen ollen, tulomatkalla osuin tolkullista kuunneltavaa etsiessäni Alivaltiosihteerin taajuudelle. Parhaillaan esittelyssä oli Elina Kerjäläisen kirja Upporikas Nalle ja fasaanipaisti, jossa Nalle käy Ruotsin kuninkaan ja Laulavan lintukoiran kanssa metsällä. Kirjassa runoiltiin muun muassa tähän tapaan:

"Yritysten yhteiskuntavastuu on nolla,
tärkeintä on tuottoisa olla.
Ei siinä ole mitään pahaa
jos mulla on pirskatisti rahaa."

Bambumyllikkäät vastaan Big Brother

Jostain olen lukenut, että ihmiset mielellään kertovat katsovansa televisiosta uutisia, luontodokumentteja ja niin kutsuttuja laatuelokuvia riippumatta siitä, mitä töllöstä tulee oikeasti katsottua. Koska tietyt ohjelmatyypit tunnutaan arvottavan jotenkin kehittävämmiksi ja sosiaalisesti hyväksyttävämmiksi, on niiden muiden arviointi ja pohtiminen vaikeaa ilman snobbailun inhaa sivumakua. Yritän kuitenkin.

Elämäni valo oli taannoin työpaikan juhlissa, joissa järjestettiin leikkimielinen visailu. Mies kertoi olleensa aivan pihalla, koska visailussa kyseltiin yksinomaan tositeeveeasioita ja televisioon liittyvien julkkisten nimiä ja tekemisiä. Hän tuumasi tienneensä hämärästi ehkä yhden tai kaksi niistä nimistä, joista puhuttiin, kiitos lehtilööppien.

Hämmästyimme itsekin tajutessamme, miten ulkona olemme kokonaisesta nykykulttuurin osa-alueesta, vaikka ikämme ja elämäntilanteemme puolesta lienemme sen parasta kohderyhmää. Meillä on kyllä televisio, mutta - ihan totta - katsomme siitä lähinnä uutisia, dokumentteja sekä satunnaisesti elokuvia ja paria sarjaa. Dokumenttien suhteen olemme varsin kaikkiruokaisia. Seuraamme lumoutuneina niin bambumyllikkäiden maanalaista elämää, avaruuslentojen historiaa kuin balsamoidun Leninin viikkohuoltoakin.

Joskus olemme koettaneet tuokion katsoa jotakin formaattiohjelmaa tai kilpailua, mutta ei siitä mitään tule. Ei vain niin sanotusti nappaa. Olemme siis helpottuneina, velvollisuutemme täyttäneinä siirtyneet takaisin myllikkäiden tai oman tosielämämme pariin.

Perjantai-iltana juutuin väsyksissäni katsomaan ohjelmaa, jossa ihmisiä yritetään saattaa romanttisesti - ja allekirjoittaneen mielestä aika väkinäisesti - yhteen. Vartin päästä minun oli pakko vaihtaa kanavaa. Kävin taas miettimään, mikä ihmisiä oikein noissa ohjelmissa kiehtoo ja miksi itse koen ne niin piinalliseksi katsottavaksi.

Jälkimmäiseen lienee helpompi vastata. Luulen olevani kertakaikkisen yliherkkä kaikenlaisille vertailu- ja kilpailutilanteille, etenkin sellaisille, joissa pelissä näyttää olevan ihmisen oma persoona. Samaistun aivan liikaa varsinkin alakynnessä oleviin, jännityn ja ahdistun. Tunnen myös suorastaan tuskallista myötähäpeää, joka tekee katsomisesta ennemmin tai myöhemmin sietämätöntä.

Oma alalajinsa ovat ne nimeltä mainitsemattomat kirpunnyppimis- ja selkäänpuukotusformaatit, jotka herättämänsä myötähäpeän lisäksi vaikuttavat kokonaisuudessaan niin typeriltä, järjettömiltä ja pahansuovilta, että niiden katsomisen voisi kuvitella olevan jo jollain tavalla myrkyllistä psyykelle.

Mutta aivan vilpittömästi, ilman mitään arvoasetelmia ihmettelen, mitä ihmiset noin yleensä saavat tositeeveestä irti. Kertokaa, jos osaatte! Pakkohan ohjelmien on olla suosittuja, kun niitä joka kanavalta suolletaan. Ja ymmärtääkseni niitä katsovat aivan kaikenlaiset ihmiset riippumatta taustasta, ominaisuuksista tai muista mieltymyksistä. Koetaanko ne pääsääntöisesti rentouttavana viihteenä verenpainetta nostavan piinallisuuden sijaan? Vai ovatko juuri nuo piinakokemukset niitä, joita katsojat hakevat? Miksi? Adrenaliinin takia? Osaavatko ihmiset katsoa ohjelmia heittäytymättä henkilökohtaisesti niissä esiintyvien ihmisten päiden sisään?

En siis väitä, että kiinalaiset jyrsijät ja avaruussukkulat olisivat lähtökohtaisesti ylentävämpää ja henkevämpää katsottavaa kuin kanssaeläjien edesottamukset tositelevisiokameroiden edessä, vaikka henkilökohtaisesti näenkin maailmassa olevan paljon kiinnostavampia ilmiöitä kuin ehtymättömiltä näyttävät tavat laittaa ihmiset kilpailemaan toisiaan vastaan. Haluaisin vain oikeasti tietää, missä piilee jälkimmäisten suuren suosion salaisuus - ja mikä on saanut aikaan niiden hurjan yleistymisen kymmenen vuoden kuluessa. Jokin psykologinen koukku siinä on, mutta mikä?

"I'm using it!"

Uutisen mukaan siirtoelimistä on huutava pula.

Allekirjoittaneella on ollut jo vuosikaudet lompakossaan elinluovutustestamentti. Siippa ei sitä kuulemma ole tullut tehneeksi. Viralliseksi syykseen hän ilmoitti tämän.

Myönnetään, että lukiessani kyseisen uutisen - ja erityisesti kohdan "Jokainen täysi-ikäinen voi omalta osaltaan helpottaa elinluovutustoimintaa ja allekirjoittaa elinluovutuskortin" - minunkin päässäni soi oitis brittiaksentilla lausuttu "can we have your liver"?

Mutta leikki leikkinä. Ei se kortti lompakossa paljoa paina.

Synkkiä ja väkivaltaisia

On hetkiä, jolloin huumorintaju kehätyömaan kanssa käy erityisen vähiin.

Sen kun ryskävät, räjäyttelevät, jyryävät ja murskaavat kiveä kellon ympäri, öisin ja viikonloppuisin. Tukkikoot tiet kaivannoillaan ja koneillaan ja tehkööt tilalle kapeita kiertoväyliä, joilla vallitsee viidakon laki. Antaa tulla tomua tupaan niin, että viikottainen siivous tuntuu lähinnä vitsiltä.

Mutta kun veden tulo taas kerran varoittamatta katkeaa, tällä kertaa kesken aamulenkin jälkeisen suihkun (tietysti juuri silloin, kun on kaikkein saippuaisimmillaan), mieleen nousee perin synkkiä ja väkivaltaisia ajatuksia.

Neljän tahmean tunnin jälkeen vettä ei edelleenkään tule. Mainitessani asiasta talonmiehelle - tähdentäen, että tiedän syyn olevan maailmanlopun kaivannossa eikä taloyhtiössä - hän vastasi saaneensa jo monta puhelua ja yrittävänsä jälleen kerran tolkuttaa työmaavastaavalle, ettei ihmisiä saa kohdella näin. Mutta oletan, että meidän odotetaan riemumiellä kantavan vaatimattoman uhrimme kehityksen alttarille.

Vuokrankorotus olisi kyllä tässä tilanteessa viimeinen tikki.

Hieman kaoottinen

Ach so, Berlin. Tutkijakoulukinkerit jättivät turismille mukavasti aikaa: kaksi kokonaista päivää ja lisäksi aamulenkit. Lienen ennenkin kehunut viimeksi mainittuja mainioksi tavaksi haistella uusien paikkakuntien tunnelmia - juosten ehtii katsastaa laajemman alueen kuin kävellen, ja varhaisaamuissa on aivan oma tunnelmansa.

Mitä muuhun toljailuun tulee, Hannan suosittelema juutalainen museo imaisi vierailijan syövereihinsä niin, että kolme tuntia tuntui yhdeltä. Vastoin parempaa ymmärrystäni säntäsin museopäkätin vallassa vielä dekoratiivisen taiteen museoon, jonka massiivisten kokoelmien keskellä hyydyin jonnekin keskiaikaisten relikvaarioiden ja renessanssiajan fajanssilautasten välille. Aika monta vuosisataa jäi siis seuraavaan kertaan, samoin kuin ystävän vinkkaama kierros maanalaisessa Berliinissä, jonka ajankohdat eivät ohjelmaan parhaalla tahdollakaan sopineet.

Kulinaarisella puolella huippuhetken tarjosi etiopialainen ravintola. Nelihenkinen seurueemme sai eteensä yhden suuren, injera-letuilla vuoratun lautasen, jolle tilaukset oli aseteltu somiksi keoiksi. Ruokailuvälineitä ei ollut, vaan letunpaloja käytettiin apuna muhennosten ja muiden herkkujen viemisessä ääntä kohden. Ruoka oli liioittelematta taivaallisen hyvää ja sai pohtimaan, mistä löytyisi opastusta itäafrikkalaisen keittiön salaisuuksiin.

Noin yleensä ottaen kaupungista jäi hieman kaoottinen vaikutelma. Edesmenneen muurin kaupallinen hyödyntäminen ja suoranainen romantisointi hämmensivät ja sekava arkkitehtuuri huimasi päätä. Pääkadulla jouduin keskelle mittavaa mielenosoitusta, joka sai miettimään, millaisten asioiden puolesta silläkin pätkällä on ehditty marssia. Nyt vuorossa oli ylenpalttisten valvontakameroiden ja muun isovelimäisen tarkkailun vastustaminen.

Parempi vaihtoehto

Berliinistä jokunen sana ja kuva myöhemmin, sitä ennen ilmoitusluontoinen asia niille, jotka jakoivat kansamme huolen karvaisen yliassistentin ja puolustusministerin kasvainkysymyksestä. Ratkaisu oli tällä erää se parempi vaihtoehto:

"Tutkitussa näytteessä todettiin hyvin rajoittunut hyvänlaatuinen rauhaskasvain, joka vaikuttaa kokonaan poistetulta. Tämän tyyppiset kasvaimet eivät yleensä uusiudu paikallisesti täydellisen kirurgisen poiston jälkeen."

Muun lajisista asuinkumppaneista on loputtomasti iloa, mutta ilosta on maksettava vastuulla ja väistämättömällä luopumisen surulla. Onneksi vielä ei tarvinnut ryhtyä pohtimaan, missä menee vanhenevalle koiralle tehtävien toimenpiteiden raja. Pagistaanin etiikan mukaan ratkaisevaa on, tuottaako mahdollinen hoito eläimelle enemmän kärsimystä kuin hyviä päiviä. Sekin on vain arvailtava, kun asianosainen itse ei osaa oloaan kertoa.

Guten Tag

Guten Tag, eli tervehdys Berliinista. Allekirjoittanut lisasi taas hiilidioksidipaastoja lentomatkan verran. Tiedossa on muutama paiva rajaseutututkimuksellisia kinkereita hoystettyna turismilla; maanantaina palajan kotiin tekemaan koiranhoidollisen vuoronvaihdon siipan suunnatessa Kiinaan. Maailmaa on toki mukava nahda, mutta onneksi naita perheen sisaisia reissusumia ei ole kovin tiheasti, ja onneksi ne ovat toistaiseksi limittyneet menematta liiemmin paallekkain.

Mita nyt marraskuussa siipan pitaa tehda toinen reissu Kiinaan ja allekirjoittaneen jarjestaa itsensa Pietariin, mita nopeammin sen parempi. Rahoitus ja viisumi on, kunhan vain arkistobyrokratia antaa myoten.

Ja Moskovassakin pitaisi kayda.

Paljon valmiimpi

Tänään Helsingin Sanomien mielipideosastolla oli kirjoitus, jossa filosofian tohtori Kirsi Lumme-Sandt pohti tohtoreiden työelämätaitoja ja niitä koskevia käsityksiä. Kirjoittaja epäili jälkimmäisten olevan peräisin 1950-luvun kotimaisista elokuvista. Nykyajan tohtorit ovat hänen mukaansa ulospäinsuuntautuneita verkostoitujia ja paineen- ja stressinsietäjiä, jotka hallitsevat monimutkaisten ja laajojen kokonaisuuksien hahmottamisen, analyysit ja nopeat ratkaisuehdotukset. Ei vähä mitään!

"Niin sanottuja koppitutkijoita, jotka nyhräävät tuhatsivuista väitöskirjaa omassa työhuoneessaan tapaamatta koskaan muita ihmisiä, en itse omalla yliopistourallani ole nähnyt yhtäkään."

Itse kuulunen historian jatko-opiskelijana ja etätyöläisenä potentiaalisten koppitutkijoiden kastiin. Allekirjoitan silti Lumme-Sandtin kartoituksen väitelleiden vahvuuksista. Olen itsekin ihmetellyt yhä useammin, mihin huono käsitys tohtoreiden osaamisesta oikein perustuu. Aivan kuin paljon puhuttuja valmiuksia työelämään voisi oppia vain suhaamalla konttoreissa ja istumalla palavereissa kahdeksasta neljään.

Oma lehmäni on tietysti ojassa kaulaansa myöten. Vielä tulee aika, jolloin on lähdettävä kylmään maailmaan tutkintotodistus kainalossa ja koetettava vakuuttaa mahdolliset työnantajat tai tutkimusrahoittajat omasta osaamisestaan.

Mutta ilman minkään valtakunnan itsekehua voin sanoa, että tämän urakan myötä tunnen olevani paljon valmiimpi sekä tieteellisiin että muihin haasteisiin kuin kuusi vuotta sitten, tulipa väitöskirjan arvosanaksi mitä tahansa. Siitä suuri kiitos kuuluu tosin paikalle monitieteellisessä tutkijakoulussa. Sen puitteissa - ja muissa yhteyksissä - järjestetyt tapaamiset ja konferenssit ovat tehokkaasti estäneet erakoitumista. Lisäksi ne ovat laajentaneet katsantoa oman tieteenalan ulkopuolelle ja harjaannuttaneet kertomaan omista tekemisistään yleistajuisesti sekä suomalaisille että kansainvälisille kuulijoille.

Vielä muutama vuosi sitten inhosin esimerkiksi tilanteita, joissa jouduin puhumaan julkisesti. Siedätyshoito on auttanut niin, että huomaan nauttivani konferenssiesitelmän tai luennon pitämisestä - en siksi, että haluaisin keikkua tuomassa itseäni esille, vaan koska jaan mielelläni muillekin tietoa, jota itse syystä tai toisesta pidän mielenkiintoisena ja arvokkaana.

Luulen myös, että itsetuntemukseni on kasvanut melkoisesti. Tiedän osapuilleen, millaisissa asioissa olen hyvä ja millaisissa en. Minulla on myös jonkinlainen käsitys siitä, missä määrin jälkimmäisille on mahdollista tehdä jotakin ja milloin omat heikot kohdat on vain realistisesti hyväksyttävä.

Perfektionistille se on ollut melkoinen läksy.

Ja mitä projektinhallintaan tulee - mikä väitöskirja on, jollei alusta loppuun saatettava monen vuoden projekti kaikkine kommervenkkeineen? Yksin urakoiva tutkija ei voi edes jakaa vastuuta kenellekään, vaan joutuu pitämään kaikki langat käsissään ja selvittelemään väistämättömät solmut.

Teollisuuden suolakaivoksilla raatava siippa kertoi eilen olleensa koko päivän kestäneessä koulutuksessa, jossa opeteltiin tehokkaampaa lukemista. Tavoitteena oli lisätä sekä nopeutta että asioiden omaksumista (ja nopeuden kautta tuottavuutta - tietysti). Kurssilla oli muun muassa luettu John Steinbeckin Helmi-romaani puolessa tunnissa, mikä sai minut hirnahtamaan epäuskoisena.

Ei siksi, etten uskoisi sen olevan mahdollista.

Enkä yhtään epäile, etteikö tehokkaamman lukutavan opettelu olisi hyödyllistä itse kullekin. Mutten malta olla toteamatta, että yksikään parjattu tohtori - ainakaan humanististen tai yhteiskuntatieteiden puolella väitöskirjansa vääntänyt - tuskin tarvitsisi kurssia, jonka hinta henkeä kohden oli sama kuin puolen kuun palkkani.

Toisaalta voisi toki kyynisesti kysyä, mihin tohtoreita tarvitaan, jos laajojen kokonaisuuksien omaksumisenkin voi oppia päivän koulutuksella. Jos voi.

Jaksaa taas

Tässäpä Kauralle Pagistaanin ei-virtuaalinen kotiovi. Tuo Helsingin pelastuslaitoksen kotieläintarra on kyllä hyvä olemassa niin pahimman varalle kuin huoltomiehiäkin ajatellen.

Viikonloppuna nähtiin suuri aalto ja tavattiin kolmijalkainen mies. Lisäksi ulkoilua, hyvää ruokaa, tilkka punaviiniä, maailmanparannusta sekä suuria suunnitelmia vuorten kiipeämisestä ja purkukuntoisten suojelukohteiden hankkimisesta. Näillä eväillä jaksaa taas.

Eläinten päivää!

Pagistaanin kaksi- ja nelijalkaiset toivottavat hyvää eläinten päivää ja viikkoa! Tänä vuonna Suomen eläinsuojeluyhdistyksen liiton teemana on Luonnoneläimet ahdingossa? Milloin luonnonvarainen eläin tarvitsee ihmisen apua, ja millaisissa tilanteissa se olisi osattava jättää rauhaan? Mistä löytyy apua loukkaantuneelle luonnoneläimelle?

Ahdingosta puheen ollen, karvainen yliassistentti Sandy viettää teemapäivää synkkämielisenä toipilaana. Siltä poistettiin eilen pieni nisäkasvain, ja vaikka potilas on muuten virkeä ja hyvässä kunnossa, kauluri ja suojapuku (joka puuttuu kuvasta) näyttävät ottavan ankarasti karvaiseen kupoliin.

Parin viikon sisällä pitäisi tulla tulokset patin laadusta. Kuulemma mahdollisuudet hyvän- ja pahanlaatuisuuden välillä jakaantuvat jotakuinkin tasan. Peukaloita - karvattomia ja karvaisia - saa mielihyvin pitää pystyssä ensin mainitun vaihtoehdon puolesta.

Tässäpä vielä Lupiinille jokunen kasvikuva. Ylhäältä alkaen kuvaan ovat päässeet purppurajuoru, onnenapila, anopin(baari)jakkara, kukintaansa vihdoin lopetteleva soihtuköynnös, tuoksupelargonia ja jokin tuntematon, ehkä yönprinsessalle sukua oleva kaktus, joka on tuotu pistokkaana etelänmailta.

Floros ja Lauros

Jenni kyseli, "löytyykö kotoasi jotakin karjalaista, joka on sinulle läheistä. Siitä haluaisin nähdä kuvan."

Äidin maalaamat ikonit ovat kukin tärkeitä omalla tavallaan, mutta mitä karjalaisuuteen tulee, niin tässä kuvatut Floros ja Lauros ovat olleet pidettyjä hevosten ja kotieläinten suojeluspyhimyksiä Karjalan alueella.

Ikoni on allekirjoittaneelle läheinen myös siksi, että kaikilla siinä olevilla hevosilla on ollut elävät esikuvat (ikonimaalarilla on varsin rajalliset vapaudet aiheensa suhteen, mutta tällaiset henkilökohtaisuudet sallitaan). Enkeli pitelee ohjaksista kahta hevosta, joista toinen on omani, toinen hoitohevoseni mallin mukaan maalattu. Molemmat olivat ikonin maalausaikaan jo siirtyneet vihreämmille laitumille.

Myös käspaikka on äitini tekoa.

Naisen kanssa

Tänään aamukahvipöydässä puitiin myös irtisanomisuutista, jonka tiimoilta päivän lehdessä oli haastateltu rovaniemeläisiä. Jututetut olivat päätoimittajan puolella lukuun ottamatta 76-vuotiasta miestä. Tämä puolsi erottamista toteamalla, että "eihän siitä mitään tule, että jos asuu naisen kanssa".

Siippa mietti, puhuiko siinä kokemuksen syvä ja katkeroitunut rintaääni.

Päätoimittaja Reetta Meriläisen huomautus oli osuva: "Suomalaisen sanomalehden päätoimittajan puoliso on useimmiten nainen. Se ei ole tähän saakka vaarantanut työsuhdetta."

Niinpä. Tuskin myöskään työn jälkeä. Mutta siitähän tässä ei olekaan kysymys.

Tätä soppaa taidetaan hämmentää pitkään ja hartaasti. Toivottavasti pohjia myöten, ettei tulevaisuudessa tarvitsisi lukea vastaavia otsikoita.

Kaurapuuroa ja kahvia (vaan ei cakea)

Kaurapuuronsa valokuvaaminen on toimitus, jolla kerää takuuvarmasti kummastuneita - ja ehkä hieman huolestuneita - katseita pöydän toiselta puolelta.
- Tämä on vain yksi blogijuttu. Sellainen kuvahomma.
- Jaha.

Tässäpä siis vastaus Jospan haasteeseen. Aamupala on sama kuin aina. Voisin elää puurolla, jos niikseen tulee (tulen olemaan helposti ja halvalla ruokittava vanhus, jos vuosia sinne asti riittää; se lienee onni nykyajan vanhustenhoitonäkymien valossa). Lounaaksi Pagistaanin henkilöstöravintola tarjoili kuitenkin fetasalaattia, johon kaikki tarpeet löytyivät jääkaapista - alkuviikko kun meni reissatessa.

Illallista edustaa viime lauantain sushikattaus, joka on kuvattu armeliaan kaukaa. Ylpeys kävi nimittäin lankeemuksen edellä. Ensimmäisellä kokeilukerralla teimme kaiken huolellisesti ja millintarkasti, mutta toisella hutiloimme sorruttuamme pitämään itseämme täysinoppineina. Minä sulloin ensimmäiseen makirullaan aivan liikaa riisiä, joten viipaleista tuli rumia ja pönäköitä. Erheestäni viisastuneena siippa meni toiseen äärilaitaan ja teki seuraavasta rullasta pula-ajan version. Kolmas onnistui jo varsin kauniisti. Eikä maku näköä katsonut.

Syömisestä puheen ollen, eilen näin korean mainosjulisteen, jossa pikaruokaravintola tiedotti omenakakkutarjouksestaan: Tule nauttimaan kahvi ja cake!

Se sattui. Sieluun saakka. Vaikka olisihan näihin jo pitänyt tottua.